”Huhtikuu on täysin turha kuukausi”, tuhahti työkaveri sermin takaa. Pian vähemmän hedelmällinen keskustelu säästä vajosi synkkiin vesiin.
Mainion talven jälkeen ei ole mitään takeita, että keväästä tulisi odotusten mukainen. Kinokset kutistuisivat silmissä, ja leskenlehdet puhkeaisivat runsaina pehkoina teiden pientareille. Kesä odottelisi jo nurkan takana. Pitkä ja lämmin kesä, kuin elävä muisto lapsuudesta.
Ei se näin mene. Mihin unohtui takatalvi? Suvikumit vaihdettuna auton alle, eikä missään näy kirkuvia lööppejä: Takatalvi yllätti autoilijat. Miksi ei? Siksi, että se ei pohjimmiltaan yllätä yhtään ketään. Kevät pettää aina, niin kuin jää pilkkijän alla. Sama karvas pettymys toistuu usein kesän kohdalla.
Syksy on vuodenajoista ainoa, joka muodostaa selkeän poikkeuksen. Siihen ei voi pettyä oli se sitten millainen tahansa. Talvi, kevät ja kesä kasvattavat sietokykyämme. Kun takana on pettymyksiä pettymysten perään, se ei voi olla jalostamatta esiin kypsempää puolta ihmisestä. Henkinen kasvukäyrämme on ihan tapissa.
Tässä vaiheessa otamme ilolla ja tyyneydellä vastaan syksyn sateet, tuulen ja pimeyden. Hyvä näin. Ja jos syksy sattuisikin olemaan kuulas ja seesteinen, se olisi pelkkää plussaa. Ylimääräinen mansikka kermakakun päällä.
Tämä neljännesvuoden kestävä kypsä kausi unohtuu jostain syystä varsin nopeasti. Hyvää syksyä seuraava talvi voi olla taas liian kylmä tai leuto. Lunta on liikaa tai liian vähän (jos lainkaan). Jatkuvaa sohjoa tai kadut peilijäässä.
Luonnon kiertokulussa ihminen unohtaa kertaalleen oppimansa asiat yllättävän nopeasti.
Jaa artikkeli: