Oppaan takana on USKOT ja Museovirasto

USKOT-foorumi julkaisi kesäkuussa uskontolukutaito-oppaan, jonka tarkoituksena on lisätä ymmärtämystä ihmisten välille uskonnollisen yleissivistyksen näkökulmasta. Opasta on laatinut moniuskontoinen työryhmä ja opas on rahoitettu Museoviraston varoilla ja se toteuttaa Unescon aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisen periaatteita.

Opas itsessään on helppolukuinen, neljään päälukuun tiivistetty manuaali, joka pyrkii tarkastelemaan yleisiä kohtaamisen periaatteita, uskonnoille tyypillisiä yhteisiä tekijöitä sekä avaamaan seitsemän eri maailmanuskonnon yleisimpiä sisältöjä ja niiden suhdetta kestävään kehitykseen.

Uskontolukutaidolla tarkoitetaan oppaassa riittäviä tietoja uskontoperinteistä ja kunnioittavan kohtaamisen osaamista. Opas on tarkoitettu kaikille. Se sisältää käytännön vinkkejä uskontojen kohtaamiseen työelämässä ja vapaa-ajalla, sekä uskontojen pyhissä paikoissa.

USKOT-foorumin verkostossa vaikuttaa tällä hetkellä noin 50 uskonnon asiantuntijaa viidessä eri temaattisessa jaostossa ja sen tehtävä on yhteiskunnallinen vaikuttaminen sekä uskonnonvapauden ja yhteiskuntarauhan edistäminen. Opas uskontolukutaidosta on yksi konkreettinen tapa lisätä perustietoa ja herättää keskustelua.

Opas muistuttaa kunnioituksesta

Opas ottaa hyvin huomioon kohtaamisen eri ulottuvuuksia. Sen ohjeet perustuvat ajatukseen, jossa uskonnollisen ihmisen identiteetti kohtaa toisen, ihminen ihmisen, ja muistuttaa, ettei olettamusten tai strereotypioiden kautta kohtaaminen ole kunnioittavaa. Se haastaa kuuntelemaan ja oppimaan ja samalla seisomaan suoraselkäisesti ja vahvasti oman identiteetin takana.

Uskonnollisen puheen tuottaminen on joskus sekulaarissa yhteiskunnassamme hankalaa. Monelle uskonto on henkilökohtainen asia ja sen esiin tuominen julkisesti voi aiheuttaa häpeää. Moni saattaa arastella, sanooko teologisesti oikein tai miten muut oman mahdollisen yhteisön sisällä ja ulkopuolella reagoivat. Opas rohkaiseekin avoimuuteen ja yhteyteen.

Uskontodialoginen kohtaaminen ei tarkoita akateemista väitöstilaisuutta eikä sitä, että jonkun tulisi sen seurauksena voittaa tai muuttua. Yksilökeskeisessä ja kilpailuhenkisessä maailmassa tästä on tarpeen muistuttaa. Oppaassa esiteltyjen uskontojen arvojen mukaista ei ole rakentaa ulossulkevaa kohtaamista tai nostaa itseään yksilönä muiden yläpuolelle.

Kohtaamisen neljä periaatetta

Dialogiin opas kannustaa rakentavan keskustelun pelisääntöjä mukaillen, ja peräänkuuluttaa kunnioittavaa lähestymistapaa, yhdenvertaista osallistumista, luottamuksen lisäämistä ja rehellistä vuorovaikutusta. Se tarjoaa avuksi neljän kohdan ohjelmaa, jotka tarkistamalla vuorovaikutuksesta voi tulla miellyttävää tai hedelmällistä.

1. Olemme kaikki ihmisiä – periaate muistuttaa siitä, että erilaisinakin meillä on paljon yhteistä.
2. Oppiminen ja yhteistyö tavoitteena – periaate keskittyy jakamisen ja ymmärtämisen tarpeeseen.
3. Otetaan aidosti mukaan – periaate etsii turvallisempaa tilaa ja osallisuutta.
4. Huomioidaan oma ja toisen asema – periaate muistuttaa, että monet rakenteet ja erityisasemat vaikuttavat keskusteluun ja ne on hyvä tiedostaa jotta keskustelusta tulee tasavertaista.

Opas etsii uskonnoille yhteistä

Uskontojen yhteisiksi ominaisuuksiksi opasta laatineet asiantuntijat ovat tunnistaneet esimerkiksi hiljentymisen, kasvatus- ja sivistysprosessit, eettisyyden vaalimisen, henkiset harjoitukset ja itsensä kehittämisen. Perinteisiä yhteneväisyyksiä, kuten rituaalit ja jumalallisuuden ja pyhyyden käsitteet, tekstit ja yhteisöllisyys, on siis täydennetty myös yksilön näkökulmasta.

Opas syventää tietoiskuja uskonnoista esittämällä lyhyet asiantuntija-analyysit uskontojen luontosuhteesta. Sen mukaan ympäristön ja luonnon kunnioittaminen on kaikkia uskontoja yhdistävä tekijä. Uskontoja yhdistää myös vaade ahneuden ja itsekeskeisen materialismin hylkäämisestä, ja se koskee sekä yksilöitä että yhteiskuntaa.

Taustaa: mikä ihmeen uskontolukutaito?

Uskontolukutaito on Suomessa verrattain uusi käsite. Se liittyy yhteiskunnan muutokseen ja moninaistumiseen ja nousee monitieteisen poliittisen ja yhteiskunnallisen tutkimuksen tarpeista, jossa erilaisia uskonnollisia vaikutteita on alettu hahmottaa ilmiöiden ja toiminnan taustalla.

Harvardin yliopiston (Harvard Divinity School) uskontojen ja yhteiskunnallisen elämän tiedekunnan johtaja ja perustaja Diane L. Mooren mukaan uskonnollinen lukutaito edellyttää kykyä erottaa ja analysoida uskonnon ja sosiaalisen / poliittisen / kulttuurielämän perusleikkauksia useiden linssien kautta.  Mooren mukaan uskonnollisesti lukutaitoisella henkilöllä on:

1. Perusymmärrys useiden maailman uskonnollisten perinteiden historiasta, keskeisistä teksteistä (soveltuvin osin), uskomuksista, käytännöistä ja nykyaikaisista ilmenemismuodoista. Sekä ajalta jolloin ne syntyivät, että ajassa jossa ne muovaavat edelleen erityisiä sosiaalisia, historiallisia ja kulttuurisia konteksteja.
2. Kyky erottaa ja tutkia poliittisten, sosiaalisten ja kulttuuristen ilmaisujen uskonnollisia ulottuvuuksia ajan ja paikan kontekstissa.

Sosiologisen näkökulman uskontolukutaidon tutkimukseen on tuonut  Exeterin yliopiston emeritaprofessori Grace Davie, joka on tutkimuksessaan selvittänyt instituutioiden uskonnonlukutaitoa ja kirjoittaa eritysesti sosiaali- ja terveydenhuollon osaamisesta uskontojen kohtaamisesta. Suomessa uskontolukutaidon tutkimusta on aloittanut TT Esko Kähkönen, joka toi kulttuurisen ja sosiologisen linjan rinnalle uskontodialogin ja uskontojen välisen yhteistyön näkökulmia.

Sekulaarin yhteiskunnan rakentamisen hinta

Viimeaikaisen tutkimuksen mukaan uskontolukutaitoa tulisi lisätä myös Suomessa. Vuonna 2020 päättynyt, professori Tuula Sakaranahon ja FT Johanna Konttorin johtama yliopistohanke ”Uskontolukutaito moniarvoisessa maailmassa”, on tutkinut uskontoja, yhteiskuntaa ja uskonnonlukutaitoa useasta eri ajankohtaisesta näkökulmasta. Hankkeen yhteydessä on julkaistu kirja sen keskeisistä teemoista ja useiden tutkijoiden yhteenvedot kertovat tilanteesta, jossa sekulaariksi siirtynyt yhteiskunta on vaarassa sokeutua uskontojen ja niiden edustajien realiteeteilta. Osaamisvaje toisaalta voi johtaa turhaankin uskonnollistamiseen.

Kaiken kaikkiaan uskonto-osaaminen, uskontolukutaito, uskonnollinen yleissivistys, tai miten uskontojen vaikutuksen ihmisten, yhteisöjen ja yhteiskuntien välillä haluaakin sanoittaa, on osaamista, jonka tarve yhteiskunnassamme ollaan havaitsemassa. Esimerkiksi Sitra ja eri viranomaistahot kiinnittävät asiaan huomiota yhä enemmän rahoitus- ja raportointiyhteyksissä. Opetus-, terveydenhuolto-, turvallisuus-, ja sosiaalialoilla on käynnissä useita hankkeita, kumppanuuksia, valmisteluja ja koulutuksia, joilla osaamista pyritään lisäämään.

USKOT-foorumin asiantuntijalausuntoja pyydettiin viime vuoden aikana 20 kappaletta erilaisiin uskonnollista osaamista vaativiin ministeriövalmisteluihin ja se vakiinnuttaa paikkaansa yhteiskunnallisessa julkisessa keskustelussa sekä moniuskontoisena verkostotoimijana koko maassa.

Erityisesti USKOT-foorumi toivoo, että uskontolukutaito kohentuisi viranomaisten keskuudessa ja nyt oppaan julkaisemisen jälkeen suunnitteilla onkin USKOT-foorumin oma koulutus, joka kohdentuu ensisijaisesti työkseen ihmisiä kohtaavien viranomaisten tueksi sekä arjessa, että päätöksenteossa.

Lisää uskontolukutaidosta:

Opas verkossa: Uskontolukutaito-opas-VERKKO.pdf (uskot.fi)

Sitra Labin fiktiivinen kolumni: Tänään 2030 – Uskontolukutaidosta kansalaistaito kymmenessä vuodessa – Sitra

The Challenges in Religious Literature – The Case of Finland : 492062_1_En_Print.indd (springer.com)

Yliopiston tutkimushankkeen kertomus: Uskontolukutaito moniarvoisessa yhteiskunnassa (katsomukset.fi)

Roolipeli katsomuslukutaidosta: Legendat | (katsomukset.fi)

Uskontolukutaito viranomaistyössä- paneelikeskustelutallenne: Uskontolukutaito viranomaistyössä. Paneelikeskustelu 15.4.2021 – YouTube

Uskontojen tilastoista ja uskontolukutaidosta kristittyjen haasteena: Uskonnonlukutaito ja solidaarisuus globaalin kristinuskon haasteina: uskontojen tilanne 2022 – Lehteri

Artikkeli Uskontolukutaito-opas haastaa yhteyteen ja muistuttaa kunnioituksesta arjen kohtaamisissa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Mikkelin piispa Seppo Häkkinen on lyhyen ajan sisällä julkaissut kaksi paimenkirjettä. v 2013. Rohkeasti luterilainen (175 s.) ja sen jälkeen v. 2019 Rohkeasti kristitty (182 s). Niistä ensimmäinen liittyy väitöskirjaan, jossa   hän on tutkinut kirkosta eroamisen ja siihen liittymisen kokemuksia sekä niihin vaikuttavia tekijöitä. Tutkimustyön ja kokemustensa pohjalta hänellä on hyvät valmiudet osallistua keskusteluun kansankirkon asemasta ja tulevaisuudesta suomalaisessa yhteiskunnassa.

Häkkisen paimenkirjeiden rakenne muodostuu lyhyistä luvuista, joiden teemat ovat valikoituneet niistä kysymyksistä, joita hän on viranhoidossa viime vuosien aikana kohdannut. Luvut eivät jää kuitenkaan erillisiksi, vaan niitä yhdistää kantavana ajatuksena huoli kirkon tulevaisuudesta. Hän pohtii ja kirjoittaa siitä, miten kirkko uudistuu ja täyttää sen tehtävän, mikä sille on annettu ja miksi se on olemassa.

Seppo Häkkinen pohtii paimenkirjeissään paljon kirkon ja maamme tulevaisuuden näkymiä. Hän muistuttaa siitä, miten menestymisen eräs edellytys on se, että Suomi ja Suomen ev.-lut. kirkko löytävät kansojen ja maailmanlaajan kirkon yhteydessä oman paikkansa ja vaikuttamistapansa. Näköpiiri ei rajoitu siten vain omaan hiippakuntaan ja maahan, vaan laajenee koko maailmaan. Piispahan on vihitty koko Kristuksen maailmanlaajan kirkon palvelukseen.  

Hyvä ja paha vai oikea ja väärä?

Piispa on huolissaan yhteiskunnallisen arvo- ja moraalikasvatuksen suunnasta, jossa taju oikean ja väärän välillä on hämärtymässä. ”Nykyajalle on tyypillistä hyvä — paha -ulottuvuuden korostuminen oikea – väärä -ulottuvuuden kustannuksella. Kysymys onnistumisesta ja mielihyvästä on hallitsevampi kuin kysymys oikeasta ja väärästä. Tavasta, jolla mielihyvä saavutetaan ei ole niin väliä.” ”Oikeassa ja väärässä ei ole kyse vain ihmisten välisistä asioista, vaan vastuullisuudesta Jumalan edessä. (2019,122).

Kieltämällä ihmisen vastuun Jumalan edessä ja pahan olemassaolon, ihmisestä tulee kaiken mitta ja itsensä tuomari. Sellaisen ajattelun seuraukset yhteiskunnalle ovat kauas kantoiset.  ”Kun kaikki mitataan hyödyllä, tuloksella, rahalla ja tavoitteiden saavuttamisella, unohtuu ihmisyys.” (143). ” Kovien arvojen ja hyödyn tavoittelu on vastoin kristillistä ihmiskäsitystä, jonka mukaan jokainen ihminen on tärkeä ja ainutlaatuinen, ihmisenä olemisella on itseisarvo”.

Erityisesti Seppo Häkkinen on huolestunut hyötyajattelun seurauksista lasten ja ikääntyneiden elämälle. ”Kun ihmisen arvo on määräytynyt lähinnä hänen taloudellisen tuottavuutensa tai työpanoksensa kautta, lapsen tai eläkeläisen arvo on silloin olematon”. Lapsi tarvitsee aikaa ja kasvurauhaa. Hyödyn tavoittelu uhkaa vahvasti lapsen itseisarvoa”. Siksi piispa vetoaa päättäjiin: ”Älkää riistäkö lapsiltamme lapsuutta.” (142-43). Vanhukset ovat kaikkea muuta kuin muiden rasite tai jokin ylimääräinen kansanosa. He voivat elämänkokemuksellaan yhdistää eri ikäryhmiä ja pystyvät usein arvioimaan kirkon elämän pitkäaikaisia trendejä.

Kirkon ja uskonnon paikka elämässä

Uskonnon ja kirkon vähättely vaikuttaa pelokkaan ilmapiirin syntymiseen.

Maallistumisen myötä yhteiskunta on köyhtynyt. ”Maallistumisprosessi pyrkii kutistamaan uskon ja kirkon tyystin yksityiselle ja henkilökohtaiselle alueelle kuuluvaksi. Jumalan työntäminen syrjään on johtanut samalla kasvavaan etiikan vääristymiseen henkilökohtaisen ja sosiaalisen synnin tajun heikkenemiseen ja etenevään relativismin lisääntymiseen” (Rohkeasti kristitty,162).

Seppo Häkkisen mukaan ei olekaan ihme, että uskonnon ja kirkon vähättely vaikuttaa pelokkaan ilmapiirin syntymiseen. Rauhaa rakastava ihminen haluaisi välttää kaikkea vastakkainasettelua.

Kirkkojen ja kristittyjen ei tulisi antaa kuitenkaan periksi vaatimuksille kirkon syrjäyttämisestä. Usko ei voi jäädä vain yksityisasiaksi, sillä se on tarkoitettu kaikille kansoille ja ihmisille.  ”Identiteetiltään vahvan kirkon ei tarvitse pyydellä anteeksi olemassaoloaan eikä kristityn sortua ’uskontohäpeään’.” Häkkisen mukaan ensimmäiset kristityt olivat monella tapaa ahdingossa, mutta ”uskonnosta ei puhuttu hiljaa kuiskaten, vaan selkeästi evankeliumia julistaen. Kirkko eli keskellä julkista elämää eikä suostunut jäämään marginaaliin pienten piirien puuhasteluksi. Ensimmäiset kristityt tiesivät, mitä varten he olivat ja mikä oli heidän tehtävänsä.” (158-162)

Kirkon tehtävästä

Mikkelin piispa haluaa paimenkirjeillään kannustaa ihmisiä olemaan rohkeasti kristittyjä ja rohkeasti luterilaisia. Siinä ei ole lainkaan kysymys mistään lainomaisesta paineesta toimia tietyllä tavalla. Kristuksen kieltäminen tai häneen tunnustautuminen on usein kiinni hyvin pienistä asioista, uskollisuudesta kaikkein vähimmässä.

Hän muistuttaa siitä, ettei kristinuskon perimmäinen sanoma liity oikean elämäntavan, moraalin tai arvojen alueelle. Kristinuskon symbolina eivät ole koskaan olleet Mooseksen laintaulut, kymmenen käskyä, jotka opettavat hyvään elämään. Symbolina on aina ollut risti, Kristuksen merkki. Risti on merkki armosta ja anteeksiantamuksesta.  Häkkinen viittaa Kyrillos Jerusalemilaisen ajatukseen 300-luvulta: ”Älkäämme siis hävetkö Vapahtajamme Kristuksen ristiä, vaan olkoon se meidän ylpeytemme. Mitä enemmän risti tahdotaan piilottaa, sitä rohkeammin piispan ja kaikkien kristittyjen tulee pitää sitä esillä. Risti on ylpeytemme, sillä se on rakkauden tunnus.”

Seppo Häkkinen puhuu paljon kirkon tehtävästä ja muodoista. Tehtäviä ei valita huutoäänestyksen perusteella. Niiden valinta on kirkolle identiteettikysymys. Kokonaisvaltainen lähetys, diakonia ja kasvatus eri muodoissaan, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus jäisivät erillisiksi tehtäviksi ilman kokoavaa jäsentymistä kirkon olemukseen.  Kirkon kutsumus ja tehtävä nousevat evankeliumista.

Seppo Häkkiselle kirkko on hyvin inhimillinen ja haavoittuvainen, itsessään heikko, mutta Kristuksessa vahva. Hänelle Lutherin näkemys seurakunnasta suurena sairaalana on aivan perustavanlaatuinen. Kaiken keskellä Kristus kulkee ja kysyy jokaiselta, tahdotko tulla terveeksi.

Kirkon kutsumus ja tehtävä nousevat evankeliumista.

Seurakunta on osa maailmanlaajaa yhteisöä

Mikkelin piispa korostaa paikallisseurakuntaa lähetystyön perusyksikkönä.  Monet suomalaiset lähetysystävät havahtuivat huomaamaan kirkon (rakennuksena) missionaarisen merkityksen, kun turvapaikkaa etsineet afgaanimiehet tulivat jokin aika sitten joukolla seurakunnan jumalanpalvelukseen. Heidän kotimaassaan tällainen tutustumiskäynti olisi ollut hengenvaarallista. Jatkuvan liikkeelläolon, muuttoliikkeen ja matkustamisen aikana vierailijoita hakeutuu usein kirkkoon ja kristittyjen yhteyteen. Lähetystyön keskihakuiset voimat korostuvat globaalina aikana. Pyhä Henki puhuttelee ihmisiä kokoontuneen seurakunnan kautta.

Seppo Häkkisen mukaan ”kirkko on Jumalan pyhyyden kohtaamisen tila. — Kirkko on rakennettu paikaksi, jossa ihminen voi hiljentyä pyhän edessä. Jokainen kirkkorakennus — palvelee uskontunnustuksena”. Siellä voi nähdä ja kuulla, miten Jumalaa kunnioitetaan, rukoillaan ja ylistetään. (Rohkeasti luterilainen, 24-25)

”Kirkkorakennus on sekä seurakunnan koti, domus ecclesiae, että Jumalan asuinsija ihmisten keskellä, domus Dei. Kirkko on Jumalan läsnäolon näkyvä merkki. Se on evankeliumin sanatonta julistusta” (Palvelkaa Herraa iloiten – Jumalanpalveluksen opas 2009, 65).

Kirkon elämä ja tulevaisuus on sidottu lähetykseen

Lähetystyötä ei tehdä, vain jossakin kaukana maapallon toisella puolella, vaan myös kotikirkon seinien sisäpuolella ja siellä, missä ihmiset kertovat toisilleen uskostaan. Kristuksen seuraaja voi aina kutsua Filippuksen tavoin ystäväänsä: tule ja katso, mitä Kristus on tehnyt ja tekee. Kristinuskon leviämisessä on juuri kristittyjen uskontodistus ollut usein ratkaisevaa.

Seppo Häkkisen mukaan kirkon elämä ja tulevaisuus on sidottu lähetykseen. Evankeliumia on julistettava sanoin ja töin kaikkialla, missä häntä ei vielä tunneta. Työ on vielä kesken ja jatkuu Kristuksen toiseen tulemiseen asti. Kristuksen seuraajat on kutsuttu Kristuksen ylösnousemuksen todistajiksi.

Tämän ainutlaatuisen tehtävän ohella heidät on kutsuttu osallistumaan Jumalan laajempaan missioon, jossa koko luomakunta on tuleva vapautetuksi turmeluksen orjuudesta. Tämä osallisuus avaa Jumalan luomistyön rikkauden ja luomisen todellisuuden. Jumalan luomistyö jatkuu ja Jumalan valtakunnan uutta luovat voimat vaikuttavat ihmisten keskellä. Nykyinen elämä on lahjaa, joka jatkuu toisessa muodossa kuoleman jälkeen. Tämä jatkuvuus antaa nykyiselle elämälle suuren merkityksen ja motivoi kristityn kunnioittamaan kaikkea luomistyötä, ihailemaan luonnon kauneutta ja suojelemaan sitä.

Seppo Häkkinen on osoittanut paimenkirjeillään, miten kansankirkko toimii rajusti muuttuvan maailman keskellä ja miten se saa yhä enemmän kansojen kirkon piirteitä. Kirkolle sataa joka puolelta neuvoja ja vaatimuksia, osa uhkaaviakin. Uusia tehtäviä tarjotaan loputtomasti. Helposti käy niin, että kirkkolaiva jää ajelehtimaan vailla selvää suuntaa.

Paimenkirjeiden nimet – Rohkeasti luterilainen, Rohkeasti kristitty muistuttavat osuvasti siitä, miten tärkeää on kirkon ja kristityn identiteetti, sen selvittäminen, mihin uskoo ja sitoutuu. Se vie lähemmäksi myös muita kristittyjä, sillä vanhan ekumeenisen kokemuksen mukaan toisiaan ymmärtävät parhaiten ne, joilla on selkeä käsitys omasta uskosta.   Piispa Häkkinen on tehnyt näillä kirjoillaan hienon palvelun, ei vain Mikkelin hiippakunnalle, vaan koko kirkollemme.

Uskontoa voi ymmärtää vain sisältä käsin

Mikkelin piispan paimenkirjeiden äärellä jäin miettimään sitä, miten kirkko kokoontumispaikkana on samaan aikaan noussut eri tahoilla uuden kiinnostuksen kohteeksi. Viime aikoina on oikeuslaitoksen ja Opetushallituksen taholta annettu kouluille suosituksia niiden joulu- ja kevätjuhlien siirtämiseksi pois kirkosta ’puolueettomaan’ paikkaan. Näin irtauduttaisiin vuosisatoja kestäneestä perinteestä, jossa kirkko ja pappilat ovat olleet pitäjän väestön yhteisiä kokoontumistiloja. Kirkko on rakennuksena pyhitetty Jumalan palvelemista varten. Kirkkoa on voitu melko vapaasti käyttää erilaisiin kokoontumisiin elleivät ne ole hengeltään kirkon uskon vastaisia.

Kirkko on ollut ollut vuosisatojen ajan ihmisten turvana ja tukena silloin, kun ahdistus on ollut suurinta. Jokaiselle pitäjälle on ollut kunnia-asia oman kirkon rakentaminen. Siksi oma kirkko on tullut rakkaaksi.  Kirkko on ollut keskellä kylää. Sana ’kirkonkylä’ kuvastaa kirkon asemaa kansan elämässä. Sanonta sitä ’ei ole vielä kirkossa kuulutettu’ kertoo käytännöstä, jonka mukaan myös saarnatuoli toimi uutisten lukupaikkana.

Ollaanko Suomessa luomassa uskonnon opetusta, steriiliä, neutraaliksi kuviteltua uskonnonmuotoa, joka kukaan ei harjoita?

Monia kysymyksiä herättää myös keskustelu uskonnonopetuksen muuttamiseksi puolueettomaksi, neutraaliksi katsomusaineeksi. Miksi pelätään tunnustusta ja hengellistä elämää?  Näitä miettiessä mieleen tulee kaksi kuvaavaa esimerkkiä.

Kansainvälisen islamtutkimuksen arvostetuimpia tutkijoita on ollut Kenneth Cragg, joka avasi v. 1956 julkaistulla teoksellaan The Call of the Minaret uuden näkökulman islamin ymmärtämiseen. Craggin mielestä islamia eikä mitään muutakaan uskontoa voi ymmärtää ulkoapäin, vaan sen uskonnollisen elämän keskuksesta käsin. Craggin mielestä juuri päivittäinen rukous ilmaisee islamin varsinaisen olemuksen.

Toiseksi voi viitata laajaan kansainväliseen keskusteluun kansalaisuskonnollisuudesta (civil religion), joka virisi 1970-luvulla amerikkalaisen sosiologin Robert Bellahin ja hänen tutkimusryhmänsä ansiosta. Bellahin mukaan amerikkalaisia yhdisti yhteinen historia ja arvomaailma, kansalliset juhlapäivät ja juutalais-kristillinen traditio. Bellah kiinnitti huomiota siihen, että kansalaisuskonto tuli havainnollisimmin ilmi maan presidenttien juhlapuheissa. Presidentti Dwight Eisenhowerin kommenttia New York Timesin haastattelussa on pidetty tällaisen uskonnollisuuden tyypillisenä ilmentymänä. Eisenhower totesi, että hänen hallituksensa arvostaa syvästi uskonnon perusteisiin juurtunutta näkemystä ja vakaumusta, mutta ei kanna huolta siitä, mitä se on.

Keskustelu kansalaisuskonnollisuudesta avasi monia uusia piirteitä uskonnon ja kulttuurin suhteesta, mutta se osoittautui lopulta keinotekoiseksi yritykseksi uskonnollisen elämän ymmärtämiseksi. Kuulu amerikkalainen kirkkohistorian professori Martin E. Marty totesi perustellusti, ettei kansalaisuskontoa voi pitää tyypillisenä uskontona, koska kukaan ei harjoita sitä käytännössä jumalapalveluselämässä.

Ollaanko Suomessa luomassa uskonnon opetusta, steriiliä, neutraaliksi kuviteltua uskonnonmuotoa, joka kukaan ei harjoita?

Artikkeli Kansankirkon missio globaalissa maailmassa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– He ottivat minut kotiinsa asumaan, ja olin heille melkein kuin oma tytär. Todella mahtavia ihmisiä, Hasu hymyilee.

Sittemmin matkoja on kertynyt yhteensä 14, ja matka-aikaa voi mitata vuosissa. Hasun tutkimuksen kohteena ovat vuosien varrella olleet erityisesti kristinuskon monimuotoiset jäljet itäisessä Afrikassa.

– Kirkot ja uskonnollistaustaiset kansalaisjärjestöt ovat monissa kehitysmaissa merkittäviä tekijöitä. Ne hoitavat noin 40 prosenttia Saharan eteläpuolisen Afrikan terveys- ja koulutuspalveluista. Kirkot ovat myös poliittisia toimijoita, jotka ovat vaikuttaneet Afrikan maiden demokratisoitumiseen siirtomaa-ajan jälkeen, hän kertoo.

– Historiallisesti kirkot järjestöineen ovat olleet paikan päällä jo vuosikymmeniä, joissain tapauksessa pitkälti toistasataa vuotta. Ne ovat vahvasti läsnä ihmisten elämässä ihan ruohonjuuritasolla, eivätkä lähde sieltä pois heti, kun joku projekti päättyy. Se on iso plussa.

Vaikka uskonnon motivoimasta työstä versoaa paljon hyvää, ei Hasu tutkijana näe minkään uskonnon merkitystä kehittyvissä yhteiskunnissa yksiselitteisesti hyvänä tai pahana. Esimerkiksi seksuaaliterveyteen ja seksuaalivähemmistöihin liittyvät konservatiiviset näkemykset saattavat luoda voimakasta syrjintää.

 Ajattelen, että kestävä kehitys on aikamme suurin haaste.

Hasun toimittamassa uunituoreessa kirjassa Kansalaisjärjestöt, uskonto ja kestävä kehitys kurkistetaan kahden uskonnollistaustaisen suomalaisjärjestön, Suomen Lähetysseuran ja Fidan, kehitysyhteistyöhön. Teos nostaa esiin työn myönteisiä tuloksia ja erityisesti kestävän kehityksen näkökulmaa.

– Ajattelen, että kestävä kehitys on aikamme suurin haaste, toteaa Hasu viitaten ajatukseen, että nykyihmisten tarpeet tulee tyydyttää tekemättä sitä kuitenkaan tulevien sukupolvien kustannuksella.

– Tässä yhteydessä kristillistaustaisten toimijoiden tulisi tutkia arvopohjaansa ja niitä teologisia periaatteita, jotka voivat tukea kestävää kehitystä. Esimerkiksi se ajatus, että ihminen ei omista luomakuntaa vaan on sen hoitaja, on keskeinen.

Toinen kestävän kehityksen kannalta ratkaiseva kysymys on, mitä asian eteen konkreettisesti tehdään. Viime vuosina kovasti kritisoitua ja karsittua kehitysapua Hasu pitää edelleen tuikitarpeellisena.

– Ajatus ihmisten auttamisesta kotimaissaan on katteeton niin kauan, kun kehitysyhteistyöstä leikataan. Mielestäni kehitysyhteistyö on moraalinen velvollisuutemme, sekä kestävän kehityksen että globaalin oikeudenmukaisuuden näkökulmasta, hän toteaa painokkaasti.

Oman panoksensa Jyväskylän yliopistossa kehitystutkimuksen opettajana työskentelevä Hasu näkee selkeästi.

– En ole aktivisti vaan tutkijatyyppi ja akateeminen henkilö. Koen, että tehtäväni on kasvattaa uutta sukupolvea kriittiseen ajatteluun ja kestävältä pohjalta toimiviksi tulevaisuuden asiantuntijoiksi.

Keskusteluilta uskonnosta, kehityksestä ja kansalaisyhteiskunnasta Aalto-salilla Jyväskylässä 12.3. klo 19. Keskustelemassa FT Päivi Hasu, Fidan toiminnanjohtaja Harri Hakola, Suomen Lähetysseuran kehitysyhteistyöpäällikkö Katri Leino-Nzau, akatemiatutkija, dosentti Tiina Kontinen ja vaikuttamistyön asiantuntija Katja Köykkä Fidasta.

Artikkeli Tutkimusmatkoja uskontoon ja kehitykseen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Jokainen, joka saa meidät irrottautumaan ennakko-oletuksistamme, voi olla opettajamme. Mystiikkaa voi oppia erämaaisien lausahduksista tai lapselta, joka rakentaa hiekkalinnaa, Parke sanoo.

Tärkeintä on hänen mukaansa avata silmät sille, mitä ympäristössä tapahtuu.

Lisää oppaita kaivataan

Näin hemmotellaan kristillisen mystiikan ystäviä. Seuraavaksi odotan teoksia, jotka opastavat yhtä instant-meiningillä myös muiden uskonnollisten suuntausten perinteisiin. Minuutissa mystikoksi -kirjan rinnakkaisteos on Minuutissa metodistiksi. Tämä uskonsuuntaushan korostaa selkeää menetelmää, jolla edetään oikeaoppisesti kurjuudesta puhtauteen. Pikavauhdilla pyhitykseen puolestaan muuntautuu kätevästi 140 merkin mittaisiksi Twitter-päivityksiksi. Aikailematta adventistiksi perehdyttää viettämään pyhää lauantaina ja porskuttamaan kasvissyöjänä lihansyöjien maailmassa.

Pop up -protestantiksi

Reformaation merkkivuoden kunniaksi tarvitaan teokset Lutu­sesti luterilaiseksi ja Pop up -protestantiksi. Oikopäätä ortodoksiksi perehdyttää kristillisyyden itäiseen haaraan, Kotvassa katolilaiseksi tutustuttaa läntiseen äitikirkkoon. Empimättä evankeeliseksi ja Vartissa viidesläiseksi perehdyttävät suomalaiseen herätyskristillisyyteen.

Oman polkunsa etsijää ilahduttavat teokset Heti hereetikoksi ja Harmitta harhaoppiseksi. Uskonnottomien kirjanälkää ruokkivat teokset Sekunnissa sekulaariksi ja Ateistiksi alta aikayksikön.

Artikkeli Minuutissa mystikoksi – kerää koko sarja julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Peruskoulussa uskonnonopetuksen tuntimäärä väheni yhdestätoista kymmeneen vuosiviikkotuntiin. Yksi vuosiviikkotunti tarkoittaa 38 tuntia opetusta lukuvuoden aikana. Suurin muutos tapahtui opetuksen periaatteissa, kertoo opetusneuvos Pekka Iivonen Opetushallituksesta.

– Aina ennen opetus on ollut sisältölähtöistä. Nyt keskiössä ovat tavoitteet ja laaja-alainen osaaminen, hän sanoo.

Yksityiskohtien sijasta painopiste on siinä, että oppilas ymmärtää uskontojen vaikutuksen historiassa, kulttuureissa, nykypäivässä ja omassa elämässään. Muihin uskontoihin ja katsomuksiin tutustutaan aiempaa laajemmin jo alakoulussa.

Eri uskonnoilla on edelleen omat opetussuunnitelmansa. Iivonen muistuttaa, että koulun uskonnonopetuksen tarkoituksena ei ole sitouttaa uskontoon.

– Lähtökohtana on tarjota oppilaalle välineitä, joiden avulla hän voi rakentaa omankatsomuksensa, sitoutua hyvään, ja elää tulevaisuuden aikuisena.

Lukiossa pakolliset kurssit vähenivät

Lukiossa uskonnon pakolliset kurssit vähenivät kolmesta kahteen, ja syventäviä lisättiin kahdesta neljään. Pakolliset kurssit tarkastelevat uskontoa ilmiönä kristinuskon, juutalaisuuden ja islamin kautta sekä maailmanlaajaa kristinuskoa.

Syventävien kurssien aiheina ovat maailmanuskonnot, uskonto suomalaisessa yhteiskunnassa, uskonnot tieteessä, taiteessa ja populaarikulttuurissa sekä uskonnot ja media.

Jyväskylän Lyseon lukion uskonnonopettajan Sanna Rinkisen mielestä pakolliset kurssit ovat varsin tiivis paketti.

– Opettajien kesken olemme pohtineet, ehtiikö kaikkia asioita käsitellä riittävästi.

Myönteistä muutoksessa on se, että juutalaisuutta ja islamia käsitellään kristinuskon rinnalla, mistä opiskelijat ovat olleet Rinkisen mukaan erittäin kiinnostuneita.

Mitä vaikutuksia pakollisten kurssien vähentämisellä on ylioppilaskirjoituksiin, sitä Rinkisen mukaan voi vasta arvuutella. Kouluissa ei välttämättä pystytä toteuttamaan kaikkia syventäviä kursseja.

– Toisaalta voihan olla, että opiskelijat innostuvat valitsemaan syventäviä kursseja enenevässä määrin, Rinkinen pohtii.

Kaikki uskonnot tasa-arvoisia

Uudet paikalliset varhaiskasvatussuunnitelmat otetaan käyttöön ensi syksynä. Siihen on kirjattu aiempaa selkeämmin, että kaikki uskonnot ja katsomukset, myös uskonnottomuus, ovat varhaiskasvatuksessa tasa-arvoisia.

– Aiheen käsittely lähtee lapsiryhmästä. Jos ryhmässä on eri uskontoja, niistä saa ja tulee puhua lapsen ymmärtämällä tavalla. Yhtä lailla voidaan huomioida kaikkien uskontojen juhlia ja muita perinteitä, sanoo erityisasiantuntija Kirsi Tarkka Opetushallituksesta.

Vanhemmilla on edelleen oikeus päättää, mihin oma lapsi osallistuu.

– On tärkeää ymmärtää, että uskonnoista puhuminen ei ole uskonnon harjoittamista. Tavoitteena on kasvattaa lapsia ymmärtämään erilaisuutta ja toimimaan yhdessä. Perusta luodaan jo varhaislapsuudessa, Tarkka sanoo.

Monikulttuurisuus on osa arkea

Ketunkolon eskarilaiset Jyväskylässä ovat pukeutumassa ulkoilua varten. Veeti, 6, ja Eemeli, 6, malttavat hetken aikaa pohtia, mitä uskonto tarkoittaa. Sana on kuitenkin sen verran vaikea, ettei juuri sillä hetkellä mieleen tule oikein mitään.

– Ollaan me käyty Huhtasuon kirkossa monta kertaa, Veeti kertoo hetken päästä.

Pääsiäinen on jo tutumpi asia, vaikka juhlan merkitys jää vielä arvoitukseksi.
– Silloin saa syödä suklaamunia, Veeti toteaa.

Myös Eemeli muistaa, miten äiti piilottaa aina pääsiäisenä Kinder-munan tyynyn alle.

Huhtasuon päiväkodissa, jossa noin kolmannes lapsista tulee monikulttuurisista perheistä, eri maiden kulttuureihin ja katsomuksiin tutustuminen on ollut jo pitkään luonteva osa kaikkea toimintaa. Eskarilaisten kanssa on keskusteltu eri uskontojen tärkeistä juhlista, pukeutumisesta ja ruokailuun liittyvistä kysymyksistä silloin, kun asiat ovat lasten mielissä nousseet esille.

– Esiopetusikäisten kanssa pystyy jo hyvin keskustelemaan asioista, sanoo lastentarhanopettaja Sari Siitonen.

Vaikeitakaan asioita ei lasten kanssa vältellä. Lemmikin tai lähiomaisen kuolemasta puhutaan lasten kanssa siinä missä muistakin aiheista.

– Kaikista asioita on oltava valmius keskustella, vaikka valmiita vastauksia ei olisikaan. Lapsille voi myös sanoa, ettei tiedä, Siitonen toteaa.

Kunnioitusta ja ymmärrystä

Keskinäinen kunnioitus ja ymmärrys toisia uskontoja ja katsomuksia kohtaan on lähtökohtana kaikessa toiminnassa.

– Katsomukselliset ja uskonnolliset kysymykset ovat tärkeitä kulttuuriin liittyviä henkilökohtaisia asioita, joissa perheiden toiveet otetaan aina huomioon, erityislastentarhanopettaja Katri Manninen korostaa.

Kristillisistä juhlista pääpaino on joulussa ja pääsiäisessä, jolloin ohjelmassa on muun muassa kirkossa käynti. Suurimmalle osalle vanhemmista tämä ei ole ongelma.

– Osa monikulttuurista perheistä haluaa, että lapset tutustuvat myös meidän kulttuuriimme ja kristillisiin perinteisiimme, Manninen sanoo.

Artikkeli Uskontoihin ja katsomuksiin tutustutaan nyt laajemmin julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Pari- ja seksuaaliterapeutti Pirkko Brusilalla ja Väestöliiton asiantuntija Elina Korhosella on ilmiölle selitys. Uskontokulttuurit ovat syntyneet primitiivisillä aikakausilla, jolloin naisen seksuaalisuutta on pidetty pelottavana. Monissa kulttuureissa ajatellaan, että mies omistaa naisen.

Seksuaalisuuden säätelyllä on hyväkin tavoite: sen varmistaminen, että ihmiset eivät ole täysin viettiensä vietävissä.

Tekstien tulkinta vaikuttaa naisten kohteluun

Kaikista maailmanuskonnoista löytyy sekä seksuaalisuuden kontrollia että elämänläheistä nautinnon korostusta. Elina Korhonen ei arvioi, mikä uskonnoista on paras ja mikä huonoin lisääntymisterveyden ja naisen kannalta.

– Se riippuu enemmän tulkinnasta kuin uskonnon teksteistä.

Korhonen huomauttaa, että mitä patriarkaalisempi yhteiskunta on, sitä sortavampi uskonnon tulkinta siellä vallitsee. Kun naiset saavat toimivaltaa talous-ja työelämässä, he saavat äänensä kuuluville myös uskonnon tulkitsijoina.

Silpominen kaikkein tuhoisinta

Pirkko Brusila on pari- ja seksuaaliterapeutti ja naistentautien erikoislääkäri. Hänen mukaansa vahingollisin tapa, joka rikkoo naisten oikeuksia, on tyttöjen silpominen. Hän törmäsi ilmiöön, kun somalipakolaiset tulivat Suomeen 1990-luvulla. Synnytyksiä hoitaneella henkilökunnalla oli vastuullinen paikka kertoa perinteen vahingollisuudesta. Kunnioittava vuorovaikutus oli tärkeää.

– Lisäksi tarvitaan jämpttiä suhtautumista. Pitää sanoa selkeästi, että lainsäädäntömme ei tätä hyväksy.

Myös ehkäisykielto vahingoittaa naisia.

– Meilläkin on ryhmittymiä, joilla on tiukat säädökset ja ankarat asenteet niistä poikkeavia kohtaan.

Kunnioitus kadoksissa

Hiukset piiloon, käsivarret piiloon, kaapu päälle. Siinä yhden laidan säädöksiä naisille. Istu auton konepellille bikineissä ja levitä jalat. Laita webbikamera päälle ja riisu pusero. Siinä länsimaista todellisuutta.

Seksuaalisesti liberaali länsi ei saa Brusilalta täysiä pisteitä. Hän uskoo, että pedofilia ja seksuaalisesti loukkaava väkivalta ovat lisääntyneet, koska meillä on rajaton ”kaikkea saa tehdä” -asenne.

– Opiskelin 70-luvulla, ja pedofilia oli tuolloin äärimarginaalista. Lasten hyväksikäyttöä on ollut aina, mutta vähemmän, kun on ollut kunnioitus toista ihmistä kohtaan.

– Miten saisimme sellaisen kasvatuksen, että lapsi oppii kunnioittamaan itseään ja toista? Että toisen kehoon ei kosketa ilman lupaa.

Brusila toivoo hyvien arkipäivän käytöstapojen ryhtiliikettä.

– Että kohdellaan ihmisiä kunnioittavammin. Seksuaalisuus on siinä mukana, sen tajuaminen, että se on jokaisen herkintä omaa aluetta, ei yhteiskäytettävää.

Naisten asema on ottanut takapakkia

Elina Korhonen näkee huolestuttavia ilmiöitä, jotka ovat vahvistuneet viimeisen kymmenen vuoden aikana.

– Konservatiiviseen uskontulkintaan nojaava liike vaikuttaa epä­edullisesti naisten seksuaaliterveyteen. Liike vahvistuu esimerkiksi Puolassa, Maltassa, Irlannissa ja Portugalissa. USA:ssa toimii vaikutusvaltaisia evankelikaalisia ryhmiä, jotka toimivat myös Afrikassa.

Konservatiiviset liikkeet korostavat perinteisiä perhearvoja eivätkä ota huomioon monimuotoista todellisuutta. Niitä leimaa naisen kontrollointi ja homofobia.

Korhosen mukaan länsimaissa on menty pieleen ulkonäön liikakorostuksessa.

– Ja netissä on asioita, joiden näkemiseltä toivoisi lasten säästyvän.

Artikkeli Naisten lisääntymisterveys vaakalaudalla monissa maissa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Toisaalta nyt kasvaa sukupolvi, jolle kirkko on etäinen. Uskonto ei ole juuri näyttäytynyt heille kotona.

– He saattavat olla kirkosta eronneita tai suhde kirkkoon on ohut, mutta suhde uskontoon ei ole myöskään traumaattinen. Kirkko on yksi toimija muiden joukossa. Tämä lähtökohta vapauttaa heidät keskustelemaan asiasta.

Uskonnosta vieraantuneilla ei ole välttämättä tarvetta vastustaa kirkkoa, joka näyttäytyi yhtenäiskulttuurin aikana joillekin ahdistavana vallankäyttäjänä.

Uusateistien liikehdintä lisää ”omalla hauskalla tavallaan” uskonnollista keskustelua, Mustakallio lisää.

– Näkyvät julkiateistit eivät ehkä ole enää ihan siinä terässä kuin vähän aikaa sitten, jolloin heidän kirjojaan ilmestyi runsaasti ja monet rohkaistuivat puhumaan ateismistaan ja tieteisuskovaisuudestaan.

Anna Kontula ja isäkapina

Anna Kontula, Vasemmistoliiton kansanedustaja, varttui Tampereella taistolaisperheessä. Hän liittyi 18-vuotiaana luterilaiseen kirkkoon, koska se tekee paljon hyviä asioita yhteiskunnallisesti. Nuoren Annan toinen peruste hymyilyttää häntä.

– Kommunisti-ateistien lapsen on vaikeaa tehdä isäkapinaa sen paremmin kuin liittymällä kirkkoon!

Poliitikko ei enää näe, että kirkko olisi ensisijaisesti yhteiskunnallinen toimija. Paremman maailman puolesta toimiminen on kaikkien velvollisuus.

– Kristillisessä traditiossa on sisäänrakennettuna paljon sellaista ainesta, joka vahvistaa sosiaalista omaatuntoa. Hengellisen elämänmuodon ydin on kuitenkin toisaalla.

Kontula kaipaa rohkeaa ja syvällistä hengellisen maailman sanoittamista.

– Etsijät ja kilvoittelijat tarvitsevat tukea, kuuntelijoita, vinkin antajia ja tien viitoittajia. Armoitettuja hengellisiä ohjaajia. Ei riitä, että pappi hallitsee äiti-suhteesta puhumisen, ellei hän osaa kertoa, mistä uskon ydinasioissa on kysymys.

Teoksessaan Mistä ei voi puhua Kontula käsitteli uskon mystistä merkitystä.

– Elämän tärkeimmät asiat tapahtuvat rationaalisen järjen alueen ulkopuolella: ne tunteet, jotka meillä on läheisiämme kohtaan, kauneuden ja hengellisyyden kokemukset.

– Mystisistä kokemuksista puhuminen avaa tilaa ihmisen tunnemaailman ja hengellisen ulottuvuuden ilmaisemiselle, jota Suomessa pelätään.

Keskustelunavaukselle oli sosiaalinen tilaus. Kirja otettiin innokkaasti vastaan vasemmistolaisten kaappikristittyjenkin piirissä.

Rohkeutta puhua reilusti uskosta

Vapaa kirjoittaja Kaarina Hazard kirjoitti Twitterissä, ettei hän olisi uskonut näkevänsä päivää, jolloin moni tuttu liittyy kirkkoon. Nämä vasemmistovaikuttajat näkevät, että kirkko tekee eettisesti oikeita asioita.

Myös arkkipiispa Kari Mäkisen esiintymiset ovat tehneet heihin vaikutuksen, Antti Mustakallio toteaa.

Harva halusi mainostaa epäilyksiään tai epäuskoaan. Uskosta oli helpompi olla kokonaan puhumatta.

Piispa Irja Askola puhui taannoin Helsingin Sanomissa kuolemansynneistä. Se oli hengellinen mutta myös yhteiskunnallinen puheenvuoro, puhetaidon kouluttaja antaa esimerkkejä painavista kirkollisista puheenvuoroista.

– Kirkko ei ole kuitenkaan kannanottoautomaatti, jonka sanoma typistyy etiikan kommentaattoriksi. Kirkon edustajilta vaaditaan nyt rohkeutta puhua reilusti myös uskosta, Mustakallio kannustaa.

– Pidän turmiollisena epämääräistä lullukkapuhetta, jossa hymistellään asioita eikä sanota oikein mitään, vaan tarraudutaan tuttuihin ja turvallisiin sanankäänteisiin. Sellainen puhe ei jätä jälkeä keneenkään.

Kirkon virka antaa tilaa ja vapautta puhua hengellisistä ydinkysymyksistä. Mitä tahansa ei voi tietenkään sanoa. Kristinuskosta vieraannuttavasta, päällekäyvästä uskontopuheestakin on esimerkkejä.

– Hyvässä hengessä tapahtuva uskontopuhekin voi kohdata vastustusta, mutta se on risti, joka kirkolle on annettu.

Uskosta helpompi vaieta

Uskonto on suomalaisille tavattoman intiimi asia, Antti Mustakallio muistuttaa. Moni puhuu omasta hengellisyydestä varovaisemmin kuin siitä, mitä makuuhuoneessa tapahtuu.

– Yhtenäiskulttuurin paine piti ihmiset hiljaisena. Harva halusi mainostaa epäilyksiään tai epäuskoaan. Uskosta oli helpompi olla kokonaan puhumatta.

Kirjailija-terapeutti Tommy Hellsten kertoo uusimmassa kirjassaan Tähän olen tullut hengellisestä tiestään avoimemmin kuin koskaan.

Hän tietää olevansa nyt joidenkin mielestä hihhuli, muttei enää 64-vuotiaana piittaa leimoista.

– Minulla on ollut aina hengellinen puoli. En vain ole tuonut sitä paljon esille. Jos otat hihhulin leiman, muutut monille punaiseksi vaatteeksi, eikä sinun sanottavaasi tarvitse enää kuunnella.

Riku Rantala – luterilainen agnostikko

Uskonnon puolestapuhujia tulee yllättäviltäkin tahoilta.

Tv-tuottaja ja toimittaja Riku Rantala perusti työtoverinsa Tunna Milonoffin kanssa nettipalvelun, jonka kautta voi liittyä kirkkoon (www.liityhetikirkkoon.com). ”Hyvät suvaitsevat ihmiset, vallatkaa kirkko takaisin itsellenne!”, kaverukset julistivat.

Rantala suhtautuu uskontoon avarakatseisemmin ja myönteisemmin kuin nuorempana.

Hyvät suvaitsevat ihmiset, vallatkaa kirkko takaisin itsellenne!

– Tarkastelin uskontoa valtarakennelmana. En ymmärtänyt, miten paljon lohtua usko tuo ihmisille. Ihmisillä on sisäänrakennettu hengellisyyden kaipuu.

Mies itse on luterilainen agnostikko.

– Vapaa-ajattelijoiden nihkeys kirkkoa kohtaan on ärsyttänyt minua. Maailmalla kohtaamiini yhteisöihin verrattuna luterilainen kirkko ei ole pahislistan kärkipäässä. Se kannattaa demokratiaa ja avoimuutta ja tuen mielellään sen työtä, Rantala kommentoi.

Kirkko on helppo syntipukki

Toimittajana ja vihreänä poliitikkona profiloitunut Jukka Relander arvioi, että vihreiden kirkkokritiikkiin on liittynyt nuoruuden auktoriteettikapinaa.

– Ihmiset tarvitsevat jonkin tahon, jota näpäyttää, ja paremman puutteessa kirkkokin käy. Nuori edistyneistö haluaa kostaa jonkin synnin, jonka kirkko on joskus tehnyt.

Relander kasvoi uusperheessä, jossa usko ei ollut erityisesti läsnä.

– Pappi kysyi isäni hautajaisia valmisteltaessa, mikä hänen suhteensa uskontoon oli. Vastasin, että isä uskoi kyllä johonkin, muttei ihan niin kuin kirkko opettaa.

Ihmiset tarvitsevat jonkin tahon, jota näpäyttää, ja paremman puutteessa kirkkokin käy.

Relander tietää, että on hyvin ahdistaviakin kristinuskon tulkintoja, muttei pysty eläytymään uusateistien uskontokritiikkiin, joka osuu hänestä ohi kohteensa.

– Minulla ei ollut lapsena yhtään negatiivista kokemusta kristinuskosta. Perustava kokemukseni oli lempeä, salliva ja rakastava kristillisyys, jota etenkin pullantuoksuinen mummelini edusti.

Relander käsittelee kristinuskon peruskysymyksiä avoimesti teoksessaan Uskon sanat. Mummelien usko on tainnut sittenkin kantaa sukupolvien yli.

Vastausten jano

Puheelle kristinuskon ydinasioista on aina tilausta, Antti Mustakallio tähdentää.
– Kirkkoisä Augustinus totesi, että ihmisen sydän on levoton, kunnes se löytää levon Jumalassa. Tämä ongelma on akuutti tänäkin päivänä. Meiltä löytyy materiaalista hyvinvointia ja viihdettä, mutta moni kysyy mistä löytyisi syvempi sisäinen rauha ja merkitys elämälle. Ja juuri siihen evankeliumi vastaa.

Vastausten jano ei lopu. Vaikka kirkosta erotaan vilkkaasti, ovi käy myös kirkkoon päin.

Miina Äkkijyrkkä liittyi nuoruuden kapinavaiheessaan ateistien yhdistykseen.

– Tuijotin isän ja äidin luonteen heikkouksiin. Uskovaisten olisi pitänyt olla mallikansalaisia. Mutta eiväthän uskovaiset ole sen parempia.

Kuvataiteilija palasi talvella luterilaiseen kirkkoon, jota hän syytti aikanaan ulkokultaisuudesta ja muotomenoista.

– Kirkko muistuttaa siitä, että elämässä on jotain muutakin ja jotain isompaa kuin viinanjuonti ja huorustelu. Sellainen maa ja kulttuuri, jossa ei luoteta Jumalaan, on tuulten vietävissä. Sillä ei ole selkärankaa, Äkkijyrkkä muotoilee.

– Kirkon puolesta ei yksi ihminen voi tehdä paljon, mutta kirkkoon kuuluminenkin on jo jotain. En halua istua kirkon penkissä kuin kerjäläinen. Kohta maksan kirkollisveroa.

Artikkeli Siitä on puhuttava, mistä on vaiettu julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Juicen syvällisempi ajattelutapa löytyy tuntemattomammista kappaleista, arvioi Lasse Halme.

Seurakuntien lapsityön keskuksen pääsihteeri Lasse Halme perehtyi Juicen sanoituksiin jo silloin, kun Juice oli nuorisokulttuurin ajankohtaisnimi, reilut kaksikymmentä vuotta sitten. Tuolloin nuorisotyössä toiminut mies halusi selvittää,  mistä rock-kulttuurissa on kyse. Nyt hän on tehnyt Juiden teksteistä kirjan Ollaan ihmisiksi.

Monissa teksteissään Juice ottaa elitististäkin etäisyyttä suuriin massoihin, kritisoi byrokratiaa ja kaikkia järjestelmiä.

– Juice kirjoitti, että ei ole yhteisiä asioita, on vain yksityisiä asioita. Yhteiskunnan pyrkimys hoitaa yhteisiä asioita oli jo lähtökohtaisesti väärä, Halme toteaa.

Sama individualismi läpäisee myös Juicen ajatukset uskosta ja uskonnoista.

– Teksteissä kuuluu hengen rajattoman vapauden korostus. Juicen ajattelussa jumalallinen voima on läsnä kaikkialla, eikä sitä voi määritellä, rajata eikä kontrolloida.

– Jos henki on vahva, vähäkin työ riittää maailman luomiseen, Halme siteeraa laulutekstiä.

Juicen lähtökohta oli se, miten hän itse näki ja koki asiat ja ilmiöt.

– Tekstit syntyivät ehkä liiankin itsekeskeisesti oman kokemuksen ympärillä pyörimisestä, Halme sanoo.

Juicen ajattelussa usko on hyvää ja arvostettavaa, uskonto jo vähän kyseenalaista, mutta kirkko on valtajärjestelmä, joka on tärkeä kirkolle itselleen.

Henki voittaa aineen –ajattelu näkyi myös siinä, että maestro suhtautui välinpitämättömästi käytännön asioiden järjestelyyn.

Jeesuksesta Juice kirjoittaa usein, milloin paljaammin, milloin kätketymmin. Ja aina myönteiseen sävyyn, samoin kuin Martti Lutherista, josta kertoo Jenkka uskonpuhdistamisesta. Molemmat taistelevat suurta systeemiä vastaan.

– Juicelle he ovat kuin rockin kapinalliset, tai Tuntemattoman sotilaan Antti Rokka. Mitä hallinnut ei Rooman sotilas, sitä ristillä toteutti Messias, Juice kirjoitti.

Joskus alkaa vaikuttaa siltä, että Jeesus ja Juice menevät lauluteksteissä lomittain ja sisäkkäin. Rakkauden ammattilainen – oliko se nyt Jeesus vaiko se vapaa taiteilija, joka toteuttaa sisäistä näkyään?

– Juicen ystävät kertovat joskus havainneensa messiaskompleksin oireita. Pyhimyskehä alkoi kiristää.  Ehkä niin käy, jos joku oikeasti haluaa synnyttää tuoretta ja uutta, omasta sydämestä nousevaa.

Artikkeli Hullu, juoppo, runoilija ja profeetta – Juice julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.