Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet

Maalaus pariskunnasta - nainen aasin selässä, mies taluttaa aasia

Adventin aika on yllätyksellistä aikaa. Odotetaan, suunnitellaan, haaveillaan, valmistellaan ja pohditaan. Takana on vaihtelevan raskas syksy, joka pimeydellään ja koleudellaan pakottaa sekin katsomaan tulevaan. Ensimmäisen adventin iloinen Hoosianna johdattelee meidät vanhan kristillisen perinteen mukaan adventtipaastoon. Jo seuraavana arkipäivänä liturginen väri muuttuu violetiksi, katumuksen ja parannuksenteon väriksi. Kirkkoalttarien kuusi loistavaa kynttilää vaihtuvat kahteen kynttilään, jotka luovat himmeää valoaan odottaen evankeliumin täyttymystä Betlehemin vaatimattomassa seimessä. Palatsit muuttuvat talliksi, kun kaikkeuden kuningas syntyy kansansa keskelle – yhdeksi meistä. Tästä Jumalan pelastussuunnitelma alkaa! Adventin aika kutsuu meidät pysähtymään hälinän keskelle. Tarkastelemaan sisintämme ja kuuntelemaan mitä asiaa Jumalalla on meille. Mitä hän haluaa sanoa tänään?

On mielenkiintoista miten ensimmäisen adventtisunnuntain raamatuntekstit ovat monin tavoin vastakohtia täynnä. Iloitse, tytär Siion! Riemuitse, tytär Jerusalem! Katso, kuninkaasi tulee. Vanhurskas ja voittoisa hän on, hän on nöyrä, hän ratsastaa aasilla, aasi on hänen kuninkaallinen ratsunsa. (Sak. 9: 9–10) Eikö hallitsija tulekaan uudella mersulla tai limusiinilla, vaan sen sijaan vanhalla Wartburgilla tai Ladalla? Eikö hän menekään sinne, minne odotimme? Tai puhu meille sitä, mitä salaa toivoimme kuulevamme?

Adventti on paitsi täynnä odotusta myös täynnä yllätyksellisyyttä. Tämän kaiken keskellä tiedämme kuitenkin, että odotus, valmistelu ja suunnittelu vie meidät askel askeleelta kohti tulevaa. Kunnian kuninkaan syntymäjuhlaa. Kohti tietoisuutta siitä, että Jeesus Kristus tuli kansansa keskelle auttaakseen meitä ja vapahtaakseen meidät. Lohduttaja tuo lohdun ja tuomiosunnuntain synkkyys muuttuu toivoksi ja iloksi.

Minua kiehtoo ensimmäisen adventin raamatunteksteissä niiden vilpittömyys ja toisaalta myös juuri tuo ennakoimattomuus. Epistolateksti 1. Piet. 1: 7–12 ei jätä lukijaa pelkästään ihastelemaan adventin tunnelmaa ja kuuntelemaan Hoosiannaa, vaan johdattaa lukijan suoraan syvään päätyyn – evankeliumin missionaarisen sanoman ytimeen ja elettyyn uskoon.

Teksti muistuttaa pelastumisen etsimisen tärkeydestä: Tätä pelastusta ovat profeetat etsineet ja tutkineet. He ovat ennustaneet ja puhuneet teidän osaksenne tulevasta armosta ja tutkineet, mihin ja millaiseen aikaan heissä vaikuttava Kristuksen Henki viittasi todistaessaan Kristuksen kärsimyksistä ja niitä seuraavasta kirkkaudesta. (1. Piet. 1: 10–11) Tuo missionaarisuutta huokuva teksti on kirjoitettu vainojen keskellä todennäköisesti noin vuosina 80–150. Kirjoittaja tiesi, ettei kristittynä eläminen välttämättä tarkoita helppoa elämää. Tämän kokevat myös meidän aikanamme monet kristityt vaikkapa Keski-Aasiassa, sisällissotien ruhjomissa Jemenissä ja Myanmarissa tai Afrikassa Sahelin alueella.

Ensimmäisen adventin raamatunkohta ensimmäisestä Pietarin kirjeestä huokuu kuitenkin toivoa. Itselleni se on myös muistutus siitä, että seisomme kärsivien ja vainottujen rinnalla ja viemme eteenpäin evankeliumin ilosanomaa sekä kirkkona että kristittyinä. Tekstissä todetaan: Koettelemuksissa teidän uskonne todetaan aidoksi, ja siitä koituu Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä ylistystä, kirkkautta ja kunniaa. Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette häntä nyt näe, ja te riemuitsette sanoin kuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa, sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen. (1. Piet. 1: 7–9)

Silloinkin kun elämä ei mene niin kuin haluaisimme ja joudumme kohtaamaan vääryyttä, kärsimystä tai sairauksia, meillä Jeesuksen seuraajina sekoittuu kärsimykseenkin aina myös toivo. Toivo, joka on olemukseltaan syvällisempää kuin tunteemme, tietoisuutemme tai jopa olemassaolomme. Toivo, joka suuntaa katseemme jopa ajan rajan taakse ikuisuuteen.

Teksti tiivistää Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette häntä nyt näe. (1. Piet. 1: 8) Eikö uskossa olekin kyse juuri tästä – uskosta ja toivosta silloinkin, kun emme näe tai koe. Olkoon tuleva adventin aika meille jokaiselle aika, jolloin opimme lisää tästä salatusta Jumalasta, vapahtajastamme Jeesuksesta Kristuksesta, joka syntyi maailmaan tehdäkseen sovinnon ja avatakseen tien taivaaseen.

Jaa artikkeli: