Berliinin sydämessä, Kurfürstendammin kuuluisan ostoskadun liepeillä, toisen maailmasodan pommituksista muistoksi jätetyn rauniotornin kupeessa on erikoinen kirkko. Ulkoapäin se näyttää 1970-luvun parkkitalolta, mutta mitä onkaan sisällä: Valonsäteitä, jotka siivilöityvät sisään tuhansien eriväristen lasiruutujen läpi. Ulkona on kaupungin vilkkain katu. Sisällä on rauha.
En ole koskaan vieraillut Berliinissä istumatta yhtä hetkeä Keisari Vilhelmin muistokirkossa. Istun vain ja hengitän, katselen ja kuuntelen. Ehkä sattumaa, mutta koskaan kirkko ei ole ollut suljettu, kun olen sinne halunnut.
Suomen evankelisluterilaisen kirkon uusi strategia on nimeltään Ovet auki, ja kirkkotiloihin liittyen siinä todetaan seuraavasti: Uudistamme kirkkotilojen käyttöä. Avaamme seurakuntien tilat omaehtoista hiljentymistä ja vapaaehtoisten järjestämää toimintaa varten.
Esimerkiksi Jyväskylän Kaupunginkirkossa tämä ajatus toteutuu jo nyt. Kirkkoon voi tulla viettämään Hiljaisuuden hetkeä perjantaisin kello 12–14. Halutessaan voi poiketa vain hetkeksi tai istua pitempään. Seurakunnan työntekijä on tavattavissa keskustelua varten.
Näinä aikoina yksityiset hetket kirkossa ovat ehkä tärkeämpiä kuin koskaan ennen. Sen soisi näkyvän edellä mainitun kaltaisten hiljaisuuden hetkien lisääntymisenä. Samoin sen toivoisi näkyvän niin, että kirkkojen ovet todella olisivat auki mahdollisimman usein, vielä useammin kuin nyt.
Että hänkin, joka tarttuu kahvaan ehkä kerran elämässään, pääsisi sisään.
Jaa artikkeli: