Pelaan joskus joutoaikoina puhelimella harmittomana pitämääni sanapeliä. Pelissä yritetään loihtia mahdollisimman pitkiä sanoja, ja siinä on myös viestittelymahdollisuus. Harvoin tätä mahdollisuutta käytetään, mutta taannoin kilpakumppani osoitti enemmän mielenkiintoa viestittelyyn kuin sanojen keksimiseen. Nimimerkissäni kun on luku 16, vaikka se ei tokikaan tarkoita ikävuosia, ja todellisuuden paljastavan omakuvan sijasta profiilissani on kuva maalauksesta.

Pienen peruslätinän jälkeen tämä nimimerkin suojista lähestynyt miesoletettu pääsi asiaan. Kysymykset olivat suoria, eikä viestittelyn tarkoitus jäänyt epäselväksi. Yritin jatkaa teinitason kutkuttavaa keskustelua mahdollisimman pitkään – kotisohvalla olin räjähtää raivoon. Laitoin kuvakaappaukset tutulle poliisille.

Sosiaalinen media on saalistajien paratiisi. Sama kuin katselisi kuvallista katalogia, josta valikoi mieleisensä. Tarjonta on runsas ja lähestyminen helppoa. Ja vaikka yksi torppaa lähentely-yritykset, uusia mahdollisuuksia riittää.

Oulussa ja Helsingissä paljastuneet, nuoriin kohdistuneet seksuaalirikokset ovat kertakaikkisen vastenmielisiä. Se, että epäillyt tekijät ovat ulkomaalaistaustaisia, vaikeuttaa tapausten asiallista käsittelyä. Sen selvittämistä, miksi näin on käynyt, ja miten nuoriin(kin) kohdistuvaa seksuaalirikollisuutta voitaisiin ehkäistä. Nyt ei välttämättä päästä pintaa syvemmälle, kun juututaan kansallisuuteen.

Vaikka Suomen ympärille rakennettaisiin muuri, seksuaalirikollisuus ei sillä poistuisi. Hyväksikäyttäjiä on ollut aina, ihan omastakin takaa. Oulun ja Helsingin tapahtumia se ei silti tee tippaakaan ymmärrettävämmäksi. Jokainen tapaus on tragedia, ja jokainen tapaus on liikaa. Perimmäisiin syihin, syiden ytimiin pääseminen voisi kuitenkin auttaa pidemmälle kuin pelkkä nyt kiinni saatujen ulkomaalaisten karkottaminen. Juurisyiden kaivaminen ei toki toimisi yhtä pontevana vaaliaseena kuin pelkkä maahanmuuttokeskustelu – siihenhän Oulu ja Helsinki tulivat kuin tilauksesta. Sekin on kuvottavaa.

Artikkeli Iha kivan mittanen oot julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Seurakunnan kiinteistöpäätösten odottamisesta on tullut pysyvä olotila. Seurakunnan työ ja toiminta on ollut jo vuosia tilapäisyyden, väistötilojen ja monenlaisen käytännön ongelmanratkaisun värittämää. Esimerkkinä vaikkapa oma työpisteeni: seitsemästä työvuodesta seurakunnalla viimeiset kuusi ja puoli olen ollut erilaisissa väistötiloissa.

Keskustan tilahankkeet ovat jonossa jumissa, koska Reimarin kiinteistökaupoista tehtiin valitus. Niin kauan kun valitusprosessi on kesken, mitään ei tapahdu kunnostusta vaativalle Kaupunginkirkolle eikä sisäilmaongelmista kärsivälle Vanhalle Pappilallekaan. Ja yhtä kauan seurakunnan toiminta keskustan alueella on ripoteltu kirjaviin tilapäistiloihin useaan osoitteeseen. Vuokrakulut väistötiloissa polttavat puolisen miljoonaa vuodessa, vaikka sille rahalle voisi helposti keksiä viisaampaakin käyttöä.

Tuore päätös leirikeskushankkeen hylkäämisestä voi olla vaikutuksiltaan dramaattisempi kuin Reimari-asian jarruttaminen. Siinä missä puheissa, kyselyissä ja vaalilupauksissa jaksetaan väsymättä korostaa lasten ja nuorten toiminnan merkitystä seurakuntien tulevaisuudelle, Vesalan hankkeen hylkäämisellä lyödään eniten korville juuri näitä. Terve, toimiva ja riittävän tilava leirikeskus palvelisi erityisesti lasten ja nuorten retki- ja leiritoimintaa. Tällaista ei tuoreimman ratkaisun seurauksena ole lähitulevaisuudessa tarjolla.

Työntekijöiden jaksaminen on oma lukunsa. Sisäilmaongelmaisissa tiloissa työskenteleminen uhkaa terveyttä, ongelmallisten tilojen väisteleminen taas vaikeuttaa työntekoa. Loppumaton odottaminen vie virtaa, jonka voisi suunnata työntekoon. Vaikka joulupukin odottaminen käy voimille, siitä voi sanoa varmasti, milloin odotus päättyy. Se päättyy jouluna.

Artikkeli Odotuksen aika julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kaikki eivät ajattele rokotuksista samoin. Rokotevastaisuus on vanha ilmiö, joka aika ajoin nostaa päätään – vaihtelevilla syillä. Itse pidän tätä pääosin vastuuttomana ja vaarallisena. Olen rokotemyönteinen.

Valituksenvastaisen rokotteen ottaisin heti, jos sellainen keksittäisiin. Tämä olisi niin sanottu kaksoisrokote. Ensinnäkin se tekisi immuuniksi joutavanpäiväiselle valittamiselle, jota ympäriltä jatkuvasti kuuluu. Vaikka nyt esimerkiksi sille, että riskiryhmien rokotepäivänä jonot olivat pitkät, jonottajille ei ollut tuoleja, ja lopulta ilmaiseksi jaettava rokote loppui kesken. En sano tässä yhteydessä mitään ilmaisista ämpäreistä saati maksullisista muumimukeista. En sano, vaikka mieli tekisi.

Ihan näissä kirkkopiireissäkin kuulee jatkuvaa marmatusta. Valitetaan vuoroin liiasta suvaitsevaisuudesta ja suvaitsemattomuudesta, vanhanaikaisuudesta ja moderniudesta, tekemisestä ja tekemisen puutteesta, asioihin puuttumisesta ja puuttumattomuudesta, sanomisesta ja sanomatta jättämisestä. Valittamiseen ei totu eikä turru. Se väsyttää ja pistää vihaksi, välillä naurattaa ja joskus itkettää.

Valituksenvastaisen kaksoisrokotteen toinen puoli kohdistuisi itseen. Sen avulla osaisi pitää suunsa supussa – etenkin silloin kun sanomisen tarve on kovimmillaan. Jättäisi marmattamatta bassojytkettä jumputtavista bemaripojista, maakuntalehden Lyhyet-palstan ammattivalittajista, väärään paikkaan punnatuista koirankakoista, vilkkuvista jouluvaloista, kaupan kassajonossa nilkoille työntyvistä kärrääjistä, nauhoitetulta kuulostavista teennäisistä puhelinmyyjistä, viikkokausien pimeydestä, pykivistä nettiyhteyksistä, ahtaista pysäköintiruuduista ja kadulle syljetyistä nuuskapusseista. Ihan vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Artikkeli Rokotuksia julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Itse juhlassa voi olla vaikea saada juhlatunnelmasta kiinni. On ollut niin paljon järjestettävää ja muistettavaa, että rentoutuminen ja juhlaan heittäytyminen ei välttämättä luonnistu. Ja kun kovasti odotettu juhla on ohi, sen jälkeen tulee hetkeksi tyhjyys.

Sunnuntaina varsinaiseen vaalipäivään huipentuneet seurakuntavaalit ovat demokratian juhlaa. Näistä juhlista on puhuttu välillä kyllästymiseen asti, ja niiden järjestelyjä on mietitty sen miljoonalta eri kantilta kuukausien ajan. Silti pitkin matkaa tuli vastaan asioita, joita ei tullut hoksanneeksi tai muistaneeksi. Jokaiset vaalit ovat hieman erilaiset, ja jokaisissa vaaleissa on jotain uutta, jota ei olla koskaan aiemmin juuri sellaisessa muodossa toteutettu. Aina voi ottaa jotain opiksi.

Seurakuntavaalien tekemiseen osallistui Jyväskylässäkin valtava määrä ihmisiä. Oli vaalilautakunnan jäseniä vapaaehtoisina ja työntekijöitä asemansa puolesta sekä ehdokkaita välittämässä viestiä vaaleista. Vähemmän näkyviä, mutta silti tärkeitä olivat ne ihmiset kaupoissa, kahviloissa ja kirjastoissa, jotka antoivat työpanostaan ennakkoäänestyspaikan järjestämiseksi yrityksensä tiloissa. Oli mainostoimistomiestä ja muuttofirmaa, kaupungin vaalitoimiston väkeä, kuljetusyritystä, matkailuauton vuokraajaa, autonkorjaajaa ja mainosteippausten tekijää. Muiden muassa. Ja viimeisimpänä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä tietysti ne kymmenentuhatta seurakuntalaista, jotka kävivät antamassa äänensä oman seurakunnan hyvinvoinnin eteen. Vaalien tekemiseen ja itse äänestämiseen osallistuneita oli enemmän kuin edellisissä vaaleissa.

Iso kiitos teistä jokaiselle. Meillä oli hyvät juhlat. Nyt annetaan hetken hengityksen tasaantua ja opetellaan taas elämään arkea.

Artikkeli Juhlan jälkeen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Tällaisia pohdiskelin mielessäni, kun kävin läpi Suomen suurimpien seurakuntien teettämän tunnettuustutkimuksen tuloksia. Loppukesän ja alkusyksyn aikana tehtyyn kyselyyn jututettiin 6 500 suomalaista, sekä kirkon jäseniä että kirkkoon kuulumattomia. Vastaajista ne, jotka eivät kuulu kirkkoon, luonnehtivat oman kotipaikkansa seurakuntaa useimmiten vastausvaihtoehdolla En osaa sanoa. Kolmen kärkeen ylsi myös sana tuntematon. Koettu vieraus ei hämmästyttänyt.

Ei yllättänyt sekään, että kirkkoon kuuluvat luonnehtivat seurakuntaansa ylivoimaisesti useimmin sanalla hyvä. Tätä mieltä oli neljännes kyselyyn vastanneista kirkon jäsenistä. Se kuitenkin yllätti iloisesti, että monet kirkkoon kuulumattomatkin pitävät paikallista seurakuntaa hyvänä. Hyvä oli heidän joukossaan toiseksi yleisin luonnehdinta.

Seurakunnat tekevät hyvää monella rintamalla. Jyväskyläläiset vastaajat pitävät tärkeimpänä sitä, että seurakunta tekee työtä lasten ja nuorten parissa. Ja niin Jyväskylän seurakunta totisesti tekee. Tarjolla on lukemattomia ryhmiä ja kerhoja vauvoille, taaperoille, kouluikäisille ja nuorille. On päiväkerhoa ja perhekerhoa, muskareita ja vertaisryhmiä, leireistä ja retkistä puhumattakaan. Nuorisotyö taas näkyy tukea tarjoavina olkapäinä nuorisotiloissa, kouluilla ja kaduilla. Erityisen hatunnoston ansaitsee etsivän nuorisotyön Saapas-toiminta – saapaslaiset partioivat kaupungin kaduilla ja auttavat niitä nuoria, jotka elämä tai yö on uuvuttanut.

Jotta seurakunta voisi tehdä hyvää jatkossakin, se tarvitsee tekijöitä. Se tarvitsee myös niitä, jotka osaavat suunnata vähenevät resurssit oikeisiin asioihin. Seinien sijasta ihmisiin ja ihmisten auttamiseen. Nyt on se hetki, kun näitä osaajia taas seurakuntavaaleissa valitaan. Kannattaa äänestää.

Artikkeli Tuntematon hyväntekijä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Ammattiyhdistysliike on joillekin dinosaurus menneisyydestä. Vinkuva ja vaativa änkyröiden porukka. Työnantajapuoli taas edustaa joillekin riistäjiä. Kiiltävän pöydän takana väijyvät tyypit, jotka ovat häikäilemättä valmiita leikkaamaan palkkoja, pidentämään työaikoja ja moukaroimaan pahaista työntekijää. Ja poliitikot. No, heitä voi syyttää aina ja kaikesta, vaikka valtaa jaetaan demokratiassa tietyillä säännöillä.

Itse kuulun ammattiliittoon ja olen takavuosina toiminut siinä aktiivisestikin. Toisaalta hahmotan työnantajanäkökulmaa sukuun laajalti pesiytyneen yrittäjyysgeenin ansiosta. Myöskään poliittinen vastuunkanto ei ole perheessä ollut vierasta. Kuvittelen ymmärtäväni kolmikannan kaikkia kulmia.

Ammattiyhdistysliikkeen ansiosta teemme viisipäiväistä työviikkoa, tolkullisen mittaisia työpäiviä ja meillä on määritelty minimipalkat. Ammattiliitot ovat nostaneet työn arvostusta ja parantaneet työttömyysturvaa. Yrittäjät puolestaan pitävät tämän maan pyörät pyörimässä, työllistävät – ja samalla tuskailevat. Työntekijöiden palkkaaminen on paitsi kallista myös riskaabelia. Työntekijästä ei laskukaudellakaan tahdo päästä eroon, kun myös patalaiskalla ja umpikierolla työntekijällä on sietämättömän hyvä irtisanomissuoja. Päätöksentekoon ja vastuunkantoon politiikassa taas on mahdollisuus kaikilla – sopii kokeilla, miten helppoa se on.

Nyt kannattaisi taas suunnalla ja toisella tutkailla värikarttaa, etsiä mustan ja valkean välistä harmaan sävyjä. Jos ongelmat olisivat yksinkertaisia, ne eivät olisi ongelmia. Peace and love. Jokaiseen poteroon.

Artikkeli Änkyrät ja riistäjät julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Aika pian sen jälkeen, kun muutin lapsuudenkodista omilleni, otin vaarin tekemän pärekorin kauppareissuille. Eihän se siihen aikaan kovin tavallista ollut. Muovipusseja käytettiin melko surutta, ja puhe niiden ongelmallisuudesta yltyi vasta paljon, paljon myöhemmin.

Takavuosina tehtiin surutta monenlaista muutakin, mikä ei tätä nykyä kestä päivänvaloa. Kun pääosa jätteistä hävitettiin maaseudun kotitalouksissa polttamalla tai kompostoimalla, maalipurkit ja ruostuneet metallit olivat ongelmajätettä. Ne saatettiin kiikuttaa metsään tai pellonlaitaan. Pois silmistä, pois mielestä.

Sittemmin on tullut selväksi, että purukumien, muovipussien ja metalliromun lisäksi maailman harteilla on isompiakin ympäristömurheita. Kertakäyttökulttuuri ja jatkuvan kasvun tavoittelu ovat olleet niin kovassa huudossa, että niiden hinta on jäänyt taka-alalle.

Tuore ilmastoraportti on karua luettavaa. Ilmaston lämpeneminen on edennyt sellaisella vauhdilla, että kolkuttelemme pian olemassaolomme ovella. Merenpinta on noussut, sään ääri-ilmiöt lisääntyneet ja jäätiköt sulavat. Jos lämpeneminen jatkuu, jo puolella asteella on oleellinen ero. Nouseeko merenpinta enemmän vai vähemmän, vaikuttaa suoraan siihen, miten monella ihmisellä on elintilaa nykyisillä sijoillaan. Ellei ole, yhä useampi lähtee etsimään elämälleen edellytyksiä muista maista. Tähän asti nähdyt pakolaisvirrat ovat vasta alkusoittoa tuleville kansainvaelluksille.

Ilmastoraportti on kirvoittanut monenlaisia kommentteja. Valitettavasti niitäkin, joissa tosiasiat kielletään. Kenen mielestä kyse on valeuutisesta, kuka hakisi vastuunkantajia Kiinasta tai Yhdysvalloista. Maapallo on kuitenkin yhteinen, eikä ilmaston lämpeneminen noudattele valtioiden rajoja. Ylimielisyyteen saati tyhmyyteen ei enää ole varaa. Pienetkin teot ovat nyt tärkeitä.

Artikkeli Haittavaikutuksia julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kun asuntoon asettuu taloksi, siitä tulee koti. Itselle tärkeät asiat ja tavarat puhaltavat asuntoon hengen. Ei toki aina. Asuin eräässä asunnossa puolitoista vuotta ennen kuin suostuin laittamaan tauluja seinille – asunnossa oli niin epämiellyttävä tunnelma, että en halunnut kotiutua. En, vaikka asuin siinä lopulta vuosia. Eräs toinen asunto oli majapaikkani vain muutaman kuukauden, vaikka siinä ei ollut muuta vikaa kuin tunnelma.

Kirkkoa ja sen hallintoa arvostellaan mielellään kiinteistöjensä omistamisesta ja rakastamisesta. Että seinät ovat muodostuneet tärkeämmiksi kuin ihmiset. Että seinien sisältä ei uskalleta tai viitsitä lähteä ihmisten ilmoille. Kritiikki on toki aiheellista, mutta kirkon seinät eivät silti ole mitkä tahansa seinät. Niissä on tunnetta ja tunnelmaa, muistoja ja merkitystä. Muillekin kuin kirkon työntekijöille.

Viikonloppuna tulipalossa tuhoutunut Kiihtelysvaaran kirkko Joensuussa ehti katsella maailmaa ympärillään 250 vuotta. Siinä ajassa se ehti olla monenlaisten tunteiden näyttämö. Kirkossa kastettiin ja konfirmoitiin, vihittiin avioliittoon ja siunattiin haudan lepoon. Isiä ja isoisiä, veljiä ja siskoja, tyttäriä, naapureita ja kyläläisiä. Siellä saarnattiin ja veisattiin, itkettiin ikävää ja iloa.

Kirkko ei ole yhteisölleen koskaan pelkkä rakennus. Se edustaa turvaa ja pysyvyyttä silloinkin, kun sitä ei missään muualla ole. Maan tasalle palanut kirkko jättää tyhjän jäljen maisemaan, mutta se jättää jäljen myös yhteisöön. Sen merkityksen huomaa vasta kun se puuttuu. Yhteisöä tulipalo ei kuitenkaan vienyt, sillä on tapana vaikeuksien hetkellä vain vahvistua.

Artikkeli Seinät julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Me olemme yhtä myös silloin, kun joku meistä menestyy maailmalla. Mieluiten urheilussa. Musiikissa, kauneuskilpailussa tai kansainvälisessä bisneksessä menestyminen herättää herkästi kateutta, joten niissä yhteinen ilo ja ylpeys ovat tiukemmassa. On helpompi mitätöidä ja lannistaa kuin iloita toisen onnistumisesta.

Vaikka tätä ei ehkä järkiperustein ymmärrä, kansalaiset on itselleni käsitteenä jotenkin helpompi kuin kansa. Kansalaiset on laveampi ja sallivampi, kansa on rajatumpi, ja se tuntuu olevan kriisissä. Kansan puolesta päätöksiä tekevät kansanedustajat, joilla on vielä päätösvaltaa, mutta ei juuri enää arvovaltaa.

Länsinaapurin kansankodissa on viikonlopun vaalienkin perusteella pahoja sisäilmaongelmia. Meillä kansankirkkoa ollaan ainakin puheiden tasolla kutistamassa kansanosan kirkoksi, vaikka neljä miljoonaa jäsentä on edelleen huikea luku. Sitten kansankynttilät – ne vasta kriisiin on ajettukin. Valitettavan moni on ulkoistanut juniorikansalaisensa kasvattamisen koululle, eikä opettamiselle tahdo riittää aikaa ja energiaa, kun kasvattaminen vie voimat.

Yhdistyneet kansakunnatkin on ongelmissa. Kaikki kansakunnat eivät halua enää – jotkut vieläkään – olla yhdistyneitä. Joillakin on vaikeuksia, kun isossa joukossa ei saakaan tehdä oman mielensä mukaan, kaikilla kansoilla ei saisikaan olla samoja oikeuksia. Mammuttitautiin jo aikaa sitten sairastunut järjestö voi pahoin.

Legendaarinen poliitikko, Suomen maaseudun puolueen perustaja Veikko Vennamo sanoi muinoin, että ”Kyllä kansa tietää”. En ole tästä enää lainkaan varma. Kansalta kyllä monessa kohdin kysytään, mutta tuntuu yhä useammin, että kansa ei tiedä vaan luulee tietävänsä. Uskotaan kielikuviin, mielikuviin ja muistikuviin. Unikuvat tästä enää puuttuvat.

Mihin tässä enää kansalainen luottaa. Tapani Kansaan?

Artikkeli Kyllä kansa tietää julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kampanjan teemasta kinaaminen keskittyy lillukanvarsiin. Oikeasti tässä vaiheessa vuotta pitäisi keskittyä valtavalla tarmolla siihen, että kaivettaisiin tuoreita, osaavia ja yhteistyökykyisiä ehdokkaita vaaleihin. Nuoria ja nuorekkaita, avarakatseisia ja kehittämishaluisia, tavallisia täyspäisiä ihmisiä. Konkareistahan seurakunnissa ei ole pulaa. Ympäri maata seurakuntien luottamuselimissä istuu huikean kirkollisen pääoman vuosien mittaan keränneitä ihmisiä. Osalla osaaminen on edelleen huippua, mutta on valitettavasti niitäkin, joilla ajatukset ovat enemmän menneen muistelussa kuin tulevan rakentamisessa.

Mihin näitä ihmisiä valitaan ja miksi?

Seurakunnan aktiivisesta ytimestä etäämmällä olevan seurakuntalaisen ja kaupunkilaisen näkökulmasta seurakuntavaalit ovat mysteeri. Mihin näitä ihmisiä valitaan ja miksi. Mistä seurakunnan luottamushenkilö ylipäätään päättää. Virsien veisuusta? Hautausmaan kukista? Pappien palkoista? Eipä juuri. Luottamushenkilöt eivät puutu – tai ainakaan heidän ei pitäisi puuttua – virsien valinnan kaltaisiin käytännön asioihin. Niistä huolehtivat palkatut seurakunnan työntekijät. Sen sijaan luottamushenkilöillä on iso vastuu siitä, että seurakunnan toiminta on valitun strategian mukaista, työntekijöitä on niissä tehtävissä joita halutaan painottaa, ja seurakunnan varallisuutta käytetään järkevästi ja tarkoituksenmukaisesti seurakuntalaisten hyväksi.

Kun seurakuntavaalien ehdokasasettelu syyskuun puolivälissä päättyy, toivon kovasti näkeväni listoilla tuoreita kasvoja. Ihmisiä, jotka haluavat antaa aikaansa ja viisauttaan yhteiseksi hyväksi. Ovat valmiita paiskimaan töitä sen eteen, että kirkkojen ja kerhojen ovet ovat avoinna jatkossakin. Että seurakunta voi tehdä hyvää huomennakin. Että kirkon viesti tavoittaa jatkossakin.

Artikkeli Minun kampanjani julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.