Eelin kuolema muutti Syrjälän perheessä aivan kaiken.
– Se oli kuin ydinpommi, mitään ei jäänyt jäljelle. Lapsen kuoleman jälkeen kaikki on rakennettava uudestaan, aivan alusta. Myös oma minuus pitää rakentaa uudelleen. Emme ole enää ne Marjo ja Tommi, jotka olimme ennen Eelin kuolemaa.
Mutta vanhemmat uskovat, että tuskankin keskellä Luoja luo uutta.
– Olemme päättäneet luottaa Hänen käsikirjoitukseensa, vaikka joudumme sisäisesti invalideina kulkea lopun elämämme. Usko Eelin tapaamisesta Taivaassa antaa toivoa laittaa jalkaa toisen eteen täällä elävien maassa kulkeville, mutta kipua ja pohjatonta ikävää se ei vie pois, Marjo ja Tommi Syrjälä sanovat.

”Lapsen kuolema ei koskaan vanhene. Hän on mukana aina, kaikissa asioissa, joka hetki.”

– Tommi Syrjälä

Eeli Syrjälä ajautui itsemurhaan 20-vuotiaana, vaikka hänen elämässään kaikki näytti ulospäin menevän hyvin.
Nuori mies oli juuri saanut opiskelupaikan Tampereelta. Hän työskenteli erityisluokan koulunkäyntiavustajana samassa kälviäläiskoulussa, missä isä Tommi oli luokanopettajana.
Kotoaan Eeli oli saanut paljon rakkautta. Nelilapsisen perheen toiseksi nuorimmainen ei ollut erityisnuori. Hänellä ei ollut huume- tai alkoholiongelmaa.
– Eeli oli urheilullinen, hyväsydäminen ja lämmin nuorimies, jolla oli suunnitelmia ja unelmia, äiti muistelee.

Lukiossa Eeli sairastui masennukseen, mutta puolen vuoden hoitojakson jälkeen käynnit nuorisopsykiatrian poliklinikalla päättyivät.
-Eelin sairauden vakavuutta ei nähty. Kesäkuussa 2020 hän näytti voivan vielä hyvin. Heinäkuun alussa hän kertoi lääkärille itsetuhoisista ajatuksistaan ja unettomuudestaan. Eeli ei saanut minkäänlaista apua Tampereen yliopistollisen keskussairaalan psykiatriasta, ei lääkeapua eikä psyykkistä tukea, ei mitään! Hänet jätettiin täysin yksin, vaikka hän oli vakavasti ja akuutisti sairastunut. Elokuun toinen päivä hän hyppäsi junan alle, Marjo Syrjälä kertoo.
Äiti on maalannut mielessään pojastaan kuvan kuoleman hetkellä.
– Eeli seisoo raiteilla kädet kohotettuna kohti Taivasta, jonne taivaallinen juhlapöytä aterioineen on katettu. Pöytäliinan helmat koskettavat jo raiteita, kun Taivaan enkelit, Jeesus, Jumala ja vuosi sitten kuollut äitinikin ottavat hänet vastaan.

”Pidän surustani kiinni kuin murrosikäinen; puhun surustani enkä luovu siitä, sillä se on rakkautta omaan lapseeni.”

– Marjo Syrjälä

Marjo-äiti puhuu itsemurhaan ajautumisesta.
– En pysty enää sanomaan, että joku teki itsemurhan, siihen ajaudutaan. Sellainen ihminen on sairas, jolle kuolemakin on vapautus. Eelin sairaus ja hänen kokemansa tuska ja kipu, johon ei saanut apua, vaikka sitä haki, ylitti kaiken inhimillisen sietokyvyn. Itsemurhaan ajautuvan kognitiivinen ajattelu ei toimi. Eeli kuoli psyykkiseen sairaskohtaukseen, äiti sanoo.
Valvira on vahvistanut Eeli Syrjälän hoidotta jättämisen hoitovirheeksi.
Syrjälät ovat oman surunsa keskellä halunneet selvittää poikansa kuolemaan johtaneita syitä siksikin, ettei sama hoitovirhe toistuisi. He eivät kuitenkaan koe vihaa tai katkeruutta.
-Viha vaatii voimavaroja. Enemmän suren yhteiskuntamme tilaa ja sitä, että nuori ei välttämättä saa apua mielenterveyteensä edes akuutissa hädässä. Olen myös kysynyt Jumalalta, miksi annoit meille näin vaikean tien, vaan Kaikkivaltiaan edessä olen ymmärtänyt oman pienuuteni, Marjo Syrjälä sanoo.
– Joudun käymään Herrani kanssa kamppailua. Hän on ainoa, joka voi tällaisen kestää, Tommi Syrjälä lisää.

Pääsiäisen sanoma koskettaa Marjo ja Tommi Syrjälää tavalla, jota he eivät osanneet kokea ennen Eelin kuolemaa.
– Mariakin oli äiti, jonka poika kuoli ristillä. Menetyksemme ja kärsimyksemme kautta olemme osallisia Kristuksen kärsimyksestä. Äidin sydän on särkynyt. Suru, kipu ja tuska ovat läsnä joka päivä. Mutta elämässä auttaa tieto siitä, että me näemme vielä Eelin kanssa Taivaassa, Marjo Syrjälä uskoo.
-Pääsiäinen on todellisuudessa portti elämään. Pääsiäisen sanoman ydin on, että Jeesus kuoli, mutta Hän voitti kuoleman vallan ja Hän elää. Näin se on lapsemmekin kohdalla! Eelikin elää, vanhemmat iloitsevat.
Heille Jeesuksen kärsimys tulee pääsiäisenä aivan iholle.
– Kun Eeli muutti Taivaaseen, myös osa minusta muutti Taivaaseen. Paradoksaalista on se, etten olisi ikinä voinut kuvitella avaavani ”taivastietoisuuttani” tai tuovani lohtua muille. Olen aina pelännyt kuolemaa. Piti tapahtua jotain vielä hirveämpää, jotta voittaisin kuoleman pelon, Marjo Syrjälä kertoo.
Hän sanoo Jumalan tehneen työtään hänessä.
-Eelin kuolemasta alkoi uusi loppuelämäni, olen sen alussa. Mutta toisaalta elämästä on tullut merkityksellisempää – syvempää ja korkeampaa.

”Jos joku kysyy Eelistä, sydämeni murenee onnesta. Eeli elää toisessa todellisuudessa, jonne Jeesus on väylä olla
yhteydessä hänen kanssaan.”

– Marjo Syrjälä

Eelin vanhemmat ovat saaneet paljon tukea, apua ja myötätuntoa osakseen. He ovat kiitollisia Mieli ry:n vertaiskursseista, psykoterapiasta sekä hyvistä ystävistä, joilta ovat saaneet empatiaa ja ymmärrystä.
Marjo on myös työstänyt suruaan kirjoittamalla. Hän on kirjoittanut Instagram-tililleen Eelistä, surusta, menetyksestä, kuolemasta, Taivaasta ja jakanut myös paljon kuvia Eelistä.
– Jos en olisi saanut niin paljon positiivista palautetta postauksistani, en olisi varmaankaan jatkanut kirjoittelua. Kirjoitan lohduttaakseni itseäni ja yllätyksekseni olen saanut paljon kiitosta siitä, että lohdutan teksteilläni myös muita.

Tommille voimaannuttavaa on metsäkirkko, jonne hän menee hiljentymään ja juttelemaan Jumalan kanssa.
– Niin kuin minä otin Eelin syliini – niin minä otan teidät syliini ja kannan teitä, Tommi kertoo Herran häntä puhutelleen.
Hän muistelee useita ihmeellisiä, luonnossa tapahtuneita asioita Eelin kuoleman jälkeen, jotka hän kokee Jumalan johdatukseksi.
Viikko Eelin kuoleman jälkeen Tommi tapasi Harrbådan metsäreitillä saman tutun naisen, jonka hän oli viikkoa aiemmin tavannut ihan samassa paikassa.
-Kerroin hänelle poikamme kuolemasta ja siitä, miten se oli tapahtunut samaan aikaan kun edellisen kerran tapasin tämän Enkelinaisen metsässä.
Tutulla metsäreitillä Syrjälät tapasivat myös Eelin opettajat, Sirkku Lähdesmäen ja Tommi Nurmen, jotka sävelsivät ja sanoittivat Eelille laulun Jeesuksen sylissä.
– YouTubesta löytyvän laulun sanat Olet turvassa taivaan, aina meitä lähellä lohduttivat alun shokissa.
Tommi – toiselta nimeltään Tuomas – kertoo suunnanneensa usein itkemään meren rantaan, Punakallioille. Rantakallioilla sudenkorento istui Tommin polvelle ja hän muistaa ajatelleensa, että ”eipä ole koskaan aiemmin 50-vuotisen elämäni aikana sudenkorento vielä istunut polvellani”.
Myöhemmin metsäkirkossa Tommi sanoo Herran kysyneen häneltä: ”Muistatko kun lähetin sen sudenkorennon sinun polvellesi?”
Sudenkorennon elämä kestää vain pari päivää, mutta on silti merkityksellinen ja kokonainen.
Pari viikkoa myöhemmin perhonen istui Tommin takille metsäkirkossa.
– Minulla oli Eelin vanha takki päälläni ja suruvaippa laskeutui siihen. Kuten sudenkorennon elämä, perhosenkin elämä on lyhyt mutta täysi, Tommi Syrjälä avaa.
Tommin pyöräillessä Eelin kuoleman jälkeen kaupunkiin, sudenkorento lensi hänen edellään sadan metrin matkan, kun se yhtäkkiä muutti suuntaa ja jäi auton alle.
– Se oli kuin Eelin kuolema, Tommi-isä huokaa.
Eeli Syrjälän hautakiveä koristaakin sekä perhonen että sudenkorento.

”Pääsiäisen sanoman ydin on se, että Jeesus kuoli, mutta Hän voitti kuoleman vallan ja Hän elää. Näin se on lapsemmekin kohdalla; Eelikin elää! Marjo-äiti tuntee Eelin kärsimyksen kehossaan ja mielessään. Eläytyminen Jeesuksen kärsimykseen tulee pääsiäisenä aivan iholle.”.”

– Marjo Syrjälä

Oman lapsen kuolemaan ei voi varautua. Eikä lapsen kuolema koskaan vanhene.
– Hän on mukana aina, kaikissa asioissa, joka hetki, Tommi Syrjälä sanoo.
– Niin kauan kuin elän – suren. Vain lapsensa menettäneet voivat sen ymmärtää, Marjo Syrjälä lisää.
Vaikka suru ei poistu vanhempien elämästä, iloakin voi kokea. Surukohtauksia tulee yhä, mutta Tommi kertoo niiden aiheuttamien fyysisten tärinöiden vähän laantuneet.
Marjo Syrjälälle suru on rakkautta.
– Suurin oivallukseni oli se, kun ymmärsin, että minun ei tarvitse toipua surusta, sitä ei tarvitse paketoida minnekään ja saada valmiiksi. Suru saa olla. Hyvä suru kantaa. Kun suren, kohtaan Eelin ja voin pitää häntä lähelläni. Kaikki se aika, kun suren, olen yhdessä Jumalan ja Eelin kanssa, Marjo Syrjälä kuvaa.
Hänen yksi suurimmista peloistaan oli se, ettei Eelin kuoltua kukaan enää puhuisi hänestä.
– Jos joku kysyy Eelistä, sydämeni murenee onnesta. Eeli elää toisessa todellisuudessa, jonne Jeesus on väylä olla yhteydessä hänen kanssaan.

Yrttitarhasta tyhjälle haudalle

Matti Aho, teksti

Hiljaisella viikolla seuraamme raamatuntekstien avulla Vapahtajan viimeisiä hetkiä ennen hänen kuolemaansa.
Miten Marian, Jeesuksen äidin, tuska olikaan sietämätöntä! Kuinka Pietari murtui, kun tajusi kieltäneensä Vapahtajansa ja mikä olikaan Juudaksen kohtalo! Se, mikä oli ollut elämässä tärkeintä, oli nyt menetetty.

Kristilliseen perinteeseen kuuluu eläytyminen noihin kertomuksiin. Ihmettelemme sydämessämme, miten paljon Jeesus suostuikaan syntiemme tähden kärsimään. Oma syyllisyys puristaa rintaa.
Mutta pääsiäisen vietto ei kuitenkaan pääty Jeesuksen kuoleman muisteluun, vaan se jatkuu parin päivän syvän surun jälkeen ylösnousemuksen ihmeen juhlintana.

Jokaisen ihmisen elämään kuuluvat ilon ja surun hetket. Raskaan surun keskellä kysymme: Miksi Jumala sallii tämän?
Selkeää vastausta ei löydy. Epätietoisuuden sumu täyttää mielen. Suru ei hellitä otettaan.

Jeesus huusi ristillä: Jumalani, miksi hylkäsit minut?
Hän menetti hetkeksi uskonsa rakastavaan Isään ja silti Jumala herätti hänet pääsiäisaamuna.
Pietari petti opettajansa, mutta sai silti myöhemmin tehtävän seurakunnan johtajana.
Evankeliumin tärkein viesti onkin siinä, että Jumala ei syytä meitä virheistämme, rikkomuksistamme ja synneistämme. Niistä on seurauksensa tässä elämässä, mutta se ei ole Jumalan rangaistusta. Jeesus on jo kärsinyt rangaistukset meidän puolestamme.

Sureva ihminen elää oman elämänsä ”hiljaista viikkoa”. Samaistumiskohtia Jeesuksen kärsimystiehen voi löytyä useitakin – varsinkin hänen läheistensä tuntemuksiin. Ja ainakin osittain samat asiat myös auttavat surussa eteenpäin, pimeydestä valoon.
Jeesuksen läheisille Hänen elämänsä kokonaisuus alkoi avautua. Muistelu oli tärkeää. Ystävyys ja kokemusten jakaminen lohduttivat. Tyhjästä rististä tuli ylösnousemuksen tunnus, joka muistuttaa samalla Jeesus Nasaretilaisen koko elämästä.

Murheiden ja kärsimysten keskellä meitä ei ole jätetty yksin. Jumala johdattaa, pitää huolta, antaa toivoa. Hän kehottaa myös meitä kantamaan toistemme taakkoja ja ottamaan vastaan sitä tukea, mitä lähimmäisiltämme saamme.
Rakkaus on suurin vastavoima kaikelle kärsimykselle yksittäisen ihmisen elämässä, perheessä, yhteiskunnassa, ihmiskunnassa, maailmassa.

Artikkeli Siinä sylissä saamme edelleen olla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Surun ja mahdollisen lapsettomuuden kohtaaminen omassa elämässä pysähdytti Mina Laamon. Surua ei voinutkaan hallita, vaan tunteiden läpikäymiselle oli annettava aikaa, kun lasta ei vain toiveista huolimatta kuulunut elämään. Samalla ohjaajana ja käsikirjoittajana työskentelevä Laamo huomasi, miten vähän surusta ja surun kohtaamisesta puhutaan.

– Yhteiskuntamme on muuttunut niin, että elämän ajatellaan olevan hyvää vain silloin, kun olemme onnellisia. Suru koetaan jonkinlaisena poikkeustilana, josta pitäisi pyristellä eroon mahdollisimman nopeasti, vaikka sitten lääkkeillä.

Suru on työnnetty sivupolulle, vaikka se koskettaa meitä jokaista jossakin elämänvaiheessa.

Surun kokemus voi olla todella voimakas ja kivulias.

– Puhumme usein siitä, mikä surun aiheuttaa, ja joskus myöhemmin saatamme mediasta lukea, miten joku selvisi surusta. Minua kiinnostaa kuitenkin enemmän se, mitä siinä välillä tapahtuu – aikana, jolloin surun kokemukset ovat voimakkaimmillaan, Laamo sanoo.

Surun kohtaaminen on ehdottomasti pelottavaa, Laamo myöntää.

– Ehkä välttelemme surua juuri siksi, että se on jotakin tuntematonta, emmekä tiedä, millaista se on. Surun kokemus voi olla todella voimakas ja kivulias.

Laamon mielestä emme osaa aina kohdata surevaa. Läheisten kannattelu jatkuu hautajaisten yli, mutta jossakin vaiheessa loppuu, vaikka sureva on vasta silloin suruprosessin alussa.

– Yksinäisyyden tunne tulee siitä, että jäämme johonkin välitilaan maailman jatkaessa menoaan. Akuutissa suruvaiheessa tarvitsisimme juuri ystävien ja läheisten tukea.

Länsimaissa olemme pyrkineet kontrolloimaan elämää kaikin mahdollisin keinoin.

– Mutta eihän elämä mene niin, vaan törmäämme jatkuvasti yllättäviin asioihin, kuten koronakin on osoittanut, Laamo muistuttaa.

Halusin tehdä surun kokemuksesta näkyvämpää ja arkipäiväisempää.

– Elämä on luopumisen harjoittelemista. Samaan aikaan ajattelen, että elämän kauneus ja ainutkertaisuus tulee juuri siitä, että elämä on rajallista.

Laamon omat surun kokemukset olivat pohjana dokumentaariselle elokuvalle Surunkesyttäjät. Elokuvassa esiintyvät ihmiset ovat päättäneet kohdata surun sitä väistämättä tai pakenematta.

– Halusin tehdä surun kokemuksesta näkyvämpää ja arkipäiväisempää. Pyrkimys on vähentää pelkoa vaikeaksi koettuja tunteita kohtaan ja kannustaa tutustumaan myös niihin oman tunne-elämän osa-alueisiin, jotka mieluiten torjumme.

Laamo uskoo, että mitä paremmin tiedostamme ovat tunteemme, sitä helpompi meidän on kohdata muita ihmisiä.

– Surun kohtaaminen itsessä ja muissa voi olla myös vapauttavaa.

Surunkesyttäjät

• Surunkesyttäjät on dokumentaarinen elokuva surun kohtaamisesta, muutoksesta, luopumisesta ja rakkaudesta.
• Surunkesyttäjät-elokuvan erikoisnäytös Jyväskylässä ti 15.3. kello 17 Kino Aurorassa. Liput 12/10 euroa.
• Näytöksen jälkeen ohjaaja Mina Laamo keskustelee elokuvasta ja elokuvan
• teemoista yleisön ja Surujärjestöjen (Huoma ry, Käpy ry, Nuoret Lesket ry ja
• Surunauha ry) kokemusasiantuntijoiden kanssa.
• Elokuva on saanut Kirkon Mediasäätiön tuotantotukea.

Artikkeli Suru on jäänyt sivupolulle julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Jokainen suru on yksilöllinen ja ainutlaatuinen, samalla tavalla kuin jokainen ihmissuhdekin. Myös tapa surra ja ilmaista surua on yksilöllinen, se ei mahdu muottiin. Siksi surevaa on tarpeen kuulla herkin korvin ja aikaa antaen. Hiljaisuus, kuuntelu ja vierellä viipyminen on arvokkaampaa kuin sanojen paljous.

SURUSSA ON myös paljon yhteistä, se liudentaa ihmisten erilaisuutta ja yhdistää. Sururyhmissä olen nähnyt, kuinka kovin erilaiset ihmiset jakavat vahvan vertaisuuden kokemuksen. Suru tulee sanotetuksi yksilöllisesti ja yhteisesti.

Suru ei ole suoritus eikä ratkaistavissa oleva ongelma. Se ei ole pyyhkäistävissä pois lohduttamalla. Suru on elettävä läpi. Lohtua tuo se, että vierellä on niitä, jotka tukevat ja auttavat – että ei tarvitse jaksaa yksin.

KRISTITTYINÄ TOIVOMME on siinä, että meillä on kuoleman voittanut Vapahtaja. Kuolema ei ole loppu eikä ero rakkaistamme ole lopullinen, meillä on toivo jälleennäkemisestä. Kuoleman varjon laaksossakin on valoa, varjo kertoo sen. Varjoa vahvempi on se tieto, että surun matkallakin elämäämme kannattelevat Jumalan ikuiset käsivarret.

Miten kohtaan surevan?

Älä pelkää kohtaamista.
Tutut ”otan osaa”, ”kuinka voit?” riittävät. Käsi olkapäälle tai halaus. Sureva kyllä ymmärtää, mitä sanasi tai kosketuksesi tarkoittavat – välittämistä. Sanojen kömpelyys ei haittaa, kohtaaminen on se juttu.

Voit kysyä, millaista apua ja tukea sureva tarvitsee.
Apu voi olla konkreettista, kuten ruuanlaittoa tai kauppakäynti. Hän voi kaivata kaveria haudalla käyntiin. Kuuntelija on tarpeen surun kaikissa vaiheissa.

Ota sureva mukaan tavallisiin toimiin.
Tarjoa hänelle ”lepohetki” surusta. Se voi olla yhteinen kävelylenkki, kahvihetki tai pullien pyörittely.

Artikkeli Anna surulle aikaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Rintamamiestalossa Pilkanmaalla saksanpaimenkoira Helmi temmeltää sekarotuinen Milo apurinaan. Kissat Kessu ja Lumikki pysyttelevät kuninkaallisen hillittyinä.

Takan päältä valokuvasta touhua seurailee Anni Vianpään isä, joka menehtyi kolme vuotta sitten. Eteisen seinän kuvakollaasista löytyy lisää läheisiä. Siitä kurkistaa niin Annin puoliso Markus Hulkkonen kuin nuoruudenrakkaus Joni, jonka kuolemasta on nyt yksitoista vuotta.

Niin isä kuin Joni ovat mielessä päivittäin. Ei rakkaita ihmisiä noin vain unohda.
– Kaikki isän tekemät savitontut ovat tallella, Anni Viantie sanoo hymyillen ja siemailee kahvia keittiön pöydän äärellä.

Talo, jossa Anni lemmikkeineen asuu, on hankittu Jonin kanssa Annin aloittaessa hoitoalan opintonsa. – Puoli vuotta ehdimme asua tässä yhdessä.

Nyrkkeilyn huipulle

Isä oli urheilumiehiä, ja urheilullinen tuli tytöstäkin. Nuorena Anni ui ja harrasti karatea maajoukkuetasolla, siirtyi sitten isälle rakkaan lentopallon pariin, kunnes tajusi, että kamppailulajit ovat oma juttu.

Nyrkkeilyä Anni kokeili ensimmäisen kerran vuosi Jonin kuoleman jälkeen. Pari vuotta myöhemmin hän liittyi Kouvolan nyrkkeilijöihin.

Jonille oli tullut uhottua harrastuksen aloittamisesta, ja Anni halusi näyttää, mihin pystyisi.
– Lähdin kesällä 2014 Ruotsiin sairaanhoitajaksi. Hyvän palkan takia pystyin tekemään lyhyempää työviikkoa kuin Suomessa ja keskittymään harjoitteluun, Viantie sanoo.

Tuli ensimmäinen SM-pronssi. Seuraavana vuonna mitali kirkastui hopeaksi, sitten kullaksi.

Ruotsissa keikkaillessa Viantie treenasi Hammarby IF Boxningin riveissä. Suomessa hän alkoi harjoitella Lahden Kalevan salilla ainoana naisena. Valmentaja Kari Korhonen oli ollut ennen Annin tapaamista sitä mieltä, ettei nyrkkeily ole naisten laji.

Sumusta vihaan ja sovintoon

Anni muistaa yhä hyvin, kuinka heräsi aamuyöstä ja ihmetteli, miksi Joni ei ollut tullut kotiin. Hän ajatteli laittaa äkäisen viestin, mutta malttoi mielensä. Seuraavana päivänä hän soitti Jonin ystävälle Henkalle, jonka autolla Joni oli ollut liikkeellä.
– Etkö muka tiedä, Henkka hoki vain, kun kysyin Jonista, Anni muistelee.

Henkka antoi puhelimen äidilleen, joka kertoi hiekkatieltä suistumisesta. Muut kaveriporusta olivat selvinnet pienin vammoin, mutta Joni oli kuollut.

Seuraavat puoli vuotta meni kuin sumussa. Anni opiskeli, mutta päähän ei tarttunut mitään. Luokkakaverit huolehtivat ja soittivat, jos Anni ei ilmestynyt tunneille.

Henkan kanssa välit olivat olleet huonot jo ennen onnettomuutta, saati sen jälkeen.
– Olin pitkään vihainen. Etsin kai syyllistä, vaikka Joni oli ollut itse ratissa. Viisi vuotta onnettomuuden jälkeen sain välit kuntoon Henkan kanssa. Kävimme Jonin haudalla ja onnettomuuspaikalla ja kelasimme tapahtumien kulkua läpi. Se oli iso juttu.

Ensirakkaus loppui yllättäen. Siihen ei pystynyt valmistautumaan mitenkään. Jonin valokuvia, palkintoja ja lapsuuden tyynyliinoja on yhä kodin yläkerrassa.

Toisinaan Anni piipahtaa Valkealassa Jonin haudalla. Sytyttää kynttilän ja hiljentyy.
– En käy ihan siellä joka joulu tai pyhäinpäivä. Enkä ota siitä stressiä.

Arvokkaat jäähyväiset

Nyrkkeilijän elämä on kurinalaista ja treeni kovaa. Juoksua, kuntopiiriä ja maksimivoiman hakemista lihakset hapoilla. Kuukautta ennen kisoja alkaa kiduttava jakso, kun pitää päästä kisapainoon.

Samassa painoluokassa kilpailleen Mira Potkosen lopetettua uransa Viantiellä on baana auki. Päätavoitteena siintää Pariisin olympialaiset 2024.

Pian Viantie aloittaa työn Nuorten Väylällä nuorten päihdeyksikössä. Sitä ennen hän työskenteli neljä vuotta Kouvolan kotisairaalassa, joka tukee vakavasti sairaiden potilaiden kotihoitoa.

Viantien pitkään sairastellut isä kuoli kolmisen vuotta sitten. Kun sydän pysähtyi, hänet elvytettiin, vaikka kunto oli jo huono.
– Isä sai kaksi arvokasta lisäpäivää, joiden aikana hyvästelimme hänet, Viantie sanoo.

Isällä oli tapana näyttää rakkautensa teoilla. Hän teki Annille polttopuita ja auttoi remonteissa. Tunteiden ilmaisu puhumalla oli vierasta, eikä se ole ollut helppoa Annillekaan.
– Piti ihan pinnistellä, mutta sain sanottua isälle ennen hänen kuolemaansa, että tiedäthän kuinka rakas olet meille. Isä nyökkäsi.

Artikkeli Rakkaani, joita ei enää ole julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Menetyksiä on monenlaisia. Jotkut voivat tulla odottamatta, toisiin on voinut saada aikaa valmistautua.
Suremiselle ei ole olemassa oikeaa kaavaa. Jokaisella on oikeus surra omalla tavallaan ja omaan tahtiin.

Kokkolalaisille sisaruksille Auli-Maritta Ruuskaselle ja Anne Laineelle suru on tuttu kumppani. He ovat menettäneet viime vuosina veljensä sekä molemmat vanhempansa. Ruuskaselta on kuollut myös kaksi muuta läheistä.
He tietävät, että jokainen menetys ja luopuminen jättää jäljen.
– Jokin meissä muuttuu, asettuu uuteen asentoon.
Yhteisen ajan rajallisuus tuli tietoisuuteen läheisten vielä eläessä, heidän sairauksiensa myötä.
– Halu olla läsnä loppuun saakka sai meidät matkaamaan läheisten luokse pitämään huolta, vuosien ajan, sisarukset kertovat.
– Huoli oli jatkuvasti läsnä. Sitä ikään kuin lipui hiljaisessa luopumisen virrassa kohti väistämätöntä.
Ruuskasen ja Laineen mielestä on tärkeää puhua asioista eläessä, ettei kuoleman edessä tarvitse murehtia puhumattomia lauseita.
– Niin paljon kuitenkin aina jää sanomatta.
– Kun läheisen menettää odottamatta, ymmärtää, kuinka tärkeää onkaan ollut sopu läheisen kanssa.

Edes sisarusten suru ei välttämättä tunnu eikä näytä samanlaiselta. Jokaisen surulla on omanlaisensa kasvot.
– Tuskinpa geeneihinkään on kirjoitettuna surun kaavaa, Ruuskanen ja Laine pohtivat.
– Siinä missä toisen suru on hiljainen, voi toisen surusta kuulua huuto. Yhteisen luopumisen taipaleen aikana voi toki suremiseenkin muodostua yhteneväisiä ajatuksia ja tunteita, samankaltaisuutta. Sanatonta ymmärrystä toisen suremista kohtaan.

Auli-Maritta Ruuskanen on pukenut surunsa toivon viittaan.
– Suruni on sävyltään valoisa, toivon ja uuden kasvun ryytimaa. Lopullisuuden sijaan annan menetetyilleni linnun muodon ja tervehdin niitä kohdatessani.
– Välillä kuitenkin suru tuntuu syvänä kipuna, ja kyynelten virta kastelee kasvoni. Silloin suru maistuu suolaiselta, loputtomalta. Mutta kyyneleet pesevät pois synkimmän, ja suru saa uuden muodon, se tuntuu taas kevyemmältä kantaa.

Anne Laine kertoo tuntevansa surun koko kehossaan. Tunteen lisäksi surulla on usein myös värinsä, tummasta vaaleaan kirkkaseen.
– Joskus suru tuntuu valtavana painona ja puristavana tunteena, jonka alle kutistuu. Toisinaan taas suru pulppuaa keveytenä, ilona ja helpotuksena.
Laine uskoo, että jokainen tunne, itku, nauru ja kaipaus ovat oikeita, juuri siihen hetkeen sopivia.
– Joskus tarve puhua, soittaa ja tavata on niin suuri, että se sattuu. Silloin ääneen lausutut sanat helpottavat. Ajatus siitä, että he kyllä kuulevat ja näkevät kaiken, mikä on tarpeellista, tuo lohtua ja turvaa.

Surevan kohtaaminen voi tuntua monen mielestä vaikealta. Ei tiedä, mitä kuuluisi sanoa tai miten toimia. Silloin saattaa tehdä mieli vältellä tapaamista.
Ruuskanen ja Laine rohkaisevat lähestymään surevaa avoimesti ja suorilla kysymyksillä. Sureva tarvitsee usein toisten läsnäoloa ja kuuntelevia korvia.
– Joskus on tarpeen antaa myös tilaa ja aikaa, mutta senkin tarpeellisuudesta voi kysyä suoraan surevalta, pelkäämättä, osaako käyttää oikeita sanoja.

Koronarajoitukset ovat kutistaneet monet hautajaiset pieniksi, lähipiirin hetkiksi. Näin kävi myös Ruuskasen ja Laineen läheisten hautajaisissa, joista kahdet osuivat koronarajoitusten aikaan. Sisaruksista tämä pienimuotoisuus tuntui oikealta.
– Pienen joukon lämpö ja läheisyys tuntuivat helpottavalta. Sai tilaa surra ja hyvästellä läheiset omana itsenään ja huomioida ympäristöä vain sen verran kuin juuri silloin jaksoi.
– Uskomme että rauhallinen, pieni muistohetkemme oli omiaan tukemaan matkaamme eteenpäin levollisin mielin, vahvistuen toinen toisistamme.

Läheisten muistolaatat ovat hautausmaan paadessa.
– Se on meille paikka, jossa voi käydä niinä hetkinä, jolloin sydän niin tahtoo.
– Tärkeintä on kuitenkin tiedostaa, että ajatukset ja kynttilät voi sytytellä, missä tahansa ja milloin tahansa.

Artikkeli Surulla on monet kasvot julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Suomalaisten surukirjeistä väitöstutkimuksen tehnyt Pulkkinen menetti pappansa 4-vuotiaana, isänsä aivoverenvuotoon parikymppisenä ja kymmenisen vuotta sitten kaksi syntymätöntä lastaan 10 kuukauden välein.

Viljo-papan kuolemasta hän muistaa oman äitinsä surun.

– Mikä ihme oli se, mikä tuli meidän kotiin arjen keskelle, sai palan juuttumaan äidin kurkkuun ja itkemään kuukausitolkulla. Siitä lapsuusmuistosta jäi ehkä kiinnostus surua kohtaan, joka nykyään on akateemista.

Filosofian tohtorin kiinnostus suruun kiteytyi Helsingin yliopistossa vuonna 2016, kun Pulkkisen väitöstutkimus Salattu, suoritettu ja sanaton suru – Läheisen menettämisen kokonaisvaltaisena kokemuksena tarkastettiin.

Sen pohjalta Mari Pulkkinen on kirjoittanut myös kirjan Surun sylissä – Suomalaisten kokemuksia menetyksestä.

– Tutkimuksessani moni sureva kuvasi itseään sanoilla; tunnen olevani tarttuva tauti. Se on aika karu viesti. Moni sanoi, ettei halua korulauseita, vaan haluaisi, että ihmiset myöntäisivät murheeni.

Liki 30 vuotta suomalaisten surua sanoittaneen laulajan ja lauluntekijän Hanna Ekolan elämään on mahtunut useampi läheisen kuolema; omien vanhempien menetykset, kahden hyvin läheisen sisaruksen kuolema sekä puolison kuolema, joka jätti hänet 10-vuotiaan pojan äitinä jatkamaan elämää.

– Ne ovat kaikki asioita, jotka ovat vaikuttaneet minuun hyvin paljon, mutta ovat keskenään hyvin erilaisia suruja.

Puolison menetyksestä hän nostaa esiin kaksi asiaa.

– Koskaan ei tarvitse unohtaa ja lapsella on oikeus muistaa isänsä.

Hanna Ekola kertoo, että häneltä meni kauan ennen kuin hän tajusi, miksi suru ja sureminen vie niin paljon voimia ja aikaa.

– Koska surussani oli niin paljon päällekkäistä surua; identiteetin menetys, työparin menetys, turvan menetys, ne kaikki liittyvät yhteen kuolemaan, hän avaa.

Hanna Ekola kertoo kokeneensa myös ympäristön asettamaa painetta ja vaatimuksia, jotka sureva voi kokea hyvin kuormittaviksi.

Miten sureva ihminen tulisi kohdata?

– Meillä on vaistomainen halu pienentää toisen kärsimystä, me yritetään keksiä erilaisia syitä, miksi sinun surusi ei olisi niin suuri. Sanotaan esimerkiksi iäkkään omaisensa menettäneelle, että; no olihan siinä jo ikää, tai keskenmenon saaneelle, että, onneksi ei ollut enempää raskausviikkoja. Nämä ovat usein niitä tosi syvälle satuttavia juttuja, Pulkkinen sanoo.

Sen sijaan, että yrittäisimme selittää toisen murheen pois tai saada sitä pienemmäksi, Pulkkinen rohkaisee asettumaan yhdessä surevan kanssa tarkastelemaan surun suuruutta ja menetyksen merkityksiä.

– Se, jos jokin voisi olla sitä voimaantumista.

Hanna Ekola kiteyttää voimaantumisen neljään asiaan: tulla surun kanssa nähdyksi, kuulluksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi. –

Läsnä olevassa, turvallisessa vuorovaikutuksessa, jossa minulla on lupa olla juuri niin kokonaisena suruni kanssa, kun tarve on.

Artikkeli Surevat ovat pelottavia ihmisiä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kaikki alkoi Helsingin Sanomien kuolinilmoitusten muistovärssyjä käsittelevästä gradusta.

– Kuolinilmoitusten tekstit ovat kuitenkin usein muiden kuin surevien itsensä sanoja. Ne ovat tunnettujen runoilijoiden kirjoittamia, ja kiertävät ilmoituksissa vuosikymmeniä. Minua jäi kutkuttamaan se, miten suomalaiset kuvailisivat suruaan itse – jos joku vain malttaisi pysähtyä kuuntelemaan, Pulkkinen hymyilee.

Jatkotutkimusta varten Pulkkinen kokosi mittavan aineiston suomalaisten surusta kertovista kirjeistä. Niissä häntä kiinnostivat juuri ihmisten omalle surulleen antamat sanat. Väitöskirja Salattu, suoritettu ja sanaton suru – Läheisen menettäminen kokonaisvaltaisena kokemuksena julkaistiin vuonna 2016.

Länsimaissa on siis jo sata vuotta nähty suru työstämisen prosessina, jolla on joku tavoite.

Kuolemansurua tutkitaan usein tuoreena ilmiönä, ja menetyksestä kulunut aika rajataan. Pulkkinen taas halusi nähdä surun koko elämänkulun perspektiivissä, sittenkin kun läheisen kuolemasta on kulunut jo vuosia tai vuosikymmeniä.

– Meillä on perinteinen ajattelumalli, jonka mukaan suru on työtä, joka pitää saattaa loppuun. Surusta on puhuttu myös sairaudenkaltaisena tilana, josta tulee parantua tai vaiheina, jotka tulee käydä läpi. Tällä hetkellä puhutaan siitä, että surusta pitää selviytyä olemalla joustava ja kestävä. Länsimaissa on siis jo sata vuotta nähty suru työstämisen prosessina, jolla on joku tavoite.

Pulkkisen oma näkemys – sekä tutkijana että itsekin menetyksiä kokeneena tyttärenä ja äitinä – on toinen.

– Ihmiset saattavat kyllä kuvata surua niin, että surutyö on tehty tai surusta on selviydytty. Olemme oppineet kuvaamaan surua tietyllä tavalla. Kuitenkin jo seuraavassa lauseessa voi käydä ilmi, että menetys on edelleen monin tavoin läsnä. Se on läsnä ihmisessä, hänen tavassaan elää arkea, olla maailmassa, nähdä muut ihmiset.

Pulkkinen haluaakin puhua läheisen menetyksestä yksinkertaisesti kokemuksena.

– Se kuulostaa triviaalilta, mutta ajattelen että pohjimmiltaan ihmisenä olemisessa on kysymys kokemuksista. Edesmennyt psykologi ja filosofi Lauri Rauhala on sanonut, että maailma on annettu ihmisille kokemuksina. Mikseivät sitten menetyksetkin?

– Kun ajattelemme, että läheisen menetys on kokemus, irtaudumme samalla siitä ajatuksesta, että surusta pitäisi päästä yli tai selviytyä. Eiväthän kokemukset ihmisessä pääty, vaan ne jättävät meihin aina jälkensä. Joskus ne ovat vain höyhenen hipaisun kaltaisia, läheisen menettäminen taas jättää usein syvät jäljet.

Kun menetämme läheisen ihmisen, olisi kannattelevaa osata laskeutua surun syliin.

Surevan ei siis Pulkkisesta tarvitse ajatella, että surun tulisi johtaa johonkin. Hän on työssään kohdannut paljon ihmisiä, joille ajatus on ollut hyvin huojentava.

– Minusta on tosi tärkeää sanoa, ettei suru ole häiriötila, joka täytyy suorittaa pois. Se on olemisen tila. Kun menetämme läheisen ihmisen, olisi kannattelevaa osata laskeutua surun syliin. Ja ulkomaailman tulisi antaa siihen lupa ja tuki.

Työkseen kuolemaa pohtivasta Pulkkisesta kuolemansuru tarjoaa, kaikessa kipeydessäänkin, lohdullisen viestin.

– Jotain kaunista on siinä ajatuksessa, että suru on kiintymyksen kääntöpuoli. Suremme, koska kuollut on ollut meille tavalla tai toisella tärkeä. Ja kuolemaa pelkäämme siksi, että elämä on niin ihanaa. Vaikka arjessa valitamme helposti monista asioista, voi kuoleman kohtaaminen olla muistutus siitä, että oikeasti haluan vielä elää tätä välillä raskastakin elämää.

Surun sylissä – Onko suru enemmän kuin työtä? Mari Pulkkisen luento Sepän Kipinässä 31.10. kello 18. Järjestäjänä Keski-Suomen Syöpäyhdistys ja Jyväskylän seurakunta.

Huumeisiin kuolleiden muistotilaisuus Kaupunginkirkossa 2.11. klo 19.

Musiikki- ja runoilta läheisensä itsemurhan kautta menettäneille Korpilahden kirkossa 16.11. klo 19.

Pyhäinpäivä 3.11. Katso seurakunnan tapahtumat osoitteesta www.jyvaskylanseurakunta.fi.

Artikkeli Surusta ei tarvitse selviytyä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Joonatanin elämä oli ihan pienestä asti aika hirveätä. Se olisi silti voinut päättyä vielä huonomminkin. Hän ei koskaan elänyt psyykkisesti tervettä elämää.

Joonatanilla oli syntymästä asti laajoja neuropsykiatrisia ongelmia. Myöhemmin arveltiin, että hänellä oli kaksisuuntainen mielialahäiriö ja rinnakkaispersoona pienestä pitäen. Kaiken päälle tulivat ADHD ja masennus. Pojalla oli tunne-elämältään todella vaikea olla.

– Joonatan oli lämmin, ihana ja rakastava. Hän halusi kaikille hyvää. Mutta kun kohtaus tuli päälle, hän oli täysin arvaamaton ja äärimmäisen väkivaltainen ja vaarallinen, Itäniemi muistaa.

Sanottiin, että perheessä on vanhemmuus hukassa

Asiantuntijat eivät pitkään uskoneet, mitä vanhemmat kertoivat pojan käytöksestä. Ajateltiin, että he liioittelevat eivätkä tiedä, mikä on normaalia. Sanottiin, että perheessä on vanhemmuus hukassa. Väitteet kumoutuivat joka kerta, kun Joonatanin tilannetta tutkittiin syvällisemmin.

– Lapsen psykologisissa ongelmissa syy työnnetään helposti kasvatuksen piikkiin. Sanoisin, että valtaosa ammattilaisista ajattelee niin.

Joonatania siirreltiin hoitoyksiköstä toiseen, ja ammattilaiset olivat keinottomia. Vihdoin erittäin vaativahoitoisten alaikäisten hoitoyksikössä tunnuttiin tietävän, mitä Joonatanin kanssa tehdään. Ajateltiin, että tilanne on menossa parempaan suuntaan. Joonatan oli kuitenkin tehnyt ratkaisunsa ja valmisteli tekoaan. Hän ei siinä vaiheessa enää uskonut, että kukaan voi auttaa.

Pahinta oli pirstaleinen hoito. Joonatan ei päässyt vammaispalveluiden piiriin, vaikka oli selkeästi vammainen. Vanhemmat joutuivat taistelemaan kaikesta avusta.

Kärsimys ei jalosta, mutta kypsyttää

– Joonatanista ei olisi tullut tervettä, vaikka hän olisi saanut alusta asti oikeaa hoitoa, tuskin koskaan työkykyistä. Aavistin, että hänen tiensä käy joko vankilaan tai hautausmaalle, Itäniemi sanoo.

Joonatan oli älykäs lapsi ja osasi toimia suunnitelmallisesti nuoresta iästään huolimatta. Perhe ei tunne vihaa tai katkeruutta hoitolaitosta kohtaan.

– Siellä tehtiin erittäin hyvää työtä, varmasti kaikki mitä voitiin. Eivät he pystyneet ennustamaan tai estämään tapahtunutta. Lapsi oli 20 minuuttia valvomatta, ja se riitti. Teko oli erittäin suunniteltu.

Joonatan oli tunne-elämältään nelivuotiaan tasolla, mutta henkisesti kypsä.

– Kärsimys ei jalosta mutta kypsyttää. Joonatan teki tekonsa sen vuoksi, ettei hän satuttaisi muita. Hän ei enää kestänyt elämäänsä ja näki itsemurhan ainoana vaihtoehtona, Itäniemi sanoo.

Joonatan oli poikkeuksellisen nuori itsemurhan tehnyt. Vaikutti siltä, että vieraille tapahtuma oli suurempi järkytys kuin perheelle ja läheisille. Perhe joutui surunsa keskellä tukemaan muita – jopa kriisityöntekijöitä.

Itsemurha on myös hengellisesti hankala asia

Osa läheisistä ei halunnut kohdata tapahtunutta ja otti etäisyyttä. Se tuntui loukkaavalta. Vieraiden suhtautuminen ei niin koskettanut. Itäniemi ajattelee, että sureva ihminen pitää kohdata eikä väistää. Tulisi kuunnella eikä kieltää puhumasta. Jotkut ovat halunneet käyttää kiertoilmauksia kuolemasta tai kuolemansyystä. Itsemurha on myös hengellisesti hankala asia.

– Osa ihmisistä ajattelee, että itsemurhan tehnyt ei voi päästä taivaaseen. Sellaisia hölmöjä tai kömpelöitä kommentteja on kuulunut. Se on tyrmistyttävää. Jumala olisi aika julma, jos antaisi ihmiselle sellaisen elämän kuin Joonatanilla oli ja sitten sanoisi, että mitä et kestänyt. Minä uskon, että Joonatan pääsi taivaaseen. Oma uskoni kantaa.

Itäniemi paneutui hautajaisjärjestelyihin. Hautajaisten jälkeen perhe keskittyi tarkoituksellisen normaaliin elämään neljän jäljelle jääneen lapsen kanssa. Kesä vietettiin, kuten oli suunniteltu.

Perhe on saanut ammattilaisilta keskusteluapua. Jyväskylän lastenpsykiatria oli tärkeä tuki jo Joonatanin kanssa, ja muut perheen lapset ovat saaneet kukin vuorollaan käsitellä suruaan siellä. Lapsilla suru on noussut pintaan varsinkin silloin, kun he ovat lähestyneet Joonatanin ikää kuoleman hetkellä. Nyt perheen lapsista jo kaksi on elänyt vanhemmiksi kuin Joonatan.

Itäniemen keino selvitä on ollut puhuminen. Hän hakeutui myös Facebookin vertaistukiryhmiin. Aivan saman kokeneita ei sieltäkään löytynyt.

Joskus tuntuu, että olen selvinnyt tästä liiankin hyvin

Itsemurhan tehneiden läheiset tuntevat monesti syyllisyyttä tapahtuneesta, mutta Itäniemi ei missään tilanteessa suostunut syyttämään itseään. Hän taisteli koko pojan elämän ajan tälle hoitoa ja apua. Perhe teki kaikkensa Joonatanin eteen ja eli pojan ehdoilla.

– Joskus tuntuu, että olen selvinnyt tästä liiankin hyvin. On kuitenkin myös muita, jotka eivät ajattele koko elämän olevan tapahtuneen vuoksi pilalla. Lapsen itsemurhasta voi selvitä, vaikka sitä ei voi unohtaa. Elämän ei tarvitse pysähtyä pitkäksi aikaa, jos on jotakin muuta pitämässä kiinni elämässä.

Itäniemi itki suruaan alussa monta kertaa päivässä. Jossain vaiheessa itku tuli päivittäin. Vihdoin saattoi kulua kokonainen päivä ilman itkua. Perheen muut lapset toivat valoa ja iloa elämään. Heistä oli pidettävä huolta, ja arjen oli jatkuttava. Syksyn tultua Itäniemi alkoi odottaa lasta. Ilo raskaudesta ja uuden odottaminen auttoivat.

– Ihmiset sanovat, että he eivät ikinä selviäisi samassa tilanteessa. On selvittävä ja mentävä eteenpäin, koska ei ole muuta vaihtoehtoa. Suruun ei voi jumittua.

Joonatan elää muistoina mukana perheen arjessa. Joonatanin kuvia, askarteluja ja muistoesineitä on esillä pianon päällä ja seinillä. Hauta on lähellä, kävelymatkan päässä. Se on tärkeä paikka, ja siellä käydään usein, mutta enää ei ole pakko käydä joka päivä.

– Ei se poika siellä ole kuitenkaan. En voi hoitaa poikaa enää, mutta hautaa voin hoitaa ja laittaa kauniiksi, Itäniemi toteaa.

Ensimmäinen kesä

Pilven reunahahtuvat
Valuvat maata hipoen
Peilikuva hajoaa laineisiin.

Matkalla kummitytön rippijuhliin
haimme leikkipyssyn,
joka unohtui puoli vuotta sitten.
Juhlan jälkeen poliisit ajoivat pihaan.
Ennen sanaakaan sydämessämme tiesimme:
pyssy on nyt osa perintöä.

Olen sijannut arkkuun Angry Birds -lakanat,
Pukenut lapseni vauhdissa
rähjääntyneisiin lempivaatteisiin,
Suudellut jäähtynyttä otsaa,
kunnes kylmyys jäi polttamaan huuliani,
Leikannut hiustupsun tietämättä,
mitä sille teen.

Ja kun en enää muuta voinut,
Peittelin kauniit kasvot lakanan reunan alle,
Istuin ruumisauton kyydissä
kotikylän sorateillä
Ja hyväksyin täysin lapseni ratkaisun.

Olen taluttanut muut lapset arkun ääreen,
Ottanut nuorimmaisen syliin,
että hän yltää vielä katsomaan isoveljeä,
Lohduttanut tyttöä, joka yhtäkkiä kantaakin vanhimman lapsen painavaa viittaa.

Nostin valkoisen kannen paikalleen,
Suljin ruuvit, Lopullisesti.

Olen heittänyt arkulle kourallisen multaa,
katsonut, kuinka se peittyy vähän kerrallaan,
Olen laulanut lapselleni viimeisen kerran
”siellä murheen ja surujen taukovi vuo,
Ikilohdutus virtaelee”.

Kesäseuroissa otin vastaan halauksia,
lujia kädenpuristuksia, vakavia katseita.
Olen vastannut lukemattomiin kysymyksiin,
Katsonut hetken pois itseäni kooten,
Pohtinut kuka kysyjistä kestää totuuden,
Kuka ansaitsee sen kuulla.

Kävimme uimarannalla
aina kun mahdollista,
Nauroimme vesileikkien keskellä
kuin ennenkin,
Ja pois lähtiessämme
piirsin rantahiekkaan nimen ja sydämen.

Olen vienyt elävät lapseni Tukholmaan,
Rutistanut heitä Junibackenin satujunassa,
Kun Kaarle otti Joonatanin selkään ja hyppäsi
”Minä näen Nangiliman valot, minä näen!”
Olen pohtinut nimeä ja ennettä,
Sankaruuden värejä.

Kotona lajittelimme tavaroita
Ja aina niitä löytyy lisää ja lisää
Lapset pukeutuvat isoveljen paitoihin, kenkiin,
Lohdullisen suuriin.
Tietokoneen näytöltä minua katsoo
hymyn odotus.

Olen käyttänyt kahdessa kuukaudessa kahdeksankymmentä euroa hautakynttilöihin,
Sillä jonkun täytyy valvoa lapseni unta
”pois pahan pyyhin mielestä sun”.

Ja kesäiltana ajoin huilun
kanssa hautausmaalle,
Soitin kehtolaulun toisensa perään
Ja itku katkoi sävelmiin vibraattoa.

Paula-Maaria Itäniemi

Itsemurhan tehneiden muistopäivää vietetään 18.11. Suomessa tehdään keskimäärin kaksi itsemurhaa päivässä.

Artikkeli Lapsi teki itsemurhan, elämä jatkuu julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Runojen kautta Minna Paajanen suhteuttaa itsensä muuttuneeseen arkeen ja hakee paikkaansa siinä. Runot kertovat menetettyjen kaipaamisesta. Ne ovat muistoja lapsuudesta, ajatuksia ja tunteita. Runojen muodostamaa tarinaa on kertynyt kansioon 64 sivua. Kokoelma on nimeltään Kasvot peilissä katsovat läpi.

Paajanen kirjoitti jo nuorempana jonkin verran runoja, mutta monetkaan niistä eivät ole enää tallessa. Runot syntyvät vapaaseen muotoon, milloin vain ja missä vain. Joku yksittäinen sana tai muistikuva, hetki tässä ja nyt, voi saada aikaan runon. Toisinaan runo syntyy unesta.

Unessa he tulivat minua tapaamaan.
Äiti ja isä.
Kummallisen pitkän matkan kulkivat;
terveisiä tuomaan vai joko
matkakumppaniksi pyytämään.
Ehkä kertomaan, ettei mitään hätää.
Heillä, minulla,
Kenelläkään monista menneistä.
Lähtevistä, jättäjistä.

Kuolema voi erottaa elävät

Menetyksien keskellä Paajanen on hämmentynyt siitä, miten kuolema voi erottaa elävät. Läheisillä on ollut erilaisia tapoja kohdata suru. On syntynyt yhteentörmäyksiä. Paajanen on joutunut aallonmurtajaksi ja pehmentäjäksi monessa tilanteessa.

– Toivoin, että kaikkien välit säilyisivät. Välillä on ollut aikamoista myllytystä, pahoja tilanteita. Oma roolini on ollut iso, kova ja kasvattava, vaikka meitä sillanrakentajia oli toinenkin perheessä, Paajanen toteaa.
Jossakin vaiheessa Paajanen ymmärsi, että ei voi paikkailla toisten välejä. Omat tekemiset, sanomiset tai sanomatta jättämiset eivät auttaisi. Jaksamista ja omia rajoja pitää kuunnella ja kunnioittaa.

Nöyryys hyväksyä rajallisuus
antaisi ymmärryksen anteeksiantoon.
Puhaltaisi tieltään myrskypilvet,
jotka matkallamme kerrytimme.
Niin turhaan.
Sateenkaari sydämeen saakka,
ottaisi paikkansa, jos tilaa.

Mitä enemmän läheisiä lähtee, sen tärkeämpiä jäljellä olevista tulee. Paajasen sisaruksista on neljä vielä jäljellä. Jokaisella on vain tämä yksi elämä, eikä ole varaa heittää ovia kiinni. Paajasen mielestä hankalia asioita ei aina uskalleta eikä haluta miettiä. Moni haluaa työntää pois sen, mikä itselläkin on joskus edessä. Välit läheisten välillä voivat muuttua riitaisiksi, torjuviksi ja hyökkääväksi, jos syyt asenteen, sanojen ja tekojen takana jäävät pimentoon.

– Ristiriidoissa harvoin on kyse rahasta tai tavarasta, vaan jostain ihan muusta. Olenko minä tai oletko sinä jäänyt jotakin vaille? Runoissani puhun omasta näkökulmastani, joku muu voi nähdä asian toisin. Aiheet ovat nousseet menetyksistä ja ihmissuhteista menetysten jälkeen. Mistä on kysymys, miksi käyttäydymme näin, Paajanen kysyy.

Kiitollisuus on tärkeää, ja kaikki eletty on ollut arvokasta.

– Kuka tahansa meistä voi lähteä seuraavaksi. On ihan viisasta pysähtyä joskus sen ajatuksen äärelle. Sellaiseen on varaa, kun asiat ovat hyvin. Menetyksistä huolimatta arjessani asiat ovat hyvin. On perhe, työ, ja saan elää arkista, tavallista elämää.

Menetykset ja niihin liittyvät kokemukset ovat opettaneet Paajasen arvostamaan elämää.

– On onni, että saan olla tässä ja että ne ihmiset ovat olleet elämässäni. Sellaisia olen miettinyt ja kirjoittanut siitä paljon.
Paajaselle runot ovat tärkeä kooste kaikesta koetusta. Monet runoista käsittelevät aika synkkiä asioita. On kuolemaa, elämää ja kaikkea siltä väliltä – sellaistakin, mistä ei tiedetä. Suuria kysymyksiä voi turvallisesti esittää, vaikka tietää, ettei niihin löydy vastausta.

Tuuli riuhtoo koivujen hiuksia,
kovempaa, kovempaa.
Korkeammalle haluan,
sinne missä silmät eivät yllä
ymmärryksen tasolle.
Ketunleipiin minä uskon,
kaikkiin kesiin, jotka olivat.
Siihen, että vielä olet:
riehuvassa tuulessa,
ketunleipien kirpeydessä.
Aamussa rajattomassa,
joka kohottaa siivilleen.

Muistot pitävät menneitä ihmisiä hengissä

– On hyvä tiedostaa, mitä kaikkea on saanut. Kiitollisuus on tärkeää, ja kaikki eletty on ollut arvokasta. Olen saanut paljon. Olen kotoisin isosta perheestä, ja minulla on paljon läheisiä. Se on rikkaus. Muistot pitävät menneitä ihmisiä hengissä, Paajanen toteaa.

Mielessä heinäkuun helteiset heinänteot.
Ylhäältä armona annetut aurinkoiset
pistivät vauhtia pieniin,
ja niihin jotka tiesivät milloin.
Hiiren poikaset vikisivät isän
hangon lävistäessä niiden
hädin tuskin sykkimään
heränneet sydämet.
Kotikaljahinkki napsutti kylkeä vasten
pellolle juostessa.
Mihin kiiruhtivat lapsuuden kesäpäivät
jotka loppumattomia.
Aika takoo muottiinsa;
jättää lepattamaan hiirenpoikasen lailla.
Opettaa väistämään osumat.
Kunnes niin läheltä että ei enää hipaisu.
Kirkkomaalla kelloja kuunnellut
liian monta kertaa,
jokaisesta lyönnistä hiukan ohentuen.
Yksi kirkas välähdys lapsuuden
heinäpellon ja kiveen kaiverretun välissä.

Paajasen runoja on julkaistu joissakin lehdissä lukijan runoina. Se riittää hänelle tässä vaiheessa. Omakustanteen tekeminen on välillä käynyt mielessä, mutta ei ole tuntunut ainakaan vielä ajankohtaiselta. Lukijoilta on kantautunut jonkin verran palautetta.

– Runot ovat kuulemma aika lailla pinnan alla. Nyt on ollut näiden aiheiden aika, vaikka hyviä lapsuusmuistojakin mahtuu joukkoon. Joskus tulee ehkä toisenlaisia aiheita, Paajanen pohtii.

Tekstin runot: Minna Paajanen

Artikkeli Sateenkaari sydämeen asti julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Siinä ei ole mitään, mistä erityisemmin pitäisin. Olenhan menettänyt silloin kaiken.

Ikuinen taakka

Läheisen menettäminen rikoksen uhrina on erityisen raskasta.

– Se on ikuinen taakka, joka seuraa läpi elämän. Joku on joskus sanonut sitä läheisten ja omaisten elinkautiseksi. Minusta se on osuva ilmaus kuvaamaan tapahtunutta, Heidi kertoo.

– Ennen oli helppo ajatella, että rikoksia vain tapahtuu jossakin. Yhtäkkiä itse joutui huomaamaan, että niin voi tapahtua kenelle vain.

Heidille äidin puuttuminen elämästä on ollut tiukka paikka. Tuoreena äitinä hän olisi halunnut erityisesti oman äidin tukea. Alkuvaiheessa Heidi oli paljon myös pikkuveljensä tukena, joka surman jälkeisenä päivänä täytti vasta viisi vuotta. Hänenkin elämänsä muuttui täysin. Tärkeänä tukena surun keskellä on ollut äidin äiti, jonka kanssa on kuljettu yhteistä matkaa.

Tuki ensiarvoisen tärkeää

Käytännön asioiden hoitaminen – oikeudenkäynti, perunkirjoitus, veljen sijoitus – kesti lähes pari vuotta. Asian käsittelemiseen ja henkiseen toipumiseen Heidi sai ulkopuolista apua.

– Hyvin pitkään yritin vain suoriutua, hoitaa kodin ja lapsen sekä käydä töissä, mutta eihän siitä tullut mitään. Lopulta esimies huomasi tilanteeni ja varasi ajan työterveyteen. Jäin pitkälle sairauslomalle ja pääsin psykoterapiaan. Kahdeksan kuukauden suunnitelmaan kuului myös asteittainen töihin paluu. Se oli iso asia minulle.

Kriisikeskuksen tuki oli Heidille ensiarvoisen tärkeää, samoin ystävät, jotka pitivät kiinni arjessa. Vuosi tapahtuneen jälkeen Heidi meni mukaan rikoksen uhrina läheisensä menettäneiden vertaisryhmään.

– Siellä sain huomata, etten ollutkaan yksin, ja pystyin puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä.

Apua vertaisryhmästä

Suru nousee yhä pintaan aika-ajoin, mutta muuten elämä on mallillaan.

– Opiskelen, käyn töissä ja elän normaalia arkea. En enää ryve surussa.

Hyvät kokemukset vertaisryhmästä saivat Heidin innostumaan vertaisohjaajan tehtävästä.

– Tuntuu siltä, että elämä on vain päättänyt asioita puolestani. Haluan auttaa muita. Koen sen sydämen asiaksi. Tiedän itse, kuinka vaikeaa on pyytää apua ja sanoa, ettei enää jaksa. Vertaistuen merkitys on valtava. Siellä muut ymmärtävät sinua ilman sanojakin, Heidi sanoo.

Vertaisryhmä auttaa elämässä eteenpäin

Läheisen menettäminen henkirikoksen uhrina on aina traumaattinen kokemus, josta on vaikea selvitä yksin eteenpäin. Huoma – Henkirikoksen uhrien läheiset ry tarjoaa vertaistukea.

– Tavoitteena on, että läheisensä menettänyt löytäisi voimavaroja, joiden varassa jaksaa jatkaa eteenpäin, ja suru loksahtaisi sellaiseksi osaksi elämää, ettei se vaikuta toimintakykyyn, kertoo Huoma ry:n kriisi- ja vapaaehtoistyön koordinaattori Terhi Kantanen.

Apua on saatavilla muun muassa paikallisten vertaistukiryhmien kautta. Jyväskylässä henkirikoksessa läheisensä menettäneiden vertaistukiryhmä kokoontui ensimmäisen kerran viime keväänä. Kokemukset olivat yksinomaan myönteisiä.

– Vertaistuen merkitys koettiin erittäin tärkeäksi juuri siksi, että kokemukset ja tunteet olivat ryhmäläisillä hyvin samanlaisia, ja asioista oli mahdollista puhua suoraan, Rikosuhripäivystyksen toiminnanohjaaja Sari Solismaa toteaa.

Uusi vertaistukiryhmä on tarkoitus käynnistää vielä tämän kevään aikana, mikäli ryhmä saadaan kokoon. Vertaistukiryhmään voi tulla, kun omasta menetyksestä on kulunut vähintään noin vuosi.

– Omaa menetystä on hyvä jollakin tavalla käsitellä ennen ryhmään mukaan tuloa, jotta pystyy ja jaksaa ottaa vastaan myös toisten kokemukset, Solismaa tähdentää.

Toipuminen äkillisestä ja traumaattisesta menetyksestä on aina yksilöllistä. Vertaistukiryhmään voi tulla mukaan, vaikka menetyksestä olisi kulunut useampi vuosi. Tavoitteena on, että jokainen tulisi nähdyksi ja kuulluksi omassa surussaan.

– Ryhmän jäsenenä oleminen ei vaadi mitään. Siellä ei tarvitse osata puhua ja keskustella, vaan mukana voi olla vain kuuntelemassa, jos se tuntuu hyvältä. Jokaisella on oma tärkeä paikkansa ryhmässä, Solismaa korostaa.

Tiesitkö?

Vertaistukiryhmä henkirikoksessa läheisensä menettäneille

• Paikkana Kriisikeskus Mobile, Asemakatu 2, Jyväskylä.
• Ryhmään voi tulla, kun menetyksestä on kulunut vähintään vuosi.
• Suljettu ryhmä kokoontuu kevään 2018 aikana seitsemän kertaa
  sekä kerran syksyllä.
• Ennen ryhmän aloitusta henkilökohtainen tapaaminen
  ryhmäohjaajan kanssa.
• Lisätietoja ja ilmoittautuminen sari.solismaa@jkl.fi tai p. 014 266 7150.

Artikkeli Omaisten elinkautinen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.