Välillä kaipaan tuttuja ja hymyileviä kasvoja kaupassa niin paljon, että en jaksa kohottaa katsettani toisia kohti. On helpompaa katsella hyllyjä ja lattioita kuin pettyä maskin taakse piiloon jääviin kasvoihin. Joskus päätän toimia toisin ja hymyillä kaikille. Mutta eiväthän he sitä näe.

Kohtaamisten merkitys on kirkastunut minulle tämän kaiken keskellä. Jos jään liian yksin, olen vaarassa jättäytyä yksinäisyyteen. Tätä kierrettä murtavat ilo, kun saan maskien ansiosta istua juttelemassa ihmisten kanssa samassa huoneessa, ja riemu, kun saan nähdä videoyhteydellä tutun ihmisen ilmeet. Tuiki tavalliset kohtaamiset kotona ja lenkkipolulla ovat arkeni keidashetkiä.

Perheneuvoja Sini Rantakari pohtii maskien aikaa myös videolla täällä.

Artikkeli Kun hymyt jäävät piiloon julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Monen perheen turvaverkot ovat ohentuneet. THL:n tutkimuksen mukaan lapsiperheiden yhteydenpito isovanhempiin väheni koronan aikana tuntuvasti. Vanhempien omilta vanhemmiltaan saaman tuen heikentyminen on voinut tuoda perheiden jaksamiseen lisähaasteita. Samalla isovanhemmat, jotka kaipaavat kanssakäymistä lastensa perheiden kanssa, kokivat enemmän yksinäisyyttä ja osattomuutta. 

Verkostojen rakentamiseen ja palauttamiseen kannattaa käyttää aikaa, jotta tärkeitä ihmissuhteita ei jäisi pysyvästi katkolle. Tässäkin seurakunnat voivat tukea kutsumalla ihmisiä yhteen turvallisiin kokoontumistiloihinsa. Meillä on toisen ihmisen ja yhteisöllisyyden ikävä. Kaipaamme sitä, että saamme yhdessä jakaa tuntojamme. Toivottavasti voimme pian taas kätellä ja halatakin. Eniten kaipaan ehkä sitä, että vahvojen maskisuositusten jälkeen kohtaamme toisemme hymyillen. Hymy on ilmainen lahja, joka kantaa mukanaan toivoa ja luottamusta tulevaan.

Korona-aikana tapahtui myös hyviä asioita. Elämä hidastui. Suorituskeskeisyys väheni, oli aikaa olla itsekseen ja kaikkein lähimpien kanssa ihan vaan kotona. Koti nousi monella uuteen arvoonsa. Harvoja kohtaamisia toisten kanssa arvosti ja muisti olla niissä läsnä. Toivon, ettei uuden normaalin rakentamisessa vauhtisokeus veisi entiseen normaaliin, jossa niin helposti väsytimme itsemme suorittamisen oravanpyörässä.

Artikkeli Kohti uutta normaalia julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Säde Hartoselle, 18, etäopiskelu ei ollut vaikeaa. Enemmän huolta tuotti jatkuva sairastelu: kurkkukipua, kuumeilua … Jos se onkin koronaa!
– Olen käynyt kai jo 13 testissä, kaikki negatiivisia.

Toukokuun alussa Kouvolan Yhteislyseon abi on suht rauhallisin mielin. Kirjoituksiin voi olla tyytyväinen, hakupaperit englantia opiskelemaan on jo lähetetty Helsinkiin ja Tampereelle.
– Minulla on kielipäätä, ja koulussa olen ihan okei.
Hän arvelee oppineensa paljon uutta myös itsestään kuluneena koronavuotena.
– Ainakin realismia ja omia rajoja.

Varasuunnitelma pelastaa

Lukiossa suuret odotukset kohdistuivat penkkareihin, jotka lopulta pidettiin vappuaattona livestriiminä. Säde oli yksi juontajista.

Hän osallistui myös Yhteislyseon abien Kyl kuuluu-hyväntekeväisyyskampanjaan, jonka tuotto – säästyneet penkkarikarkkirahat – meni opiskelijoiden mielenterveyspalveluja tarjoavalle Nyyti ry:lle.
– Kuvaa hyvin tätä aikaa: Kun yksi idea ei onnistu, keksitään uutta tilalle. Pätee myös Säteen ylioppilasjuhliin, jotka vietettäneen sitten, kun korona ei enää kurita.

Aina on oltava varasuunnitelma, Säde oppi kotoa. Kun koripallon pelaaminen ei ripari-ikäiselle enää maistunut, tehtiin vanhempien kanssa diili: Lopettaa voi, jos keksii jotain tilalle.

Tilalle tulivat koripallotuomarointi ja isostoiminta, joka jatkuu yhä isoisosena. Seurakunta on vahvasti Säteen elämässä, muun muassa kesätyönä Puhjonrannan rippileireillä.

Koripallokin pysyttelee menossa mukana. Tuomaroinnin ohella Säde on toiminut yhdessä äitinsä Janna Hartosen kanssa tilastoijana. Isä Mika Hartonen luotsaa ensi kaudella naisten SM-joukkue Peli-Karhuja päävalmentajana.

Rukous kannattelee

Säteellä on läheiset välit myös isovanhempiinsa, joille tyttärentytär on korona-aikana tehnyt ruokaostoksia. Yhdessä on vietetty pihateehetkiä.
– Meillä on pitkät perinteet. Vaarin kanssa on syöty makkaraa, mummon kanssa uitu, katseltu tähtiä, käyty Iitin kirkossa ja Oronmyllyn leirikeskuksessa, opeteltu Isä meidät.

Yhdessä käytiin kirkkovaateostoksilla, mummo neuloi pikkutytölle. Nyt on tämän vuoro neuloa, myös mummolle.

Korona nosti käsityöt kukoistukseen. Kotoillessa on syntynyt sukkia, vauvanpeittoja, pipoja. Niitä lahjaksi viedessään Säde saa kiitoksen ohella joskus kuulla: Rukoilen puolestasi.

Rukous ja seurakunta kannattelevat myös poikkeusaikoina. Säteellä on jo kova ikävä Koivistontalon kavereita, yhteisiä elokuvailtoja ja kirkkokahveja.

Hän harmittelee olleensa hiukan huono yhteydenpitäjä. Silti aina tarvittaessa on löytynyt oikea hetki ja tapa kohdata.
– Minulle tärkeintä on, että ihmisillä ympärilläni ja itsellänikin olisi hyvä olla.

Rakkaus on ja pysyy

– Onnekseni kotona on hyvä olla. Lasken perheeseeni kuuluvan vanhempien ohella isovanhemmat, serkut ja kummit perheineen. Pikkusisaruksenkin sain viime syksynä australialaisesta Josesta.

Nyt jo kotiinsa palannut vaihto-oppilas oli tärkeä tuki Säteen kamppaillessa terveyshuolien kanssa.

Jos opiskelupaikka ei heti aukea, Säde Hartonen jää mieluusti Kouvolaan töihin. Hän toivoo saavansa tehdä opettajasijaisuuksia.

Tulevaisuuden toiveammatti voisi olla koripallovalmentaja tai kirjallisuuden ja tv-sarjojen kääntäjä.
– Teen sitten mitä tahansa, tiedän riittäväni sellaisena kuin olen.

Kaiken olennaisen kiteyttää lempiraamatunkohta, Jesaja 43:4:
”Koska olet arvokas minun silmissäni, koska olet kallis ja rakas …”

Yhteyden Kouvolan seurakuntaan Säde uskoo säilyttävänsä, vaikka muuttaisikin muualle. Sen antama pohja ja voima kannattelevat kaikkialla. – Maailma muuttuu koko ajan, samoin kirkko ja tavat olla uskova ihminen. Näkemyksetkin eroavat, mutta silti kaiken pohjana aina on rakkaus.

Artikkeli Kaiken pohjana on rakkaus julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Jyväskylän yliopiston kieli- ja viestintätieteiden laitoksen yliopistonopettaja Kaisa Laitinen ymmärtää ristiriitaisia tuloksia hyvin.

– Vuorovaikutus ruudun välityksellä voi olla aivan yhtä toimivaa kuin kasvokkain tapahtuvissa tapaamisissa. Siinä on kuitenkin omia erityispiirteitä, joten tottumattomuus voi aiheuttaa epävarmuutta. Etätyössä vuorovaikutuksen laatuun ja kuormituksen kokemuksiin on tärkeä kiinnittää erityistä huomiota.

Videopalavereista puuttuu fyysinen läheisyys sekä tietynlainen vapaamuotoisuus ja huokoisuus.

 Kun kaikki tehdään kotona, joka ikinen asia tuntuu kotitehtävältä.

– Kun ollaan teknologian välityksellä yhteydessä, sovitaan kellonaika ja alusta, jolla tavataan. Silloin spontaanit kohtaamiset jäävät pois. Ja koska siirtymiä ei ole, palaverista mennään usein suoraan seuraavaan ilman taukoa, teknologiavälitteistä vuorovaikutusta tutkinut Laitinen toteaa.

Opiskelijoilta ruudulla työskentely vaatii paljon itseohjautuvuutta. Opettajia Laitinen kannustaa kiinnittämään erityistä huomiota monimuotoisiin työskentelytapoihin ja siihen, että opiskelijat tietävät, miten he voivat osallistua teknologiavälitteiseen opetustilanteeseen.

Rasmus Uiskamo opiskelee ensimmäistä vuotta rakennus- ja yhdyskuntatekniikkaa Jyväskylän ammattikorkeakoulussa. Hänestä etäopiskelu on tuntunut kuormittavalta ja turhauttavalta.

– Kun kaikki tehdään kotona, joka ikinen asia tuntuu kotitehtävältä. Onneksi yksi opiskelukavereistani asuu tässä lähellä, niin olemme voineet opiskella yhdessä.

Uiskamon vuosikurssilla aloitti 60 opiskelijaa, joista hän on tutustunut noin kymmeneen. Opiskelijatapahtumia ei ole juuri ollut, ja ryhmäytyminen on jäänyt vähiin. Uiskamon mielestä etäopiskelu on asettanut opiskelijoita eriarvoiseen asemaan.

– Niiden, joilla on paremmat sosiaaliset verkostot ja taidot, on ollut helpompaa saada tukea opintoihin kuin yksinäisten.

Etäopiskelun hyvänä puolena hän pitää omien tietoteknisten taitojensa kehittymistä.

– Meidät lähetettiin vähän niin kuin uima-altaan syvään päähän. Kokemukseni tietokoneista rajoittui perusohjelmiin, joten esimerkiksi rakennusten piirtämisessä käytettävä ohjelma oli aivan uusi maailma minulle.

Opettajien digiosaaminen vaihtelee Uiskamon mukaan paljon.

– Osalla opettajista on hyvät materiaalit ja he osallistavat opiskelijoita, mutta osa puhuu yksikseen tunnista toiseen.

Kaipaan aitoa läsnäoloa, halaamista ja spontaaniutta.

Jyväskylän yliopiston psykologian koulutusalalla koulutussuunnittelijana toimivan Jutta Aallon aamu on käynnistynyt haastattelupäivänä johtoryhmän videokokouksella. Videohaastattelun jälkeen hänellä on kahden opiskelijan video-ohjaus ja yksi videopalaveri. Illalla hän tekee omia tietojärjestelmätieteen opintojaan ruudulla. Välillä vain nopea lounas seisaaltaan ja koirien käyttäminen ulkona.

Miten ihmeessä hän jaksaa?

– Minulla on kotona hyvä työtila ja työrauha. Etäkokoukset ovat tiiviimpiä, kun niissä puhutaan vain tärkeät asiat. Ja nautin opiskelusta! Sille tuli tilaa, kun lapset muuttivat hiljattain omilleen. Olen saanut opinnoistani myös paljon työkaluja opetuksen järjestämiseen, hän kertoo.

Innostuksen ohella Aalto tuntee toki myös uupumusta.

– Välillä olen turtunut ja ajattelen, että ei tätä taas. Opiskelijat voivat aika huonosti, ja opettajat ovat ihan poikki. Suunnittelemme aina kahvihetkeä Teamsissa, mutta emme jaksa tavata enää ruudulla. Kaipaan aitoa läsnäoloa, halaamista ja spontaaniutta. Haluaisin kipaista työkaverin ovelle vaihtamaan kuulumisia.

Jutta Aalto toivoo kuitenkin, että etätyömahdollisuus jää osaksi kulttuuriamme myös koronapandemian jälkeen.

Artikkeli Kuka enää jaksaa ruutua? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

ITSE OLEN siinä onnellisessa asemassa, että saan tehdä lähitöitä. Tapaan ihmisiä päivittäin. Toisen asteen opiskelijat ja korkeakouluopiskelijat ovat olleet vuoden ja yläkoululaiset viime viikot etäopinnoissa. Itsensä johtaminen on haastavaa aikuisillekin, saati sitten nuorille. Heiltä jää saamatta se, mikä kuuluu osana opintoja: kokemukset ja sosiaaliset suhteet. Opinnot eivät ole ainoastaan opintoja, vaan myös sosiaalinen tilanne ja mahdollisesti elinikäisten ihmissuhteiden solmimista.

VIDEOPUHELUT eivät tarjoa samaa kuin aito kohtaaminen. Teamsin nimipallukoiden tuijottelu ei korvaa aitoa ihmiskohtaamista. Toisen ihmisen kuuleminen, näkeminen ja koskettaminen ovat osa ihmisyyttä, niiden puuttuminen altistaa masennukselle. Ihmisen tarvitsee nähdä toisen ihmisen kasvot ja saada niistä jokin reaktio. Vaikka vain pään nyökkäys. Eristäytyminen tuntuu pahalta, koska ihmistä ei ole tehty sellaiseen.

ITSE KAIPAAN läsnäoloa. Iloitsen siitä, jos saan jonkun kaverin kylään ja saan vain olla jonkun seurassa. Koronan leviämisen estotoimissa ei ole otettu huomioon yksinasuvia ihmisiä. “Etäile, äläkä tapaa muita ihmisiä” on ikävä ohje yksin asuvalle ihmiselle, jonka lähimmät ystävät ja perhe asuvat muualla. Suomessa kuitenkin asuu yksin yli miljoona ihmistä. Ei ole ollenkaan ihme, jos ihmiset eivät kykene noudattamaan kaikkia ohjeistuksia. Ihmisen on oman hyvinvointinsa vuoksi nähtävä muita ihmisiä.

MITÄ SEURAKUNNAT voisivat tehdä tässä tilanteessa auttaakseen? Siinäpä hyvä kysymys. Mahdollistaa pienten ryhmien kokoontuminen turvallisesti? Kohdata ihmisiä rajoitusten puitteissa? Ketään ei varmaan kiinnosta tuijottaa ruudulta seurakuntien ohjelmaa, kun on koko päivän tuijottanut tehtävien takia ruutua. Seurakuntien kokoavan toiminnan simuloiminen Teamsissa on konsepti, joka ei enää tässä vaiheessa toimi. Olisi ehkä aika poistua mukavuusalueelta ja miettiä, mitä ihmiset oikeasti tarvitsevat tässä ajassa. Nyt tarvitaan konkreettisia toimia, eikä jaksuhaleja ja tsemppipuheita. Toivotaan, ettei seurakuntien ainoaksi toiminnaksi jää tämän jälkeen rikkinäisten mielten korjaaminen.

Artikkeli Tsemppipuheet eivät riitä, tarvitaan tekoja julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Haluamme noudattaa viranomaisten suosituksia ja määräyksiä hyvin tunnollisesti. Kokoontumisrajoitus on tietysti vaikuttanut oleellisesti toimitusten järjestelyihin. Aluehallintoviraston määräys maksimissaan 10 hengen yleisötilaisuuksista on ollut voimassa nyt jo pidempään. Ihmiset ovat sen kiitettävästi myös sisäistäneet, sanoo Yhteisen seurakuntatyön johtaja Heli Ahonen.

Kovin paljon tuota kymmenen henkilön rajaa ei lähdetä ylittämään.

Käytännössä vastuu yleisömäärän rajaamisesta on toimituksen suorittavalla papilla, joka käy asian etukäteen läpi asianosaisten kanssa. Hautaan siunaamisten kohdalla tiukasta 10 hengen rajasta on joustettu silloin, kun vainajan tärkeimmän lähipiirin koko on ollut suurempi.

– Olemme pitäneet linjaa, että ylitys sallitaan vain, kun kyseessä ovat vainajan perheenjäsenet, ja kovin paljon tuota kymmenen henkilön rajaa ei lähdetä ylittämään, Ahonen sanoo.

Hautaustoimistojen liitto kritisoi hautajaisten tiukkoja osallistujarajoituksia julkisesti maaliskuun alussa.

Poikkeusaika on vaikuttanut jossakin määrin myös toimitusten lukumääriin Jyväskylän seurakunnassa.

– Hautaukset tietenkin tapahtuvat kun tapahtuvat, ja onneksi pandemia ei ole meillä vaikuttanut niiden lukumääriin merkittävästi. Mutta kun katsoo vuotta 2020 kokonaisuutena, vihkimisiä oli aiempaa vähemmän, ja niitä on jonkin verran siirretty tulevalle kesälle. Myös kasteita siirrettiin paljon, Ahonen kertoo.

Vaikka lapsen nimi on rekisteröitävä kolmen kuukauden sisällä syntymästä, voi varsinaisen kasteen järjestää milloin hyvänsä myöhemminkin.

Seurakunta on järjestänyt kantajat kuljettamaan vainajan etukäteen hautaan siunausta varten.

– Viime kesänä oli jo paljon hieman alle yksivuotiaiden kastetilaisuuksia.
Hautajaisten kohdalla samanlaista joustoa ei luonnollisista syistä ole, ja seurakunta on tarjonnut apua yleisörajoitusten tuottamiin uusiin tilanteisiin muun muassa tarjoamalla kantoapua vainajan siunaamista varten. Käytännössä seurakunta on järjestänyt kantajat kuljettamaan vainajan etukäteen hautaan siunausta varten.

– Asia nousi esiin viime keväänä, kun saattoväen lukumäärää jouduttiin rajoittamaan. Melkein viikoittain tätä palvelua on tarvittu, seurakunnan hautaustoimen päällikkö Antti Pekuri sanoo.

Toinen iso muutos on se, ettei vainajan katsominen ennen siunausta ole seurakunnan tiloissa mahdollista. Pekurin mukaan vainajan tuhkaaminen ja siunauksen suorittaminen pienimuotoisesti uurnan äärellä on yleistynyt poikkeusaikana.

Ylimääräistä päänvaivaa toimitusten järjestelyissä tuottaa se, että tällä hetkellä kaupungin ja aluehallintoviraston ohjeet poikkeavat toisistaan: kaupunki suosittelee yksityistilaisuuksiin maksimissaan kuuden hengen henkilömäärää, kun AVIn suositus yleisötilaisuuksiin on kymmenen henkeä. Kodeissa järjestettävät kastetilaisuudet ovat yksityistilaisuuksia, jolloin kirkko ei voi määritellä niiden väkimäärää.

Aina ei välttämättä tiedä millaiset määräykset ovat voimassa ensi viikolla.

– Silloin pappi yrittää kasteperheen kanssa keskustelemalla päästä yhteisymmärrykseen. Hyvin tämä on yleisesti ottaen toiminutkin, Heli Ahonen kertoo.

Toisaalta suuntaus on Ahosen mukaan ollut jo ennen koronapandemiaa se, ettei juhlia ole järjestetty ihan niin suurella joukolla kuin aiemmin on ollut tapana.

Kokonaisuutena seurakuntatyön johtaja pitää kirkollisia toimituksia koskevaa ohjeistusta riittävän selkeänä.

– Määräyksiä on ollut toimitusten kohdalla kohtuullisen helppo soveltaa käytäntöön. Muussa seurakunnan toiminnassa nopeat muutokset ja epäselvyys näkyvät enemmän, kun aina ei välttämättä tiedä millaiset määräykset ovat voimassa ensi viikolla, Ahonen sanoo.

Artikkeli Rajoitukset tuoneet muutoksia kirkollisiin toimituksiin julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Ehkä tämä on papin puhetta vähän itselleenkin, Jyväskylän seurakunnan pastori Ville Tikkanen pohtii puhelimessa.

Sillä hän tarkoittaa sitä, kun on koronakaranteenissa kotona istuessaan ja asioita monelta kantilta mietiskellessään alkanut kääntää ajatuksia siihen suuntaan, että vastoinkäymisestä voi seurata jotakin hyvääkin. Että koettelemukset voivat tuoda lujuutta.

– Kun päivä toisensa jälkeen tarkkailee omia oireita ja vointia ja miettii, että milloinkahan tämä päättyy, niin tämmöisillä ajatuksilla ja puheilla sitä yrittää pitää itseään toivon puolella, Tikkanen sanoo.

Testituloksen saadessa tiesin heti, että leiri päättyy, ja myös miten valtavan monen ihmisen elämään se vaikuttaa.

Aluksi ei ollut niin. Lokakuun puolivälissä koronaviruksen aiheuttamaan tautiin sairastunut Tikkanen on ollut karanteenissa kuukauden, eivätkä oireet vieläkään ole täysin hellittäneet. Hänen sairastumisensa ylitti kansallisen uutiskynnyksen, koska se sattui kesken Kannonkosken Piispalassa järjestetyn Jyväskylän seurakunnan rippileirin. Tartunnan vuoksi jo ennestään melkein puolella vuodella lykkääntynyt leiri jouduttiin keskeyttämään.

– Päällimmäinen fiilis oli, että nyt tästä tuli minun sairastumisen takia ihan hirveä sotku.

Pandemian takia kesältä syyslomaviikolle siirtyneen rippileirin oli määrä alkaa aamulla sunnuntaina 11. lokakuuta. Edellisenä päivänä oli kerrottu jyväskyläläisissä kouluissa tapahtuneista laajoista korona-altistumisista, mikä aiheutti leirin vastuuohjaajille kovasti töitä viime hetkillä: missä kouluissa kukin leiriläinen oli, oliko altistuneita, pääsisivätkö kaikki matkaan. Pikapäätöksellä leirille lähtöä siirrettiin aamusta iltapäivään.

Lopulta tiedot saatiin ja linja-auto kuljetti leiriläiset Piispalaan. Päivän hektisyyden takia Ville Tikkasen on hankala arvioida omaa vointiaan päivän aikana.

– Jälkeenpäin miettien voi olla, että illan aikana saattoi jotain väsymystä tai semmoisia lieviä oireita olla, mutta jotenkin sen laittoi siinä kaiken kahden vuorokauden hektisyyden ja kuormittumisen piikkiin, hän pohtii.

Onneksi pahin itseruoskinta alkoi hellittää ensimmäisen viikon jälkeen.

– Yöllä sitten houreilin unissani kolmisen tuntia ennen kuin mittasin kuumeen. Oli kuumetta ja kurkku kipeä, tuli vähän nuhaa ja lihassärkyä. Heti tiesin, että oli lähdettävä pois ja testeihin, ja leirille järjestettävä uusi ohjaaja.

Positiivisen testituloksen Tikkanen sai maanantain ja tiistain välisenä yönä, välitti tiedon rippileirien taustatiimille ja leirin keskeyttämisestä tiedotettiin nuoria tiistaiaamuna.

– Voi ei, Tikkanen sanoo ajatelleensa ensiksi.
Ei kuitenkaan niinkään itsensä, vaan ripariryhmän kannalta. Leiri on rippikoulussa useimmille se tärkein juttu.

– Testituloksen saadessa tiesin heti, että leiri päättyy, ja myös miten valtavan monen ihmisen elämään se vaikuttaa. Se oli syyslomaviikko, joten vanhemmat olivat laittaneet nuoret riparille ja muulla perheellä oli omat suunnitelmat. Ne kaikki menivät uusiksi.

Vastuuntuntoisena ihmisenä Tikkanen kävi tapahtuneen vuoksi läpi voimakkaita itsesyytöksiä. Aikaa ja energiaa vei niin sen pohtiminen, olisiko tartunnan voinut jotenkin välttää kuin ajatus siitä, olisiko oireet ja sairastumisen voinut jotenkin havaita ja ennakoida aikaisemmin.

– Onneksi pahin itseruoskinta alkoi hellittää ensimmäisen viikon jälkeen.

Seurakunnan varo-ohjeet ovat tarkat ja Tikkanen sanoo noudattaneensa niitä säntillisesti. Tartunta tuli silti jostakin – ja yllätti.

– Tässä vain kävi tosi huono tuuri.

Suoraa syyllistämistä Tikkanen ei sano kokeneensa, vaikka sairastuminen aiheutti muutoksia ja luopumisia monen ihmisen elämään. Rippileiriläisten perheistä hän sai kannustavia viestejä, samoin kollegoilta ja läheisiltä.

Syyllistämisen ilmiönä hän kuitenkin tunnistaa.

– Kun tämä ilmiö on kestänyt jo kuukausia, tulee usein rivien välissä näkyväksi se ajastus, että jostakin ja jostakustahan poikkeustilanne johtuu. Moni joutui keväällä luopumaan monesta kivasta jutusta koronan takia. Nyt on mennyt niin paljon aikaa, että monenlaista taakkaa on kertynyt. Sitä ei varmasti ole tarkoitus kasata kenenkään sairastuneen harteille, mutta asiailmiönä sellainen stigma tai leima on olemassa.

Tikkanen joutui sairauden alkuvaiheessa varotoimenpiteenä kahdeksi vuorokaudeksi sairaalaan tarkkailuun happiarvojen laskun vuoksi. Hän kuitenkin pitää sairastumistaan varsin lievänä, eikä ole kokenut tilaansa missään kohtaa huolestuttavaksi.

Kuten ystävä minulle viestissä kirjoitti, kaikki kokemukset jättävät meihin jollain tavalla jotakin.

Karanteeniaika on kuitenkin venynyt pitkäksi, kun oireet eivät ole loppuneet kokonaan. Eristys koettelee erityisesti henkistä jaksamista. Siksi, kuten aluksi todettiin, hän on puhunut papin ajatuksia myös itselleen.

– Kuten ystävä minulle viestissä kirjoitti, kaikki kokemukset jättävät meihin jollain tavalla jotakin. Pysähtymisessä on mahdollisuus uuteen, mutta siinä näkee myös sen, mitkä ne tärkeät perusasiat ovat. Kun tulee oltua ihan urakalla kotona, kodin ja perheen merkitys korostuu. Itsestäänselvyydet, kuten laadukas terveydenhuolto tulevat näkyviksi. Se, että on ihmisiä, jotka välittävät ja haluavat tietää miten menee, Ville Tikkanen pohtii.

Artikkeli Toivon puolella julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Joillekin oli helpotus, kun ei tarvinnut osallistua mihinkään.

Hän pyysi ikäihmisiä kirjoittamaan rajoitusten vaikutuksista arkeensa ja sai paluupostissa 80 kirjettä eri puolilta maata. Hän on ehtinyt lukemaan kirjeet vasta kertaalleen, mutta jo tämän perusteella hän on havainnut, että ihmiset ovat kokeneet karanteenin hyvin eri tavoin.

– Osa koki eläneensä ihanaa aikaa puolisonsa kanssa. Joillekin oli helpotus, kun ei tarvinnut osallistua mihinkään. Monet taas kokivat kevään pelottavaksi, yksinäiseksi ja tyhjäksi, Leinonen summaa.

Huolta kannettiin myös yhteiskunnallisista kysymyksistä

Hän havaitsi myös, että huhtikuussa kirjeiden sävy oli värikylläisempi kuin myöhemmin saapuneiden kirjeiden.

– Samallakin kirjoittajalla saattoi olla aluksi hyviä kokemuksia tilanteesta, mutta loppukeväästä kotoiluun ja omaan ympäristöön kyllästyi. Sitten valtasi epävarmuus ja välinpitämättömyys, Leinonen kuvaa.

”Musiikki rentouttaa ja päivittäinen neljän kilometrin lenkki luonnossa irrottelee kangistuneita kankkujani. Tämä meininki pitää minut kiinni elämässä eikä koronassa.”

”Nyt en enää tunne saavani iloa lukemisesta ja kaikesta muusta, josta olen nauttinut. Olen tullut lyhytjännitteiseksi, mikään ei jaksa kiinnostaa.”

Emilia Leinonen on luokitellut kirjeiden sisällöt kolmeen teemaan: toivoon, huoleen ja apatiaan. Toiveikkuudesta kertovat esimerkiksi maininnat siitä, että tilanne on avannut näkemään muiden ihmisten auttamishalun. Iloa kirjoittajille toivat muun muassa avuntarjouslaput ilmoitustauluilla, nallet ikkunoissa ja soitot etäiseltä sukulaiselta. Monet kertoivat myös oppineensa uusia asioita tässä poikkeustilanteessa.

”Kuuntelen Yle Areenan puheohjelmia sekä Ruotsin radion kanavia, se löytyi sattumalta Play-kaupasta. Ilman ikäkaranteenissa oloa ei tätä olisi koskaan tullut kokeiltua.”

Asia, joka yhdisti kaikkia kirjoittajia, oli huoli. Osalla oli huolta omasta jaksamisestaan, mutta ennen kaikkea huoli kohdistui muihin.

– Lähipiiri, ystävät, naapurit, tuttavat ja myös tuntemattomat mainittiin useissa kirjeissä. Huolta kannettiin myös yhteiskunnallisista kysymyksistä, kuten ilmastonmuutoksesta ja työttömyydestä, kertoo Leinonen.

”Vaikeata tämä on monella tapaa. Väistämättä ajattelee, että tunteekohan hän sitten minua, kun tämä on ohi ja päästään oikeasti taas näkemään.”

Kirjeistä heijastui myös paljon apatiaa ja vihaa. Useissa kirjeissä kuvattiin suuttumuksen ja yksinäisyyden tunteita. Leinosen mukaan monen kirjoittajan tulevaisuuden kuva oli synkkä.

”Tämä, ettei omia perheenjäseniään saa tavata, nostaa hirveän suuttumuksen minussa.”

Vastaajat suhtautuivat ikään perustuvaan rajoitukseen sekä ymmärtäväisesti että kummastellen. Moni pohti, miksi oletettiin, että 70 vuotta täyttäneet eivät osaisi toimia järkevästi. Leinosen mukaan vastaajat ottivat karanteenin vakavasti.

– Hallitus teki myös tiedotuksessaan selväksi, että yli 70-vuotiaat velvoitetaan karanteeninomaisiin olosuhteisiin, vaikka oikeudellisesti se ei ollut velvoite, vaan suositus.

Leinoselle tuli kirjeiden perusteella vaikutelma, että karanteeni aiheutti enemmän huonoa kuin hyvää.

– Jatkossa tulisi ottaa huomioon kaikkien kansalaisten kokonaishyvinvointi, ei vain tiettyyn ikäryhmään kuuluvien riski sairastua. Koronan aiheuttama tilanne koskee kaikkia ja tällöin myös perusohjeiden tulisi koskea meitä kaikkia, hän toteaa.

Sitaatit ovat poimintoja tutkija Emilia Leinoselle lähetetyistä kirjeistä. 

Artikkeli Koronakevät vei kirjeistä värit julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Vuodesta 1989 alalla toiminut Kouvolan seurakunnan diakonissa kertoo koronan lisänneen yhteydenottoja diakoniatyöhön. Pandemia on tuonut myös uusia asiakkaita. – Me olemme jossain mielessä se viimeinen luukku, jonne ihmiset tulevat.

”Kuulin diakoniasta kaverilta, ja soitin sinne ensi kertaa nyt keväällä jäätyäni työttömäksi. Yli 60 päivään mistään ei tullut rahaa, eikä kaapissa ollut edes makaronia. Sossuunkin oli pitkä jono. Ilman diakonia-apua olisin kai kuollut nälkään. Sain yllättävän vaivattomasti 50 euron lahjakortin ja leipäpussin.
Olen taas työttömänä, kolmatta kertaa tänä vuonna, mutta nyt tulee jo korvauksiakin. Kiitos diakonialle! Jos ja kun tästä jaloilleni selviän, pidän kunnia-asiana muistaa vuorostani teitä.”
Työtön rakennusmies

KIRKON diakonia on osa yhteiskuntamme monimuotoista auttajaverkostoa. Se voi työssään tuoda esiin myös elämän hengellistä puolta. Väkisin sitä ei kenellekään tupata, mutta kuunnellaan herkällä korvalla, mitä ihminen sillä hetkellä tarvitsee. Voisiko se olla rukous, keskustelua uskonasioista tai olemassaolon peruskysymyksistä.

Diakonian työntekijätkin ovat tässä erilaisia, kukin lähestyy asioita omalla persoonallaan. Kouvolan seurakunnan kuudella diakoniatyöntekijällä on omia erikoisalueitaan, Sahamiehellä mielenterveystyö.
– Ennen asiakkainamme oli erityisryhmiä, kävimme tervehtimässä vanhuksia, järjestimme virkistystoimintaa. Se kaikki loppui 90-luvun lamaan. Nyt tapaamillamme ihmisillä on konkreettinen hätä.

Kun perustiukkuus on jo arkea, ei yllättävään kriisiin löydy vararesursseja. Esimerkiksi koronan alussa kouluruokailun pois jäänti aiheutti huolta: Mistä rahat ruokaan?

”Olin saanut diakoniasta muutamia kertoja jouluapua. Kynnys ei ollut korkea, eikä tuntunut yhtään nololta ottaa yhteyttä perheemme taloustilanteen synkennyttyä koronan takia. Miehen työtunnit vähenivät ja palkkatulot pienenivät. Kotona oli kolme koululaista, joille ei pandemian alussa saatu kouluruokaa. Aika diakoniaan järjestyi nopeasti. Apua tuli reilummin kuin odotin, se auttoi akuutissa vaiheessa. Nyt tilanteemme on jo hiukan helpottunut.”
Isä töissä, äiti työtön, 4 alaikäistä lasta

KORONA on tuonut esiin asioita, joiden merkitys oivalletaan ehkä vasta aikojen päästä. Joillekin se on nostanut pintaan elämän vanhoja solmuja, joita nyt tahdotaan peilata toisen ihmisen kanssa.

Ahdistuneisuus, yksinäisyys, turvattomuus voivat johtua paljosta muustakin. Moni asia hautautuu koronan alle. Suuri suru saattaa jäädä surematta.

Korona on pakottanut myös kirkon pohtimaan uusia toimintatapoja. Diakonia on osallistunut niin ostosten kotiin vientiin kuin Mitä kuuluu? -soittokierroksiin vanhuksille.

Moni kirkon vapaaehtoinen kuuluu riskiryhmiin, ja uusia toimijoita kaivataan.

Korona herätti myös suomalaisten auttamishalun. Leena Sahamies kiittää lahjoituksista, joita Kouvolankin diakoniaan on tullut tavallista enemmän.

”Suoritin maalarin perustutkintoa ja etsin töitä, enkä saanut mistään apua. Opiskelijan tulot eivät riitä kahdelle. Korona vei kesätyöpaikkani, ja koulun sulkeuduttua opinnotkin jäivät junnaamaan. Kielteisten päätösten jälkeen olin aika skeptinen, mutta diakoniasta saimme ruokaa, lahjakortteja ja kerrankin ymmärrystä. Se loi uskoa ihmisiin. Heinäkuussa sain vakituisen työn. Koulu jäi sillä erää kesken, mutta onhan minulla jo yksi koulutus. Nyt näyttää valoisammalta.”
Yksinhuoltajaäiti, 4-vuotias tytär

Kirkon diakoniatyö

Kristilliseen rakkauteen perustuvaa avun antamista heille, joiden hätä on suurin, ja joita ei muuten auteta.
– Tuo iloa ja toivoa arjen keskelle, kulkee ihmisen rinnalla elämän eri vaiheissa.
– Tarjoaa keskusteluapua kaikille.
– Antaa taloudellista tukea: Kouvolan seurakunnissa kukin diakoniatyön yksikkö omasta budjetistaan alueensa asukkaille.

Kouvolan seurakuntien diakoniatyöntekijöiden yhteystiedot

Artikkeli Kun hätä on suurin, diakonia on lähellä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kumpi on parempi?
Voit ehkä ymmärtää minut väärin ja pitää ajatustani ihan hulluna. Silti minulla on tarve jakaa kanssasi tämä hullu idea. Nämä etäjumalanpalvelukset ovat nopeasti tulleet normaaleiksi käytänteiksi. Kirkko on lopultakin palannut juurilleen, taloihin (”… sanokaa terveisiä myös heidän talossaan kokoontuvalle seurakunnalle…”, Room. 16:5). Se on kirkko, jossa päätämme jatkaa kokoontumista Jeesuksen paluuseen saakka.

Mitä jos lopettaisimme mahtavien katedraalien ja luentosalien rakentamisen, joita usein kutsumme kirkoiksi? Jos käyttäisimmekin niistä säästyneet miljardit nopeuttamaan Jeesuksen lähetyskäskyn loppuunsaattamista (Matt. 28:18-20). Monet laittavat pääpainon hyvin varusteltujen kirkkotilojen rakentamiseen eivätkä niinkään lähetystyöhön ja evankelioimiseen. Tarkoitan kaikkien toimien suuntaamista lähetystyöhön: satojen ja tuhansien lähetystyöntekijöiden työhön kutsumiseen, koulutukseen, lähettämiseen ja tukemiseen. He perustaisivat tuhansia kotikirkkoja miljardien tavoittamattomien ja vieraantuneiden ihmisten keskelle. He kääntäisivät Raamattua heidän omalle kielelleen. Eikö kaikki tämä auttaisi edistämään Herramme paluun tuloa (2 Piet. 3:12)?
(Käännös Jaakko Rusama)

Jennifer Byun Far East Broadcasting (FEBC) -järjestön toimittaja kertoo Soulista, Etelä-Koreasta:

Etelä-Koreassa on opittu kasvosuojien pitämiseen, virtuaalisiin jumalanpalveluksiin ja toisten auttamiseen. Useimmat kirkot Koreassa ovat korvanneet perinteiset jumalanpalvelukset online-palveluksilla keskiviikko- ja perjantai-iltaisin sekä kaksi palvelusta sunnuntaisin.

FEBC-Korea järjesti varainhankintakampanjan median kautta koronaviruksesta eniten kärsivien hyväksi. Varat, reilu miljoona dollaria, lahjoitettiin sairaaloille, kirkkojen omistamille kuntoutusjärjestöille, jotka huolehtivat seniorikansalaisista ja liikunta- tai muuten rajoitteisista ihmisistä.

FEBC-Korean henkilökunta on koonnut 10.000 avustuspakettia niille, jotka ovat eristyksissä saatuaan koronatartunnan. Paketti sisältää ruokaa, kasvosuojia, hammasharjan ja -tahnan, käsidesiä jne. FEBC-Soulin henkilökunta jakoi Soulin Guryongin kaupunginosan alueen köyhille 6. huhtikuuta yli 1000 avustuspakettia. Heidän asuintalonsa tuhoutui pari vuotta sitten tulipalossa.

Medialähetys Sanansaattajien tutkija, fil.tri Eila Murphy raportoi Facebookissa 16.4.2020. FEBC on Sansan yhteistyökumppani.

Viestit välitti Jaakko Rusama.

Artikkeli Villejä ideoita, aktiivista toimintaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.