Kirkkojen juhlavuodet Ylistarossa ja Peräseinäjolla näkyvät
myös kauniissa käsitöissä. Perinne syntyi kymmenen vuotta
sitten, kun kirkot edellisen kerran viettivät tasavuosisyntymäpäiviä.
Tuolloin molemmat saivat omat lapasmallit, pohjalaisittain
sanottuna kirkkorasat. Tänä vuonna Ylistaron 170-vuotiaalle
Komialle kirkolle ja Peräseinäjoen 130-vuotiaalle Pyhän Paavalin
kirkolle on suunniteltu omat sukkamallit.

Ylistaron kirkon 170-vuotisjuhlasukat on suunnitellut ylistarolainen, Laihian seurakunnassa nuorisotyönohjaajana työskentelevä Henna Nortunen. Jokainen sukan kirjoneuleen elementti on ammentanut inspiraationsa Ylistaron kirkosta löytyvistä maalauksista, rakenteista ja väreistä. Kun meneillään olevan Yhteisvastuukeräyksen kohteeksi vahvistui lasten ja nuorten auttaminen, toivoi suunnittelija, että neuleohjeen myyntituotot osoitettaisiin keräyksen tukemiseen.

Peräseinäjoen kirkon 130-vuotisjuhlasukat ovat syntyneet lähetyssihteeri Maaria Anttooran ja lastenohjaaja Anu Toivosen yhteistyönä. Kirkkorasan kuvio suunniteltiin kymmenen vuotta sitten kirkon ikkunoiden pohjalta, kirkkosukan kuvion mallina ovat puolestaan nyt olleet kirkon ovet. Mallista on suunniteltu myös versio, johon neulotaan kirkon käyttöönottovuosi. Peräseinäjoella sukat annetaan lahjaksi jokaiselle tänä vuonna kastettavalle ja niiden myyntituotoilla tuetaan lähetystyötä. Maaliskuun puoliväliin mennessä kastesukkia oli syntynyt jo kolmisenkymmentä paria.

Kirkon syntymäpäivää vietetään seurakunnan yhteisessä messussa ja juhlassa Ylistarossa helatorstaina 26. toukokuuta ja Peräseinäjoella ensimmäisenä adventtisunnuntaina 27. marraskuuta – Pyhän Paavalin kirkon ensimmäinen messu on 130 vuotta sitten ollut juuri samana päivänä. Kirkkojen juhlavuosiin liittyviä hauskoja tapahtumia on luvassa läpi vuoden, kesäkuussa esimerkiksi vietetään Ylistarossa perheiden kesäpäivää ja kokoonnutaan Peräseinäjoella tuulipukukirkkoon.

Käsityöharrastajien kohtaamispaikkoja ovat Peräseinäjoen seurakuntatalolla maanantaisin kokoontuva Käsityökahvila ja Ylistaron seurakuntatalolla kerran kuukaudessa keskiviikkona tapaava Pipopiiri, tälle keväälle on vielä luvassa myös yksi Ojalan pappilan käsityökahvilan aukiolo lauantaina 30. huhtikuuta. Sukkaohjeita on näiden lisäksi saatavilla Peräseinäjoen ja Ylistaron kappeliseurakuntien palvelutoimistoista niiden aukioloaikoina, Peräseinäjoella voi ostaa myös valmiita sukkia.

Juhlavuosisukkien ohjeet voi Peräseinäjoella noutaa Käsityökahvilasta ja Ylistarossa ostaa Pipopiiristä tai Ojalan pappilan käsityökahvilasta 30.4. klo 13–16. Lisäksi ohjeita on saatavilla Peräseinäjoen ja Ylistaron kappeliseurakuntien palvelutoimistoista niiden aukioloaikoina.

Tuotot ohjataan Ylistarossa neuleohjeen myynnistä Yhteisvastuukeräyksen ja Peräseinäjoella sukkien myynnistä lähetystyön hyväksi. Lisäksi jokainen Peräseinäjoella tänä vuonna kastettava saa seurakunnalta sukat lahjaksi.

Artikkeli Kirkkojen juhlavuosia säestää sukkapuikkojen kilinä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Varsinaista keittiötyötä en tee, työni on asiakastyötä – olen asiakkaan apuna mukana tilaisuuden suunnittelussa alusta loppuun saakka. Yhteydenpito hoituu tapaamisin, puheluin ja sähköpostein. Asiat, joita täältä keittiöltä kysytään, ovat kaikkea maan ja taivaan väliltä. Korona-aikana kysymyksiin vastaaminen on ollut monin verroin vaikeampaa, jatkuvasti ja lyhyellä varoitusajalla muuttuvien säännösten perässä pysyminen vaatii melkoisesti työtä. Tiivistahtisen työn tiimellyksissä sattuu ja tapahtuu – työporukan kanssa on hyvä yhdessä nauraa arjen nurinkurisuuksille – ja sitten mennä taas eteenpäin. Olemme ympäristöseurakunta ja se omalta osaltaan asettaa hyvät raamit toiminnan jatkuvalle kehittämiselle.

Olen monesti miettinyt, että kun viitisen vuotta sitten kävin osana rekrytointiprosessia soveltuvuustesteissä, niin päivän sisältö oli todellakin osuva – yhtään ainutta tehtävää ei päässyt ilman keskeytystä tekemään loppuun. Tässä työssä tarvitaan organisointi- ja paineensietokykyä – ja juuri siksi siitä niin paljon nautin. Työssäni on parasta se, että ratkaistavia asioita riittää, se pitää minut vireessä. On palkitsevaa löytää ja rakentaa asiakkaan toiveisiin sopiva kokonaisuus. Tulin seurakunnan työhön lähes kahdenkymmenen yksityisellä puolella tehdyn työvuoden jälkeen ja arvostan todella sitä, miten täällä pidetään työntekijöistä huolta. Työuran alkuvuosien peruna olen vieläkin itselleni todella ankara, tietynlaisen armeliaisuuden opetteleminen on hyvä haaste.

Lukion jälkeen muutin Kemistä Seinäjoelle ravintola-alaa opiskelemaan. Vaikka olen nyt asunut täällä pidempään kuin vanhalla kotiseudullani, en oikein vieläkään tunne itseäni pohjalaiseksi. Tavoitteellisen työn vastapainoksi vietän tavoitteellista vapaa-aikaa, olen ihminen, joka kaipaa myös harrastuksiltaan haastetta. Saan hyvää oloa liikunnasta, pyöräilen ja lenkkeilen – ja pysyn virkeänä syömällä säännöllisesti ja kasvispainotteisesti. Kotona kokkaan kahdet ruuat, kun jälkikasvulle eivät kasvisherkut aina maistu.

Heidi Riihiluoma

TYÖSKENTELEN Seinäjoen alueseurakunnan ravintola- ja cateringpalveluiden keittiöesimiehenä.
HARRASTAN tavoitteellisen työn vastapainoksi tavoitteellista liikuntaa, kaipaan haasteita.
ILOITSEN saadessani suunnitella asiakkaalle onnistuneen ja omannäköisen tilaisuuden.

Artikkeli Työtä maan ja taivaan välillä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Pohdiskelua ja tutkimista

Seurakuntapastori Anna Merivirta valottaa syitä, jotka usein nousevat esiin aikuisten rippikouluun hakeutumiseen – osalle asia tulee ajankohtaisesti hyvin konkreettisen syyn takia: suunnitelmissa on kirkkohäät tai on tullut kutsutuksi kummin tehtävään.

– Joku puolestaan saattaa haluta vaihtaa kirkkokuntaa – tai sitten on jotenkin muuten elämässä tullut sellaiseen kohtaan, että haluaa liittyä kirkkoon.

Myös etsijät toivotetaan lämpimästi tervetulleiksi.

– Aikuisrippikoulun käymisen jälkeen ei ole pakko ottaa kastetta ja liittyä kirkkoon. Rippikoulun voi käydä myös pohdiskellakseen ja tutkiakseen, olisiko kirkkoon kuuluminen merkityksellinen asia itselle.

Rippikoulun käymisestä saa tällöin todistuksen ja asiaan voi palata myöhemmin, kun oma päätös on varmistunut.

Kaikille maksuton

Aikuisrippikoulun voi käydä koska tahansa ja asiassa saa pyörät pyörimään ottamalla yhteyttä seurakunnan palvelutoimistoon. Rippikoulu alkaa aikuisen oppijan ja papin tapaamisella. Tällöin tutustutaan ja keskustellaan rippikouluun liittyvistä odotuksista, toiveista ja aikataulusta.

– Aikuiset rippikoululaiset haluavat monasti pohtia samoja elämän suuria kysymyksiä kuin nuoretkin: suhdetta omaan itseen, toisiin ihmisiin ja Jumalaan.

Aikuisrippikoulun pituus on määritelty noin 20 tunnin mittaiseksi. Jokaiselle yksityisrippikoulun käyvälle tehdään oma, henkilökohtainen suunnitelma. Tapaamisia papin kanssa on vähintään kaksi ja näistä toinen voi olla konfirmaatio.

– Joillakin prosessi voi olla pidempikin, jos on paljon pohdittavaa. Mitään koulumaista tai asioiden ulkoa opettelua aikuisrippikoulu ei ole. Pääpaino on keskusteluissa, joskus niiden pohjaksi luetaan artikkeleita tai kirjallisuutta.

Rippikoulu on kaikille maksuton eikä sen käydäkseen tarvitse kuulua kirkkoon. Korona-aikana aikuisrippikouluja on järjestetty myös etäyhteyksin.

Rippikoulu ennen kastetta

Vaikka evankelisluterilaiseen kirkkoon voi nykyään vaivattomasti liittyä muutamalla klikkauksella liitykirkkoon.fi -verkkopalvelussa, joillekin voi tulla yllätyksenä, että jäsenyyteen kuuluvat aina myös kaste ja konfirmaatio.

– Jos vaikka on lapsena kastettu, mutta rippikoulu on nuorena jäänyt käymättä ja on sitten jossakin vaiheessa eronnut kirkosta, käydään rippikoulu kirkkoon liityttäessä.

Yli 15-vuotiaalla, joka ei vielä kuulu kirkkoon, tulee rippikoulu olla aina käytynä ennen kastetta.

– Näin toteutuu ajatus, että ihminen on saanut tiedon siitä uskosta ja kirkkokunnasta, johon hänet kastetaan.

Aikuisrippikoulun käynyt saa vaikuttaa myös siihen, että kaste ja konfirmaatio tapahtuvat omannäköisesti.

– Toimitus voi olla yksityinen tai tapahtua joko vähäeleisesti tai koko seurakunnalle näkyvänä messun yhteydessä. Ja läheistensä kanssa merkkipaalua voi sitten juhlia juuri niin pienesti tai isosti kuin itse haluaa.

Aikuisille oma ripari 19.3.2022

• Seinäjoen seurakunta järjestää aikuisille oman ”riparin” Nurmon pappilassa lauantaina 19.3.2022. Päivän sisältö suunnitellaan yhdessä osallistujien kanssa, konfirmaatiosta jokainen sopii kohdallaan erikseen. Lisätiedot ja ilmoittautuminen 28.2. mennessä: anna.merivirta@evl.fi
• Mikäli valitset mieluummin yksityisrippikoulun, ota yhteyttä seurakunnan palvelutoimistoon. Palvelutoimistojen yhteystiedot ja aukioloajat: seinajoenseurakunta.fi/palvelutoimistot
• Kirkkoon voit liittyä verkkopalvelussa: liitykirkkoon.fi Kun seurakunta saa liittymisilmoituksesi, sinuun ollaan yhteydessä, mikäli aikuisrippikoulu on tarpeen.

Juttu julkaistu ensimmäisen kerran Lakeuden Risti -lehden numerossa 1/2022.

Artikkeli Aikuisen rippikoulu on omannäköinen alusta loppuun julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Järjestämme huhti- ja lokakuussa vuorokauden mittaiset tutustumisretriitit, joissa ensikertalaisenkin on matalalla kynnyksellä mahdollisuus kokeilla, miltä hiljaisuuteen vetäytyminen tuntuu ja mitä se saa itsessä aikaan. Joulukuussa järjestetään koko viikonlopun mittainen retriitti.

Hiljaisuuden retriitti tarjoaa osallistujille mahdollisuuden lepoon, rentoutumiseen ja latautumiseen sekä oman jaksamisen ja elämänkysymysten kuulosteluun.

– On lupa olla suorittamatta ja tekemättä mitään, lupa pysähtyä kuuntelemaan omaa sisintään ja samalla hiljaisuudessa etsiä elävää yhteyttä Jumalaan.

Sanaton yhteys

Sana retriitti, tulee latinankielisestä verbistä retraho, joka tarkoittaa vetäytymistä sivuun. Fyysisen erillisyyteen vetäytymisen lisäksi retriitissä vetäydytään hiljaisuuteen.

– Vaikka hiljaisuuteen vetäydytään yhdessä, ei retriitissä keskustella muiden osallistujien kanssa. Hiljaisuuden retriitin tarkoitus on tarjota mahdollisuus omien sisimpien tuntojen ja Jumalan äänen kuulemiselle.

Yksityisen lisäksi retriitti on kuitenkin vahvasti yhteisöllinen tila, jossa keskinäinen kunnioitus ja toisensa huomioiminen on merkityksellistä ja tärkeää.

– Kun on yhdessä sitouduttu hiljaisuuteen, vapaudutaan rooleista ja sen puntaroinnista, pitäisikö keskustella, ottaa kontaktia – silti voi kokea vahvaa yhteyttä.

Retriitissä oman elämänsä kysymysten äärelle asettuminen saattaa nostaa käsittelyä vaatimaan kipeitäkin tunteita ja ajatuksia. Sen vuoksi Autio ei suosittele retriittiä hänelle, joka parhaillaan elää läpi suurta elämänkriisiä, esimerkiksi omaa vakavaa sairastumista tai läheisen menetystä.

– Asioiden käsittelyä varten retriitissä on kuitenkin aina mahdollisuus sielunhoidollisiin keskusteluihin. Samoin, jos miettii retriitin sopivuutta itselle, voi olla jo etukäteen yhteydessä ja pohtia osallistumista ohjaajan kanssa.

Hoitava hiljaisuus

Retriitit saavat usein aiheensa kirkkovuodesta tai Raamatusta. Klassinen retriitti kestää kolme päivää. Retriitti aloitetaan monesti yhteisellä aterialla, jonka aikana vielä voi puhua, mutta jonka jälkeen ohjatusti laskeudutaan hiljaisuuteen.

– Päiväohjelmaan kuuluvat yhteisten aterioiden lisäksi tavallisesti ehtoollisen vietto, hetkirukoukset sekä ohjattua meditaatiota eli hiljaista rukousta ja ohjaajien pitämät virikepuheet.

Klassisten retriittien lisäksi järjestetään erilaisia teemallisia retriittejä, muun muassa kirjoittamisen retriittejä ja maalausretriittejä. Pisimpiä retriittejä ovat Ignatiaaniset retriitit, joissa retriittivieras työskentelee ohjatusti annettujen Raamatuntekstien pohjalta, lisäksi järjestetään lyhyitä hiljaisuuden päiviä ja iltoja.

Autio sanoo toivovansa, että retriitti antaisi osallistujilleen hoitavan hiljaisuuden lisäksi kokemuksen siitä, miltä tuntuu olla odotettu ja tärkeä vieras, joka saa omana itsenään hiljaisuudessa liittyä yhdessä rukoilevaan joukkoon.

– Minusta on jotenkin äärettömän ylellistä, että retriitissä osallistujalta ei vaadita muuta, kuin sitoutuminen yhteiseen ohjelmaan. Kukaan ei kysy, miten uskot tai miltä tämä nyt sinusta tuntuu.

Avara hengellisyys

Evankelisluterilaisten seurakuntien retriittitoiminta alkoi Suomessa 1970-luvulla hiljentymisen tarpeesta kaiken suunnittelemisen, tekemisen ja suorittamisen vastapainona.

– Vanha kristillinen perinne oli vastaus tähän kaipaukseen. Retriittiliike on hyvin ekumeeninen kristillinen liike, jonka juuret ovat katolilaisuudessa, mistä se on kulkenut anglikaaniseen, luterilaiseen ja ortodoksiseen kirkkoon.

Retriittejä järjestävät seurakunnat, hiippakunnat ja erilaiset retriittitalot. Lisäksi retriittitoimintaa, kristillistä spiritualiteettia, hiljaista rukousta ja hengellistä ohjausta Suomessa edistää evankelisluterilaisen kirkon tunnustukseen pohjaava ja ekumeenisessa hengessä toimiva Hiljaisuuden ystävät ry.

– Retriittien suosio kertoo mielestäni tästä ajasta ja tämän ajan hengellisyydestä. Ihminen etsii elämän tarkoitusta ja yhteyttä luontoon, itseensä ja kaiken olevaisen Luojaan. Hengellisyyttä koetaan ja eletään kokonaisvaltaisesti, sydän, keho, mieli ja sielu vahvasti mukana.

Retriitin tarkoitus on vastata tähän ihmisen hengelliseen kaipaukseen, tarpeeseen tai etsimiseen.

– Retriittien hengellisyys on avaraa. Jokaisen retriittivieraan sisäistä matkaa ja hengellisiä tarpeita kunnioitetaan. Kukaan ei ulkopuolelta määrää, miten kuuluisi ajatella tai uskoa.

Retriitin hiljaisuudessa aistit heräävät eloon ja on aikaa havainnoida ympäristöään ja itseään.

– Hiljaisuudessa ja levossa avautuu usein jotain uutta ja ihmeellistä, tai kätköistä löytyy jotain vanhaa ja arvokasta. Minä itse ikään kuin pienenen ja samalla tila minussa kasvaa.

Retriitit Seinäjoen seurakunnassa 2022

• Hetkeksi lepäämään | Lankarin leirikeskus
• Hiljaisuuden retriitti 29.–30.4. | Ohjaajina Marjo Niskanen, p. 044 580 6708, marjo.niskanen@evl.fi ja Tarja Autio, p. 050 432 0416, tarja.autio@epshp.fi | Hinta 45 €
• Hetkeksi lepäämään | Ahonniemen leirikeskus
  Hiljaisuuden retriitti 8.–9.10. | Ohjaajina Tarja Autio ja Marjo Niskanen | Hinta 45 €
• Hiljaisuuden retriitti | Honkiniemen leirikeskus
  Hiljaisuuden retriitti 9.–11.12. | Ohjaajina Aila Jaakkola, p. 044 580 6651, aila.jaakkola@seamk.fi ja Markku Autio p. 050 479 8769, markku.autio@evl.fi | Hinta 90 €
• Lisätiedot ja ilmoittautuminen (avautuu noin kuukautta ennen ko. ajankohtaa):
  seinajoenseurakunta.fi/tule-mukaan/aikuiset/hiljaisuuden-toiminta

Lue lisää hiljaisuuden toiminnasta: hiljaisuudenystavat.fi

Juttu julkaistu ensimmäisen kerran Lakeuden Risti -lehden numerossa 1/2022.

Artikkeli Aikaa hiljaisuudessa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Toimintamme on mahdollista ainoastaan pyyteettömästi aikaansa ja osaamistaan antavien vapaaehtoisten ansiosta.

Joulun lähestyessä moni meistä haluaa muistaa rakkaitaan ihanalla, pehmeällä paketilla – ja Lähetyssopen valikoimasta todella löytyy pakettiin, mistä valita.

– Vapaaehtoisringissä puikot kilisevät kuumana, mutta jatkuvasti tarvitsemme sekä tuotteita, että tekijöitä. Mukaan päästäkseen ei tarvitse muuta, kuin kävellä myymälän ovesta sisään tai soittaa minulle, kannustaa Pia.

Minustako kauppias?

Lähetyssopen myymälän noin kahdenkymmenen vapaaehtoisen ”kauppiasrinkiin” kuuluva Leena Hautala suosittelee pestiä lämpimästi jokaiselle, jolla on päiväsaikaan mahdollisuus antaa omaa aikaansa.

– Työ sopii niin naisille kuin miehille ja päivä myymälässä kuluu nopeasti. Myyntityön lisäksi pestiin kuuluu muun muassa tavaroiden esillepanoa ja hinnoittelua.

Jos kaikelta tekemiseltä aikaa jää, Leena kertoo tarttuvansa kutimeen ja urakoivansa lisää myytävää myymälään.

– Olen tehnyt paljon hartiahuiveja, säärystimiä ja sukkia, jotka ovat vuodesta toiseen myydyin artikkelimme.

Tämän vuoden hittituotteeksi Leena nimeää Aamu lakeudella -mallin sukat.

– Viime viikolla yksikin asiakas osti neljä paria pukinkonttiin, Leena kertoo.

Yhteistyötä puutyöryhmän kanssa

Paitsi pehmeiden pakettien lahjoja sukista lapasiin ja huiveista huopiin, löytyy Lähetyssopelta muun muassa käsintehtyjä kortteja ja puuleluja.

– Olen todella iloinen tänä syksynä alkaneesta yhteistyöstä seurakunnan puutyöryhmän kanssa, saamme valikoimaan paljon uusia käyttöesineitä. Olemme miettineet uutuuksia keinulaudoista kynttilänjalkoihin.

Puutyöryhmä kokoontuu tors­taisin kello 18–21 Seinäjoen toimin­takeskuksen verstastiloissa ja tähänkin ryhmään kutsutaan kaikkia kiinnostuneita.

Lähetyssoppi tuo lähetystyön lähelle

Lähetyssopen toimintaa voi tukea paitsi työskentelemällä myymälässä, ostamalla tuotteita tai lahjoittamalla tuotteita myyntiin, myös lahjoittamalla materiaaleja tuotteiden valmistamista varten.

– Otamme mielellämme vastaan muun muassa kudinlankoja ja kankaita sekä matonkudetta. Lahjoitustavaroiden tulee olla uusia ja käyttämättömiä, opastaa Pia Ketola.

Lähetyssopen myymälän tuotto käytetään Seinäjoen seurakunnan lähetystyön tukemiseen. Lähetystyö on seurakunnan tehtävä, joka perustuu Jeesuksen antamaan lähetyskäskyyn.

– Lähetyssoppi tarjoaa jokaiselle hauskan, yhteisöllisen ja helpon tavan osallistua lähetystyöhön. Olet lämpimästi tervetullut mukaan, toivottaa Pia.

Lähetyssoppi on avoinna arkisin maanantaista perjantaihin kello 10–17, joulun alla avoinna lisäksi lauantaina 11.12. sekä 18.12. kello 10–15. Suljettu 23.12.21–10.1.22.

Lue lisää osoitteessa: seinajoenseurakunta.fi/osallistu/lahetystyo

Alkuperäinen juttu julkaistu ensimmäisen kerran Lakeuden Risti -lehden numerossa 6/2021.

Artikkeli Helppo ja hauska tapa olla mukana lähetystyössä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Raamatussa paratiisissa olon ja täydellisessä luottamuksessa elämisen kuvaus päättyy sanoihin: ”eivätkä he tunteneet häpeää.” Sen jälkeen alkaa viikunanlehtiepisodi, jonka lopputulema on se, että häpeä on meissä jokaisessa. Ei niinkään synti. Synti on todella hankala sana. Suomen kielessä me yhdistämme sen välittömästi syyllisyyteen ja rangaistukseen.

Toinen lähde, jonka pohjalta käsittelen syyllisyyden ja häpeän teemoja on Tove Janssonin Kertomus näkymättömästä lapsesta. Se on mielestäni yksi kirjallisuuden nerokkaimmista häpeästä toipumisen kuvauksista. Näen sen kirjailijan omana kehityskertomuksena, josta välittyy hänen elämänkokemuksensa ja kamppailunsa oman identiteetin löytämiseksi.

Tiedättehän, että jos jotakuta säikäyttää kovin usein, hän muuttuu helposti näkymättömäksi, sanoi Tuu-tikki.

Tove Jansson, Kertomus näkymättömästä lapsesta, 1962.

Minä olen huono ihminen

Vasta niinkin myöhään, kun 1990-luvulla psykoanalyytikot ja -terapeutit havahtuivat siihen tosiasiaan, että häpeää on hoidettu syyllisyytenä, häpeän synonyyminä on ollut syyllisyys. Se oli aika traaginen oivallus, koska samalla todettiin, että häpeäidentiteetti on kaikkein hankalimmin hoidettava identiteetin ongelma.

Häpeän ydin on ajatus siitä, että ”minä olen huono ihminen”, se kohdistuu persoonaan. Häpeä eristää. Meillä on kaikilla oma häpeäpisteemme, se arka kohta, jota yritämme suojella kaikin keinoin. Pelkäämme, että toiset ihmiset löytävät sen, osuvat siihen – ja silloin me reagoimme. Yhdestä tulee aggressiivinen, toinen vetäytyy, kolmas alkaa heittää vitsiä.

Se, että yritämme eri tavoin peitellä häpeäpistettämme, johtaa yksinäisyyteen. Yksinolemisessa ei itsessään ole mitään vikaa. Mutta kun yksinäisyys on sitä, että et kuulu mihinkään yhteisöön, sinulla ei ole kokemusta siitä, että sinua ikävöidään tai sinä ikävöit, yksinäisyys tuntuu pahalta. Joukossa se tuntuu todella pahalta. Ja pahimmillaan yksinäisyys tappaa.

Ota minut syliin

Tutkijat ovat tänä päivänä yhtä mieltä siitä, että häpeällä on juurensa ihmisen eri elämänvaiheissa. Yhtenä klassisena esimerkkinä käytetään pinnasängyssä olevaa lasta. Kun lapsi kuulee aikuisen askeleet, hän nostaa itsensä pinnoista pidellen pystyyn ja odottaa kädet avoimina: ”Ota minut syliin!”. On ihan luonnollista, että aina ei aikuinen lasta huomaa ja kävelee ohi – mutta tästä sinänsä viattomasta tilanteesta syntyy lapselle häpeäkokemus, hän ei tule nähdyksi.

Häpeä on meissä kaikissa, emme voi välttää sitä – aina löytyy joku, joka kävelee meidän ohitsemme. Joillakin ihmisillä häpeäkokemukset toistuvat ja vahvistuvat – iskut osuvat aina siihen samaan, kipeään kohtaan. Pahimmassa tapauksessa koko ihmisen identiteetti muodostuu tällöin häpeän ympärille. Tämän päivän keski-ikäiset ovat valitettavasti vielä sitä ikäluokkaa, joiden lapsuudessa häpeää, häpäisemistä, on käytetty peräti kasvatusmetodina.

Vankilapappina työskennellessäni tapasin Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäri Hannu Lauerman ja esitin ajatuksen, että, että suurin osa suomalaisista henkirikoksista johtuu itse asiassa häpeästä. Jossakin kohti joku osuu tismalleen häpeäpisteeseeni ja jos reagoin väkivaltaisesti, eikä minulla ole syyllisyyden aikaansaamia pidäkkeitä, voin äärimmäisessä tapauksessa riistää toisen hengen. Hetken mietittyään Lauerma sanoi olevansa samaa mieltä. Toki useimpiin henkirikostapauksiin liittyvät vahvasti myös päihteet, joilla yritetään peittää ja lääkitä omaa häpeäpistettä.

Synninpäästö häpeästä vahvistaa häpeää

Syyllisyys on aina terve tunne. Väitän jopa niin päin, että ainoastaan mieleltään terve ihminen kykenee aidosti tuntemaan syyllisyyttä. Toki sosiopaatillakin voi olla käytöstapoja ja hän osaa vaikkapa pyytää anteeksi, mutta aito, oikea syyllisyyden kokemus vaatii kohtalaisen tervettä mieltä. Jos rangaistusta käytetään kasvatuskeinona, sen pitää aina liittyä syyllisyyteen – yksittäiseen tekoon, joka hyvitetään.

Papit ja muut hengellisen työn tekijät ovat tehneet ehkä eniten vahinkoa siinä, että kun ihminen tulee ripittäytymään ja sanoo olevansa huono ihminen, mennään siihen antamaan synninpäästö. Tällöin tullaan itse asiassa vain vahvistaneeksi ihmisen häpeäkokemusta. Ihminen ajattelee, että kun kerran pappikin on sitä mieltä, että olen huono, niin kyllä varmaan sitten Jumalakin on.

Teologian tohtori Paavo Kettunen, joka on kirjoittanut kirjan Suomalainen rippi, totesi tutkimansa aineiston perusteella, että yli 70 prosenttia ripittäytyjistä ei ollut mennyt ripittäytymään synnin tai syyllisyyden vuoksi vaan häpeän, jolloin rippikokemus oli poikkeuksetta ollut negatiivinen. Tunne, johon ripin toivottiin alun perin tuovan helpotusta, vain vahvistui.

Hän ei osaa suuttua, sanoi pikku Myy. Se hänessä on vikana.

Tove Jansson, Kertomus näkymättömästä lapsesta, 1962.

Rajalta on vain yksi tie eteenpäin

Mutta mitä Raamatun kuvaamassa lankeemuksessa sitten pohjimmiltaan tapahtui? Kaksinkertainen tragedia: ihminen joutui eroon toisesta ihmisestä – ja ihminen joutui eroon Jumalasta. Jeesus yritti opettaa meille tien takaisin: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Isä meidän -rukous on aivan nerokas: anna meille anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme. Ihmiselle tämän rakkauden tien kulkeminen on elämän mittainen matka. Kysymys on nimenomaan matkasta, ei päämäärästä. Täydellisesti ja täydelliseksi ei tarvitse oppia.

Meille ihmisille maailman pelottavin asia on muutos – mieluummin kärsimme löyhässä hirressä kuin vapaudumme. Muutoksen mahdollisuus on suurin ihmisen tullessa tilanteeseen, jossa elämä ei voi enää jatkua entisenlaisena. Tällaisia rajatiloja voivat olla esimerkiksi avioero, työpaikan menetys, päihderiippuvuus, vakava sairastuminen tai läheisen kuolema. Kipeät rajatilat ovat ihmisen matkalla väistämättömiä ja välttämättömiä. Ne ovat kohtia, joissa Luojamme pysäyttää meidät. Ne ovat tilanteita, joissa ihminen ei voi enää tehdä muuta, kuin mennä peilin eteen ja kysyä: kuka minä olen? Rajalla ei voi enää uhriutua, etsiä vikaa toisista.

Häpeäidentiteetin omaavan ihmisen hoidosta vaikeaa tekee se, että hän yrittää kaikin keinoin välttää häpeäpisteensä tulemista näkyväksi. Toipuakseen ihminen kuitenkin tarvitsee aina peilikseen toisen ihmisen – ja Jumalan kohtaamisen. Soisi, ettei yksikään auttamistyötä tekevä antaisi kenellekään väärää peilikuvaa. Ei saisi käydä niin, että auttaja palauttaa häpeäkokemuksen takaisin autettavalle. Pitäisi pystyä välittämään se varmuus, että Jumalan silmissä yksikään ihminen ei ole huono ihminen. ”

Juttu julkaistu ensimmäisen kerran Lakeuden Risti -lehden numerossa 6/2021.

Artikkeli Häpeä ja syyllisyys julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

”Asun keskellä vanhaa Pietaria Muchnoy Pereulokilla eli Jauhokujalla, joka saattaa olla monelle tuttu Dostojevskin Rikos ja rangaistus -romaanista. Sen takana on Hernekatu, Gorokhovaya Ulitsa, jonka varrella asui aikoinaan Rasputin – ja jonka varrella on asunut minun isoäitini.

Hän oli ollut kotiapulaisena suomalaisvenäläisessä perheessä, hänen sisarensa apuhoitajana sairaalassa. Karjalaiset sukujuuret omannut mamma palasi Suomeen vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen, sisar perheineen jäi Venäjälle, emmekä tiedä, mitä heille lopulta tapahtui.

Meillä suomalaisilla on Venäjän suhteen paljon historian taakkaa, mutta ajattelen, että pitäisi jaksaa katsoa sen yli ja löytää kaikki se ihana ja yhteinen, jota meillä myös siitä huolimatta on.

Venäjä ei ole helppo maa toimia, ja jos ei osaa kieltä, toimiminen on mahdotonta. Opiskelin koulussa venäjää ja rohkenin sen ansiosta 1998 ottaa vastaan kolmen kuukauden pestin Inkerin kirkon piispan sihteerin sijaisena Pietarissa. Nyt tuo rupeama on kasvanut jo yli kahteen vuosikymmeneen.

”Aina Jumala jonkun merkin itsestään antaa”

Lähetystyö oli minulle jo ihan lapsuuden kutsumus. Ritva Marttala oli pitkään nimikkolähettinä Angolassa ja kiersi 1970-luvulla kouluilla kertomassa tehtävästään. Venäjää en tietenkään tuolloin osannut paikkanani ajatella, ajattelin Ritvan esimerkin innoittamana Afrikkaa.

Valmistuttuani työskentelin ensin opettajana Haapajärvellä ja Kurikassa. Lähetystyöhön lähdin ensimmäisen kerran 1989, olin Sleyn lähettinä Keniassa, opetin englanniksi uskontoa kirkon koulussa. Palasin 1992 Suomeen, pienen kyläkoulun johtajaksi Lapuan Hirvijoelle.

Jotenkin lähetystyö aina täällä kotimaassakin ikään kuin kulki minua läheltä. Kun menin Kurikkaan opettajaksi, naapuriini muutti henkilö, joka oli Namibiassa syntynyt lähetyslapsi. Kun tulin Lapualle, sain kuulla päätyneeni kouluun, jonka opettaja oli jo 1900-luvun alkupuolella haaveillut lähetystyöstä.

Tuntuu, että saan kutsumukseni suhteen todeta samoin, kuin pitkään Venäjällä lähetystyötä tehnyt entinen esimieheni Tapio Karjalainen, jonkun kerran haastettua häntä siitä, että miten siihen Jumalaan nyt oikein voi uskoa? Karjalainen vastasi ilolla ja varmuudella: ”Kuule, aina se Jumala jonkun merkin itsestään antaa!”.

Kaikesta ei tarvitse olla yhtä mieltä istuakseen yhteiseen pöytään

Lähetystyö on tärkeää, koska Raamatussa on hyvin selkeästi ilmoitettu sen olevan Kristuksen kirkon tehtävä. Meidän tehtävämme on viedä viestiä – Kristus ei ole jaettu, Hän on kuollut kaikkien puolesta.

Samalla ajattelen lähetystyön olevan kansainvälisyyskasvatusta parhaimmillaan – opimme näkemään, että ihmisten välillä on paljon enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja. Sama lähtökohta on myös todellisella ekumeenisella ajattelulla – toisten kunnioittaminen. Kaikesta ei tarvitse olla yhtä mieltä voidakseen istua samaan pöytään.

Huomaan usein miettiväni, voisiko yhteinen näky evankeliumin julistamisesta tässä suuressa maassa auttaa etsimään yhteyttä myös Suomessa, miksei laajemminkin erilaisissa kirkkoliitoissa kuten Luterilaisessa maailmanlitossa? Lähes kaikki Suomen kirkon järjestöt, herätysliikkeet, tekevät työtä Inkerin kirkossa ja pystyvät toimimaan sovussa keskenään. Se on aika iso juttu.

Kristus hoitaa kirkkoaan ja hänen kirkkonsa hoitaa meitä

Usein esiin nostetaan vain suuria sankaritekoja, mutta unohdetaan heidät, jotka puurtavat ahkerasti omalla paikallaan ja kutsumuksensa mukaan – järjestöissä, kirkossa, kristillisissä yhdistyksissä – päivästä ja vuodesta toiseen. On hyvä muistaa, että Jumala toimii myös hiljaisina aikoina: silloinkin kun ulospäin näyttää, että mitään ”suuria” ei tapahdu, ovat nämä ihmiset valmistamassa tietä Kristukselle. Tämä tavallinen työ on sitä, joka kantaa seurakuntaa ja kirkkoa.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän vahvistuu ajatukseni esirukouksen ja lähettäjien merkityksellisyydestä lähetystyölle. Aikoinaan kanssani Keniassa työskennellyt Brita Jern, nykyinen Ruotsinkielisen evankeliumiyhdistyksen lähetysjohtaja, julkaisi vastikään väitöskirjansa otsikolla ”Niin kauan kuin kotirintama kestää”.

Jern kirjoittaa siitä, että niin kauan kuin täällä rukoillaan ja kokoonnutaan, niin kauan ihmiset jaksavat olla lähetyskentillä ja työ menee eteenpäin. Se on ihan totta. Lähetystyön, kansainvälisen diakonian tai ystävyysseurakuntatyön tilaisuudet eivät ole pelkästään informaatiotilaisuuksia, ne ovat ennen kaikkea hengellisiä tilaisuuksia – me virkistäydymme yhteisestä uskosta, rukouksesta ja virrestä. Kristus hoitaa kirkkoaan ja hänen kirkkonsa hoitaa meitä.”

Merja Kramsu

• TYÖSKENTELEN kansainvälisten asioiden sihteerinä Inkerin kirkon keskuskansliassa Pietarissa. Olen Evankelinen lähetys-yhdistys ELY ry:n nimikkolähetti.
• INKERIN KIRKKO on maantieteellisesti maailman laajin luterilainen kirkko.
• TYÖTÄNI TUKEVAT nimikkoseurakuntani Seinäjoki, Alajärvi, Ilmajoki, Jämijärvi, Laihia, Lapua, Rautavaara, Sulkava ja Taipale (Lemi, Savitaipale, Taipalsaari).
• VOIT TUTUSTUA työhöni muun muassa säännöllisesti julkaisemieni ystäväkirjeiden kautta osoitteessa: evankeliset.net/venaja

Inkerin kirkon ystävyysseurakuntatyö

• Inkerin kirkon alueella sijaitseva Hietamäen seurakunta on Seinäjoen seurakunnan ystävyysseurakunta. Ystävyysseurakuntatyössä mukana olevat vapaaehtoiset kokoontuvat Inkeri-iltaan kerran kuukaudessa. Kaikki vapaaehtoistyöstä ja ystävyysseurakuntatoiminnasta kiinnostuneet ovat tervetulleita mukaan, Inkeri-työ järjestää muun muassa erilaisia varainhankintatempauksia sekä tekee tutustumis- ja auttamismatkoja ystävyysseurakuntaan.
• Lue lisää seinajoenseurakunta.fi/osallistu/lahetystyo

Minun polkuni

• 1961 Syntyy Rovaniemellä
• 1982–85 Finnair-konserniin kuuluvassa matkatoimistossa freelancerina eri puolilla Neuvostoliittoa matkanjohtajana ja matkatoimiston edustajana
• 1984 Valmistuu Lapin korkeakoulusta (nyk. yliopisto) kasvatustieteen maisteriksi ja luokanopettajaksi, erikoistumisaineina yleinen teologia ja englannin kieli
• 1985–87 Opettajana Haapajärvellä ja Kurikassa
• 1988 SLEYn lähetyskurssi Helsingin Evankelisessa Opistossa (HEO)
• 1989–92 SLEYn lähettinä Keniassa, opettaa englanniksi uskontoa kirkon koulussa
• 1992–98 Koulun johtajana Lapuan Hirvijoella
• 1998–2019 Työ Venäjällä alkaa. Piispan ja kansainvälisten asioiden sihteerinä Inkerin kirkon keskuskansliassa Pietarissa Suomen Lähetysseuran lähettämänä
• 2020 Evankelisen lähetysyhdistyksen lähettämänä kansainvälisten asioiden sihteerinä Inkerin kirkon keskuskansliassa Pietarissa, lisäksi piispan sihteerin tehtäviä ulkoasioihin liittyen

Juttu julkaistu ensimmäisen kerran Lakeuden Risti -lehden numerossa 6/2021.

Artikkeli Niin kauan kuin kotirintama kestää julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kultavuoren ekavauvakerhoon on elokuulta alkaen kokoontunut joukko ihania ihmeitä vanhempineen. Näitä 4‒6 kuukauden ikäisiä ihmeitä yhdistää nyt ja aina se poikkeuksellinen aika, jona he ovat tähän maailmaan saapuneet, koronakevät.

‒ Kun mietimme vauvalle nimeä, tuntui ihan selvältä, että tähän aikaan tarvitaan toivoa, hymyilee Maria Loukola, jutunteon aikaan kuusi ja puoli kuukautta vanhan Toivo Noel Otavan äiti.

Nimi kantaa mukanaan myös suvun historiaa, Toivolle löytyy kaimat sekä äidin että isän puoleisen suvun isoisoisoisistä.

Vertaistukea vauvojen rytmissä

Maria kertoo jo raskausaikana haaveilleensa siitä, miten ihanaa on aikanaan päästä vauvan kanssa vaikka kerhoon tapaamaan muita samassa elämäntilanteessa olevia.

‒ Oli yhtä juhlaa, kun kerhot sitten syksyllä vihdoin starttasivat. Meillä sentään on suurin osa isovanhemmista lähellä, Ylistarossa ja Isossakyrössä, mutta sitäkin suurempi merkitys näillä vertaistuen paikoilla on perheille, joiden oma lähipiiri on kaukana.

Ekavauvakerhon Maria löysi tutkimalla Seinäjoen seurakunnan verkkosivuja, lisäksi neuvolan ilmoitustaululta oli tietoa seurakunnan varhaiskasvatuksen avoimesta toiminnasta perheille.

‒ Ekavauvakerhossa otetaan todella hyvin huomioon se, että vauvalla on oma rytminsä. Saa tulla ja mennä kukin omaan tahtiinsa, vauva voi nukkua silloin kun nukuttaa, syödä silloin kun on nälkä ja leikkiä silloin kun on virkeä seurustelemaan.

Kerhossa tullaan nopeasti tutuiksi

Maria Loukola kertoo käyvänsä Toivon kanssa ekavauvakerhon lisäksi seurakunnan rytmiksessä, alle kaksivuotiaiden omassa muskarissa.

‒ Toivo nauttii rytmiksessä köröttelyistä valtavasti. Siellä on puolen tunnin tiivis ohjelma, ekavauvakerhon kaksituntinen puolestaan on hyvin vapaa. Näille erilaisille jutuille on molemmille oma tilauksensa.

Kerhot ovat vauvalle hyvä paikka sosiaalisten taitojen harjoitteluun ja tuovat vanhemmille mukavaa vaihtelua ja kontakteja vauva-arkeen.

‒ On ihana nähdä samassa elämäntilanteessa olevia, vaihtaa kokemuksia ja ajatuksia. Meilläkään ei muutoin ole omassa lähipiirissä tällä hetkellä muita vauvaperheitä. Nyt on tällä Kultavuoren porukalla vasta muutama kerta nähty ja kaikki tuntuvat jo vanhoilta tutuilta, iloitsee Maria.

Seinäjoen seurakunnan ekavauvakerhoihin ovat tervetulleita kaikki ensimmäistä lastaan odottavat ja vauvan jo saaneet perheet.

Lue lisää:

Lapset ja perheet – Seinäjoen seurakunta (seinajoenseurakunta.fi)

Julkaistu Lakeuden Risti -lehden numerossa 5/2020.

Artikkeli Ekavauvakerho ja ihanat ihmeet julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.