Siinä ne seisovat rivissä, toimeksiantoa odottamassa. Kuin junan ja asiakkaiden saapumista rautatieasemalla vartovat taksit. Työmuurahaisia ne silti ennemmin ovat – kuusijalkaisiakin. Siis päivittäistavarakaupan kuljetusrobotit kaupan edustalla.

Niistä kuulee puhuttavan pääasiassa lämpimään sävyyn. Mutta miksi? Eiväthän ne lopulta ole paljon radio-ohjattavaa autoa inhimillisempiä. Ehkä nuo pienet valkoiset ”kauppakassit” rinnastetaan oranssien viiriensä takia pyöräileviin pikkulapsiin, tai kokonsa vuoksi ehkä lemmikkieläimiin.

Niitä pidetään kanssakulkijoina.

Viime kesänä Jyväskylään rantautuneet, pyörillä kulkevat Keskimaan robotit ovat joka tapauksessa saaneet kaupunkilaisilta hyvän vastaanoton.

– Kyllä niihin on suhtauduttu hämmästyttävän hienosti, Keskimaan verkkokaupan kehityspäällikkö Marko Hoffrén sanoo.

– Jatkuvasti kuulee häkellyttäviä tarinoita – viimeksi joku kertoi, että hänen pomonsa oli pysäyttänyt oman autonsa tien sivuun varta vasten noustakseen auttamaan jumiin jäänyttä roboa. Niitä pidetään kanssakulkijoina, ne ovat herättäneet kansalaisissa sympatiaa ja auttamishalua.

Talvisaikaan pyörillä kulkevat pikku apulaiset ovat ongelmissa erityisesti lumiauran jättämien isompien­ ja pienempienkin vallien kanssa. Joidenkin tarinoiden mukaan robotit alkavat pitää meteliä, kun niitä lähestyy, eikä niitä saisi lainkaan auttaa. Todellisuudessa jumiin jääneen ajoneuvon auttaminen on sallittua ja jopa suotavaa.

– Jos robotti on jumissa, sen pyörät pyrkivät liikkumaan ja silloin sitä voi ilman muuta auttaa jatkamaan matkaa. Mutta jos vapaasti liikkeessä olevaa robottia yrittää mennä siirtelemään, se lukitsee pyöränsä ja varoittaa koskemasta, Hoffrén kertoo.

Robotit ovat nöyriä ja varovaisia tienkäyttäjiä, eikä niiden kanssa yleensä helposti ajaudu törmäyskurssille. Lähimmäisenrakkauden ja empatian ei silti tarvitse ulottua liikennekäyttäytymiseen: suojatien eteen pysähtynyttä robottia ei tarvitse väistää. Se ei ole jalankulkija, eikä lain silmissä itse asiassa tienkäyttäjä ensinkään.

Vanhempi konstaapeli Lasse Pääkkönen Lounais-Suomen Poliisista tiivisti viestipalvelu X:ssä joulukuussa, että teknisesti ottaen robotti on liikenne-este. Siis kuten esimerkiksi betoniporsas – ainakin lempinimensä puolesta sympaattiseksi katsottu esine sekin.

Jos lähettirobottien liikehdintä katukuvassa ehkä näyttääkin kömpelöltä, niin ainakin periaatteessa ne oppivat koko ajan. Rinnastus työmuurahaisiin kumpuaa jalkojen virkaa toimittavien kuuden pyörän lisäksi siitä, että robotit välittävät toisilleen tietoa niin hyvistä kuin huonoista reiteistä – ja myös niistä tien katkaisevista betoniporsaista.

Liikenneolosuhteet ja esimerkiksi katujärjestelyt ovat jatkuvassa muutoksessa.

Erittäin vähän ne ovat kohdanneet ilkivaltaa.

Vaikka vastaanotto on ollut myönteinen, saavat uudet asiat­ osakseen myös vastareaktioita. Niin tämäkin. Jos itsekseen kävelytiellä köröttelevät kannelliset ostoskärryt ehkä joitakuita ärsyttävätkin, on tunteet pidetty pää­asiassa piilossa.

– Erittäin vähän ne ovat kohdanneet ilkivaltaa. Yksi tapaus on, jolloin kauppaa kohti tyhjänä palaamassa olleen robotin kantta on yritetty väkivalloin avata. Kun tämä epäonnistui ja sireenit alkoivat huutaa, robotti viskattiin ojaan. Robotissa on kaksitoista kameraa, joten operaattori näkee kyllä, kuka robottia repii ja heiluttelee, Marko Hoffrén toteaa.

Keskimaan mukaan robotit kuljettavat ostoksia kaikenikäisille ihmisille ja hyvin erilaisiin kotitalouksiin.

Oleellisempaa auttamishalun kannalta lienee kuitenkin se, että näiden pyörillä kulkevien seikkailijoiden voi helposti kuvitella vievän ruokatarvikkeita juuri sinne, mistä vastaanottajan on vaikein päästä itse liikkeelle: vanhusten ja sairaiden luokse.

Hyvän tekeminen hyväntekijälle on moninkertaista jalomielisyyttä.

Artikkeli Pyörät sutivat, apua tarvitaan! julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kirkkojen pihat ovat kaikkialla väärällään menneisyydestä kantautuvia huutoja, mutta punaruskean, hirsisen erämaakirkon vierellä niiden viesti on erilainen. Se tuntuu pullopostin tuomalta, niin kuin kukaan ei olisi astunut tälle sammalikolle vuosikymmeniin. Niin kuin vierailija olisi löytäjä.

Illuusio alkaa metsästä. Kirkon ympärillä kuusien ja mäntyjen rungoilla ja oksilla roikkuu naava, elävien puiden väleissä seisoo niitä, jotka odottavat oikeasta suunnasta saapuvaa töytäisyä. Sitten ne sortuvat tai kaatuvat, ryhtyvät maaksi. Alla kumpuilee kaksikymmensenttisen sammalmaton peittelemä kivikko.

Pihlajaveden erämaakirkko on ajatuksena kuin suoraan kauhuromanttisesta viihteestä: kaukana kaikesta keskellä metsää seisova tumma, melkein 250 vuotta vanha puukirkko, joka on kaiken lisäksi rakennettu salaa.

Legenda kertoo rakennustöissä menehtyneestä kirvesmiehestä, jonka hautakumpu kuulemma edelleen erottuu kirkon sisäänkäynnin lähellä. Ja toinen kirkon sisäseinään penkkirivien päihin jäljentyneistä kirkkokansan ”haamuista”, pysyvistä tummista varjoista hirsien kirveellä veistetyllä pinnalla.

Vaikka erämaakirkon viereen pääsee nykyään autolla, on sen sijainti edelleen todella syrjäinen, edelleen sen pihassa tuntee käpertyvänsä metsän syliin. Tuuli humisee, puut naksahtelevat, lähellä koputtaa tikka. Syysauringon valo siivilöityy puiden väleistä kauan sitten sammaloituneeseen kivimuuriin, eikä aution erämaakirkon olemuksessa ole mitään pelottavaa, mitään kauhuelokuvien kliseistä muistuttavaa. On vain rauha. Ehkä toiseen vuorokaudenaikaan on toisin.

Talkootöinä vuosina 1780–1781 rakennetun erämaakirkon kanssa kävi kuten rakennusprojektien kanssa helposti käy: suunnitelmat karkasivat käsistä, pienestä tuli suurta. Käytännössä siis Turun tuomiokapitulilta herui lupa vain pienen rukoushuoneen rakentamiseen. Tuohon aikaan kirkon puuttuminen merkitsi sivistyksen puuttumista, joten pihlajavetiset päättivät jatkaa hankkeensa salaa kirkoksi asti.

Nykymaailmasta katsoen moinen into kirkon rakentamiseen näyttää käsittämättömältä. Moni ennen itsestäänselvä asia näyttää nykymaailmasta katsoen käsittämättömältä.

Pääovi narahtaa auetessaan. Sen toisella puolella on sysipimeää.

Pyhäköt ovat usein maamerkkejä, joiden tarkoitus on erottua, näkyä kauas ja heijastella niin maanpäällistä kuin ikuisuutta kohti kurkottelevaa valtaa. Erityinen hengellinen tai henkinen kokemus ehkä vaatii oikeanlaiset puitteet tai olosuhteet, mutta ei välttämättä spektaakkelia.

Joskus pyhäköt ovat piilossa jopa ihan nenämme edessä. Jyväskylän yläkaupungilla, sisäpihalla sijaitsee yksi tällainen paikka: Teosofis-kristosofinen Pekka Ervast -temppeli. Moni jyväskyläläinenkään ei tiedä sen olemassaolosta.

Kuusikerroksisten kerrostalojen rajaamalla sisäpihalla tummanruskea, lautaverhoiltu ja kooltaan sekä muodoltaan rintamamiestaloa muistuttava rakennus näyttää nurkkaan ajetulta, niin kuin parkkipaikan asfaltti hivuttautuisi yhä lähemmäs nielläkseen lopulta koko rakennuksen.

Ervastin mukaan tässä oli Suomen henkisin paikka.

Mielikuva on osin tosi: temppeli rakennettiin vuonna 1928 avaralle tontille, puutarhan ympäröimäksi. Kerrostalokaupunki on rakennettu pala palalta muureiksi sen ympärille.

– Ervastin mukaan tässä oli Suomen henkisin paikka. Rakennus on suunniteltu ja rakennettu niin, että alttari sijaitsee tuolla kyseisellä, Ervastin osoittamalla kohdalla, kiinteistön vahtimestarina toimiva tapahtumajärjestäjä Eveliina Kivisalo kertoo.

Pelkkä rakennuksen olemassaolo sisäpihalla yllättää, mutta suurempi yllätys odottaa sisällä: vaikka rakennuksen tietää temppeliksi, on sen kaarikattoinen pylvässali todella pysäyttävä näky. Valoisa. Suuri. Odottamaton. Ja tarkkaan harkitussa paikassa.

Kristosofia on teosofiasta erkaantunut, osin kristinuskon opetuksia hyödyntävä aatesuunta, jonka aloittajaksi katsotaan vuonna 1934 kuollut Pekka Ervast.

Legenda Suomen henkisimmästä pisteestä elää yhä – eräs nainen toivoi hiljattain saada yöpyä alttarilla.

– Se oli ainutkertainen tapaus ja ainutkertainen lupa, Kivisalo naurahtaa.

Kristosofian harjoittajien määrä on pieni, ja komealle rakennukselle onkin viime vuosina löydetty muuta, täydentävää käyttöä. Konserttien lisäksi tiloissa voi järjestää uskontokunnasta riippumatta esimerkiksi häitä, syntymäpäiviä tai ristiäisiä. Kivisalon toiveena on, että rakennus aukenisi yhä useammalle kaupunkilaiselle, ja että sen maineesta katoaisi mystisyyden leima.

Vain kivenheiton päästä Pekka Ervast -temppelistä löytyy toinen yllättävä hiljentymisen ja henkisyyden paikka: Jyväskylän yliopiston hiljainen tila, Vanha paja. 1880-luvun alussa käsityön metallitöiden opetustilaksi rakennettu paja sijaitsee Seminaarinmäen korkeimmalla kohdalla, piilossa Seminariumin takana. Sen graniittipaasista rakennetut tummat seinät näyttävät sulkevan sisäänsä jotakin salaperäistä, alkuperäinen käyttötarkoitus tuntien kenties Seppo Ilmarisen pajan.

Sisältä katsoen seinien salaperäisyys muuttuu vakaaksi rauhaksi. Ne sulkevat ulkomaailman tehokkaasti ulos. Hiljentymiseen kehottavat riveihin asetellut tuolit sekä takaseinälle hiljattain ripustetut Kuutti Lavosen ja Osmo Rauhalan työt. Pajasta halutaan taidekappeli.

– Taideteosten tulkinnoilla on mahdollisuus päästä inhimillisen olemisen ytimiin. Pajan käyttötarkoitus on laajentunut, jos saadaan edes vähän käyttäjiä, jotka pysähtyvät oman olemisensa ääreen, tilan käyttöä visioimassa ollut taidehistorian professori Heikki Hanka sanoo.

Ja totisesti: hienovaraiset teokset eivät niinkään keskustele keskenään vaan ovat yhdessä hiljaa – ja melkein pakottavat katsojan mukaan piiriinsä.

Ulkona vesipisarat tippuvat mäntyjen oksilta. Liikenteen humina kantautuu voimakkaana alhaalta Rantaväylältä. Joku kiirehtii luennolle energiajuomatölkki kädessään.

Raja hiljentymisen ja arkisen kiireen välillä on huomattava, mutta ei repivä.

– Ihmisellä pitää olla joku paikka, jossa pystyy rauhoittumaan kaiken touhun keskellä, Hanka toteaa.

90 kilometrin päässä Jyväskylästä ja Rantaväylästä silmät tottuvat erämaakirkon pimeyteen. Sali pakottaa rauhoittumaan. Valoa on vähän, mutta pelottavuuden sijaan sisällä on ehkä inhimillisen kokoluokan sekä tuoksun ja värimaailman takia kotoisa, melkein pirttimäinen tunnelma.

Hirret nielevät ulkoa kantautuvat äänet. Tuoksuu sahatulta puulta, tervalta. Koristuksia ei oikeastaan ole. Saarnastuolin kaidetta täplittävät vaaleat steariininjäämät. Penkkirivit ovat niin ahtaita, että 2020-luvun aikuisen ei juuri tarvitsisi pelätä nukahtamista.

Kaiken ajattelee automaattisesti olevan vuosisatojen tai -kymmenten takaista, minkä vuoksi palovaroittimet ja yksittäiset sähköjohdot näyttävät kirkuvilta anakronismeilta.

Eteisen pöydällä lepää vieraskirja. Kaksi päivää aikaisemmin paikan päällä ovat vierailleet Guy ja Genevieve Ranskasta. ”Kiitos”, he ovat kirjoittaneet.

Kirkkokansan aaveet istuvat erämaakirkon salissa paikoillaan, nojaamassa 250 vuotta sitten kaadetuista männyistä veistettyihin hirsiin. Pelottavia he eivät ole. He ovat rakastettavia.

Kotimatkalla lämpimässä autossa ajatus viipyy aavemaisuudessa. Miksi joku aatesuunta, joku henkilö tai joku rakennus saa kannettavakseen mystisyyden viitan?

Minkä sanan valitsisi otsikkoon, tiivistämään metsän keskelle talkootöinä melkein 250 vuotta sitten rakennetun kirkon olemus? Ei aavemainen, pelottava, mutta ei myöskään majesteettinen. Kaunis, tietenkin. Mutta mystinen? Ei oikeastaan. Salaperäinen? Ehkä. Pysäyttävä, vaikuttava, surumielinen? Kyllä, mutta ei. On jotain kosketeltavampaa.

Sama tekijä, joka rakentaa jykevän kivihallin, jossa opetetaan nuoria opettamaan lapsia, tekijä, joka muuttaa rakennuksen sirpalesuojaksi, varastoksi ja huoltotilaksi ja lopulta tiedeyhteisön hiljentymispaikaksi. Joka löytää maan keskeltä harjun rinteestä Suomen henkisimmän paikan, rakentaa siihen alttarin, jonka ympärille temppelin, jonka ympärille kaupungin.

Yksi itsestään selvä sana, joka vain ei sovi otsikkoon. Ihminen.

Artikkeli Maan korvessa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kyseessä on espanjalaisen Virgin de la Oliva -osuuskunnan valmistama Málaga Cruz -tyyppinen väkevä viini, jonka Suomessa myytävän pullon etiketissä lukee varsin yksiselitteisesti Kirkkoviiniä – Kyrkvin. Tyylilajinsa nimen mukaisesti viini valmistetaan Málagassa Etelä-Espanjassa.

– Nykyinen viini on ollut meillä käytössä vuoden 2022 alusta. Asiaa tarkastellaan uudestaan joidenkin vuosien välein. Pieni työryhmä kartoittaa yhtäältä nykyisen viinin tilanteen, että onko sen hinta noussut tai taso laskenut, ja toisaalta, onko markkinoille tullut jotain parempaa. Kun on iso seurakunta, viiniä kuluu paljon ja hintakin tietenkin merkitsee, sanoo seurakunnan pääsuntio Jarmo Tanninen.

Makean viinin käyttämisellä haetaan juhlavuuden tuntua.

Seurakunnat saavat päättää käyttämänsä ehtoollisviinin itse, sillä ainoalla reunaehdolla, että viinin on oltava rypäleistä valmistettua. Hedelmä- tai marjaviinit siis eivät kelpaa.

Viini saa olla peräisin mistä maailmankolkasta hyvänsä, ja joissain seurakunnissa onkin käytössä kotimainen Valamon luostarin viini. Sen tuotantomäärät vain ovat niin pieniä, että hinta muodostuu korkeaksi. Tärkeimmät viinin valintaan vaikuttavat tekijät ovat Jyväskylän seurakunnassa maku ja suutuntuma, hinta sekä saatavuus.

– Maku on hyvin seurakuntakohtainen asia, mihin missäkin ollaan tykästytty. Pääsääntöisesti ehtoollisviinit ovat makeita, tarkoitus on, että makuaistimus ei olisi ruokaviinimäinen, Tanninen kuvailee.

– Makean viinin käyttämisellä haetaan juhlavuuden tuntua.

Sokeria Kirkkoviinissä on peräti 200 grammaa litraa kohti eli kyse ei tosiaan ole jokapäiväisestä illallisviinistä. Se on varsin makea jälkiruokaviiniksikin: vertailun vuoksi esimerkiksi useimpien portviinien sokeripitoisuudet liikkuvat 100 ja 150 gramman välillä.

Jyväskylän seurakunta on Suomen suurin evankelis-luterilaisen kirkon seurakunta, mikä merkitsee, että myös viiniä kuluu runsaasti. Pääsuntio Tanninen muistelee, että edellinen viinikuorma tuli perille toukokuussa, kaikkiaan nelisenkymmentä laatikkoa, kuusi pulloa laatikossa. Rapiat 250 pulloa siis. Yhdestä pullosta riittää hieman papista riippuen 80–100 ehtoollisviiniannokseen.

– Toukokuun erällä pärjätään puolisen vuotta, Tanninen havainnollistaa.

Vaikka varsinaisia viinikellareita ei enää ole, säilytetään ehtoollisviini edelleen kirkoissa ja seurakuntakodeissa lukkojen takana.

Erikoiselta saattaa tuntua, että ehtoollisviinin verotuksellinen erityisasema poistui vuonna 2018, minkä jälkeen seurakunnat ovat tilanneet viininsä Alkon verkkokaupasta samaan tapaan kuin yksittäiset kuluttaja-asiakkaat. Tuotteet ostoskoriin, toimitus kotiinkuljetuksella.

 Sillä on hyvä säilyvyys.

Hävikkiä tulee etenkin alkoholipitoisen viinin kohdalla erittäin vähän.

– Sillä on hyvä säilyvyys. Meillä on käytäntönä säilyttää kalkkimaljaan toimituksen päättyessä jäänyt, siunattu viini erikseen, erossa siunaamattomasta viinistä. Tällöin esimerkiksi diakonit, joilla ei ole oikeutta asettaa ehtoollista, voivat jakaa sitä tilaisuuksissa, Tanninen kertoo.

Vastoin yleisiä harhaluuloja ei ehtoollisviini lähtökohtaisesti ole laimennettua – ainakin Jyväskylän seurakunnassa se kaadetaan suoraan valmistajan pullosta siunattavaksi ja tarjottavaksi. Tarjolla on lisäksi alkoholiton vaihtoehto, tukusta hankittava Carl Jung. Lapsille tarjotaan joko alkoholitonta viiniä tai rypälemehua.

Siihen aikaan, kun Jeesus on tarjonnut ehtoollista, ei ole alkoholitonta viiniä vielä ollut olemassa.

– Tässä on autenttisuuden lähtökohta taustalla, sillä siihen aikaan, kun Jeesus on tarjonnut ehtoollista, ei ole alkoholitonta viiniä vielä ollut olemassa. Olen kollegoilta kuullut, että tietyissä osissa Suomea piispat ovatkin sitä mieltä, että ehtoollisella on oltava tarjolla myös alkoholipitoista viiniä. Pelkän alkoholittoman tarjoaminen ei siis kävisi päinsä.

Jyväskylän seurakunnassa tarjottava Kirkkoviini on varsin vahvaa, 15-prosenttista, mikä asettaa tietyt reunaehtonsa sen käytölle.

Piispan ohjeen mukaan ehtoolliselta ylijäänyt, ehtoollista varten siunattu viini tulisi käyttää toimitukseen osallistuneiden kesken sakastissa jälkiehtoollisella varsinaisen seremonian päätyttyä. Ylijäämäviini pitäisi siis varastoimisen sijaan juoda pois.

Käytännössä tämä on kuitenkin usein mahdotonta: papit jatkavat messun jälkeen matkaa kuka kotiin, kuka seuraavaan tilaisuuteen – usein autolla. Tieliikennelaki ja ihmisen elimistön kyky polttaa alkoholia eivät tunnusta eroa siunatun tai siunaamattoman viinin välillä.

Artikkeli Ehtoollisviinin salaisuudet julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Siksi esimerkiksi katkaisusirkkelin jalustaan on käytetty Puistokadun kappelin vanhaa rappurallia ja Säynätsalon hautatukia, ja sirkkelin liikuttamisen mahdollistavat vanhasta roskapöntöstä sosialisoidut pyörät.

– En mene hakemaan kaupasta uutta terästä ja rautaa, ellei ole aivan pakko, Särkkä sanoo.

Ajatus lähtee liikkeelle silloin kun sopiva idea pulpahtaa mieleen.

Hän on Jyväskylän seurakunnalla erityisammattimiehenä, asemapaikkanaan pääasiassa Mäntykankaan hautausmaa. Komean kuuloisen tittelin taakse kätkeytyy käytännössä se tosiasia, että seurakunta on ulkoistanut haudankaivuun, ja hautausmaiden ylläpidosta vastaavien henkilöiden ammattinimike on nykyään haudankaivajan sijaan erityisammattimies.

– Monttumaakari minä olen, jos joku kysyy. Koskaan en esittele itseäni erityisammattimieheksi.

Särkkä on koulutukseltaan levyseppähitsaaja. Hänen varsinaiseen toimenkuvaansa kuuluu hautausmaan ja sen laitteiden ylläpito, mutta hän tekee etenkin talvisaikaan myös ylimääräisiä puhdetöitä. Sellaisia ovat esimerkiksi idioottivarmat lapiotelineet hautausmaiden ajoneuvoihin, mittatilauksena hankitun roska-astioiden tyhjennyskauhan lisäosa, joka estää kipattavaa astiaa putoamasta lastinsa mukana, sekä kynttilät kynttilänjalkoihin sopiviksi ”vuoleva” sorvi.

Aloitteet keksinnöille tulevat aina käytännöstä: esimerkiksi kynttiläsorvi sai alkunsa keskustelusta Lahjaharjun kappelin suntion Kirsi Harjulan kanssa.

– Kirsi tuli puhisseeksi miten työlästä on vuolla kynttiläntyviä jalkoihin sopiviksi. Valmiiksi muotoillut kynttilät olisivat tulleet monin verroin kalliimmiksi, joten minä lupasin koittaa ongelman ratkaisemista. Tein sitten tämän sorvin. Sen terien viilaaminen oli tarkkaa hommaa, eikä sellaiset näissä meidän tiloissa luonnistu. Tein ne kotona yksiön pöydän ääressä iltaisin, Särkkä kertoo.

Nyt kynttilän vuoleminen kestää kampea pyörittämällä muutaman sekunnin, ja roskatkin valuvat suoraan niille tarkoitettuun astiaan.

– Monta kertaa on sanottu, että mieti työajalla. Mutta eivät ihmisen aivot toimi niin, eivät minun ainakaan. Ajatus lähtee liikkeelle silloin kun sopiva idea pulpahtaa mieleen, ja usein se on illalla nukkumaan mennessä.

Teen sitä työtä, mikä tuntuu hyvältä.

Keksintöjen tekeminen ja suunnittelu rajautuu talviaikaan, sillä kesäisin hautausmaan ylläpito vaatii erityisammattimiesten ja heidän avukseen palkattavien kausityöntekijöiden kaiken ajan. Tarkan markan toimintatavassa ei varsinaisesti ole kyse seurakunnan rahojen tarkasta laskemisesta vaan elämänfilosofiasta. Jos voi tehdä itse, ei pidä ostaa valmista, ja asioita tehdään sydämen halusta.

– Yksi ihminen kysyi kerran hautuumaalla, että mitä saan palkkaa. Vastasin eurolleen, mihin hän totesi vähän väheksyen, että nojoo, kai jonkun tuokin työ täytyy tehdä. Kimposin heti, että tyhmä minä olisin, jos tätä rahan takia tekisin, silloin olisin lukenut lääkäriksi tai juristiksi. Teen sitä työtä, mikä tuntuu hyvältä.

Työpaikkoja Särkällä onkin hänen omien sanojensa mukaan riittänyt ajoneuvoyhdistelmän kuljettajasta alkaen kaikkiaan yli 20.

– Olen vaihtanut, kun olen kyllästynyt. Voiko ihmisen työn jälki olla hyvää, jos hän ei tykkää siitä mitä tekee? Laajemminkin yhteiskunnassa pitäisi pystyä löytämään ihmisille sisällöltään mielekkäitä ja matalan kynnyksen töitä, joihin päästäkseen ei tarvitsisi istua vuosikausia koulun penkissä. Se helpottaisi syrjäytymisongelmaa, hän uskoo.

Pitkään pimeänä ollutta sosiaalitilan loisteputkea Sami Särkkä ei kuitenkaan vaihda, se homma kun on ulkoistettu huoltoyhtiölle. Ylimääräisten töiden tekeminen omaksi iloksi ilman eri korvausta ei automaattisesti tarkoita höynäytettävän roolia.

– Ihmissuhde-ekspertti en ole, ja parhaiten tulenkin toimeen kuolleiden kanssa. Mutta tämmöisiä mekaanisia asioita minä tykkään tehdä ja suunnitella, Särkkä sanoo.

Artikkeli Uudet keksinnöt syntyvät yksiössä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Nainen puhuu miehelle ja osoittaa sormellaan alaviistoon, missä suorissa kulmissa toisiinsa nähden makaavat laatikot heijastavat pinnoiltaan kevätaurinkoa. Laatikot ovat Jyväskylän keskustan taloja. Luultavasti Vesilinnan näkötornissa puhuva nainen tarkoittaa vihreällä palikalla Matkakeskuksen vieressä seisovaa toimistorakennusta.

Kun katseen nostaa ylemmäs, kaupunkia ympäröi joka suunnassa horisonttiin katoava pyöreiden vihreiden aaltojen meri. Valkeat vaahtopäät meressä ovat avohakkuita jossakin Toivakan suunnalla.

Mutta näkötornin mies ja nainen eivät katso olevia tai hakattuja metsiä, vaan kaupunkia. He ovat tamperelaisia, lomamatkalla Jyväskylässä. Heille Jyväskylä tuntuu olevan ainakin vähän uusi ja vieras. He katselevat kaupunkia yläviistosta, sen keskeltä, koko kaupungin siluettia hallitsevasta pisteestä.

Metsien läsnäoloa ei Jyväskylässä voi kuitenkaan välttää. Sillä kun laskeutuu alemmas ja tutkii maisemaa esimerkiksi Ainolanrannasta tai Kuokkalan sillalta käsin, Vesilinna on käytännössä ainoa kohta, jossa horisontin nouseva ja laskeva, epäsymmetrinen sahalaita väistyy ihmisen rakentaman suorakulmaisen objektin tieltä. Se on ainoa kohta, jossa taivaan ja maan raja ei ole puiden latvojen piirtämä.

”Ensimmäisen kerran hän näki kaupungin ääriviivat taivasta vasten, vieraan profiilin, torninhuipuista ja kaunokoukeroista muodostuvan, arkailevan ja haaltuneen kuin jossain Euroopasta tulleessa vanhassa postikortissa.”

Näin Tove Jansson kirjoitti vuonna 1974 ilmestyneessä romaanissaan Aurinkokaupunki. Romaani käsittelee ihmisen ikääntymistä, ja edeltävän sitaatin voi helposti lukea metaforana peiliin katsomisesta jonakin kipeän kirkkaana hetkenä. Kirjaimellisesti luettuna sen voi ajatella vaikka ensimmäisenä kertana, kun näkökulmahenkilö katsoo kotikaupunkiaan kunnolla.

Kulunut vuosi on pakottanut meidät katselemaan enemmän lähellä olevia asioita – niin ihmisiä, huoneita, rakennuksia kuin maisemiakin.

Kulunut vuosi on pakottanut meidät katselemaan enemmän lähellä olevia asioita – niin ihmisiä, huoneita, rakennuksia kuin maisemiakin. Kotikaupunkiin pätee sama silmälääkärin neuvo kuin näyttöpäätetyöhön: kannattaa katsoa muutama sekunti horisonttiin ja sulkea silmät hetkeksi. Silmä lepää, kun katsoo kauas. Sen jälkeen on helpompi nähdä myös lähelle.

Siksi kotikaupungin ääreen pysähtyminen on ajankohtaista juuri nyt. Ja siksi Jyväskylän rantaraitti on melkein tungokseen asti täynnä ulkoilijoita heti, kun sunnuntaille osuu aurinkoinen kevätpäivä.

Kuokkalan sillan pienet näköalalevikkeet ovat mainio paikka kaupungin katseluun.

Sieltä näkymää hallitsee tietenkin etummaisena seisova Lutakko, maamerkiksi 1990-luvulla suunniteltujen tornitalojen alue, jonka ansiosta Vaajakosken moottoritien suunnasta tuntuu kuin saapuisi isompaankin metropoliin.

Muuten Jyväskylä näyttää levolliselta ja tiiviiltä, rinteeseen rakennetulta pikkukaupungilta, jollainen se onkin. Koska rakentamisessa uusi tuntuu aina olevan vanhaa suurempaa, erottuvat aikakerrostumat kaukaa katsottuna huonosti. On vain tasakorkuisten, pääasiassa vaaleiden kerrostalojen massaa.

Vaikka ihminen on Jyväskylässäkin siirtänyt järvien rantoja ja jokien uomia, ja tekee sitä vastakin, ovat vedet ikuisia.

Poikkeuksen tekevät punatiiliset tehtaanpiiput, jotka puhkovat maisemaa Lutakossa, Tourulassa ja Kankaalla. Ne ovat matkamuistoja kaupungin matkalta ajassa, kulttuurihistoriallisina kerrostumina säilytettyjä.

Paljon niitä korkeammalle kohoavat kauempana Keljon suunnassa antennimastot. Ne kertovat viestintäteknologian vallankumouksesta, mutta säilytetäänkö niitä muistoina sitten, kun ovat enää kuriositeetin omaisia merkkejä menneestä?

Kaukaa katsottuna kaikki näyttää pieneltä, ja Jyväskylän koko kantakaupunki vain järven ja taivaan väliin puristetulta raidalta.

Koulutuksesta, teollisuudesta ja urheilusta puhutaan kaupungin kivijalkoina, mutta niin tehdään muuallakin. Loppujen lopuksi Jyväskylä poikkeaa keskimääräisestä suomalaiskaupungista vain yhdellä tavalla: sillä, että se on ahdettu järven ja harjun väliselle kaistaleelle, suhteellisen jyrkkään rinteeseen. Suomen Ateenaksi sitä kutsuttiin alkujaan siksi, että rautatien varresta kohonnut vaaleiden puutalojen muodostama kaupunki todellakin saattoi muistuttaa vuosikymmenten takaisia mielikuvia Ateenasta.

Nykyään ajatus tuntuu kaukaiselta, mutta sijainnista johtuu myös monien surema puu-Jyväskylän tuho. Kaupungit kasvavat ylöspäin, kun tilaa muualla ei ole. Kalevankadulle keskustan koillislaidalle alkaa pian nousta kaupungin korkein, 16-kerroksinen asuintalo, joten trendi jatkuu. Vaikka ihminen haluaa muistoissaan takertua vaikka Kauppakadun kuorma-autoliikenteen liehuttamiin kesähousun lahkeisiin, on kaupunkien dynamiikka luonnostaan vanhaa syövä. Koko idea kaupungista perustuu tehokkuuteen, mahdollisimman monen ihmisen ja palvelun tuomiseen mahdollisimman lähelle toisiaan. Se on fakta, vaikka siitä ei pitäisikään: vanhaan jäävät ne kaupungit ja kaupunginosat, joissa elämä pysähtyy. Jotkut niistä löydetään myöhemmin uudestaan.

Kaupungissa eläessä ja liikkuessa sitä keskittyy enimmäkseen ihmisen aikaansaannoksiin. Siis katujen nimiin, maamerkkirakennuksiin, siihen kauppaan, toimistoon tai asuintaloon, johon kulloinkin on matkalla. Kun kaupunkia katsoo etäisyyden päästä ja siitä poistaa kerroksia yksi kerrallaan, pääsee lähemmäs sitä, missä oikeastaan on. Pois Lutakon tornitalot ja niitä edeltävät metsäteollisuuslaitokset, pois Mattilanniemen toimistorakennukset ja kaatopaikka, pois Kaupunginkirkkoa ympäröivät kuusi- ja seitsemänkerroksiset kivitalot, pois niitä edeltävät kaksikerroksiset kivirakennukset ja puu-Jyväskylä.

Järviä, järviä, järviä, tämän takia mä tykkään Jyväskylästä.

Jää järveen viettävä maanpala soraharjun rinteessä, keskellä järvien, jokien ja metsien muodostamaa sattumanvaraista maisemaa.

Näin sitä pysähtyy yksinkertaiseen, ikuiseen ajatukseen: mikä kaupunki oikeastaan on? Joukko ruutukaavaan sommiteltuja rakennuksia vai ihmiset, jotka elävät elämänsä niissä ja niiden väleissä? Vai ihmisten ja rakennusten ja ruutukaavojen kerroksia tietyssä kohdassa planeettaa, tiettyjen maaston oikkujen välissä?

– Järviä, järviä, järviä, tämän takia mä tykkään Jyväskylästä, Jyväsjärven, Päijänteen ja Palokkajärven suuntiin viittilöivä tamperelaisnainen sanoo matkakumppanilleen Vesilinnan näkötornissa.

Niin yksinkertaista se voi olla. Vaikka ihminen on Jyväskylässäkin siirtänyt järvien rantoja ja jokien uomia, ja tekee sitä vastakin, ovat vedet ikuisia. Ja vaikka sitä ei näe kaupungin siluettia katsoessa – ei ehkä näkötornistakaan – makaa kaupungin halkaisevalla ratapihalla tänäkin sunnuntaina parikymmentä junanvaunullista kuusitukkeja matkalla sinne, missä korkeat savupiiput edustavat paitsi eilistä, myös tätä päivää, ja missä niissä edelleen seisoo usko huomiseen.

Teknologiset saavutuksemme ovat kuusesta ja männystä veistettyjä, emmekä metsien liikahakkuita kritisoidessamme ota kantaa vain metsänomistajien tekemisiin vaan myös omaan historiaamme, omaan elämäntapaamme. Sekin on joskus hyvä muistaa.

Kerroksia ja vuosirenkaita, paksuja ja ohuita. Syitä ja seurauksia. Kaikkea sitä on kaupunki. Optimismin, mutta ehkä myös kotiseuturakkauden oireita on se, että ympärille katsellessaan näkee aina parempaan suuntaan menossa olevia asioita, tai ainakin mahdollisuuksia parempaan huomiseen.

Jyväskylän historiaa lukuisissa kirjoissaan esitelleen Jussi Jäppisen Oodi Jyväskylälle -teoksessa on kaunis utuinen valokuva, jossa lentokone lentää korkealla tehtaanpiipusta tupruavan savupilven yläpuolella. Kuvan alle on taitettu Toivo Laakson säe: Katseesi yli purjehtii airut, ikuisuus hieraisee silmiään.

Kannattaa katsoa muutama sekunti horisonttiin ja sulkea silmät hetkeksi.

Artikkelia varten on haastateltu Suomen historian professori Kustaa H. J. Vilkunaa. Kirjalliset lähteet: Jussi Jäppinen & Toivo Laakso: Oodi Jyväskylälle (Oy Sisä-Suomi Kirjapaino, 1987), Jussi Jäppinen: Oletko koskaan nähnyt kauniin kaupungin (Minerva, 2006), Tove Jansson: Katse horisontin yli – sitaatteja luonnosta, merestä ja ihmisluonnosta (WSOY, 2020, toim. Katariina Heilala). Maria Stenroos: ”Lääkärin neuvo: Näytön tuijottaja, katso välillä horisonttiin” (Yle.fi, 13.10.2016).

Artikkeli Kaupunki taivaan rajalla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Haluamme noudattaa viranomaisten suosituksia ja määräyksiä hyvin tunnollisesti. Kokoontumisrajoitus on tietysti vaikuttanut oleellisesti toimitusten järjestelyihin. Aluehallintoviraston määräys maksimissaan 10 hengen yleisötilaisuuksista on ollut voimassa nyt jo pidempään. Ihmiset ovat sen kiitettävästi myös sisäistäneet, sanoo Yhteisen seurakuntatyön johtaja Heli Ahonen.

Kovin paljon tuota kymmenen henkilön rajaa ei lähdetä ylittämään.

Käytännössä vastuu yleisömäärän rajaamisesta on toimituksen suorittavalla papilla, joka käy asian etukäteen läpi asianosaisten kanssa. Hautaan siunaamisten kohdalla tiukasta 10 hengen rajasta on joustettu silloin, kun vainajan tärkeimmän lähipiirin koko on ollut suurempi.

– Olemme pitäneet linjaa, että ylitys sallitaan vain, kun kyseessä ovat vainajan perheenjäsenet, ja kovin paljon tuota kymmenen henkilön rajaa ei lähdetä ylittämään, Ahonen sanoo.

Hautaustoimistojen liitto kritisoi hautajaisten tiukkoja osallistujarajoituksia julkisesti maaliskuun alussa.

Poikkeusaika on vaikuttanut jossakin määrin myös toimitusten lukumääriin Jyväskylän seurakunnassa.

– Hautaukset tietenkin tapahtuvat kun tapahtuvat, ja onneksi pandemia ei ole meillä vaikuttanut niiden lukumääriin merkittävästi. Mutta kun katsoo vuotta 2020 kokonaisuutena, vihkimisiä oli aiempaa vähemmän, ja niitä on jonkin verran siirretty tulevalle kesälle. Myös kasteita siirrettiin paljon, Ahonen kertoo.

Vaikka lapsen nimi on rekisteröitävä kolmen kuukauden sisällä syntymästä, voi varsinaisen kasteen järjestää milloin hyvänsä myöhemminkin.

Seurakunta on järjestänyt kantajat kuljettamaan vainajan etukäteen hautaan siunausta varten.

– Viime kesänä oli jo paljon hieman alle yksivuotiaiden kastetilaisuuksia.
Hautajaisten kohdalla samanlaista joustoa ei luonnollisista syistä ole, ja seurakunta on tarjonnut apua yleisörajoitusten tuottamiin uusiin tilanteisiin muun muassa tarjoamalla kantoapua vainajan siunaamista varten. Käytännössä seurakunta on järjestänyt kantajat kuljettamaan vainajan etukäteen hautaan siunausta varten.

– Asia nousi esiin viime keväänä, kun saattoväen lukumäärää jouduttiin rajoittamaan. Melkein viikoittain tätä palvelua on tarvittu, seurakunnan hautaustoimen päällikkö Antti Pekuri sanoo.

Toinen iso muutos on se, ettei vainajan katsominen ennen siunausta ole seurakunnan tiloissa mahdollista. Pekurin mukaan vainajan tuhkaaminen ja siunauksen suorittaminen pienimuotoisesti uurnan äärellä on yleistynyt poikkeusaikana.

Ylimääräistä päänvaivaa toimitusten järjestelyissä tuottaa se, että tällä hetkellä kaupungin ja aluehallintoviraston ohjeet poikkeavat toisistaan: kaupunki suosittelee yksityistilaisuuksiin maksimissaan kuuden hengen henkilömäärää, kun AVIn suositus yleisötilaisuuksiin on kymmenen henkeä. Kodeissa järjestettävät kastetilaisuudet ovat yksityistilaisuuksia, jolloin kirkko ei voi määritellä niiden väkimäärää.

Aina ei välttämättä tiedä millaiset määräykset ovat voimassa ensi viikolla.

– Silloin pappi yrittää kasteperheen kanssa keskustelemalla päästä yhteisymmärrykseen. Hyvin tämä on yleisesti ottaen toiminutkin, Heli Ahonen kertoo.

Toisaalta suuntaus on Ahosen mukaan ollut jo ennen koronapandemiaa se, ettei juhlia ole järjestetty ihan niin suurella joukolla kuin aiemmin on ollut tapana.

Kokonaisuutena seurakuntatyön johtaja pitää kirkollisia toimituksia koskevaa ohjeistusta riittävän selkeänä.

– Määräyksiä on ollut toimitusten kohdalla kohtuullisen helppo soveltaa käytäntöön. Muussa seurakunnan toiminnassa nopeat muutokset ja epäselvyys näkyvät enemmän, kun aina ei välttämättä tiedä millaiset määräykset ovat voimassa ensi viikolla, Ahonen sanoo.

Artikkeli Rajoitukset tuoneet muutoksia kirkollisiin toimituksiin julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Ehkä tämä on papin puhetta vähän itselleenkin, Jyväskylän seurakunnan pastori Ville Tikkanen pohtii puhelimessa.

Sillä hän tarkoittaa sitä, kun on koronakaranteenissa kotona istuessaan ja asioita monelta kantilta mietiskellessään alkanut kääntää ajatuksia siihen suuntaan, että vastoinkäymisestä voi seurata jotakin hyvääkin. Että koettelemukset voivat tuoda lujuutta.

– Kun päivä toisensa jälkeen tarkkailee omia oireita ja vointia ja miettii, että milloinkahan tämä päättyy, niin tämmöisillä ajatuksilla ja puheilla sitä yrittää pitää itseään toivon puolella, Tikkanen sanoo.

Testituloksen saadessa tiesin heti, että leiri päättyy, ja myös miten valtavan monen ihmisen elämään se vaikuttaa.

Aluksi ei ollut niin. Lokakuun puolivälissä koronaviruksen aiheuttamaan tautiin sairastunut Tikkanen on ollut karanteenissa kuukauden, eivätkä oireet vieläkään ole täysin hellittäneet. Hänen sairastumisensa ylitti kansallisen uutiskynnyksen, koska se sattui kesken Kannonkosken Piispalassa järjestetyn Jyväskylän seurakunnan rippileirin. Tartunnan vuoksi jo ennestään melkein puolella vuodella lykkääntynyt leiri jouduttiin keskeyttämään.

– Päällimmäinen fiilis oli, että nyt tästä tuli minun sairastumisen takia ihan hirveä sotku.

Pandemian takia kesältä syyslomaviikolle siirtyneen rippileirin oli määrä alkaa aamulla sunnuntaina 11. lokakuuta. Edellisenä päivänä oli kerrottu jyväskyläläisissä kouluissa tapahtuneista laajoista korona-altistumisista, mikä aiheutti leirin vastuuohjaajille kovasti töitä viime hetkillä: missä kouluissa kukin leiriläinen oli, oliko altistuneita, pääsisivätkö kaikki matkaan. Pikapäätöksellä leirille lähtöä siirrettiin aamusta iltapäivään.

Lopulta tiedot saatiin ja linja-auto kuljetti leiriläiset Piispalaan. Päivän hektisyyden takia Ville Tikkasen on hankala arvioida omaa vointiaan päivän aikana.

– Jälkeenpäin miettien voi olla, että illan aikana saattoi jotain väsymystä tai semmoisia lieviä oireita olla, mutta jotenkin sen laittoi siinä kaiken kahden vuorokauden hektisyyden ja kuormittumisen piikkiin, hän pohtii.

Onneksi pahin itseruoskinta alkoi hellittää ensimmäisen viikon jälkeen.

– Yöllä sitten houreilin unissani kolmisen tuntia ennen kuin mittasin kuumeen. Oli kuumetta ja kurkku kipeä, tuli vähän nuhaa ja lihassärkyä. Heti tiesin, että oli lähdettävä pois ja testeihin, ja leirille järjestettävä uusi ohjaaja.

Positiivisen testituloksen Tikkanen sai maanantain ja tiistain välisenä yönä, välitti tiedon rippileirien taustatiimille ja leirin keskeyttämisestä tiedotettiin nuoria tiistaiaamuna.

– Voi ei, Tikkanen sanoo ajatelleensa ensiksi.
Ei kuitenkaan niinkään itsensä, vaan ripariryhmän kannalta. Leiri on rippikoulussa useimmille se tärkein juttu.

– Testituloksen saadessa tiesin heti, että leiri päättyy, ja myös miten valtavan monen ihmisen elämään se vaikuttaa. Se oli syyslomaviikko, joten vanhemmat olivat laittaneet nuoret riparille ja muulla perheellä oli omat suunnitelmat. Ne kaikki menivät uusiksi.

Vastuuntuntoisena ihmisenä Tikkanen kävi tapahtuneen vuoksi läpi voimakkaita itsesyytöksiä. Aikaa ja energiaa vei niin sen pohtiminen, olisiko tartunnan voinut jotenkin välttää kuin ajatus siitä, olisiko oireet ja sairastumisen voinut jotenkin havaita ja ennakoida aikaisemmin.

– Onneksi pahin itseruoskinta alkoi hellittää ensimmäisen viikon jälkeen.

Seurakunnan varo-ohjeet ovat tarkat ja Tikkanen sanoo noudattaneensa niitä säntillisesti. Tartunta tuli silti jostakin – ja yllätti.

– Tässä vain kävi tosi huono tuuri.

Suoraa syyllistämistä Tikkanen ei sano kokeneensa, vaikka sairastuminen aiheutti muutoksia ja luopumisia monen ihmisen elämään. Rippileiriläisten perheistä hän sai kannustavia viestejä, samoin kollegoilta ja läheisiltä.

Syyllistämisen ilmiönä hän kuitenkin tunnistaa.

– Kun tämä ilmiö on kestänyt jo kuukausia, tulee usein rivien välissä näkyväksi se ajastus, että jostakin ja jostakustahan poikkeustilanne johtuu. Moni joutui keväällä luopumaan monesta kivasta jutusta koronan takia. Nyt on mennyt niin paljon aikaa, että monenlaista taakkaa on kertynyt. Sitä ei varmasti ole tarkoitus kasata kenenkään sairastuneen harteille, mutta asiailmiönä sellainen stigma tai leima on olemassa.

Tikkanen joutui sairauden alkuvaiheessa varotoimenpiteenä kahdeksi vuorokaudeksi sairaalaan tarkkailuun happiarvojen laskun vuoksi. Hän kuitenkin pitää sairastumistaan varsin lievänä, eikä ole kokenut tilaansa missään kohtaa huolestuttavaksi.

Kuten ystävä minulle viestissä kirjoitti, kaikki kokemukset jättävät meihin jollain tavalla jotakin.

Karanteeniaika on kuitenkin venynyt pitkäksi, kun oireet eivät ole loppuneet kokonaan. Eristys koettelee erityisesti henkistä jaksamista. Siksi, kuten aluksi todettiin, hän on puhunut papin ajatuksia myös itselleen.

– Kuten ystävä minulle viestissä kirjoitti, kaikki kokemukset jättävät meihin jollain tavalla jotakin. Pysähtymisessä on mahdollisuus uuteen, mutta siinä näkee myös sen, mitkä ne tärkeät perusasiat ovat. Kun tulee oltua ihan urakalla kotona, kodin ja perheen merkitys korostuu. Itsestäänselvyydet, kuten laadukas terveydenhuolto tulevat näkyviksi. Se, että on ihmisiä, jotka välittävät ja haluavat tietää miten menee, Ville Tikkanen pohtii.

Artikkeli Toivon puolella julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Jyväskylän Kaupunginkirkko on paitsi paikallinen ja alueellinen ikoni, myös 140-vuotias rakennus.

Lasivillasuo sijaitsee yläpohjassa, rakennuksen vesikaton alla. Se on pimeä, ullakon kaltainen tila, jonne on vuosikymmenien saatossa varastoitu käytöstä poistettua tavaraa: urkupillejä, kirkonpenkkejä. Pitkospuut ovat huoltoreittejä, joita pitkin kulkien huolehditaan siitä, että vesikatto pitää ja kirkon lämpöeristeenä toimivat villat pysyvät kuivina.

– Eihän näissä tiloissa normaalisti käy juuri kukaan. Rakennuksen teknisestä kunnossapidosta vastaavat ihmiset käyvät joskus tarkistamassa katon ja eristeiden kuntoa, Laasonen toteaa.

Hän on lupautunut esittelemään Kaupunginkirkon salaisia paikkoja – siis niitä soppia, joita kaupunkilaiset eivät tuttua tutummassa kirkossaan koskaan näe.

Salaisia paikkoja riittää: yläpohjan lisäksi niinkin tutun kuuloiset tilat kuin urkuparvi, sakasti ja asehuone ovat kohteita, joihin kirkossa vierailevat eivät juurikaan pääse katsomaan. Kaupunginkirkko on kompakti kirkko, ja useimmat tilat ovat pieniä. Vaikka rakennus on vanha, se ei ole museo. Siksi asehuone, alunperin aseiden säilytykseen kirkossa vierailun ajan, on nykyään suntion varasto, jonka kaapeista löytyy kaikkea kirkon arjessa tarvittavaa ehtoollispikareista vihkiraamattuihin, kynttilöihin ja kastemekkoihin.

Eteisessä portaiden alla on siivouskomero. Sakastin lattiasta puolestaan aukeaa luukku, jonka kautta pääsee pieneen viinikellariin. Kesällä virassa aloittanut suntio Katja Laitinen on ottanut kellarin uudelleen käyttöön.

– Tässä rakennuksessa ei juuri ole neliösenttiä, joka ei olisi hyötykäytössä, Laitinen naurahtaa.

Paitsi ehkä kirkon alla sijaitseva suuri kellari, krypta, jonka remontoimisesta seurakunnassa säännöllisesti haaveillaan.

Vaikuttavin kaikista kirkon näkymättömistä paikoista on silti se kaikkein näkyvin.

Keskellä huonetta raksuttaa mekaaninen kellokoneisto. Yli 120 senttiä korkeasta koneistosta johtaa akselit neljällä seinällä oleviin kellotauluihin – niihin, joita vilkuilee Kirkkopuistossa kulkiessa lähes vaistomaisesti. Vaikka kirkko on seurakunnan rakennuttama, tilasi aikakellon aikanaan kaupunki. Niin tärkeä kellotorni oli aikana, jolloin ihmisillä ei ollut rannekelloja.

Kellotaulujen taakse, kaikista näkyvimmälle paikalle, piilotetussa huoneessa seisoo Jyväskylän aika. Se on pysähtynyt, mutta myös naksahtelee vääjäämättä eteenpäin.

Kiviseiniin on kaiverrettu ja kirjoitettu nimiä, minä olen täällä juuri nyt, mutta niiden yhteyteen kirjatut vuosiluvut ovat melkein sata vuotta vanhoja. Gummeruksenkadun puoleisella seinustalla kaksi tuolia odottaa istujaa. Niihin tekisi mieli asettua eväiden ja termospullon kanssa, kuuntelemaan sekuntien naksahtelua kellokoneistossa. Ja itsessä.

Vapaudenkadun puoleisista ikkunoista aukeaa maisema satamaan. Perspektiivi saa kaduilla kulkevat ihmiset ja autot näyttämään pienoismalleilta, pieniltä, jotenkin sympaattisilta. Rakastettavilta.

Monelle kaupunkilaiselle Kaupunginkirkko on tuttu lapsuuden joulukirkoista, rippijuhlista tai häistä.
Niin myös Piia Laasoselle. Hänelle kanttorin työssä erityisen arvokasta on sellaisten muistojen välittäminen uusille ihmisille.

Laasosen mielestä olisi hassua kokea vau-elämyksiä itse soittamastaan musiikista, mutta kanttori toki ymmärtää urkujensa merkityksen koko kirkkokokemukselle. Sen, että urkupillien läpi puhallettu ilma yhdessä korkealla katossa siintävän tähtitaivaan, salin pehmeän kaiun ja värilaseista siivilöityvän valon kanssa luovat kirkon taian, joka monistuu ja muovautuu jumalanpalvelus, joulukirkko ja hääseremonia kerrallaan. Kuulija kerrallaan.

Ehkä juuri se onkin Kaupunginkirkon paikoista salaisin.

– Kirkossa aina jokin asia jää salaiseksi, sitä ei voi täysin selittää. Siitähän koko uskossa on kyse – johonkin sellaiseen luottamisesta, jota ei voida nähdä.

Artikkeli AJATON julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Näin romanttiseen sävyyn voisi kuvailla laukaalaisten Oona ja Ismo Jousmäen toissakesäistä vihkimistä heidän kotipihassaan.

– Minä tosissaan jännitin, että kaatuuko vene, kun me kiivetään siihen. Ei jännityksestä pääse tutussakaan ympäristössä kokonaan eroon, se vain saattaa suuntautua vähän eri asioihin, Oona Jousmäki nauraa.

Vihkiminen suoritettiin Jousmäkien rantasaunan terassilla Laukaan Vihtasillassa, ja seremonian jälkeen pari todella poistui paikalta soutuveneellä – vastarannan laituriin ja siellä odottaneeseen autoon. Hääjuhla pidettiin oman talon pihaan pystytetyssä juhlateltassa. Vieraiksi oli kutsuttu molempien lähisukulaiset.

Meidän häissä vieraat rymysivät hiekkalaatikolla ja keinussa.

– Siinä porukassa on kaikkiaan kymmenkunta pientä lasta, joten tämä oli siltäkin kannalta ihanneratkaisu. Ei tarvinnut miettiä, miten lapset jaksavat istua kirkossa. Meidän häissä vieraat rymysivät hiekkalaatikolla ja keinussa, Ismo Jousmäki muistelee.

Kirkkohäihin liittyy tiukasti pinttyneitä käsityksiä. Vaikka kirkko on monelle edelleen se ainoa oikea miljöö avioliiton solmimiselle, on paljon myös niitä, jotka ehkä kaipaavat jotakin pienimuotoisempaa ja henkilökohtaisempaa ja olettavat, ettei kirkollinen vihkiminen silloin tule kyseeseen.

Jousmäet vihkinyt seurakuntapastori Ville von Gross Jyväskylän seurakunnasta on huomannut ilmiön.

Tietenkin pappejakin on erilaisia, mutta kyllä minä ainakin olen valmis uusiin ideoihin.

– Kyllä sellainen ajatus tuntuu olevan, että vihkimistä varten pappi ei lähtisi kirkon ulkopuolelle. Tietenkin pappejakin on erilaisia, mutta kyllä minä ainakin olen valmis kaikenlaisiin uusiin ideoihin, hän sanoo.

Ylivoimainen enemmistö hänen suorittamistaan vihkimisistä on tapahtunut kirkkoympäristössä.

– Yllättävän paljon on tosin ollut vihkimisiä maatiloilla. Varmaan ne, jotka ovat käyneet vain perinteisissä kirkkohäissä, eivät tule edes ajatelleeksi, että asian voi tehdä toisinkin.

– Onhan se papille omanlaisensa haaste, jos heinäkuussa on vaikka Taulumäen kirkossa kolme vihkimistä peräkkäin. Tällaisessa omaleimaisessa miljöössä on helpompi päästä kiinni niihin ihmisiin, keitä he ovat ja miksi he haluavat tulla vihityksi juuri siinä tietyssä ympäristössä.

Mielikuvituksen käyttäminen häiden järjestelyissä ja vihkipaikan miettimisessä saattaa nousta entistä suurempaan rooliin, jos aikoo vihille tulevana kesänä. Kokoontumisrajoituksista ja koronatilanteesta ylipäätään kun ei kesän osalta vielä tiedetä kaikkea.

Jousmäille oli selvää, että he halusivat kirkollisen vihkimisen, mutta myös, että tapahtumasta tulisi pienimuotoinen. Ajatus omassa rannassa vihkimisestä syntyi hiljakseen sen jälkeen, kun Oona parisen vuotta sitten muutti Ismon aiemmin hankkimaan taloon.

Häitä suunnitellessa todettiin, että miksi lähteä rakkaasta pihasta kirkkoon, kun kirkon voi tuoda pihaan.

Ville von Grossin havaintojen mukaan halu järjestää pienimuotoiset häät on jostakin syystä tekijä, joka saa monet luopumaan kirkollisesta vihkimisestä. Ajatellaan, että kirkollinen vihkiminen on järjestettävä fyysisesti kirkossa, kirkon on oltava täynnä vieraita, ja että lopputuloksena on ”kymppitonnin lasku”. Vihkimisestä tekee kuitenkin kirkollisen papin antama siunaus, eikä pappi laskuta kymppitonnia – ei itse asiassa senttiäkään.

Yhtä arvokas se tilaisuus on vähälläkin väellä, kun paikalla ovat ne vihkiparille tärkeät ihmiset.

Myös kirkossa häät voi järjestää vaikka viidelle ihmiselle.

– Toivottavasti nämä käsitykset olisivat pikkuhiljaa murtumassa. Tämä on sikälikin hassua, kun kuitenkin esimerkiksi kastetilaisuuksia järjestetään paljon kodeissa ja mummoloissa, eikä kukaan silloin ihmettele, että miten se pappi tänne tuli. Ja vaikka vihittäisiin kirkossa, niin eihän senkään tarvitse olla täynnä kuin kuninkaallisissa häissä. Yhtä arvokas se tilaisuus on vähälläkin väellä, kun paikalla ovat ne vihkiparille tärkeät ihmiset, von Gross muistuttaa.

Häihin liittyy monenlaisia odotuksia, eikä niihin liittyvästä kipuilusta pääse välttämättä täysin eroon, vaikka tilaisuuden suunnittelisi miten omaehtoisesti. Oona Jousmäki myöntää pyöritelleensä pitkään sitä, voiko häihin todella kutsua vain 20–30 ihmistä. Että onko se outoa, että puuttuuko tilaisuudesta juhlavuus.

– Kun siitä päästi irti ja antoi itselleen luvan suunnitella ihan puhtaasti meidän näköistä tapahtumaa, tuli tosi vapautunut olo. Oli todella kivaa suunnitella yhdessä, hän sanoo.

– Kyllä tällaisessa asiassa kannattaa kuunnella sitä omaa ääntä. Mulle jäi niin hyvä mieli siitä päivästä. Pystyi olemaan tosi rennosti.

Se oli lämmin ja välitön tilaisuus, jossa oli kivalla tavalla vanhan ajan tuntua.

Myös häävierailta saatu palaute oli ihastunutta. Vaikka esimerkiksi ulkona syömistä etukäteen vähän ihmeteltiin, jäljestäpäin tilaisuutta kiiteltiin kauniiksi, ikimuistoiseksi ja hääparin näköiseksi. Samaa mieltä on vihkimisen toimittanut pastori.

– Se oli lämmin ja välitön tilaisuus, jossa oli kivalla tavalla vanhan ajan tuntua. Vaikka oltiin ulkona, oli helppo puhua. Yleensä ihmiset kyllä ihmeellisesti kuulevat, jos on sellainen puhe, minkä he todella haluavat kuulla, Ville von Gross muistelee.

Erilaiset olosuhteet saattavat tuoda myös papin rooliin uudenlaisia muuttujia.

– Yhden kerran pellonreunassa oli niin paljon paarmoja, että ne lensivät puhuessa suuhun, ja Kuusaankosken laiturilla pelkäsin, että nyt jos pudotan sormukset, ne ovat tuolla johlossa ikuisesti.

– Toivottavasti tällaisia tulisi lisää! von Gross tuumii.

Artikkeli Kirkkohäät omassa rannassa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Poikkeustilanteen takia yhteinen aika on lisääntynyt, eikä se ole pelkästään iloinen juttu. Epävarmuus tulevasta sekä huoli omasta ja läheisten terveydestä nostavat kertoimet ihan toiseen luokkaan kuin vaikka lomakausina, tuo mies sanoo nyt.

Pitäisi tarjota sisältöä, joka olisi helposti katsottavissa ja loisi toivoa.

Hän on pappi ja perheneuvoja Pekka Puukko. Perhe- ja parisuhteiden solmukohdat ovat työn kautta hänen ominta alaansa, läsnäolo tärkein työkalunsa. Sen takia hän päätyi myös omenapuun alle puhumaan kameralle.

– Nämä videot lähtivät aika pienestä. Vaimoni on kasvatuksen hiippakuntasihteeri, ja kun tiedot poikkeusolojen julistamisesta ja hallituksen toimenpiteistä tulivat, totesimme että nyt on pakko tehdä jotain. Että pitäisi tarjota sisältöä, joka olisi helposti katsottavissa ja loisi toivoa, Puukko sanoo.

Yksi asia johti toiseen, ja nyt lyhyitä videoita poikkeusolojen perhesuhteista on katsottu yli 500 000 kertaa.

Poikkeuksellista arkea on eletty jo sen verran pitkään, että tarjolla on vähän joka näkökulmasta esitettyjä mielipiteitä siitä, miten kenenkin juuri nyt pitäisi elää.

Jos tässä tilanteessa ei pystytä puhumaan, on yhteisen elämän uudelleenjärjestäminen todella vaikeaa.

Perheissä ollaan poikkeuksellisen paljon omassa porukassa, ja Puukon mielestä tärkeintä on puhuminen.

– Ahdistus on minusta se isoin asia. On niin monta ahdistavaa asiaa ristikkäin ja rinnakkain. Nyt perheissä ja parisuhteissa pitäisi erityisesti pystyä sanoittamaan omia tarpeita ja rajoja. Jos tässä tilanteessa ei pystytä puhumaan, on yhteisen elämän uudelleenjärjestäminen todella vaikeaa.

Hän lisää, että perheneuvonnassa saatujen kokemusten perusteella kriisitilanteen aiheuttamat haasteet on pääasiassa ratkottu perhepiirissä. Asiakaskontakteissa on keskusteltu lähinnä niistä aiheista, joiden takia perheet ovat alkujaan neuvontatyön piiriin tulleet.

– Se on ollut pieni yllätys, kuvittelin että olisi enemmänkin kriisityötä tässä tilanteessa. Perheistä on tullut viestiä, että on mennyt hyvin. Toinen puoli totuutta on tietysti se, että poliisi kertoo kotihälytysten lisääntyneen ja lastensuojelu on huolissaan.

Kirkon on hyvä olla siellä missä ihmisetkin.

Puukon työrooli kasvoi huhtikuun alussa yhdellä mielenkiintoisella lisäosalla. Hän on toinen kirkon ja A-lehtien uuden yhteistyöhankkeen, Rakkausklinikan, kasvoista. Kyseessä on säännöllisesti ilmestyvä, parisuhteiden ongelmakohtiin apua tarjoava palsta A-lehtien terve.fi-verkkopalvelussa. Puukko ja Nina Kauppinen taustatiimeineen vastaavat palstalla lukijoiden kysymyksiin.

– Ajatukseni on, että kirkon on hyvä olla siellä missä ihmisetkin. Tämä on yksi paikka tavoittaa ihmiset, joilla on tähän elämänalueeseen liittyviä kysymyksiä. Meillä taas on paljon kokemusta näihin liittyen. Minusta tämä on kauhean luonnollinen yhtälö.

– Piispa sanoi hienosti, että toivon ylläpitäminen on kirkon erityinen tehtävä tällaisissa oloissa. Sitä tehtävää tässä tehdään, ollaan läsnä ottamalla ihmisten elämän kysymykset tosissaan, Pekka Puukko sanoo.

Entäs miten alussa mainitun videon omenapuu ja puutarhasakset liittyvät poikkeusolojen koettelemiin parisuhteisiin?

Siten, että Pekka Puukon vinkki ärsytykseen on yksinkertainen: etsiä jotakin, mitä voi tehdä ihan yksin. Olla, tehdä, hengittää. Hänen ratkaisunsa on omenapuiden karsiminen.

Rakkausklinikka ja PAK

• Rakkausklinikka on Suomen Evankelis-luterilaisen kirkon ja A-lehtien yhteistyöhanke, joka toteutetaan A-lehtien terve.fi-verkkosivustolla.
• Kirkon perheasiain asiantuntijat vastaavat sivustolla lukijoiden ja sivuston toimittajan kysymyksiin parisuhteiden ja perhe-elämän ongelmakohtiin liittyen.
• Sisältöjen avulla tuetaan perheiden hyvinvointia, tarjotaan apua ja tukea ihmissuhdeongelmissa ja inspiraatiota paremman parisuhteen rakentamiseen.
• PAK eli Jyväskylän seurakunnan Perheasiain neuvottelukeskus palvelee poikkeustilanteen aikana etänä. Neuvottelut tapahtuvat puhelimitse tai verkkosovellusten kautta. Uusia aikoja voi varata numerosta 044 774 7052 tiistaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin klo 12–14.30.

Artikkeli Poikkeusolojenkin keskellä versoo toivo julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.