Lilian on hyväntuulinen lapsi, mutta arkeen kuuluu tietenkin kaikenlaisia tunteita ja tilanteita. Mikan mukaan niihin osaa nykyään suhtautua lempeästi, sillä vanhemmuudesta on jo kertynyt kokemusta. 
– Esimerkiksi nyt tiedän, että kun lapsi itkee, se on vain se pieni ohikiitävä hetki. Tässä vaiheessa osaa toisella tavalla arvostaa isyyttä ja nauttia joka hetkestä, koska tietää, että loppujen lopulta aika menee niin nopeasti. 

Yhteinen Lilian-vauva täydensi Mikan ja Liinan uusperheen onnen, johon kuuluu nyt yhteensä seitsemän lasta, joista vanhimmat ovat jo muuttaneet omilleen. 
– Ajattelimme, että jos Luoja suo vielä tällaisen tilaisuuden vanhemmuuteen, niin onhan se koettava. Hetkeäkään ei ole kaduttanut. On ihanaa seurata Lilianin kasvua ja kehitystä, Mika kertoo. 

Hän on onnellinen siitä, että vuorotyö on tarjonnut mahdollisuuden olla enemmän mukana vauva-arjessa. Työvuorot ovat osuneet sopivasti siten, että Mika on päässyt Lilianin ja Liinan mukaan vauvamuskariin Kuusankosken seurakuntakeskukselle. 
– Seurakuntakeskus on tuttu paikka, sillä Lilianin kastejuhlaa vietettiin täällä. Muskarin lisäksi emme vielä ole osallistuneet muihin seurakunnan tapahtumiin tai kerhoihin, mutta kiinnostusta on kyllä. 

Seurakunnan perhekerhot voisivat olla mukavaa ajanvietettä, kun Mika jää marraskuun lopussa kotiin vanhempainvapaalle hoitamaan Liliania, ja Liina palaa vuorostaan töihin. 
– Työ on tärkeää, mutta perhe ja lapset ovat tärkeämpiä. Teen lastensuojelutyötä ja se on muuttanut elämänkatsomustani. Isyyden tunne on syvemmällä ja ajatus siitä, että lapsesta pitää välittää. Isänä olen lempeä, ymmärtäväinen ja hyväksyn jokaisen sellaisena kuin hän on, Mika kertoo. 

Artikkeli Muskari on arvokas yhteinen hetki  julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Esa Niemelästä tuli isä 30-vuotiaana, kun Oiva syntyi Helsingissä vuonna 2017. Vaimo Mari Niemelä oli 26.

Nyt Kouvolan Kankarossa asuvassa perheessä on kolme lasta: 2019 syntyi Alpo ja lokakuun alussa Eila.

Perheeseen kuuluu myös sheltti Karpo, 6v.

Esan synnyinseudulle Kouvolaan perhe muutti omakotitalon valmistuttua 2018. Kaikeksi onneksi diplomi-insinööri-isä sai työpaikan Kymenlaakson Sähköltä.

Helsingissä syöpäklinikalla työskennellyt sairaanhoitaja Mari perusti yhden naisen hoiva-alan yrityksen.

Kun viitisen vuotta sitten pohdittiin perheen tulevaa kotipaikkaa, Korialla kasvanut Esa totesi Etelä-Pohjanmaan itselleen liian isoksi palaksi – Mari on syntyisin Jalasjärveltä.

Esa kiittää puolisonsa joustavuutta asuinpaikan suhteen.

Mari yhä joskus ihmettelee lännen ja idän kulttuurieroja: Pohjanmaalla kaikki tehdään suuresti pröystäillen ja sanotaan suoraan.

LÄMMIN VASTAANOTTO

– Alkuun meillä ei ollut Kouvolassa sukulaisten lisäksi juuri tuttuja, muistelee Esa, joka asui vuosia pois täältä, Helsingin ohella Lappeenrannassa ja tovin Brysselissäkin.

2013 Helsingissä tavanneet Esa ja Mari elivät tuolloin kumpikin etsikkoaikaansa, ja kasvoivat uskossaan yhdessä. Molemmilla on luterilainen tausta. Helsingissä oma yhteisö löytyi helluntailaisista,

Kouvolassa seurakunnan Sunnuntai Specialista, Kansanlähetyksestä, ja lasten myötä kerhoista.

Ilman uskovien yhteisöjä tuttavapiiri Kouvolassa olisi reilusti pienempi.
– Vastaanotto oli lämmin. Täällä uskovat tuntevat toisensa, ja seurakunnan tapahtumatarjonta on laaja.

Seurakunta takasi molemmille myös tehtäviä ja luottamustoimia.

Esa arvostaa Marin vetovastuuta luottamustoimien viedessä omaa aikaansa. Kouvolan seurakuntaneuvostoon ja yhteiseen kirkkovaltuustoon valittu Esa naurahtaa saaneensa jo syntymässä byrokratian lahjan.
– Minulle ei tuota vaikeuksia istua kokouksissa ja kirjoittaa sähköposteja.

NÖYRIN MIELIN

Lahjaansa Esa käyttää edistääkseen seurakunnassa tärkeiksi kokemiaan asioita, viimeksi lasten kristillistä kasvatusta.
– Lähdin näihin palvelutehtäviin nöyrin mielin, toivoen voivani itsekin antaa jotain.

Seurakunnan tärkeimmiksi tehtäviksi hän kokee levittää kirkon perussanomaa Jeesuksesta, Raamatun opetusta, kristittyjen yhteyttä ja rukousta.

Hän toivoo, että asioista käytettäisiin oikeita nimiä.
– Synnistäkin saa puhua!
– Lasten kautta vanhemmat tavoittavat toisiaan. Vaatii kieltämättä kärsivällisyyttä osallistua tapahtumiin lasten kanssa, mutta siinäkin meitä on kannustettu. Lapset ovat elävän seurakunnan merkki.

Oman ikäpolvensa, etenkin 25-40-vuotiaat miehet, Esa arvioi kirkon haasteeksi.
– Pitäisi pysyä mukana nykymaailmassa, ei sitä kuitenkaan myötäillen, vaan perussanomaa vieden.
– Vanhempi polvi sai lapsuudessaan kristillistä kasvatusta, toisin kuin valtaosa meistä. Oman kristillisen yhteisön löytäminen voi olla vaikeaa.

VÄLILLÄ PITÄÄ PYSÄHTYÄ

Esa huokaa joutuvansa aina välillä peilin edessä kysymään: Vietänkö tarpeeksi aikaa perheeni kanssa?
– Selitän itselleni, että ainakin yritän olla läsnä silloin, kun olen kotona.

Yhteiset Lasten Raamatun lukuhetket ovat tärkeitä rauhoittumisen paikkoja.

Isyydessään Esa on osittain turvautunut lapsuuskodin malliin. Kymmenisen vuotta sitten, vain kuusikymppisenä kuollut Harri-isä oli kiinnostunut kolmen lapsensa asioista ja läsnä arjen tekemisissä.
– Siitä jäi hyvä kuva, jota yritän itsekin lapsilleni välittää.

Tässä häntä auttaa rakas ja sopivan kokoinen kotiseutu, luontoineen ja sujuvine arkineen. Jalasjärven mummulassakin pyritään käymään säännöllisesti.

Esalla isyyteen kuuluu myös kiitollisuus.
– Siitä, että on hyvä perhe, että on saatu olla terveinä. Että vaimon kanssa on sama vakaumus, seurakuntayhteys ja sen kautta tuttavia.

Välillä näiden äärelle pitää pysähtyä.

Artikkeli Vastuullisella paikalla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

20-vuotiaan Anne Peranderin piti käydä vain yhden kerran tuuraamassa Lohtajan seurakunnan päiväkerhossa, mutta sille tielle hän jäi 44 vuodeksi.
– Minut oli kutsuttu tähän työhön. Tämä on ollut juuri sitä työtä, jota olen tykännyt tehdä, sanoo lokakuussa eläkkeelle jäävä lastenohjaaja tunnetta äänessään.
Kun Lohtajan seurakunnan silloinen lastenohjaaja Marja-Liisa Herlevi kysyi Annea tuuraamaan, hän muistaa kysyneensä Mitä siellä tehdään? Kun luvassa oli laulua, leikkiä, piirtämistä ja askartelua lasten kanssa sekä Raamatun kertomuksia, lähti Anne lastenohjaaja Kaarina Pollarin pariksi päiväkerhoa pitämään.
– Päiväkerhovetäjiä oli alussa useita, eri kylillä omansa. Kaarinan kanssa hoidimme Marinkaisten ja Karhin kerhot ja myöhemmin kävimme vetämässä kerhoja muillakin kylillä, Anne muistelee.

”Teen maailman tärkeintä työtä
kun saan olla lasten kanssa.”

Anne Perander

Anne Perander ja Oili Ijäs ovat olleet työkavereita vuodesta 1983 lähtien. Siitä lähtien kun Oili Erkkilä valittiin Lohtajan seurakunnan kasvatustyöhön – suoraan koulun penkiltä.
– Minut valittiin tehtävään Oili Erkkilänä, mutta aloitin Oili Ijäksenä, koska Järvenpään silloisesta Luther-opistosta nuorisotyönohjaajaksi valmistumista seuraavana päivänä menin Riston kanssa naimisiin, Oili muistelee.
Hän ei suinkaan suunnitellut jäävänsä kotiseurakuntaan töihin, mutta toisin kävi.
– Ajattelin, että katsotaan, haen sitten myöhemmin muualle töihin tai opiskelemaan, vaikka äidinkielen opettajaksi.

Alkuun Anne teki lastenohjaajan töitä osa-aikaisesti, kävi aamu- ja iltanavettojen välissä pitämässä päiväkerhoja.
– Vilkkaimpina vuosina isompien lasten päiväkerhoja oli joka kylällä kaksi kertaa viikossa, pienemmille kerran viikossa. Lisäksi oli perhekerho kerran viikkoon muualla paitsi Väli-Viirteellä, Anne muistaa.
Enimmillään – tai parhaimmillaan – Lohtajan seurakunnan päiväkerhoissa kävi toistasataa lasta. Lisäksi Anne ja Oili vetivät kunnan työntekijän kanssa esikouluryhmää sekä – vanhempien pyynnöstä – yhtenä vuonna aamukerhoja koululaisille.
– Yhteen aikaan myös perhepäivähoidossa olevat lapset kävivät ohjaajiensa kanssa seurakunnan kerhossa  –  viisi hoitajaa ja 20 lasta  – kaikkien muiden kerholaisten lisäksi, niin olihan siinä Marinkaisten rukoushuoneellakin tuolit vähissä.
– Enimmillään oli 63 osallistujaa seurakunnan perhekerhossa. 1990-luvulla piti miettiä, miten saadaan tila riittämään. Kerhoissa kun tarvitaan istumapaikan lisäksi kaikille askartelu- ja leikkitilaa.
– Saatoimme hyvin tietää kaikkien kylän lasten nimet. Oli mukavaa nähdä varhaisnuoriso- ja nuorisotyössä niitä perhe- ja päiväkerhoissa tapaamiani lapsia, joista oli kasvanut seurakuntanuoria, Oili Ijäs muistelee.

Kyllähän me nyt legendaarinen kirkko-Anne tunnetaan, oli lohtajalaisten rippikouluikäisten vastaus kanta-Kokkolassa asuvalle Annen samanikäiselle siskontytölle.
Voi perustellusti sanoa, että Anne ja Oili ovat kasvattaneet lähes kaikkia lohtajalaislapsia 1980-luvulta tähän päivään.
Naisten työuran alkuaikoina perhekerhoissa käyneet lapset ovat kasvaneet jo aikuisiksi ja tuoneet omat lapsensa ja lapsenlapsensakin Annen kerhoihin ja edelleen kouluikäisinä ja rippikoululaisina Oilin leireille.
– Olen tykännyt työstäni ja pitänyt sitä hyvin arvokkaana. Saan olla onnellinen, että olen saanut syntymään suhteen seurakunnan varhaiskasvatuksen piirissä kasvaneisiin lapsiin – vaikka moni kysyi minulta alkuun, että Et kai sinä lastenohjaajaksi jää?, Anne muistelee.
– Ihmisten kohtaaminen ja pienellä paikkakunnalla perheiden ja koulun kanssa tehty yhteistyö on ollut tärkeää. Olen saanut käyttää lahjojani – niin paljon kuin sielu sietää – kun olen saanut pitää työssäni evankeliumia esillä monin tavoin lasten ja nuorten parissa, Oili Ijäs lisää.

”Kaikkien lasten tulisi saada tietää,
että on olemassa joku, joka kantaa
heitä kämmenellään, myös lapsen Isää ja Äitiä.”

Anne Perander

Työkalut ja -tavat ovat vuosien saatossa muuttuneet, ja lapset vaihtuneet.
– Lasten pitkäjänteisyys ja keskittyminen on kaventunut, elämä on muuttunut lyhyempisykliseksi, mutta Raamatun kertomukset säilyvät ja pysyvät samana, Oili Ijäs summaa.
Naiset näkevät harmillisena sen kehityksen, miten kristinuskon opetus koulussa ja kunnan varhaiskasvatuksessa on vähentynyt.
– Kaikkien lasten tulisi saada tietää, että on olemassa joku, joka kantaa heitä kämmenellään, ja myös lapsen Isää ja Äitiä, Anne sanoo.
Kasvattajat toivoisivat yhteyden seurakuntaan jatkuvan sukupolvilta toisille.
– Aiemmin rippikoulussa kävi lähes sata prosenttia ikäluokasta, nykyisin Etelä-Suomen seurakunnissa tuo luku on vain 42 prosenttia. Kun 10–15 vuotta sitten kysyi koulun aamunavauksessa, kuinka moni on käynyt pyhäkoulussa, perhekerhossa tai seurakunnan leireillä, niin suuri osa nosti kättään. Jos ei ole tietämystä kristinuskosta, ei ole pohjaa, jolle rakentaa, Oili Ijäs tiivistää.

Raamatun kertomukset heräävät eloon

Oili Ijäs jäi eläkkeelle vuosi sitten lokakuussa. Anne Peranderin eläkepäivät alkavat juosta lokakuun ensimmäisestä päivästä lähtien, jolloin tulee kuluneeksi tasan 44 vuotta siitä, kun hän aloitti työt Lohtajan seurakunnassa. Oilin vuodet saman työnantajan palveluksessa hipovat myös neljääkymmentä.
Naisten työrupeamaan mahtuu viisi kirkkoherraa, tuhansia tutuksi tulleita lohtajalaislapsia ja -nuoria sekä lukemattomia työtunteja.

”Me kierrätimme ja hyödynsimme käytettyä tavaraa
jo ennen kuin koko kierrätys-sanaa käytettiin.”

Anne Perander

Ikimuistoisimpia kohokohtia molempien uralla ovat olleet Lohtajan seurakunnan tuvat täyteen vetäneet  pääsiäisnäytelmät, joihin Anne ja  kerhojen lapset tekivät lavasteita. Oili käsikirjoitti pääsiäisnäytelmiä ja -vaelluksia tai muokkasi näytelmätekstin valmiista käsikirjoituksesta. Hän myös ohjasi, ja rooleissa nähtiin työntekijöitä ja vapaaehtoisia.

– Avointen esitysten lisäksi oli useita esityksiä koululaisryhmille ja alle kouluikäisille. Joskus esityspaikkana oli kirkko ja sen ympäristö, jolloin kyliltä järjestettiin kyydit. Joskus esityksiä vietiin kirkosta kyläkouluille ja vanhusten laitoksiin, Oili muistelee.
Korona-aikana näytelmät videoitiin – osaavia kuvaajia, editoijia ja äänittäjiä löytyi vapaaehtoisista.
Niinä vuosina kun lapsia oli paljon, päiväkerhojen joulujuhlia pidettiin joka kylällä – niin Ala-Viirteellä, Väli-Viirteellä, Karhissa ja Marinkaisissa kuin kirkonkylälläkin.
– Ne olivat sellaisia yhteisponnistuksia, veivät paljon aikaa, mutta ovat jääneet tärkeinä mieleen.

Kun naiset aloittivat työt Lohtajan seurakunnassa, Anne lokakuussa 1979 ja Oili kesäkuussa 1983, oli kirkkoherrana Mikko Himanka.
– Hän oli edelläkävijä ja esikuvani. Lohtajan seurakunnan kasvatustyössä toimintaa väritettiin jo tuolloin draamalla, kun erilaista luovaa ilmaisua ei kovin yleisesti muualla seurakunnissa käytetty, Oili kertoo.
Raamattuopetus on säilynyt naisten mukaan vahvana Lohtajan seurakunnan kasvatustyössä Mikko Himangan ajoista lähtien.
– Monesti myös kirkkoherra Tuomo Jukkola toi matkoiltaan erilaista tavaraa rekvisiitaksi näytelmiin ja askarreltavaksi kerhoihin. Me kierrätimme ja hyödynsimme käytettyä tavaraa jo ennen kuin koko kierrätys-sanaa käytettiin, Anne muistelee.
– Tavaraa oli aina tulossa ja menossa, varastoon ja sieltä kerhoihin askarreltavaksi. Sitä alkoi katsella ympärilleen ja huomasi miettivänsä, että Tuostahan voisi tulla hyvä seimi, tai tuosta saisi tehtyä Jerusalemin muurit, Anne muistelee.

Artikkeli Koko kylän kasvattajat julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

On totta, että joulu on useimmille meistä enemmän kuin vain juhla toisten joukossa. Jouluun liittyy jotakin erityistä. Emmehän yleensä muiden juhlien yhteydessä puhu tunnelmasta, jouluntunnusta, jonka haluamme saavuttaa. Tunne siitä, että on joulu, koostuu paljolti niistä kokemuksista, joita elämän varrella olemme tottuneet jouluun liittämään. Jos jotakin sen aineksista jää puuttumaan, emme saavuta oikeaa mielentilaa.

Parin välillä riita jouluperinteistä ei olekaan riitelyä siitä, mitä ruokia syödään, kenen luona vieraillaan ja katsotaanko joulurauhanjulistus livenä, vaan siitä, mikä on itselle arvokasta, luovuttamatonta ja mikä koskettaa koko olemassaoloa, turvallisuutta ja erityisyyden kokemusta.

Pinnan alla on siis kysymys suuremmasta. Kun sen oivaltaa, ymmärtävä keskustelu on mahdollista. Olemmekin tekemisissä omien ja toisen syvien tarpeiden, haavoittuvuuden, ehkä myös vaille jäämisen kanssa.

Keskustelu kivusta ja kaipauksesta antaa aivan toisenlaisen pohjan rakentaa oman perheen näköistä jouluperinnettä.

Ja katso: yhtäkkiä olemmekin joulun keskeisimmän sanoman – armollisuuden ja toinen toistamme armollisesti katsomisen äärellä.

Artikkeli Erillisistä jouluista yhteinen joulu julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Aisti, miltä pikkuinen tuoksuu tai miltä puolison iho tuntuu tai miten taivaalliselta arkiruoka maistuu suussa.

Ammattilaiset, artikkelit ja sosiaalinen media luovat kuvaa tietynlaisesta parisuhteesta ja perheestä. Hyviä ajatuksia lukiessa ja idyllisiä kuvia katsellessa voi mennä harhaan. Rima nousee korkealle. Ponnistelen hampaat irvessä, että yllän ihannoimaani idealismiin.

Oikeasti tavallinen on parasta. Kukaan ei halua täydellisyyteen pyrkivää perheenjäsentä. Sinä riität. Olet rakastettava erehtyvänä ja epätäydellisenä.

Lapsi kaipaa paljon huomiota ja vaivannäköä. Jos pistän lapsen aina etusijalle, kulutan itseni loppuun. Aikuisen velvollisuus on pitää huolta omista tarpeistaan. Sopikaa, että saatte molemmat aikaa itsellenne tärkeisiin asioihin. 

Vanhemmuus on hieno tehtävä, joka monilla jättää parisuhdetta jalkoihinsa. Parisuhde on kuitenkin lapsen koti. Antamalla aikaa aikuisten väliselle läheisyydelle, rakennatte lapsen elämän turvallista pohjaa.

Lue lisää:
blogit.terve.fi/rakkauden-ammattilaiset
facebook.com/rakkaudenammattilaiset

Vaali parisuhdettasi

Vaihda kuulumiset
Raivaa päivittäin ainakin muutaman minuutin tila puolison kohtaamiselle. Pysähdy, katso silmiin, unohda hetkeksi kiire ja kysy vaikkapa: ”Millainen päivä sulla on ollut?” tai yksinkertaisesti: ”Mitä kuuluu?”

Lempeä kosketus
Harjoittele koskettamaan arkisen touhun keskellä. Jos mieltäsi painaa jokin asia tai olet uupunut, pyydä kumppanilta halausta tai sylihetkeä. Lempeä kosketus vähentää stressiä.

Yhteinen kävelyhetki
Lähtekää yhdessä kävelylle. Monet pariskunnat pystyvät lenkillä puhumaan tavallista helpommin, eivätkä hiljaiset hetketkään haittaa. Vauvaperhe voi lähteä kävelylle vaunujen kanssa. Kolmen vartin kävelylenkkiin ei tarvita pitkäaikaista lastenhoitajaa.

Kirjoittaja Anja Nwose on kirkon perheneuvoja sekä bloggaaja ja vloggaaja Rakkauden ammattilaisista

Artikkeli Tavallinen on parasta parisuhteessa ja perheessä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Monen perheen turvaverkot ovat ohentuneet. THL:n tutkimuksen mukaan lapsiperheiden yhteydenpito isovanhempiin väheni koronan aikana tuntuvasti. Vanhempien omilta vanhemmiltaan saaman tuen heikentyminen on voinut tuoda perheiden jaksamiseen lisähaasteita. Samalla isovanhemmat, jotka kaipaavat kanssakäymistä lastensa perheiden kanssa, kokivat enemmän yksinäisyyttä ja osattomuutta. 

Verkostojen rakentamiseen ja palauttamiseen kannattaa käyttää aikaa, jotta tärkeitä ihmissuhteita ei jäisi pysyvästi katkolle. Tässäkin seurakunnat voivat tukea kutsumalla ihmisiä yhteen turvallisiin kokoontumistiloihinsa. Meillä on toisen ihmisen ja yhteisöllisyyden ikävä. Kaipaamme sitä, että saamme yhdessä jakaa tuntojamme. Toivottavasti voimme pian taas kätellä ja halatakin. Eniten kaipaan ehkä sitä, että vahvojen maskisuositusten jälkeen kohtaamme toisemme hymyillen. Hymy on ilmainen lahja, joka kantaa mukanaan toivoa ja luottamusta tulevaan.

Korona-aikana tapahtui myös hyviä asioita. Elämä hidastui. Suorituskeskeisyys väheni, oli aikaa olla itsekseen ja kaikkein lähimpien kanssa ihan vaan kotona. Koti nousi monella uuteen arvoonsa. Harvoja kohtaamisia toisten kanssa arvosti ja muisti olla niissä läsnä. Toivon, ettei uuden normaalin rakentamisessa vauhtisokeus veisi entiseen normaaliin, jossa niin helposti väsytimme itsemme suorittamisen oravanpyörässä.

Artikkeli Kohti uutta normaalia julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Sosiaalinen media on pullollaan leikkimielisiä testejä, joilla voit testata millainen jouluihminen sinä olet. Sopiiko sinulle perinteinen sukulaisjoulu, viihdytkö reissussa vai haluatko viettää joulun omalla kotisohvalla jouluelokuvia katsellen? Maistuuko sinulle kenties paremmin juusto- vai taatelikakku?

Joulun paineet hiipivät tonttujoukkojen ja enkeliparvien mukana huomaamatta mieliimme. Vanha ystäväni – hyvä paha joulustressi. Ihailen heitä, jotka eivät tiedä siitä mitään.

Kun meidän nuori perheemme vuosia sitten alkoi viettää omia jouluja, olivat joulunpyhät aikamoinen sillisalaatti monine perinteineen ja odotuksineen. Meille oli tärkeää, että joulupöydässä oli tietyt ruuat, vierailimme sukulaisten luona ja annoimme toisillemme kauniisti käärityt lahjapaketit. Näistä perinteistä meille tuli joulumieli, mutta myös joulustressi. Mieleemme ei tullut keskustella, miksi teimme mitäkin perinnettä.

Joulut ovat erilaisia ja niiden pitääkin olla.

Lapsiperheitä tuntuu edelleen kuormittavan mietintä siitä, missä joulua vietetään. Tunnistan, kuinka tärkeää yhdessäolo rakkaiden kanssa jouluna on – silloinkin kun sukulaisia asuu monella eri paikkakunnalla. Joulu on herkkää aikaa, eikä ihme, sillä se on tärkeä yhdessäolon hetki koko perheelle. Aina yhdessäolo ei kuitenkaan onnistu. Jos perheenjäsenet asuvat eri osoitteissa, joulunvieton suunnittelussa etsitään usein kaikille sopivia kompromisseja. Syntyy helposti paineita ja huonoa omaatuntoa.

Millainen on hyvä joulu tänä vuonna ja mikä teidän perheellenne joulussa on erityistä?

Ehkäpä juuri nyt voisit pysähtyä kysymään itseltäsi, millaisia tuntemuksia lähestyvä joulu sinussa herättää? Millainen on hyvä joulu tänä vuonna ja mikä teidän perheellenne joulussa on erityistä? Vastauksia voit kysyä myös perheen pienimmiltä. Minulle lapset ovat opettaneet läsnä olemista, aitoutta ja rakkauden osoittamista. Rakastava katse sytyttää joulun tähdet lasten ja aikuisten silmissä.

Kun oma lapseni aikoinaan syntyi marraskuun lopussa, kaksivuotias isoveli lauloi tuona jouluna innokkaana teeman mukaisesti ”Tulkaa kaikki nyt laulamaan, on poika syntynyt maailmaan”. Seurakunnassakin juhlimme Jeesus-lapsen syntymää. Kristillinen perusta antaa joululle syvän merkityksen. Vaatimattomissa oloissa syntyi Vapahtaja ja siksi joulu on toivon juhla.

Yhtä oikeaa tapaa joulun viettoon ei ole, vaan oikea joulu on juuri oman näköisenne.

Tekemättä sosiaalisen median testiä tiedän edelleen olevani joulustressi-ihminen. Kun vuosirenkaita on tullut lisää, olen kuitenkin pyrkinyt kohti vähempää suorittamista. Olen myös taatelikakkuihminen. Yksi taatelikakku jouluna pitää olla – vaikka sitä ei kukaan söisikään. Yhtä oikeaa tapaa joulun viettoon ei ole, vaan oikea joulu on juuri oman näköisenne. Toivotan siunausta sinun ja perheesi joulun aikaan. Pidetään toisistamme huolta.

Hilkka Kuortti                                                                                                               Varhaiskasvatuksen johtaja                                                                                                   Seinäjoen seurakunta                                                                                           

Lue Hilkan vinkit rentoon jouluun

• Keskustele lasten kanssa, mikä heille on joulussa tärkeää.
• Jos jokin perinne tuottaa vain harmia, sen voi aina muuttaa. Joulut ovat erilaisia ja niiden pitääkin olla.
• Pysähdy ja nauti kiireettömyydestä.

Artikkeli Millainen on oikea joulu? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Ajattelin aina myös, että haluan olla nuori äiti, ja juuri siksi oli niin ihanaa tietää raskaudesta viime kesänä. Huomasin olevani tosi kiitollinen siitä, että voin ylipäänsä saada lapsia ja tulla äidiksi.

Forsmanin ja avopuoliso Raido Raudseppin pieni poikavauva syntyi tammikuussa, kun Suomessa vielä päiviteltiin vähälumista talvea ja maailmalla Australian massiivisia maastopaloja. Tuoreet vanhemmat kuulivat uutisen lapsensa sydänviasta.

– Meillä oli vähän erilainen alku, kun vauvalle piti tehdä heti sydänleikkaus Helsingissä. Mutta muuten kaikki on mennyt todella hyvin, kertoo Forsman tyynesti.

– Ihana, rakas, rauhallinen mutta luonteikas, temperamenttia löytyy, kuvailevat vanhemmat uutta tulokasta. Dramaattisen alun jälkeen pieni perhe elää nyt tavallista perusarkea Keljossa: Forsman on kotona vauvan kanssa, Raudsepp tekee päivisin töitä kuorma-auton kuljettajana.

– Tai tietysti nyt koronatilanteen takia näemme lähinnä minun ja Raidon perheitä, kavereita harvemmin. Eikä hirveästi liikuta kaupungilla tai missään muuallakaan, tehdään vain pieniä ulkolenkkejä ja ollaan sisällä, tarkentaa Forsman.

Suurimman osan elämästään kohdun lämpimässä hämäryydessä viettäneellä vauvalla ei vielä varsinaista rutiinia olekaan, mutta pienen ihmisen uudenlaiseen arkeen kuuluvat tällä hetkellä ainakin maito, leikki, nokostelu, musiikki sekä vanhempien ja sukulaisten sylit.

– Perusjuttuja, mutta aikataulu vaihtelee päivästä toiseen, Forsman kertoo.

Sukulaisten ja kummien syliin pieni Oliver pääsee myös kesäkuun puolivälissä pidettävässä kastejuhlassaan.

– Suunnittelimme juhlaa jo maaliskuulle, mutta sitten korona alkoi jyllätä ja kokoontumisia rajoitettiin. Meille oli tärkeää, että molempien perheet pääsevät todistamaan kastetta, joten päätimme kastaa vauvan vasta kun rajoitukset poistuvat, sanoo Forsman.

Kesäkuun alusta lähtien hallitus sallii 50 hengen kokoontumiset ja nyt Oliver Alexander Raudseppin kastetilaisuuteen mahtuvat mukaan kaikki läheisimmät: Forsmanin vanhemmat ja yksitoista sisarusta, Raudseppin kaksoisveli ja isä puolisoineen sekä Porista juhlaan saapuva ystäväpariskunta.

– Ensin kaste, sitten pari laulua, ja lopuksi syödään hyvin. Haluaisin pitää juhlat omassa kodissa, mutta meillä on vain viisikymmentäkaksi neliötä ja iso parveke. Katsotaan nyt, tuumailee Forsman rennosti.

Vanhoillislestadiolaisesta suurperheestä tuleva Forsman tuntee luterilaiset kasteperinteet kuin omat taskunsa, mutta lapsena Virossa asunut Raudsepp kävi itse kasteella ja liittyi kirkkoon vasta viime marraskuussa.

– Suurin syy oli se, että haluan mennä kirkossa naimisiin. Mutta olen aina ollut myös kiinnostunut kristinuskosta. Minulla ei ole juuri minkäänlaista uskonnollista taustaa, ja aikuisrippikoulussa sai uusia näkökulmia ja vastauksia moniin kysymyksiin, Raudsepp kertoo.

Lapsena kastetulle Forsmanille myös oman lapsen kastaminen on aina ollut selvä juttu.

– Kyllä se minulle on tärkeää, vaikken näitä uskonasioita osaakaan sen tarkemmin selittää. Toki lapseni saavat sitten vanhempina päättää, mihin ikinä haluavatkaan kuulua.

Samoilla linjoilla on Raudsepp.

– Vaikka en itse varsinaisesti usko, haluan että lapseni saa mahdollisimman paljon tietoa asiasta. Lopulta suhde uskoon on hänen oma asiansa, mutta en näe mitään syytä, miksei häntä kastettaisi.

Keskelle epävarmaa maailmaa syntyneen pienen Oliver Raudseppin elämänpiirin muodostaa vielä hyvän aikaa ensisijaisesti oma perhe, isä ja äiti. Ei huolta siis, Oliver!

– Haluaisin olla äiti, joka huolehtii, rakastaa ja laittaa lapsen edun etusijalle. Koen perheen suurena rikkautena, pohtii Forsman.

Raudsepp puolestaan toivoo, että Oliver voisi kasvaessaan pitää häntä parhaana kaverina, jolle voi puhua aivan kaikesta.

– Että olisin sellainen isä, jota poika voi arvostaa, mutta näyttää myös ylpeästi kavereille, että tässä on minun isäni.

Kasteen merkitys säilyy

Kun Suomen hallitus toukokuun alussa ilmoitti lieventävänsä koronaepidemiaan liittyviä kokoontumisrajoituksia, alkoi kirkkoherranviraston puhelin soida.

– Viidenkymmenen henkilön kokoontumiset sallitaan 1.6. alkaen, ja muun muassa kastevarauksia onkin tullut nyt huomattavasti enemmän kuin aiemmin keväällä, kertoo pastori Heli Ahonen Jyväskylän seurakunnasta. 

Seurakunnassa on varauduttu siihen, että lapsia kastetaan paljon erityisesti alkukesästä.  

– Haluamme että kaikki perheet, jotka ovat joutuneet siirtämään kastejuhlaansa, saavat sen toteutettua mahdollisimman nopeasti. Pappeja on varattu kastevuoroihin tavallista enemmän, ja kesäkuussa kasteita voidaan toimittaa myös lauantaisin.

Vaikka rajoitukset hellittävät, seurakunnassa noudatetaan edelleen voimassaolevia ohjeita ja huolehditaan hyvin turvallisuudesta, Ahonen vakuuttaa. 

Useimmissa kirkkotiloissa on voimassa viidenkymmenen henkilön maksimiosallistujamäärä. Joissain seurakunnan pienemmissä tiloissa, kuten Vesalan Riihikirkossa, sallittu osallistujamäärä on vielä suppeampi. Kastetilaisuuden valmistelu yhdessä papin kanssa tapahtuu ensisijaisesti puhelimitse tai muita sähköisiä kanavia hyödyntäen.

– Edelleen on myös syytä huolehtia hyvästä käsihygieniasta sekä välttää kättelyä ja muuta fyysistä kontaktia. Kohdataan toisiamme muulla tavalla lämpimästi, toivoo Ahonen.  

Haasteellisesta tilanteesta huolimatta hän iloitsee seurakunnan uusista jäsenistä.

– Kasteella on pitkät perinteet ja monia merkityksiä. Se voi olla aivan pienimuotoinen tapahtuma, tai suurempi perheen, ystävien ja sukupolvien juhla, jossa otetaan rakkaudella vastaan uutta perheenjäsentä. 

Kasteen syvin merkitys toteutuu riippumatta juhlan puitteista, Ahonen uskoo.

– Kasteessa lapsi liitetään seurakuntaan ja uskotaan hänet hyvän, armollisen Jumalan suojaan. Vanhemmat saavat kokea, että lapsi ei ole ainoastaan heidän varassaan, vaan häntä kantavat myös ihmistä suuremmat käsivarret. Siinä on mielestäni syy, miksi kaste kannattaa ja on merkityksellinen ajasta aikaan. 

Artikkeli 52 m2 täynnä rakkautta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Lähellä kirkkoa asuvat ihmiset ovat kotoisin maaseudulta ja monet heistä käyvät töissä lähellä sijaitsevissa tehtaissa. He vuokraavat pienen huoneen koko perheelle ja jättävät lapset sinne lähtiessään töihin. Vaikka ihmiset asuvat tiiviisti, heidän välillään ei ole yhteyttä, vaan he elävät riippumattomina toisistaan. Seurakuntamme haluaisi olla heille koti, joka tarjoaa rakkautta, iloa ja Jumalan valtakunnan perheen.

Emme voi pelkästään julistaa rakkautta, vaan meidän pitää myös tehdä sitä mistä saarnaamme. Tämä alkaa pienistä asioista.

Jumala antoi ajatuksia

Neljä vuotta sitten koin, että Jumala kutsui minua tekemään pieniä asioita suurella rakkaudella. Haastoin seurakuntaa lähtemään liikkeelle. Lakaisimme kadun, poimimme roskat, kunnostimme liikennemerkit ja pidimme kirkossa valot päällä. Avasimme ovet lapsille ja he tulivat luoksemme syömään ja leikkimään. Koin, että Jumala antoi minulle ajatuksia alueemme lasten saavuttamiseksi. Aloitimme lasten raamattuillat, joissa on käynyt jopa 30 lasta. Niiden kautta 12 lasta ja vanhempaa on kastettu.

Koin, että meidän piti kysyä lapsilta mitä he halusivat, sen sijaan että me kerromme heille, mitä he haluavat tehdä. Kun kävi ilmi, että he pitävät urheilusta, aloimme järjestää urheilupäiviä. Lapset ovat tuoneet mukaan ystäviään ja nyt toiminnassa käy jopa 50 lasta.

Liityin seurakuntaan neljä vuotta sitten kuuliaisuudesta ja rakkaudesta. Seurakunnan toiset jäsenet ovat osa minua. He ovat enemmän kuin työryhmä, he ovat minun perheeni. Me teemme seurakunnasta hyvän maaperän niin, että Jumalan antamat siemenet kasvavat hyvin.

Kristittynä oleminen Thaimassa on kuin olla pieni kivi. Se putoaa veteen ja synnyttää pieniä aaltoja. Otan pieniä kuuliaisuuden askelia ja ne voivat myöhemmin tuoda suuren siunauksen maalleni.

Suureen muutokseen ei aina tarvita isoja asioita. Suurella rakkaudella tehdyt pienet teot voivat saada paljon aikaan yhteiskunnassamme.

Artikkeli Avasimme lapsille ovet syödä ja leikkiä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Halusin näyttää, että jos halua on, myös miehet pystyvät olemaan kotona lapsen kanssa. Rakennusala on aika miesvaltaista, enkä tunne sieltä ketään muuta joka olisi jäänyt kotiin vanhempainvapaalle. Ajattelin, että voisin olla tavallaan esimerkki sillä alalla.

Valinnassa painoi myös se, että Nooa on Hokkasen ensimmäinen lapsi.

– Ja oma lapsi ylipäänsä! Tiesin jo etukäteen, ettei tätä yhteistä aikaa korvaa mikään. Ja että tästä jää varmasti sellaisia muistoja, jotka säilyvät koko loppuelämän.

Samalla kotiin jääminen alle puolivuotiaan kanssa jännitti.

– Tietysti mietin, että mitä tästä oikein tulee, kun jään vauvan kanssa kahdestaan ilman mitään aiempaa kokemusta. Koskaan en ole näin pienestä ollut vastuussa. Varmaan monella vanhemmalla on sama tilanne, kun kyseessä on ensimmäinen lapsi. Ei tiedä mitä odottaa.

Huolet hälvenivät kuitenkin nopeasti.

– Huomasin, että ihan normaali ihminen Nooa on siinä missä muutkin, kooltaan ja iältään vain pienempi. Hyvä sanoa näin jälkikäteen, että ihan turhaan pelotti ja jännitti. Mutta ehkä se kuuluu siihen prosessiin.

Myös itsestä on kuluneen vuoden aikana tullut opittua yhtä ja toista.

Lapsen kasvun ja kehittymisen päivittäinen seuraaminen on Hokkaselle iso juttu. Nooa on osoittautunut valoisaksi ja sosiaaliseksi pojaksi, joka tulee hyvin juttuun muiden kanssa. Myös itsestä on kuluneen vuoden aikana tullut opittua yhtä ja toista.

– Olen aiemminkin ollut kohtuullisen vastuuntuntoinen, mutta kyllä tämä uudenlainen vastuu pienestä lapsesta on korostanut sitä entisestään. Ja sosiaalista puoltakin on tullut lisää. Mitä vanhemmaksi Nooa on tullut, sitä enemmän olemme käyneet leikkimässä kodin ulkopuolella ja tavanneet muita ihmisiä.

Yksi oiva kontakti on samoihin aikoihin isäksi tullut entinen armeijakaveri, jonka kanssa tavataan ajoittain leikkipuistossa. Tärkeitä ovat myös seurakunnan tapahtumat, kuten taaperokerho ja muskari.

– Tosi hyvä, että on tuollaisia paikkoja, joissa voi käydä lapsen kanssa ja nähdä samalla muita vanhempia. Olen usein porukan ainoa mies, mutta koskaan ei ole tullut sellainen olo, että olisin jotenkin ulkopuolinen. Aina on otettu hyvin vastaan.

Miesten arki kotona on asettunut monelle lapsiperheelle tuttuun, vakaaseen rytmiin.

– Nooa herää 6–7 maissa ja syömme aamupalan. Aamupäivällä leikimme joko kotona tai lähdemme jonnekin, säästäkin riippuen. Lounas on 11 maissa, ja puolilta päivin pistän Nooan päiväunille. Unien jälkeen on välipala ja leikkiaikaa sisällä tai ulkona.

Hokkasen yliopistolla työskentelevä puoliso Hanna Pöyliö kotiutuu 16–17 välillä, ja päivällisen koko perhe syö yhdessä. Ilta on yhteistä aikaa, kunnes Nooa käy yhdeksän aikaan yöunille.

Tietysti parisuhde on erilainen muutenkin, kun on lapsia.

Parisuhteeseen koti-isyys ei Hokkasen mukaan ole vaikuttanut juurikaan.

– Hanna on ollut pelkästään kannustava. Tietysti parisuhde on erilainen muutenkin, kun on lapsia. Jos joskus haluamme käydä kahdestaan elokuvissa tai syömässä, meillä on kohtuullisen hyvä kaveriverkosto tässä lähialueella ja voimme viedä Nooan hoitoon pariksi tunniksi.

Paluu työelämään on näillä näkymin edessä vuoden vaihteessa, mutta viime aikoina Hokkanen on tehnyt keikkatyötä myös urheilutoimittajana. Alkusyksystä jääkiekkoseura JYPistä otettiin yhteyttä, ja kyseltiin tekisikö Hokkanen seuralle tauon jälkeen peliaiheisia juttuja.

– Lapsen kanssa kotona olemisessa ei mielestäni ole mitään erityisen vaikeaa. Mutta nyt kun teen sivutöitä, asioita pitää kyllä järjestellä aika paljon. Työnteko sijoittuu yleensä jonnekin iltakasin ja puolenyön väliin, joten yritän hoitaa päivittäiset kotityöt niin, että saan illalla jutut ripeästi tehtyä. Nykyään vietämmekin laatuaikaa Hannan kanssa myös vierekkäin töitä tehden, Hokkanen virnistää.

– Mutta enemmän nämä ovat sellaisia soveltamiskysymyksiä. Vaikka oma aika on jäänyt vähemmälle, en ole jäänyt sitä kaipaamaan, enkä ole siitä mitenkään katkera. Elämä on nyt sisällöllisesti niin paljon rikkaampaa kuin ennen.

Vanhemmuus on yhteinen juttu

Tutkimustiedon mukaan nykyajan isyyden positiivisia puolia ovat vahvempi sitoutuminen lastenhoitoon ja isän roolin muuttuminen entistä hoivaavammaksi.

– Kyllähän isät nykyään viettävät lasten kanssa enemmän aikaa kuin aiemmin, vahvistaa perhetutkija, KT Petteri Eerola Tampereen yliopistosta.

– Vielä 80-luvulla isän jääminen kotiin pienen lapsen kanssa olisi ollut täysin ennen kuulumatonta. Tänä päivänä se ei hetkauta kovinkaan monia. Asenteet ovat muuttuneet ja isien odotetaankin osallistuvan ihan eri tavalla kuin aikaisemmin.

Vertailu isien ja äitien välillä paljastaa silti huomattavia eroja vanhempien välillä. Äidit käyttävät lastenhoitoon edelleen reilusti enemmän aikaa kuin isät, ja pitävät myös leijonanosan perhevapaista.

Eerola näkee monia etuja siinä, että isäkin voisi lapsen elämän alussa jäädä pidemmäksi aikaa kotiin.

– Lapsen kannalta on hienoa, jos hän pystyy jo pikkulapsivaiheessa luomaan läheisen suhteen kumpaankin vanhempaansa. Isälle se on ainutlaatuinen tilaisuus hoivata omaa lasta, ja tarjoaahan se äidillekin mahdollisuuden luoda omaa uraa.

– Pikkulapsivaiheessa muodostuu myös usein vahvoja kotiin ja vanhemmuuteen liittyviä käytäntöjä. Jos äiti on kotona lapsen kanssa 1–2 vuotta ja isä kolme viikkoa, kyllä se näkyy myös perhevapaajaksojen jälkeen.

Yksi koti-isyyttä tukeva tekijä voisi olla tukijärjestelmän kehittäminen niin, että miehille varattaisiin lisää palkkaan sidottua perhevapaata. Myös positiivisia roolimalleja kaivataan edelleen.

– Yhteiskunta voisi tukea isyyttä lisäksi kehittämällä neuvolapalveluita äitiysneuvolasta koko perheeseen keskittyvän perheneuvolan suuntaan. Samalla tulisi sellainen signaali, että vanhemmuus on yhteinen juttu ja lapsen hoito molempien vanhempien tehtävä.

Artikkeli Isältä pojalle julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.