Kansankirkon missio globaalissa maailmassa

Risto A. Ahonen puhumassa Suomen Lähetysseuran symposiumissa

Dosentti Risto A. Ahonen analysoi viimeaikaista keskustelua kirkon tehtävästä ja seurakunnan roolista. Kirjoitus pohjautuu piispa Seppo Häkkisen kahteen paimenkirjeeseen: Rohkeasti luterilainen ja Rohkeasti kristitty. “Kokonaisvaltainen lähetys, diakonia ja kasvatus eri muodoissaan, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus jäisivät erillisiksi tehtäviksi ilman kokoavaa jäsentymistä kirkon olemukseen.”

Piispojen paimenkirjeet liittyvät pitkään perinteeseen, joissa käsitellään ajankohtaisia kirkon ja yhteiskunnan kysymyksiä. Ne antavat hyvän kuvan piispanvirasta ja piispasta henkilönä, hengellisenä johtajana ja yhteyksien rakentajana.

Mikkelin piispa Seppo Häkkinen on lyhyen ajan sisällä julkaissut kaksi paimenkirjettä. v 2013. Rohkeasti luterilainen (175 s.) ja sen jälkeen v. 2019 Rohkeasti kristitty (182 s). Niistä ensimmäinen liittyy väitöskirjaan, jossa   hän on tutkinut kirkosta eroamisen ja siihen liittymisen kokemuksia sekä niihin vaikuttavia tekijöitä. Tutkimustyön ja kokemustensa pohjalta hänellä on hyvät valmiudet osallistua keskusteluun kansankirkon asemasta ja tulevaisuudesta suomalaisessa yhteiskunnassa.

Häkkisen paimenkirjeiden rakenne muodostuu lyhyistä luvuista, joiden teemat ovat valikoituneet niistä kysymyksistä, joita hän on viranhoidossa viime vuosien aikana kohdannut. Luvut eivät jää kuitenkaan erillisiksi, vaan niitä yhdistää kantavana ajatuksena huoli kirkon tulevaisuudesta. Hän pohtii ja kirjoittaa siitä, miten kirkko uudistuu ja täyttää sen tehtävän, mikä sille on annettu ja miksi se on olemassa.

Seppo Häkkinen pohtii paimenkirjeissään paljon kirkon ja maamme tulevaisuuden näkymiä. Hän muistuttaa siitä, miten menestymisen eräs edellytys on se, että Suomi ja Suomen ev.-lut. kirkko löytävät kansojen ja maailmanlaajan kirkon yhteydessä oman paikkansa ja vaikuttamistapansa. Näköpiiri ei rajoitu siten vain omaan hiippakuntaan ja maahan, vaan laajenee koko maailmaan. Piispahan on vihitty koko Kristuksen maailmanlaajan kirkon palvelukseen.  

Hyvä ja paha vai oikea ja väärä?

Piispa on huolissaan yhteiskunnallisen arvo- ja moraalikasvatuksen suunnasta, jossa taju oikean ja väärän välillä on hämärtymässä. ”Nykyajalle on tyypillistä hyvä — paha -ulottuvuuden korostuminen oikea – väärä -ulottuvuuden kustannuksella. Kysymys onnistumisesta ja mielihyvästä on hallitsevampi kuin kysymys oikeasta ja väärästä. Tavasta, jolla mielihyvä saavutetaan ei ole niin väliä.” ”Oikeassa ja väärässä ei ole kyse vain ihmisten välisistä asioista, vaan vastuullisuudesta Jumalan edessä. (2019,122).

Kieltämällä ihmisen vastuun Jumalan edessä ja pahan olemassaolon, ihmisestä tulee kaiken mitta ja itsensä tuomari. Sellaisen ajattelun seuraukset yhteiskunnalle ovat kauas kantoiset.  ”Kun kaikki mitataan hyödyllä, tuloksella, rahalla ja tavoitteiden saavuttamisella, unohtuu ihmisyys.” (143). ” Kovien arvojen ja hyödyn tavoittelu on vastoin kristillistä ihmiskäsitystä, jonka mukaan jokainen ihminen on tärkeä ja ainutlaatuinen, ihmisenä olemisella on itseisarvo”.

Erityisesti Seppo Häkkinen on huolestunut hyötyajattelun seurauksista lasten ja ikääntyneiden elämälle. ”Kun ihmisen arvo on määräytynyt lähinnä hänen taloudellisen tuottavuutensa tai työpanoksensa kautta, lapsen tai eläkeläisen arvo on silloin olematon”. Lapsi tarvitsee aikaa ja kasvurauhaa. Hyödyn tavoittelu uhkaa vahvasti lapsen itseisarvoa”. Siksi piispa vetoaa päättäjiin: ”Älkää riistäkö lapsiltamme lapsuutta.” (142-43). Vanhukset ovat kaikkea muuta kuin muiden rasite tai jokin ylimääräinen kansanosa. He voivat elämänkokemuksellaan yhdistää eri ikäryhmiä ja pystyvät usein arvioimaan kirkon elämän pitkäaikaisia trendejä.

Kirkon ja uskonnon paikka elämässä

Uskonnon ja kirkon vähättely vaikuttaa pelokkaan ilmapiirin syntymiseen.

Maallistumisen myötä yhteiskunta on köyhtynyt. ”Maallistumisprosessi pyrkii kutistamaan uskon ja kirkon tyystin yksityiselle ja henkilökohtaiselle alueelle kuuluvaksi. Jumalan työntäminen syrjään on johtanut samalla kasvavaan etiikan vääristymiseen henkilökohtaisen ja sosiaalisen synnin tajun heikkenemiseen ja etenevään relativismin lisääntymiseen” (Rohkeasti kristitty,162).

Seppo Häkkisen mukaan ei olekaan ihme, että uskonnon ja kirkon vähättely vaikuttaa pelokkaan ilmapiirin syntymiseen. Rauhaa rakastava ihminen haluaisi välttää kaikkea vastakkainasettelua.

Kirkkojen ja kristittyjen ei tulisi antaa kuitenkaan periksi vaatimuksille kirkon syrjäyttämisestä. Usko ei voi jäädä vain yksityisasiaksi, sillä se on tarkoitettu kaikille kansoille ja ihmisille.  ”Identiteetiltään vahvan kirkon ei tarvitse pyydellä anteeksi olemassaoloaan eikä kristityn sortua ’uskontohäpeään’.” Häkkisen mukaan ensimmäiset kristityt olivat monella tapaa ahdingossa, mutta ”uskonnosta ei puhuttu hiljaa kuiskaten, vaan selkeästi evankeliumia julistaen. Kirkko eli keskellä julkista elämää eikä suostunut jäämään marginaaliin pienten piirien puuhasteluksi. Ensimmäiset kristityt tiesivät, mitä varten he olivat ja mikä oli heidän tehtävänsä.” (158-162)

Kirkon tehtävästä

Mikkelin piispa haluaa paimenkirjeillään kannustaa ihmisiä olemaan rohkeasti kristittyjä ja rohkeasti luterilaisia. Siinä ei ole lainkaan kysymys mistään lainomaisesta paineesta toimia tietyllä tavalla. Kristuksen kieltäminen tai häneen tunnustautuminen on usein kiinni hyvin pienistä asioista, uskollisuudesta kaikkein vähimmässä.

Hän muistuttaa siitä, ettei kristinuskon perimmäinen sanoma liity oikean elämäntavan, moraalin tai arvojen alueelle. Kristinuskon symbolina eivät ole koskaan olleet Mooseksen laintaulut, kymmenen käskyä, jotka opettavat hyvään elämään. Symbolina on aina ollut risti, Kristuksen merkki. Risti on merkki armosta ja anteeksiantamuksesta.  Häkkinen viittaa Kyrillos Jerusalemilaisen ajatukseen 300-luvulta: ”Älkäämme siis hävetkö Vapahtajamme Kristuksen ristiä, vaan olkoon se meidän ylpeytemme. Mitä enemmän risti tahdotaan piilottaa, sitä rohkeammin piispan ja kaikkien kristittyjen tulee pitää sitä esillä. Risti on ylpeytemme, sillä se on rakkauden tunnus.”

Seppo Häkkinen puhuu paljon kirkon tehtävästä ja muodoista. Tehtäviä ei valita huutoäänestyksen perusteella. Niiden valinta on kirkolle identiteettikysymys. Kokonaisvaltainen lähetys, diakonia ja kasvatus eri muodoissaan, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus jäisivät erillisiksi tehtäviksi ilman kokoavaa jäsentymistä kirkon olemukseen.  Kirkon kutsumus ja tehtävä nousevat evankeliumista.

Seppo Häkkiselle kirkko on hyvin inhimillinen ja haavoittuvainen, itsessään heikko, mutta Kristuksessa vahva. Hänelle Lutherin näkemys seurakunnasta suurena sairaalana on aivan perustavanlaatuinen. Kaiken keskellä Kristus kulkee ja kysyy jokaiselta, tahdotko tulla terveeksi.

Kirkon kutsumus ja tehtävä nousevat evankeliumista.

Seurakunta on osa maailmanlaajaa yhteisöä

Mikkelin piispa korostaa paikallisseurakuntaa lähetystyön perusyksikkönä.  Monet suomalaiset lähetysystävät havahtuivat huomaamaan kirkon (rakennuksena) missionaarisen merkityksen, kun turvapaikkaa etsineet afgaanimiehet tulivat jokin aika sitten joukolla seurakunnan jumalanpalvelukseen. Heidän kotimaassaan tällainen tutustumiskäynti olisi ollut hengenvaarallista. Jatkuvan liikkeelläolon, muuttoliikkeen ja matkustamisen aikana vierailijoita hakeutuu usein kirkkoon ja kristittyjen yhteyteen. Lähetystyön keskihakuiset voimat korostuvat globaalina aikana. Pyhä Henki puhuttelee ihmisiä kokoontuneen seurakunnan kautta.

Seppo Häkkisen mukaan ”kirkko on Jumalan pyhyyden kohtaamisen tila. — Kirkko on rakennettu paikaksi, jossa ihminen voi hiljentyä pyhän edessä. Jokainen kirkkorakennus — palvelee uskontunnustuksena”. Siellä voi nähdä ja kuulla, miten Jumalaa kunnioitetaan, rukoillaan ja ylistetään. (Rohkeasti luterilainen, 24-25)

”Kirkkorakennus on sekä seurakunnan koti, domus ecclesiae, että Jumalan asuinsija ihmisten keskellä, domus Dei. Kirkko on Jumalan läsnäolon näkyvä merkki. Se on evankeliumin sanatonta julistusta” (Palvelkaa Herraa iloiten – Jumalanpalveluksen opas 2009, 65).

Kirkon elämä ja tulevaisuus on sidottu lähetykseen

Lähetystyötä ei tehdä, vain jossakin kaukana maapallon toisella puolella, vaan myös kotikirkon seinien sisäpuolella ja siellä, missä ihmiset kertovat toisilleen uskostaan. Kristuksen seuraaja voi aina kutsua Filippuksen tavoin ystäväänsä: tule ja katso, mitä Kristus on tehnyt ja tekee. Kristinuskon leviämisessä on juuri kristittyjen uskontodistus ollut usein ratkaisevaa.

Seppo Häkkisen mukaan kirkon elämä ja tulevaisuus on sidottu lähetykseen. Evankeliumia on julistettava sanoin ja töin kaikkialla, missä häntä ei vielä tunneta. Työ on vielä kesken ja jatkuu Kristuksen toiseen tulemiseen asti. Kristuksen seuraajat on kutsuttu Kristuksen ylösnousemuksen todistajiksi.

Tämän ainutlaatuisen tehtävän ohella heidät on kutsuttu osallistumaan Jumalan laajempaan missioon, jossa koko luomakunta on tuleva vapautetuksi turmeluksen orjuudesta. Tämä osallisuus avaa Jumalan luomistyön rikkauden ja luomisen todellisuuden. Jumalan luomistyö jatkuu ja Jumalan valtakunnan uutta luovat voimat vaikuttavat ihmisten keskellä. Nykyinen elämä on lahjaa, joka jatkuu toisessa muodossa kuoleman jälkeen. Tämä jatkuvuus antaa nykyiselle elämälle suuren merkityksen ja motivoi kristityn kunnioittamaan kaikkea luomistyötä, ihailemaan luonnon kauneutta ja suojelemaan sitä.

Seppo Häkkinen on osoittanut paimenkirjeillään, miten kansankirkko toimii rajusti muuttuvan maailman keskellä ja miten se saa yhä enemmän kansojen kirkon piirteitä. Kirkolle sataa joka puolelta neuvoja ja vaatimuksia, osa uhkaaviakin. Uusia tehtäviä tarjotaan loputtomasti. Helposti käy niin, että kirkkolaiva jää ajelehtimaan vailla selvää suuntaa.

Paimenkirjeiden nimet – Rohkeasti luterilainen, Rohkeasti kristitty muistuttavat osuvasti siitä, miten tärkeää on kirkon ja kristityn identiteetti, sen selvittäminen, mihin uskoo ja sitoutuu. Se vie lähemmäksi myös muita kristittyjä, sillä vanhan ekumeenisen kokemuksen mukaan toisiaan ymmärtävät parhaiten ne, joilla on selkeä käsitys omasta uskosta.   Piispa Häkkinen on tehnyt näillä kirjoillaan hienon palvelun, ei vain Mikkelin hiippakunnalle, vaan koko kirkollemme.

Uskontoa voi ymmärtää vain sisältä käsin

Mikkelin piispan paimenkirjeiden äärellä jäin miettimään sitä, miten kirkko kokoontumispaikkana on samaan aikaan noussut eri tahoilla uuden kiinnostuksen kohteeksi. Viime aikoina on oikeuslaitoksen ja Opetushallituksen taholta annettu kouluille suosituksia niiden joulu- ja kevätjuhlien siirtämiseksi pois kirkosta ’puolueettomaan’ paikkaan. Näin irtauduttaisiin vuosisatoja kestäneestä perinteestä, jossa kirkko ja pappilat ovat olleet pitäjän väestön yhteisiä kokoontumistiloja. Kirkko on rakennuksena pyhitetty Jumalan palvelemista varten. Kirkkoa on voitu melko vapaasti käyttää erilaisiin kokoontumisiin elleivät ne ole hengeltään kirkon uskon vastaisia.

Kirkko on ollut ollut vuosisatojen ajan ihmisten turvana ja tukena silloin, kun ahdistus on ollut suurinta. Jokaiselle pitäjälle on ollut kunnia-asia oman kirkon rakentaminen. Siksi oma kirkko on tullut rakkaaksi.  Kirkko on ollut keskellä kylää. Sana ’kirkonkylä’ kuvastaa kirkon asemaa kansan elämässä. Sanonta sitä ’ei ole vielä kirkossa kuulutettu’ kertoo käytännöstä, jonka mukaan myös saarnatuoli toimi uutisten lukupaikkana.

Ollaanko Suomessa luomassa uskonnon opetusta, steriiliä, neutraaliksi kuviteltua uskonnonmuotoa, joka kukaan ei harjoita?

Monia kysymyksiä herättää myös keskustelu uskonnonopetuksen muuttamiseksi puolueettomaksi, neutraaliksi katsomusaineeksi. Miksi pelätään tunnustusta ja hengellistä elämää?  Näitä miettiessä mieleen tulee kaksi kuvaavaa esimerkkiä.

Kansainvälisen islamtutkimuksen arvostetuimpia tutkijoita on ollut Kenneth Cragg, joka avasi v. 1956 julkaistulla teoksellaan The Call of the Minaret uuden näkökulman islamin ymmärtämiseen. Craggin mielestä islamia eikä mitään muutakaan uskontoa voi ymmärtää ulkoapäin, vaan sen uskonnollisen elämän keskuksesta käsin. Craggin mielestä juuri päivittäinen rukous ilmaisee islamin varsinaisen olemuksen.

Toiseksi voi viitata laajaan kansainväliseen keskusteluun kansalaisuskonnollisuudesta (civil religion), joka virisi 1970-luvulla amerikkalaisen sosiologin Robert Bellahin ja hänen tutkimusryhmänsä ansiosta. Bellahin mukaan amerikkalaisia yhdisti yhteinen historia ja arvomaailma, kansalliset juhlapäivät ja juutalais-kristillinen traditio. Bellah kiinnitti huomiota siihen, että kansalaisuskonto tuli havainnollisimmin ilmi maan presidenttien juhlapuheissa. Presidentti Dwight Eisenhowerin kommenttia New York Timesin haastattelussa on pidetty tällaisen uskonnollisuuden tyypillisenä ilmentymänä. Eisenhower totesi, että hänen hallituksensa arvostaa syvästi uskonnon perusteisiin juurtunutta näkemystä ja vakaumusta, mutta ei kanna huolta siitä, mitä se on.

Keskustelu kansalaisuskonnollisuudesta avasi monia uusia piirteitä uskonnon ja kulttuurin suhteesta, mutta se osoittautui lopulta keinotekoiseksi yritykseksi uskonnollisen elämän ymmärtämiseksi. Kuulu amerikkalainen kirkkohistorian professori Martin E. Marty totesi perustellusti, ettei kansalaisuskontoa voi pitää tyypillisenä uskontona, koska kukaan ei harjoita sitä käytännössä jumalapalveluselämässä.

Ollaanko Suomessa luomassa uskonnon opetusta, steriiliä, neutraaliksi kuviteltua uskonnonmuotoa, joka kukaan ei harjoita?

Jaa artikkeli: