Pihlajaveden erämaakirkko rakennettiin salaa keskelle metsää, ympärille kasvanut kaupunki on puolestaan kätkenyt Pekka Ervast -temppelin jyväskyläläisiltä. Mystisyys syntyy siitä, kun jotakin on vaikea tavoittaa.
Kukat ovat tyylirikko. Lohenpunaiset uudenguineanliisat nojailevat toisiinsa muistokiven juurelle upotetussa muoviruukussa, eivätkä näytä unohtuneilta. Muu ympärillä huokailee mennyttä: tummanharmaata graniittilohkaretta täplittävät jäkäläläiskät muistuttavat suurpiirteisen maalarin tulkintaa tähtitaivaasta. Lohkareen kylkeen kauan sitten kiinnitetyllä kivitaululla on märät, vihreät sammalkehykset. ”1862–1867 nälkään kuolleiden muistolle. Pihlajaveden seurakunta.”
Kirkkojen pihat ovat kaikkialla väärällään menneisyydestä kantautuvia huutoja, mutta punaruskean, hirsisen erämaakirkon vierellä niiden viesti on erilainen. Se tuntuu pullopostin tuomalta, niin kuin kukaan ei olisi astunut tälle sammalikolle vuosikymmeniin. Niin kuin vierailija olisi löytäjä.
Illuusio alkaa metsästä. Kirkon ympärillä kuusien ja mäntyjen rungoilla ja oksilla roikkuu naava, elävien puiden väleissä seisoo niitä, jotka odottavat oikeasta suunnasta saapuvaa töytäisyä. Sitten ne sortuvat tai kaatuvat, ryhtyvät maaksi. Alla kumpuilee kaksikymmensenttisen sammalmaton peittelemä kivikko.
Pihlajaveden erämaakirkko on ajatuksena kuin suoraan kauhuromanttisesta viihteestä: kaukana kaikesta keskellä metsää seisova tumma, melkein 250 vuotta vanha puukirkko, joka on kaiken lisäksi rakennettu salaa.
Legenda kertoo rakennustöissä menehtyneestä kirvesmiehestä, jonka hautakumpu kuulemma edelleen erottuu kirkon sisäänkäynnin lähellä. Ja toinen kirkon sisäseinään penkkirivien päihin jäljentyneistä kirkkokansan ”haamuista”, pysyvistä tummista varjoista hirsien kirveellä veistetyllä pinnalla.
Vaikka erämaakirkon viereen pääsee nykyään autolla, on sen sijainti edelleen todella syrjäinen, edelleen sen pihassa tuntee käpertyvänsä metsän syliin. Tuuli humisee, puut naksahtelevat, lähellä koputtaa tikka. Syysauringon valo siivilöityy puiden väleistä kauan sitten sammaloituneeseen kivimuuriin, eikä aution erämaakirkon olemuksessa ole mitään pelottavaa, mitään kauhuelokuvien kliseistä muistuttavaa. On vain rauha. Ehkä toiseen vuorokaudenaikaan on toisin.
Talkootöinä vuosina 1780–1781 rakennetun erämaakirkon kanssa kävi kuten rakennusprojektien kanssa helposti käy: suunnitelmat karkasivat käsistä, pienestä tuli suurta. Käytännössä siis Turun tuomiokapitulilta herui lupa vain pienen rukoushuoneen rakentamiseen. Tuohon aikaan kirkon puuttuminen merkitsi sivistyksen puuttumista, joten pihlajavetiset päättivät jatkaa hankkeensa salaa kirkoksi asti.
Nykymaailmasta katsoen moinen into kirkon rakentamiseen näyttää käsittämättömältä. Moni ennen itsestäänselvä asia näyttää nykymaailmasta katsoen käsittämättömältä.
Pääovi narahtaa auetessaan. Sen toisella puolella on sysipimeää.
Pyhäköt ovat usein maamerkkejä, joiden tarkoitus on erottua, näkyä kauas ja heijastella niin maanpäällistä kuin ikuisuutta kohti kurkottelevaa valtaa. Erityinen hengellinen tai henkinen kokemus ehkä vaatii oikeanlaiset puitteet tai olosuhteet, mutta ei välttämättä spektaakkelia.
Joskus pyhäköt ovat piilossa jopa ihan nenämme edessä. Jyväskylän yläkaupungilla, sisäpihalla sijaitsee yksi tällainen paikka: Teosofis-kristosofinen Pekka Ervast -temppeli. Moni jyväskyläläinenkään ei tiedä sen olemassaolosta.
Kuusikerroksisten kerrostalojen rajaamalla sisäpihalla tummanruskea, lautaverhoiltu ja kooltaan sekä muodoltaan rintamamiestaloa muistuttava rakennus näyttää nurkkaan ajetulta, niin kuin parkkipaikan asfaltti hivuttautuisi yhä lähemmäs nielläkseen lopulta koko rakennuksen.
Ervastin mukaan tässä oli Suomen henkisin paikka.
Mielikuva on osin tosi: temppeli rakennettiin vuonna 1928 avaralle tontille, puutarhan ympäröimäksi. Kerrostalokaupunki on rakennettu pala palalta muureiksi sen ympärille.
– Ervastin mukaan tässä oli Suomen henkisin paikka. Rakennus on suunniteltu ja rakennettu niin, että alttari sijaitsee tuolla kyseisellä, Ervastin osoittamalla kohdalla, kiinteistön vahtimestarina toimiva tapahtumajärjestäjä Eveliina Kivisalo kertoo.
Pelkkä rakennuksen olemassaolo sisäpihalla yllättää, mutta suurempi yllätys odottaa sisällä: vaikka rakennuksen tietää temppeliksi, on sen kaarikattoinen pylvässali todella pysäyttävä näky. Valoisa. Suuri. Odottamaton. Ja tarkkaan harkitussa paikassa.
Kristosofia on teosofiasta erkaantunut, osin kristinuskon opetuksia hyödyntävä aatesuunta, jonka aloittajaksi katsotaan vuonna 1934 kuollut Pekka Ervast.
Legenda Suomen henkisimmästä pisteestä elää yhä – eräs nainen toivoi hiljattain saada yöpyä alttarilla.
– Se oli ainutkertainen tapaus ja ainutkertainen lupa, Kivisalo naurahtaa.
Kristosofian harjoittajien määrä on pieni, ja komealle rakennukselle onkin viime vuosina löydetty muuta, täydentävää käyttöä. Konserttien lisäksi tiloissa voi järjestää uskontokunnasta riippumatta esimerkiksi häitä, syntymäpäiviä tai ristiäisiä. Kivisalon toiveena on, että rakennus aukenisi yhä useammalle kaupunkilaiselle, ja että sen maineesta katoaisi mystisyyden leima.
Vain kivenheiton päästä Pekka Ervast -temppelistä löytyy toinen yllättävä hiljentymisen ja henkisyyden paikka: Jyväskylän yliopiston hiljainen tila, Vanha paja. 1880-luvun alussa käsityön metallitöiden opetustilaksi rakennettu paja sijaitsee Seminaarinmäen korkeimmalla kohdalla, piilossa Seminariumin takana. Sen graniittipaasista rakennetut tummat seinät näyttävät sulkevan sisäänsä jotakin salaperäistä, alkuperäinen käyttötarkoitus tuntien kenties Seppo Ilmarisen pajan.
Sisältä katsoen seinien salaperäisyys muuttuu vakaaksi rauhaksi. Ne sulkevat ulkomaailman tehokkaasti ulos. Hiljentymiseen kehottavat riveihin asetellut tuolit sekä takaseinälle hiljattain ripustetut Kuutti Lavosen ja Osmo Rauhalan työt. Pajasta halutaan taidekappeli.
– Taideteosten tulkinnoilla on mahdollisuus päästä inhimillisen olemisen ytimiin. Pajan käyttötarkoitus on laajentunut, jos saadaan edes vähän käyttäjiä, jotka pysähtyvät oman olemisensa ääreen, tilan käyttöä visioimassa ollut taidehistorian professori Heikki Hanka sanoo.
Ja totisesti: hienovaraiset teokset eivät niinkään keskustele keskenään vaan ovat yhdessä hiljaa – ja melkein pakottavat katsojan mukaan piiriinsä.
Ulkona vesipisarat tippuvat mäntyjen oksilta. Liikenteen humina kantautuu voimakkaana alhaalta Rantaväylältä. Joku kiirehtii luennolle energiajuomatölkki kädessään.
Raja hiljentymisen ja arkisen kiireen välillä on huomattava, mutta ei repivä.
– Ihmisellä pitää olla joku paikka, jossa pystyy rauhoittumaan kaiken touhun keskellä, Hanka toteaa.
90 kilometrin päässä Jyväskylästä ja Rantaväylästä silmät tottuvat erämaakirkon pimeyteen. Sali pakottaa rauhoittumaan. Valoa on vähän, mutta pelottavuuden sijaan sisällä on ehkä inhimillisen kokoluokan sekä tuoksun ja värimaailman takia kotoisa, melkein pirttimäinen tunnelma.
Hirret nielevät ulkoa kantautuvat äänet. Tuoksuu sahatulta puulta, tervalta. Koristuksia ei oikeastaan ole. Saarnastuolin kaidetta täplittävät vaaleat steariininjäämät. Penkkirivit ovat niin ahtaita, että 2020-luvun aikuisen ei juuri tarvitsisi pelätä nukahtamista.
Kaiken ajattelee automaattisesti olevan vuosisatojen tai -kymmenten takaista, minkä vuoksi palovaroittimet ja yksittäiset sähköjohdot näyttävät kirkuvilta anakronismeilta.
Eteisen pöydällä lepää vieraskirja. Kaksi päivää aikaisemmin paikan päällä ovat vierailleet Guy ja Genevieve Ranskasta. ”Kiitos”, he ovat kirjoittaneet.
Kirkkokansan aaveet istuvat erämaakirkon salissa paikoillaan, nojaamassa 250 vuotta sitten kaadetuista männyistä veistettyihin hirsiin. Pelottavia he eivät ole. He ovat rakastettavia.
Kotimatkalla lämpimässä autossa ajatus viipyy aavemaisuudessa. Miksi joku aatesuunta, joku henkilö tai joku rakennus saa kannettavakseen mystisyyden viitan?
Minkä sanan valitsisi otsikkoon, tiivistämään metsän keskelle talkootöinä melkein 250 vuotta sitten rakennetun kirkon olemus? Ei aavemainen, pelottava, mutta ei myöskään majesteettinen. Kaunis, tietenkin. Mutta mystinen? Ei oikeastaan. Salaperäinen? Ehkä. Pysäyttävä, vaikuttava, surumielinen? Kyllä, mutta ei. On jotain kosketeltavampaa.
Sama tekijä, joka rakentaa jykevän kivihallin, jossa opetetaan nuoria opettamaan lapsia, tekijä, joka muuttaa rakennuksen sirpalesuojaksi, varastoksi ja huoltotilaksi ja lopulta tiedeyhteisön hiljentymispaikaksi. Joka löytää maan keskeltä harjun rinteestä Suomen henkisimmän paikan, rakentaa siihen alttarin, jonka ympärille temppelin, jonka ympärille kaupungin.
Yksi itsestään selvä sana, joka vain ei sovi otsikkoon. Ihminen.
Jaa artikkeli: