Meissä ihmisissä elää syvä tarve olla oikeassa. Se on inhimillistä ja usein myös ymmärrettävää. Oikeassa oleminen tuo turvaa, hallinnan tunnetta ja kokemuksen siitä, että tiedämme, missä seisomme. Mutta samalla siihen kietoutuu vaara: oikeassa olemisen tarve voi sulkea korvamme ja kovettaa sydämemme. Keskitymme puolustamaan itseämme, näkökulmaamme ja asenteitamme sen sijaan, että pysähtyisimme kuuntelemaan, mitä toinen todella sanoo – tai mitä Jumala saattaa yrittää meille sanoa toisen kautta.

Tämä omavoimaisuus ei aina näytä kovalta tai hyökkäävältä. Se voi pukeutua huolellisesti muotoiltuun kieleen, vakuuttavaan retoriikkaan ja vilpittömäänkin haluun tehdä hyvää. Silti sen ytimessä on usein itsekkyys: tarve säilyttää oma totuus koskemattomana. Neljäs adventti kutsuu meitä riisumaan nämä kerrokset yksi kerrallaan ja kysymään, mitä jää jäljelle, kun emme enää nojaa omaan varmuuteemme.

Jeesuksen syntymän odotus ei kutsu meitä terävöittämään argumenttejamme tai vahvistamaan omiemme asemia. Se kutsuu meitä tekemään tilaa. Ilosanoma ei kasva adventtiajan loppumetreilläkään melussa vaan hiljaisuudessa, ei itsepuolustuksessa vaan avoimuudessa. Se rohkaisee löytämään sydämen, joka uskaltaa kuulla enemmän kuin puhua ja ihmetellä enemmän kuin hallita.

Itseämme suurempaa

Odotamme valoa, mutta emme sellaista valoa, joka syntyy etuoikeuden keskeltä tai enemmistön turvasta. Kristuksen valo syttyy hauraana, härkäin ja juhtien keskellä. Betlehemin lapsi ei syntynyt vallan keskukseen vaan sivuun, sinne missä ei ollut varmuutta eikä näkyvää voimaa. Juuri siellä valo syttyi, ja juuri sellaiseen tilaan valo yhä haluaa tulla.

Evankeliumin vastaanottamiseen emme tarvitse retorista itsevarmuutta. Emme tarvitse valmiita lauseita tai viimeisteltyä ymmärrystä. Tarvitsemme jotain paljon syvempää: kykyä kuulla ja rohkeutta ihmetellä. Kykyä olla hetken tietämättä ja kestää keskeneräisyyttä. Rohkeutta kyseenalaistaa oma totuutemme ja tunnistaa, kuinka usein katsomme maailmaa ensisijaisesti oman etumme ja kokemuksemme kautta.

Neljäs adventti asettaa meidät kahden sisäisen liikkeen väliin. Toisaalta se kutsuu rohkeuteen luopua itsekkyydestä ja omavoimaisuudesta, jopa niistä osista itseämme, joita olemme pitäneet erityisen oikeina ja tarpeellisina. Toisaalta se kutsuu nöyryyteen vastaanottaa jotakin itseämme suurempaa – Jumalan lahjaa, jota emme voi hallita emmekä ansaita. Tämä nöyryys ei ole itsensä vähättelyä, vaan avointa suostumista siihen, että Jumala toimii myös siellä, missä emme ole varmoja tai vahvoja.

Valo syttyy sittenkin

Tässä odotuksessa nousee väistämättä kysymys: millaista valoa me itse Kristuksesta heijastamme maailmaan? Heijastammeko valoa, joka kutsuu, kuuntelee ja luo tilaa, vai valoa, joka sokaisee ja sulkee? Ja uskallammeko nähdä Kristuksen jokaisessa vastaantulijassa – erityisesti niissä, jotka haastavat meitä, horjuttavat varmuuttamme tai pakottavat meidät kuuntelemaan uudella tavalla? Valo laajenee kyvystä kohdata toinen ihminen sellaisena kuin hän on – ilman valmiita vastauksia, ilman tarvetta määritellä tai korjata Jumalan luomaa.

Päivän rukouksen sanoin:

Armon ja rakkauden Jumala.
Joulun odotus tiivistyy näihin päiviin.
Sielumme kaipaa pyhää hiljaisuutta
ja todellista rauhaa ja riemua.
Jumala, armahda meitä.
Avaa silmämme näkemään,
mitä sinä olet meille valmistanut.
Opeta meitä jakamaan joulun iloa keskenämme
ja antamaan yltäkylläisyydestämme niille,
joilla on tyhjät kädet
ja joiden elämä huutaa lähimmäistä.
Tätä pyydämme rakkaan Poikasi Jeesuksen nimessä.

Aamen.

Artikkeli Tilaa ilosanomalle – neljännen adventin kutsu julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous kokoontui ensimmäisen kerran 1876. Alusta asti käytiin keskustelua lähetystyöstä ja sen asemasta kirkossamme. Ensimmäiset keskustelut liittyivät kolehteihin ja kirkkorukouksiin (esirukous) ja lähetyssaarnaajien mahdollisuuteen toimia pappeina kirkossamme. Viimeksi mainittuun kysymykseen liittyvän ensimmäisen esityksen torppasi silloinen Suomen Lähetysseuran lähetysjohtaja Tötterman, joka pelkäsi lähetystyöntekijöiden hakeutuvan mieluummin Suomeen kuin jatkavan lähetystyössä, mikäli heille avautuisi mahdollisuus toimia kotimaassa pappina.

Nykyisiä keskusteluja ajatellen mielenkiintoinen on tuomiorovasti Schwartzbergin kirkolliskokouksessa 1903 esittämä ajatus, jossa hän liittää lähetyssaarnaajien aseman laajempaan yhteyteen:

Nyt on kysymys, että kirkko ottaisi ensimmäisen askeleen sinnepäin, että se osottaa tahtovansa ja haluavansa jotakin tehdä kysymyksessä olevassa asiassa, että kirkko ikäänkuin viittaa suunnan jonnepäin se myös tahtoo harrastustansa kääntää. Entistä monipuolisempi toimi ja harrastus kirkon piirissä tuottaa aina virkeyttä ja hengellisen elämän elvyttämistä kirkossa. Velvoitus ajaa lähetysasiaa on ollut meidän kirkkomme yksityisissä jäsenissä jo kauan tunnustettu, ja nyt on kysymys, että kirkko sinänsä jotakin tekisi, joka osottaisi että kirkko kokonaisuudessaan tahtoisi yhtyä tähän pyrintöön, jota yksityiset ovat tähän asti ajaneet. (Kirkolliskokouksen 1903 pöytäkirja, s. 80)

Kirkkolakikomitean radikaali ehdotus – lähetystyö kirkon hoidettavaksi

Seuraava vaihe oli vuoden 1941 kirkolliskokous. Käsittelyssä oli aloite, joka ehdotti toimielimen perustamista kirkolle lähetystyöstä. Jälleen perustelu nousi teologiasta: lähetystyö oli kristillisen seurakunnan saama oikeus ja velvoitus, jota ei tullut jättää vain joidenkin asiasta kiinnostuneiden harrastukseksi, vaan jonka tuli olla kirkon omaa toimintaa. Aloitteen mukaan asia pitäisi hoitaa parin vuoden sisällä, jotta kirkko olisi valmis ottamaan vastuulleen mahdolliset uudet lähetystyön työalueet. Ehdotukseen sisältyi ajatus, jonka mukaan kyseisen elimen tulisi olla niin itsenäinen, että sen työtä rajoittaisivat vain kirkolliskokouksen tai piispainkokouksen antamat ohjeet ja määräykset. Samalla esitettiin, että kyseisen elimen johtajalla pitäisi olla mahdollisuus osallistua piispainkokoukseen ainakin kyseistä alaa koskevia kysymyksiä käsiteltäessä.

Asian käsittely siirtyi tätä varten perustetulle kirkkolakikomitealle, jonka mietintöä käsiteltiin kirkolliskokouksessa 1943. Aleksi Lehtosen johdolla kokoontunut komitea teki varsin radikaalin ehdotuksen. Sen mukaan lähetystyön toteuttamiselle olisi eduksi, jos siitä alkaisi vastata kirkon lähetysjohtokunta. Helpoiten työn aloittaminen tapahtuisi, mikäli ”Suomen Lähetysseura ja Luterilainen Evankeliumiyhdistys vapaaehtoisesti luovuttaisivat lähetystyönsä ja kaikki tätä työtä varten kerääntyneet varat kuten myös työntekijät perustettavalle uudelle Suomen ev.lut. kirkon omalle lähetykselle”. Komitea laati samalla ehdotukset uuden johtokunnan ohjesäännöksi sekä kirkkolain muutoksiksi, joilla kirkkoherralle ja kirkkoneuvostolle annettaisiin vastuu lähetystyön edistämisestä seurakunnassa. Komitean ehdotus kuitenkin hävisi äänestyksessä, jossa sille olisi tarvittu määräenemmistö. Niinpä koko ehdotus raukesi tässä vaiheessa.

Kirkkolain muutoksia

Asia ei kuitenkaan hautautunut kokonaan. Jo vuonna 1947 Kuopion hiippakunnan pappeinkokous teki ehdotuksen kirkkolain muutoksesta koskien papiston ja kirkkoneuvoston vastuuta lähetystyössä. Uuden kirkkolakikomitean valmistelusta kirkolliskokous hyväksyi kirkkolakiin lisäyksen vuonna 1953. Siinä säädettiin, että ”kirkkoherrojen tulee niinikään kunkin seurakunnassansa edistää harrastusta työhön evankeliumin levittämiseksi niiden keskuudessa, jotka eivät ole kristittyjä.” Vastaavasti kirkkoneuvoston tehtävänä on ”olla papistolle avullisena hengellisen toiminnan ja lähetysharrastusta edistävän työn yleisessä johdossa”.

Kuusikymmentäluvulla saatiin aikaiseksi toinen, lähetystyön tulevaisuuden kannalta merkittävä muutos. Vuonna 1964 kirkolliskokous teki kirkkolakiin muutoksen, jonka mukaan lähetysvarojen kokoaminen kuuluu sekä seurakunnalle että sen jäsenille. Käytännössä tämä merkitsi mahdollisuutta osoittaa talousarviomäärärahoja lähetystyöhön järjestöjen kautta. Lähetystyöstä tuli siis lakiin perustuvaa seurakunnan toimintaa. Edelleen lähetystyön toteuttaminen jäi käytännön tasolla järjestöjen tehtäväksi.

Kirkon lähetysjärjestöksi

Käsite ”kirkon lähetysjärjestö” on syntynyt pikkuhiljaa. Käytännössä se vakiintui kuusikymmentäluvulla. Suomen Lähetysseura (SLS) ja Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (SLEY) oli todettu kirkon lähetystyön toteuttajiksi jo 1900-luvun alkupuolella, vaikka keskustelu niiden asemasta ja kirkon roolista jatkuikin. Tärkeä vaihe oli Suomen Kirkon Lähetysasiain Neuvottelukunnan asettaminen laajennetun piispainkokouksen toimesta vuonna 1954. Se vahvisti neuvottelukunnan ohjesäännön 1955, mutta ei siinäkään päätöksessä ottanut kantaa silloin olemassa olevien kahden lähetysjärjestön asemaan.

Tilanne kuitenkin muuttui 1960-luvulla. SLS:n työ oli täyttänyt 100-vuotta 1959. SLEY:n Japanin työ oli jatkunut jo 60 vuotta. Ruotsinkielinen Svenska Lutherska Evankeliföreningen i Finland (SLEF) aloitti oman lähetystyönsä 1963. Suomen Pipliaseura liittyi 1966 Yhtyneitten Raamattuseurojen raamattulähetystyöhön. Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys (SEKL) perustettiin 1967. Tämän kaiken kautta tuli yhä näkyvämmäksi se, ettei lähetysjärjestöjen asemasta ollut virallisia päätöksiä lukuunottamatta sitä, että SLS ja SLEY oli todettu kirkon toimijoiksi lähetystyössä.

Niinpä Kirkon lähetysasiain neuvottelukunta antoikin laajennetulle piispainkokoukselle esityksen kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymisen perusteista. Muistion pohjalta, vain pienin muutoksin, laajennettu piispainkokous antoi seuraavat kriteerit:

Varsinaiselle lähetysjärjestölle Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on asetettava seuraavat vaatimukset:

1. Järjestön työ tapahtuu evankelis-luterilaisen kirkon yhteydessä ja sen tunnustuksen perustalla siten, että tämä on nimenomaan mainittu järjestön säännöissä ja sen noudattamista myös valvotaan järjestön käytännöllisessä työssä sekä lähetysalalla että kotimaassa.
2. Ulkolähetystehtävän tulee olla järjestön säännöissä, organisaatiossa ja toiminnassa siten esillä, että siitä muodostuu joko järjestön päätehtävä tai ainakin yksi sen huomattavimmista työaloista.
3. Järjestöllä tulee olla yksi tai useampia joko alueellisesti rajattuja tai tietyt henkilöryhmät käsittäviä lähetyskenttiä, joilla se työskentelee joko itsenäisesti tai yhteistoiminnassa muiden lähetysjärjestöjen ja/tai nuorten kirkkojen kanssa siten, että tavoitteena on saattaa ei-kristittyjä kasteen kautta kirkon yhteyteen, muodostaa seurakuntia ja kehittää niiden toimintaa.
4. Lisäksi edellytetään, että järjestön työssä lähetyskentällä on useampia kuin yksi lähetystyöntekijä (pappi, lähetyssaarnaaja), sekä että työn jatkuvuuden ilmauksena on suoritettu kasteita ja perustettu yksi tai useampia seurakuntia.
5. On suotavaa, että järjestön työ tapahtuu muiden lähetysjärjestöjen ja ja nuorten kirkkojen yhteyksissä.

Lisäksi laajennettu piispainkokous antoi kriteerit ”Erityistehtäviä lähetystyössä suorittaville järjestöille”. Näistä ensimmäinen ja toinen ovat samat kuin ”varsinaiselle lähetysjärjestölle” osoitetut kriteerit. Näiden lisäksi sille annettiin vain seuraava vaatimus: Järjestön työ tapahtuu jotakin tiettyä erityistehtävää suorittaen yhteistyösopimuksen puitteissa varsinaisten lähetysjärjestöjen, lähetysten yhteistyöelimien, muiden saman alan erityisjärjestöjen tai nuorten kirkkojen kanssa tavoitteena evankeliumin levittäminen ja vakiinnuttaminen niiden keskuudessa, jotka eivät vielä ole kristittyjä.

Päätöksessä huomioitiin myös Suomen Pipliaseuran ekumeenisuus. Tunnustuspykälän osalta tehtiin lisäys, jonka mukaan sitoutumista tunnustukseen ei vaadita, mikäli järjestön työ rajoittuu yksinomaan Raamatun kääntämiseen, painattamiseen ja levittämiseen ilman opillisia selityksiä ja tulkintoja.

Laajennettu piispainkokous teki samalla päätöksen kolmen järjestön osalta. Se totesi SLS:n ja SLEY:n täyttävän nämä kriteerit ja siten saaneen kirkon lähetysjärjestön aseman. Samassa kokouksessa se hyväksyi myös SLEF:in hakemuksen perusteella.

1970 laajennettu piispainkokous päätti hyväksyä Suomen Pipliaseuran hakemuksesta »kirkon puolesta erityistehtävää lähetystyössä suorittavaksi järjestöksi».

Seuraavaksi hyväksyttiin SEKL. Tähän päätökseen sisältyy erikoisuus, sillä päätöksessä todettiin, että SEKL:n työstä vain Afrikassa ja Aasiassa ei-kristillisten kansojen parissa tehtävä työ kelpuutetaan kirkon ulkolähetystyöksi. Ulkopuolelle rajautui SEKL:n ns. slaavilaistyö ja työ Euroopan katolisissa maissa. Myöhemmin kirkolliskokous hyväksyi vielä Lähetysyhdistys Kylväjän (1979) ja Medialähetys Sanansaattajat (1994).

Lähetysjärjestöksi hyväksymisen periaatteet tarkentuvat

Järjestöjen yksityisoikeudellista asemaa on korostettu toistuvasti. Tämä tarkoittaa sitä, ettei kirkolla ole toimivaltuuksia yksityisten järjestöjen asioissa. Toisaalta järjestöjä ei voida hallinnollisesti sijoittaa mihinkään kirkon organisaatiossa eikä kirkko voi delegoida omia toimivaltuuksiaan niille. Kirkolliskokouksella on kuitenkin ollut mahdollisuus luoda siltaa oman hallintonsa ja järjestöjen välille ns. erityissäännösten perusteella. Lähetystyön osalta tämä on tarkoittanut ennen kaikkea 1975 asetettua Kirkon lähetystyön toimikuntaa ja samalla perustettua Kirkon lähetystyön keskusta. Järjestöille annettiin läsnäolo- ja puheoikeus toimikunnan kokouksissa. Lisäksi neljälle järjestölle varattiin jäsenyys toimikunnassa. Tätä muutettiin vuonna 2016, mistä alkaen varsinaiset jäsenet on valittu aina hiippakuntien nimeämistä ehdokkaista. Järjestöillä säilyi läsnäolo- ja puheoikeus.

Samassa kokouksessa, jossa kirkolliskokous päätti Kirkon lähetystyön toimikunnan ja keskuksen asettamisesta, se päätti myös, että jatkossa päätöksen lähetysjärjestöksi hyväksymisestä tekee kirkolliskokous. Valmistelutyö kuului Kirkon lähetystyön keskukselle ja piispainkokoukselle, jotka molemmat antavat lausuntonsa asiasta.

Tämän päätöksen johdosta vuoden 1979 kirkolliskokouksessa käsiteltiin uudelleen lähetysjärjestöksi hyväksymisen kriteerejä, joita samalla muokattiin. Kirkolliskokous päätti, että sen tulee tutkiessaan kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymistä koskevia aloitteita noudattaa seuraavia periaatteita:

1. MENETTELY

1.1. Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymistä ja hyväksymisen peruuttamista koskevasta asiasta on kirkon lähetystoimikunnan ja piispainkokouksen annettava lausuntonsa.

1.2. Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksyminen voi koskea järjestön lähetystyötä kokonaisuudessaan tai määrättyä osaa siitä.

2. HYVÄKSYMISEN EDELLYTYKSET

Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksyminen ja tämän aseman säilyttäminen edellyttää, jollei kirkolliskokous erityisistä syistä toisin päätä, seuraavaa:

2.1. Järjestön työ tapahtuu sääntöjen mukaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon tunnustuksen pohjalta kirkon yhteydessä. Jos järjestön toiminta rajoittuu Raamatun kääntämiseen, kustantamiseen ja levittämiseen, sitoutumista evankelis-luterilaiseen tunnustukseen ei tarvitse mainita sen säännöissä.
2.2. Järjestö on tarpeen kirkon lähetystehtävän toteuttamiseksi.
2.3. Ulkolähetys on sekä sääntöjen mukaan että käytännössä järjestön päätehtävä tai kuuluu järjestön keskeisiin työmuotoihin.
2.4. Milloin työalueelle ei ole vielä syntynyt kansallista kirkkoa, tulee lähetysjärjestöjen työntekijöiden noudattaa sakramenttien hoitamisessa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon järjestystä.

3. HYVÄKSYMISEEN LIITETTÄVÄT EHDOT

Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymistä koskevaan päätökseen voidaan liittää kirkolliskokouksen tarpeellisiksi katsomia ehtoja. Tällaisia ovat:

3.1. Järjestön tulee antaa toiminnastaan ja taloudestaan tietoja kirkon lähetystoimikunnalle sekä muutoinkin toimia yhteistyössä kirkon lähetystyön keskuksen kanssa sen ohjesäännön mukaisesti.
3.2. Järjestön tulee neuvotella kirkon lähetystyön keskuksen kanssa uusien lähetysalojen avaamista ja toimintansa olennaista muuttamista koskevista suunnitelmista.

LAAJENNETUN PIISPAINKOKOUKSEN HYVÄKSYMÄT LÄHETYSJÄRJESTÖT

Kirkolliskokous katsoo, että laajennetun piispainkokouksen kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymä järjestö säilyttää asemansa, ellei järjestö ilmoita, ettei se hyväksy edellä mainittuja kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymisen edellytyksiä ja ehtoja.

Nykyisten kriteereiden synty ja ensimmäinen käyttökerta

Seuraavan kerran kriteerit tarkistettiin 2018. Syitä tarkistukselle oli kolme. Ensinnäkin kieli oli osin vanhentunutta. Sana ”ulkolähetys” (kohdassa 2.3.) korvattiin ilmaisulla ”ulkomaisilla työalueilla tapahtuva toiminta”. Samasta syystä ilmaisun ”kansallinen kirkko” (2.4.) tilalle laitettiin ”seurakunta”.

Merkittävämmät syyt liittyivät muutoksiin lainsäädännössä (Kirkkolain muutos 2015) ja niistä seuranneisiin muutoksiin organisaatiossa. Vuoden 2013 jälkeen yhteistyö järjestöjen kanssa on perustunut perussopimukseen, joka tuona vuonna allekirjoitettiin ensimmäistä kertaa. Perussopimuksessa puolestaan viitataan Yhteinen todistus: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetyksen peruslinjaus -asiakirjaan. Perussopimukset uusitaan viiden vuoden välein. Yhteinen todistus -linjaus tarkistettiin vuonna 2018 (osin teknisistä syistä, kun ns. rahoitussopimus päätettiin lopettaa) ja päivitettiin vuonna 2022.

Piispainkokouksen esitys hyväksyttiin sellaisenaan toukokuussa 2018. Uudet kriteerit tulivat voimaan välittömästi ja kuuluvat seuraavasti:

1. MENETTELY

1.1 Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymisestä ja tämän aseman lakkauttamisesta on piispainkokouksen tehtävä esitys.
1.2 Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksytty järjestö allekirjoittaa perussopimuksen kirkkohallituksen kanssa lähetystyön järjestämisestä.

2. HYVÄKSYMISEN EDELLYTYKSET

Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksyminen ja tämän aseman säilyttäminen edellyttää, jollei kirkolliskokous erityisistä syistä toisin päätä, seuraavaa:

2.1 Järjestön työ tapahtuu sääntöjen mukaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksen pohjalta kirkon yhteydessä. Järjestö toteuttaa toiminnassaan kirkon hyväksymää kirkon lähetyksen peruslinjausta ja sen toimintaperiaatteita.
2.2. Järjestö on tarpeen kirkon lähetystehtävän toteuttamiseksi.
2.3. Ulkomaisilla työalueilla tapahtuva toiminta on sekä sääntöjen mukaan että käytännössä järjestön päätehtävä tai kuuluu järjestön keskeisiin työmuotoihin.
2.4. Milloin työalueelle ei ole vielä syntynyt seurakuntaa, tulee lähetysjärjestöjen työntekijöiden noudattaa sakramenttien hoitamisessa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon järjestystä.

3. HYVÄKSYMISEEN LIITETTÄVÄT EHDOT

Kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymistä koskevaan päätökseen voidaan liittää kirkolliskokouksen tarpeellisiksi katsomia ehtoja. Tällaisia ovat:

3.1 Järjestön tulee antaa vuosittain linjauksistaan, toiminnastaan ja taloudestaan tietoja piispainkokoukselle sekä toimia yhteistyössä Kirkon lähetystyön keskuksen ja muiden kirkon lähetysjärjestöjen kanssa.
3.2 Järjestön tulee tiedottaa piispainkokoukselle suunnitelmistaan, jotka koskevat sen toiminnan uusia merkittäviä avauksia yhteistyökumppaneiden kanssa kahdenvälisissä tai monenvälisissä suhteissa ja/tai verkostoissa, tai kun se suunnittelee uusia yhteistyösopimuksia ulkomaisten kirkkojen tai muiden kumppaneiden kanssa, tai kun se aikoo uusia voimassaolevia sopimuksiaan, joihin on tullut merkittäviä muutoksia.

LAAJENNETUN PIISPAINKOKOUKSEN JA KIRKOLLISKOKOUKSEN HYVÄKSYMÄT LÄHETYSJÄRJESTÖT

Kirkolliskokous katsoo, että laajennetun piispainkokouksen ja kirkolliskokouksen aiemmin kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymä järjestö säilyttää asemansa, ellei järjestö ilmoita, ettei se hyväksy edellä mainittuja kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymisen edellytyksiä ja ehtoja.

Kirkolliskokoukselle tehtiin toukokuussa 2018 edustajaesitys Suomen Lähetyslentäjät ry:n ottamisesta kirkon lähetysjärjestöksi. Koska asian valmistelu kuului piispainkokoukselle, asiaa ei voitu silloin ratkaista. Piispainkokouksessa asiaa valmisteltiin syksyn mittaan. Kirkon lähetystyön toimikunta antoi asiasta kielteisen lausunnon. Kanta perustui siihen, ettei Lähetyslentäjät täytä selkeästi kuin yhden annetuista kriteereistä (2.3.). Piispainkokouksen päätöksessä todetaan, ettei Lähetyslentäjät täytä annettuja kriteereitä. Sen sijaan piispainkokous kehotti kirkon lähetysjärjestöjä entistä tiiviimpään yhteistyöhön muidenkin, kuin toisten sopimusjärjestöjen kanssa. Asia jäi siis raukeamaan, sillä sitä ei viety kirkolliskokouksen päätettäväksi.

Artikkeli Lähetysjärjestörakenteen syntyminen ja lähetysjärjestöksi pääsemisen edellytykset julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

ARKINEN välähdys hätkäytti pohtimaan nykypäivän elämää tietoverkkojen keskellä. Aina haut eivät  satu kohdalleen ja myös identiteettejä saatetaan metsästää väärin motiivein salasanojen takaa.

Pari vuosituhatta sitten tiedon etsijänä – sen ajan somettajana – oli Herodes-kuningas, jolle Jeesus-lapsen syntymä Betlehemissä sai hallitsijan lahkeet vipattamaan pelosta. Uhkaan vastattiin kovin ottein.

KOSKA Jeesus on keskellämme elävä persoona, päätin kysyä synttärisankarilta itseltään, millaista joulua Hän haluaisi meidän toteuttavan. Sain vastauksen: Tässä joulussa jokaisella tulisi olla vahva Jeesus. Viime vuodet ovat olleet monella tapaa vaikeita.

Näin silmäkulmissa kultareunaisia joulukortteja, joissa pieni seimen lapsi lepää olkivuoteella. Ehkä onkin niin, että joulun aikaan ajatuksemme askaroivat liikaa tallin ruokakaukalolla sen sijaan, että näkisimme miten seimen takaa loistaa himmeästi aina risti. Siellä Hän kantoi koko elämämme kuorman, juhla-ahdistuksen tai minkä hyvänsä pintaan hiipivän pelon. Hän teki sen, koska Hän on ”harteillaan valtaa kantava” kuningas, ”Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä ja Rauhan Ruhtinas.” Aika voimaannuttavia ilmaisuja kaikki.

SYKSYLLÄ olin samoilemassa Ahvionkosken maisemissa. Silloin korkeuksista singahti alas puiden väliin kirkas, kapea auringonsäde. Se jäi tuikkimaan keltaisen lehden huurteiselle pinnalle. Taltioin näkymän kameralla. Ensimmäinen joulukuvani.

”KANSA, joka pimeässä vaeltaa, näkee suuren valkeuden. Jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus…”

Jeesus tuli maailmamme pimeyteen valoksi, jotta me uskaltaisimme kohdata totuuden itsestämme. Ei tarvitse paljon takinlievettä hipaista, kun pintaan jo ryöpsähtää kateutta, oman voiton etsintää ja rakkaudettomuutta. Jeesus on tullut katkomaan kaikki ne siteet, joiden vuoksi oma joulumme voisi olla hukassa.

Sitä Raamattu kuvaa sanoessaan, että ”olkapäitä painavat ikeet murskataan ja taistelukenttiä tallanneet saappaat poltetaan”.

JA sitten se grande finale: saamme kevein askelin rientää paimenten kedolle ja julistaa enkelten kanssa: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.”

Artikkeli Joulun vahva Jeesus julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

1. Kuinka paljon seurakunnan tulisi antaa talousarviomäärärahoja lähetystyölle ja kansainväliselle diakoniatyölle?

Tämä on kysymys, joka elää seurakunnissa taas vahvasti, sillä taloudelliset haasteet ovat monesta syystä korostuneet. Myös uusille taloushallinnon työntekijöille saattaa olla vierasta, että seurakunta antaa tuntuvia avustuksia lähetysjärjestöille.

Vastaus:

Seurakunnat osallistuvat lähetystyöhön ja kansainväliseen diakoniaan, sillä Raamatun ja kirkkolain mukaan maailmanlaaja missio kuuluu seurakunnan olemukseen ja tehtävään.

Piispainkokous antoi vuonna 1982 suosituksen, että seurakunnat myöntäisivät verotuloistaan vähintään kaksi prosenttia lähetystyöhön ja kansainväliseen diakoniaan. Vuonna 1999 piispainkokous suositteli, että vuonna 2000 määrärahojen osuus olisi kolme prosenttia. Vielä vuoden 2008 kirkon strategiassa todettiin, että seurakuntien tulisi pyrkiä nostamaan lähetystyölle annettavaa talousarviotukea.

Vaikka uudempia suosituksia ei ole tullut, nämä suositukset korostavat edelleen seurakunnan taloudellista vastuuta lähetystyöstä. Vaikka seurakunnalla olisi merkittävää vapaaehtoista tukea lähetystyölle, tuki ei saa olla perusteena talousarviotuen alentamiselle. Vähimmäistavoitteena on edelleen tuo 2 % talousarviomäärärahoista.

2. Miten lähetystyön määrärahat tulisi jakaa eri järjestöjen kesken?

Useimmiten seurakunnista tulee kysymys, miten seurakunnan tulisi jakaa talousarviovaroja / tehdä nimikkosopimuksia eri lähetysjärjestöjen kanssa. Hyvänä pohjana pohdinnoille on Kirkon lähetystyön toimikunnan ohje jakoperusteista vuodelta 2018.

Suositus talousarvion määrärahojen jakamisesta kirkon kansainvälisen työn järjestöille

Tämä ohje jättää paljon harkinnanvaraa paikalliseen seurakuntaan. On myös seurakuntia, joissa kaavamaisesti seurataan aiempaa ohjetta, jossa jakoperusteena oli vain seurakunnan alueelta tullut vapaaehtoinen kannatus.

Vastaus:

On syytä korostaa, että perustana on edellä mainittu voimassa oleva suositus ja jokaisella seurakunnalla on sen pohjalta laaja harkintavalta. Pari reunahuomautusta nostan esille. Silloin, kun omasta seurakunnasta joku on lähdössä lähetystyöhön, on hyvin ymmärrettävää, että hänen kanssaan pyritään saamaan nimikkosopimus. Tuttu työntekijä nimikkolähettinä on aina seurakunnalle etu. Toiseksi koska monet seurakunnat ovat pieniä ja kannatus voi jäädä kokonaisuutta ajatellen vähäiseksi, olisi syytä harkita taloudellisen tuen mielekästä keskittämistä vain harvalle järjestölle. Jos nimikkosopimuksen summa kuluu merkittävältä osin vierailuihin ko. nimikkoseurakunnassa, se ei tietysti voi olla lähetystyön toteutuksen kannalta mielekästä.

Esimerkiksi Pohjois-Suomessa monet seurakunnat ovat pieniä ja matkat pitkiä. Tällaisessa tilanteessa kannattaisi naapuriseurakuntien kanssa tehdä yhteistyötä nimikkolähettien valitsemisessa, jotta samoilla vierailureissuilla nimikkolähetti voisi vierailla useammassa seurakunnassa.

Voiko seurakunta antaa taloudellista tukea lähetystyön muille toimijoille kuin perussopimuksen tehneille kirkon lähetysjärjestöille?

Edellä mainitussa suosituksessa Kirkon lähetystyön toimikunta suosittaa, että tukea annetaan kirkon sopimusjärjestöjen kautta. Osa seurakuntien taloudellisesta tuesta annetaan kuitenkin muille toimijoille, kuten Rauhan Sanalle, Evankeliselle lähetysyhdistykselle, Lähetyslentäjille, yms. Samoin merkittävä osa tuesta kanavoituu seurakunnista ja rovastikunnista myös suoraan Inkerin ev.lut. kirkon toimintaan Venäjällä ja pienemmässä määrin esim. Virossa ja Unkarissa.

Vastaus:

Kirkkohallitus käy vuosittain ohjausneuvottelut perussopimuksen tehneiden järjestöjen kanssa. Kirkko antaa näille järjestöille siis eräänlaisen laatutakuun, jotta seurakunnat voivat huoletta tukea niiden toimintaa. Jos on kuitenkin paikallisia perusteita antaa taloudellista tukea muille toimijoille, se on mahdollista. Silloin vastuu toiminnan mielekkyydestä on kuitenkin eri tavalla seurakunnalla itsellään. Esimerkiksi Oulun hiippakunnassa Venäjän suuntaan tapahtuva työ on hyvin merkittävää sekä seurakunnille Suomessa että Venäjällä. Silloinkin on tärkeää, että työtä tehdään koordinoidusti Inkerin kirkon ohjeiden mukaan.

Voidaanko lähetystyössä kerättyjä vapaaehtoisia varoja käyttää lähetystyön paikallisen toiminnan rahoittamiseen?

Yhdessä seurakunnassa on tullut esille käytäntö, että vapaaehtoistyössä kerättyjä varoja voidaan käyttää lähetystyön budjetin katteeksi siten, että ei käy selvästi ilmi, ovatko oman seurakunnan lähetystyön toiminnan kulujen kattamiseen käytetyt rahat verotuloja vai vapaaehtoisina lahjoituksina ja myyjäisistä saatuja. Lähetyssihteeri ei ollut saanut tähän varmuutta omassa seurakunnassaan.

Vastaus:

Vapaaehtoistyössä kerättävät kolehdit, myyjäistuotot yms. on pidettävä selkeästi erillään verotuloina tulleista varoista. Vapaaehtoisia varoja ei voi siis käyttää esim. vapaaehtoisten muistamisiin tai lähetyssihteerin toimintakuluihin.

Vesa Häkkinen Kirkon lähetystyön keskuksesta antoi tällaisen tarkentavan vastauksen:

Kirkkohallituksen 16/2016 yleiskirjeessä on korostetusti tuotu esille se, että tiliöintiä tehdessä ulkopuolisille menevät kolehdit ja muut lahjoitukset tulee laittaa tileille Ulostilitettävät muut kolehdit (tili 224100) ja Ulos-tilitettävät lahjoitukset (228500). Molemmat ovat sellaisia, joihin ei tule kertyä saldoa. Ohjeistuksen mukaan näille tileille tulevat varat on tilitettävä viivytyksettä eteenpäin.

Sama koskee tiliä Ulostilitettävät keräykset (228000) joka on tarkoitettu esimerkiksi myyjäisistä, konserteista ja ruoka- ja kahvimaksuista kertyneille tuotoille.

Tämä merkitsee seurakunnassa sitä, ettei kolehtituloja tai esim. lähetystyön myyjäisissä lähetysjärjestöille tarkoitettuja tuottoja pitäisi laittaa seurakunnan muille tulotileille.

Pitääkö keräystulojen näkyä tuottoina budjetissa?

Eräässä seurakunnassa on käyty keskustelua siitä, pitääkö vapaaehtoisten keräystulojen näkyä talousarviota tehtäessä tuottoina. Jos ne näkyvät tuottoina ja budjetti ei kulu kokonaan, onko silloin riski, että kyseiset vapaaehtoiset tulot häviävät vuoden päätteeksi yleiseen kassaan ilman, että työntekijät ja vastuunkantajat ovat siitä tietoisia. Tämä kysymys nousee esille erityisesti, sillä jotkut tilaisuudet esim. Kauneimmat Joululaulut, ovat aivan vuoden lopussa.

Vastaus:

KLK:n Vesa Häkkinen toteaa: niiden toimintojen osalta, joiden tuotot suuntautuvat lähetysjärjestöille tai Kirkon Ulkomaanavulle, ei ole tarpeen laittaa talousarvioon tuottoja. Jos niin tehdään, eikä tuottoja ole tilitetty eteenpäin vuoden vaihteessa, on tarkoituksenmukaista tehdä siirto seuraavan vuoden talousarvioon ja hoitaa tilitykset ulos mahdollisimman nopeasti.

Onko hyvä ja mahdollista, että vapaaehtoisten keräysten määrä vaikuttaa verotuloista annettavien varojen määrään?

Eräässä seurakunnassa oli käytäntö, että kun tuli paljon vapaaehtoisia varoja, se vähensi automaattisesti lähetykseen käytettyjä verovaroja. Käytäntö johti tilanteeseen, missä vapaaehtoisten voimakas työ ei oikeastaan lisännyt lähetystyölle kertyviä tuloja, sillä vastaavasti verovarat lähetystyölle jäivät pienemmiksi. Toisaalta järjestely vaikutti sen, että vapaaehtoisten varojen laskiessa seurakunnan budjettivaroista taattiin kuitenkin sovittu summa, joten paineet vapaaehtoistyölle eivät olleet niin suuret.

Vastaus:

Vesa Häkkisen mukaan nimikkosopimusten rahoituksen osalta seurakunta voi tehdä talousarviopäätöksen, jonka mukaan osa katetaan budjettivaroin (eli verotuotosta) ja osa kootaan vapaaehtoisena kannatuksena.
Koska päätös talousarviosta tehdään seurakunnan päättävissä elimissä, viime kädessä kirkkovaltuustossa tai yhteisessä kirkkovaltuustossa, on varoja koskevat muutokset hyväksyttävä myös vastaavassa elimessä tai mikäli päätäntävaltaa on siirretty esim. viranhaltijalle, viranhaltijapäätöksenä. Ilman uutta päätöstä summia ei voi muuttaa.

Tällaista käytäntöä ei ole kuitenkaan suositeltavaa. Kaiken lisäksi talousarvioavustukset tulisi tilittää järjestöille mahdollisuuksien mukaan alkuvuodesta, joten siinäkään mielessä käytäntö ei puolla paikkaansa.

Mikäli seurakunnan vapaaehtoisesti kokoamat, nimikkosopimusta varten tarkoitetut varat ylittävät budjetoidun summan, voi seurakunta käyttää varat saman järjestön muun toiminnan tukemiseen. Ilman erillispäätöstä vapaaehtoisen kannatuksen kasvu ei voi pienentää verovaroista budjetoitua summaa.

Ilmeisesti on siis mahdollista, että jos alkuperäisessä päätöksessä talousarviomäärärahat elävät vapaaehtoisten keräysvarojen mukaan, On edellä mainittu käytäntö mahdollinen. Onko se hyvä, on monitahoisempi kysymys. Oma näkemykseni on, että tällainen talousarviovarojen eläminen vapaaehtoisten varojen mukaan sisältää enemmän ongelmia ja lienee hyvin harvinainen. Tärkeää on joka tapauksessa muistaa, että edellä mainittu suositus 2 % varoista lähetystyölle ja kv. diakonialle koskee siis pelkästään talousarviomäärärahoja, ei yhteenlaskettuna talousarvio- ja vapaaehtoisia määrärahoja.

Voiko järjestön budjettipohjainen taloussuunnittelu merkitä sitä, että kerättävä kolehti tai muu lahjoitus ei menekään juuri siihen kohteeseen, mihin se on kerätty?

Tämä kysymys on tullut ilmi, kun on kerätty kolehtia johonkin suosittuun kohteeseen tai suositun nimikkolähetin työn tukemiseen, mihin tulee helposti paljon lahjoituksia.

Vastaus:

Kirkon järjestöt tekevät tarkan budjetin tulevasta toiminnasta, mikä kuuluu hyvään ja läpinäkyvään hallintoon, mutta myös tarkoituksenmukaiseen ja viisaaseen suunnitteluun. Lähetysjärjestöillä on varmasti eroja budjetin rakenteessa, mutta ainakin suurimpien järjestöjen perusperiaatteena on budjettipohjaisuus. Järjestön työlle kerättävät kolehdit menevät yleensä kartuttamaan budjettiin merkittyä summaa, mutta eivät nosta vuotuisen budjetin määrää. Eli jos budjetti on jollekin hankkeelle tai nimikkokohteelle vaikka 1000 euroa, niin kerätty kolehti ei nosta sitä automaattisesti 1500 euroon.

Tämän budjettipohjaisen suunnittelun tarkoituksena on huolehtia siitä, että järjestö voi suunnitella työtään koordinoidusti. Jos jonain vuonna varoja tulisi suositulle hankkeelle tai nimikkolähetille liikaa, niitä ohjataan muihin hankkeisiin tai lähetystyöntekijöille ja jos jonain vuonna liian vähän, jostain muista varoista voidaan tuo suunnitelma silti toteuttaa.

Mitä sitten kerätylle kolehdille tapahtuu, jos hankkeen budjetti on jo täynnä muista keräyksistä?

Kysyin tätä asiaa pariltakin järjestöltä, mutta tässä Suomen Lähetysseuran Suvimarja Rannankari-Norjasen selkeä ja havainnollinen vastaus:
Eri hankkeiden kannatusta voi kuvata vaikkapa astioilla tai koreilla. Kerätyt kolehdit, aivan samoin kuin seurakuntien budjettivaroista myönnetyt rahat, ohjataan ensisijaisesti täyttämään juuri sen hankkeen budjettikoria, kuin mihin seurakunta on sopimuksen tehnyt. Jos kannatus (seurakuntien tälle kyseiselle hankkeelle myönnetyt talousarviovarat sekä vapaaehtoinen kannatus, kuten kolehdit, myyjäiset, lähetyslounaat jne., tai yksityinen kannatus) täyttää tämän astian, ja ylittääkin sen, silloin kerätyt varat valuvat ”alla olevaan” suurempaan koriin eli koko työalueelle/maalle. Jos tämäkin astia tai kori täyttyy ja valuu yli äyräidensä, silloin yli menevä osa valuu koko ko. järjestön työlle, käytettäväksi siellä, missä sille on tarve. Ja tarpeitahan aina on, vaikka jokin yksittäinen hanke, tai jopa työalue olisi täyteen ja ylikin katettu.

Tämä sama asia on ilmaistu Lähetysseuran ja seurakuntien välisissä palvelusopimuksissa yleensä seuraavasti: ”Seurakunnan tulouttamat varat Lähetysseura käyttää hankesuunnitelmien mukaisesti. Mikäli saadut varat ylittävät kannatustavoitteen tai hankkeista aiheutuvat kulut, ylimenevä tuki on mahdollista käyttää kohdemaan työhön sekä muilla alueilla.”

Haluan korostaa, että budjettipohjainen suunnittelu luo edellytykset sille, että tärkeää työtä pystytään tekemään kaikenlaisissa maissa ja kohteissa. Eri järjestöillä on vähän erilaisia käytäntöjä, mutta halutessaan voi käytännön tarkistaa järjestöltä. Erityisissä tapauksissa järjestöt saattavat siirtää jonkun merkittävän lahjoituksen tai muun kerätyn summan budjetin ohi tietylle hankkeelle. Olisi suunnitelmallisen työn kannalta kuitenkin hyvin ongelmallista, jos jokainen lahjoittaja haluaisi aina itse määritellä, mihin kohteeseen lahjoitus menee.

Mitkä eri lähetysmyymälöiden, kirpputorien yms. myymät tuotteet ovat vapaita arvonlisäverosta?

Seurakunnissa tuntuu olevan eri tulkintoja siitä, ovatko esim. kaikki eri lähetysmyymälöissä ja myyjäisissä olevat tuotteet, lähetysruokailujen ruokailupalvelut automaattisesti arvonlisäverottomia.

Vastaus:

Pohdittaessa sitä, onko myynti arvonlisäverollista vai ei, tulee ensin miettiä, tapahtuuko, myynti liiketoiminnan muodossa. Toiseksi tulee arvioida sitä, ylittävätkö seurakunnan yhteenlasketut myyntituotot vuodessa 10.000 euron rajan (vähäinen liiketoiminta). Jos raja ei ylity, myyntituotoista ei tarvitse maksaa arvonlisäveroa.

Koska tämä kysymys on spesiaalipohdintaa, parempi antaa ääni asiasta paremmin ymmärtäville. Johanna Simpanen Kirkkohallituksesta on laatinut ohjeen, jossa tätä kysymystä avataan tarkemmin: Arvonlisäveroon liittyvä ohjeistus

Miten kolehti kannattaa kerätä kirkossa?

Seurakunnissa on keskusteltu tiiviisti siitä, miten kolehti voidaan kerätä pandemian aikana turvallisesti ja miten varojen keruu voidaan toteuttaa striimatuissa lähetyksissä. Kolehdin keruu on joka tapauksessa jatkossa haasteiden edessä, sillä yhä useammalla jumalanpalvelusvieraalla ei ole mukanaan käteistä.

Vastaus:

Monet seurakunnat siirtyivät kirkkojen avauduttua ovilla kerättävään kolehtiin. tämä on heikko ratkaisu sekä itse keruun puolesta mutta myös teologisesti. Ovella kerättävä kolehti on tuottanut vähemmän, sillä ulos mennessä asia helposti jo unohtuu. Samalla kolehdin merkitys muuttuu jumalanpalveluksen rukouksen sisältä vain käytännön asiaksi. Useampi hiippakunta on tarkentanut ohjeistusta, jotta ensisijainen kolehdin kanto tapahtuisi omalla paikallaan, kunhan koronahygieniasta huolehditaan. tämä onnistuu esim. varsihaavien käytöllä, mutta myös käsihaavilla, jos sitä ei anneta kenenkään käteen.

Virtuaalisissa jumalanpalveluksissa ei voi kerätä varsinaista kolehtia, mutta niissä voi pitää esillä lahjoitusmahdollisuuksia järjestöille, joilla on rahankeräyslupa. Tästä tarkemmin: Ohje kolehdeista

Joissain seurakunnissa on otettu käyttöön jo MobilePay -sovellus. Silloin sitä ei ole tiedotettu kirkkosalin ulkopuolelle esim. striimauksien kautta, ja on korostettu, että sitä voi käyttää vain jumalanpalveluksen aikana. Kirkkohallitus on tekemässä ohjeistusta mobiililahjoitusten käytöstä, mikä valmistunee piakkoin.

Lopuksi

Kirkon lähetysjärjestöt ovat juuri nyt suurten haasteiden edessä, sillä seurakuntien vapaaehtoisen työn kautta hankittavia tuloja on karsiutunut koronan tähden. Todellisiksi maksajiksi joutuvat aina yhteistyökumppanimme maailmalla ja paikalliset ihmiset. Toivon, että seurakunnat suhtautuvat hyvin sitoutuneesti nimikkosopimuksiinsa., On ollut hienoa kuulla seurakunnista, jotka ovat antaneet tässä tilanteessa jopa ylimääräistä tukea lähetystyöhön ja luovasti haastaneet yksittäisiä seurakuntalaisia lahjoittamaan lähetystyöhön.

Näitä pohtien

Matti Laurila
Kansainvälisen työn hiippakuntasihteeri
Oulu

Artikkeli Kysymyksiä ja vastauksia lähetystyön taloudenhoitoon julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Ajattelin että hahhah, johan vitsin murjaisi.

Samankaltaisia ehdotuksia alkoi kuitenkin tipahdella vuosien mittaan eri ihmisiltä, ja Hintikka joutui pohtimaan asiaa vakavammin, kuulostelemaan itseään. Kykenisinkö, haluanko?

Uutinen Askolan, Suomen ensimmäisen luterilaisen kirkon piispana toimineen naisen, eläkkeelle jäämisestä tavoitti Hintikan Genevessä, silloisen kodin eteisessä.

– Muistan, että istuin vain alas ja rupesin itkemään. Siinä oli se suru, että miksi Irja jo nyt jää eläkkeelle, mutta myös tieto, että nyt minua todella kysytään ja joudun ihan oikeasti miettimään vastauksen.

Tuskinpa kenelläkään on sisäsyntyisenä sellaista ideaa, että haluaa piispaksi.

Hintikkaa pyydettiin ja hän suostui ehdokkaaksi vuonna 2017 käytyyn Helsingin piispanvaaliin, muttei tullut valituksi. Jo seuraavana vuonna naapurihiippakunta Espoo kuitenkin äänesti Hintikan piispakseen.

– Tuskinpa kenelläkään on sisäsyntyisenä sellaista ideaa, että haluaa piispaksi. Itse en ainakaan olisi asiaa miettinyt, elleivät ihmiset olisi pudotelleet ajatusta minulle vuosien mittaan. Onneksi se sai kypsyä sillä tavalla, hitaasti.

Helmikuun alussa virassa aloittaneen tuoreen piispan tie nykyiseen tehtävään alkaa ”tietysti kasteesta” – ja seurakunnan päiväkerhosta.

– Olen juuriani myöten paikallisseurakunnan kasvatti, hän sanoo.

– En tule mitenkään leimallisesti kristillisestä kodista, mistään pappissuvusta puhumattakaan. Mutta jostakin syystä vanhempani laittoivat minut neljävuotiaana Käpylän seurakunnan päiväkerhoon. Se on ollut hirveän merkittävä asia, sitä kautta katson kasvaneeni tietoiseksi kristityksi.

Toinen tärkeä kokemus matkan varrelta on rippileiri Lapissa 80-luvulla.

– Onhan se tosi voimakas kokemus, kun pannaan kolmekymmentä nuorta kelomökkiin ja laulatetaan heitä iltaa myöten kitaran kanssa nuotiolla. Kotiin tultuani kerroin äidille ja tädilleni, että minulla on nyt uusi ystävä, jonka nimi on Jeesus. Muistan vieläkin sen pitkän, hitaan hiljaisuuden joka siitä seurasi, Hintikka nauraa.

Riparin jälkeen Hintikan usko oli jokseenkin ehdotonta: muutamia traktaatteja tuli jaettua ja yksi sukulaissetä tuomittua helvettiinkin.

– Mutta äkkiä kyllä tajusin, että ei tämä ole minun juttuni, minulla ei ole yhtään hyvä olla, enkä ymmärrä miksi minun pitäisi toimia tällä tavalla. Onneksi ihminen kasvaa ja avartuu, viisastuukin ehkä.

Ajatus teologian opiskelusta tuli rippikoulun jälkeen nopeasti ja vahvana. Kun nuori Kaisamari Hintikka haaveili teologian opinnoista, ei naisia Suomessa vielä vihitty papeiksi.

– Siinä vaiheessa kysymys pappeudesta ei siis ollut kovin keskeinen. Kirkolliskokous teki päätöksen naisten vihkimisestä papeiksi 1986, samana vuonna, kun aloitin teologian opinnot.

Teologian tohtoriksi Hintikka väitteli vuonna 2001 ja erikoistui kristillisten kirkkojen välisiin yhteyksiin. Ura jatkui ensin kirkkohallituksessa ja sitten Sveitsissä, suurissa kansainvälisissä kirkkoyhteisöissä.

Maailman kirkkojen tuntemus tarjoaa nyt oivaa perspektiiviä uuteen tehtävään.

– Yksi asia, mistä oman kirkkomme pitäisi kasvaa pois, on työntekijäkeskeisyys, hän toteaa painokkaasti.

– Se, mitä kirkko tekee tai se miltä kirkko näyttää ei ole vain työntekijöiden asia. Kutsu suunnitella ja toteuttaa seurakunnan työtä tai puhua kirkon nimissä ei tule siitä, että saat palkkaa, vaan siitä että sinut on kastettu kristityksi ja tämän kirkon jäseneksi.

Sanat ovat tärkeitä, mutta tärkeämpää on elää sillä tavalla, että sanat muuttuvat todeksi.

Toisaalta luterilaisen kirkon merkitys jäsentensä elämässä näyttää vain ohenevan vuosi vuodelta. Kuinka piispa avaisi kristinuskon ydinsanomaa 2000-luvun suomalaisille?

– Tapamme sanoittaa uskoa on ehkä pietistisen tradition vuoksikin usein lähtökohtaisesti sellainen, että oikein alleviivataan ihmisen syntisyyttä. Armosta iloitsemiseen ei hirveästi pistetä paukkuja, hän pohtii.

– Missä on evankeliumin ilo? Sellainen, joka näkyy ihmisestä niin, että hän kohtaa ystävällisesti toisen, jopa toisenlaisen ihmisen, ja että hänellä on selkeästi sisäisesti hyvä olla. Mitä jos tällainen ilo heijastuisi kirkosta ulospäin? Sanat ovat tärkeitä, mutta tärkeämpää on elää sillä tavalla, että sanat muuttuvat todeksi.

Eräs Hintikan paljon käyttämä sana on osallisuus. Kysymys naisten täysivaltaisesta jäsenyydestä kristillisissä kirkoissa mietityttää häntä.

– Mitä tarkoittaa täysivaltainen jäsenyys? Ovatko kaikki miehetkään täysivaltaisia jäseniä, vai onko meillä lopulta aika kapeasti rajattu porukka, joka on täysvaltaisempi kuin toiset?

Kirkoissa valta keskittyy usein tietyn ikäisten, tietyllä tavalla koulutettujen, tietystä sosiaalisesta luokasta, joskus jopa tietystä suvusta tulevien miesten käsiin.

– Siinä on monia tekijöitä, eikä kysymystä pysty rajaamaan vain sukupuoleen. Mutta kyllähän sukupuolellakin on merkitystä, Hintikka huokaisee.

Monissa kirkoissa, joissa naisia ei vihitä papeiksi, tasa-arvoa ajetaan avoimesti ja räväkästi.

– Omassa kirkossamme vallitsee niin vahva näennäinen tasa-arvo, että sukupuolten välisen oikeudenmukaisuuden toteutumisen ongelmia on hyvin vaikea osoittaa.

– Mutta mielestäni tämä ei ole asia, jota voi mitata vain kovilla mittareilla. Jos tarpeeksi moni nainen – tai muuten vähemmistöasemassa oleva ihminen – kertoo samansuuntaisesti ulkopuolisuuden kokemuksista kirkossa, asia pitäisi ottaa vakavasti. Meillä pitäisi olla herkkyyttä kuulla.

Erilaisia esikuvia uuteen tehtäväänsä Hintikka voisi luetella useitakin. Esimerkiksi aikanaan arkkipiispana, kansanedustajana ja professorina toimineen Mikko Juvan avaraa ja yhteiskuntaan suuntautunutta teologiaa hän kertoo edelleen arvostavansa valtavasti.

– Mutta ei minulla ole mielessä yhtä suurta The Piispaa, josta ajattelen, että tuollainen haluan joku päivä olla. Luulen että on helpompaa, ettei ole yhtä mallia jonka mukaan yrittää elää, hän toteaa.

– Yritän tietoisestikin kiinnittää huomiota siihen, etten ala esittää ketään muuta kuin olen. Virka tuo tietyt puitteet, joihin on hyväkin asettua, mutta haluan hoitaa tätä tehtävää niin, että tunnistan siinä aina itseni.

Kirkkopäivät ja Lähetysjuhlat Jyväskylässä 17.-19.5. Kaisamari Hintikka on mukana muun muassa keskusteluohjelmassa Vaikuttavat naiset la 18.5. kello 12. Ks. www.kirkkopaivat.fi

Artikkeli Sanoista tekoihin julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Arki-iltapäivänä jyväskyläläisessä ostoskeskuksessa tehdyssä pikakyselyssä helsinkiläinen Ritva Finnbäck oli haastateltavista ainoa, jolla on omakohtaista kokemusta ruoasta paastoamisesta.

– Olen paastonnut, mutta en mitään pitkiä aikoja. Neljänkin päivän paaston aikana huomaa, että tulee vähemmällä toimeen.

-Kristittynä olen tosin havainnut, että ei se paasto minusta paljoa pyhempää tee.

Viime vuosina paastoamisen käsite on laajentunut. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Ekopaasto-kampanja innostaa suomalaisia liittymään pääsiäispaastoon tavalla, joka osaltaan auttaa myös hillitsemään ilmastonmuutosta.

Mikko Kreivi voisi luopua hetkeksi puhelimesta ja ajatella lihansyönnin vähentämistä.

– Ostan vähemmän valmiiksi pakattuja muovituotteita.

-Yritän kierrättää myös muovia parhaani mukaan, mutta taloyhtiössä se onnistuu vielä melko heikosti.

Kirsi Jääskeläisen taloudessa tavaroita käytetään niin pitkään kuin ne kestävät. Ostopäätöksissä painavat eniten laatu, ja ruoan suhteen suositaan lähituotantoa.

Energiaa säästyy pitämällä huonelämpötilat matalina ja käyttämällä omia puita lämmityksessä. Jääskeläisellä on myös hyviä kokemuksia toisenlaisesta paastosta, jonka oppii harjoittelemalla.

– Sosiaalisesta mediasta, liiasta ajattelusta ja asioiden analysoinnistakin voi paastota.

-Välillä voi vain rauhoittua olemaan tässä hetkessä.

Pertti Jokelan auto kulkee edelleen fossiilisella polttoaineella, mutta koti lämpenee kotimaisella halolla. Matkustelusta Jokela ei ole aikonut vielä luopua, vaikka se olisi järkevää jo puhtaan säästönkin kannalta. Suuri elämänmuutos tapahtui 50–60 vuotta sitten, kun hän luopui tupakasta.

– Alkoholi voisi olla seuraava, mistä pitäisi luopua kokonaan.

-Olen jo 95-prosenttisesti päässyt siitä eroon, mutta tavoitteena on tietysti nolla promillea.

Nautintoaineiden lisäksi Jokela aikoo luopua hankinnoista, joita ei välttämättä tarvitse.

– Usein kaupassa tulee mieleen, että ostaisinko tuon. Sitten pohdin, että tarvitsenko minä sitä, ja jos tarvitsen, niin onko se siltikään välttämätön.

Artikkeli Liiallisesta ajattelustakin voi paastota julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Toukokuun alkuun mennessä Kotimaanavun kautta on kerätty lahjoituksia yli 170 000 euroa ja kaikki keräykset ovat onnistuneet. Lahjoituksen voi tehdä halutessaan täysin anonyymisti.

– Toiminta perustuu ihmisten hyvään tahtoon, Kotimaanavun tuottaja Ilkka Kalmanlehto kertoo.

Periaatteessa kuka tahansa voi hakea apua kotimaanavusta, mutta paikallistasolla Kotimaanavun varoin tehtävää avustustyötä koordinoidaan Suomen evankelis-luterilaisissa seurakunnissa, joiden kautta apu menee perille ihmiseltä ihmiselle.

– Keräyskohteita koordinoivat paikallisesti seurakuntien diakoniatyöntekijät. Tällä taataan se, että avuntarve on todellinen. Toimintatapa on myös lahjoittajalle turvallisempi, kun ammattilainen on arvioinut jokaisen hakemuksen erikseen. Tällöin lahjoittajakin tietää, että rahat menevät varmasti tarpeeseen, Kalmanlehto sanoo.

Kynnys lahjoittamiseen on usein pienempi, kun lahjoittaja tietää tarkemmin avustuksen kohteen ja apu menee lähelle. Kouvolassa palvelu on otettu käyttöön tänä keväänä Kuusankosken, Kouvolan ja Valkealan seurakunnissa.

– Asiakkaalle ehdotetaan Kotimaanapua yleensä silloin, jos avuntarpeelle on selkeä diakoninen peruste eikä ongelmaan löydy muita ratkaisuja, Kuusankosken seurakunnan diakonissa Sirkku Nivala toteaa.

Keräyksen päätyttyä avuntarvitsija saa maksusitoumuksen, jonka avulla keräyskohteena ollut asia voidaan kustantaa.

– Ihmisten ei pitäisi epäröidä ottaa yhteyttä diakoniatyöntekijöihin, oli avuntarve mikä tahansa, Nivala jatkaa.

Kouvolan muissa seurakunnissa ja Iitissä palvelu otetaan käyttöön mahdollisesti myöhemmin.

Rahalahjoitusten lisäksi kotimaanavun yhteydessä toimiva Suurella Sydämellä -vapaaehtoisverkosto tarjoaa mahdollisuuden tehdä vapaaehtoistyötä. Vapaaehtoistyo.fi on yleishyödyllinen, ei-kaupallinen ja voittoa tavoittelematon vapaaehtoistyötä kokoava sivusto. Palveluun voi tutustua internetissä osoitteessa www.vapaaehtoistyo.fi.

Kuinka voin lahjoittaa?

Kotimaanavun keräyskohteisiin voi tutustua sivustolla www.kotimaanapu.fi. Sivustolta löytyvät ohjeet myös lahjoituksen tekemiseen.

Artikkeli Kotimaanapu auttaa vähävaraisia Suomessa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.