Olen Anna-Liisa Hyvärinen, 95. Asun itsekseni omassa asunnossa Kuokkalassa. Polven kuluma haittaa liikkumista, mutta muuten terveys on säilynyt aika hyvänä ja saan elää ilman kipuja. Entiset ystävät ovat kuolleet, ja tuttavia näkee enää harvoin.

Kasvoin Äänekoskella veturinkuljettajan perheessä. Lapsia syntyi kymmenen, joista kaksi kuoli aivan pienenä. Kävin kaikissa tehtaan johtoportaan perheissä lastenvahtina.

Olin 13-vuotias, kun sota syttyi. Meillä oli isänmaallinen perhe, isä ja veljet olivat suojeluskuntalaisia, ja minusta tuli pikkulotta. 18-vuotiaana minulle tarjottiin töitä Suolahden sotilaspiiristä ja sain määräyksen kaatuneiden evakuoimiskeskukseen Luumäelle. Siellä kaatuneet käsiteltiin ja lähetettiin kotiseudulle haudattavaksi.

Kesällä 1944 ruumiita tuotiin kuormittain, vuoreksi asti. Kokeneet lotat pesivät ja laittoivat vainajat arkkuun. Vaatteet riisuttiin puukon avulla pois. Minun tehtäväni oli pussittaa ja kirjata taskuista löytynyt jäämistö siististi paperipusseihin omaisia varten.

Vanhempien lottien opetus ja turva oli korvaamaton nuorelle tytölle. He olivat kansakoulunopettajia ja esimiehet pappeja. Työ sujui rutiinilla, mutta onneksi sain vain seurata käsittelyä vierestä. Muistikuvia palautuu yhä elävästi mieleen, mutta nukun yöni ilman painajaisia.

Kun sota loppui syksyllä, työ jatkui sotilaspiirissä. Sotilaita kotiutettiin, ja minä laskin heille päivärahoja. Totuin siihen, että miehiä seisoi vieressä jonoksi asti.

Siviilissä sisko hommasi minulle töitä tehtaan laboratoriosta. Hotelli Hirvessä eräs Topi pyysi treffeille, ja aika pian menimme naimisiin ja muutimme Jyväskylään. Olin kotiäiti kolmen lapsen kanssa 22 vuotta. Eläkkeelle jäin työstäni hotelli Alexandran kahviossa.

Mies kuoli äkillisesti 2001, ja syöpä vei vanhimman tyttären 2008. Olen tottunut elämään itsekseni. Uskon enkeleihin ja siihen, että asiat järjestyvät. Suurin turva on Jeesuksen lupaus: ”Minä olen lunastanut sinut”. Puhtaan omatunnon kanssa on hyvä elää.

Artikkeli Sota elää muistoissa, mutta ei tule uniin julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Haluan tehdä työtä, missä saan ottaa vastuuta ja toteuttaa visiotani. On hienoa huomata, että minusta on tähän! On aivan parasta olla täysin vastuussa, vaikka se on myös pelottavaa. Äidilläni on 25 vuoden kokemus yrittäjyydestä, joten hän on mainio mentori. Olen onnekas, kun ympärilläni on osaamista ja ihmisiä, jotka haluavat tukea minua. Olen saanut myös vähättelyä osakseni, eikä nuorta naisyrittäjää oteta aina vakavasti. Sitä on vaikea ymmärtää.

Yrittäjyys on tähän asti isoin elämänmuutos ja suurin saavutukseni. Olen ylittänyt pahimmat pelkoni. Aiemmin olin koululainen ja lukiolainen eikä minulla ollut kokemusta kokopäivätyöstä. En pelkää työntekoa. Tiesin, että tekemistä riittää, mutta yrittäjyyden kokonaisvaltaisuus yllätti kuitenkin. Ilokseni pystyn nyt työllistämään itseni lisäksi kaksi muuta henkilöä.

Juuri nyt asetan yrittäjyyden ensimmäiselle sijalle elämässäni, koska unelmieni toteuttaminen on minulle tärkeää. Haluan nähdä mahdollisimman paljon maailmaa ja erilaisia ihmisiä. Haaveilen omasta perheestäkin, mutta sen aika tulee myöhemmin.

Minulla on suuri toive kehittyä, siksi haluan myös opiskella. Aloitin juuri markkinointiopinnot avoimessa yliopistossa. Opinnot ja työ tukevat toisiaan.

Elämässä on tullut eteen myös hankalia aikoja ja kasvukipuja. Olen oppinut ottamaan vaikeatkin tunteet vastaan enkä enää pakene niitä. Sillä tavalla voin tutustua itseeni.

Arvostan ja kunnioitan perhettäni ja ystäviäni tosi paljon. Olen elämänhaluinen ja kiitollinen siitä, millaiseksi ihmiseksi olen jo kasvanut.

Onnellisuus on tärkeää. Ei ole vaikeaa olla onnellinen, kun onnen löytää myös pienistä asioista. Voin olla onnellinen siitä huolimatta, että elämässä tulee eteen hankaluuksia. Myös usko on minulle tärkeä.

Olisi hienoa laajentaa yritystä jossakin vaiheessa. Haluan rakentaa muutamassa vuodessa yritykselle hyvän pohjan ja sitten ehkä jatkaa muihin juttuihin, koska haluan tehdä elämässäni myös paljon muuta. Jatkossa voisin tehdä mielenkiintoista palkkatyötäkin.

Artikkeli Parasta on tavallinen, onnellinen arki julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Olen Olli Hirvanen, 40. Asun perheeni kanssa Jyväskylässä kaupunkialueella, mutta kuitenkin luonnon lähellä. Rintamamiestalossa tekemistä riittää sisällä ja ulkona. Puuhailemme paljon pihalla kukkien, marjapensaiden ja omenapuiden keskellä.

Viisivuotiaana pääsin sellotunneille ja opettelin myös pianonsoittoa. Valitsin kuitenkin kitaran, ja sillä tiellä olen. Kavereiden kanssa laitettiin pystyyn oma rokkibändi jo siinä vaiheessa, kun emme kunnolla osanneet soittaa. Kitara on todella monipuolinen soitin.

Opetan päätyökseni kitaransoittoa Gradialla. Nuorimmat oppilaani ovat viisivuotiaita ja vanhimmat eläkeläisiä. Opetukseen ei ole olemassa yleispätevää tapaa tai taikatemppuja. Toinen oppii paremmin korvakuulolta, toinen alkaa lukea nuotteja.

Mielelläni kyselen opiskelijoiltani, millaista musiikkia he haluavat soittaa. Nuoret tuntevat monesti nykybändit ja uusimmat virtaukset paremmin kuin minä.

Ajoittain on tullut haalittua liikaa tehtäviä opetustyön oheen. Kokemus on opettanut pyrkimään kiireestä pois, koska rauhassa tekeminen on paras vaihtoehto. Kulttuurin ja taiteen parissa työn ja vapaa-ajan raja on häilyvä. Jos illalla soitan kotona kitaraa, onko se työtä?

Keikkailen muusikkona, ja olen mukana esimerkiksi The Hot Box -taideprojektissa. Se on kahdeksan kuution kokoinen, koottava ja siirrettävä esitystila, josta tuotamme suoria lähetyksiä nettiin. Kutsumme eri alojen esiintyjiä miettimään, mitä laatikon äärellä voisi tehdä ja missä.

Parhaillaan suunnittelen keikkoja ja valmistelen uutta levyä, jossa yhdistyvät musiikki ja runous. Levylle tulee mukaan myös säveltämäni soolokitarakappale. Kun oma konsertti lähestyy, paineet kasvavat, ja ne pitää jollakin tavalla purkaa.

Harrastan nykytanssia, lenkkeilen ja talvisin käyn avannossa. Tosin joka kerta veteen pulahtaessani mietin, että onko siinä mitään järkeä. Etenkin syyspimeällä avanto virkistää.

Meillä on kolme poikaa, vanhin 10- ja nuorin kuusivuotias, joten pienten lasten aika alkaa olla ohi. Nuorin opettelee juuri lukemaan, ja vanhin tietää lentokoneista jo uskomattoman paljon. Täytyy yrittää elää täysillä ja tallentaa muistiin ohikiitävät hetket.

Artikkeli Kiireestä voi opetella pois julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Aloitin viulunsoiton kuusivuotiaana. Opiskelin Kokkolassa alttoviulun soitonopettajaksi ja Jyväskylässä musiikkiterapeutiksi. Opinnoissani tiesin varmasti, että olen oikealla alalla.

Vaihteleva työni on vuorovaikutuksen hakemista ja vuorovaikutuksessa olemista musiikin avulla. Nuorin asiakkaani on ollut kolmevuotias ja vanhin 103-vuotias.

Olen yrittäjä. Jaan työtilat ja teen työtä yhdessä muiden terapeuttien kanssa. Kollegat ovat arvokas tuki ja auttavat luomaan tärkeitä verkostoja.

Joku viisas on sanonut, että musiikki antaa ajalle merkityksen. Huomaan sen työssäni joka päivä. Merkitys, vuorovaikutus ja kohtaaminen hetkessä syntyy musiikin kautta. Kuuntelemme tai teemme yhdessä musiikkia ja ääntä eri tavoin.

Minulla voi olla asiakkaana lapsi, joka saa negatiivista palautetta vilkkautensa takia. Musiikkiterapiassa löydämme ja kasvatamme sitä, mikä hänessä on hyvää ja luomme onnistumisen kokemuksia. Musiikki auttaa käsittelemään tunteita.

Olen tavannut ihmisiä, joilla on erityyppisiä rajoitteita ja vammoja, ja joukkoon mahtuu surullisiakin kohtaloita. Siksi olen miettinyt paljon ihmisarvoista elämää ja sen määritelmää.

Työni on opettanut, että en voi tehdä kenenkään puolesta asioita, mutta voin seisoa rinnalla. Tehtäväni on auttaa asiakasta löytämään omat voimavaransa ja kasvattamaan niitä. Näen, kuinka toimintakyky ja elämänilo alkavat löytyä. On palkitsevaa olla mukana prosessissa.

Viululla on edelleen tärkeä osa elämässäni. Soitan itse eri kokoonpanoissa ja vien työssäni musiikkia ikääntyvien tehostetun palvelun yksikköihin. Uusin alue on kulkeminen kotipalvelun työntekijän mukana kotikäynneille. Olen nähnyt, kuinka tiukoilla kotihoidossa ollaan. Se on rankka työkenttä ja vaatii kipeästi lisää resursseja. Ihmisten yksinäisyys riipaisee.

Terapeutti ei ole asiantuntija omassa elämässään, mutta onneksi ikä lisää lempeyttä myös itseä kohtaan.

Artikkeli Musiikki antaa ajalle merkityksen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Alussa omaan kotiin muuttaminen tuntui jännältä, mutta totuin pian. Samassa talossa asuu mukavia kavereita, ja voin käydä syömässä yhteisessä olohuoneessa. Minulla käy kylässä tyttökavereita, ja vanhemmat piipahtavat silloin tällöin.

Kaupat, kirkko ja lenkkipolut ovat lähellä. Käyn usein viikonloppuisin itsekseni Laajavuoressa kävelylenkeillä.

Kirkko on minulle tärkeä paikka. Käyn kehitysvammaisten kerhossa, jossa on yli 20 osallistujaa. Aluksi juodaan kahvit ja vaihdetaan kuulumiset. Toisinaan laulamme tai meillä on joku vierailija, pelaamme bingoa tai askartelemme.

Suurin haaveeni on päästä töihin Tuiskun firmaan.

Harrastan musiikkia Musikanteissa ja opiskelen englantia kansalaisopistossa. Englantia kannattaa osata, kun reissaa. Vuosi sitten kävimme kehitysvammaisten ryhmän kanssa Lontoossa. Otin valokuvia Big Ben -tornista ja Towerista. Bussit olivat kaksikerroksisia ja punaisia. Taksit olivat mustia.

Herään yleensä ennen kuutta aamulla. Sen jälkeen sijaan vuoteeni ja laitan aamupalaa. Tänään söin kaksi palaa leipää ja join mehua ja kaksi kuppia teetä. Kolmena päivänä viikossa lähden töihin päiväkotiin Kuokkalaan. Teen siellä keittiöhommia, enimmäkseen tiskaan.

Antti Tuiskua fanitan, koska hän on tosi iloinen ja positiivinen. Omistan kaikki hänen levynsä ja olen ripustanut seinille julisteita. Kaikkein eniten pidän Anatude-levystä. Viimeksi kävin hänen keikallaan Lutakossa. Suurin haaveeni on päästä töihin Tuiskun firmaan. Olen jo lähettänyt työhakemuksen, mutta hän ei ole vielä vastannut.

Kauppareissuja varten teen illalla ostoslistan valmiiksi. Monesti ostan kotiin kauniita ruusuja. Seuraava reissu minulla on Helsinkiin. Jospa tapaisin siellä Antti Tuiskun!

Aurinkoiset päivät saavat minut iloiselle tuulelle. Olen yleensä hyvällä päällä, mutta toisinaan on huonojakin hetkiä.

Artikkeli Anatudea, ikoneita ja auringonpaistetta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Koulussa on jonkun verran turhanpäiväistä kiusaamista. Joku nimittelee toista tai tönii tai joku saatetaan jättää ulkopuolelle. Kiusaamiseen onneksi puututaan hyvin.

Esiinnyn välillä koulun aamunavauksissa sekä joulu- ja kevätjuhlissa. Roolin pitää olla sopiva, silloin tykkään esiintyä. Osaan soittaa jonkin verran pianoa ja harjoittelen soittamista kotonakin.

Haluan kehittyä paremmaksi pelaajaksi

Olen ikäisekseni hyvä liikunnassa. Käyn sulkapalloharkoissa joka viikko ja pelaan myös iskän tai kaverin kanssa. Haluan oppia uusia kikkoja ja kehittyä paremmaksi pelaajaksi.

Pelailen pelejä puhelimella, ja pikkuveljen kanssa pelaan Playstationilla. Katselen myös videoita Youtubesta. Minulla on puhelimessa sovellus Screen Time, joka rajoittaa ruutuajan tunnista kahteen tuntiin päivässä. Viikonloppuisin saan katsella pitempään. Se on aika sopiva määrä, mutta viihtyisin puhelimella kauemminkin.

Asun äidin ja pikkuveljen kanssa lähellä koulua, koulumatkaa on vain sata metriä. Iskä asuu keskustassa, ja siellä meillä on pikkuveljen kanssa toinen koti. Kuljen matkat bussilla tai iskä hakee autolla.

Espanjaan olisi kiva mennä uudestaan

Maailmassa pitäisi muuttaa aika paljon asioita. Ainakin luonnosta tulisi pitää paremmin huolta. Jos saisin toivoa mitä tahansa, toivoisin supervoimat, että voisin lentää. Minulla on asiat hyvin, arki sujuu. Perhe ja ystävät ovat tärkeitä. Myös terveys on tärkeä asia.

Pelkäsin pienenä Mörköä Muumisarjasta, näin siitä painajaisiakin. Nykyisin tykkään Yksin kotona -elokuvista ja Adventure Time -sarjasta. En juuri katsele telkkaria, mutta välillä käyn elokuvissa. Aion mennä katsomaan uuden Lego Movie kakkosen. Kirjoista tykkään Kapteeni Kalsari -sarjasta.

Kävimme vuosi sitten Mallorcalla. Vuokrasimme talon, jossa oli uima-allas. Pääsin käyttämään koulussa opittua espanjaa. Siellä oli hauskaa, ja Espanjaan olisi kiva mennä uudestaan.

Artikkeli Supervoimilla voisi lentää julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Jotain erityistä minussa täytyy olla, koska minut haettiin Suomussalmelta asti. Ihmiseni halusivat juuri minut. Emo jäi sinne, ja me sisarukset matkustimme uusiin koteihin ympäri Suomea.

Tottelen aika hyvin, kun minua kutsutaan. Onhan minulla toimivat korvat, vaikka emäntä sitä välillä epäilee. Osaan kertoa pelkällä korvien asennolla paljon siitä, mitä mielessäni liikkuu. Koirakaverit ja fiksuimmat ihmiset osaavat lukea korvien kieltä. Muutenkin olen taitava juttelemaan kehollani. Hännän ja niskakarvojen asennoilla on merkitystä. Ilmeitä riittää.

Karvakorvilla kuulee tosi hyvin, mutta kaikki ihmiset eivät taida sitä tietää. Eiväthän he muuten huutaisi kovalla äänellä ja tempoisi taluttimesta. Onneksi sellaista näkee harvoin.

Korviakin enemmän luotan kuonooni. Sanovat, että meillä koirilla on noin neljäkymmentä kertaa enemmän hajuaistinsoluja kuin ihmisillä. Luen päivän uutiset nenälläni. Joskus lenkkien varrelta löytyy tosi meheviä skuuppeja: Naapurin ihana narttu kutsuu poikakavereita kylään! Joku päivä vielä menen.

Rakastan ihmisiäni tosi paljon – myös niitä kahta lyhempää, vaikka ne käyvät iholle ja rutistelevat naamasta. Olen onnesta soikeana, kun väki tulee iltapäivällä kotiin. Kerään rapsutukset talteen ja asetun pitämään laumaani silmällä. Saattavat muuten livahtaa ovesta ilman minua.

Emännän kanssa pääsen koirapuistoon kavereita tapaamaan, ja isäntä vie minut pitkille lenkeille. Koirankakan täytyy olla arvokasta, koska se nostetaan pusikoista pussiin.

Koirapuistossa ollaan yleensä sovussa, eihän puistoon tuoda sellaista koiraa, joka ei viihdy muiden ihmisten tai karvakavereiden kanssa. Käyn nuuhkimassa jokaisen kaverin, mutta bestisten kanssa on parhaat leikit.

Minulla riittää vielä tekemistä laumani kanssa, mutta on oltava kärsivällinen. Eiköhän näistä kunnon koiranomistajia tule, kun vain jaksan kouluttaa.

Artikkeli Karvakorvilla kuulee hyvin julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Kun Jumala sanallaan Sofian loi, Hän tarkoitti samalla näin: Sä arvokas oot, sä osaat ja voit, mä tuollaisna rakastan sua.

Jokainen lapsi on hyvä juuri sellaisena kuin hän on

Sofia kiirehtii jo kauemmas tutkimaan kiinnostavia soittimia ja kavereiden sukkia. Alisa, 2, kuuntelee oman laulunsa turvallisesti äidin sylissä keinuen.

– Ilmaisuun ei välttämättä tarvita sanoja. Ilmeet, eleet ja rytmiin eläytyminen kertovat paljon. Musiikki on kieli, tapa kommunikoida, sanoo varhaisiän musiikkikasvattaja Terhi Hassinen.

Musiikkiterapeuttina Hassinen tietää musiikin monet myönteiset vaikutukset. Tutkittua tietoa löytyy paljon. Musiikki aktivoi lähes kaikkia aivoalueita, jotka liittyvät tunteiden säätelyyn, vireystilaan, havainnointiin, motoriikkaan, kieleen ja kognitiivisiin toimintoihin, kuten muistiin ja tarkkaavaisuuteen.

Kultahippujen ryhmässä pääosassa on kuitenkin musiikin ilo ja yhdessäolo.

– Näiden lasten ja vanhempien arjessa lääkäri- ja terapiakäynnit ovat liiankin tuttuja. Muskari saa olla viikoittainen ilon ja rentoutumisen hetki ilman suorittamista, Hassinen toteaa.

Jokainen lapsi on hyvä juuri sellaisena kuin hän on, ja kaikki tavat osallistua ja ilmaista itseään ovat sallittuja. Erityistarpeet eivät rajoita musiikista nauttimista.

Muskari on monelle mieluinen harrastus

Muskari on monelle vanhemmalle mieluinen harrastus lapsen kanssa ja mahdollisuus iloita yhdessäolosta rauhassa.

– Täällä on joka kerta kivaa. Sofian isän kanssa vuorottelemme siitä, kumpi pääsee tytön kanssa muskariin.

– Tänne on helppo tulla, ei tarvitse selitellä kenellekään mitään eikä vastailla kysymyksiin, kertoo Sofian äiti, Merja.

Sofia ja Alisa aloittivat Kultahipuissa syksyllä. Tyttöjen yhteinen fysioterapeutti kertoi ryhmästä Sofian äidille. Alisan äiti sai vinkin toiselta äidiltä Leijonaemojen tapaamisessa.

Muskarissa on suunniteltu runko, mutta silti mennään tilanteen mukaan. Juttelulle ja jakamiselle annetaan aikaa. Välillä tunnelma on hyvinkin intensiivinen, koska musiikki löytää tien syvälle, herkistää ja nostaa monenlaisia tunteita pinnalle.

Musiikin avulla voi tunnistaa ja ilmaista suuriakin tunteita, kuten pelkoa, vihaa tai iloa, turvallisella ja hyväksytyllä tavalla.

Musiikkihetki on aikamoinen aistitulva

Hassinen säestää lauluja pianolla. Välillä soi huilu tai ukulele. Kaikki saavat kokeilla millaista ääntä rummuista tai marakasseista tulee. Iloinen rytmi kutsuu keinumaan ja tanssimaan. Loppulaulun jälkeen Crista-äiti huomaa, että Alisa alkaa olla väsynyt.

– Musiikkihetki on Alisalle aikamoinen aistitulva. Tyttö selvästi tunnistaa tutut laulut ja tykkää olla täällä.

Terhi Hassinen suunnittelee jo ensi syksyn muskareita. Ilmoittautuminen myös Kultahiput-ryhmään on alkanut.

Artikkeli Hetki ilman suorittamista julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Minulla on tarve auttaa ihmisiä

Tapasin kymmenisen vuotta sitten kansanparantajan, jonka mielestä minulla on jäsenkorjaajan kädet. Jäsenkorjaus vei mennessään, ja jätin vähitellen muut työt pois. Nyt olen jo neljä vuotta itse opettanut perinteistä jäsenkorjausta.

Minulla on tarve auttaa ihmisiä. Tällä tavalla olen omalta osaltani korkeimman palveluksessa. Tapaan työssäni hienoja ihmisiä apumiehestä professoriin ja kaikilta opin jotakin. Asiakkaat haluavat toisinaan kertoa hyvinkin isoja ja kipeitä asioita elämästään. Tässä työssä kiehtoo sekin, että koskaan ei tule valmiiksi, aina voi kehittyä.
Mietin asiakkaita hoitaessani myös parhaita työtapoja ja -asentoja. Olen muun muassa kehitellyt erityiset työhön soveltuvat penkit.

Tykkään tehdä kauppaa

Epäilemättä askel jo lyhenee. Pyrin lyhentämään työviikkoa ja viettämään aikaa mökillä Hankasalmella. Siellä lämmitellään uunia, katsellaan liekkejä ja mietitään sinisiä ajatuksia. Remonttia ja puuhaa riittää. Minulla on siellä myös ahjo käytössä. Tykkään pilkkiä ja hiihtää kevättalven jäillä.
Olemme vaimon kanssa karavaanareita. Viimeksi ajoimme Ruotsiin Kebnekaiselle ja näimme huipun maisemat helikopterista. Siihen kannatti satsata!

Näin jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt suuntautua kaupalliselle alalle. Tykkään tehdä kauppaa. Kun on pyydetty, olen välillä lähtenyt huutokauppameklariksikin.
Niinhän sitä sanotaan, että kahta en ole tehnyt: Caravellellä (lentokone) ajanut enkä lasta synnyttänyt. Kaikki muu on tullut tehtyä – tosin Amerikassa pitäisi vielä ehtiä käymään.

Artikkeli Jäsenkorjaaja näkee käsillään ja tekee työtä sydämellään julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.