Anni Viantie ehti hyvästellä isänsä ja olla mukana tämän viimeisissä päivissä. – Sain sanottua isälle ennen hänen kuolemaansa, että tiedäthän kuinka rakas olet meille.
Nyrkkeilijä Anni Viantie menetti nuorena yllättäen avopuolisonsa ja muutama vuosi sitten isänsä. Molemmat pysyvät muistoissa, ja vierailevat ajatuksissa päivittäin.
Rintamamiestalossa Pilkanmaalla saksanpaimenkoira Helmi temmeltää sekarotuinen Milo apurinaan. Kissat Kessu ja Lumikki pysyttelevät kuninkaallisen hillittyinä.
Takan päältä valokuvasta touhua seurailee Anni Vianpään isä, joka menehtyi kolme vuotta sitten. Eteisen seinän kuvakollaasista löytyy lisää läheisiä. Siitä kurkistaa niin Annin puoliso Markus Hulkkonen kuin nuoruudenrakkaus Joni, jonka kuolemasta on nyt yksitoista vuotta.
Niin isä kuin Joni ovat mielessä päivittäin. Ei rakkaita ihmisiä noin vain unohda.
– Kaikki isän tekemät savitontut ovat tallella, Anni Viantie sanoo hymyillen ja siemailee kahvia keittiön pöydän äärellä.
Talo, jossa Anni lemmikkeineen asuu, on hankittu Jonin kanssa Annin aloittaessa hoitoalan opintonsa. – Puoli vuotta ehdimme asua tässä yhdessä.
Nyrkkeilyn huipulle
Isä oli urheilumiehiä, ja urheilullinen tuli tytöstäkin. Nuorena Anni ui ja harrasti karatea maajoukkuetasolla, siirtyi sitten isälle rakkaan lentopallon pariin, kunnes tajusi, että kamppailulajit ovat oma juttu.
Nyrkkeilyä Anni kokeili ensimmäisen kerran vuosi Jonin kuoleman jälkeen. Pari vuotta myöhemmin hän liittyi Kouvolan nyrkkeilijöihin.
Jonille oli tullut uhottua harrastuksen aloittamisesta, ja Anni halusi näyttää, mihin pystyisi.
– Lähdin kesällä 2014 Ruotsiin sairaanhoitajaksi. Hyvän palkan takia pystyin tekemään lyhyempää työviikkoa kuin Suomessa ja keskittymään harjoitteluun, Viantie sanoo.
Tuli ensimmäinen SM-pronssi. Seuraavana vuonna mitali kirkastui hopeaksi, sitten kullaksi.
Ruotsissa keikkaillessa Viantie treenasi Hammarby IF Boxningin riveissä. Suomessa hän alkoi harjoitella Lahden Kalevan salilla ainoana naisena. Valmentaja Kari Korhonen oli ollut ennen Annin tapaamista sitä mieltä, ettei nyrkkeily ole naisten laji.
Sumusta vihaan ja sovintoon
Anni muistaa yhä hyvin, kuinka heräsi aamuyöstä ja ihmetteli, miksi Joni ei ollut tullut kotiin. Hän ajatteli laittaa äkäisen viestin, mutta malttoi mielensä. Seuraavana päivänä hän soitti Jonin ystävälle Henkalle, jonka autolla Joni oli ollut liikkeellä.
– Etkö muka tiedä, Henkka hoki vain, kun kysyin Jonista, Anni muistelee.
Henkka antoi puhelimen äidilleen, joka kertoi hiekkatieltä suistumisesta. Muut kaveriporusta olivat selvinnet pienin vammoin, mutta Joni oli kuollut.
Seuraavat puoli vuotta meni kuin sumussa. Anni opiskeli, mutta päähän ei tarttunut mitään. Luokkakaverit huolehtivat ja soittivat, jos Anni ei ilmestynyt tunneille.
Henkan kanssa välit olivat olleet huonot jo ennen onnettomuutta, saati sen jälkeen.
– Olin pitkään vihainen. Etsin kai syyllistä, vaikka Joni oli ollut itse ratissa. Viisi vuotta onnettomuuden jälkeen sain välit kuntoon Henkan kanssa. Kävimme Jonin haudalla ja onnettomuuspaikalla ja kelasimme tapahtumien kulkua läpi. Se oli iso juttu.
Ensirakkaus loppui yllättäen. Siihen ei pystynyt valmistautumaan mitenkään. Jonin valokuvia, palkintoja ja lapsuuden tyynyliinoja on yhä kodin yläkerrassa.
Toisinaan Anni piipahtaa Valkealassa Jonin haudalla. Sytyttää kynttilän ja hiljentyy.
– En käy ihan siellä joka joulu tai pyhäinpäivä. Enkä ota siitä stressiä.
Arvokkaat jäähyväiset
Nyrkkeilijän elämä on kurinalaista ja treeni kovaa. Juoksua, kuntopiiriä ja maksimivoiman hakemista lihakset hapoilla. Kuukautta ennen kisoja alkaa kiduttava jakso, kun pitää päästä kisapainoon.
Samassa painoluokassa kilpailleen Mira Potkosen lopetettua uransa Viantiellä on baana auki. Päätavoitteena siintää Pariisin olympialaiset 2024.
Pian Viantie aloittaa työn Nuorten Väylällä nuorten päihdeyksikössä. Sitä ennen hän työskenteli neljä vuotta Kouvolan kotisairaalassa, joka tukee vakavasti sairaiden potilaiden kotihoitoa.
Viantien pitkään sairastellut isä kuoli kolmisen vuotta sitten. Kun sydän pysähtyi, hänet elvytettiin, vaikka kunto oli jo huono.
– Isä sai kaksi arvokasta lisäpäivää, joiden aikana hyvästelimme hänet, Viantie sanoo.
Isällä oli tapana näyttää rakkautensa teoilla. Hän teki Annille polttopuita ja auttoi remonteissa. Tunteiden ilmaisu puhumalla oli vierasta, eikä se ole ollut helppoa Annillekaan.
– Piti ihan pinnistellä, mutta sain sanottua isälle ennen hänen kuolemaansa, että tiedäthän kuinka rakas olet meille. Isä nyökkäsi.