Kristinuskon kasvutekijöinä uskon ja rakkauden yhteenkuuluvuus

Puheessaan lähetystyöstä muuttuvassa maailmassa kirkon lähetystyön toimikunnan puheenjohtaja, piispa Jari Jolkkonen nosti esille lähetystyön dynaamisuuden ja kristinuskon kasvutekijät sen historiassa.

Kristinusko on lähetysuskonto – sehän voisi olla toisinkin. Lähetystyössä on ihmisperäisen käännyttelyn sijasta pohjimmiltaan kysymys kolmiyhteisen Jumalan Lähetyksestä, Missio Deistä. Lähetystyön olemukseen kuuluu dynaamisuus ja muutos, piispa Jolkkonen totesi.

Keskeisiksi kristinuskon kasvutekijöiksi sen historiallisessa kontekstissa Rooman valtakunnassa piispa Jolkkonen nosti esille luonnollisen väestönkasvun, suuret perheet ja perhe-etiikan, diakonian keskeisen aseman ja opillisen johdonmukaisuuden.

Nykykielellä sanottuna kristinuskon menestystekijöitä olivat siis uskon ja rakkauden yhteenkuuluvuus. Usko yhteen Jumalaan ja rakkaus lähimmäiseen. Oppi ja diakonia. Todistus ja palvelu. Inklusiivisuus suhteessa eri ihmisryhmiin, eksklusiivisuus suhteessa muihin pelastusteihin, piispa Jolkkonen totesi.

Puheessaan hän loi myös katsausta kristinuskon ajankohtaisiin tilastoihin ja kristinuskon nopeaan kasvuun etenkin Afrikassa. Kristinuskon vuosittaiskasvu 0.98 % ylittää vuosittaisen väestönkasvun 0.88 % mikä tarkoittaa, että kristittyjen suhteellinen määrä kasvaa globaalisti.

Kokonaisvaltaisuutta, valtarakenteiden purkua ja digimissiologiaa

Juhlasymposiumin anti oli monipuolinen. Kommenttipuheenvuorossaan Suomen Lähetysseuran viestintäpäällikkö Mervi Viuhko korosti yhteistyön merkitystä, kokonaisvaltaisuutta ja kolonialististen valtarakenteiden tarkastelua nykyaikana.

Jokainen aikakausi joutuu kysymään, mitä uskollisuus evankeliumille tarkoittaa juuri tässä kontekstissa, ajassa ja paikassa. Tämä kysymys on keskeinen myös tänään, kun elämme monikulttuurisessa, moniuskontoisessa ja globaalisti verkottuneessa maailmassa, Viuhko totesi. Dekolonisoiva lähetysteologia kutsuu kirkkoa kuuntelemaan, oppimaan ja tunnistamaan sen, että kristinuskon todeksi eläminen ei ole yhden kulttuurin tai tradition yksinoikeus. Lähetystyöntekijä on aikanamme tukija ja kumppani yhteisellä matkalla.

Samalla kun lähetystyö päivittyy, myös sen toimintatavat päivittyvät. Viuhko kuvasi miten digimissiologia-käsite kuvaa digitalisaation myötä tulleita mahdollisuuksia lähetystyössä ja tutkimuksessa. Hän muistutti, miten digitalisaatio haastaa lähetystyötä pohtimaan läsnäolon ja kohtaamisen muotoja. Myös digimissiologiassa kysymykset vallasta, saavutettavuudesta ja osallisuudesta ovat keskeisiä.

Ajan merkit – lähetysnäkymiä Raamatussa

Päivä sisälsi paitsi yhteiskunnallisesti relevanttia pohdintaa valtarakenteista ja digitalisaatiosta myös teologista pohdintaa lähetyksestä Raamatussa. Kirkon lähetystyön keskuksen johtaja Risto Jukko totesikin aiheen keskeisyyden toteamalla, että Raamattu on se mikä yhdistää meitä lähetystehtävässämme.

Mitä tarkoittaa olla hyvän sanoman välittäjä nykyaikana?

Puheessaan otsikolla Discerning the signs of the times: Mission in the Bible Yhdistettyjen Raamattuseurojen seurakuntasuhteiden johtaja brasilialaissyntyinen Rosalee Velloso Ewell luennoi Jeremian kirjan avulla lähetyksen teemoista Raamatussa. Keskeiseksi kysymykseksi nousi: mitä tarkoittaa olla hyvän sanoman välittäjä nykyaikana?

Syvällinen ja kiinnostava raamattuluento tiivistyi Rosalee Velloso Ewellin toteamukseen, että vain katsomalla ensin Jeesukseen Kristukseen voimme ymmärtää mitä on olla kristitty ja hyvän sanoman välittäjä meidän aikanamme. Symposiumin aikana oli myös tilaisuus keskustelulle ja kommenteille.

Katse tulevaan – lähetystehtävä jatkuu, vaikka rakenteet muuttuvat

Kirkon lähetystyön keskus elää parhaillaan Kirkkohallituksen organisaatiomuutoksen keskellä. Piispa Jolkkonen totesikin puheessaan, että on ilmeistä, että Kirkon lähetystyön keskus tässä muodossa lakkaa ja tilalle tulee uutta. Keskuksen 50-vuotisjuhla jääneekin sen viimeiseksi. Ihmisten hätä ja avuntarve ei kuitenkaan ole kadonnut tai vähentynyt, päinvastoin. Uutisista voimme lähes päivittäin kuulla miten kehitysavun leikkaukset uhkaavat ennusteiden mukaan ennen vuotta 2030 jopa 9,4 miljoonaa ihmishenkeä, joista 2,5 miljoonaa on alle viisivuotiaita lapsia. Sanoma rakastavasta Jeesuksesta Kristuksesta velvoittaa meitä tulevina vuosina entistä keskitetympään julistukseen ja palveluun.

Artikkeli Kirkon lähetystyön keskus juhli 50-vuotista taivaltaan julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Ohjauskeskustelujen yhtenä tärkeänä tavoitteena on antaa taustatietoa seurakuntien tueksi, kun ne päättävät omasta lähetystyöstään ja taloudellisesta tuesta eri sopimusjärjestöille. 

Kirkon lähetystyötä ohjaa piispainkokous

Piispainkokouksen moniin tehtäviin kuuluu käsitellä kirkon ykseyteen, ekumeenisiin suhteisiin, kirkon lähetystehtävään ja kirkon suhteisiin muihin uskontoihin kuuluvia asioita (KL 21 §2 kohta 3). Lähetystyön perussopimuksen mukaan ”sopijajärjestö raportoi vuosittain keskeisistä strategisista linjauksistaan, toiminnastaan ja taloudestaan piispainkokoukselle”. Tämä raportointi toteutuu ohjauskeskustelujen kautta. Vuosittain yhdessä sopijajärjestön kanssa tarkastellaan kirkon lähetyksen peruslinjauksen ja kirkon lähetystehtävän toteutumista sopijajärjestön toiminnassa. 

Mistä ohjauskeskusteluissa puhutaan?

Ohjauskeskustelupöydän ympärille kokoontuu noin kymmenen hengen joukko. Kirkkoa niissä edustavat Kirkon lähetystyön toimikunnan puheenjohtaja ja yksi varsinaisista jäsenistä sekä Kirkon ulkoasiain osaston ja Kirkon lähetystyön keskuksen henkilökuntaa. Lähetysjärjestöstä mukana on sen toimiva johto sekä usein hallituksen puheenjohtaja. Kullekin keskustelulle on varattu aikaa 2,5 tuntia. 

Ohjauskeskusteluun valikoituu vuosittain kahdesta kolmeen teemaa. Joka vuosi käydään läpi järjestön toiminta ja talous vuosikertomuksen ja tilinpäätöksen avulla. Keskustelussa nostetaan esille lähetyksen peruslinjauksen Yhteinen todistus toimintaperiaatteet ja niiden toteutuminen järjestön ja kirkon välisessä yhteistyössä.

Lisäksi keskustellaan vuosittain vaihtuvasta teemasta. Vuosina 2020 ja 2021 vaihtuvana teemana oli koronapandemian vaikutus lähetysjärjestön työhön. Syksyllä 2022 keskusteltiin kansainvälisistä kumppanuuksista osana valmistautumista kohti vuoden 2024 lähetyskumppanuusneuvotteluita, joille kirkolliskokous on juuri myöntänyt rahoituksen. Lisäksi sopimusjärjestöillä oli vielä mahdollisuus antaa palautetta uudistetusta Yhteinen todistus 2023 -asiakirjasta. 

Ennen keskustelua sopimusjärjestöt toimittavat vuosikertomuksen ja tilinpäätöksen lisäksi raportin, jossa ne vastaavat edellä mainittuihin teemoihin. Kaikkien kolmen teeman osalta sopimusjärjestöjen toivotaan nostavat esiin sekä positiivisia että kriittisiä näkökulmia kirkon suuntaan. Ohjauskeskustelujen kuluessa kirkon edustajilla on puolestaan mahdollisuus esittää kysymyksiä ja palautetta lähetysjärjestöille. Ohjauskeskusteluista kirjoitetaan muistiot, jotka käsitellään piispainkokouksessa. Sekä järjestöjen raportit että muistiot ovat luettavissa täältä. 

Esiin nousseita teemoja

Syksyn 2022 ohjauskeskusteluissa esiin nousi erityisesti seuraavia teemoja. Yleisesti ottaen lähetysjärjestöjen talous on kestänyt pandemia-ajan hyvin. Toiminta sekä kotimaassa että ulkomailla on palautumassa koronapandemiaa edeltävälle tasolle. Huolta herättää kuitenkin se, että seurakuntien kokoava toiminta ei ole palautunut ennalleen. Tällä on merkittävä vaikutus lähetysjärjestöjen niin sanottiin vapaaehtoiseen kannatukseen, eli esimerkiksi kolehtien ja myyjäisten tuottoon. 

Vuonna 2024 järjestään kirkon toiset kansainväliset lähetyskumppanuusneuvottelut. Ne tuovat Suomeen kirkon ja sen lähetysjärjestöjen kumppanikirkkojen ja -järjestöjen edustajia eri puolelta maailmaa. Tavoitteena on, että mahdollisimman moni seurakuntalainen pääsisi kohtaamaan kansainvälisen vieraan ja että lähetyskumppanuusneuvottelujen myötä kirkon missionaarisuus vahvistuisi. Lähetyskumppanuusneuvottelujen yhtenä keskeisenä osana on kumppaneilta saatava palaute ja arvio kirkkomme lähetystyöstä ja kansainvälisestä diakoniasta.

Kolmas esiin noussut teema on lähetys- ja globaalikasvatus. Lähetystyö ja kansainvälinen diakonia tarvitsee tukijoikseen innostuneita ihmisiä kaikista ikäluokista. Perinteisesti lähetys- ja globaalikasvatuksen kohteeksi on mielletty lapset ja nuoret, mutta myös aikuiset seurakuntalaiset kaipaavat lähetystietoisuuden vahvistamista. Sen vuoksi lähetys- ja globaalikasvatus kaipaa resursseja tuekseen. 

Lähetys ei enää pitkään aikaan ole suuntautunut Suomesta ja muualta pohjoiselta pallonpuoliskolta globaaliin etelään, vaan lähetys tapahtuu kaikkialta kaikkialle. Suomikin on lähetyskenttää. Raja lähetystyön ja evankelioinnin välillä on liudentumassa. Tiukan rajan vetäminen kansainvälisen ja kotimaisen työn välillä on tullut median murroksen myötä entistäkin ilmeisemmäksi: ulkomaille suuntautuvaa työtä tehdään myös Suomesta käsin. Nämä kehityskulut haastavat nykyistä lähetystyön mallia.

Ohjauskeskustelujärjestelmää kehitetään

Nykyinen perussopimusjärjestelmä ohjauskeskusteluineen on ollut käytössä vuodesta 2013 alkaen. Ohjauskeskusteluja on tänä aikana kehitetty, ja kehitystyötä jatketaan. Tavoitteena on, että ohjauskeskustelut voisivat entistä paremmin tukea myös seurakuntien työtä ja päätöksentekoa. Perussopimusjärjestelmän tunnettuutta seurakunnissa ja sen päättäjien piirissä pyritään kasvattamaan.

Tähän liittyy samalla palautejärjestelmän kehittäminen niin kotimaassa, erityisesti seurakuntatasolta, kuin kansainvälisiltä kumppaneiltakin.  Yksi konkreettinen keino kehittää järjestelmää edelleen on laatia uudistetun Yhteinen todistus -asiakirjan toimintaperiaatteitten toteutumiselle konkreettisia mittareita. Mittareiden pohjalta on mahdollista kerätä palautetta sekä seurakunnilta kotimaassa että kansainvälisiltä kumppaneilta. Näin perussopimuksen toteutumista voitaisiin arvioida ohjauskeskusteluissa paremmin ja tarkemmin.

Artikkeli Ohjauskeskusteluissa arvioidaan lähetysjärjestön ja evankelis-luterilaisen kirkon suhdetta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous kokoontui ensimmäisen kerran 1876. Alusta asti käytiin keskustelua lähetystyöstä ja sen asemasta kirkossamme. Ensimmäiset keskustelut liittyivät kolehteihin ja kirkkorukouksiin (esirukous) ja lähetyssaarnaajien mahdollisuuteen toimia pappeina kirkossamme. Viimeksi mainittuun kysymykseen liittyvän ensimmäisen esityksen torppasi silloinen Suomen Lähetysseuran lähetysjohtaja Tötterman, joka pelkäsi lähetystyöntekijöiden hakeutuvan mieluummin Suomeen kuin jatkavan lähetystyössä, mikäli heille avautuisi mahdollisuus toimia kotimaassa pappina.

Nykyisiä keskusteluja ajatellen mielenkiintoinen on tuomiorovasti Schwartzbergin kirkolliskokouksessa 1903 esittämä ajatus, jossa hän liittää lähetyssaarnaajien aseman laajempaan yhteyteen:

Nyt on kysymys, että kirkko ottaisi ensimmäisen askeleen sinnepäin, että se osottaa tahtovansa ja haluavansa jotakin tehdä kysymyksessä olevassa asiassa, että kirkko ikäänkuin viittaa suunnan jonnepäin se myös tahtoo harrastustansa kääntää. Entistä monipuolisempi toimi ja harrastus kirkon piirissä tuottaa aina virkeyttä ja hengellisen elämän elvyttämistä kirkossa. Velvoitus ajaa lähetysasiaa on ollut meidän kirkkomme yksityisissä jäsenissä jo kauan tunnustettu, ja nyt on kysymys, että kirkko sinänsä jotakin tekisi, joka osottaisi että kirkko kokonaisuudessaan tahtoisi yhtyä tähän pyrintöön, jota yksityiset ovat tähän asti ajaneet. (Kirkolliskokouksen 1903 pöytäkirja, s. 80)

Kirkkolakikomitean radikaali ehdotus – lähetystyö kirkon hoidettavaksi

Seuraava vaihe oli vuoden 1941 kirkolliskokous. Käsittelyssä oli aloite, joka ehdotti toimielimen perustamista kirkolle lähetystyöstä. Jälleen perustelu nousi teologiasta: lähetystyö oli kristillisen seurakunnan saama oikeus ja velvoitus, jota ei tullut jättää vain joidenkin asiasta kiinnostuneiden harrastukseksi, vaan jonka tuli olla kirkon omaa toimintaa. Aloitteen mukaan asia pitäisi hoitaa parin vuoden sisällä, jotta kirkko olisi valmis ottamaan vastuulleen mahdolliset uudet lähetystyön työalueet. Ehdotukseen sisältyi ajatus, jonka mukaan kyseisen elimen tulisi olla niin itsenäinen, että sen työtä rajoittaisivat vain kirkolliskokouksen tai piispainkokouksen antamat ohjeet ja määräykset. Samalla esitettiin, että kyseisen elimen johtajalla pitäisi olla mahdollisuus osallistua piispainkokoukseen ainakin kyseistä alaa koskevia kysymyksiä käsiteltäessä.

Asian käsittely siirtyi tätä varten perustetulle kirkkolakikomitealle, jonka mietintöä käsiteltiin kirkolliskokouksessa 1943. Aleksi Lehtosen johdolla kokoontunut komitea teki varsin radikaalin ehdotuksen. Sen mukaan lähetystyön toteuttamiselle olisi eduksi, jos siitä alkaisi vastata kirkon lähetysjohtokunta. Helpoiten työn aloittaminen tapahtuisi, mikäli ”Suomen Lähetysseura ja Luterilainen Evankeliumiyhdistys vapaaehtoisesti luovuttaisivat lähetystyönsä ja kaikki tätä työtä varten kerääntyneet varat kuten myös työntekijät perustettavalle uudelle Suomen ev.lut. kirkon omalle lähetykselle”. Komitea laati samalla ehdotukset uuden johtokunnan ohjesäännöksi sekä kirkkolain muutoksiksi, joilla kirkkoherralle ja kirkkoneuvostolle annettaisiin vastuu lähetystyön edistämisestä seurakunnassa. Komitean ehdotus kuitenkin hävisi äänestyksessä, jossa sille olisi tarvittu määräenemmistö. Niinpä koko ehdotus raukesi tässä vaiheessa.

Kirkkolain muutoksia

Asia ei kuitenkaan hautautunut kokonaan. Jo vuonna 1947 Kuopion hiippakunnan pappeinkokous teki ehdotuksen kirkkolain muutoksesta koskien papiston ja kirkkoneuvoston vastuuta lähetystyössä. Uuden kirkkolakikomitean valmistelusta kirkolliskokous hyväksyi kirkkolakiin lisäyksen vuonna 1953. Siinä säädettiin, että ”kirkkoherrojen tulee niinikään kunkin seurakunnassansa edistää harrastusta työhön evankeliumin levittämiseksi niiden keskuudessa, jotka eivät ole kristittyjä.” Vastaavasti kirkkoneuvoston tehtävänä on ”olla papistolle avullisena hengellisen toiminnan ja lähetysharrastusta edistävän työn yleisessä johdossa”.

Kuusikymmentäluvulla saatiin aikaiseksi toinen, lähetystyön tulevaisuuden kannalta merkittävä muutos. Vuonna 1964 kirkolliskokous teki kirkkolakiin muutoksen, jonka mukaan lähetysvarojen kokoaminen kuuluu sekä seurakunnalle että sen jäsenille. Käytännössä tämä merkitsi mahdollisuutta osoittaa talousarviomäärärahoja lähetystyöhön järjestöjen kautta. Lähetystyöstä tuli siis lakiin perustuvaa seurakunnan toimintaa. Edelleen lähetystyön toteuttaminen jäi käytännön tasolla järjestöjen tehtäväksi.

Kirkon lähetysjärjestöksi

Käsite ”kirkon lähetysjärjestö” on syntynyt pikkuhiljaa. Käytännössä se vakiintui kuusikymmentäluvulla. Suomen Lähetysseura (SLS) ja Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (SLEY) oli todettu kirkon lähetystyön toteuttajiksi jo 1900-luvun alkupuolella, vaikka keskustelu niiden asemasta ja kirkon roolista jatkuikin. Tärkeä vaihe oli Suomen Kirkon Lähetysasiain Neuvottelukunnan asettaminen laajennetun piispainkokouksen toimesta vuonna 1954. Se vahvisti neuvottelukunnan ohjesäännön 1955, mutta ei siinäkään päätöksessä ottanut kantaa silloin olemassa olevien kahden lähetysjärjestön asemaan.

Tilanne kuitenkin muuttui 1960-luvulla. SLS:n työ oli täyttänyt 100-vuotta 1959. SLEY:n Japanin työ oli jatkunut jo 60 vuotta. Ruotsinkielinen Svenska Lutherska Evankeliföreningen i Finland (SLEF) aloitti oman lähetystyönsä 1963. Suomen Pipliaseura liittyi 1966 Yhtyneitten Raamattuseurojen raamattulähetystyöhön. Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys (SEKL) perustettiin 1967. Tämän kaiken kautta tuli yhä näkyvämmäksi se, ettei lähetysjärjestöjen asemasta ollut virallisia päätöksiä lukuunottamatta sitä, että SLS ja SLEY oli todettu kirkon toimijoiksi lähetystyössä.

Niinpä Kirkon lähetysasiain neuvottelukunta antoikin laajennetulle piispainkokoukselle esityksen kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymisen perusteista. Muistion pohjalta, vain pienin muutoksin, laajennettu piispainkokous antoi seuraavat kriteerit:

Varsinaiselle lähetysjärjestölle Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on asetettava seuraavat vaatimukset:

1. Järjestön työ tapahtuu evankelis-luterilaisen kirkon yhteydessä ja sen tunnustuksen perustalla siten, että tämä on nimenomaan mainittu järjestön säännöissä ja sen noudattamista myös valvotaan järjestön käytännöllisessä työssä sekä lähetysalalla että kotimaassa.
2. Ulkolähetystehtävän tulee olla järjestön säännöissä, organisaatiossa ja toiminnassa siten esillä, että siitä muodostuu joko järjestön päätehtävä tai ainakin yksi sen huomattavimmista työaloista.
3. Järjestöllä tulee olla yksi tai useampia joko alueellisesti rajattuja tai tietyt henkilöryhmät käsittäviä lähetyskenttiä, joilla se työskentelee joko itsenäisesti tai yhteistoiminnassa muiden lähetysjärjestöjen ja/tai nuorten kirkkojen kanssa siten, että tavoitteena on saattaa ei-kristittyjä kasteen kautta kirkon yhteyteen, muodostaa seurakuntia ja kehittää niiden toimintaa.
4. Lisäksi edellytetään, että järjestön työssä lähetyskentällä on useampia kuin yksi lähetystyöntekijä (pappi, lähetyssaarnaaja), sekä että työn jatkuvuuden ilmauksena on suoritettu kasteita ja perustettu yksi tai useampia seurakuntia.
5. On suotavaa, että järjestön työ tapahtuu muiden lähetysjärjestöjen ja ja nuorten kirkkojen yhteyksissä.

Lisäksi laajennettu piispainkokous antoi kriteerit ”Erityistehtäviä lähetystyössä suorittaville järjestöille”. Näistä ensimmäinen ja toinen ovat samat kuin ”varsinaiselle lähetysjärjestölle” osoitetut kriteerit. Näiden lisäksi sille annettiin vain seuraava vaatimus: Järjestön työ tapahtuu jotakin tiettyä erityistehtävää suorittaen yhteistyösopimuksen puitteissa varsinaisten lähetysjärjestöjen, lähetysten yhteistyöelimien, muiden saman alan erityisjärjestöjen tai nuorten kirkkojen kanssa tavoitteena evankeliumin levittäminen ja vakiinnuttaminen niiden keskuudessa, jotka eivät vielä ole kristittyjä.

Päätöksessä huomioitiin myös Suomen Pipliaseuran ekumeenisuus. Tunnustuspykälän osalta tehtiin lisäys, jonka mukaan sitoutumista tunnustukseen ei vaadita, mikäli järjestön työ rajoittuu yksinomaan Raamatun kääntämiseen, painattamiseen ja levittämiseen ilman opillisia selityksiä ja tulkintoja.

Laajennettu piispainkokous teki samalla päätöksen kolmen järjestön osalta. Se totesi SLS:n ja SLEY:n täyttävän nämä kriteerit ja siten saaneen kirkon lähetysjärjestön aseman. Samassa kokouksessa se hyväksyi myös SLEF:in hakemuksen perusteella.

1970 laajennettu piispainkokous päätti hyväksyä Suomen Pipliaseuran hakemuksesta »kirkon puolesta erityistehtävää lähetystyössä suorittavaksi järjestöksi».

Seuraavaksi hyväksyttiin SEKL. Tähän päätökseen sisältyy erikoisuus, sillä päätöksessä todettiin, että SEKL:n työstä vain Afrikassa ja Aasiassa ei-kristillisten kansojen parissa tehtävä työ kelpuutetaan kirkon ulkolähetystyöksi. Ulkopuolelle rajautui SEKL:n ns. slaavilaistyö ja työ Euroopan katolisissa maissa. Myöhemmin kirkolliskokous hyväksyi vielä Lähetysyhdistys Kylväjän (1979) ja Medialähetys Sanansaattajat (1994).

Lähetysjärjestöksi hyväksymisen periaatteet tarkentuvat

Järjestöjen yksityisoikeudellista asemaa on korostettu toistuvasti. Tämä tarkoittaa sitä, ettei kirkolla ole toimivaltuuksia yksityisten järjestöjen asioissa. Toisaalta järjestöjä ei voida hallinnollisesti sijoittaa mihinkään kirkon organisaatiossa eikä kirkko voi delegoida omia toimivaltuuksiaan niille. Kirkolliskokouksella on kuitenkin ollut mahdollisuus luoda siltaa oman hallintonsa ja järjestöjen välille ns. erityissäännösten perusteella. Lähetystyön osalta tämä on tarkoittanut ennen kaikkea 1975 asetettua Kirkon lähetystyön toimikuntaa ja samalla perustettua Kirkon lähetystyön keskusta. Järjestöille annettiin läsnäolo- ja puheoikeus toimikunnan kokouksissa. Lisäksi neljälle järjestölle varattiin jäsenyys toimikunnassa. Tätä muutettiin vuonna 2016, mistä alkaen varsinaiset jäsenet on valittu aina hiippakuntien nimeämistä ehdokkaista. Järjestöillä säilyi läsnäolo- ja puheoikeus.

Samassa kokouksessa, jossa kirkolliskokous päätti Kirkon lähetystyön toimikunnan ja keskuksen asettamisesta, se päätti myös, että jatkossa päätöksen lähetysjärjestöksi hyväksymisestä tekee kirkolliskokous. Valmistelutyö kuului Kirkon lähetystyön keskukselle ja piispainkokoukselle, jotka molemmat antavat lausuntonsa asiasta.

Tämän päätöksen johdosta vuoden 1979 kirkolliskokouksessa käsiteltiin uudelleen lähetysjärjestöksi hyväksymisen kriteerejä, joita samalla muokattiin. Kirkolliskokous päätti, että sen tulee tutkiessaan kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymistä koskevia aloitteita noudattaa seuraavia periaatteita:

1. MENETTELY

1.1. Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymistä ja hyväksymisen peruuttamista koskevasta asiasta on kirkon lähetystoimikunnan ja piispainkokouksen annettava lausuntonsa.

1.2. Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksyminen voi koskea järjestön lähetystyötä kokonaisuudessaan tai määrättyä osaa siitä.

2. HYVÄKSYMISEN EDELLYTYKSET

Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksyminen ja tämän aseman säilyttäminen edellyttää, jollei kirkolliskokous erityisistä syistä toisin päätä, seuraavaa:

2.1. Järjestön työ tapahtuu sääntöjen mukaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon tunnustuksen pohjalta kirkon yhteydessä. Jos järjestön toiminta rajoittuu Raamatun kääntämiseen, kustantamiseen ja levittämiseen, sitoutumista evankelis-luterilaiseen tunnustukseen ei tarvitse mainita sen säännöissä.
2.2. Järjestö on tarpeen kirkon lähetystehtävän toteuttamiseksi.
2.3. Ulkolähetys on sekä sääntöjen mukaan että käytännössä järjestön päätehtävä tai kuuluu järjestön keskeisiin työmuotoihin.
2.4. Milloin työalueelle ei ole vielä syntynyt kansallista kirkkoa, tulee lähetysjärjestöjen työntekijöiden noudattaa sakramenttien hoitamisessa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon järjestystä.

3. HYVÄKSYMISEEN LIITETTÄVÄT EHDOT

Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymistä koskevaan päätökseen voidaan liittää kirkolliskokouksen tarpeellisiksi katsomia ehtoja. Tällaisia ovat:

3.1. Järjestön tulee antaa toiminnastaan ja taloudestaan tietoja kirkon lähetystoimikunnalle sekä muutoinkin toimia yhteistyössä kirkon lähetystyön keskuksen kanssa sen ohjesäännön mukaisesti.
3.2. Järjestön tulee neuvotella kirkon lähetystyön keskuksen kanssa uusien lähetysalojen avaamista ja toimintansa olennaista muuttamista koskevista suunnitelmista.

LAAJENNETUN PIISPAINKOKOUKSEN HYVÄKSYMÄT LÄHETYSJÄRJESTÖT

Kirkolliskokous katsoo, että laajennetun piispainkokouksen kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymä järjestö säilyttää asemansa, ellei järjestö ilmoita, ettei se hyväksy edellä mainittuja kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymisen edellytyksiä ja ehtoja.

Nykyisten kriteereiden synty ja ensimmäinen käyttökerta

Seuraavan kerran kriteerit tarkistettiin 2018. Syitä tarkistukselle oli kolme. Ensinnäkin kieli oli osin vanhentunutta. Sana ”ulkolähetys” (kohdassa 2.3.) korvattiin ilmaisulla ”ulkomaisilla työalueilla tapahtuva toiminta”. Samasta syystä ilmaisun ”kansallinen kirkko” (2.4.) tilalle laitettiin ”seurakunta”.

Merkittävämmät syyt liittyivät muutoksiin lainsäädännössä (Kirkkolain muutos 2015) ja niistä seuranneisiin muutoksiin organisaatiossa. Vuoden 2013 jälkeen yhteistyö järjestöjen kanssa on perustunut perussopimukseen, joka tuona vuonna allekirjoitettiin ensimmäistä kertaa. Perussopimuksessa puolestaan viitataan Yhteinen todistus: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetyksen peruslinjaus -asiakirjaan. Perussopimukset uusitaan viiden vuoden välein. Yhteinen todistus -linjaus tarkistettiin vuonna 2018 (osin teknisistä syistä, kun ns. rahoitussopimus päätettiin lopettaa) ja päivitettiin vuonna 2022.

Piispainkokouksen esitys hyväksyttiin sellaisenaan toukokuussa 2018. Uudet kriteerit tulivat voimaan välittömästi ja kuuluvat seuraavasti:

1. MENETTELY

1.1 Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymisestä ja tämän aseman lakkauttamisesta on piispainkokouksen tehtävä esitys.
1.2 Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksytty järjestö allekirjoittaa perussopimuksen kirkkohallituksen kanssa lähetystyön järjestämisestä.

2. HYVÄKSYMISEN EDELLYTYKSET

Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksyminen ja tämän aseman säilyttäminen edellyttää, jollei kirkolliskokous erityisistä syistä toisin päätä, seuraavaa:

2.1 Järjestön työ tapahtuu sääntöjen mukaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksen pohjalta kirkon yhteydessä. Järjestö toteuttaa toiminnassaan kirkon hyväksymää kirkon lähetyksen peruslinjausta ja sen toimintaperiaatteita.
2.2. Järjestö on tarpeen kirkon lähetystehtävän toteuttamiseksi.
2.3. Ulkomaisilla työalueilla tapahtuva toiminta on sekä sääntöjen mukaan että käytännössä järjestön päätehtävä tai kuuluu järjestön keskeisiin työmuotoihin.
2.4. Milloin työalueelle ei ole vielä syntynyt seurakuntaa, tulee lähetysjärjestöjen työntekijöiden noudattaa sakramenttien hoitamisessa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon järjestystä.

3. HYVÄKSYMISEEN LIITETTÄVÄT EHDOT

Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymistä koskevaan päätökseen voidaan liittää kirkolliskokouksen tarpeellisiksi katsomia ehtoja. Tällaisia ovat:

3.1 Järjestön tulee antaa vuosittain linjauksistaan, toiminnastaan ja taloudestaan tietoja piispainkokoukselle sekä toimia yhteistyössä Kirkon lähetystyön keskuksen ja muiden kirkon lähetysjärjestöjen kanssa.
3.2 Järjestön tulee tiedottaa piispainkokoukselle suunnitelmistaan, jotka koskevat sen toiminnan uusia merkittäviä avauksia yhteistyökumppaneiden kanssa kahdenvälisissä tai monenvälisissä suhteissa ja/tai verkostoissa, tai kun se suunnittelee uusia yhteistyösopimuksia ulkomaisten kirkkojen tai muiden kumppaneiden kanssa, tai kun se aikoo uusia voimassaolevia sopimuksiaan, joihin on tullut merkittäviä muutoksia.

LAAJENNETUN PIISPAINKOKOUKSEN JA KIRKOLLISKOKOUKSEN HYVÄKSYMÄT LÄHETYSJÄRJESTÖT

Kirkolliskokous katsoo, että laajennetun piispainkokouksen ja kirkolliskokouksen aiemmin kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymä järjestö säilyttää asemansa, ellei järjestö ilmoita, ettei se hyväksy edellä mainittuja kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymisen edellytyksiä ja ehtoja.

Kirkolliskokoukselle tehtiin toukokuussa 2018 edustajaesitys Suomen Lähetyslentäjät ry:n ottamisesta kirkon lähetysjärjestöksi. Koska asian valmistelu kuului piispainkokoukselle, asiaa ei voitu silloin ratkaista. Piispainkokouksessa asiaa valmisteltiin syksyn mittaan. Kirkon lähetystyön toimikunta antoi asiasta kielteisen lausunnon. Kanta perustui siihen, ettei Lähetyslentäjät täytä selkeästi kuin yhden annetuista kriteereistä (2.3.). Piispainkokouksen päätöksessä todetaan, ettei Lähetyslentäjät täytä annettuja kriteereitä. Sen sijaan piispainkokous kehotti kirkon lähetysjärjestöjä entistä tiiviimpään yhteistyöhön muidenkin, kuin toisten sopimusjärjestöjen kanssa. Asia jäi siis raukeamaan, sillä sitä ei viety kirkolliskokouksen päätettäväksi.

Artikkeli Lähetysjärjestörakenteen syntyminen ja lähetysjärjestöksi pääsemisen edellytykset julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

• hankaluus, epämukavuus (inconvenience): Koska arkisten asioiden hoitaminen, kuten kaupassakäynti, ovat hankalia, ne uuvuttavat. Elämä tuntuu raskaalta.
• keskeytys (interruption): Länsimaalaiset pitävät suunnittelusta ja aikatauluista. Lähetystyössä suunnitelmien keskeytys ja muuttuminen on arkista todellisuutta. Monissa kulttuureissa ajanvietto ihmisten kanssa on tärkeämpää kuin työtehtävät.
• läheinen kodikkuus (intimacy): Hengelliset tilaisuudet kotona, pienellä porukalla, ovat arkea monella lähetyskentällä. Ns. ”kotikirkot” Kiinassa, pienryhmät tai raamattupiirit muslimimaissa, yms. ovat yleisiä. Tätä taustaa vasten pienryhmien intiimi, läheinen ilmapiiri, tai nettikirkko, ovat ”tuttu juttu.”
• eristys (isolation): Lähetyselämä, varsinkin alkuaikoina, on yksinäistä. Lähetti joutuu luopumaan läheisistään lähtiessään lähetyskentälle. Vaikka hän olisi elänyt kuinka kauan tai puhuu kuinka sujuvasti paikallista kieltä, lähetti tulee aina olemaan ”ulkopuolinen.” Yksinäisyys on erityisen haastavaa ekstroverteille.
• kekseliäisyys (ingenuity): Resurssien puuttuessa joutuu kekseliäästi ratkomaan ongelmia. Korona-aikoina, ajattelu kuten lähetystyöntekijä! Säädä odotuksesi. Käytä mielikuvitusta. Opi tarkkailemalla ”paikallisia.”
• keskinäinen riippuvuus (interdependence): Itämaisissa, perinteisissä kulttuureissa ymmärretään yhteistyön ja yhteisöllisyyden tärkeys. Länsimainen sooloilu, itsenäisyys, ei kanna kovin pitkälle. Kirkko on Kristuksen ruumis, jossa jokainen jäsen on riippuvainen toisistaan. Korona-aikana tämä totuus korostuu.
• oivallus (insight): Pitkäjänteinen, uskollinen lähetystyö perustuu viisauteen (Ps. 90:12). Usein lähetti oppii mitä tarkoittaa ”tulla Kristuksen kaltaiseksi osallistumalla hänen kärsimyksiinsä” (Fil. 3:10). Mitä arvokkaita oivalluksia kärsimys meissä tuottaa?

Jackson Wu:n artikkeli on luettavissa täällä:

Artikkeli Kansainvälinen kotielämä korona-aikoina? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Tätä tärkeätä kysymystä, sekä kokonaisvaltaisen lähetyksen eri ulottuvuuksia, Kirkon lähetystyön keskus käsittelee missiologisessa symposiumissaan keväällä 2021. Teeman esikäsittely tapahtui lyhennetyssä, tunnin pituisessa symposiumissa KLK:n Facebook-sivulla 2.4.2020. Päivän esitelmien aiheina oli ”Kokonaisvaltainen lähetys” ja ”Digitalisaatio” (linkit esityksiin jutun lopussa).

Tästä keskeisestä kysymyksestä, lähetyksen olemuksesta, on lähetysteologiassa väitelty ja keskusteltu jo vuosikymmeniä. Väitteiden ja vastaväitteiden vuorovaikutuksessa kaikki osapuolet ovat löytäneet jotain yhteistä: Lähetyksen olemusta yhdistää jokin, joka kuitenkin soveltuu tai ilmenee käytännössä moninaisena ilmiönä. Kuten Yhdysvaltojen dollarin setelissä, niin myös lähetyksessä: ”E pluribus unum,” eli ”moninaisuudesta yhtenäisyys.”

Nykypäivän lähetysteologia painottaa lähetystä nimenomaan Jumalan lähetyksenä (missio Dei), johon paikallinen seurakunta, jokainen kristitty ja globaali kirkko osallistuvat monin tavoin. Suomen evankelis-luterilaisen kirkkomme lähetyksen peruslinjaus Yhteinen Todistus (2018) täsmentää, että lähetys ilmenee sekä toteutuu julistuksena, palveluna (diakonia) sekä yhteytenä. Amerikkalaisilla luterilaisilla kirkoilla on samankaltainen, kolminainen lähetyksen käsitys, esim. todistus, armon teot (diakonia) sekä yhteinen, jaettu elämä.

Tämä kolmeen jaottelu heijastaa kolmiyhteisen Jumalan olemusta Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Lähetyksessä on aina lähettäjä, lähetyksen Jumala, joka kutsuu ja lähettää valitun kansansa, kirkon, viemään lähetyksen viestiä, ilosanomaa Kristuksen sovitustyöstä ja pelastustyöstä, eli evankeliumia, kokonaisvaltaisesti kaikkialle maailmassa. Ensi vuoden symposiumissa on luvassa rohkeata, raikasta ja monipuolista pohdintaa kokonaisvaltaisesta lähetyksestä. Tarkempia lisätietoja saatavilla vuoden loppuun mennessä myös täällä Kirkkomme Lähetyksen sivuilla.

Jukka Kääriäinen: Kokonaisvaltainen lähetys

Mervi Viuhko: Digitalisaatio ja kokonaisvaltaisuus lähetystyössä

Kirkon lähetystyön keskuksen Facebook -sivu

Artikkeli Kokonaisvaltainen lähetys julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Muutin perheeni kanssa (vaimo Laura, tyttäret Jemina 11-v. ja Aliina 9-v.) vuodenvaihteessa Suomeen Taiwanilta, jossa olimme Suomen Lähetysseuran kautta lähetystyössä viimeiset seitsemän vuotta. Toimin siellä China Lutheran Seminaryssa teologisena kouluttajana. Opetin systemaattista teologiaa, Lutherin teologiaa sekä saarnaoppia. Itse asiassa työpaikka Taiwanilla oli paluu lapsuudenkotiini, sillä synnyin ja kasvoin samassa kaupungissa (Hsinchu).

Kirjoitettuani ylioppilaaksi kansainvälisestä koulusta suuntasin Yhdysvaltoihin, jossa vietin 19 vuotta koulunkäynnin ja kirkollisen työn merkeissä. Muuttaessamme Yhdysvalloista Taiwanille vietimme muutamia kuukausia Suomessa vuonna 2011. Tätä jaksoa lukuun ottamatta olen asunut koko elämäni ulkomailla. KLK:n johtajan Jaakko Rusaman yhteydenotto viime syksynä ja tiedustelu mahdollisesta kiinnostuksestani lähetysteologin työpaikaan tuli suurena yllätyksenä. Olimme kuitenkin jo reilun vuoden pohtineet mahdollista muuttoa. Tähän oli kaksi syytä: Lähetysseuran päätös lopettaa työ Taiwanilla tulevina vuosina, sekä huoli ikääntyvistä vanhemmistani Suomessa. Kun Jaakko tarjosi lähetysteologin sijaisuutta ja ilmoitti että tammikuussa tulisi aloittaa KLK:ssa, syksystämme tuli vilkas. Kolmessa kuukaudessa vanha koti purettiin, hoidin syyslukukauden akateemiset velvoitteeni loppuun ja tavaramme lähetettiin rahdissa Suomea kohti. Saavuimme Suomeen uudenvuodenaattona. Perheemme elämässä alkoi uusi vaihe ja seikkailu.

Minkälainen suhde sinulla on ollut Suomeen tähän mennessä?

Kuten mainitsin, olen lähetyslapsi ja asunut koko elämäni ulkomailla tähän asti. Tästä syystä suhteeni Suomeen on aina ollut monimutkainen. Vaikka olen suomalainen ja suomi on äidinkieleni, kansainvälisenä  ”matkalaukkulapsena” identiteettini on aina koostunut kolmesta palasesta: suomalaisesta, kiinalaisesta sekä amerikkalaisesta. Lapsena kävimme Suomessa joka kolmas kesä. Avioliiton myötä (vaimoni Laura on myös suomalainen lähetyslapsi) siteeni Suomeen ovat vahvistuneet entisestään. Olemme viimeiset 17 vuotta käyneet joka kesä Suomessa.

Miltä elämä Suomessa on tähän asti tuntunut?

Seikkailulta! Olemme perheenä asettuneet hyvin uuteen kotiimme. Lasten koulunkäynti paikallisessa suomalaisessa koulussa – ensimmäistä kertaa elämässään – on alkanut hyvin, vaikka tulivatkin kesken lukuvuoden luokalleen. Onhan tässä tietysti riittänyt kulttuurishokkia, jota osasin odottaa, mutta perheeni onnistunut sopeutuminen Suomeen alkuviikkoina ja työyhteisön lämmin henki ja vastaanotto ovat auttaneet jaksamaan. Omalla kohdallani koen, että en ole maahanmuuttaja eli ”mamu” (en ole ulkomaalainen) enkä paluumuuttaja eli ”pamu” (en ikinä lähtenyt Suomesta ulkomaille), vaan ”mu”—globaali suomalainen, joka on määrätietoisesti valinnut muuton Suomeen! Veikkaan että meitä ei ole kovin montaa. Perheenä olemme nauttineet runsaslumisesta talvesta, Suomen puhtaudesta, järjestäytyneisyydestä sekä siitä, että TV ohjelmat näkyvät reaaliajassa (eikä netissä viiveellä, kuten Taiwanilla).

Väittelit Yhdysvalloissa katolilaisessa Fordham yliopistossa teologian tohtoriksi luterilaisesta missiologiasta. Mitä oivalluksia löysit missiologisen tutkintosi kautta?

Väitöskirjani otsikko on: Lähetys nousee Jumalan lupauksesta (Mission shaped by promise). Väitteeni on kolmiosainen: Jos evankeliumin perusluonne on lupaus, ja jos evankeliumin olemuksen tulisi ohjata lähetystä, niin silloinhan lähetyksenkin perusluonne ja -olemus perustuu lupaukseen. Kun tarkastelemme Jumalan lähetystä, kirkon lähetystä sekä kokonaisvaltaista lähetystyötä lupauksen näkökulmasta luulen, että se kirkastaa monia asioita, jotka ehkä muista näkökulmista eivät ilmene yhtä kirkkaasti. Jos Jumalan lupauksien voima kantaa meidän monenlaista ja monimuotoista lähetystyötä, niin silloin lähetys ja lähetystyö voidaan kokea lahjana. Silloin siihen osallistuminen on meille ilo ja riemu, eikä käskyn suorittamisen taakka. Toki lähetyskäsky on olemassa ja voimassa, mutta lupaus tuo korvaamattoman ainutlaatuisen myönteisen voiman, lohdutuksen, turvallisuuden ja rauhan Jumalan lähetyksen toteuttamiseen.

Mitä vahvuuksia tuot lähetysteologin tehtävään?

Tietysti runsas ja monipuolinen kansainvälinen kokemukseni on arvokas pääoma. Lähetyslapsen identiteetistä ja ajattelutavasta pystyn asettumaan ja ymmärtämään monia eri näkökulmia, niiden vahvuuksia sekä vajavaisuuksia. Uskon, että kysyn haastavia ja jopa uusia kysymyksiä, koska tulen tehtävääni ja Kirkkohallitukseen Suomen kontekstin ulkopuolelta, tuorein silmin. Monipuolinen työkokemukseni kirkon missiossa (lähetystyön tekijä, teologinen kouluttaja, seurakuntapastori, opiskelijapastori) on myös arvokasta.

Mitkä ovat mielestäsi nykypäivän lähetystyön haasteet ja mahdollisuudet?

Vähän riippuu mistä paikasta tai kohderyhmästä on kyse. Lähetysjärjestöjen taloudelliset paineet sekä lähtevien lähetystyöntekijöiden määrän lasku ovat todellisia haasteita. Yleisesti ottaen haasteet läntisellä pallonpuoliskolla ovat maallistuminen ja sekularisoitunut yhteiskunta. Tähän lisäisin vielä kristityn identiteetin epäselvyyden tai, tarkemmin sanottuna, itsestäänselvyyden. Kuten Dean Inserra toteaa: “Ihmiset, jotka sanovat olevansa kristittyjä, mutta joilta puuttuu ymmärrys evankeliumista, ovat todellinen haaste evankelioinnille.”

Kiteyttäisin näkemykseni näin—evankeliumin olemuksen, voiman ja moniulotteisuuden yhä syvempi pohtiminen, ymmärrys sekä viestittäminen ovat tärkein asia. Keskitytään tärkeimpään asiaan ja pidetään se tärkeimpänä! Mikä on tämän ”ristin hullutuksen” (I Kor. 1:18) merkitys minulle, yhteiskunnalleni ja maailmalle tänään? Miten Jumalan pelastava hulluus ja heikkous (I Kor. 1:25) aidosti kohtaa, terävästi haastaa ja yllättää nykyihmisen niin, että hän kuulee evankeliumin ”uutena” ja ”hyvänä” sanomana (”evankeliumi” sanan alkuperäinen merkitys)? Tässä riittää haasteita ja pohtimista lähetystyölle sekä ulkomailla että kotiseurakunnissamme.

Kristuksen evankeliumi ylittää ja hajottaa meille rakkaat luokittelut liberaaleihin, edistyksellisiin, konservatiiveihin tai johonkin muuhun.

Evankeliumi ei ole minkään yhden porukan omaisuutta, vaan ylittää ennakkoluulomme ja jatkuvasti yllättää ja haastaa meitä jokaista. Tästä muutama esimerkki. Kutsuuko evankeliumi ihmisiä katumuksen tekoon ja henkilökohtaiseen uskoon (konservatiivinen vakaumus) vai yhteiskunnalliseen ja globaaliin oikeudenmukaisuuteen (liberaali vakaumus)? Kyllä! Onko evankeliumilla selvä opillinen sisältö (konservatiivinen vakaumus) vai onko sillä vahva eettinen ulottuvuus (liberaali vakaumus)? Kyllä. Niin kuin Jumalan pyhyys ja toisaalta rakkaus ja armo kohtasivat Kristuksen ristillä, samoin evankeliumin voimalla (Room. 1:16) on aina henkilökohtainen (”hengellinen”) sekä yhteiskunnallinen (”maallinen”) ulottuvuus. Tätä kokonaisvaltainen lähetystyö tarkoittaa. Toivoisin että tällaisesta vakaumuksesta kirkossa voisimme yhdessä, nöyrästi ja toisin ajattelevia kunnioittaen, viedä Kristuksen ilosanomaa niille, jotka eivät ole sitä vielä kuulleet ja joilla on monenlaisia tarpeita.

Artikkeli Perheemme elämässä alkoi uusi vaihe: seikkailu Suomessa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.