Lähetystyöhön liittyvistä haasteista huolimatta on tärkeää muistaa, että Suomessakin Jumalan ”Henki jatkuvasti uudistaa ja elävöittää seurakuntia”. Yksi mahdollisuus tähän on seurata maailmanlähetyksen kehitystä ja antaa sitä kautta maailmanlaajojen lähetysnäkymien vaikuttaa oman seurakunnan lähetysajatteluun ja -käytäntöön. Tällöin korostuu se, että lähetys kuuluu jokaiselle kristitylle, koska jokainen seurakunnan jäsen on kasteessa saanut kutsun todistajan tehtävään. Tätä kasteen ulottuvuutta ja siihen liittyvää todistajan tehtävän merkitystä ovat viime vuosina painottaneet lähes kaikki maailmanlähetyksen suuret toimijat. Suomen ev.-lut. kirkon jäsenillä on kasteessa saatu kutsu osallistua lähetystyöhön. Kun näin tapahtuu, lähetyksen Henki pääsee ”uudistamaan ja elävoittämään” niin yksittäisten kristittyjen kuin seurakuntienkin elämää.

Lähetysteologian suuri oivallus

Willingenin lähetyskonferenssista 1952 alkaen lähetysteologian suuri oivallus on ollut se, että lähetys on Jumalan lähetys (missio Dei). Käsitettä on myös haastettu, mutta kritiikki ei ole kumonnut tai tehnyt tyhjäksi sen perusajatusta siitä, että lähetys kuuluu viime kädessä kolmiyhteiselle Jumalalle – Isä, Poika, Pyhä Henki – ennemmin kuin kirkoille tai erilaisille organisaatioille.

Kirkko tai lähetysjärjestöt tai mitkään organisaatiot eivät siis ”omista” lähetystä vaan se kuuluu Jumalalle, jonka ominaisuuksiin kuuluu lähetys. Lähetys on rakkauden liikettä ihmiskuntaa ja luomakuntaa kohtaan. Se, että lähetys on Jumalan lähetystä ja että Jumala on lähetyksen Jumala ja rakkaus (1. Joh. 4:8b), saavuttaa huipennuksensa Jeesuksessa ristillä. Isä lähettää Pojan maailmaan, Isä (ja Poika) lähettää Hengen, Poika lähettää seuraajansa, Henki perustaa seurakunnan ja vahvistaa ja varustaa Jeesuksen seuraajat todistajan tehtävään.

Kaikki tämä kuuluu suureen elämän liikkeeseen, joka jatkuu ja on tälläkin hetkellä käynnissä maailmassa, joskus näkyvämmin, joskus näkymättömämmin. Mahdollisuus osallistua tähän liikkeeseen on suuri etuoikeus ja kunnia, armo ja lahja, joka perustuu kasteessa saatuun todistajan tehtävään.

Todistus liittyy kiinteästi Jumalan pelastavaan toimintaan maailmassa. Se on sekä julistamisen että diakonisen palvelun muodossa todistamista siitä, että Jeesus Kristus on Vapahtaja ja Herra. Siihen kuuluu myös rauhan ja sovinnon rakentaminen. Kristilliseen todistukseen ja lähetystyöhön sisältyy myös marttyyrikuoleman mahdollisuus (Ilm. 6:9). Kristittyjen marttyyrien verta onkin verrattu [kirkon] siemeneen (kirkkoisä Tertullianus, n. 155–220).

Instituutioista kumppanuuteen

Monia erilaisia tulevaisuuden näkemyksiä on esitetty 2000-luvun lähetystyöstä ja sen piirteistä, osa jo oikeaan osuneita, osa hieman varjoon jääneitä. Yksi tärkeimmistä näkemyksistä liittyen tämän päivän lähetystyöhön esitettiin itse asiassa jo toista sataa vuotta sitten Edinburghin maailmanlähetyskonferenssissa 1910. Siellä intialainen V. S. Azariah lausui seuraavat sanat konferenssin lähes kokonaan eurooppalaisille ja pohjoisamerikkalaisille osanottajille, joita oli yli 1200: “Kaikkina aikoina Intian kirkko tulee osoittamaan kiitollisuutta ja todistamaan lähetystyöntekijöiden sankarillisuudesta ja itseään säästämättömästä vaivannäöstä. Te olette antaneet omastanne voidaksenne antaa ruokaa köyhille. Te olette antaneet ruumiinne poltettavaksi. Me pyydämme myös rakkautta. Antakaa meille ystävyyttä.”

Jotain on tapahtunut reilussa 100 vuodessa, kun tänä päivänä hyvin monet lähetykseen sitoutuneet kirkot, lähetysjärjestöt ja lähetyksen toimijat painottavat ystävyyttä, vieraanvaraisuutta ja kumppanuutta maailmanlaajassa lähetysliikkeessä enemmän kuin instituutioita, byrokratiaa tai hallintoa. Azariahin sanat ovat edelleen täysin ajankohtaisia tämän päivän kristityille. Universaalilla kirkolla ja maailmanlähetyksellä on nimittäin edelleen vaikeuksia nähdä ja elää todeksi yhtä kristillisen uskon keskeisintä osaa: kristittyjen ykseyttä ja keskinäistä rakkautta (Joh. 13:34–35; 17:11, 21–23).

Kuka tekeekään työt?

Maailmanlähetyksen parissa on suuri joukko kulttuurirajat ylittäneitä lähetystyöntekijöitä (yli 450 000). Kuitenkin, vaikka heidän lukuunsa lisätään kaikki kristillisissä kirkoissa, järjestöissä tai verkostoissa työntekijöinä toimivat ihmiset, he ovat yhteensä noin 1 % maailman kaikista kristityistä, ja loput 99 % ovat ns. ”maallikoita”, seurakuntien ja kirkkojen rivijäseniä. Juuri heidän mukaan saamisensa maailmanlähetykseen on ratkaisevan tärkeää, ainakin kolmesta syystä.

Ensinnäkin jo määrällisesti heitä on 99 kertaa enemmän kuin kristinuskon ”ammattilaisia”, kun suhde on 99–1. Toiseksi, kristillinen todistus Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan ja evankeliumin muuttavasta voimasta on uskottavampi, kun sen antaa joku, joka ei leipätyökseen toimi uskonnollisen yhteisön palveluksessa. Ja kolmanneksi, kirkkojen ja seurakuntien jäsenet toimivat monissa hyvin erilaisissa ympäristöissä, joihin lähetystyöntekijöillä tai pastoreilla saattaa olla vaikeaa, jopa mahdotonta päästä, ja tuollaisissa ympäristöissä toimivilla kristityillä on luonnollisella tavalla mahdollisuus olla todistajina siitä, että evankeliumin sanoma kuuluu yhtä hyvin niihin ympäristöihin kuin kirkkoihin ja kappeleihin.

Paikallinen jumalanpalvelusyhteisö on se paikka ja tapahtuma, jossa kristittyjä rohkaistaan ja varustetaan toimimaan evankeliumin hyväksi omissa ympäristöissään. Lähetys nousee seurakunnan keskuudesta, sen rukouksista ja jumalanpalveluselämästä.

Globaalin etelän painoarvo

Toisena tärkeänä maailmanlähetyksen piirteenä 2000-luvulla voidaan mainita globaalin kristinuskon demografinen muutos, kun yli 2/3 kaikista maailman kristityistä asuu ns. globaalissa etelässä. Vuonna 1900 noin 18 % kristityistä asui Afrikassa, Aasiassa, Latinalaisessa Amerikassa tai Oseaniassa, kun vastaava luku Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa oli yhteensä 82 %.

Tänä vuonna maailmassa arvioidaan olevan n. 2,67 miljardia kristittyä, joista asuu globaalissa etelässä 69 % ja globaalissa pohjoisessa 31 %. Yleisesti voidaan todeta, että etelässä kirkot jatkavat kasvamista, pohjoisessa sen sijaan perinteisten kirkkojen jäsenmäärän väheneminen jatkuu. Esimerkkinä tästä kehityksestä mainittakoon, että maailman suurimmat luterilaiset kirkot ovat tänä päivänä Afrikassa.

Kyseessä on suurempi muutos kuin Suomessa ehkä tiedostetaan tällä hetkellä, koska se vaikuttaa ja tulee vaikuttamaan Suomen kristillisyyteen, globaaliin kristinuskoon ja maailmanlähetykseen tulevina vuosikymmeninä monin tavoin. Se vaikuttaa jo nyt kristinuskon itseymmärrykseen ja identiteettiin samoin kuin ekumeeniseen lähetysteologiaan ja tekee lähetystyöstä kokonaisvaltaisempaa, koska globaalin etelän kristityt elävät usein materiaalisessa köyhyydessä ja ilmastonmuutoksen aiheuttamien luonnonkatastrofien vaikutusalueella, toisin kuin useimmat globaalissa pohjoisessa elävät kristityt.

Kokonaisvaltainen lähetystyö tarkoittaa samanaikaista evankeliumin julistamista ja sen sanoman todeksi elämistä. Se ei tarkoita niinkään julistamisen ja palvelun esiintymistä rinnakkaisina tapahtumina, vaan sitä, että julistamisella on aina myös yhteiskunnallisia vaikutuksia, koska se kutsuu ihmisiä katumukseen ja rakastamaan lähimmäisiä, mikä johtaa muutokseen myös yhteiskunnallisesti. Samoin evankeliumista nousevalla palvelulla ja yhteiskunnallisella osallistumisella on väistämättä julistuksellisia vaikutuksia, koska ne ovat todistusta evankeliumin muuttavasta voimasta ja Jumalan armosta Kristuksessa.

Kristinuskon demografisen painopisteen siirtyminen globaaliin etelään tarkoittaa myös sitä, että ne, joita ennen pidettiin reuna-alueilla tai lähetysalueilla olevina marginaaliryhminä, ovatkin nyt lähetyksen keskeisiä toimijoita. Tästä ilmiöstä Kirkkojen maailmanneuvoston lähetysasiakirja toteaa: ”Lähetyksen toimijoita ovat vallan ja voiman keskuksista syrjässä elävät ihmiset. Heillä on profeetallinen tehtävä, joka julistaa kaikille kuuluvaa yltäkylläistä elämää. Yhteiskunnan syrjäytetyt ihmiset ovat Jumalan lähetyksen ensisijaisia kumppaneita.” (#107).

Paikallisuus on globaalia

Maailmanlaaja lähetystyö näyttää 2000-luvulla painottavan paikallistasoa mutta globaalissa kehyksessä, ja nykyiset viestintävälineet mahdollistavat kaukanakin vallan ja voiman keskuksista syrjässä elävien kristittyjen osallistumisen yhteiseen oppimisen ja toimintaan – jos heille annetaan siihen tilaisuus. Tämä on globaalin pohjoisen kristillisyyden mahdollisuus ja haaste.

Suomessa paikallistasolla näitä ”reuna-alueita” edustavat mm. maahanmuuttajakristityt, joiden on ollut usein vaikea löytää tiensä suomalaisiin seurakuntiin. Siihen on monia syitä, mm. molemminpuoliset pelot ja ennakkoluulot. Tämä on johtanut siihen, että monesti maahanmuuttajakristityillä on omia, ns. etnisiä seurakuntia. Ilmiö on yleinen myös muualla Euroopassa sekä Pohjois-Amerikassa. Maahanmuuttajakristityt eivät ole uusi ilmiö, koska kirkko on alusta asti ollut liikkeellä oleva, vaeltava Jumalan kansa. Tärkeää olisi, että niin suomalaiset kristityt kuin muualta tulleet kristityt muistaisivat Jeesuksen sanan: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” (Joh. 13:35).

Artikkeli Kenen tehtävä on lähetys? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Meidän omat joulukiireemme ja jouluruokamme ja joulujuhlamme usein kätkevät adventin aikaan liittyvän paaston merkityksen. Adventin aikaan voisi kuulua jouluvalmistelujen lisäksi esimerkiksi ruokailujen säännöstelyä ja omastaan antamista, enemmänkin kuin vain omaisille annettavien joululahjojen muodossa. Se tarjoaa mahdollisuuden luopua jostakin ja pidättäytyä vaikkapa ostamasta sellaisia tavaroita, jotka tiedämme jo etukäteen tarpeettomiksi tai kertakäyttöisiksi.

Adventtipaaston aikana voimme erityisellä tavalla hiljentyä kuulemaan Jumalan puhetta meille, mm. käymällä kirkossa ja hiljentymällä rukouksessa, voimme erityisellä tavalla tutkistella itseämme Raamatun tekstien äärellä ja katua vääriä tekojamme – tai oikeiden tekojen tekemättömyyttä – sanojamme ja ajatuksiamme. Paasto on mahdollisuus arvioida ja tarkentaa oman elämämme tärkeysjärjestystä.  Samalla se muistuttaa meitä lähimmäisen rakastamisen ja heille tehtävän hyvän merkityksestä.

Odottava valvoo

Adventin aikana meidän on siis hyvä kilvoitella kristityn elämässämme. Mutta adventin ajan paastolla – riippumatta siitä, millaisen muodon se itse kunkin meistä elämässä saa – on toinenkin tehtävä: se muistuttaa meitä hengellisesti valveilla pysymisen merkityksestä (Luuk. 12:35). Sana ”adventti” tulee sanoista adventus Domini, Herran tuleminen. Jeesuksen sanat tämän vuoden 2. adventtisunnuntain evankeliumitekstissä (Luuk. 12:35–40) ovat vakavat ja osuvat suoraan meidän usein kiireiseen elämäntapaamme joulua edeltävinä päivinä.

Taivaallinen isäntä, Jeesus, on vain tilapäisesti poissa, mutta hän on luvannut tulla takaisin, ja sen tulisi vaikuttaa siihen, mitä me teemme tänään ja huomenna, adventin aikana ja joka päivä. Vaikka odotus venyisi kuinka pitkäksi tahansa, meidän tehtävämme Luukas 12:36 mukaan on odottaa isäntämme Jeesuksen paluuta, niin että voimme heti hänen saapuessaan avata hänelle elämämme ovet ja ottaa hänet vastaan.

Jae 40 asettaa meidät merkittävän haasteen eteen: ”Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista.” Se on tärkeä muistutus omasta erehtyväisyydestämme: juuri silloin, kun me aavistamme, tai me luulemme, tai me arvelemme, tai meistä vaikuttaa siltä (kreikan verbillä dokeō on monia merkityksiä), että Ihmisen Poika ei tule, niin juuri silloin Jeesus tulee. Silloin ei ole aikaa suurempiin eikä pienempiin joulusiivouksiin tai rästitöiden tekemiseen, vaan meidän on syytä olla valmiita kohtaamaan hänet.

Kaikki ei sittenkään ole meidän käsissämme

Ja kuitenkin me kenties mieluummin haluaisimme hallita jouluamme. Monella onkin omasta mielestään joulun vietto hallinnassaan. Mehän tiedämme, että joka vuosi 24.–25.12. välisenä yönä Jeesuksen syntymää juhlitaan. Me valmistaudumme ja suunnittelemme oman joulumme ja sen vieton aikataulun. Me hallitsemme joulumme, kun Jeesus on pieni avuton vauva Betlehemissä, joka ei pyydä meiltä mitään. Ja kuitenkin seimen lapsi on kaiken keskus ja joulun herra. Joulussa keskeisintä on Jumalan ihmiseksi tuleminen ja se, miksi Jumala tuli ihmiseksi.

Nikean uskontunnustus sanoo asian tiivistetysti: Jeesus Kristus syntyi ihmiseksi ”meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden”. Adventin aika ja Jumalan ihmiseksi tuleminen ovat lahja meille ihmisille. Ihmeellistä on se, että sen sijaan, että me ihmiset alkaisimme Jeesuksen palatessa palvella häntä, joka on isäntä ja Herra, hän pyytää meitä palvelijoita käymään pöytään ja hän alkaakin palvella meitä! (Luuk. 12:37). Hämmästyttävä osien vaihto, joka kertoo siitä, millainen Jumala on: hän on rakkaus ja kaiken alku ja loppu, elämämme antaja ja ylläpitäjä. Seimeen syntynyt Jeesus on kaikkien ja kaikkein paras joululahja – tänäkin jouluna.

Artikkeli Valkoisesta violettiin – miksi? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

25. Tuohon aikaan Jeesus kerran puhkesi puhumaan ja sanoi: »Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille. 26. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt. 27. Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa. 28. Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. 29. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. 30. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.» (Matteus 11:25–30)

Tässä kohdassa yhdistyy kaksi Matteuksen evankeliumin keskeistä ajatusta: Jeesuksen salattu kuninkuus ja Jeesuksen antama kutsu opetuslapseuteen, tarkemmin sanottuna lähetysopetuslapseuteen.  

Jeesuksen sanat jakeissa 25 ja 26 muistuttavat paljon juutalaisessa viisauskirjallisuudessa esiintyviä rukouksia. Näissä Jeesuksen sanoissa painotus ei ole kuitenkaan viisaissa tai älykkäissä ihmisissä vaan lapsenmielisissä, jotka ovat lähellä Jumalaa. Jeesus ilmaisee, että Isä Jumala on erityisesti niiden puolella, jotka ovat yhteiskunnassa heikkoja ja haavoittuvia tai joilla ei ole näkyvää asemaa eikä kuuluvaa ääntä tässä maailmassa. Itse asiassa Jeesuksen ensimmäiset opetuslapset olivat juuri tällaisia ihmisiä. Tästäkin syystä kristillinen kirkko on ollut, ja on, lähellä tällaisia ihmisiä, heikkojen ja haavoittuvien puolella.

Apostoli Paavali kirjoittaa samasta asiasta korinttilaisille (1. Kor. 1:26–29): »26. Ajatelkaa, veljet, mitä te olitte, kun teidät kutsuttiin: teissä ei ollut monta ihmisten mielestä viisasta, ei monta vaikutusvaltaista, ei monta jalosukuista. 27. Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. 28. Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin. 29. Näin ei yksikään ihminen voi ylpeillä Jumalan edessä.» 

Tässä kohtaa toistuu ilmaus “Jumala valitsi” kolme kertaa (2 kertaa jakeessa 27, kerran jakeessa 28): tämä on Jumalan valinta ja tahto. Jumala on valinnut sen, mikä on heikkoa, ja ilmaissut sen lapsenmielisille (Matt. 11), niille, jotka ovat vähäpätöisiä ja halveksittuja, kuten Paavali sanoo (1. Kor. 1).

Kuka on Jeesus?

Matteus 11:25–30 tulee kristillisen uskon ytimeen, eli kysymykseen ”kuka on Jeesus”. Jeesuksen sanat kertovat meille, kuka hän todella on: hän on Isän Poika; vain Jeesus tuntee Isän ja voi ilmoittaa hänet. Ihmisten ongelma on se, että he eivät tunne Jumalaa, Isää, koska jumalallinen mysteeri on kaikilta salattu. Tähän ihmiskunnan vakavaan, perustavaa laatua olevaan ongelmaan on vain yksi ratkaisu: se on Poika, Jeesus. Jumalan, Isän tuntee vain Poika ja se, jolle Poika hänet ilmoittaa.

Jakeessa 27 Jeesus ilmoittaa, että hänelle on uskottu auktoriteetti ja valta. Hänen tehtävänsä on ilmoittaa Isä, koska vain hän tuntee Isän. Tämä tunteminen perustuu siihen, että vain Isä Jumala tuntee Poika Jeesuksen, ja vain Poika tuntee Isän. ”Tunteminen” tarkoittanee tässä ennen kaikkea keskinäistä rakkautta, yhteistä ymmärrystä, elämää täydellisessä yhteydessä ja ykseydessä. ”Tunteminen” ei ole pelkkä älyn tai mielen teko; se on henkilökohtainen rakkaussuhde. Kun Jeesus puhuu omasta suhteestaan Isään, hän samalla ilmoittaa, kuka hän itse on. Jumalan armollisen valinnan ja tahdon vuoksi ihmiset voivat tietää, kuka Jumala on, koska Jumala antaa meidän tietää, kuka hän on – Pojan kautta (Joh. 14:8–9).

Viisaat ja oppineet saattavat tietää jotakin Jumalasta, ja monet uskonnot sanovat asioita jumalasta tai jumalista, mutta vain Poika tuntee Isä Jumalan täydellisesti, koska ”minä [Jeesus] ja Isä olemme yhtä.” (Joh. 10:30). Isä rakastaa Poikaa, joka tuntee Isän ja ilmoittaa muille, kuka ja millainen on Isä. Isän rakkaus Poikaan on perusta, jonka ansiosta Poika tuntee Isän ja voi ilmoittaa Jumalan muille. Jumalan, joka on rakkaus (1. Joh. 4:8).

Jakeessa 28 Jeesus kutsuu luokseen kaikki ne, jotka ovat työn ja kuormien uuvuttamat. Se on muodoltaan avoin kutsu Jumalan Pojalta, joka tuntee Isä Jumalan. Mutta keitä ovat ”työn ja kuormien uuvuttamat”? Heitä ovat esimerkiksi ne, joille uskonnollisuuden opettajat ovat välittäneet pyhien tekstien erilaisia tulkintoja ja kertoneet, mitä heidän pitää tehdä tullakseen paremmiksi ja ansaitakseen Jumalan suosion, jopa pelastuksen. Kaikissa uskonnoissa ja yhteiskunnissa esiintyy niitä, jotka ovat valmiita asettamaan ikeitä ja kuormia, ei omille, vaan toisten hartioille. Työn ja kuormien uuvuttamia ovat myös ne, joita yhteiskunnassa pidetään ”toisen luokan kansalaisina” ja joilla ei ole suurtakaan arvoa muiden ihmisten silmissä, mikä johtaa heitä syrjäytymiseen ja eristymiseen muista.  

Ikeen kantajajien lepo

Jeesus kuitenkin sanoo, että hänen ikeensä on hyvä kantaa ja hänen kuormansa on kevyt. Mikä on ies? Ies on veto- tai kantolaite, joka kiinnitetään usein kahden eläimen, esimerkiksi härän, niskaan ja on kiinni kannettavassa kuormassa tai esimerkiksi vedettävissä kärryissä tai aurassa.

Jeesuksen puhuessa ikeestä, se saattaa tässä yhteydessä viitata myös messiaanisen kuninkaan auktoriteettiin, jonka alle ihmisen tulee asettua. Kuningas Jeesuksella on valta kutsua luokseen ne, jotka ovat väsyneitä, stressattuja tai työn uuvuttamia ja jotka kantavat raskaita kuormia – raskaita fyysisesti, henkisesti tai hengellisesti. Voi kuitenkin olla, että me emme pidä sanasta ”ies” tai ajatuksesta, että meidän pitäisi alistua kantamaan tai vetämään jotakin. Ehkä meillä on tunne, että omat taakkamme ovat jo niin raskaita kantaa, ettemme halua enää mitään ylimääräistä kannettavaksi.

Jakeissa 28 ja 29 esiintyy kolme verbiä käskymuodossa: tulkaa, ottakaa, katsokaa. Jakeessa 28: tulkaa minun luokseni; jakeessa 29: ottakaa minun ikeeni; ja: katsokaa minua. Tämä Jeesuksen sana on kutsu opetuslapseuteen lähetyksessä tai lähetysopetuslapseuteen. Opetuslapseus vapauttaa ihmisen löytämään levon. Lepo, jonka Jeesus lupaa, ei ole mitään rauhallista tunnetilaa tai tunteista vapaata tyyneyttä. Tässä yhteydessä “lepo” näyttää tarkoittavan ja kuvaavan ennen kaikkea messiaanista pelastusta. Lepo, jonka Jeesus lupaa, on osa hänen seuraajiensa elämää ja kuuluu heille. Jeesus ei kuitenkaan kutsu ihmisiä toimettomuuteen, vaan tarjoaa heille sekä levon että mielekkään tehtävän toteutettavaksi.

Jakeessa 25 esiintyy sana “tämä” (kreikaksi: ταυτα, ”nämä”), joka viitannee Jeesukselle annettuun viisauteen ja on sama asia kuin “kaiken” (kreikaksi: πάντα) jakeessa 27. Nämä jakeet ovat pohjustusta siihen, mitä Jeesus sanoo Matteuksen evankeliumin lopussa (Matt. 28:18–20). Siellä Jeesus, kuolleista nousseena, kertoo opetuslapsilleen, että hänelle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä.

Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille [opetuslapsille] näin: »Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.» (Matteus 28:18–20).

Matteuksen evankeliumin lopussa Jeesus antaa sekä valtuutuksen että tehtävän seuraajilleen. Näin siksi, että Isä on antanut hänelle vallan, voiman ja valtuutuksen tehdä näin: “Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä.” Tämä valta on annettu vain hänelle, ei kenellekään muulle. Jeesus kutsuu ihmisiä luokseen seuraamaan häntä (Matt. 11:28), ja sitten, koska hänellä on kaikki valta, hän lähettää seuraajansa valtuuttaen heidät lähetystehtävään kaikkien kansojen pariin.

Tähän liittyy kaksi näkökulmaa. Ensinnäkin ajatus lähetysopetuslapseudesta, joka kiinnittyy Jumalan lähetykseen. Se on rakkauden ja vapauden liikettä, joka lähtee levosta käsin (Matt. 11:28,29). Kristittyjä kutsutaan osallistumaan tähän Jumalan suureen lähetysliikkeeseen. Toiseksi Jeesukselta oppiminen (Matt. 11:29: “katsokaa minua”, kreikaksi: μάθετε, kirjaimellisesti: ”oppikaa minulta/minusta) ja Jeesuksesta opettaminen ovat kaksi ajattelutoimintoa, jotka ovat kiinteässä suhteessa toisiinsa, kuten suomen kielen sanojen läheisyys ilmaisee. Tämä osoittaa, miten lähetys on itse asiassa läsnä myös kohdassa Matt. 11:25–30, kuten se on kohdassa Matt. 28:18–20.

Lopuksi

Kohdan Matteus 11:25–30 keskiössä on yhtäältä Isän ja Pojan välillä vallitseva ainutlaatuinen suhde, ja toisaalta levon myötä annettu tehtävä, jonka Poika antaa seuraajilleen. Jeesus kuvaa itseään Pojaksi – ja tunnistautuu samalla messiaaniseksi kuninkaaksi, mutta hyvin erilaiseksi kuin ihmisten odotukset. Jeesus kutsuu ihmisiä tunnustamaan hänen valtansa ja kuninkuutensa, mikä tarkoittaa Jeesuksen antaman ikeen ottamista ja hänen antamansa kuorman kantamista.

Hänen ikeensä on hyvä kantaa ja hänen kuormansa on kevyt. Ikeen tehtävä on kantaa (tai vetää) kuorma helpommalla tavalla taakoittamatta ikeen kantajaa tarpeettomasti. Jeesus kutsuu kaikkia ikeensä ja kuormansa kantamiseen, mutta ne, jotka ajattelevat pystyvänsä kantamaan taakkansa itse, eivät ole kiinnostuneita Jeesuksen tarjoamasta ikeestä ja hänen seuraamisestaan. Evankeliumeissa kerrotaan ihmisistä, jotka tulevat Jeesuksen luokse, kuuntelevat häntä ja lähtevät sitten pois. Tätä tapahtuu myös tänä päivänä.

Jeesuksen ikeeseen suostuminen ja seuraajana oleminen ei tarkoita vain hänen antamansa esimerkin noudattamista, vaan se on henkilökohtaista yhteyttä ja suhdetta ylösnousseeseen Kristukseen. Jeesuksella on täydellinen yhteys ja suhde Isään, Jumalaan, ja hänen kauttaan ja hänessä Jeesuksen opetuslapset pääsevät osallisiksi tuosta suhteesta.

On hyvä muistaa, että Jeesuksen ikeessä on paikka kahdelle kantajalle. Kuka kantaa iestä yhdessä Sinun kanssasi? Hän, joka sanoo: “Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” (Matt. 28:20).

Jeesuksen seuraaminen johtaa vapautukseen muiden ihmisten ja maailman tekemistä vaatimuksista, ja tuo vapautus tapahtuu Jumalan armosta. Vapaus johtaa todistamaan Kristuksesta ja palvelemaan lähimmäisiä. Jeesuksen seuraaminen on profeetallista lähetysopetuslapseutta. Meidän osaksemme jää miettiä ja rukoilla, mitä tämä tarkoittaa elämässämme. Keiden ihmisten pariin Jumala haluaa lähettää meidät?

Rukous

Rakastava Jumala. Me kiitämme sinua elämän lahjasta kaikessa sen moninaisuudessa ja kauneudessa. Herra Jeesus Kristus, ristiinnaulittu ja ylösnoussut, me ylistämme sinua, koska tulit etsimään kadonneita, vapauttamaan vangittuja, parantamaan sairaita ja käännyttämään itsekeskeisiä. Pyhä Henki, me iloitsemme siitä, että hengität maailman elämässä ja tulet sydämiimme. Kun me elämme Hengessä, saamme myös vaeltaa Hengessä. Anna meille uskoa ja rohkeutta ottaa ristimme ja seurata Jeesusta, että tulisimme oikeudenmukaisuuden ja rauhan pyhiinvaeltajiksi omana aikanamme. Auta, että olisimme siunaukseksi kansallesi, varjelisimme luomakuntaa ja antaisimme kunnian sinun nimellesi. Tätä rukoilemme Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta. Aamen.

(Kirkkojen maailmanneuvoston Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen konferenssin 2018 asiakirjasta ”Hengessä eläen: kutsu muuttavaan opetuslapseuteen”)

Kirjoittaja on Kirkon lähetystyön keskuksen johtaja.

Edit. Lisätty: Kirkon lähetystyön keskus järjestää symposiumin Kumppanuutta etsimässä 15.5.2025 klo 13-16.30. Voit liittyä mukaan etäyhteydellä: https://youtube.com/live/ZvQD_H-t6Zo?feature=share

Artikkeli Jeesus kutsuu lepoon ja tehtävään: ajatuksia Matteus 11:25-30 äärellä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Lausannen liike (ks. Lausannen liike ja ekumeeninen liike – Lehteri) järjesti neljännen kansainvälisen evankelioimisen maailmankongressin syyskuussa 2024 Soulissa (Incheonissa), Etelä-Koreassa. Juuri ennen Soulin kokouksen avausta 22.9.2024 julkistettiin neljäs Lausannen liikkeen perusasiakirja, ”The Seoul Statement” (The Seoul Statement – Lausanne Movement). Muutama kuukausi aiemmin Lausannen liike oli julkaissut myös maailmanlähetyksen nykytilaa koskevan raporttikirjan nimeltä ”State of the Great Commission” (Lausanne Movement).

Soulin kongressi kokosi paikan päälle yli 5000 osanottajaa yli 200 maasta. Sen teemana oli ”Let the Church Declare and Display Christ Together” (“Julistakoon kirkko Kristusta ja tehköön hänet näkyväksi”). Suomesta paikalla oli 15 osallistujaa.

Kongressin aikana vietettiin Lausannen liikkeen 50-vuotissyntymäpäivää (1974–2024). Pääpuheen piti jälleen Michael Oh, jonka mukaan Lausannen liike on uudistunut ja kutsui ”raamatulliseen uskoon ja strategiseen yhteistyöhön digitaalisessa maailmassa.” Strateginen yhteistyö perustuu kolmeen tekijään: opetuslapseuttamiseen, opetuslapsena kasvamiseen ja digitaalisiin välineisiin (“disciple-making, disciple-maturing & digital tools”). Digitaalisten välineiden käytöstä toimi esimerkkinä se, että Soulin kokouksessa ei ollut mitään materiaalia paperisena tarjolla vaan kaikki asiakirjat, yhteydenpito ja tiedonvälitys hoidettiin sähköisen kokousalustan kautta.

Me tarvitsemme toisiamme

Aamupäivisin yleisistunnoissa kuultiin temaattisia esityksiä ja keskusteltiin pöytäkunnittain kyseisten esitysten teemoista Apostolien teoista nostettujen raamatunkohtien pohjalta. Iltapäivisin jakauduttiin 25 erilaiseen työpajaan, joissa etsittiin yhteistyön näkökulmasta vastauksia Lausannen liikkeen tunnistamiin tämänhetkisiin ”aukkoihin” tai ”vajeisiin” maailmanlähetyksessä ja lähetyskäskyn toteuttamisessa. Ryhmien työskentelyn ympärille perustettiin virtuaalinen alusta, jolle koottiin työpajojen ryhmät ja niiden tulokset. Yhtenä iltapäivänä pohdittiin myös kokonaisvaltaisen lähetyksen käsitettä. Iltatilaisuudet jatkoivat päivän teeman käsittelyä puheilla, rukouksella, musiikilla ja videoesityksillä.

Avajaistilanteessa Lausannen liikkeen johtaja Michael Oh peräänkuulutti kristittyjen yhteistyötä. Hänen mukaansa neljä vaarallisinta sanaa kristittyjen keskuudessa ovat: ”minä-en-tarvitse-sinua”. Toinen painotus Oh’n puheessa oli ”tavallisten kristittyjen” osuus lähetystyössä: 99 % maailman kristityistä ei ole kirkon, seurakunnan tai kristillisen järjestön palkkaamia työntekijöitä vaan tavallisissa maallisissa töissä olevia kristittyjä. Päivittäin kokoontui työelämäverkosto, jossa käsiteltiin tätä keskeistä aihetta. Avajaistilanne esitettiin myös Korean televisiossa suorana lähetyksenä.

Yhden illan teemana oli (Etelä-)Korean (protestanttinen) kristillisyys, jonka historia 1880-luvulta tähän päivään asti tuotiin esiin monipuolisesti korkealuokkaisten esitysten, videoiden ja musiikin välityksellä. Korean kirkot ovat tällä hetkellä monien kysymysten edessä. Niemimaan jakautuminen on kirkoille edelleen avoin haava (Pohjois-Koreassa elää arvioiden mukaan n. 50 000–70 000 kristittyä), samoin Korean protestanttisen kristillisyyden kasvun taittuminen ja kääntyminen laskuun 2000-luvulla pakottaa kirkot miettimään vakavasti omaa tilaansa, suunnanmuutoksen tarpeellisuutta ja uusia avauksia missionaarisina kirkkoina.

Toisen illan teemana oli sovinto, jonka lähtökohtana pidettiin muutosta ja siirtymistä totuuden omistamisesta totuuden etsimiseen, jolloin aiemmin vihollisena nähty ihminen aletaan nähdä (jälleen) ihmisenä eikä vain vastustajana. Rauha ilman oikeudenmukaisuutta on ontto käsite. Rauhan rakentaminen on vaikeaa ja sillä on oma hintansa.

Läsnä koko maailma – miten eteenpäin?

Pohjoisamerikkalaisen evankelikaalisen protestanttisuuden hallitsevuus näkyi kokouksessa monin tavoin, mm. musiikissa ja kielenkäytössä. Maailmankongressin osanottajista n. 25 % tuli USA:sta. Osanottajien joukko oli kaiken kaikkiaan sekä kansallisuuksiltaan että kirkkotaustoiltaan hyvin kirjava. Esimerkiksi oman pöytäkuntani muut ihmiset tulivat Jamaikasta, USA/Brasiliasta, Norsunluurannikko/Kamerunista ja Norjasta (ei-luterilainen), kaikki eri kirkoista.

Lausannen liike tuntuu liikahtaneen kohti ekumeenista maailmaa, kun ”the Seoul Statement” viittaa sekä Apostolisen uskontunnustuksen mainintaan ”pyhäin yhteytenä” että Nikean uskontunnustukseen ja sen määritelmään kirkosta ”yhtenä, pyhänä, yhteisenä ja apostolisena” yhteisönä. Tekstissä mainitaan myös ”sana ja sakramentti”, samoin puhutaan kasteesta ja ehtoollisesta. Päätösehtoollisessa käytettiin Apostolista uskontunnustusta ja Isä meidän -rukousta. Toisaalta tervehdyspuheita ei kuultu esimerkiksi Kirkkojen maailmanneuvostolta tai roomalaiskatoliselta kirkolta tai ortodoksiselta kristillisyydeltä.

Nähtäväksi jää, kuinka kirkot, järjestöt ja verkostot jalkauttavat Soulin kokouksen materiaaleja tulevina vuosina. Suomessa Lausannen liikettä edustaa Suomen evankelinen allianssi.

Artikkeli Lausannen liike kokoontui Etelä-Koreaan etsimään maailmanlähetyksen suuntaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Maria Mountraki, kerro kuka olet?

Olen Maria Mountraki ja tällä hetkellä työskentelen Kirkon lähetystyön keskuksessa projektikoordinaattorina. Elämänpolkuuni mahtuu kaikenlaista ja johdatus varmasti osaltaan ollut siinä mukana. Olen ortodoksikristitty ja ortodoksisuus on aina ollut jotenkin läsnä elämässä, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Lähdin opiskelemaan kansainvälistä politiikkaa ja valtio-oppia Lontooseen lukion jälkeen ja siellä huomasin, että kaipasin opinnoissa ja elämässäni enemmän kirkkoa. Opintojen aikana mietin, miten kansainvälisissäkin valtioiden keskinäisissä suhteissa uskonnoilla on jokin rooli ja se lopulta vei minut opiskelemaan Helsingin yliopiston maisteriohjelmaan ”Religion, Conflict, and Dialogue” ja valmistumaan teologian maisteriksi. Molempien opintojen aikaan olin aktiivinen Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) kansainvälisten asioiden komissiossa ja muissa KMN:n työryhmissä. Nämä luottamustehtävät toivat minulle todella paljon motivaatiota keskittyä ekumeniaan ja halua tehdä työtä kirkolle. Valmistumiseni kesti pitkään erilaisten työpätkien vuoksi, mutta kun valmistuin lopulta, sain kutsun sijaisuuteen Kirkkohallituksen ulkoasiain osastolta teologisten asiain yksikössä. Viihdyin työssäni hyvin ja hain sen vuoksi osastolta Kirkon lähetystyön keskuksesta määräaikaista projektikoordinaattorin tehtävää, jossa nyt työskentelen.

Mitä työhösi kuuluu?

Erityisenä vastuualueenani on toimia kirkon kansainvälisten lähetyskumppanuusneuvotteluiden projektikoordinaattorina. Se tarkoittaa kirkon lähetyskumppanuusneuvottelujen suunnittelu-, viestintä- ja tapahtumakoordinointia ja hankkeeseen liittyviä asiantuntijatehtäviä. Sen lisäksi minulla on laajasti erilaisia muita tehtäviä ulkoasiain osastolla viestinnän, kansainvälisyyden, nuorten, ekumenian ja kirkkoliittojen parissa. Lähetyskumppanuusneuvottelujen valmistelu on ollut minulle paraatipaikka nähdä koko luterilaisen kirkon lähetystyön kentän laajuus Suomessa ja osaltaan myös oppia sitä, mitä lähetystyö on Suomen ulkopuolella, kun vieraamme saapuvat Suomeen elokuussa. Projektin vetäminen on ollut itselleni uusi haaste, joka oli hieman pelottavakin ottaa vastaan. Kirkon kärkihanke kuulostaa isolta! Projektissa parasta on se, että se menee koko ajan johdonmukaisesti eteenpäin ja työn tulokset tulevat näkyviin koko ajan paremmin. Parasta työssäni eivät ole budjetit eivätkä raportit, mutta ne ovat kuitenkin tärkeä osa kokonaisuutta ja niiden puitteissa pyritään tekemään niin vaikuttava tapahtuma kuin mahdollista.

Mikä kiinnostaa kirkon kansainvälisessä työssä?

Minua on aina kiinnostanut kansainvälisyys ja syy miksi lähdin opiskelemaan Lontooseen, olikin juuri siinä, että pääsisin kokemaan aidosti miltä tuntuu olla kansainvälisessä ympäristössä. Olen itse kahden kulttuurin ja maan kansalainen, joten ajatus siitä, että olemme myös kirkkona osa suurempaa Kristuksen maailmanlaajaa kirkkoa, ei ole minulle vieras. Jumala on luonut jokaisen ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen. Minulle tämä merkitsee sitä, että vaikka valtioiden rajat ovat meille tarpeellisia, olemme kuitenkin Kristuksessa yhtä. Meidän tulee iloita moninaisuudestamme, mutta samalla muistaa myös globaali vastuumme toimia oikeudenmukaisesti ja kestävästi.

Mitä ajattelet lähetystyön asemasta kirkossa ja seurakunnissa?

Lähetystyö saatetaan nähdä vanhojen mielikuvien valossa eikä lähetystyön rakenne ole varmasti monelle seurakuntalaiselle kovin selvä. Tähän haluaisin saada muutoksen ja toiveena onkin, että tällaisena vuonna, kun kokoamme kumppaneitamme ympäri maailman Suomeen lähetyskumppanuusneuvotteluihin, pääsemme päivittämään mielikuvia kumppanien avulla. He ovat oiva esimerkki siitä, mitä on nykyaikainen lähetys – se on kumppanuutta ja yhteistyötä koko maailmanlaajan kirkon ja ihmisten hyväksi. Se on välittämistä juuri niistä, jotka ovat haavoittuvimmassa asemassa, se on rauhanrakentamista ja elämistä arvojemme mukaan.

Mitä toivot tapahtuvan kirkon kansainvälisissä lähetyskumppanuusneuvotteluissa elokuussa?

Elokuussa pidettävät lähetyskumppanuusneuvottelut ovat koko kirkon tapahtuma, jossa pääsemme päivittämään ajatuksiamme kumppanuudesta sekä lähetyksen tulevaisuudesta. Kansainvälisyys, lähetys ja ekumenia tulevat keskiöön elokuussa ja tarkoituksena onkin tuottaa myös materiaalia seurakuntien käyttöön, jotta keskeiset ajatukset tulevista kumppanuusneuvotteluista jalkautuisivat myös seurakuntien elämään. Iloitsen suuresti kumppanien vierailujen määrästä ympäri Suomea heti lähetyskumppanuusneuvotteluiden jälkeen.

Projektikoordinaattorina toki toivon, että käytännön järjestelyt sujuvat, yllätysten määrä pysyy kohtuullisena ja kaikki osallistujamme pääsevät mielenkiintoisten aiheiden pariin ilman huolia!

Mitä haluat sanoa tämän jutun lukijoille?

Suosittelen ehdottomasti seuraamaan lähetyskumppanuusneuvotteluita striimin välityksellä Kirkon Youtube -kanavalta. Ohjelmamme on julki kirkon verkkosivuilla Programme – EVL Plus ja sieltä pääsette jo nyt innostumaan mielenkiintoisista puheenvuoroista ja paneeleista. Tätä juttua ei kannata missata!

TEKSTI: Maria Mountraki
JOHDANTO JA KYSYMYKSET: Risto Jukko
KUVA: Global Christian Forum

Artikkeli ”Tätä juttua ei kannata missata!” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kuka olet?

Olen Johanna Björkholm-Kallio, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappi. Olen syntynyt Pohjanmaalla ja olen kaksikielinen eli puhun toisena äidinkielenäni ruotsia. Olen asunut pääkaupunkiseudulla noin 20 vuotta, kunnes pari vuotta sitten muutin perheineni Savitaipaleelle. Väitöskirjatutkimus Åbo Akademissa on loppusuoralla, aiheenani on Suomen Lähetysseuran lähetystyöntekijöiden koulutus jälleenrakennuksen aikana (1944–1960). Tarkoitukseni on saada tutkimus valmiiksi vuoden loppuun mennessä.

Lähetystyö on ollut minulle aina läheinen. Tulen herätyskristillisestä ympäristöstä, jossa lähetystyötä pidettiin esillä. Afrikan-lähetystyöntekijöiden kouluvierailut tekivät pysyvän vaikutuksen ja minulla oli nuorena aasialaisia ystäviä Vietnamista. Vuosien varrella olen ollut töissä Suomen Lähetysseurassa, Lähetysyhdistys Kylväjässä ja SLEF:issä [Svenska Lutherska Evangeliföreningen] sekä nyt viimeiset vuodet pappina Sammonlahden seurakunnassa Lappeenrannassa, joten tunnen sekä seurakuntatyötä että lähetysjärjestöjen työskentelyä. Kansainvälistä kokemusta olen saanut muun muassa toimimalla Namibian ev.-lut. kirkon yhteydessä Windhoekissa toimivan Paulinumin teologisen seminaarin opettajana.

Millaisia töitä tulet tekemään Kirkon lähetystyön keskuksessa kirkon ulkoasiain osastolla?

Muutaman päivän työkokemuksen perusteella tehtäväkuva on hyvin laaja ja monipuolinen. Kirkon kansainväliset lähetyskumppanuusneuvottelut on suurin ja tärkein asia, jonka valmisteluihin ja toteutukseen pääsen heti osallistumaan. Lähetysteologian asiantuntijana tehtäväni on edistää kirkon lähetystehtävän toteutumista lähetysteologian näkökulmasta hiippakunnissa ja seurakunnissa. Osallistun lähetystä koskevaan koulutukseen ja viestintään ja pidän yhteyksiä lähetysjärjestöihin, hiippakuntiin sekä kotimaisiin ja kansainvälisiin verkostoihin. Esimerkkinä voi mainita, että minut nimettiin Kirkon lähetystyön keskuksen edustajaksi Suomen lähetysneuvoston hallitukseen vajaan kahden viikon työssäolon jälkeen!

Mikä kiinnostaa kirkon kansainvälisessä työssä?

Kirkon kansainvälinen työ on kiehtovaa kaikessa moninaisuudessaan. Kansainvälinen työ luo puitteet ja ympäristön toistemme kohtaamiselle Kristuksen maailmanlaajassa kirkossa. Näissä kohtaamisissa saamme kuunnella toisiamme ja oppia toisiltamme, kasvaa yhdessä kristittyinä ja yhdessä myös jakaa elämän ilot ja surut. Kansainvälisen työn moninaisuuteen kuuluu sekä oman itsen että toiseuden kohtaaminen ja rinnalla kulkeminen. Kansainvälisyys ei tarkoita enää pelkästään yhteyksiä toisiin maihin, vaan saamme jakaa elämäämme myös täällä Suomessa. Tämä yhteys voi olla ekumeenista yhteyttä, rinnakkain kulkemista tai vaikkapa toiseuden ymmärtämistä muissa uskonnoissa.

Mitä ajattelet lähetystyön asemasta kirkossa ja seurakunnissa?

Ilosanoma armahtavasta ja anteeksiantavasta Jumalasta, Jeesuksesta Kristuksesta, luo kristillisille kirkoille globaalisti vahvan yhteisen perustan. Evankeliumin ilosanoma liikkuu kaikkialta kaikkialle alkaen Jerusalemista aina maan ääriin asti. Me suomalaiset kristityt olemme osa tätä kolmiyhteisen Jumalan lähetystä. Olemme saaneet ottaa vastaan sanoman Jeesuksesta ja tätä sanomaa saamme olla viemässä eteenpäin yksilöinä, järjestöinä, seurakuntina ja kirkkona. Lähetystyö on kuin seurakunnan ja kirkon sykkivä sydän – se ylläpitää toimintoja, kutsuu seurakuntayhteyteen ja kehottaa meitä pitämään huolta toisistamme. Uskon, että lähetystyö on avain kirkon kasvuun ja se antaa uskoa tulevaan monenlaisten haasteiden ja vaikeuksienkin keskellä.

Lähetystyö elää aina osana aikaansa ja vallitsevaa kulttuuria ja ympäröivää yhteiskuntaa. Kulttuurien ja toimintamallien muuttuminen yhteiskunnassa heijastuu myös lähetystyön toimintamalleihin ja lähetysteologiseen itseymmärrykseen. Lähetystyö on toisaalta monelle tuttua, mutta samalla siitä edelleenkin elää monia ennakkoluuloja vaikkapa käännyttämisenä. Meidän tehtävämme seurakuntalaisina ja kirkkona on haastaa näitä ennakkoluuloja ja vanhentuneita käsityksiä lähetystyöstä tarjoamalla ajankohtaista tietoa esimerkiksi kertomalla siitä hienosta työstä, mitä kirkkomme lähetysjärjestöt tekevät yhdessä paikallisten kumppaniemme kanssa eri puolilla maailmaa. Etäyhteyksien kautta on helppoa osallistua jumalanpalveluksiin ja seurakunnan toimintaan kaukanakin ja myös tällä tavalla saada ajankohtaista tietoa kirkoista maailmalla.

Mitä toivot tapahtuvan kirkon kansainvälisissä lähetyskumppanuusneuvotteluissa elokuussa?

Uskon kirkon kansainvälisillä lähetyskumppanuusneuvotteluilla olevan merkittävä vaikutus sekä meillä täällä Suomessa että kumppanikirkoissamme maailmalla. Täällä kotimaassa monet seurakuntalaiset saavat mahdollisuuden tavata kirkon lähetystyön kansainvälisiä kumppaneita näiden tekemillä seurakuntavierailuilla ympäri Suomea ennen ja jälkeen kokouksen. Lähetyskumppanuusneuvottelut mahdollistavat kohtaamisen ja verkostojen vahvistamisen lähetysjärjestöjen, kumppanuuskirkkojen ja hiippakuntien välillä. Odotan neuvotteluilta monipuolista teologista keskustelua lähetyksen olemuksesta ja yhteisestä uskostamme. Samalla saamme yhdessä voimaantua ja tukea toisiamme evankeliumin todistuksessa.

Mitä haluat sanoa tämän jutun lukijoille?

Haluan haastaa meitä jokaista syventämään jumalasuhdettamme, oppimaan lisää toisiltamme ja löytämään oman paikkamme maailmanlaajassa kirkossa ja lähetyksessä.

Teksti: Johanna Björkholm-Kallio
Johdanto ja kysymykset: Risto Jukko
Kuva: Harri Kallio

Artikkeli Kirkon lähetystyön keskuksen asiantuntija haluaa rakentaa yhteyksiä ja lisätä yhteisymmärrystä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Herätyskristillisyys ei identifioidu yhteen yksittäiseen kristilliseen kirkkokuntaan. Sen tunnusomaiset piirteet tai korostukset voidaan kuitenkin hahmottaa. Näitä anglosaksisen evankelikaalisuuden prioriteetteja ovat: kääntymisen tarpeellisuus, eli usko siihen että ihmisen elämän tulee muuttua kääntymisen kautta; aktiivisuus, eli evankeliumin vaikutuksen ilmeneminen ihmisen toiminnassa; raamatullisuus, eli Raamatun merkityksen korostaminen; ristinkuoleman keskeisyys, eli Kristuksen ristillä tapahtuneen sovintouhrin korostaminen.[1]

Huoli evankelioimisen unohtumisesta

Viime vuosisadan puolivälin jälkeen yhdeksi pohjoisamerikkalaisen herätyskristillisyyden keulakuvaksi muodostui baptistisaarnaaja Billy Graham (1918–2018), joka osallistui 1966 Berliinissä pidettyyn evankelioimistyön maailmankonferenssiin sen kokoonkutsujana ja kunniapuheenjohtajana. Kokouksen teemana oli ”One Race, One Gospel, One Task”, ja siihen osallistui n. 1100 edustajaa yli sadasta maasta. Berliinin konferenssin osanottajat halusivat selventää käsitystä “raamatullinen evankelioiminen”.

Enemmistö osanottajista edusti niitä herätyskristittyjä, jotka eivät olleet tyytyväisiä Kansainvälisen lähetysneuvoston liittymiseen osaksi vuonna 1948 perustettua Kirkkojen maailmanneuvostoa (KMN) tämän yleiskokouksessa New Delhissä 1961. Pelättiin, että kahden globaalin ekumeenisen neuvoston yhdistyminen nielaisisi lähetyksen KMN:n rakenteisiin, mikä heikentäisi kirkon lähetystehtävää ja sen toteutumista. Kansainvälisen lähetysneuvoston ja Edinburghissa 1910 pidetyn maailmanlähetyskonferenssin arvostamista osoitti kuitenkin se, että viisi vuotta myöhemmin Berliinissä 1966 pidetty konferenssi totesi olevansa Edinburghin 1910 maailmanlähetyskonferenssin seuraaja.

1960-luku oli kaiken kaikkiaan yhteiskunnallisesti polarisoitunutta aikaa, ja asenteiden kärjistyminen suhteessa toisinajatteleviin oli nähtävissä myös kirkoissa ja ekumeenisessa liikkeessä. Evankelikaalisten kristittyjen tyytymättömyys kohdistui erityisesti Kirkkojen maailmanneuvoston 1960-luvulla liian yksipuolisesti yhteiskuntasuuntautuneeksi koettuun ohjelmatoimintaan. Kirkkojen maailmanneuvoston Uppsalan yleiskokouksen 1968 vahva sosiaalieettinen painotus synnytti vastareaktiona evankelikaalisen kristillisyyden etääntymistä KMN:n edustamasta ekumeenisesta liikkeestä. Billy Grahamin haaveena oli yhdistää maailman evankelikaaliset kristityt yhteisen tehtävän äärelle, koko maailman evankelioimiseen. Kirkkojen tulisi pitää kiinni Raamatun perusarvoista, vaikka yhteiskunta muuttuikin nopeasti.

Lausannen liike syntyy ja antaa yhteisen julistuksen

Lausannessa heinäkuussa 1974 pidetty ”ensimmäinen kansainvälinen maailmanevankelioimiskonferenssi” oli sekin Grahamin aloitteesta syntynyt, kun hän oli ensin lähettänyt kirjeen lähetys- ja evankelioimistyön johtajille ympäri maailmaa kysyäkseen näiden näkemystä uuden konferenssin pitämisestä. Lausanneen kokoontui 2700 osanottajaa yli 150 maasta maailman evankelioimiskonferenssiin, jonka teemana oli ”Let the Earth Hear His Voice”. Kokouksen osanottajat toivoivat konferenssille jatkotyöskentelyä, ja heidän toiveestaan perustettiin komitea jatkamaan Lausannen kokouksen viitoittamaa tietä. Lausannen maailman evankelioimisen komiteasta syntyi tänä päivänä tunnettu Lausannen liike.

Lausannen maailman evankelioimiskonferenssin merkittäviä tuloksia oli myös The Lausanne Covenant, ns. Lausannen julistus (”sopimus”, ”sitoumus”, ”liitto”), jonka tarkoituksena oli ilmaista evankelikaalinen käsitys ja näky evankelioimistyöstä nykymaailmassa samoin kuin luoda pohjaa kristittyjen yhteiselle evankelioimistyölle. Lausannen julistuksen allekirjoittivat julkisesti Billy Graham sekä anglikaanipiispa Jack Dain Australiasta konferenssin viimeisenä päivänä. Asiakirjan päälaatijana oli ollut anglikaaniteologi ja pastori John Stott (1921–2011), joka johti asiakirjan valmistellutta komiteaa. Siihen sitoutuivat lähes kaikki kokouksen osanottajat, ja Lausannen julistuksesta tuli nopeasti liikkeen edustaman evankelikaalisen kristillisyyden lähetyksen ja evankelioimisen perusdokumentti.

Merkillepantavaa on, että asiakirjan kohdassa 5 puhutaan voimakkain sanoin evankelioimisen ja yhteiskunnallisen vastuun yhteenkuuluvuudesta: ”Vaikka sovinto ihmisen kanssa ei ole evankelioimista eikä poliittinen vapautuminen sama kuin pelastus, me siitä huolimatta uskomme sekä evankelioimisen että yhteiskunnallis-poliittisen osallistumisen olevan osa kristillistä vastuutamme.” (asiakirjan suomennos: Lausannen Julistus – Lausanne Movement) Lausannen liikkeessä käytetty englannin kielen sana ”evangelization” (”evankeliointi”, ”evankelioiminen”) ymmärretään itse asiassa kokonaisvaltaisesti, eli se pitää sisällään niin evankeliumin sanallisen julistuksen kuin yhteiskunnallis-poliittis-diakonisen vastuun. Yhteiskunnallis-poliittisen vastuun korostamisen Lausannen julistuksessa voidaan nähdä yhtäältä kokouksen latinalaisamerikkalaisten edustajien kuten René Padillan ja Samuel Escobarin vaikutuksena, toisaalta haluna huomioida KMN:n Uppsalan yleiskokouksen 1968 ja ekumeenisen lähetysliikkeen korostuksia.

Liike hioo teologiaansa

Vuonna 1989 Lausannen liike piti “toisen Lausannen maailman evankelioimiskonferenssin” Manilassa Filippiineillä. Sen teemana oli ”Proclaim Christ the Lord; The Hope of Our World”. Manilan kokouksesta syntyi asiakirja nimeltä “Manilan julistus” (Manila Manifesto; asiakirjan suomennos: Manilan Julistus – Lausanne Movement), jota voi pitää Lausannen julistuksen jatkona ja hienosäätönä. Lausannen maailman evankelioimisen komitean mukaan sitä ei saa julkaista erillään Lausannen julistuksesta.

Kolmas Lausannen liikkeen järjestämä globaali maailman evankelioimisen kongressi pidettiin Kapkaupungissa 2010, ja sen tuloksena syntyi asiakirja nimeltä Kapkaupungin sitoumus (The Cape Town Commitment; The Cape Town Commitment – Lausanne Movement), joka on luonteeltaan eräänlainen uskontunnustus. Se on samalla kutsu toimintaan.[2] Neljäs Lausannen liikkeen järjestämä globaali maailman evankelioimisen kongressi pidetään Soulissa Etelä-Koreassa 22.–28.9.2024.

Lausannen liikkeen ja ekumeenisen liikkeen ja ekumeenisen lähetysliikkeen välillä on ollut jännitteitä. Henkilötasolla suhteet ovat ajoittain olleet jännitteiset, ja organisaatioiden tasolla kuvaavaa on, että esimerkiksi vuonna 1989 KMN:n Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komissio piti maailmanlähetyksen ja evankelioimisen konferenssin San Antoniossa USA:ssa, mutta samana vuonna myös Lausannen liike piti oman maailman evankelioimiskonferenssinsa Manilassa Filippiineillä.

Maailmanlaaja kristillisyys kutsuu etsimään yhteyttä

Lausannen liike on 50-vuotisen historiansa aikana kuitenkin tullut lähemmäksi ekumeenista liikettä ja ekumeenista lähetysliikettä (world mission and evangelism). Esimerkiksi Kirkkojen maailmanneuvoston viimeisin virallinen lähetysasiakirja, Together towards life: Mission and Evangelism in Changing Landscapes (2013), toteaa evankelioimisesta seuraavaa (§ 86): ”Evankeliointi suullisena julistamisena eli evankeliumin saarnaamisena (kerygma) on syvästi raamatullista. Jos puheemme on ristiriidassa tekojemme kanssa, meidän evankeliointimme ei ole aitoa. Suullinen julistaminen ja näkyvät teot todistavat yhdessä Jumalan ilmoituksesta Jeesuksessa Kristuksessa ja hänen tarkoituksistaan.” (Yhdessä kohti elämää” -asiakirjan suomennos) Yhteys edellä lainattuun Lausannen julistuksen kohtaan 5 on selvä.

Tähän lähentymiseen on johtanut ainakin kaksi merkittävää tekijää. Ensinnäkin, Lausannen liike ei ole rakenne, kirkkoliitto tai vastaava, eikä sillä ole omaa määriteltyä kirkko-oppia, vaan se on korostetusti liike ja verkosto, joka koostuu yksittäisistä lähetys- ja evankelioimistyöhön sitoutuneista kristityistä. Mitä enemmän Lausannen liikkeen ja ekumeenisen lähetysliikkeen edustajat tapaavat, sitä enemmän yhteinen ymmärrys ja käsitys lähetyksen merkityksestä kirkolle voi syvetä. Molemmin puolin on ollut vaikutusvaltaisia johtajia, jotka ovat puhuneet toisen kunnioittamisen ja vuorovaikutuksen puolesta, ekumeenisessa lähetysliikkeessä esimerkiksi Lesslie Newbigin ja Mortimer Arias, Lausannen liikkeessä puolestaan John Stott ja Emilio Castro.

Toinen syy ekumeenisen liikkeen ja Lausannen liikkeen lähentymiseen on ollut kristinuskon muuttuminen globaaliksi. Globaalin etelän kirkot ovat syntyneet valtaosin lähetystyön tuloksena, ja monet niistä tekevät lähetystyötä sekä omalla alueellaan että sen ulkopuolella. Näistä monet ovat KMN:n jäsenkirkkoja, ja samaan aikaan niissä on kirkon johtajia ja muita kristittyjä, jotka samaistuvat myös evankelikaaliseen kristillisyyteen ja toimivat Lausannen liikkeessä. Näille kirkoille ja kristityille ekumenian tavoite, näkyvä ykseys, on mahdollista vain yhteisen kristillisen todistuksen kautta (Joh. 17:21). Lähetys on liike, joka vie kirkkoja eteenpäin ja mahdollistaa niiden uudistumisen. Näille kirkoille lähetyksen kysymykset ovat usein myös olemassaoloon liittyviä kysymyksiä, jolloin kristillinen todistus saattaa olla todellista martyriaa, veritodistusta. Useinkaan näillä kirkoilla ei ole resursseja eikä aikaa pohtia, onko evankeliumin sanallinen julistus tärkeämpää kuin lähimmäisen auttaminen teoin, kun molemmat ovat tarpeen ja todellisuutta. Tällöin myös mahdolliset teologiset painotuserot jäävät pakostakin vähemmälle huomiolle. Yhteiseen lähetystehtävään sitoutuminen luo yhteyttä ekumeenisten ja evankelikaalisten kristittyjen ja kirkkojen välille.  

Artikkelin pääkuva Cape Townin kokoontumisesta 2010.

[1] D. W. Bebbington, Evangelicalism in Modern Britain. A History from the 1730s to the 1980s (London and New York: Routledge 1989), 2–3.

[2] Kaikki kolme Lausannen liikkeen tähänastista pääasiakirjaa on julkaistu teoksessa: J. E. M. Cameron (ed.), The Lausanne Legacy: Landmarks in Global Mission. Peabody, MA: Hendrickson Publishers, 2016.

Artikkeli Lausannen liike ja ekumeeninen liike julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Henki itkee harhaanjohtavia teologioita, hyväksikäyttävää talouselämää ja nousevaa populismia

Vääristyneet teologiat johtavat kapeasti määriteltyyn ymmärrykseen ihmisestä ja kirkosta. Asiakirjan mukaan väärät profeetat usein pitävät esillä ”ristin teologian” sijaan ”kunnian teologiaa”, joka vääristää vallan ja siunauksen määritelmät. Niissä aineellinen vauraus tulkitaan Jumalan suosioksi ja siunaukseksi ja köyhyys tulkitaan uskon puutteeksi tai jopa kiroukseksi.

Maailmassa rikkaiden ja köyhien välinen kuilu kasvaa entisestään, jolloin ahneus saa yliotteen ja saattaa ihmiset toivottomiin tilanteisiin, joissa he juuri ja juuri selviävät hengissä päivästä toiseen. Luontokaan ei säästy, kun se esineellistetään, sitä riistetään ja sitä tuhotaan.

Patriarkaaliset rakenteet sortavat ihmisiä, kun ne kieltävät naisilta oikeuden elää arvokkaasti ja vapaasti ja estävät heitä käyttämästä Jumalan heille antamia lahjoja. Nämä rakenteet johtavat usein fyysiseen, psykologiseen, seksuaaliseen ja hengelliseen väkivaltaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi tyttöjen ja naisten sulkemista pois koulutuksesta, tai naisten avioliittoon ja lasten saamiseen liittyvien oikeuksien kieltämistä.

Etnonationalismi tarkoittaa ihmisten kääntymistä vain itseensä, omaan elämäänsä ja sen tapahtumiin. Populismi käyttää tätä sisäänpäin kääntymistä hyväkseen ja luo vääristyneen kuvan siitä, että menneinä aikoina kaikki oli paremmin, kun elettiin ”vanhoja hyviä päiviä”. Etnonationalismi politisoi usein uskonnon ja pyrkii instituution tasolla saattamaan voimaan sortavia tai syrjiviä lakeja. Tällöin uskonto voi johtaa fundamentalismiin, joka joskus perustuu pyhien tekstien kirjaimelliseen tulkintaan ja joskus uskonnollisten lakien sosiaalieettisiin tulkintoihin ja niiden soveltamiseen oikeusistuimissa.

Poliitikot ja uskonnolliset johtajat, jotka kannattavat etnonationalismia ja populismia, jaottelevat ihmisiä tiettyjen identiteettiin liittyvien piirteiden perusteella. Ne voivat liittyä kansallisuuteen, yhteiskuntaluokkaan, sukupuoleen tai muihin vastaaviin. Tällainen toiminta on Hengen vastaista, sillä Henki kutsuu koko luomakuntaa ykseyteen, joka rikkoo kaikki ideologiaan perustuvat erot.

Kutsuttuna sovituksen työhön

Raamatussa Jumalan Henkeä kuvataan uutta luovaksi Jumalan viisaudeksi. Kaikki Jumalan luoma on hyvää (1. Moos. 1:31). Se johtuu elämän hengestä, joka on läsnä kaikissa luoduissa. Ruumiin ja hengen yhteys on luomakunnan arvokkuuden keskeinen piirre. Tämän pohjalta Luther vakuuttui siitä, että äärelliset, rajoittuneet luodut voivat itsessään kantaa ääretöntä, rajoittamatonta. Jumalan Henki on läsnä ehtoollisen leivässä ja viinissä, ja Jumala tuli ihmiseksi Jeesuksessa.

Vastakkaista tälle on näkemys luomakunnasta, joka käsitetään luonnonvarojen kokoelmana. Tässä näkemyksessä dynaamiset ekosysteemit nähdään ympäristönä, joka voidaan pilkkoa, ostaa, kaivaa, muokata ja hallita. Kasveja ja eläimiä pidetään hyödykkeinä, ja ihmisiä tarkastellaan pelkkinä resursseina taloudellisten ja poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Ihmisen mieltä tai sielua saatetaan tarkastella ikään kuin ne kuuluisivat johonkin toiseen maailmaan. Jeesuksen ristinkuolemassa, mitä suurimman yksinäisyyden ja epätoivon hetkellä, Henki piti yllä Kolminaisuuden ykseyttä. Tämä toi takaisin elämän, kuolemaa uhmaten.

Luterilainen vanhurskauttamisoppi voidaan nähdä sovinnon kautta: sovitettu yhteisö, sovitettu ihmiskunta, sovitettu maailma. Vanhurskauttaminen on enemmän kuin syyttömäksi julistaminen. Se tarkoittaa Jumalan elämän antavaa tahtoa koko maailmankaikkeudelle, ja se kutsuu kaikkia kristittyjä osallistumaan sovituksen työhön. Hengen toimintaa on vanhurskauttamisen ja pyhittämisen samoin kuin vanhurskauttamisen ja oikeudenmukaisuuden yhdistäminen.

Todellinen sananjulistus viittaa aina ristiinnaulittuun Kristukseen. Luther kirjoittaa Iso Katekismuksessa kohdassa ”Kolmas uskonkohta”: ”… ilman Herraa Kristusta me emme ikinä olisi voineet oppia tuntemaan Isän suosiota ja armoa. Kristus on Jumalan isällisen sydämen kuvastin. […] Kristuksesta taas emme voisi mitään tietää ilman Pyhän Hengen välittämää ilmoitusta.”

Paavalin 1. Kor. 12:4–11 kuvaamat lahjat ovat yhden Hengen innoittamia. Niiden välillä ei ole arvoasteikkoa. Lahjojen moninaisuuden kautta Henki ruokkii koko ruumiin ja varustaa jokaisen ruumiinjäsenen osallistumaan kirkon sovintoa tuovaan ja uudistavaan lähetykseen (Ef. 4:11–12). Hengen antamat lahjat eroavat monista ajassamme liikkuvista hengistä. Hengen lahjat etsivät sovintoa, oikeudenmukaisuutta ja rauhaa. Ne edistävät elämää, toisin kuin maailman henget, jotka käperryttävät ihmisiä itseensä ja erottavat heitä toisistaan, kannustaen etsimään vain omaa tai kansallista etua.

Radikaalia vieraanvaraisuutta, ehdotonta armoa

Ehtoollisesta teemakirja toteaa, että Kristuksen ruumis harjoittaa radikaalia vieraanvaraisuutta, joka ei sulje ketään ulkopuolelle esimerkiksi rodun, sukupuolen, kulttuurin tai kykenevyyden perusteella. Kaikki ovat tervetulleita kiitollisina siitä, mitä Jumala on tehnyt Kristuksessa Jeesuksessa. Ehtoollispöydässä, sen leivässä ja viinissä, Jumala on todellisesti läsnä. Ehtoollisessa Henki yhdistää luotuisuuden Luojaan.

Luterilaisuudessa korostuu usko, joka on aina aktiivista rakkaudessa ja lähimmäisen palvelemisessa. Evankeliumin tunnustaminen – vanhurskauttaminen yksin armosta, yksin uskon kautta – merkitsee kaikkien muiden kriteerien torjumista. Luterilaisena kristittynä eläminen on uskossa elämistä, joka on juurtunut kokemukseemme Jumalan Hengestä sanan, sakramentin ja palvelun kautta. Tämä tapahtuu päivittäisessä elämässä, jossa Pyhä Henki auttaa meitä erottamaan lain ja evankeliumin, erottamaan Jumalan lupaaman yltäkylläisen elämän ja erottamaan kaiken sen, joka on vastoin Jumalan luovaa tahtoa.

Asiakirjan ”Yksi Henki” -luvun lopussa on muutama esimerkki Hengen ykseydestä, jossa viitataan rukoukseen, teologiseen koulutukseen, sanaan ja sakramenttiin, luterilaiseen tunnustukseen ja katekismukseen. Samoin mainitaan Luterilaisen maailmanliiton v. 2018 järjestämä globaali konferenssi, jonka tavoitteena oli oppia vastustamaan populistisia liikkeitä, jotka edustavat rasismia ja viharikoksia. Luterilainen maailmanliitto haluaa varmistaa, että nuorilla on ääni silloin kun luodaan teologiaa, valmistellaan prioriteetteja ja mietitään virkakysymystä.

Kysymyksiä mietittäväksi.

Missä sinä koet pirstoutuneisuutta ja monien ”henkien” kilpailevan huomiostasi ja ajastasi?

Yksi Henki tunnetaan lahjojen moninaisuudesta. Miten näitä kaikkia lahjoja voidaan käyttää yhteisön rakentamiseksi, niin että jokaista jäsentä ja jokaista lahjaa arvostetaan ja että toiminta johtaa muutokseen? Voitko antaa joitakin esimerkkejä?

Mitä merkitsee olla tarkkaavainen Pyhän Hengen työlle kaikissa Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkoissa ja koko maailmanlaajassa kirkossa? Mitä tarkoittaa ”kommuunion” toteuttaminen Luterilaiselle maailmanliitolle? Mitä se merkitsee sinun omalle kristilliselle todistuksellesi?

Luterilainen maailmanliitto on perustettu 1947. Siihen kuuluu nykyisin 150 jäsenkirkkoa. Se kokoaa yhteen runsaat 75 miljoonaa luterilaista 99 maasta, valtaosan kaikista maailman luterilaisista. LML:n pääsihteerinä on vuodesta 2021 toiminut virolainen Anne Burghardt. LML:n yleiskokous on järjestetty Suomessa kerran, vuonna 1963 ja liiton puheenjohtajan toimi vuosina 1970–1977 Mikko Juva. Tänä vuonna kokoukseen osallistuu yli 350 virallista edustajaa, joiden joukossa 10 suomalaista arkkipiispa Tapio Luoman johdolla. Heidän lisäkseen Suomesta osallistuu joukko muita asiantuntijoita.

Yleiskokouksen teemakirja: Introducing the Thirteenth Assembly and its Theme | lwfassembly.org)
Yleiskokouksen kotisivut: One Body, One Spirit, One Hope | (lwfassembly.org)

Aiemmin ilmestyneet:
Maailman rikkinäisyyden edessä ei tarvitse alistua
Luterilaisen maailmanliiton 13. yleiskokous Puolassa: Yksi ruumis, yksi Henki, yksi toivo

Artikkeli Henki luo, sovittaa ja uudistaa – ristin voimalla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Piispainkokous hyväksyi lokakuussa 2022 kirkon lähetystä ohjaavan asiakirjan Yhteinen todistus 2023, jonka Kirkon lähetystyön keskus yhdessä kirkon lähetystyön toimikunnan kanssa oli valmistellut. Kirkon lähetyksen peruslinjaus ei syntynyt tyhjiössä, vaan sillä on ollut 2000-luvulla jo kaksi edeltäjää suomalaisessa kontekstissa. Myös kansainvälisiä esikuvia löytyy runsaasti, luterilaisia ja ei-luterilaisia.

Asiakirjan tarkoitus on antaa teologinen perusta seurakuntien, hiippakuntien ja järjestöjen toteuttamalle lähetys- ja evankelioimistyölle lähellä ja kaukana ja tarjota tältä perustalta toimintaperiaatteita. Kirkko ymmärretään asiakirjassa yhtä aikaa paikalliseksi ja maailmanlaajaksi, näkyväksi instituutioksi ja näkymättömäksi todellisuudeksi.

Teologiaa ja toimintaperiaatteita

Kirkon missionaarisuudesta sen perustehtävänä vallitsee nykyisin teologisesti suuri yksimielisyys maailman eri kirkkojen välillä. Merkittävin huomio asiakirjan teologisessa alkuosassa on sen kiinnittyminen ennen kaikkea ekumeeniseen lähetysteologiaan (Kirkkojen maailmanneuvoston linjaukset).

Ketään, joka on hiemankin perehtynyt lähetyksen historiaan, ei yllätä se, että lähetys ymmärretään asiakirjassa todistukseksi, palveluksi ja ykseydeksi. Jeesuksen elämä tarjoaa kristityille esimerkin julistuksesta ja palvelusta, jotka ovat johtaneet ja johtavat Jeesuksen seuraajat, opetuslapset, yhteen. Kristuksen kirkko on yksi. Myös uudempi lähetysteologinen korostus, vaikuttaminen yhteisen hyvän edistämiseksi, nostetaan asiakirjassa esiin. Lähetys todetaan kaikkien kristittyjen osallistumisena kokonaisvaltaisesti Jumalan antaman tehtävän toteuttamiseen.

Teologian lisäksi asiakirjan loppupuolella esitellään toimintaperiaatteita. Ne osittain kertaavat aiemmin esitettyä teologista perustaa. Kirkon perustehtävä on julistaa Jeesusta Kristusta maailman pelastajana ja edistää Jumalan valtakuntaa. Seurakuntien ja lähetysjärjestöjen kumppanuus ja yhteistyö nostetaan korostetusti esiin. Ulkomaisessa toiminnassa todetaan lähetystyön ekumeenisuus ja todetaan yhteistyön ensisijaisuus Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkkojen kanssa sellaisissa maissa, joissa on useita luterilaisia kirkkoja.

Suomalainen luterilainen lähetysasiakirja tuo esiin omat paikalliset erityiskorostukset, jotka voivat olla kansainvälisille kumppaneille vaikeita ymmärtää. Erityisesti suomalaista tilannetta heijastelee asiakirjassa se, että siinä mainitaan lähetystyön yhteydessä kirkolliskokouksen päätös vuodelta 1986, jonka mukaan pappisvirkaan voidaan vihkiä sekä miehiä että naisia. Samalla todetaan, että kirkon sisällä on erilaisia virkateologisia näkemyksiä ja että piispainkokouksen tehtävänä on seurata tuon päätöksen toteuttamista sekä ryhtyä toimenpiteisiin, jos ongelmia ilmenee. ”Seurakuntien ja lähetysjärjestöjen yhteistyössä lähetysjärjestöt noudattavat kirkolliskokouksen päätöstä Pappisviran avaaminen naisille (11/1986, §34).”

Saman kohdan lopussa viitataan myös kansainvälisen tilanteen virkateologiseen moninaisuuteen: ”Kirkon sopimusjärjestöt kunnioittavat kumppanikirkkojen virkaratkaisuja ja sisäistä keskustelua, eivätkä saa aiheuttaa toiminnallaan haittaa.”

Perussopimus: sovittuja oikeuksia ja velvollisuuksia

Linjauksen toinen kappale toteaa: ”Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetyksen perussopimuksen ja kansainvälisen diakonian perussopimuksen allekirjoittaneet sopimusjärjestöt sitoutuvat sopimuksensa mukaisesti piispainkokouksen hyväksymään lähetyksen peruslinjaukseen ja sen toimintaperiaatteisiin.”

Sopimusjärjestöt ovat:

• Evankelinen Lähetysyhdistys – ELY (vuodesta 2022 kirkon lähetysjärjestö)
• Lähetysyhdistys Kylväjä,
• Medialähetys Sanansaattajat
• Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys
• Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys
• Suomen Lähetysseura, Suomen Pipliaseura (ekumeeninen järjestö)
• Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland
• ja kansainvälisen diakonian tehtävää toteuttava Kirkon Ulkomaanapu.

Perussopimus liittyy sopimuskäytäntöön, joka aloitettiin vuonna 2013. Kirkolliskokouksen hyväksymät kirkon lähetysjärjestöt, jotka edellä on mainittu, samoin kuin Kirkon Ulkomaanapu, solmivat sopimuksen Kirkkohallituksen kanssa, jossa ne sitoutuvat kirkon lähetyksen peruslinjaukseen Yhteinen todistus 2023 (poikkeuksena Kirkon Ulkomaanavun hieman erilainen sopimus). Sopimus ei muuta sopimusjärjestöjen yksityisoikeudellista asemaa.

Kirkko käy vuosittain ns. ohjauskeskustelun jokaisen sopimusjärjestön kanssa, jota varten järjestöjen toiminta- ja/tai vuosikertomukset käydään läpi. Keskusteluissa nostetaan esiin myös ajankohtaisia aiheita liittyen kirkon lähetyksen peruslinjaukseen sekä järjestöjen toimintaan ja strategiaan. Näistä keskusteluista laaditaan muistiot, jotka esitellään piispainkokoukselle, joka seuraa vuosittain lähetyksen perussopimuksen toteutumista. Kirkkohallituksen täysistunto seuraa vastaavasti Kirkon Ulkomaanavun allekirjoittaman kansainvälisen diakonian sopimuksen toteutumista vuosittain.

Perussopimuksessa todetaan, että ”kirkon lähetystyö perustuu Raamattuun ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustukseen.” Kirkko myös sitoutuu kohtelemaan kaikkia perussopimuksen solmineita lähetysjärjestöjään yhdenvertaisin perustein.

Perussopimuksen allekirjoittaneille järjestöille on mahdollista saada seurakunnilta kolehtivaroja ja talousarviomäärärahoja sekä vapaaehtoista kannatusta seurakuntien kautta. Samalla sopimusjärjestöt sitoutuvat yhteistyössä seurakuntien, hiippakuntien ja Kirkon lähetystyön keskuksen kanssa kirkon lähetystehtävän toteuttamiseen niin ulkomailla kuin kotimaassa.

Sopimukset on solmittu viideksi vuodeksi kerrallaan. Ensimmäiset vuoden 2013 sopimukset uusittiin vuonna 2018, ja kesällä 2023 astuu voimaan kolmas viisivuotiskausi vuoteen 2028 asti. Sopimuskausi 2023–2028 on erityisen mielenkiintoinen siksi, että kirkon kansainväliset lähetyskumppanuusneuvottelut järjestetään vuonna 2024. Kokoukseen kutsutaan kirkon sopimusjärjestöjen yhteistyökirkkojen ja -kumppanien edustajia.

Yhteinen todistus 2023 -sarjassa aiemmin ilmestyneet:
Miksi kirkko on missionaarinen?
Lähetyksen profeetallisuus
Ei mitään niin paikallista ettei se olisi globaalia
Yhteinen todistus ja kumppanuus

Artikkeli Mihin tarvitaan kirkon lähetyksen peruslinjausta ja perussopimusta? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Profeetaallinen missionaarisuus on dialogista

Näistä näkökulmista ajatellen kokonaisvaltainen lähetys, kuten lähetystyö nykyään ymmärretään lähes kaikkien kirkkojen piirissä, on aina profeetallista. Kristityillä yleisesti ottaen omassa kulttuurissaan mutta erityisesti lähetystyöntekijöillä vieraissa kulttuureissa on tänä päivänä monenlaisia rooleja: he ovat hyvän sanoman sanansaattajia ja lähimmäisen rakkauden ilmentäjiä käytännössä (julistus ja palvelu). He toimivat yhteyden puolesta: ihmisen suhde Jumalaan, toisiin ihmisiin ja yhteys luomakuntaan kuuluvat kokonaisvaltaiseen ja profeetalliseen lähetystyöhön.

Käsitteellä ´lähetyksen profeetallisuus´ on monia juuria, mutta yksi niistä voidaan nähdä katolisten teologien ja missiologien Stephen Bevansin ja Roger Schroederin ajattelussa, kun he puhuvat lähetyksestä ”profeetallisena dialogina” (Constants in Context, 2004). Heidän mukaansa lähetys osallisuutena kolmiyhteisen Jumalan elämään ja lähetykseen on aina dialogista. Se ottaa huomioon toisen ihmisen vapauden ja arvon ja siihen liittyy rohkeus lähestyä toista samalta tasolta, ei ylhäältä päin. Yhtäältä lähetyksen dialogisuus edellyttää ihmisten kokemusten ja kulttuurien ottamista vakavasti, toisaalta lähetyksen profeetallisuus haastaa muiden uskontojen totuuskäsitykset.

Profeetallinen missionaarisuus on vastakulttuuria

Lähetyksen profeetallisuuteen liittyy oman elämän jakaminen toisten kanssa ja sellaista vastaan puhuminen, joka alistaa muita. Lähetyksen profeetallisuus kritisoi kulttuurien pimeitä puolia. Suhteessa kulttuurien pimeisiin puoliin se tarkoittaa ns. vastakulttuurisuutta. Esimerkiksi länsimaisessa kulttuurissa usein korostuu individualistinen ”kaikki edut minulle” -tyyppinen ajattelu, jolloin evankeliumin sanoma ristin ottamisesta ja Jeesuksen seuraamisesta (Mark. 8:34–37) on vastakkaista tällaiselle ajattelulle. Ei-länsimaisissa kulttuureissa lähetyksen profeetallisuus voi tarkoittaa esimerkiksi sortavien yhteiskuntarakenteiden arvostelua ja köyhien ja heikkojen kanssa ja puolesta toimimista. Lähetyksen profeetallisuus tarkoittaa myös sitä, että ihmisten synnyttämiin kirkollisiin, poliittisiin ja patriarkaalisiin valtarakenteisiin suhtaudutaan kriittisesti.

Tällainen käsitys lähetyksen profeetallisuudesta liittyy myös Kirkkojen maailmanneuvoston uusimman lähetysasiakirjan Yhdessä kohti elämää: lähetys ja evankelioiminen muuttuvassa maailmassa (2012) teologiaan, joka korostaa Pyhän Hengen läsnäoloa ja toimintaa eri kulttuureissa ja uskonnoissa. Lähetystyöhön kuuluvat julistus ja palvelu saavat profeetallisen ulottuvuuden, kun evankeliumi tulee erilaisissa kohtaamisissa eläväksi ja läpivalaisee tilanteen omalla valollaan. Näin ajateltuna kohtaamisen näkökulma voi tarkoittaa sen näkemistä, miten Jumalan Henki vaikuttaa kyseisessä tilanteessa ja ympäristössä ja mitä dialogisesta näkökulmasta tarvitaan evankeliumin julistamiseksi, jotta hyvä sanoma tulisi ymmärrettäväksi niille, jotka sen kuulevat – ja toimimista tämän ymmärryksen mukaisesti. Lähetys on todistusta rakastavasta Jumalasta, joka kutsuu ihmisiä luokseen. Evankelioiminen on yritys tehdä Jumalan kutsusta niin puoleensavetävä kuin mahdollista, niin että muut ihmiset ymmärtävät, miksi kristityt ovat vastanneet kutsuun myöntävästi ja kutsuvat myös muita mukaan.

Profeetallinen missionaarisuus on lähetysliikettä

Suhteessa luomakuntaan Kirkkojen maailmanneuvoston uusin lähetysasiakirja toteaa suoraan: ”Ihmisen ahneus aiheuttaa maapallon lämpenemistä ja muita ilmastonmuutoksia. Miten voimme ymmärtää pelastuksen, jos tämä jatkuu ja maapalloa vahingoitetaan kuolettavasti? Pelkkää ihmiskuntaa ei voi pelastaa muun luomakunnan tuhoutuessa. Ympäristöoikeudenmukaisuutta ei voi erottaa pelastuksesta eikä pelastus voi tulla ilman uutta nöyryyttä, joka kunnioittaa kaiken elämän tarpeita maan päällä.” (§ 23). Me emme saa tuhota Jumalan luomaa maailmaa. Lähetyksen profeetallisuus ottaa ympäristökysymykset vakavasti.

Lähetyksen profeetallisuus ei ole pelkkä käsite. Se sisältää missionaarisen kirkon profeetallisuuden, ja paikalliselle tasolle tultaessa seurakunnan ja sen jäsenten, Jeesuksen seuraajien, profeetallisuuden. Protestanttinen lähetystyö on ollut ei-pappien lähetysliike, ja ns. maallikoilla, ei-kirkon työntekijöillä, on ollut ratkaiseva asema lähetystyössä. Kristillinen todistus on usein uskottavampi, jos sen antaa maallikko, ja lisäksi seurakunnan jäsenillä on omien töidensä ja harrastustensa vuoksi luonnollinen yhteys sellaisiin ihmisiin, joita esimerkiksi pappi ei välttämättä kohtaisi säännöllisesti, tai kenties ei lainkaan. Lähetyksen profeetallisuus liittyy juuri tähän: evankeliumiin ja sen elämiseen todeksi yksilönä ja yhteisönä kussakin ympäristössä, tässä ja nyt.

Kirjoitus avaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetyksen peruslinjauksen Yhteinen todistus 2023 osioita Todistus, palvelu ja kirkon ykseys sekä kirkon mission kokonaisvaltaisuus:

Todistus, palvelu ja kirkon ykseys
Kirkon missionaarinen olemus toteutuu yhteisessä todistuksessa, palvelussa (diakonia) ja vaikuttamisessa yhteisen hyvän edistämiseksi. Jumalan rakkaus johtaa kristittyjä julistamaan evankeliumia, palvelemaan lähimmäisiä ja rukoilemaan yhdessä muiden kirkkojen ja kristillisten yhteisöjen kanssa. Kristityt ovat yhtä, koska heidät on kasteessa liitetty Kristukseen, hänen kirkkoonsa ja toinen toiseensa. Lupauksensa mukaisesti Jumala kutsuu ja lähettää sekä kulkee missionaarisen kirkon rinnalla.

Kirkon mission kokonaisvaltaisuus
Kirkon missio on kokonaisvaltainen. Se ottaa huomioon koko luodun todellisuuden. Kirkko elää lähetystä todeksi kaikessa toiminnassaan. Kokonaisvaltainen lähetys tunnistaa ihmisen
erilaiset fyysiset, psyykkiset, sosiaaliset ja hengelliset tarpeet sekä ihmisen yhteyden muuhun luomakuntaan. Evankeliumin fjulistaminen, diakoninen palvelu ja vaikuttaminen yhteisen
hyvän edistämiseksi niin lähellä kuin kaukana kuuluvat kokonaisvaltaiseen lähetykseen.
Evankeliumi kutsuu ihmisiä uskossa ja rakkaudessa Jumalan yhteyteen sekä sanan ja sakramenttien osallisuuteen. Evankeliumi rohkaisee myös palvelemaan ja välittämään lähimmäisistä ja koko luomakunnasta. Jumalan tahdolle kuuliaisena kirkko tekee
vaikuttamistyötä yhteisen hyvän edistämiseksi ja toimii oikeudenmukaisemman maailman puolesta sekä julistaa iankaikkisen elämän todellisuutta.

Artikkeli Lähetyksen profeetallisuus julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.