He olivat jo saapumassa kylään, jonne olivat menossa. Jeesus oli jatkavinaan matkaansa, mutta he estivät häntä lähtemästä ja sanoivat: ”Jää meidän luoksemme. Päivä on jo kääntymässä iltaan.” Niin hän meni sisään ja jäi heidän luokseen. Kun hän sitten aterioi heidän kanssaan, hän otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja antoi sen heille. Silloin heidän silmänsä aukenivat ja he tunsivat hänet. Mutta samassa hän jo oli poissa heidän näkyvistään. He sanoivat toisilleen: ”Eikö sydämemme hehkunut innosta, kun hän kulkiessamme puhui meille ja opetti meitä ymmärtämään kirjoitukset?” Luuk. 24:28-32

Tunnistamisen hetki

On mahdollista, että yhdessä syöminen herätti oppilaiden muistot. Kenties leivän murtaminen toi mieleen vain jokunen päivä sitten vietetyn yhteisen aterian ennen Jeesuksen vangitsemista ja ristiinnaulitsemista. Silloinkin Jeesus jakoi siunatun ja murretun leivän ystävilleen, jotka olivat syömässä hänen kanssaan.

Tuosta ateriasta oli kulunut vain vähän aikaa, mutta sen jälkeen oli tapahtunut paljon. Jeesus oli pidätetty, tuomittu, teloitettu ja haudattu. Yhteinen juhla oli vaihtunut menetykseen, pelkoon ja epätietoisuuteen. Kun Jeesuksen haudalla käyneet naiset olivat kertoneet tyhjästä haudasta ja enkeleistä, tunteiden joukkoon oli tullut syvä hämmennys. Todennäköisesti monet kysymykset pyörivät oppilaiden päässä. Ehkä unet olivat jääneet vähiin. Vähempikin riittäisi viemään Emmauksen tien kulkijoiden tarkkaavaisuuden ja huomiokyvyn. Ei ollut ihme, että Jeesus jäi tunnistamatta. 

Muutamaa päivää aikaisemmin Jeesus oli pyytänyt oppilaitaan syömään hänen muistokseen. Nyt he söivät yhteistä, murrettua leipää. Kenties tämä herätti muistot ja auttoi oppilaita tunnistamaan Jeesuksen.

Haavat

Jotkut ovat esittäneet, että Jeesuksen haavat olivat ratkaiseva tekijä tunnistamisessa. Yhteisen matkan aikana vielä piiloon jääneet ristiinnaulitsemisen jäljet tulivat näkyville, kun Jeesus käsitteli leipää. Ajatusta haavojen merkityksestä tunnistamisessa tukee se, että jo muutaman jakeen päässä evankelista Luukas kertoo, että Jeesus näyttää nimenomaan kätensä ja jalkansa ilmestyessään oppilailleen.

Ehkä haavojen näkeminen aterialla palautti oppilaiden mieleen sen, mitä Jeesus oli puhunut heille matkalla Emmaukseen. Luukas on nostanut Jeesuksen puheista Messiaan kärsimyksen sitaattiin asti: ”Juuri niinhän Messiaan pitikin kärsiä.” Oppilaat olivat kuulleet tämän, ja leivänmurtamisen hetkellä he näkivät kärsimyksen jäljet.

Mistä kirkko tunnetaan

Kirkon sanotaan olevan Jeesuksen ruumiin maan päällä. Tunnistetaanko ruumis samoista asioista kuin sen pää?

Leivän murtaminen on kirkon ytimessä. Alttarin sakramentti kokoaa ja lähettää Jeesuksen oppilaat. Jeesus ruokkii seuraajansa ja lähettää heidät palvelemaan maailmaa sanoilla ja teoilla. Ehtoollisella muistetaan yläsalin ja Emmauksen aterioita ja eletään jo todeksi taivaallista juhlaa.

Ilman alttarin sakramenttia kirkko olisi tunnistamaton. Samoin se olisi tunnistamaton ilman ”liturgiaa liturgian jälkeen” eli lähetettyjen Kristuksen seuraajien monimuotoista palvelua ja todistusta. Kirkko on tunnistettavissa, kun se on vieraanvarainen, ruokkii nälkäiset, rakentaa rauhaa, luo yhteyttä ja pysyy liikkeellä.

Kirkko Kristuksen ruumiina on tunnistettavissa, kun sen haavat ja haavoittuvuus näkyvät. Elämä ihmisenä löi näkyvät jälkensä Jeesukseen. Joskus on todettu, että haavat olivat ainoa asia, jonka Jeesus vei maan päältä mukanaan taivaaseen. Myös Kristuksen seuraajat kantavat haavoja. Näiden haavojen näkyminen ja hyväksyminen rohkaisee muita haavoittuneita liittymään joukkoon. Haavojen peittäminen johtaa kirkkoon, joka ei näytä Kristukselta vaan on kova, itseriittoinen ja kylmä.

Kirkko on tunnistettavissa, kun se tekee tunnetuksi Kristusta pikemmin kuin itseään. Kirkko on kirkko, kun se viittaa itsestään pois, kun se ei etsi näkyvyyttä ja kiitosta itselleen vaan lähettäjälleen. Hyvin toimiva kirkko havahduttaa ihmiset näkemään toisaalta leipää murtavan ja haavoitetun Kristuksen, toisaalta nälkäiset ja haavoitetut ihmiset sekä muun luomakunnan.

Suuntautuminen ulospäin tukee myös sisäistä yhteyttä. Yhteisen pöydän puute on kirkolle ja kristityille todellinen ongelma, jota ei voi eikä saa selittää pois. Ongelma tulee ratkaista. Usein missio on auttanut eri kirkkojen ja yhteisöjen kristittyjä löytämään toisensa yhteisessä tehtävässä. Missio ja kirkko ovat maailmanlaajuisia. Lähetys ja ekumenia tarvitsevat ja tukevat toisiaan.

Ainoa, joka ei tiedä

Emmauksen tien kertomukseen sisältyy toteamus, jossa on nähtävissä tilannekomiikkaa. ”Taidat olla Jerusalemissa ainoa muukalainen, joka ei tiedä, mitä siellä on näinä päivinä tapahtunut”, totesivat oppilaat Jeesukselle, jota he eivät olleet vielä tunnistaneet. Mitä ajatteli näistä sanoista Jeesus, joka oli mitä syvimmällä tavalla tilanteen kokemusasiantuntija ja ainoa, joka tiesi tapahtumien merkityksen?

Lähetetyn kirkon on hyvä muistaa tämäkin Emmauksen tien opetus. Jeesuksen seuraajien ymmärrys todellisuudesta on aina hämärämpi kuin Jeesuksen itsensä. Lähetetty kirkko kulkee yhä Emmauksen tietä Jeesuksen seurassa. Se tietää tarpeeksi voidakseen kulkea uusiin maisemiin kertomaan hyvää sanomaa ja palvelemaan, mutta se on jatkuvasti myös oppilaan asemassa. Oppilaan aseman ymmärtäminen luo solidaarisuutta koko ihmiskuntaa ja luomakuntaa kohtaan.

Lähetetyn kirkon on syytä kuunnella Jeesusta ja ottaa vastaan ravinto, jonka hän tarjoaa. ”Jää meidän luoksemme. Päivä on kääntymässä iltaan.”

Artikkeli Murrettua leipää ja haavoja – toinen pääsiäispäivä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Teologia eletyn uskonnon tulkkina on sukellus tämän päivän teologisen tutkimuksen kehityslinjoihin ja kysymykseen teologisen tutkimuksen normatiivisuudesta. Kirja on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen pureutuu teologisen tutkimuksen ja normatiivisuuden teemoihin, toinen uusiin paradigmoihin ja kehittyviin metodeihin. Aiheiden ja lähestymistapojen kirjo on laaja, joten kirjalla on tarjottavaa monenlaisille lukijoille.

Kirjan ensimmäisen osa avaa eri näkökulmista haasteita, joita akateemiselle teologialle asetetaan. Länsimaisen tieteen ja yliopistojen historiassa teologialla on ollut merkittävä rooli. Teologia on muokannut yhteisiä käsityksiä todellisuudesta. Se on vaikuttanut etiikkaan, moraaliin ja lainsäädäntöön. Sittemmin rooli on pienentynyt oleellisesti. Oma kysymyksensä on tänä päivänä sekin, mikä on akateemisen teologian merkitys kirkossa harjoitettavalle teologialle – siis teologian kotikentällä. Kuten Jaana Hallamaa artikkelissaan hyvin kiteyttää, akateeminen teologia voi tarjota kirkolle ja sen harjoittamalle teologialle äärimmäisen tärkeän kriittisen ja paljastavan katseen.

Globaaliin todellisuuteen havahtuminen muokkaa teologian roolia. Kirjan artikkelit osoittavat, millaisia mahdollisuuksia muiden muassa tämän päivän uskonnonfilosofia, kontekstuaalinen teologia, analyyttinen teologia ja julkinen teologia tarjoavat mielekkääseen teologian harjoittamiseen. Kirjoittajat haastavat pohtimaan, mitä uskottavuus, puolueettomuus, neutraalius ja toisaalta kaiken inhimillisen tiedon ja koko todellisuuden tutkiminen tarkoittavat tämän päivän tieteessä ja yhteiskunnassa laajemminkin. Kuten Niko Huttusen artikkeli Päivi Räsäsen raamatuntulkinnasta osoittaa, kysymykset teologiasta saattavat nousta hyvinkin näkyviksi yhteiskunnallisiksi kysymyksiksi.

Paradigmoja ja metodeja

Toisessa osassa esitellään teologisen tutkimuksen ajankohtaisia paradigmoja ja metodeja. Eletyn uskon, eletyn teologian ka kaupunkiteologian tutkimuksen myötä saadaan kuvaa yksittäisten ihmisten ja ruohonjuuritason yhteisöjen elämästä. Uskonnollisten yhteisöjen todellisuudessa suuret rakenteet ja normit kohtaavat arjen kontekstit, mikä johtaa uudenlaiseen uskonnollisten ilmiöiden kirjoon. Näihin pureutuva tutkimus avaa ymmärrystä elämän ja uskon monimuotoisuudelle.

Moniuskontoinen todellisuus on konteksti, jossa on tilausta komparatiiviselle teologialle, jota Veli-Matti Kärkkäinen artikkelissaan käsittelee. Komparatiivinen teologia on tunnustuksellisen kristillisen näkökulman ja toisen uskontoperinteen tai toisten uskontoperinteiden välistä vertailua. Tunnustuksellisuus erottaa komparatiivisen teologian vertailevasta uskontotieteestä. Uskontoteologiasta komparatiivisen teologian puolestaan erottaa rajatummat ja konkreettisemmat kysymyksenasettelut.

Komparatiivinen teologia asettaa kristinuskon käsityksen vuoropuheluun muiden perinteiden kanssa. Tämä tarjoaa kaikille osapuolille mahdollisuuden arvioida käsityksiään kriittisesti, korjata heikkouksia, löytää merkityksiä ja ajatella asioita toisista näkökulmista – tämän suuntaiseen työhönhän missiokin on kristillistä teologiaa usein vienyt.

Liike

Teologia eletyn uskonnon tulkkina esittelee helposti lähestyttävällä tavalla sekä suurten linjojen kehityskulkuja että yksittäisiä ilmiöitä. Näin se avaa näkökulmia monimuotoiseen todellisuuteen. Kristillinen missio sekä käsitykset siitä elävät juuri tuossa todellisuudessa. Siksi kirjan kulumista missiosta kiinnostuneiden lukijoiden käsissä on helppo toivoa.

Artikkeli Teologia eletyn uskonnon tulkkina: Normatiivisuus ja uudistuvat metodit. Jaana Hallamaa, Kati Tervo-Niemelä ja Isto Peltomäki (toim.) STKSJ 298 julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Pyhiinvaellus

Kirjan juuret ovat Ruotsissa. Kirkkojen maailmanneuvoston vuonna 2013 julkaisema lähetysasiakirja Yhdessä kohti elämää   herätti Ruotsissa innostuksen kristillisen mission ekumeeniseen tarkasteluun. Katolilaisten, ortodoksien, luterilaisten, vapaan kristillisyyden ja akateemisten piirien yhteistyö mission ympärillä johti vuosina 2016–2017 toteutettuun missiopyhiinvaellukseen. Pyhiinvaelluksen aikana eri kristillisten perinteiden edustajat avasivat käsityksiään missiosta muille yhteisten pohdintojen perusteiksi.

Pyhiinvaellus koostui neljästä vuorokauden mittaisesta työpajasta. Pyhiinvaellus oli nimensä mukaisesti matkantekoa: jokainen mukana ollut kristillinen perinne sai tarjota vuorollaan puitteet työskentelylle. Pyhiinvaellus oli sekä matka ulospäin toisten perinteiden ajatteluun että sisäänpäin omien käsitysten juurille. Se oli sekä vieraanvaraisuuden osoittamista että nauttimista toisten vieraanvaraisuudesta. Tilaa luotiin monenlaisille prosesseille. Henkilökohtainen reflektio oli keskeinen elementti. Ryhmäkeskusteluja käytiin sekä oman perinteen ihmisistä koostuvissa ryhmissä että sekaryhmissä. Kaikki tämä ruokki yhdessä käytyjä keskusteluja.

Pohdinnan ja keskustelun lisäksi yhteinen rukous, yhteiset ruokailut ja muu yhdessä oleminen olivat keskeisessä roolissa pyhiinvaelluksen aikana. Pyhiinvaelluksella pyrittiin siihen, että se antaisi totuudenmukaisen kuvan kirkkojen ja yhteisöjen elämästä mainoskuvaston tarjoamisen sijaan. Tämä edellytti rehellisyyttä ja kuuntelemista.

Reseptiivinen ekumenia ja missio

Pyhiinvaelluksella sovellettiin reseptiivisen eli vastaanottavan ekumenian periaatetta. Reseptiivisen ekumenian ytimessä on varsin yksinkertainen ajatus siitä, että kristilliset perinteet voivat oppia toisiltaan. Lähtökohtana ei ole toisten opettaminen vaan toisilta oppiminen kuuntelemisen ja yhteisen elämän kautta. Reseptiivinen ekumenia haastaa tutkimaan omaa perinnettä toisten perinteiden valossa ja kysymään, mitä omasta perinteestä puuttuu tai mitä korjattavaa siinä on. Tällaisena se on kutsu muutokseen.

Ruotsissa tehdyn pyhiinvaelluksen kuvaus tarjoaa käytännön esimerkin reseptiivisen teologian mahdollisuuksista mission pohtimisessa. Kirjan muut artikkelit avaavat lisää näkökulmia reseptiivisen ekumenian soveltamisesta.  Osa artikkeleista avaa yksittäisen perinteen sisältöjä, osa kertoo käytännön työstä ja vuorovaikutuksesta. Liitteenä löytyy vielä Sven-Erik Fjellströmin raamattuopetusmateriaali, joka osaltaan avaa erilaisia tapoja mission ymmärtämiseen ja tarjoaa valmiin materiaalin yhteisen työskentelyn perustaksi.  

Keskeisenä teemana on erilaisuuden ja yhteyden välttämättömyys. Kirjoittaessaan globaalin kristinuskon merkityksestä Euroopalle Peiron Ling muistuttaa, että jo kristinuskon ytimestä löytyvä kolminaisuusoppi todistaa sen puolesta, että erilaisuus ei ole yhteyden este vaan suorastaan välttämättömyys yhteydelle. Kristinusko on elänyt ja elää monenlaisissa konteksteissa, mikä vaikuttaa sen saamiin moniin ilmiasuihin. Erilaisia kristillisiä yhteisöjä yhteen tuova ekumenia on välttämätöntä kristillisen identiteetin ja mission kannalta. Kristityt ovat lopulta yhtä monista eroista huolimatta. Samoin kristittyjen tehtävä on yksi. Yksikään paikalliskirkko tai tunnustuskunta ei kykene täyttämään lähetystehtävää yksin, kuten Bosela E. Eale muistuttaa kirjoituksessaan. Reseptiivinen ekumenia auttaa ymmärtämään erilaisuutta ja rakentaa yhteyttä poistaessaan ennakkoluuloja ja tehdessään monista kristinuskon aarteista yhteisiä.

Missio, muutos ja erilaisuus

Reseptiivinen ekumenia korostaa muutoksen merkitystä missiossa. Jotta kirkko ja sen jäsenet voivat olla valmiita missioon, niiden tulee olla valmiita myös muutokseen. Sven-Erik Fjellström pohtii kuvitteellisessa kirjeessään evankelista Luukkaalle mission ja ekumenian olemusta. Molemmissa on kyse oman turvalliseksi koetun tilan jättämisestä. Kristityn tehtävänä on todistaminen muuttuvissa olosuhteissa ja vaihtuvissa ympäristöissä. Tämä muuttaa ja kasvattaa kristittyä.

Kirjoittajat korostavat toisaalta kuuntelemisen ja sisäisen reflektion, toisaalta avoimen asioiden jakamisen merkitystä. Reseptiivinen ekumenia edellyttää oman perinteen arvostusta ja sisäistämistä, mutta myös avoimuutta sen mahdollisten puutteiden tai heikkouksien havaitsemisen suhteen. Tämä asenne sopii sekä ekumeniaan, jossa kohdataan toisia kristittyjä, että missioon, jossa kristinusko on vuorovaikutuksessa muiden uskontojen ja katsomusten kanssa. Ann Aldén kirjoittaa mission kahdesta ulottuvuudesta. Ensimmäinen ulottuvuus on yhteisen hyvän etsiminen toisia uskontoja ja katsomuksia edustavien ihmisten kanssa. Toinen ulottuvuus syntyy kristinuskon ainutlaatuisuudesta. Kristitty on vakuuttunut siitä, että Jeesuksella on annettavaa maailmalle.

Néstor Medina kirjoittaa missiosta kulttuurienvälisenä vaihtona. Liian usein lähetystyötä tekevien ihmisten kulttuurinen tausta on jäänyt haastamatta. Toisesta kulttuurista on tullut vastaanottava osapuoli, toinen on jäänyt huomiotta. Kristillinen sanoma toisaalta ylittää kulttuurien rajat, toisaalta se sitoutuu aina tiettyyn kieleen ja kulttuuriseen ympäristöön. Kun missiossa asetutaan molemminpuoliseen ja avoimeen kulttuurienväliseen suhteeseen, myös itse evankeliumin kulttuuriset piirteet nousevat esille, mikä avaa uusia näkökulmia evankeliumiin. Kulttuurienvälisen otteen myötä lähetystyöntekijä itse tulee evankelioiduksi.

Yhdessä kohti elämää korostaa Pyhän Hengen työtä. Sharing and Learning jatkaa samalla linjalla. Reseptiivinen ekumenia ja siitä vaikutteita ottava missio ovat avoimia Pyhän Hengen vaikutukselle. Pyhä Henki opettaa ihmisiä, jotka ovat liikkeellä yhdessä. Yhteys ja erilaisuus ovat helluntain todellisuutta. Jumala itse on mission lähde ja liikkeelle laittava voima. Missio on pyhiinvaellusta – konkreettista ja symbolista, paikallista ja maailmanlaajuista.

Eläväksi elämäksi

Julkaisu tarjoaa monipuolista luettavaa ja pohdittavaa. Sen tekstit haastavat myös toimimaan esiteltyjen periaatteiden mukaan. Metropoliitta Serafim Kykotis muistuttaa omassa artikkelissaan, että reseptiivisen ekumenian toteutumista paikallisseurakuntien jäsenten elämässä tulee edistää aktiivisesti. Sen ei tule jäädä Kirkkojen maailmanneuvoston tai muun ylätason ekumenian ilmiöksi.

Yhdessä kohti elämää puhuu Pyhän Hengen työstä missiossa. Vuoden 2018 Arushan lähetyskonferenssin* yhteydessä puhuttiin muuttavasta opetuslapseudesta. Reseptiivinen ekumenia tarjoaa metodin kohtaamiselle, joka luo tilaa liikkeelle, Kristuksen seuraamiselle, keskinäisen ymmärryksen lisääntymiselle ja muutokselle – siis Pyhän Hengen työlle. Syvenevien vastakkainasettelujen maailmassa tämä on Jumalan valtakunnan työtä.

*Kirkkomme Lähetys käsitteli Arushan lähetyskonferenssi aineistoja syksyllä 2019 samana keväänä julkaistun Called to Transforming Discipleship kirjan pohjalta (linkki julkaisusta kertovaan artikkeliimme).

Artikkeli Lähetettynä muuttumaan julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Uskontojenvälinen vuoropuhelu on kuulunut kristittyjen elämään kristinuskon alusta alkaen. Jeesus kohtasi ja auttoi ihmisiä yli uskonto- ja kulttuurirajojen (katso esimerkiksi Mark. 7:24–30, Matt. 8:5–13 ja Joh. 4:5–42). Hän nosti toisuskoisen teot esikuvallisiksi kertomuksessaan samarialaisesta, joka auttoi väkivaltaisen ryöstön uhria (Luuk. 10:25–37). Jeesus kutsui kuulijoitaan tunnistamaan samarialaisen teot, jotka tukivat yhteistä hyvää.

Raamatusta, kristillisistä kirjoituksista ja kristinuskon historiasta löytyy esimerkkejä jännitteistä erilaisten uskomusten välillä, mutta se ei poista evankeliumin ytimestä nousevaa kutsua lähimmäisenrakkauteen ja palveluun. Avoin ja yhteiseen hyvään tähtäävä vuoropuhelu toisten uskontojen ja vakaumusten kanssa on keskeinen osa kristillistä todistusta ja sen myötä kokonaisvaltaista missiota.

YK:n kutsu vuoropuheluun

Marraskuun 23. päivä vuonna 2010 YK:n yleiskokous hyväksyi päätöslauselman, jossa tunnistettiin tarve uskontojen ja katsomusten väliseen keskinäiseen yhteisymmärrykseen, harmoniaan ja yhteistyöhön. Samalla tunnustettiin uskontojen, vakaumusten ja katsomusten piirissä vaikuttava pyrkimys rauhaan, suvaitsevaisuuteen ja keskinäiseen ymmärrykseen.

Vuoropuhelua tukemaan julistettiin helmikuun ensimmäinen viikko ”kaikkien uskontojen, uskojen ja vakaumusten väliseksi maailman uskontojenväliseksi harmoniaviikoksi” (World Interfaith Harmony Week between all religions, faiths and beliefs). Suomessa viikon nimi on vakiintunut YK:n uskontojen ja katsomusten yhteisymmärrysviikoksi, ja sen viettoa koordinoi Kulttuuri- ja uskontofoorumi Fokus ry.

Päätöslauselmassa yhteistyön, hyvän tahdon ja lähimmäisenrakkauden mahdollisina motiiveina nähdään niin Jumalan rakkaus kuin rakkaus hyvyyteen. Keskeistä on, että jokainen saa toimia oman uskonnollisen perinteensä ja vakaumustensa mukaisesti. Viikon lähtökohtana on tuoda erilaiset yhteen, ei uskontojen ja katsomusten sulauttaminen toisiinsa.

Yhteisymmärrysviikko 2022 – etänä ja lähellä

Tänä vuonna yhteisymmärrysviikkoa vietetään otsikolla Harmoniassa ympäristön kanssa dialogisesti yhdessä. Kuten viime vuonna myös tänä vuonna monet yhteisymmärrysviikon tapahtumat joudutaan järjestämään verkossa kokoontumisrajoitusten vuoksi. Tämä on toisaalta harmillista, mutta toisaalta tarjoaa mahdollisuuden osallistua mielenkiintoisiin tapahtumiin etäältäkin. Tapahtumiin osallistumisen ja niiden seuraamisen lisäksi viikko kannustaa paneutumaan verkosta löytyvään uskonto- ja katsomusdialogimateriaaliin. Viikon sisällöistä saa ajankohtaista tietoa Facebook-sivulla https://www.facebook.com/yhteisymmarrysviikko/.

Tänä vuonna esille nostetaan Dialogitaitajat-kampanjaa. Sen tarkoitus on auttaa varhaiskasvatuksen, koulujen ja oppilaitosten kasvattajia tukemaan lasten ja nuorten dialogitaitoja sekä kulttuurista ja katsomuksellista osaamista. Kampanjaa varten tuotettu aineistoa päivitetään jatkossa yhteisymmärrysviikon vuosittaisten teemojen mukaan.

Saavutukset motivoivat

Kulttuuri- ja uskontofoorumi FOKUS ry:n hallituksen puheenjohtaja, VTT, YTL Marja Pentikäinen on johtanut yhteisymmärrysviikkoa valmistelevan ohjausryhmän työtä. Kulttuurien ja uskontojen moneus on tullut hänelle tutuksi työssä jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Hän iloitsee siitä, että yhteisymmärrysviikko kannustaa tavallisia ihmisiä arjen vuoropuheluun: ”Minusta on tärkeää hyväksyä ja muistuttaa, että jokaisella ihmisellä on katsomus, uskonnollinen tai ei-uskonnollinen tapa ymmärtää maailmaa. On arvokasta, että edistämme keskinäistä dialogia. Yhteisymmärrysviikko tarjoaa tähän hyvän hetken.” Rajoitukset ohjaavat Pentikäisenkin osallistumaan verkon välityksellä: ”Valitettavasti avajaiset ja tarinateatteri peruuntuivat. Nyt osallistun eri digitapahtumiin.”

Jokaisella ihmisellä on katsomus, uskonnollinen tai ei-uskonnollinen tapa ymmärtää maailmaa, sanoo Marja Pentikäinen.

Tänä vuonna yhteisymmärrysviikkoa vietetään kahdettatoista kertaa. Marja Pentikäinen näkee, että vuosien aikana on menty eteenpäin: ”Vuosi vuodelta viikko näyttäytyy laajemmin ja voin todeta, että oikeaa tietoa on osattu jakaa monin tavoin. Ihmisten kesken on löytynyt yhteistä arvopohjaa mm. oikeudenmukaisuuden edistämiseksi. Tämä antaa minulle toivoa tehdä työtä innokkaammin. Yhä vahvemmin haluan työskennellä sen eteen, ettei katsomuksia käytettäisi ainakaan vihapuheen eikä ennakkoluulojen levittämiseen.”

Viikkoa suurempi juttu

Yhteisymmärrysviikko kutsuu ihmisiä ja yhteisöjä mukaan. Sen merkeissä on luontevaa järjestää tapahtumia, jotka tukevat vuorovaikutusta ja yhteisymmärrystä joka päivä – myös viikon jälkeen.

Artikkeli Yhteisymmärrysviikko 2022: pyrkimys rauhaan, suvaitsevaisuuteen ja keskinäiseen ymmärrykseen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Vanhin kirjaan valituista puheista on jo 16 vuotta vanha, ja itse kirjakin on julkaistu jo toissa vuonna ennen pandemian alkua, mutta kirja tarjoaa yhä oivalluksia lukijalleen. Kirja koostuu neljästä Benedictuksen Saksassa pitämästä puheesta. Puheet on suunnattu akateemiselle yhteisölle, muslimiseurakuntien edustajille, Saksan evankelisen kirkon edustajille ja Saksan liittopäiville. Toisin sanoen puheet on pidetty katolisen kirkon rajapinnoilla. Ne kertovat osaltaan kirkon mission monimuotoisuudesta.  

Jarmo Kiilunen on kääntänyt puheet sujuvaksi suomeksi, ja Emil Anton on kirjoittanut mainion avaavan ja taustoittavan esipuheen. 

Marko Juntunen: Matkalla islamilaisessa Suomessa. (Vastapaino 2020)

Muuttaja on ilmaisuvoimainen sana. Se viittaa ensisijaisesti muuttamiseen paikasta toiseen. Toisaalta se sallii myös tulkinnan muutoksen aikaansaamisesta. Marko Juntusen kirja kertoo muuttoliikkeen monista vaikutuksista. Se on kertomus siitä, kuinka turkulainen metsä on muuttoliikkeen myötä muuttunut monikulttuuriseksi lähiöksi, jonka ihmiset ovat verkostoituneet ympäri maailman.

Kirjan nimi viittaa islamiin, jolla onkin keskeinen osa Turun Varissuon tarinassa. Juntunen avaa asiantuntevasti islamin monimuotoisuutta. Kirja ei rajoitu islamiin, vaan siinä avataan laajemminkin Suomen sisäistä muuttoliikettä ja maahanmuuton historiaa. Kirja on tärkeä näkökulma tämän päivän Suomeen ja maailmaan laajemminkin.  

Miriam Attias ja Jonna Kangasoja (toim.): Me ja ne – Välineitä vastakkainasettelun aikaan. (Into 2020)

Yhteiskunnan polarisaatio on paljon puhuttu teema. Se nousee esille, kun on puhe politiikasta, sukupolvien välisistä eroista, uskonnoista ja monesta muusta asiasta. Me ja ne auttaa ymmärtämään polarisaation taustoja ja rakenteita sekä sovittelua ja konfliktinratkaisua. Kirja koostuu sovittelun ammattilaisten ja tutkijoiden artikkeleista. Kirja on mainio esimerkki yleistajuistetusta tieteestä. Artikkelien tieteellinen perusta on vahva, ja samalla ne ovat helposti luettavia ja käytäntöön liittyviä.

Kirja on mainiota luettavaa kaikille. Polarisaation ja konfliktien perusrakenteiden ymmärtämisen voi katsoa olevan jännitteisessä ajassamme kansalaistaito. Erityisesti kirjaa voi suositella ihmisille, jotka elävät ja tekevät työtään jännitteisillä rajapinnoilla. Kirjan viimeisen kappaleen otsikko tiivistää paljon: ’Parempi maailma on mahdollinen’.

Simo Heininen: Matka Afrikkaan – Martti Rautasen päiväkirja 1868–1870 (Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 2021)

Simo Hieninen on tarttunut tärkeään ja mielenkiintoiseen urakkaan, Martti Rautasen omien tekstien toimittamiseen suomeksi. Aiemmin on julkaistu kirjan verran Martti Rautasen kirjeitä Carl Hugo Hahnille, saksalaiselle lähetystyöntekijälle vuosilta 1888-1895. Tällä kertaa kyse on Martti Rautasen päiväkirjojamerkinnöistä matkalla Suomesta Ambomaalle. Tämä matka on historiallinen siksi, että samalla reissulla matkasivat työhönsä myös muut Suomen ev.-lut. kirkon ensimmäisistä lähetystyöntekijöistä ja heidän avustajistaan.

Rautasen kieli tuntuu aluksi kankealta ja vanhanaikaiselta, mutta sen lukemiseen tottuu. Sen jälkeen onkin varsin herkullista lukea tämän poikkeuksellisen merkittävän uran tehneet henkilön nuoruuden ajatuksia näkemästään ja kokemastaan – unohtamatta ihmisiä, joihin hän tutustui matkan varrella. Niille, jotka tietävät jotain Martti Rautasen ja hänen vaimonsa Friedan suhteesta, koskettavaa on lukea lyhyt päiväkirjamerkintä 23.6.1869: ”Kosin vihannassa puutarhassa noin 2 tuntia.”
Heininen on tehnyt hienon palveluksen ryhtyessään urakkaan. Me tarjoamme tätä lahjaideaksi.

Aulikki Mäkinen (toim.): Tulevaisuuden sanat – Kirkko kolmannella vuosituhannella. (Kirjapaja 2021)

Kirkko on osa muuttuvaa maailmaa. Joskus se on itse keskeinen muutosvoima, joskus muutosten hidastaja. Tällä hetkellä kirkko elää keskellä suurta paradigman muutosta, jonka myötä monet asiat nähdään, ilmaistaan ja eletään toisin. Kirjan yksitoista artikkelia taustoittavat muutosta, esittelevät sen periaatteita ja visioivat tulevaa. Näkökulmia on paljon, muiden muassa Raamatun, jumalanpalveluksen ja teologian kieli, moniäänisyys, yhteys, johtaminen ja tasa-arvo. Kaikkien näkökulmien takana on merkitys: kuinka kirkko voi elää merkityksellisesti nyt ja tulevaisuudessa.

Tulevaisuuden sanat sopii erinomaisesti aikaansa seuraavalle ja tulevasta kiinnostuneelle lukijalle huolimatta siitä, mille puolille erilaisia teologisia ja kirkkopoliittisia rajoja tämä katsoo kuuluvansa. Kirjan avulla lukija pääsee hyvin selville tämän päivän keskustelujen sisällöistä ja taustoista.

Edit: Lisätty 12.12.2021 klo 8.00 esittely kirjasta Tulevaisuuden sanat.

Artikkeli Lahjaksi tutustumismatkoja kansien välissä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Evankelista Luukas kertoo meille tapauksen Jeesuksen julkisen toiminnan alusta. Jeesus oli Nasaretin synagogassa. Hän avasi kirjakäärön ja luki profeetta Jesajan kirjasta:

Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.

Jesajan sanat toimivat Jeesuksen ohjelmajulistuksena, joka määrittelee myös Jeesusta seuraavan kirkon lähetystehtävää. Evankeliumi kohtaa ihmiset ja yhteisöt monenlaisina sanoina ja tekoina.

Kristuksen kuninkuuden sunnuntaina Danielin kirja ( Dan. 12:1–3), Johanneksen ilmestys ( Ilm. 20:11–21:1 ) ja Matteuksen evankeliumi ( Matt. 25:31–46 ) maalaavat kuvan tilanteesta, joka on vielä edessäpäin. Aikojen lopussa kaikki kansat tuodaan Kristuksen eteen. Tuossakin tilanteessa avataan kirjoja kuten Luukkaan kertomassa tapauksessa Nasaretin synagogassa. Tuossakin hetkessä nostetaan esille ihmisten tarpeet ja niihin vastaaminen. Jesaja luetteli köyhät, vangitut, sokeat ja sorretut, Matteus nälkäiset, janoiset, kodittomat, alastomat ja vangitut.

Odottavien rakkaus

Ihmiskuntaa kurittava pandemia on nostanut esille varautumisen merkityksen. Passiivisen odottelun sijaan ihminen voi odottaa tulevaa aktiivisesti. Kertomus viimeisestä tuomiosta antaa suuntaviivat Jeesuksen paluuta odottaville kristityille. Keskeisessä roolissa on lähimmäisenrakkaus. Kristus itse tunnustaa viimeisellä tuomiolla ponnistelut hädän lievittämiseksi ja yhteyden rakentamiseksi. Pienimmätkin teot vähäisimpien hyväksi muistetaan vielä silloin, kun monet muut saavutukset ovat unohtuneet.

Jeesus näyttää muistavan senkin, mitä ihmiset eivät itse enää muista. Sekä vasemmalta että oikealta kuuluu kysymys: ”Herra, milloin me näimme sinut?” Osallistuin taannoin keskusteluun, jossa pureuduttiin hyvän tekemiseen juutalaisten, muslimien ja kristittyjen pyhien tekstien valossa. (Keskustelun menetelmä, niin sanottu Scriptural Reasoning, esitellään Suuntaviivoja uskontojen kohtaamiseen -asiakirjan sivuilla 53–54.) Keskustelussa luettiin Mishnan teksti, joka kertoo pellon kulmista. Viljelijän on syytä jättää peltojensa kulmien sato ihmisille, jotka sitä tarvitsevat. Sadonkorjaajan ei siis tule kerätä kaikkea satoa itselleen.

Kun viljelijä jättää peltojen kulmat niiden satoa tarvitseville, hän auttaa tietämättä, kuinka paljon hän antaa tai ketä hän auttaa. Tarpeessa oleva ei joudu kerjäämään. Kaikki jakavat sitä hyvää, joka pohjimmiltaan tulee Jumalalta. Kuten muuan keskusteluun osallistunut ihminen hyvin kiteytti, pellon kulmat muistuttavat siitä, että tärkeintä on saajan saaminen, ei antajan antaminen. Näin toimii rakkaus, joka ei etsi omaansa vaan toisen hyvää.

Loppu ja alku

Eräs yhdysvaltalainen pappi vertasi tavallisen kerronnan ja kastetun ihmisen elämänkulun eroa. Tavallisissa tarinoissa on alku, keskikohta ja loppu. Kaste taas on vanhan elämän loppu ja uusi alku, jota seuraa keskikohta.

Kristuksen kuninkuuden sunnuntai on kirkkovuoden päätös, mutta myös ja ennen kaikkea alku, joka rohkaisee jokapäiväiseen elämään. Kertomus viimeisestä tuomiosta ohjaa pohtimaan sitä, mitä me teemme nyt ja huomenna. Huomaammeko lähimmäistemme tarpeet ja Kristuksen lähimmäisissämme? Jätämmekö peltojemme kulmat – mitä ne kohdallamme ovatkaan – niistä saatavaa hyvää tarvitseville ihmisille?

Kristuksen kuninkuuden sunnuntain selkokielinen päivän rukous

Pyhä Jumala.
Sinä olet antanut kaiken vallan Pojallesi Jeesukselle.
Aikojen lopussa hän tuomitsee ja poistaa kaiken pahan.
Opeta meitä elämään tahtosi mukaan jo nyt.
Anna meille tahtoa rakastaa ja palvella lähimmäisiä.
Ole meidän kanssamme joka päivä.
Rukoilemme sinua Herran Jeesuksen Kristuksen kautta.
Hän elää ja hallitsee yhdessä sinun ja Pyhän Hengen kanssa.

Artikkeli Peltojemme kulmat julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kirkko ja juutalaisuus -työryhmä on vuodesta 1977 edistänyt juutalaisten ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vuorovaikutusta ja keskinäistä tuntemista. Yksi toimintatavoista on ollut julkaisujen tuottaminen. Näistä uusin on tänä syksynä ilmestynyt Kirkko ja juutalaisuus – Taustatietoa ja lähtökohtia kohtaamiselle ja yhteistyölle.

Julkaisu täyttää huomattavan aukon: ”On oikeastaan aika yllättävää, että kirkon ja juutalaisuuden suhteista ei varsinaisesti ole olemassa omaa julkaisua suomeksi, vaikka aktiivista dialogia on toteutettu jo vuosikymmeniä. Jotain on julkaistu, mutta ei yksin tälle aiheelle omistettua kirjamuotoista julkaisua eikä suomeksi eikä niin sanotulle tavalliselle lukijalle suunnattuna. Nyt on”, toteaa kirjan toimituskuntaan kuuluva Kirkko ja juutalaisuus -työryhmän puheenjohtaja Pekka Lindqvist.

”Kristityillä ja juutalaisilla on hyvin paljon yhteistä, mutta näitä asioita on nostettu esiin oikeastaan vasta toisen maailmansodan jälkeen. Sekä tutkimuksessa että kristittyjen ja juutalaisten välisissä keskusteluissa on löydetty uusia näkökulmia sekä siihen, mikä yhdistää, että siihen, missä kristinusko ja juutalaisuus poikkeavat toisistaan”, sanoo toimituskunnan jäsen, dosentti Anni Maria Laato. ”Keskustelussa ei nimittäin päästä eteenpäin, ellei tartuta myös vaikeisiin kysymyksiin, niihin, joista ollaan eri mieltä.”

Kirjan artikkelit avaavat juutalaisuuden ja kristinuskon välisen dialogin myötä lisääntynyttä ymmärrystä. Artikkelien teemoja ovat juutalais-kristillisen dialogin historia ja teologia, raamatunkäyttö ja opetus juutalaisuudesta seurakuntatyössä, Israel-kysymys teologisessa keskustelussa, juutalaislähetys, suomalainen Israel-ystävyys, moderni antisemitismi ja juutalaisuus tämän päivän Suomessa.

Dialogia ja kasvavaa ymmärrystä

Juutalaisuus ja kristinusko ovat vaikuttaneet toisiinsa monin tavoin. Kirja kuvaa näiden kahden uskonnon yhteistä menneisyyttä, eriytymistä, konflikteja ja uuden keskinäisen ymmärryksen rakentumista. ”Olemme ymmärtäneet, että dialogi on ymmärryksen lisääntymistä ja yhteiselon mahdollistamista, ei niinkään omastaan luopumista”, Suomen Juutalaisten Seurakuntien Keskusneuvoston puheenjohtaja Yaron Nadbornik kiteyttää julkaisun loppusanoissa.

Kirjan toimittajat nostavat esille kirjan taustalla vaikuttavan toimivan suhteen ja yhteistyön juutalaisten ja kristittyjen välillä: ”Julkaisu osoittaa, että suhteet ovat yksinkertaisesti toimivat. On ilo, että Helsingin juutalaisen seurakunnan lehti Hakehilakin on aktiivisesti raportoinut uskontojemme suhteisiin liittyvistä asioista”, toteaa Pekka Lindqvist.

Kirjan toimituskuntaan kuuluva Kirkkohallituksen asiantuntija Tomi Karttunen arvostaa kirjan synnyttänyttä yhteistyötä: ”On hienoa, että meillä on näin asiantunteva joukko, joka hieman vahvistettuna saattoi koota yhteen syvällisesti asiaa tuntevan ja teemoja monipuolisesti valottavan joukon kirjoituksia, jotka vaikuttavat antavan tukea ja inspiraatiota myös konkreettiseen työhön niin kristillisissä kuin juutalaisissa seurakunnissa, kouluissa ja oppilaitoksissa sekä tutkimuksen parissa.”

Pekka Lindqvist korostaa juutalaisuuden ja kristinuskon välisen suhteen ja dialogin merkitystä sekä juutalaisille että kristityille: ”Kirkon ja juutalaisuuden suhteet ovat tärkeä aihepiiri molemmille osapuolille. Se on tärkeää molempien itseymmärryksen syvenemiselle.” Yhteisen menneisyyden ja historiallisen vuorovaikutuksen vuoksi toiseen uskontoon ja kulttuuriin tutustuminen avaa polkuja myös oman taustan ymmärtämiseen.

Dialogissa on päästy vaiheeseen, jossa voidaan tarttua monenlaisiin teemoihin, haastaviinkin. Tomi Karttunen korostaa monipuolisen otteen merkitystä kirjalle: ”Tässä julkaisussa on ensimmäistä kertaa tuotu selkeästi esiin sekä kristinuskon ja juutalaisuuden väliseen dialogiin liittyvä teologinen ulottuvuus ja sen merkitys omalle identiteetille että käytännön työn soveltava näkökulma asioihin liittyvän tutkimuksellisen ja kokemuksellisen taustoituksen lisäksi.”

Kirjan kirjoittajiin kuuluva Harriet Haras-Refael korostaa dialogin ja julkaisun takana vaikuttavien periaatteiden merkitystä yhteiskunnassa laajemminkin: ”Kirjan voidaan juutalaisesta tarkastelukulmasta katsottuna nähdä tavoittelevan juutalaista ideaalia, jonka mukaan meidän tulee arvioida kohtaamamme ihmiset ja tilanteet kriittisyyden sijaan myönteisen oletuksen kautta ja nähdä toiset ymmärryksellä, ’dan le kaf zechut’ ennen kuin tuomitsemme. Haluamme nähdä hyvää toisissa. Nykypäivän länsimaisen yhteiskunnan tilan ja ihmisten henkisen ymmärryksen kannalta tällaisen tavoitteen toteutumiselle olisi valtava tarve.”

Antisemitismiä ja välinpitämättömyyttä

Julkaisu on osoitus toimivasta dialogista juutalaisuuden ja kristinuskon välillä. Hyvä yhteiselo ei ole valitettavasti näiden kahden uskonnon välisen historian ja suhteen koko kuva. Julkaisu nostaa useammassa artikkelissa esille juutalaisvastaisuuden ja antisemitismin, joita valitettavasti esiintyy vanhoissa ja uusissa muodoissa vuosisadasta toiseen. Tomi Karttunen toteaa, että julkaisu tuo asiallista tietoa kristinuskon ja juutalaisuuden välisen kohtaamisen muodoista ja työstä antisemitismiä vastaan nykytilanteessa, jossa antisemitismi on muun vähemmistövihamielisyyden ohella vahvistunut.

Pekka Lindqvistin mukaan varsinaisen tiedostetun tai tiedostamattoman antisemitismin lisäksi juutalaisuuden ja kristinuskon välistä dialogia kohtaan esiintyy välinpitämättömyyttä ja vierastamista. ”Siihenkin tällainen helposti saatavilla oleva kirja, jonka kirjoittajien joukosta löytyy myös vähemmistöä edustavia kirjoittajia, on hyvä lääke”, Lindqvist toteaa.

Luettavaa monille

Kirjan kirjoittajat ja toimittajat suosittelevat kirjaa lämpimästi monenlaisille lukijoille. Tomi Karttunen suosittelee sitä ”Seurakunnan työntekijöille, opiskelijoille, opettajille ja muille, jotka ovat kiinnostuneita kristinuskon ja juutalaisuuden välisestä kohtaamisesta ja oman uskon ja kulttuurin juurista sekä pitävät tärkeänä antisemitismin vastaista työtä.”

”Toivottavasti tätä kirjaa käytetään myös kouluissa ja yliopistoissa. Open access -julkaisuna se on kaikkien saatavilla”, toteaa Anni Maria Laato. ”Teksteistä voi poimia otteita keskustelun pohjaksi, ja kirjallisuusluetteloista löytyy lisää materiaalia.”

Pekka Lindqvist katsoo kirjan olevan niin yleistajuinen, että se sopii hyvin kaikille asiasta kiinnostuneille ja nimeää vielä erityisesti pari ryhmää: ”Minusta olisi myös mukava nähdä, että maamme lukuisat Israel-ystävyyteen syttyneet kristityt lukisivat sen. Ja vielä viimeiseksi: soisin että moni juutalaisen seurakunnan jäsen lukisi sen. Se on sekä arvokas ja tietorikas käsikirja jo sinänsä – ja sisältää varmasti uutta tietoa juutalaistakin traditiota koskien – , mutta avaa myös uusia näköaloja tuohon uskontojen suhteeseen.”

Voit ladata julkaisun ilmaiseksi tai tilata sen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon verkkosivuilta: Kirkon julkaisut (Painotuotteen tilauslinkki on sivun alareunassa).

Artikkeli Taustatietoa ja lähtökohtia kristinuskon ja juutalaisuuden kohtaamiselle julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Minna Heimola kertoo kirjan esipuheessa vierailun Etelä-Afrikkaan antaneen kipinän kirjan kirjoittamiseen. Hän tutustui matkallaan raamatuntulkintoihin, joilla reformoitu kirkko tuki apartheidia. Toisaalta hän hän havaitsi, miten monet eteläafrikkalaiset kristityt kyseenalaistivat näitä apartheidia tukevia ja muita liian yksioikoisia tulkintoja. Siirtomaavallan ja rotuerottelun ajat opettivat raamatunlukijat kovimman kautta kriittisyyteen.

Etelä-Afrikassa näkyväksi tullut jännite kulkee halki kirjan. Raamattua on käytetty tukemaan sekä rasismia että taistelua sitä vastaan. Toisinaan Raamattua ja jopa sen samoja kertomuksia ovat lukeneet sekä sortajat että sorretut. Toiset ovat hakeneet Raamatusta tukea – usein ympäröivästä kulttuurista omaksutulle – ajatukselle omasta ylivertaisuudestaan, toiset ovat nähneet sen puhuvan ihmisten tasavertaisuuden puolesta.

Heimola esittelee tapauksia antiikista tähän päivään. Maantieteellisesti kirjassa liikutaan Raamatun syntysijoilta laajemmin Välimeren alueelle, Eurooppaan ja Atlantin taakse. Monet tapauksista ovat globaalin tason tunnettuja ilmiöitä. Tällaisia ovat mm. eurooppalaisten toiminta Amerikoissa uuden ajan ensimmäisillä vuosisadoilla, orjakauppa, antisemitismi ja apartheid. Heimola nostaa esille myös Raamatun käytön suomalaisen venäläisvihan ja saamelaisiin kohdistetun halveksunnan yhteydessä. Rasistiset asenteet ovat vaikuttaneet lähellä ja kaukana.

Me ja ne 

Monien kirjan esittelemien tapausten ytimessä on selvärajaisesti määriteltävä raja ”meidän” ja ”niiden” välillä. Ulkonäöltään, tavoiltaan ja tottumuksiltaan omasta ryhmästä poikkeavat ihmiset ovat ennakkoluulojen ja syrjinnän kohteita. Rajoille ja niiden eripuolilla olevien ihmisryhmien eriarvoisuudelle on haettu tukea niistä raamatunkertomuksista, joissa jakolinjat ovat vahvoja. Tällaisia ovat esimerkiksi kertomukset Kainista ja Aabelista, Baabelin tornin rakentamisesta, Iisakista ja Ismaelista, Kanaanin kiroamisesta ja luvatun maan valloituksesta.  

Raamatunkertomusten tulkintaan on toisinaan liitetty spekulaatioita varsinaisten tekstien ulkopuolelta, esimerkiksi kirjan esittelemät tulkinnat Haamin synnistä ovat erittäin villejä. Joskus käännösvirheet ovat ohjanneet tulkintaa rasistiseen suuntaan. Esimerkiksi Mooseksen kasvojen loiste on muuttunut käännösvirheen myötä sarviksi ja johtanut juutalaisvastaisissa kirjoituksissa koko kansan kuvailemiseen sarvipäisinä paholaisina. On myös ilmeistä, että monet ympäristössä vaikuttaneet ennakkoluulot ovat vaikuttaneet tulkintoihin. Heimola osoittaa, että jo muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten toimintatavoissa näkyi ennakkoluuloja ulkomaalaisia kohtaan.

Monessa tapauksessa merkittävää on se, mihin joukkoon raamatunlukija itsensä sijoittaa. Alkuperäiskansoja Amerikoissa sortaneet ja surmanneet konkistadorit ja uudisraivaajat pitivät itseään luvatun maan valloittajina, joilla oli oikeus koviinkin toimiin. Orjien omistajat vetosivat Haamin syntiin, kun taas orjat odottivat vapautusta Babylonian vankeudesta tai Danielin tavoin leijonien luolasta. Kirjan esittelemät mustat teologiat ovat tämän kysymyksen suhteen mielenkiintoisia. Ne tiedostavat toisinaan hyvinkin tarkasti kertomuksissa vaikuttavat valtarakenteet ja jännitteet eivätkä kulje yksinkertaisten tulkintojen tietä.

 Jotkut esitetyt tulkinnat hätkähdyttävät. Esimerkiksi kertomus Filippoksesta ja etiopialaisesta hoviherrasta (Ap.t. 8:26–40) nähdään usein merkittävänä esimerkkinä rajanylityksistä, joihin Kristuksen seuraaminen hänen oppilaitaan johti. Tälle kertomukselle on löytynyt tulkitsijoita, jotka uskoivat etiopialaisen muuttuneen kasteessa iholtaan – tai ainakin sielultaan – valkoiseksi. Ajatus valkoihoisten ylivertaisuudesta mustaihoisiin nähden on tullut osaksi tulkintaa.

Hyvä eksegetiikka on rasisminvastainen teko  

Kirja osoittaa hyvän raamatuntutkimuksen ja muun teologian merkityksen kirkolle. Heimola korostaa vastuullisten tulkintojen merkitystä. Raamatussa on kohtia, joissa vastakkainasettelut ovat ilmeisiä ja joissa retoriikka on voimakasta ja viholliskuvia vahvistavaa. Tutkimus auttaa näkemään tekstien syntytilanteen merkityksen rajoja luovan ja niitä vahvistavan retoriikan takana. Kun tekstejä luetaan uusissa tilanteissa, tulee alkuperäisen retoriikan luonne tiedostaa.

Kirjan lukeminen laittaa pohtimaan lähetyksen suhdetta erilaisiin tulkintoihin Raamatusta. Kirja nostaa esille kolonialismin ajan lähetyksen virheitä. Ajatus kristikunnan uskonnollisesta ja kulttuurisesta ylivertaisuudesta on heijastunut Raamatun tulkintoihin ja toimintaan. Toisaalta kirja löytää samasta lähetyshistoriasta myös esimerkkejä Raamatun motivoimasta taistelusta sortoa ja rasismia vastaan. Jännite on vahva.

Rasismi ei valitettavasti ole historiaa kirkonkaan piirissä. Maailmanlaajuiseksi kasvanut kristinusko on toki poistanut monia rajalinjoja. Kirkon strategia Ovet auki toteaa, että tarvitsemme tietoisuutta kristinuskon globaalista kehityksestä. Kristinuskon globaali identiteetti on vahva lääke rasistisia Raamatun tulkintoja vastaan. Se toimii peilinä, joka auttaa huomaamaan omat rajoitukset. Se auttaa myös löytämään suhtautumistapoja muihin uskontoihin ja katsomuksiin. 

Raamattu ja rasismi on yleistajuinen ja merkittävään aiheeseen pureutuva kirja. Sen lukeminen auttaa lukemaan ja tulkitsemaan Raamattua niin, etteivät omat tulkinnat päädy varoittaviksi esimerkiksi tulevaisuudessa kirjoitettavien vastaavanlaisten kirjojen sivuille.

Minna Heimolan haastattelun vuodelta 2017 voi kuunnella Yle Areenassa: Jakso 1: Raamattu ja rasismi | Audio Areena (yle.fi) . Jakso on osa kahdeksanosaista kokonaisuutta ”Rotuopin kahdeksat kasvot”.

Artikkeli Minna Heimola: Raamattu ja rasismi julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Luterilainen maailmanliitto (LML) perustettiin vuonna 1947 toisen maailmansodan runtelemassa maailmassa. Sota oli tappanut, vammauttanut ja ajanut kodeistaan miljoonia ihmisiä. LML vastasi osaltaan pakolaisten ja evakkojen hätään, joka kosketti luterilaisia kirkkoja voimakkaasi: ”Joka neljäs pakolainen Euroopassa oli luterilainen”, toteaa Maria Immonen, joka toimii LML:n Maailmanpalvelu-osaston johtajana.

Tämän päivän Maailmanpalvelu on arvostettu ja verkostoitunut toimija, joka toimittaa humanitaarista apua kirkkojen puolesta eri puolilla maailmaa noin 25 maassa ja noin 10 000 työntekijän voimin. Maailmanpalvelu toimii niin Kolumbian pitkään jatkuneessa sotilaallisessa konfliktissa kuin ilmastonmuutoksen aiheuttamien pahenevien ääri-ilmiöiden parissa Etelä-Sudanissa ja monissa muissa kriiseissä.

Kameroista riippumatta ja globaalisti

Median ja sen myötä ihmisten huomio kiinnittyy rajalliseen määrään kriisejä kerrallaan. Viime kuukausina uutisissa ovat näkyneet mm. Myanmarin vallankaappaus, Etiopian väkivaltaisuudet, Haitin maanjäristys ja viime aikoina erityisesti Afganistanin tilanne. Usein uusi kriisi siirtää huomion pois vanhoista kriiseistä. Immonen muistuttaa, että vanhat kriisit eivät häviä: ”Ne ovat jopa pahentuneet, kun media ei kiinnitä niihin huomiota.”

Media ohjaa ihmisten huomion lisäksi varoja. Rahoitusta saa helpommin yleisen huomion kohteena oleviin kriiseihin liittyvään avustustyöhön kuin unohdettuihin kriiseihin. Koronaviruksen aiheuttama pandemia on kääntänyt monia katseita sisäänpäin, mikä lisää haastetta auttamistyölle.

Luterilaisen maailmanliiton auttamistyö sitoutuu kriiseihin median ja suuren yleisön huomiota pidemmäksi ajaksi. ”LML toimii sielläkin, missä kamerat eivät ole”, Immonen korostaa, ”Jäsenkirkot elävät siinä todellisuudessa, jossa ovat.” Luterilaiseen maailmanliittoon kuuluu 148 jäsenkirkkoa. Niillä on yhteensä yli 75,5 miljoonaa jäsentä 99 maassa. Globaalilla luterilaisuudella on suora kosketus moniin kriiseihin.

Immonen toivoo, että globaali luterilaisuus saisi Suomessa enemmän huomiota. Moniulotteiseen luterilaisuuteen tutustuva törmää väistämättä ajatteluun, joka poikkeaa omasta. Tämä tarjoaa mahdollisuuksia oppimiselle ja auttaa laajentamaan omia käsityksiä maailmasta ja historiasta.  

Suomessa luterilaisuutta määritellään usein dogmatiikan kautta, muualla lähdetään liikkeelle toisenlaisista lähtökohdista. ”Suomessa korostetaan usein kirkon tuntomerkeistä sanaa ja sakramentteja. Luterilaisessa maailmaliitossa korostuvat sana, sakramentit ja diakonia”, Immonen tiivistää. Diakonian vahva asema on LML:n erityinen tuntomerkki suhteessa muihin reformaation myötä syntyneisiin kirkkoihin ja yhteisöihin. ”LML on ainoa kirkkoliitto, jolla on maailmanpalvelun osasto”, toteaa Immonen.

Akuutteja kriisejä ja pitkäjänteistä työtä

Akuutit kriisit edellyttävät sekä nopeaa toimintaa että pitkäjänteistä sitoutumista kriisien jälkien korjaamiseen. Pitkäjänteisyys on tärkeää myös monissa kehityksen kannalta keskeisissä asioissa, kuten tyttöjen ja naisten aseman ja tasa-arvon kohentamisessa. ”Kaiken kehittämisen kohdalla ei voida jättää huomiotta puolta väestöstä. Kehitys ei yleensä etene, jos naisten asemaa ei paranneta”, Immonen muistuttaa.

Naisten aseman parantaminen on haaste perinteisissä patriarkaalisissa ympäristöissä, mutta myös Suomessa. Tasa-arvotyö on aina sukupuolten yhteinen haaste. Naisten oikeudet eivät vähennä miesten oikeuksia, ja tasa-arvotyö edellyttää poikien ja miesten osallistumista siinä missä tyttöjen ja naistenkin. LML on ainoa kirkkoliitto, jolla on tasa-arvo-ohjelma. Sukupuolikiintiöitä on käytetty ja naisten, miesten ja nuorten osallisuutta kaikkeen toimintaan on seurattu johdonmukaisesti jo 1970-luvulta alkaen.

Yhteistyötä

Globaali todellisuus edellyttää yhteistyötä yli monien rajojen. LML on tiiviisti yhteydessä YK:n humanitääristen toimijoiden kanssa. Reformaation merkkivuoden avaamisen yhteydessä syksyllä 2016 LML:n Maailmanpalvelu ja katolinen Caritas Internationalis allekirjoittivat yhteistyösopimuksen. LML tekee myös uskontojen välistä yhteistyötä. Sillä on yhteistyösopimus Islamic Relief Worldwide -järjestön kanssa, ja se tekee yhteistyötä juutalaisten avustustoimijoiden kattojärjestön kanssa.

Kristillisen identiteetin näkyminen on keskeinen osa yhteistyötä. Immonen toteaa, että LML ei peittele kristillisyyttään missään olosuhteissa, ei niidenkään kulttuurien keskellä, joita joku muu uskonto hallitsee. ”Kristillinen identiteetti voi antaa tilaa enemmän kuin uskonnottomuus”, Immonen kertoo.

LML on aktiivinen dialogitoimija. Uskontojen kohtaaminen on todellisuutta jo LML:n sisällä. Monet LML:n työntekijöistä ovat muita kuin kristittyjä. Heidän tulee sitoutua LML:n arvoihin, hyväksyä työn tekeminen kristilliselle järjestölle ja olla riittävästi perillä luterilaisuudesta.

Yhteistyö erilaisten toimijoiden kesken edellyttää yhteistä arvopohjaa, ihmisoikeuksien tunnustamista ja keskinäistä kunnioitusta. ”Lähtökohtana on se, mikä meitä yhdistää. Tämä on syytä lausua auki yhä uudestaan”, Immonen korostaa. Tärkeää on uskallus keskustella myös siitä, mikä on vaikeaa ja uskallus pitää kiinni luovuttamattomista periaatteista.

Tutustu

Tietoa LML:n kansainvälisestä työstä ja maailmanlaajuisesta luterilaisuudesta saa esimerkiksi LML:n verkkosivuilta (linkki: https://www.lutheranworld.org/) ja Facebook-sivuilta (linkki: https://www.facebook.com/lutheranworld/). Erinomainen mahdollisuus kuulla ääniä globaalista todellisuudesta ovat LML:n järjestämät, kaikille avoimet webinaarit.   

Yleisradio teki jutun Maria Immosesta vuonna 2018: Luterilaisen maailmanliiton johtaja Maria Immosta kiinnostaa se mikä maailmassa aiheuttaa köyhyyttä | Elämä | yle.fi

Artikkeli Luterilainen maailmanliitto toimii sielläkin, missä kamerat eivät ole julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Suomen uskonnollinen tilanne on muuttunut 2000-luvulla nopeasti. ”Uskontojen ja vakaumusten kirjo kasvaa koko ajan maassamme. Elämme siis entistä enemmän uskontopluralistisessa maailmassa”, toteaa Uskontojen kohtaamisen toimikunnan jäsen, Kuopion hiippakunnan kansainvälisen työn hiippakuntasihteeri Jukka Helle. Uskontojen välisen kohtaamisen merkitys on kasvanut muutoksen myötä. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenet ja seurakunnat kohtaavat yhä useammin toisin uskovia ihmisiä ja heidän yhteisöjään. Tämä herättää sekä käytännöllisiä että periaatteellisia kysymyksiä.

Vuonna 2017 työnsä aloittanut Uskontojen kohtaamisen toimikunta vastaa muuttuvan maailman herättämiin tarpeisiin. ”Suomen uskonnollinen kenttä on viimeisen vuosikymmenen aikana muuttunut nopeasti entistä monimuotoisemmaksi. Alan keskitettyä asiantuntemusta kaivataan, vaikka kokemus uskontojen kohtaamisesta ja siihen liittyvä osaaminen on osa yhä useamman kirkon työntekijän ammattitaitoa”, toteaa toimikunnan puheenjohtaja, Espoon hiippakunnan piispa Kaisamari Hintikka.

Monialainen yhteistyö

Uskontojen kohtaamisen toimikunta kuuluu Kirkon lähetystyön toimikunnan ja Ekumeenisten asiain toimikunnan ohella piispainkokouksen alaisiin ja nimeämiin toimikuntiin. Nämä kolme toimikuntaa tekevät työtä Kirkon ulkoasiainosaston yhteydessä. Uskontojen kohtaamisen toimikunta on kolmikon nuorin. Se jatkaa omalta osaltaan kirkon ulkoasiain osaston asettaman Lähetys- ja uskontoteologisen työryhmän työtä.

Uskontojen kohtaamisen toimikuntaan on koottu asiantuntijoita eri puolilta Suomea. Mukana on kirkon, akateemisen maailman ja järjestöjen työntekijöitä. Toimikunnan ensimmäisenä puheenjohtajana toimi piispa Kaarlo Kalliala. Hänen jälkeensä puheenjohtajana on toiminut piispa Kaisamari Hintikka. Hän pitää toimikuntaa tärkeänä sekä piispainkokoukselle että koko kirkolle: ”Piispainkokouksen asettaman Uskontojen kohtaamisen toimikunnan tehtävä on toimia Suomen ja kansainvälisen uskonnollisen kentän, uskontojen välisten suhteiden ja uskontodialogin neuvoa antavana asiantuntijaelimenä erityisesti. Tässä työssä se tukee erityisesti piispainkokousta, mutta pitää esillä näitä asioita kirkossamme laajemminkin.”

Suuntaviivoja muuttuvaan maailmaan

Toimikunnan tehtävään kuuluu asioiden valmistelu piispainkokoukselle sekä piispainkokouksen antamien muiden tehtävien suorittaminen. Tähän päivään mennessä toimikunnan saavutuksista kenties merkittävin on toimikunnan aloitteen ja piispainkokouksen tehtävänannon myötä syntynyt ja piispainkokouksen syksyllä 2020 hyväksymä asiakirja Suuntaviivoja uskontojen kohtaamiseen.

Asiakirja esittelee Suomen uskonnollisen kentän muutoksia sekä uskontojen kohtaamisen periaatteita ja käytäntöjä. Lähtökohtana on niin seurakuntien kuin yksittäisten kristittyjen rohkaiseminen vuorovaikutukseen toisin uskovien ihmisten kanssa kristinuskoon oleellisesti kuuluvien lähimmäisenrakkauden ja vieraanvaraisuuden hengessä.

Yhteistyötä ja dialogia

Piispa Hintikka nostaa esille yhteistyön merkityksen uskontojen kohtaamisessa: ”Vaikka uskontojen välisen järjestäytyneen yhteistyön historia Suomessa on vielä suhteellisen lyhyt, yhteistyö on jo suhteellisen vakiintunutta. Uskontojen kohtaamisen toimikunta pitää yhteyttä alan toimijoihin, kuten esimerkiksi USKOT-foorumiin, Uskonto- ja kulttuurifoorumi Fokukseen, yliopistotutkijoihin, ja seurakuntien uskontojen välisen työn vastuuhenkilöihin. Kaikki nämä tahot tuovat oman asiantuntemuksensa neuvottelukunnan kokoonpanoon.”

Yksi Hintikan mainitsemista yhteistyötahoista on vuonna 1947 perustettu Kulttuuri ja uskontofoorumi FOKUS ry (aiemmalta nimeltään Kristillinen Kulttuuriliitto). Se on aktiivinen uskontojen vuoropuhelun edistäjä ja toteuttaja.

Yhdistyksen toiminnanjohtaja Marja Laine on Uskontojen kohtaamisen toimikunnan jäsen. Hänen mukaansa yhdistyksen kutsuminen mukaan toimikuntaan kuvastaa hyvin eri tasojen ja toteuttajien tarvetta tehdä vaikuttavaa yhteistyötä katsomusdialogikentällä: ”Teologisen keskustelun ohella tarvitaan käytännönläheistä työtä, kuten vuosittain järjestettäviä kansainvälisen YK:n uskontojen ja katsomusten yhteisymmärrysviikon tapahtumia. Uskontojen kohtaamisen toimikunta luo erinomaiset puitteet keskustella yhdessä dialogin tarpeesta: mitä dialogilla tarkoitetaan, miksi se on tärkeää ja mihin dialogilla pyritään.”

Kunnioittava kohtaaminen avaa mahdollisuuksia

Vuoropuhelussa kunnioitetaan omaa ja muiden taustaa. ”Omista, itselle merkityksellisistä arvoista tai näkemyksistä ei tarvitse luopua kuunnellakseen ja kunnioittaakseen muita. Vuoropuhelussa on mahdollista löytää toisten kanssa yhteistä arvopohjaa ja yleisinhimillistä perustaa, mikä mahdollistaa yhteistyön esimerkiksi rauhan, oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon edistämiseksi sekä ympäristön suojelemiseksi”, Marja Laine sanoo.

Yhteistyön mahdollisuuksiin ja oman perinteen voimaan uskoo myös Jukka Helle, joka toteaa, ettei monien uskontojen keskellä elämisen tarvitse olla pelottavaa tai uhkaavaa: ”Omasta uskostaan ja kristillisestä todistuksestaan luopumatta kirkko ja kristityt voivat olla rohkeasti etsimässä ja löytämässä toisissa uskonnoissa sellaista hyvää ja kaunista, mikä rakentaa yhteistä elämäämme Suomessa. Niinpä toisiin uskontoihin ja toisin uskoviin tutustuminen on sekä välttämätöntä että palkitsevaa.”

Toimikunnan laatimasta asiakirjasta Suuntaviivoja uskontojen kohtaamiseen on Kirkkomme Lähetyksessä kirjoitettu aiemmin (ruotsiksi): Kommentar till Riktlinjer för religionsmöten – Lehteri

Artikkeli ”Välttämätöntä ja palkitsevaa” – Uskontojen kohtaamisen toimikunta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.