Kirkon sisällä toimivien jumalanpalvelusyhteisöjen suosio on kasvanut. Ne koetaan elävinä ja nuorekkaina.
Kirkon tuoreesta nelivuotiskertomuksesta selviää, että suhde uskontoon jakaa suomalaisia yhä enemmän. Kansainvälisessä EVS- arvokyselyssä noin puolet 18–96-vuotiaista suomalaisista piti itseään uskonnollisina ja vastaavasti noin puolet ei-uskonnollisina tai ateisteina. Erityisesti nuorten naisten uskonnollisuus on vähentynyt jyrkästi.
– Alle 40-vuotiaiden ikäryhmissä ei-uskonnollisuutta pidetään lisääntyvässä määrin normaalina, sosiaalisesti hyväksyttävänä tapana. Nuorimpien, alle 30-vuotiaiden naisten joukossa suomalaiset olivat eurooppalaisessa vertailussa kaikkein vähiten valmiita identifioitumaan uskonnollisiksi, Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Veli-Matti Salminen kertoo.
Erityisesti nuorten naisten haluttomuus identifioitua uskonnollisiksi tulee heijastumaan nopeasti kristillisen perinteen välittymiseen Suomessa.
Salmisen mukaan kirkon kannalta on huomionarvoista, että millenniaalit eli Y-sukupolveen kuuluvat noin 30–40-vuotiaat ovat tällä hetkellä vähiten uskonnollinen sukupolvi Suomessa. Heidän tapansa suhtautua uskontoon tulee vaikuttamaan moneen kirkon kannalta keskeiseen asiaan lähitulevaisuudessa.
– Erityisesti nuorten naisten haluttomuus identifioitua uskonnollisiksi tulee heijastumaan nopeasti kristillisen perinteen välittymiseen Suomessa. Kun perheenperustamisvaiheessa olevat sukupolvet ovat vähiten uskonnollisia, tämä näkyy väistämättä kasteiden määrässä ja siinä, miten merkittävänä kristillistä kasvatusta pidetään.
Aineellista selviytymistä ja turvallisuutta korostavat arvot eivät ole nuoremmille sukupolville erityisen merkityksellisiä, vaan heillä korostuvat laadulliset, itsensä toteuttamista korostavat arvot.
Salmisen mukaan erityisesti millenniaaleilla kulttuurikristillisyyden merkitys on vähentynyt selvästi. Heistä vain alle neljännes määrittelee itsensä kulttuurikristityksi eli kristillistä perintöä arvostavaksi, mutta ei uskovaksi. Se on pienin osuus eri ikäryhmiä vertailtaessa.
Millenniaaleista kolmannes määrittelee itsensä etsijäksi.
– Heille erityisen ongelmallinen on juuri suhde kristillisyyteen kollektiivisena kulttuuri-identiteettinä. Sen sijaan he eivät vierasta kristinuskoa sen liiallisen hengellisyyden takia. Päinvastoin millenniaaleilla korostuu erityisesti etsijyydelle ominainen suhtautuminen hengellisyyteen, jossa voidaan olla hyvinkin avoimia yleisuskonnollisuudelle. Millenniaaleista kolmannes määrittelee itsensä etsijäksi.
1990-luvun puolivälissä ja 2000-luvun alussa syntyneet eli Z-sukupolven edustajat puolestaan uskoivat vanhempia ikäryhmiä useammin joukkoon vaihtoehtoisia uskomuksia, kuten näkymättömien maailmojen olemassaoloon tai henkimeedioiden kykyyn välittää tietoa.
Perinteisesti eri ikäluokissa naiset ovat uskoneet miehiä useammin kristinuskon perusoppeihin. Millenniaalien kohdalla on toisin. Tuon ikäluokan naisista esimerkiksi vain alle neljännes (23 prosenttia) uskoo vakaasti tai pitää todennäköisenä sitä, että Jeesus sovitti kuolemallaan ihmisten synnit. Vastaavan sukupolven miehistä luku on kymmenen prosenttiyksikköä korkeampi (33 prosenttia), mikä on 70–79-vuotiaiden jälkeen toiseksi korkein lukema.
Yhteisö voi tulla todeksi vasta kokemuksellisella tasolla.
Salmisen mukaan miesten ja naisten suhde sosiaaliseen paineeseen ja hegemoniseksi koettuun valtavirtakulttuuriin voivat olla jossain määrin erilaisia. Naiset samaistuvat vahvemmin kulttuuriseen valtavirtaan, kun taas osa miehistä saattaa mieluummin omaksua ”kapinallisen”, vastakulttuurisen asenteen.
– Alle 30-vuotiaat miehet ovat poikkeuksellisen vastaanottavaisia niin kristillisyydelle, vaihtoehtoiselle uskonnollisuudelle kuin uskonnottomuudelle. Jos kulttuuri ja sosiaalinen ympäristö koetaan hegemonisesti sekulaariseksi, he saattavat tuntea vetoa uskonnollisuuteen, joka antaa heille yksilöllisen, valtavirrasta poikkeavan identiteetin.
Kirkolliset toimitukset ja kristillinen perinne ovat olleet jo pitkään tärkeä syy kirkkoon kuulumiselle. Sen sijaan kirkon merkitys uskon ja hengellisyyden henkilökohtaisen merkityksen välittäjänä koetaan nykyään ohueksi.
– Tästä kertoo myös se, että kirkosta eroamisen keskeisenä syynä korostuu uskon puutteen ohella kirkkoinstituution kokeminen henkilökohtaisesti merkityksettömäksi. Yhteisö voi tulla todeksi vasta kokemuksellisella tasolla, Veli-Matti Salminen huomauttaa.
Erilaisten uusien, luterilaisen kirkon sisällä toimivien jumalanpalvelusyhteisöjen lukumäärä ja kävijämäärä kasvaa samaan aikaan kun luterilaisten seurakuntien jumalanpalveluksiin osallistuminen vähenee. Näiden jumalanpalvelusyhteisöjen tilaisuuksissa on yhteensä satoja tuhansia käyntejä vuodessa. Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Hanna Salomäki toteaa tämän kertovan sekä yhteisöjen tarpeesta että valinnanvapauden merkityksestä.
Jumalanpalvelusyhteisöt koetaan elävinä ja nuorekkaina.
Uusissa yhteisöissä keskeinen kirkon uudistamisen lähtökohta on ollut se, että kirkko on yhteisö, ei instituutio.
– Käytännössä tämä on merkinnyt muun muassa seurakuntalaisten tavanomaista laajempaa osallistumista toiminnan suunnitteluun ja toteuttamiseen. Tällä on yhteys siihen, miten vahvana he kokevat jäsenyytensä yhteisössä ja mikä on sitoutumisen aste. Nämä jumalanpalvelusyhteisöt koetaan elävinä ja nuorekkaina, Salomäki sanoo ja toteaa joitain vuosia sitten laaditun kirkon tulevaisuuskomitean mietinnön korostaneen, että seurakuntien tulee tukea ja kehittää sen sisällä toimivia jumalanpalvelusyhteisöjä.
Salomäen mukaan uusista jumalanpalvelusyhteisöistä tehdyt havainnot on syytä ottaa huomioon kirkon toimintamuotoja kehitettäessä.
– On syytä miettiä, miten seurakuntalaisten osallisuus voi nykyistä laajemmin toteutua seurakunnan eri työmuodoissa. Nykyäänhän luterilaisissa seurakunnissa palkatut työntekijät suunnittelevat ja toteuttavat edelleen suuren osan työstä.
Kirkon osallistuminen ympäristö- ja ilmastotyöhön saa kannatusta sekä kirkon työntekijöiltä että suomalaisilta ylipäänsä. Kirkon aktiivisuutta ilmastopolitiikassa ja kestävään elämäntapaan kannustamisessa toivovat niin aktiiviset kirkossakävijät, yhteyttä Jumalaan luonnossa kokevat kuin ne, jotka haluaisivat parantaa vähemmistöjen asemaa kirkossa. Eniten tämä näkökulma korostuu viimeksi mainituilla.
– Ilmastonmuutokseen vaikuttamisessa, kuten myös tasa-arvon edistämisessä, kirkko toimii ja vaikuttaa yhteisönä. Näiden teemojen avulla kirkko voi myös puhutella yksilöitä ja avata uusia aktiivisia kanavia vapaaehtoisille jo tarjolla olevien vakiintuneiden toimintamuotojen lisäksi. On tärkeää, että tällainen työkenttä hahmottuisi seurakunnalle yhteisenä jäsenyydestä riippumatta ja siihen osallistumiseen on mahdollisimman matala kynnys, Salminen sanoo.
Jaa artikkeli: