Syyllisyys on terve tunne, mutta häpeän tarpeetonta taakkaa kannamme mukanamme sukupolvesta toiseen. Vankilapastorina työskennellyt Heikki Maakorpi tietää, että pahimmillaan suomalainen häpeä tappaa – mutta siitä vapautumiseen on olemassa tehokas lääke.
”Kun puhun ihmisille syyllisyydestä ja häpeästä, ammennan kahdesta lähteestä. Ensimmäinen on Raamattu, jossa on nimetty luomiskertomuksen jälkeiset tapahtumat syntiinlankeemukseksi. Haastan ihmiset ajattelemaan, että mitä jos nimitys onkin virhe ja tapahtumat olisi pitänyt nimetä häpeälankeemukseksi?
Raamatussa paratiisissa olon ja täydellisessä luottamuksessa elämisen kuvaus päättyy sanoihin: ”eivätkä he tunteneet häpeää.” Sen jälkeen alkaa viikunanlehtiepisodi, jonka lopputulema on se, että häpeä on meissä jokaisessa. Ei niinkään synti. Synti on todella hankala sana. Suomen kielessä me yhdistämme sen välittömästi syyllisyyteen ja rangaistukseen.
Toinen lähde, jonka pohjalta käsittelen syyllisyyden ja häpeän teemoja on Tove Janssonin Kertomus näkymättömästä lapsesta. Se on mielestäni yksi kirjallisuuden nerokkaimmista häpeästä toipumisen kuvauksista. Näen sen kirjailijan omana kehityskertomuksena, josta välittyy hänen elämänkokemuksensa ja kamppailunsa oman identiteetin löytämiseksi.
Tiedättehän, että jos jotakuta säikäyttää kovin usein, hän muuttuu helposti näkymättömäksi, sanoi Tuu-tikki.
Tove Jansson, Kertomus näkymättömästä lapsesta, 1962.
Minä olen huono ihminen
Vasta niinkin myöhään, kun 1990-luvulla psykoanalyytikot ja -terapeutit havahtuivat siihen tosiasiaan, että häpeää on hoidettu syyllisyytenä, häpeän synonyyminä on ollut syyllisyys. Se oli aika traaginen oivallus, koska samalla todettiin, että häpeäidentiteetti on kaikkein hankalimmin hoidettava identiteetin ongelma.
Häpeän ydin on ajatus siitä, että ”minä olen huono ihminen”, se kohdistuu persoonaan. Häpeä eristää. Meillä on kaikilla oma häpeäpisteemme, se arka kohta, jota yritämme suojella kaikin keinoin. Pelkäämme, että toiset ihmiset löytävät sen, osuvat siihen – ja silloin me reagoimme. Yhdestä tulee aggressiivinen, toinen vetäytyy, kolmas alkaa heittää vitsiä.
Se, että yritämme eri tavoin peitellä häpeäpistettämme, johtaa yksinäisyyteen. Yksinolemisessa ei itsessään ole mitään vikaa. Mutta kun yksinäisyys on sitä, että et kuulu mihinkään yhteisöön, sinulla ei ole kokemusta siitä, että sinua ikävöidään tai sinä ikävöit, yksinäisyys tuntuu pahalta. Joukossa se tuntuu todella pahalta. Ja pahimmillaan yksinäisyys tappaa.
Ota minut syliin
Tutkijat ovat tänä päivänä yhtä mieltä siitä, että häpeällä on juurensa ihmisen eri elämänvaiheissa. Yhtenä klassisena esimerkkinä käytetään pinnasängyssä olevaa lasta. Kun lapsi kuulee aikuisen askeleet, hän nostaa itsensä pinnoista pidellen pystyyn ja odottaa kädet avoimina: ”Ota minut syliin!”. On ihan luonnollista, että aina ei aikuinen lasta huomaa ja kävelee ohi – mutta tästä sinänsä viattomasta tilanteesta syntyy lapselle häpeäkokemus, hän ei tule nähdyksi.
Häpeä on meissä kaikissa, emme voi välttää sitä – aina löytyy joku, joka kävelee meidän ohitsemme. Joillakin ihmisillä häpeäkokemukset toistuvat ja vahvistuvat – iskut osuvat aina siihen samaan, kipeään kohtaan. Pahimmassa tapauksessa koko ihmisen identiteetti muodostuu tällöin häpeän ympärille. Tämän päivän keski-ikäiset ovat valitettavasti vielä sitä ikäluokkaa, joiden lapsuudessa häpeää, häpäisemistä, on käytetty peräti kasvatusmetodina.
Vankilapappina työskennellessäni tapasin Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäri Hannu Lauerman ja esitin ajatuksen, että, että suurin osa suomalaisista henkirikoksista johtuu itse asiassa häpeästä. Jossakin kohti joku osuu tismalleen häpeäpisteeseeni ja jos reagoin väkivaltaisesti, eikä minulla ole syyllisyyden aikaansaamia pidäkkeitä, voin äärimmäisessä tapauksessa riistää toisen hengen. Hetken mietittyään Lauerma sanoi olevansa samaa mieltä. Toki useimpiin henkirikostapauksiin liittyvät vahvasti myös päihteet, joilla yritetään peittää ja lääkitä omaa häpeäpistettä.
Synninpäästö häpeästä vahvistaa häpeää
Syyllisyys on aina terve tunne. Väitän jopa niin päin, että ainoastaan mieleltään terve ihminen kykenee aidosti tuntemaan syyllisyyttä. Toki sosiopaatillakin voi olla käytöstapoja ja hän osaa vaikkapa pyytää anteeksi, mutta aito, oikea syyllisyyden kokemus vaatii kohtalaisen tervettä mieltä. Jos rangaistusta käytetään kasvatuskeinona, sen pitää aina liittyä syyllisyyteen – yksittäiseen tekoon, joka hyvitetään.
Papit ja muut hengellisen työn tekijät ovat tehneet ehkä eniten vahinkoa siinä, että kun ihminen tulee ripittäytymään ja sanoo olevansa huono ihminen, mennään siihen antamaan synninpäästö. Tällöin tullaan itse asiassa vain vahvistaneeksi ihmisen häpeäkokemusta. Ihminen ajattelee, että kun kerran pappikin on sitä mieltä, että olen huono, niin kyllä varmaan sitten Jumalakin on.
Teologian tohtori Paavo Kettunen, joka on kirjoittanut kirjan Suomalainen rippi, totesi tutkimansa aineiston perusteella, että yli 70 prosenttia ripittäytyjistä ei ollut mennyt ripittäytymään synnin tai syyllisyyden vuoksi vaan häpeän, jolloin rippikokemus oli poikkeuksetta ollut negatiivinen. Tunne, johon ripin toivottiin alun perin tuovan helpotusta, vain vahvistui.
Hän ei osaa suuttua, sanoi pikku Myy. Se hänessä on vikana.
Tove Jansson, Kertomus näkymättömästä lapsesta, 1962.
Rajalta on vain yksi tie eteenpäin
Mutta mitä Raamatun kuvaamassa lankeemuksessa sitten pohjimmiltaan tapahtui? Kaksinkertainen tragedia: ihminen joutui eroon toisesta ihmisestä – ja ihminen joutui eroon Jumalasta. Jeesus yritti opettaa meille tien takaisin: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Isä meidän -rukous on aivan nerokas: anna meille anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme. Ihmiselle tämän rakkauden tien kulkeminen on elämän mittainen matka. Kysymys on nimenomaan matkasta, ei päämäärästä. Täydellisesti ja täydelliseksi ei tarvitse oppia.
Meille ihmisille maailman pelottavin asia on muutos – mieluummin kärsimme löyhässä hirressä kuin vapaudumme. Muutoksen mahdollisuus on suurin ihmisen tullessa tilanteeseen, jossa elämä ei voi enää jatkua entisenlaisena. Tällaisia rajatiloja voivat olla esimerkiksi avioero, työpaikan menetys, päihderiippuvuus, vakava sairastuminen tai läheisen kuolema. Kipeät rajatilat ovat ihmisen matkalla väistämättömiä ja välttämättömiä. Ne ovat kohtia, joissa Luojamme pysäyttää meidät. Ne ovat tilanteita, joissa ihminen ei voi enää tehdä muuta, kuin mennä peilin eteen ja kysyä: kuka minä olen? Rajalla ei voi enää uhriutua, etsiä vikaa toisista.
Häpeäidentiteetin omaavan ihmisen hoidosta vaikeaa tekee se, että hän yrittää kaikin keinoin välttää häpeäpisteensä tulemista näkyväksi. Toipuakseen ihminen kuitenkin tarvitsee aina peilikseen toisen ihmisen – ja Jumalan kohtaamisen. Soisi, ettei yksikään auttamistyötä tekevä antaisi kenellekään väärää peilikuvaa. Ei saisi käydä niin, että auttaja palauttaa häpeäkokemuksen takaisin autettavalle. Pitäisi pystyä välittämään se varmuus, että Jumalan silmissä yksikään ihminen ei ole huono ihminen. ”
Juttu julkaistu ensimmäisen kerran Lakeuden Risti -lehden numerossa 6/2021.
Jaa artikkeli: