(Joh. 10:14-16)

Jeesus hyvänä paimenena on monelle tuttu ja rakas vertauskuva. Paimenpsalmin (Ps. 23) olemme tottuneet lukemaan Uudesta testamentista käsin: Jeesus on se Herra, hyvä paimen, joka johdattaa vihreille niityille, ohjaa oikealle tielle ja suojelee kädellään.

Johanneksen evankeliumin luvussa 10 Jeesus vertaa itseään paimeneen päivän evankeliumia laajemman jakson ajan, jakeissa 1-16. Näiden jakeiden kokonaisuudessa korostuu kahteen kertaan molemminpuolinen tunteminen: paimen tuntee lampaansa, ja lampaat tuntevat paimenensa.

Lampaat tuntevat oikean paimenen – mutta eivät toisiaan

Jos jotakuta kutsutaan lampaaksi, se ei ole kovin imarteleva kuvaus. Monissa Jeesusta hyvänä paimenena esittävissä taideteoksissa, kuten tämänkin artikkelin kuvassa, lammas on kuvattu avuttomaksi, sylissä kannettavaksi karitsaksi. Tässä evankeliumissa lampailla on kuitenkin aktiivinen rooli. Ne eivät lähde seuraamaan ketä tahansa vaan ainoastaan sitä paimenta, jonka äänen ne tunnistavat, ja joka kutsuu heitä nimeltä. Muut paimenen tilalle pyrkivät ovat varkaita ja rosvoja.

Palkkarenkikään ei ole oikean paimenen veroinen, sillä tiukan paikan tullen palkkarenki pakenee. Hän jättää lampaat suden armoille.

Lampaat ja paimen tuntevat ja tunnistavat toinen toisensa. Huomio kiinnittyy jakeeseen 16: kaikki lampaat eivät tule samasta tarhasta, eivätkä tunne toisiaan. Jeesuksen tehtävä hyvänä paimenena ulottuu niihinkin tarhoihin, joita me emme tunne. Paimenen ääni kutsuu ja yhdistää yhdeksi laumaksi vielä hajallaan olevat erilliset tarhat.

Paimentamaan lähetetyt

Jeesuksen kuulijoille paimenen työ oli tuttua, arkipäiväistä työtä. Vertauskuva paimenesta ja lammaslaumasta nousi heidän omasta ympäristöstään, mutta silti kuulijoiden oli ainakin evankelista Johanneksen mukaan vaikea ymmärtää, mitä Jeesus puheellaan tarkoitti.

Suomessakin elää yhä ihmisiä, jotka ovat olleet paimenessa. Paimeneen ei suinkaan lähetetty raavainta miestä, vaan nuoriakin lapsia ja vanhuksia, joista ei muihin töihin ollut. Päivät paimenessa olivat pitkiä ja raskaita, pelottaviakin. Jos Jeesuksen vertausta lukisi paimeneksi lähetetyn lapsen näkökulmasta, avautuisi se aivan eri suuntaan.

Jeesus on jokaisen kristityn paimen. Hän lähettää kristityt edelleen kutsumaan lampaita ja huolehtimaan laumastaan. Toiset paimenet ovat vahvoja ja voimakkaita, valmiita kohtaamaan tämän maailman sudet – tai siltä ainakin ulospäin näyttää. Toiset ovat enemmän kuin niitä lapsia ja vanhuksia, jotka ennen muinoin lähetettiin paimeniksi, kun muu työ ei luonnistu.

Jeesus, hyvä paimen, on kaikkien tehtävän saaneiden esikuva. Kuvassa paimenen kasvot jäävät varjoon, ja lammaskin on kääntänyt katseensa syrjään. Mitä tapahtuu, kun lammas kääntää katseensa kohti paimenta, ja heidän katseensa kohtaavat? Ovatko hyvän paimenen kasvot lampaalle tutut?

Kristityillä on kaksoisrooli lampaana ja paimenena. Evankeliumin mukaan paimen tuntee lampaansa nimeltä, ja nämä tuntevat tutun paimenen äänen. Kun käännämme katseemme Jeesusta, kuulemme ja tunnistamme hänen äänensä ja seuraamme sitä oikeaan suuntaan, johdatamme omia laumojamme kohti yhtä, suurta laumaa.

Artikkeli Paimeneen lähetetyt julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kuka olet ja mistä tulet, Minna Hietamäki?

Olen paljasjalkainen helsinkiläinen opettaja ja teologi.

Asuin lapsuuttani ja nuoruuttani pitkään Haagassa, josta päädyin ulkomaanvuosien jälkeen itäiseen kantakaupunkiin. Koronavuosi innoitti monen muun tapaan muuttamaan väljempiin oloihin ja tällä hetkellä asun Koillis-Helsingin peltomaisemissa. Olen asunut joitakin vuosia myös Belgiassa, jossa tein väitöskirjaani Leuvenin katolisessa yliopistossa sekä Uppsalassa Ruotsissa, kun olin Ruotsin kirkon palveluksessa.

Mikä sai sinut kiinnostumaan työstä Kirkon lähetystyön keskuksessa?

Kirkon kansainvälinen ulottuvuus on ollut keskeinen osa kristinuskon ymmärrystäni nuoruudesta asti. Oma seurakuntani järjesti yhteisiä rippikouluja virolaisen ystävyysseurakunnan kanssa ja nuoret matkustivat vuosittain maata pitkin laivalla ja bussilla Taizén ekumeeniseen yhteisöön pääsiäisen viettoon. Seurakunta on minulle merkinnyt lähtökohtaisesti liikkeellä olemista, kohtaamista, oppimista, yhteistä jumalanpalvelusta ja rohkeutta.

Opiskeluaikana toimin Suomen ekumeenisen neuvoston piirissä järjestämällä Kansainvälisen ja ekumeenisen toiminnan koulutusohjelmaa (Ketko), jossa tutustuimme kristinuskon moninaisuuteen ja harjoittelimme erilaisia kansainvälisen kohtaamisen taitoja. Työelämässäni olen toiminut paitsi Helsingin yliopistossa myös Kirkon ulkomaanavussa sekä Ruotsin kirkon kansainvälisen työn puolella. Olen tällä hetkellä myös toista kautta Luterilaisen maailmanliiton neuvoston jäsen. Lähetysteologian asiantuntijan tehtävässä saan edistää ajatusta kirkosta globaalina, erilaiset raja-aidat ylittävänä yhteisönä. Saan työssäni käyttää laajasti erilaista osaamistani aina tutkimuksesta kouluttamiseen ja erilaisten materiaalien tuottamiseen. 

Globaalin kirkon kysymykset ovat määritelleet koko työuraasi. Mitä tarkoittaa, että kirkko on globaali yhteisö?

Luterilaisen maailmanliiton piirissä on puhuttu joidenkin vuosien ajan siitä, kuinka saman yhteisön jäseninä olemme yhtä aikaa vastuullisia sekä omassa lähiympäristössämme että koko maailmassa. Tällä on tarkoitettu sitä, että kristittynä elämme aidosti omassa lähiympäristössämme mutta emme koskaan erillisinä niistä, jotka ovat meistä maantieteellisesti tai kulttuurisesti kauempana. Tunnistamme, että samantyyppisten ihmisten ympäristössä saamme helpommin vahvistusta itsellemme tärkeille näkökulmille, mutta olemme silti aina osa suurempaa ja moniulotteisempaa yhteisöä.

Minulle tällainen globaali katsantokanta tarkoittaa yhtäältä sitä, että kenenkään ei pitäisi esittää oman lähiympäristönsä tapaa elää kristittynä ainoana oikeana tapana. Samalla jokaisen pitäisi voida löytää sellainen lähiympäristö, jossa evankeliumi tulee todeksi. Globaalina yhteisönä kirkko on kirjava, jännitteinen, toisiltaan oppiva ja elävä yhteisö.

Miten kuvaisit kirkon lähetystehtävää?

Minusta kirkon uudessa Ovet auki strategiassa on hyvä kuvaus kirkon lähetystehtävästä: ”on lähdettävä liikkeelle julistamaan ja palvelemaan.” Lähetystehtävästä puhuttaessa ajattelemme usein ensimmäisenä ulkomaille lähetettyjä työntekijöitä. On hyvä, että kirkolla on erityiskoulutuksen saaneita ihmisiä, jotka voivat palvella lähetettyinä kumppanien kanssa eri puolella maailmaa. Lähetystehtävä ei ole kuitenkaan vain tai edes ensisijaisesti lähetystyöntekijän ammattiin kuuluva tehtävä. Se on kutsu jokaiselle kristitylle.

Suomessa luterilaisella kirkolla on vielä paljon työntekijöitä, joiden ammattiosaaminen ilmentää jollain erityisellä tavalla tehtävää ”lähteä liikkeelle julistamaan ja palvelemaan”. Ehkä me tarvitsemme laajempaa ymmärrystä siitä, mitä ”julistaminen ja palvelu” ovat. Emme voi ajatella niin, että kirkon lähetystehtävä toteutuu vain erilaisten kirkollisten ammattipätevyyksien kautta. Samalla ajattelen, että myös lähetyksen erityisosaamista on syytä jatkuvasti kehittää. Kirkon missionaarisuus edellyttää jatkuvaa suuntautumista erilaisiin sekä paikallisiin että kansainvälisiin ilmiöihin.  

Mikä tekee sinut iloiseksi? Mistä saat voimaa?

Juuri nyt uudet villalangat ja ihana neulepaidan ohje! Teen mielelläni erilaisia käsitöitä. Tällä hetkellä yritän neuloa vanhoja lankavarastoja pois – toki vähän huonolla menestyksellä, koska neulepaitaan piti hankkia uudet langat. Lisäksi pidän vuodenaikojen vaihtumisesta. Ruska on näyttäytynyt tänä syksynä taas upeana. Erilaisten kulttuuri- ja liikuntapalveluiden avautuminen on tuntunut poikkeuksellisen hyvältä.

Artikkeli Lähetystehtävä on kutsu jokaiselle kristitylle julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Helatorstain evankeliumi on aivan Luukkaan evankeliumin lopusta. Se alkaa kuvauksella siitä, miten enkeli ilmestyy Sakariaalle ilmoittaakseen Johannes Kastajan syntymästä ja päättyy siihen, kun Jeesus otetaan taivaaseen ja opetuslapset ylistävät Jumalaa ja pysyttelevät temppelissä.

Mutta temppeliin opetuslapset eivät jääneet, vaan kuten Apostolien teoissa kuvataan, Pyhän Hengen saatuaan heidän oli määrä lähteä todistamaan Jeesuksesta ”Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka” (Apt. 1:8).

Lähes vastaavan sisältöinen lähetyskäsky löytyy kaikkien neljän evankeliumin lopusta ja Apostolien tekojen alusta (Mt. 28:18–20, Mk. 16:15–18, Lk. 24:46–49, Jh. 20:21–23, Apt. 1:7–8). Näissä lähetyskäskyissä opetuslasten tehtäväksi annetaan kastaa, opettaa, saarnata evankeliumia, saarnata parannusta, toimia todistajana ja paitsi antaa syntejä anteeksi niin myös pidättää ne.

Aikamoinen tehtävä siis! Onneksi opetuslasten ei tarvitse tehdä tätä yksin ja omassa voimassaan, vaan Jeesus lupaa heille Pyhän Hengen vahvistukseksi.

Opetuslapsille uskottu lähetystehtävä kotikonnuilta maan ääriin saakka on myös meidän tämän ajan kristittyjen tehtävä. Helposti tehtävän suuruuden edessä käy niin kuin opetuslapsille, kun he kohtaavat Ylösnousseen Jeesuksen (Lk. 24:36–38): ”Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä?”. Samaan aikaan he ovat iloissaan ja ihmeissään, kun he saivat kohdata Ylösnousseen. Jeesus pyytää syötävää, ja palasen paistettua kalaa saatuaan syö sen opetuslasten kanssa. Tämän jälkeen Jeesus jatkaa puhumista aloittaen sanoilla ”tätä minä tarkoitin, kun ollessani vielä teidän kanssanne puhuin teille”.

Ihailen niitä kristittyjä, jotka tuntuvat olevan hyvin varmoja omasta kutsumuksestaan ja siitä, mitä heidän tulee julistaa maailmalle. Näin silloinkin, kun ulkoa katsottuna julistaja on tulkinnut evankeliumin totuuden eri tavalla kuin mitä itse sen olen ymmärtänyt. Minun on kuitenkin helpompi samaistua evankeliumien opetuslapsiin, joiden tunnelmat vaihtelevat voitonvarmuudesta pelkoon ja säikähdyksestä iloon. He eivät suinkaan aina ymmärrä, mistä Jeesus kulloinkin puhuu ja mikä Jumalan suuri suunnitelma on.  

Yllättävää helatorstain evankeliumissa Luukkaan mukaan on myös se, miten opetuslapset reagoivat nähdessään Jeesuksen nousevan taivaaseen. Olisi voinut ajatella, että he olisivat halunneet pitää jo kerran menettämänsä Jeesuksen luonaan ja hänen lähtönsä tekisi heidät surullisiksi. Mutta ei: opetuslapset ovat riemua täynnä, ylistävät Jumalaa (Lk. 24:52–53) ja rukoilevat lakkaamatta yhdessä pysyen (Apt. 1:14).

Siinä on mallia meillekin. Jeesus ei ole meidän keskellämme samalla tavalla kun hän eli ja opetti opetuslastensa seurassa. Pyhän Hengen lahja on luvattu myös meille. Siispä on syytä tänäkin helatorstaina iloita ja riemuita, ylistää Jumalaa ja rukoilla yhdessä toisten kanssa! Meillä on tärkeä tehtävä, ja sitä ei tarvitse hoitaa yksin.

Artikkeli Jerusalemista maan ääriin saakka julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Koronaepidemia lähti nousuun Senegalissa maaliskuussa, jolloin Senegalin valtio päätti nopealla aikataululla sulkea maan rajat. Lisäksi maakuntien rajat sekä koulut suljettiin epidemian leviämisen hillitsemiseksi. Tiimimme teki joidenkin kuukausien ajan töitä Suomesta käsin.

Vaikka rajoitukset huolestuttivat työn jatkumista, opimme nopeasti, että kulloiseenkin tilanteeseen löytyy usein uusia ratkaisuja. Jumalanpalvelukset siirtyivät nettiin, ihmisiä alettiin tavoittaa uusin keinoin kokoontumisrajoitusten aikana ja kumppanimme niin Senegalissa, Mauritaniassa kuin Ranskassa kamppailivat koronaa vastaan hygieniatarvikkeita jakamalla ja tiedonjakoa tekemällä.

Senegalin luterilainen kirkko teki radiolähetyksiä, joissa paikalliset asiantuntijat ja uskonnolliset johtajat jakoivat tietoa koronasta. Koronakriisi onkin osaltaan näyttänyt, kuinka vahvasti Senegalissa tehdään yhteistyötä yli uskontorajojen.

Nyt tilanne Senegalissa on parantunut huomattavasti ja rajoituksia on viime aikoina purettu ja työ on päässyt jatkumaan pitkälti entiseen malliin. Tässä vaiheessa on kuitenkin erityisen tärkeää, että ihmiset muistavat noudattaa ohjeita, ja kumppanimme jatkavat aktiivisesti koronasta tiedottamista.”

Marja Alastalo, Botswana

Kukapa olisi osannut arvata vuoden 2020 alettua, millaiseksi tämä vuosi sitten muodostuikaan. Minullakin oli monenlaista reissua ja tapaamista suunnitteilla, mutta kun maaliskuun puoliväli tuli, menivät kaikki suunnitelmat uusiksi. Lockdown, matkustusrajoitukset, luvan anominen maan sisällä kulkemiseen, käsien pesu, pakolliset maskit kaikkialla paitsi kotona, ja nimien ja puhelinnumeroiden kirjaaminen ylös liikkeisiin ja toimistoihin mentäessä, on muuttunut normiksi. Botswanan rajat ovat olleet kiinni huhtikuun alusta. Aika lailla haastavaa on ollut tottua tähän kaikkeen, mutta se tieto, että olemme samassa veneessä ympäri maailmaa, on helpottanut.

Botswana pystyi pitkään hidastamaan viruksen leviämistä, mutta viimeisten kuukausien aikana on ollut selvää nousua. Menehtyneitä on toistaiseksi ollut vain muutamia kymmeniä ja toivotaan, että luvut eivät tuosta kovasti nouse.

Toiset ihmiset ovat hyvin varovaisia ja pitävät huolta ohjeistuksien noudattamisesta, toiset ottavat tilanteen rennommin. Aina sitten kun kuulee jonkun sairastuneen, se tuntuu hätkähdyttävän. Tosiasia kuitenkin on, että Botswanan heikko terveydenhuoltojärjestelmä ei tulisi kestämään viruksen hallitsematonta leviämistä. Siksi rajoitustoimenpiteet ovat rankat.

Botswana saa tuloja turismista, joka on kärsinyt matkustusrajoituksista kovasti. Yrittäjät hakevat nyt tilanteeseen jonkinlaista paikkausta tarjoamalla maassa asuville majoitus- ja safaripalveluita hieman edullisempaan hintaan. Tästä monet ovat olleet hyvin iloisia.

Hanna Londo, Tansania

Tansaniassa ensimmäinen koronatapaus­ ilmeni maaliskuun puolivälissä, jolloin koulut suljettiin ja yhteiskunnan toiminnot hiljenivät. Minut evakuoitiin Suomeen lasteni kanssa maaliskuun lopulla, mieheni jäi Tansaniaan.

Seurakunnan toiminnat hiljenivät. Koronatilanne kuitenkin meni Tansaniassa ohitse ihmeellisen nopeasti. Kesäkuun aikana yhteiskunta palautui jo lähes normaaliksi.
Pääsimme palaamaan vihdoin syyskuun lopulla Tansaniaan. Olimme omaehtoisessa kotikaranteenissa yhdeksän päivää matkan jälkeen. Sitten lapset pääsivät palaamaan kouluun, ja riemu oli suuri, kun he saivat jälleen tavata kavereita.

Tansaniassa koronatilanne on ollut ihmeen rauhallinen. Elämä täällä on lähes normaalia, mutta käsienpesupaikkoja näkee joka puolella, kauppojen ja liikkeiden ulkopuolella. Myös esimerkiksi pankeissa ja muissa julkisissa tiloissa on merkitty turvavälejä penkkien istuinriveihin. Muuten yhteiskunta pyörii lähes entisellään­. Toisaalta täällä ei tehdä aktiivisesti testejä, kuten monissa muissa maissa eikä maskeja näy katukuvassa.

Suomen Lähetysseura lomautti kaikki työntekijänsä tänä syksynä yhden kuukauden ajaksi. Minun työlupani Tansaniassa on vanhentunut ja uutta on haettu, mutta prosessi on vielä kesken. Odottelemme nyt, että työlupa-asia etenisi nopeasti ja pääsisin palaamaan pitkästä aikaa työhöni. Siinä mielessä lomautus tuli hyvään aikaan, kun joka tapauksessa odotan työlupaa.

Työparini pastori Nnko tapaa naisia, mutta toiminta on edelleen hiljaista. Kohokohtana mainittakoon, että saimme iloita tukemamme tytön ala-asteen päättymistä hyvin arvosanoin. Marras–joulukuussa on tarkoitus tavata koko naisryhmän kanssa.

Johanna ja Jüri Perendi, Japani

Japanissa korona alkoi vaikuttaa moneen asiaan keväällä. Lapsemme päiväkoti suljettiin reiluksi kuukaudeksi. Koululaiset jäivät kotiin suorittamaan läksypinoja. Viitisen prosenttia kouluista tarjosi myös nettiopetusta.

Seurakuntien toimintoja keskeytettiin. Moni oli huolissaan. Jos joku saisi tartunnan seurakunnan tilaisuudessa, seurakunta saisi häpeää ja huonoa mainetta.

Okayamassa, jossa työskentelemme, tartuntoja oli aluksi vähän. Seurakuntamme siirtyi lyhyisiin Facebook-livejumalanpalveluksiin. Muutama seurakuntalainen kävi uskollisesti paikan päällä.

Kesän jälkeen toimintaa ryhdyttiin avaamaan. Seurakunta istuu sunnuntaisin kirkossa harvassa ja maskit kasvoilla. Nettilähetyksiä jatketaan. Niin lasten kuin aikuistenkin englannin ryhmät sekä äitilapsikerho ovat kokoontuneet tavallisesti. Johanna on opettanut Koben Raamattukoulussa netin kautta.

Korona on vaikuttanut omaan arkeemme melko vähän. Toukokuusta saakka lapset ovat käyneet päiväkodissa ja olemme voineet tavata ystäviä. Maskien käyttö on ollut itsestään selvää koko ajan. Kauppaan ei yksinkertaisesti kehtaa mennä ilman. Ympäristön paine lienee hillinnyt tartuntojen määrää.

Viimeisen kuukauden sisällä koronatartuntoja on kuitenkin tullut Okayaman läänissä paljon lisää. Kun aluksi läänin 1,9 miljoonasta asukkaasta löydettiin vain 230 tartuntatapausta, nyt niitä on yhteensä 543. Monien sääntöjen maa on sopeutunut uusiin rajoituksiin.

Artikkeli Koronaterveisiä maailmalta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Seuraava esitys julkaistaan perjantaina 8.5. ja sen jälkeen viikon välein

Artikkeli Kokonaisvaltaisuus ja vapaaehtoiset julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Andi Bachmann-Roth Sveitsin evankelisten kirkkojen verkostosta kirjoittaa korona-epidemian keskeltä aiheenaan ”Kristityn vastaus koronaepidemiaan”. Hän rohkaisee kristittyjä käyttämään järkeään, rukoilemaan ja luottamaan Jumalaan. Hän nostaa nykytilanteesta esiin kolme piirrettä, joihin tulisi kiinnittää huomioita.

Bachmann-Roth vetoaa kristittyihin, jotta he tukisivat kaikkia niitä ponnisteluja, joita tehdään epidemian hillitsemiseksi ja sen aiheuttamien vahinkojen minimoimiseksi. Tässä mielessä kristittyjen on oltava järkeviä eikä tehdä koronaan suhtautumisesta uskonkysymystä. Suojautuminen, rajoituksiin suostuminen ja seurakuntaelämän muokkaaminen tilannetta vastaavaksi eivät ole osoitusta uskon vähyydestä, vaan Jumalan luoman maailman periaatteisiin suostumisesta. Hän kehottaa kuuntelemaan Lutheria: ”Rukoilemme ikään kuin kaikki työ olisi hyödytöntä ja toimimme ikään kuin kaikki rukous olisi hyödytön.”

Toiseksi Bachmann-Roth kehottaa pitämään huolen siitä, ettei koronaepidemia pääse myrkyttämään yhteiselämäämme epäluulolla ja vierasvastaisuudella. Historia osoittaa, että tällainen vaara on olemassa. Suurempi vaara meidän yhteiselämällemme ei olekaan itse virus, vaan se, että alamme suhtautua epäluuloisesti toinen toisiimme. Kaikenlainen ihmisten ja ihmisryhmien leimaaminen ja kielteisen asenteen kylväminen heitä kohtaan ei kuulu kristityn elämään. Päinvastoin kristitty voi uskostaan Jumalaan ammentaa voimaa ja rauhaa rakentaa yhteistä elämää juuri kaikkein vaikeimpina aikoina.

Sveitsiläiset eivät ole tottuneet siihen, että valtiovalta antaa kirkkoja koskevia määräyksiä. Bachmann-Roth kehottaa kuitenkin suostumaan annettuihin ohjeisiin. Hän vetoaa Paavalin kehotukseen luottaa Jumalaan, joka voi käyttää valtiovaltaa ihmisten suojelemiseen. Hän päättää kirjoituksensa ajatukseen siitä, että lopulta kristittyjen hallitsija ”kruunun” kantaja ei ole virus (korona = kruunu) vaan Kristus.

Ranskankielisen artikkelin voi lukea kokonaisuudessaan osoitteessa https://evangelique.ch/une-reponse-chretienne-au-coronavirus/

Rohkaisukirje

Pääsihteeri Collin I. Cowan (Council for World Mission) on kirjoittanut rohkaisukirjeen. Hän kuvaa vahvasti kaikkia niitä vaikeuksia, joiden keskellä nyt elämme, mutta kehottaa kristittyjä olemaan rohkeita ja toimimaan esimerkillisesti. Juuri nyt on oleellista se, mitä ymmärrämme kirkolla ja seurakunnalla. Kriisitilanteet tuovat usein mukanaan muitakin kielteisiä vaikutuksia: perheväkivaltaa, taloudellisia vaikeuksia, muukalaisvihamielisyyttä, valeuutisia ja vallan väärinkäyttöä. Nyt kaivataan heitä, jotka luovat ympärilleen uskoa ja luottamusta tulevaan. Kristittyinä meillä on Jumalan lupaukset tulevaisuudesta ja toivosta. Yhdessä me voimme selvitä.

Englanninkielisen kirjeen voi lukea kokonaisuudessaan osoitteessa: https://www.cwmission.org/a-pastoral-letter-from-cwm-general-secretary-regarding-covid-19/

Toimittanut Vesa Häkkinen.

Artikkeli Usko antaa rohkeuden toimia yhteiseksi hyväksi kriisin keskellä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kumpi on parempi?
Voit ehkä ymmärtää minut väärin ja pitää ajatustani ihan hulluna. Silti minulla on tarve jakaa kanssasi tämä hullu idea. Nämä etäjumalanpalvelukset ovat nopeasti tulleet normaaleiksi käytänteiksi. Kirkko on lopultakin palannut juurilleen, taloihin (”… sanokaa terveisiä myös heidän talossaan kokoontuvalle seurakunnalle…”, Room. 16:5). Se on kirkko, jossa päätämme jatkaa kokoontumista Jeesuksen paluuseen saakka.

Mitä jos lopettaisimme mahtavien katedraalien ja luentosalien rakentamisen, joita usein kutsumme kirkoiksi? Jos käyttäisimmekin niistä säästyneet miljardit nopeuttamaan Jeesuksen lähetyskäskyn loppuunsaattamista (Matt. 28:18-20). Monet laittavat pääpainon hyvin varusteltujen kirkkotilojen rakentamiseen eivätkä niinkään lähetystyöhön ja evankelioimiseen. Tarkoitan kaikkien toimien suuntaamista lähetystyöhön: satojen ja tuhansien lähetystyöntekijöiden työhön kutsumiseen, koulutukseen, lähettämiseen ja tukemiseen. He perustaisivat tuhansia kotikirkkoja miljardien tavoittamattomien ja vieraantuneiden ihmisten keskelle. He kääntäisivät Raamattua heidän omalle kielelleen. Eikö kaikki tämä auttaisi edistämään Herramme paluun tuloa (2 Piet. 3:12)?
(Käännös Jaakko Rusama)

Jennifer Byun Far East Broadcasting (FEBC) -järjestön toimittaja kertoo Soulista, Etelä-Koreasta:

Etelä-Koreassa on opittu kasvosuojien pitämiseen, virtuaalisiin jumalanpalveluksiin ja toisten auttamiseen. Useimmat kirkot Koreassa ovat korvanneet perinteiset jumalanpalvelukset online-palveluksilla keskiviikko- ja perjantai-iltaisin sekä kaksi palvelusta sunnuntaisin.

FEBC-Korea järjesti varainhankintakampanjan median kautta koronaviruksesta eniten kärsivien hyväksi. Varat, reilu miljoona dollaria, lahjoitettiin sairaaloille, kirkkojen omistamille kuntoutusjärjestöille, jotka huolehtivat seniorikansalaisista ja liikunta- tai muuten rajoitteisista ihmisistä.

FEBC-Korean henkilökunta on koonnut 10.000 avustuspakettia niille, jotka ovat eristyksissä saatuaan koronatartunnan. Paketti sisältää ruokaa, kasvosuojia, hammasharjan ja -tahnan, käsidesiä jne. FEBC-Soulin henkilökunta jakoi Soulin Guryongin kaupunginosan alueen köyhille 6. huhtikuuta yli 1000 avustuspakettia. Heidän asuintalonsa tuhoutui pari vuotta sitten tulipalossa.

Medialähetys Sanansaattajien tutkija, fil.tri Eila Murphy raportoi Facebookissa 16.4.2020. FEBC on Sansan yhteistyökumppani.

Viestit välitti Jaakko Rusama.

Artikkeli Villejä ideoita, aktiivista toimintaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

• hankaluus, epämukavuus (inconvenience): Koska arkisten asioiden hoitaminen, kuten kaupassakäynti, ovat hankalia, ne uuvuttavat. Elämä tuntuu raskaalta.
• keskeytys (interruption): Länsimaalaiset pitävät suunnittelusta ja aikatauluista. Lähetystyössä suunnitelmien keskeytys ja muuttuminen on arkista todellisuutta. Monissa kulttuureissa ajanvietto ihmisten kanssa on tärkeämpää kuin työtehtävät.
• läheinen kodikkuus (intimacy): Hengelliset tilaisuudet kotona, pienellä porukalla, ovat arkea monella lähetyskentällä. Ns. ”kotikirkot” Kiinassa, pienryhmät tai raamattupiirit muslimimaissa, yms. ovat yleisiä. Tätä taustaa vasten pienryhmien intiimi, läheinen ilmapiiri, tai nettikirkko, ovat ”tuttu juttu.”
• eristys (isolation): Lähetyselämä, varsinkin alkuaikoina, on yksinäistä. Lähetti joutuu luopumaan läheisistään lähtiessään lähetyskentälle. Vaikka hän olisi elänyt kuinka kauan tai puhuu kuinka sujuvasti paikallista kieltä, lähetti tulee aina olemaan ”ulkopuolinen.” Yksinäisyys on erityisen haastavaa ekstroverteille.
• kekseliäisyys (ingenuity): Resurssien puuttuessa joutuu kekseliäästi ratkomaan ongelmia. Korona-aikoina, ajattelu kuten lähetystyöntekijä! Säädä odotuksesi. Käytä mielikuvitusta. Opi tarkkailemalla ”paikallisia.”
• keskinäinen riippuvuus (interdependence): Itämaisissa, perinteisissä kulttuureissa ymmärretään yhteistyön ja yhteisöllisyyden tärkeys. Länsimainen sooloilu, itsenäisyys, ei kanna kovin pitkälle. Kirkko on Kristuksen ruumis, jossa jokainen jäsen on riippuvainen toisistaan. Korona-aikana tämä totuus korostuu.
• oivallus (insight): Pitkäjänteinen, uskollinen lähetystyö perustuu viisauteen (Ps. 90:12). Usein lähetti oppii mitä tarkoittaa ”tulla Kristuksen kaltaiseksi osallistumalla hänen kärsimyksiinsä” (Fil. 3:10). Mitä arvokkaita oivalluksia kärsimys meissä tuottaa?

Jackson Wu:n artikkeli on luettavissa täällä:

Artikkeli Kansainvälinen kotielämä korona-aikoina? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Tätä tärkeätä kysymystä, sekä kokonaisvaltaisen lähetyksen eri ulottuvuuksia, Kirkon lähetystyön keskus käsittelee missiologisessa symposiumissaan keväällä 2021. Teeman esikäsittely tapahtui lyhennetyssä, tunnin pituisessa symposiumissa KLK:n Facebook-sivulla 2.4.2020. Päivän esitelmien aiheina oli ”Kokonaisvaltainen lähetys” ja ”Digitalisaatio” (linkit esityksiin jutun lopussa).

Tästä keskeisestä kysymyksestä, lähetyksen olemuksesta, on lähetysteologiassa väitelty ja keskusteltu jo vuosikymmeniä. Väitteiden ja vastaväitteiden vuorovaikutuksessa kaikki osapuolet ovat löytäneet jotain yhteistä: Lähetyksen olemusta yhdistää jokin, joka kuitenkin soveltuu tai ilmenee käytännössä moninaisena ilmiönä. Kuten Yhdysvaltojen dollarin setelissä, niin myös lähetyksessä: ”E pluribus unum,” eli ”moninaisuudesta yhtenäisyys.”

Nykypäivän lähetysteologia painottaa lähetystä nimenomaan Jumalan lähetyksenä (missio Dei), johon paikallinen seurakunta, jokainen kristitty ja globaali kirkko osallistuvat monin tavoin. Suomen evankelis-luterilaisen kirkkomme lähetyksen peruslinjaus Yhteinen Todistus (2018) täsmentää, että lähetys ilmenee sekä toteutuu julistuksena, palveluna (diakonia) sekä yhteytenä. Amerikkalaisilla luterilaisilla kirkoilla on samankaltainen, kolminainen lähetyksen käsitys, esim. todistus, armon teot (diakonia) sekä yhteinen, jaettu elämä.

Tämä kolmeen jaottelu heijastaa kolmiyhteisen Jumalan olemusta Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Lähetyksessä on aina lähettäjä, lähetyksen Jumala, joka kutsuu ja lähettää valitun kansansa, kirkon, viemään lähetyksen viestiä, ilosanomaa Kristuksen sovitustyöstä ja pelastustyöstä, eli evankeliumia, kokonaisvaltaisesti kaikkialle maailmassa. Ensi vuoden symposiumissa on luvassa rohkeata, raikasta ja monipuolista pohdintaa kokonaisvaltaisesta lähetyksestä. Tarkempia lisätietoja saatavilla vuoden loppuun mennessä myös täällä Kirkkomme Lähetyksen sivuilla.

Jukka Kääriäinen: Kokonaisvaltainen lähetys

Mervi Viuhko: Digitalisaatio ja kokonaisvaltaisuus lähetystyössä

Kirkon lähetystyön keskuksen Facebook -sivu

Artikkeli Kokonaisvaltainen lähetys julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Mikkelin piispa Seppo Häkkinen on lyhyen ajan sisällä julkaissut kaksi paimenkirjettä. v 2013. Rohkeasti luterilainen (175 s.) ja sen jälkeen v. 2019 Rohkeasti kristitty (182 s). Niistä ensimmäinen liittyy väitöskirjaan, jossa   hän on tutkinut kirkosta eroamisen ja siihen liittymisen kokemuksia sekä niihin vaikuttavia tekijöitä. Tutkimustyön ja kokemustensa pohjalta hänellä on hyvät valmiudet osallistua keskusteluun kansankirkon asemasta ja tulevaisuudesta suomalaisessa yhteiskunnassa.

Häkkisen paimenkirjeiden rakenne muodostuu lyhyistä luvuista, joiden teemat ovat valikoituneet niistä kysymyksistä, joita hän on viranhoidossa viime vuosien aikana kohdannut. Luvut eivät jää kuitenkaan erillisiksi, vaan niitä yhdistää kantavana ajatuksena huoli kirkon tulevaisuudesta. Hän pohtii ja kirjoittaa siitä, miten kirkko uudistuu ja täyttää sen tehtävän, mikä sille on annettu ja miksi se on olemassa.

Seppo Häkkinen pohtii paimenkirjeissään paljon kirkon ja maamme tulevaisuuden näkymiä. Hän muistuttaa siitä, miten menestymisen eräs edellytys on se, että Suomi ja Suomen ev.-lut. kirkko löytävät kansojen ja maailmanlaajan kirkon yhteydessä oman paikkansa ja vaikuttamistapansa. Näköpiiri ei rajoitu siten vain omaan hiippakuntaan ja maahan, vaan laajenee koko maailmaan. Piispahan on vihitty koko Kristuksen maailmanlaajan kirkon palvelukseen.  

Hyvä ja paha vai oikea ja väärä?

Piispa on huolissaan yhteiskunnallisen arvo- ja moraalikasvatuksen suunnasta, jossa taju oikean ja väärän välillä on hämärtymässä. ”Nykyajalle on tyypillistä hyvä — paha -ulottuvuuden korostuminen oikea – väärä -ulottuvuuden kustannuksella. Kysymys onnistumisesta ja mielihyvästä on hallitsevampi kuin kysymys oikeasta ja väärästä. Tavasta, jolla mielihyvä saavutetaan ei ole niin väliä.” ”Oikeassa ja väärässä ei ole kyse vain ihmisten välisistä asioista, vaan vastuullisuudesta Jumalan edessä. (2019,122).

Kieltämällä ihmisen vastuun Jumalan edessä ja pahan olemassaolon, ihmisestä tulee kaiken mitta ja itsensä tuomari. Sellaisen ajattelun seuraukset yhteiskunnalle ovat kauas kantoiset.  ”Kun kaikki mitataan hyödyllä, tuloksella, rahalla ja tavoitteiden saavuttamisella, unohtuu ihmisyys.” (143). ” Kovien arvojen ja hyödyn tavoittelu on vastoin kristillistä ihmiskäsitystä, jonka mukaan jokainen ihminen on tärkeä ja ainutlaatuinen, ihmisenä olemisella on itseisarvo”.

Erityisesti Seppo Häkkinen on huolestunut hyötyajattelun seurauksista lasten ja ikääntyneiden elämälle. ”Kun ihmisen arvo on määräytynyt lähinnä hänen taloudellisen tuottavuutensa tai työpanoksensa kautta, lapsen tai eläkeläisen arvo on silloin olematon”. Lapsi tarvitsee aikaa ja kasvurauhaa. Hyödyn tavoittelu uhkaa vahvasti lapsen itseisarvoa”. Siksi piispa vetoaa päättäjiin: ”Älkää riistäkö lapsiltamme lapsuutta.” (142-43). Vanhukset ovat kaikkea muuta kuin muiden rasite tai jokin ylimääräinen kansanosa. He voivat elämänkokemuksellaan yhdistää eri ikäryhmiä ja pystyvät usein arvioimaan kirkon elämän pitkäaikaisia trendejä.

Kirkon ja uskonnon paikka elämässä

Uskonnon ja kirkon vähättely vaikuttaa pelokkaan ilmapiirin syntymiseen.

Maallistumisen myötä yhteiskunta on köyhtynyt. ”Maallistumisprosessi pyrkii kutistamaan uskon ja kirkon tyystin yksityiselle ja henkilökohtaiselle alueelle kuuluvaksi. Jumalan työntäminen syrjään on johtanut samalla kasvavaan etiikan vääristymiseen henkilökohtaisen ja sosiaalisen synnin tajun heikkenemiseen ja etenevään relativismin lisääntymiseen” (Rohkeasti kristitty,162).

Seppo Häkkisen mukaan ei olekaan ihme, että uskonnon ja kirkon vähättely vaikuttaa pelokkaan ilmapiirin syntymiseen. Rauhaa rakastava ihminen haluaisi välttää kaikkea vastakkainasettelua.

Kirkkojen ja kristittyjen ei tulisi antaa kuitenkaan periksi vaatimuksille kirkon syrjäyttämisestä. Usko ei voi jäädä vain yksityisasiaksi, sillä se on tarkoitettu kaikille kansoille ja ihmisille.  ”Identiteetiltään vahvan kirkon ei tarvitse pyydellä anteeksi olemassaoloaan eikä kristityn sortua ’uskontohäpeään’.” Häkkisen mukaan ensimmäiset kristityt olivat monella tapaa ahdingossa, mutta ”uskonnosta ei puhuttu hiljaa kuiskaten, vaan selkeästi evankeliumia julistaen. Kirkko eli keskellä julkista elämää eikä suostunut jäämään marginaaliin pienten piirien puuhasteluksi. Ensimmäiset kristityt tiesivät, mitä varten he olivat ja mikä oli heidän tehtävänsä.” (158-162)

Kirkon tehtävästä

Mikkelin piispa haluaa paimenkirjeillään kannustaa ihmisiä olemaan rohkeasti kristittyjä ja rohkeasti luterilaisia. Siinä ei ole lainkaan kysymys mistään lainomaisesta paineesta toimia tietyllä tavalla. Kristuksen kieltäminen tai häneen tunnustautuminen on usein kiinni hyvin pienistä asioista, uskollisuudesta kaikkein vähimmässä.

Hän muistuttaa siitä, ettei kristinuskon perimmäinen sanoma liity oikean elämäntavan, moraalin tai arvojen alueelle. Kristinuskon symbolina eivät ole koskaan olleet Mooseksen laintaulut, kymmenen käskyä, jotka opettavat hyvään elämään. Symbolina on aina ollut risti, Kristuksen merkki. Risti on merkki armosta ja anteeksiantamuksesta.  Häkkinen viittaa Kyrillos Jerusalemilaisen ajatukseen 300-luvulta: ”Älkäämme siis hävetkö Vapahtajamme Kristuksen ristiä, vaan olkoon se meidän ylpeytemme. Mitä enemmän risti tahdotaan piilottaa, sitä rohkeammin piispan ja kaikkien kristittyjen tulee pitää sitä esillä. Risti on ylpeytemme, sillä se on rakkauden tunnus.”

Seppo Häkkinen puhuu paljon kirkon tehtävästä ja muodoista. Tehtäviä ei valita huutoäänestyksen perusteella. Niiden valinta on kirkolle identiteettikysymys. Kokonaisvaltainen lähetys, diakonia ja kasvatus eri muodoissaan, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus jäisivät erillisiksi tehtäviksi ilman kokoavaa jäsentymistä kirkon olemukseen.  Kirkon kutsumus ja tehtävä nousevat evankeliumista.

Seppo Häkkiselle kirkko on hyvin inhimillinen ja haavoittuvainen, itsessään heikko, mutta Kristuksessa vahva. Hänelle Lutherin näkemys seurakunnasta suurena sairaalana on aivan perustavanlaatuinen. Kaiken keskellä Kristus kulkee ja kysyy jokaiselta, tahdotko tulla terveeksi.

Kirkon kutsumus ja tehtävä nousevat evankeliumista.

Seurakunta on osa maailmanlaajaa yhteisöä

Mikkelin piispa korostaa paikallisseurakuntaa lähetystyön perusyksikkönä.  Monet suomalaiset lähetysystävät havahtuivat huomaamaan kirkon (rakennuksena) missionaarisen merkityksen, kun turvapaikkaa etsineet afgaanimiehet tulivat jokin aika sitten joukolla seurakunnan jumalanpalvelukseen. Heidän kotimaassaan tällainen tutustumiskäynti olisi ollut hengenvaarallista. Jatkuvan liikkeelläolon, muuttoliikkeen ja matkustamisen aikana vierailijoita hakeutuu usein kirkkoon ja kristittyjen yhteyteen. Lähetystyön keskihakuiset voimat korostuvat globaalina aikana. Pyhä Henki puhuttelee ihmisiä kokoontuneen seurakunnan kautta.

Seppo Häkkisen mukaan ”kirkko on Jumalan pyhyyden kohtaamisen tila. — Kirkko on rakennettu paikaksi, jossa ihminen voi hiljentyä pyhän edessä. Jokainen kirkkorakennus — palvelee uskontunnustuksena”. Siellä voi nähdä ja kuulla, miten Jumalaa kunnioitetaan, rukoillaan ja ylistetään. (Rohkeasti luterilainen, 24-25)

”Kirkkorakennus on sekä seurakunnan koti, domus ecclesiae, että Jumalan asuinsija ihmisten keskellä, domus Dei. Kirkko on Jumalan läsnäolon näkyvä merkki. Se on evankeliumin sanatonta julistusta” (Palvelkaa Herraa iloiten – Jumalanpalveluksen opas 2009, 65).

Kirkon elämä ja tulevaisuus on sidottu lähetykseen

Lähetystyötä ei tehdä, vain jossakin kaukana maapallon toisella puolella, vaan myös kotikirkon seinien sisäpuolella ja siellä, missä ihmiset kertovat toisilleen uskostaan. Kristuksen seuraaja voi aina kutsua Filippuksen tavoin ystäväänsä: tule ja katso, mitä Kristus on tehnyt ja tekee. Kristinuskon leviämisessä on juuri kristittyjen uskontodistus ollut usein ratkaisevaa.

Seppo Häkkisen mukaan kirkon elämä ja tulevaisuus on sidottu lähetykseen. Evankeliumia on julistettava sanoin ja töin kaikkialla, missä häntä ei vielä tunneta. Työ on vielä kesken ja jatkuu Kristuksen toiseen tulemiseen asti. Kristuksen seuraajat on kutsuttu Kristuksen ylösnousemuksen todistajiksi.

Tämän ainutlaatuisen tehtävän ohella heidät on kutsuttu osallistumaan Jumalan laajempaan missioon, jossa koko luomakunta on tuleva vapautetuksi turmeluksen orjuudesta. Tämä osallisuus avaa Jumalan luomistyön rikkauden ja luomisen todellisuuden. Jumalan luomistyö jatkuu ja Jumalan valtakunnan uutta luovat voimat vaikuttavat ihmisten keskellä. Nykyinen elämä on lahjaa, joka jatkuu toisessa muodossa kuoleman jälkeen. Tämä jatkuvuus antaa nykyiselle elämälle suuren merkityksen ja motivoi kristityn kunnioittamaan kaikkea luomistyötä, ihailemaan luonnon kauneutta ja suojelemaan sitä.

Seppo Häkkinen on osoittanut paimenkirjeillään, miten kansankirkko toimii rajusti muuttuvan maailman keskellä ja miten se saa yhä enemmän kansojen kirkon piirteitä. Kirkolle sataa joka puolelta neuvoja ja vaatimuksia, osa uhkaaviakin. Uusia tehtäviä tarjotaan loputtomasti. Helposti käy niin, että kirkkolaiva jää ajelehtimaan vailla selvää suuntaa.

Paimenkirjeiden nimet – Rohkeasti luterilainen, Rohkeasti kristitty muistuttavat osuvasti siitä, miten tärkeää on kirkon ja kristityn identiteetti, sen selvittäminen, mihin uskoo ja sitoutuu. Se vie lähemmäksi myös muita kristittyjä, sillä vanhan ekumeenisen kokemuksen mukaan toisiaan ymmärtävät parhaiten ne, joilla on selkeä käsitys omasta uskosta.   Piispa Häkkinen on tehnyt näillä kirjoillaan hienon palvelun, ei vain Mikkelin hiippakunnalle, vaan koko kirkollemme.

Uskontoa voi ymmärtää vain sisältä käsin

Mikkelin piispan paimenkirjeiden äärellä jäin miettimään sitä, miten kirkko kokoontumispaikkana on samaan aikaan noussut eri tahoilla uuden kiinnostuksen kohteeksi. Viime aikoina on oikeuslaitoksen ja Opetushallituksen taholta annettu kouluille suosituksia niiden joulu- ja kevätjuhlien siirtämiseksi pois kirkosta ’puolueettomaan’ paikkaan. Näin irtauduttaisiin vuosisatoja kestäneestä perinteestä, jossa kirkko ja pappilat ovat olleet pitäjän väestön yhteisiä kokoontumistiloja. Kirkko on rakennuksena pyhitetty Jumalan palvelemista varten. Kirkkoa on voitu melko vapaasti käyttää erilaisiin kokoontumisiin elleivät ne ole hengeltään kirkon uskon vastaisia.

Kirkko on ollut ollut vuosisatojen ajan ihmisten turvana ja tukena silloin, kun ahdistus on ollut suurinta. Jokaiselle pitäjälle on ollut kunnia-asia oman kirkon rakentaminen. Siksi oma kirkko on tullut rakkaaksi.  Kirkko on ollut keskellä kylää. Sana ’kirkonkylä’ kuvastaa kirkon asemaa kansan elämässä. Sanonta sitä ’ei ole vielä kirkossa kuulutettu’ kertoo käytännöstä, jonka mukaan myös saarnatuoli toimi uutisten lukupaikkana.

Ollaanko Suomessa luomassa uskonnon opetusta, steriiliä, neutraaliksi kuviteltua uskonnonmuotoa, joka kukaan ei harjoita?

Monia kysymyksiä herättää myös keskustelu uskonnonopetuksen muuttamiseksi puolueettomaksi, neutraaliksi katsomusaineeksi. Miksi pelätään tunnustusta ja hengellistä elämää?  Näitä miettiessä mieleen tulee kaksi kuvaavaa esimerkkiä.

Kansainvälisen islamtutkimuksen arvostetuimpia tutkijoita on ollut Kenneth Cragg, joka avasi v. 1956 julkaistulla teoksellaan The Call of the Minaret uuden näkökulman islamin ymmärtämiseen. Craggin mielestä islamia eikä mitään muutakaan uskontoa voi ymmärtää ulkoapäin, vaan sen uskonnollisen elämän keskuksesta käsin. Craggin mielestä juuri päivittäinen rukous ilmaisee islamin varsinaisen olemuksen.

Toiseksi voi viitata laajaan kansainväliseen keskusteluun kansalaisuskonnollisuudesta (civil religion), joka virisi 1970-luvulla amerikkalaisen sosiologin Robert Bellahin ja hänen tutkimusryhmänsä ansiosta. Bellahin mukaan amerikkalaisia yhdisti yhteinen historia ja arvomaailma, kansalliset juhlapäivät ja juutalais-kristillinen traditio. Bellah kiinnitti huomiota siihen, että kansalaisuskonto tuli havainnollisimmin ilmi maan presidenttien juhlapuheissa. Presidentti Dwight Eisenhowerin kommenttia New York Timesin haastattelussa on pidetty tällaisen uskonnollisuuden tyypillisenä ilmentymänä. Eisenhower totesi, että hänen hallituksensa arvostaa syvästi uskonnon perusteisiin juurtunutta näkemystä ja vakaumusta, mutta ei kanna huolta siitä, mitä se on.

Keskustelu kansalaisuskonnollisuudesta avasi monia uusia piirteitä uskonnon ja kulttuurin suhteesta, mutta se osoittautui lopulta keinotekoiseksi yritykseksi uskonnollisen elämän ymmärtämiseksi. Kuulu amerikkalainen kirkkohistorian professori Martin E. Marty totesi perustellusti, ettei kansalaisuskontoa voi pitää tyypillisenä uskontona, koska kukaan ei harjoita sitä käytännössä jumalapalveluselämässä.

Ollaanko Suomessa luomassa uskonnon opetusta, steriiliä, neutraaliksi kuviteltua uskonnonmuotoa, joka kukaan ei harjoita?

Artikkeli Kansankirkon missio globaalissa maailmassa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.