Seurakunnalta kysytään yhä useammin kantoapua arkkuhautajaisiin.
– Pienissä hautajaisissa saattaa olla vähän saattoväkeä ja hekin ikääntyneitä. Tarvetta kantoavulle on 2–3 kertaa kuukaudessa koko seurakunnan alueella, kertoo Mäntykankaan hautausmaan työnjohtaja Minna Korhonen.
Täysi-ikäisen vainajan arkkua kantamaan tarvitaan 4–8 henkilöä. Joskus tarvitaan lisäkäsiä täydennykseksi, mutta toisinaan kantajia ei löydy lainkaan omasta takaa. Jyväskylän seurakunta on vastannut kysyntään ja kouluttanut syksyn aikana lähes 50 vapaaehtoista arkunkantajaa.
Jokainen voi osallistua, jos intoa löytyy ja kuntoa riittää.
Koulutuksessa perehdyttiin siunaustilaisuuden kaavaan ja arkunkannon tekniikkaan, katseltiin videolta mallisuorituksia sekä käytiin läpi pukeutumisohjeet ja muu juhlavan tilaisuuden etiketti. Hautaustoimitukseen tutustuttiin askel askeleelta.
– Harjoittelimme oikealla ruumisarkulla, jonka sisällä oli painoa 75 kilon verran, Korhonen avaa.
Vapaaehtoiseksi kantajaksi on nyt koulutettu sekä miehiä että naisia, nuoria ja iäkkäämpiä.
– Jokainen voi osallistua, jos intoa löytyy ja kuntoa riittää. Koulutus ei vielä velvoita mihinkään, ja toimintaan voi osallistua omien mahdollisuuksien mukaan.
Katri Tanninen, yksi uusista vapaaehtoisista kokee oppineensa uutta, vaikka kokemusta löytyi jo ennestään.
– Arkun kantaminen on kunniatehtävä, ja jos vapaaehtoisia tarvitaan, olen ilman muuta käytettävissä, hän sanoo.
Kokonaisuutta sai nyt katsoa muusta kuin omaisen näkökulmasta.
– Opin, mitä suntion tehtäviin kuuluu ja mitä pappi tekee. Ammattilaisilla on tilanne hallussaan, joten meidän vapaaehtoisten ei tarvitse jännittää tekevämme jotain väärin.
Osallistujia opetettiin myös kommunikoimaan toisten kantajien kanssa. Arkun tulisi laskeutua hautaan mahdollisimman tasaisesti, joten hiljainen keskustelu kuuluu asiaan.
Tanninen on jo kerran kutsuttu tositoimiin. Vaatekaapista löytyi valmiina siistit hautajaisvaatteet ja pitopohjaiset kengät. Hankittavaksi jäi nahkahansikkaat.
– Vinkattiin, että niillä saa kunnon otteen kantoliinasta, eikä käsiin jää hankausjälkiä.
On eri asia mennä tuntemattomien joukkoon saattelemaan vierasta vainajaa.
Tehtävä tuntui omalta ja rooli odotettua suuremmalta. Pienissä hautajaisissa saa auttaa myös osallistumalla veisuuseen, koska omaiset eivät aina surussaan pysty laulamaan.
– On eri asia mennä tuntemattomien joukkoon saattelemaan vierasta vainajaa. Kokemus osoitti, että minusta on siihen.
Hautajaisissa kunnioitetaan elettyä elämää. Pappi puhuu kauniisti, musiikki soi ja tunnelma on herkkä. Toisten surussa myötäeläessä tunteet nousevat helposti pintaan. Niiden näyttäminen on sallittua ja itkeä saa, jos itkettää.
– Voimme ottaa osaa omaisten suruun toiminnalla sanojen lisäksi. Jo läsnäolomme on tärkeää, ja he saavat rauhan surra. Hautajaiset ovat ainutkertaisia, ja jokaisesta jää muisto mieleen.
Koulutus vapaaehtoisille arkunkantajille on pidetty syksyn aikana kaksi kertaa, ja suunnitelmissa on järjestää niitä myös jatkossa. Korhonen muistuttaa, että seurakunnan nettisivuilta löytyy arkunkantajien käyttöön yksityiskohtainen ja kuvallinen ohjeistus.
– Ohjeet on tarkoitettu kenelle tahansa, joka saa arkunkantajan kunniatehtävän. Etenkin ensikertalaista tilanne saattaa jännittää.
Mukana viimeisellä matkalla
Rakas mummoni sai elää pitkän elämän. Mummo oli avarasti maailmaa katsova, hyvä ihminen, jonka luona sain asua monta vuotta vielä aikuisenakin. Hautajaisissa pappi kertasi kauniisti mummon elämänvaiheet ja suhteet läheisiin sekä lausui lohdun sanoja. Tilaisuuteen oli saapunut mukava joukko perhettä, sukulaisia ja ystäviä mummoa muistamaan.
Tuli aika lähteä saattamaan mummo viimeiselle matkalleen. Koska suurin osa hautajaisvieraista oli jo iäkkäämpiä, toimin yhtenä arkunkantajista. En ollut aiemmin ollut kantajana, enkä pitkään aikaan edes hautajaisvieraana, mutta seurakunnan työntekijänä tehtävä oli minulle muuten ennalta tuttu.
Jännitin kantamista etukäteen, mutta tehtävän koittaessa pääni tyhjeni ajatuksista. Varmistelin ensin, että kantoliina oli aseteltu oikein olkapäälleni ja liikkeelle lähdettäessä keskityin asettelemaan askeleni tarkasti, varoen edellä kulkevan kantapäitä. Meitä oli arkun ympärillä kuusi kantajaa, joista miehet kantoivat päädyissä raskaimman painon. Tehtävä ei missään nimessä ollut varsinkaan heille fyysisesti kevyt, mutta myöskään sen henkistä kuormaa ei sovi vähätellä.
Jälkeenpäin mieleeni jäi pyörimään erityisesti arkun laskeminen paikoilleen hautaan, joka näytti yllättävän syvältä. Muistikuvat hetkestä pyörivät päässäni taukoamatta muutaman yön ja valvottivat. Itse kantotilanteessa en edes ehtinyt ajatella mummoa tai omia tunteitani, vaan asia jäi myöhemmin käsiteltäväksi. Onneksi siunaustilaisuudessa ehdin itkeä menetyksen vuolaimmat itkut, sillä kantaessa niille ei ollut sijaa.
Jo siunaustilaisuudessa minussa heräsi kysymys, kuinka toiset jaksavat tehdä tällaista työkseen, kohdata kuoleman ja sitä surevat kerta toisensa jälkeen? Kuinka nämä ihmiset pysyvät tyyninä, ammattimaisina ja Jumalan rauhaa välittävinä näissäkin hetkissä? Kokemus sai minut arvostamaan valtavasti hautauksien parissa työtä tekeviä, mutta ennen kaikkea myös sitä vapaaehtoisten joukkoa, jotka ovat ilmoittautuneet mukaan arkunkantajiksi tilaisuuksissa, joissa omaisista ei löydy tarpeeksi kantajia.
Arkunkanto on kunniatehtävä. Erityisen kunnioitettavaa se on, kun se tehdään jonkun tuntemattoman puolesta korvauksetta. Vapaaehtoisena arkunkantajana toimiminen on todellinen lähimmäisen rakkauden teko – sekä edesmenneitä että heidän läheisiään kohtaan. Kiitos kaikille, jotka ovat valmiit tuota vastuuta kantamaan.
Jaa artikkeli: