Siinä se nyt on! Uusi kastepuu loistaa Kuokkalan kirkon sivualttarilla. Mittojen mukaan toteutettu taideteos täyttää juuri sopivasti sille varatun tilan alttarikaapin pariovien takana.

– Tuntuu hyvältä, kun ollaan vihdoin tässä vaiheessa ja lopputulos on näin hieno! Ensimmäinen kolehti kastepuuta varten kerättiin jo joulun alla 2016, joten väliin on mahtunut monta vaihetta, Jyväskylän seurakunnan itäisen alueen johtava pappi Riku Bucht myhäilee.

Tekstiilitaiteilija Silja van der Meerillä on takanaan pitkä, intensiivinen ja opettavainen rupeama. On tullut työn luovuttamisen ja siitä luopumisen aika. Aherruksen keskellä on tarvittu luottamusta, että valmista tulee, vaikkakin pieteetillä ja hitaasti.

– Olo on tyytyväinen, mutta myös tyhjä ja haikea. Sisäinen visioni on nyt tässä, kun langanpäistä on kehittynyt pikkuhiljaa suunniteltu kokonaisuus, josta voin olla ylpeä.

Kastepuun aihe nousee raamatunlauseesta Minä olen viinipuu, te olette oksat. Kirjailtu puu muistuttaa elämänpuusta, ja sen eriväriset lehdet kertovat seurakunnan moninaisuudesta ja jokaisen seurakuntalaisen ainutlaatuisuudesta.

Puun oksisto on kirjottu ympyränmuotoisille levyille, ja ne kiinnittyvät toistensa lomiin runkoon. Muotokieli keskustelee luontevasti Pasi Karjulan toteuttaman näyttävän alttaritaiteen kanssa.

– Kuokkalan kirkosta löytyy ehdottomasti yksi Suomen vaikuttavimmista alttariteoksista, van der Meer kehuu.

On tärkeää, että uusi kastepuu istuu kokonaisuuteen.

Toteutuksen tekniikassa, väreissä ja materiaaleissa voi havaita yhteneväisyyksiä kirkon liturgisiin tekstiileihin, jotka ovat niin ikään van der Meerin kädenjälkeä. Ne valmistuivat uuteen kirkkoon 2010 aiheenaan Jeesus otti leivän, siunasi ja mursi.

– Taiteilija on sama, ja on tärkeää, että uusi kastepuu istuu kokonaisuuteen, Bucht painottaa.

Van der Meer kertoo käyttäneensä työssä kahta eri tekniikkaa: tummanharmaa puunrunko syntyi pellavalangalla neuletekniikalla, ja ympyröiden oksisto on tehty kirjomalla. Lehvästöstä erottuu vaaleita vihreän sävyjä.

– Myös runko on monisävyinen, mutta se on vahva, tumma puu. Ympyräpohjat ovat valkoista silkkiä ja tein kirjailun harmaan eri sävyissä. Soinnutin värimaailman yleisilmeeltään vaaleaan kirkkoon, mutta täältäkin löytyy joitakin tummia sävyjä.

Vuoden kuluessa kastepuuhun ripustetaan jatkossa jokaiselle Kuokkalan lähikirkkoalueella kastetulle valkoinen kastekyyhky, ja vähitellen lisääntyvä lintuparvi kuvastaa seurakunnan elämää ja kasvua. Jokainen kastettu on nimeltä kutsuttu. Kerran vuodessa puu riisutaan ja kyyhkyset jaetaan muistoiksi kasteperheille.

Riku Bucht vakuuttaa, että kaikille kastettaville riittää oma kastekyyhkynen ja paikka kastepuussa.

– Seurakuntalaisten ei tarvitse sen vuoksi alkaa rajoittaa lapsimääräänsä, hän rauhoittelee.

Taiteilija toivoo, että kastepuu saisi Kuokkalan kirkossa puhutella katsojaa, herättää toivoa ja osaltaan syventää siellä kuultavaa sanomaa.

– Minusta ei tullut äitini tapaan pappia, mutta taiteellani ja kätteni työllä voin ammentaa osani seurakuntien hyväksi, hän summaa.

Uusi kastepuu otettiin käyttöön Kuokkalan kirkon messussa sunnuntaina 18. helmikuuta. 

Jyväskylän seurakunnan kirkoissa kastepuu on jo käytössä Keltinmäessä, Korpilahdella, Kortepohjassa, Palokassa ja Tikkakoskella. Jokainen niistä on oma taideteoksensa.

Artikkeli ”Minä olen viinipuu, te olette oksat” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Tikkakoskella asuvat Jenni, haastatteluhetkellä vielä Jenni Kivimäki, ja Niko Saarinen jäävät kysyt­täessä miettimään, kumpi heistä teki kolmisen vuotta sitten aloitteen. Toinen oli arvoituksellisesti jostakin lisännyt toisen kaverikseen Snapchat-sovelluksessa, vaikka he eivät tunteneet ennestään, eikä yhteisiä tuttaviakaan ollut.

Nimi näkyi aikansa kavereiden joukossa ilman erityistä yhteydenpitoa, kunnes Jenni jakoi erään julkaisunsa koko kaverilistalleen.

– Niko kommentoi jotain, ja siitä se tutustuminen lähti, Jenni muistelee.

Juttu alkoi luistaa, ja he huomasivat kummankin olevan vuosimallia 1997. Niko syntyi 6.6. ja Jenni 9.9.

Pari viikkoa viestiteltyään Jenni saapui Porista Nikon luo Muurameen, ja yhdessä oli hyvä olla. Samat asiat naurattivat, ja arvotkin osuivat yksiin.

– Juttelimme alusta alkaen tärkeistä perusasioista – muutakin kuin kuulumisia. Kohta totesimme, että yhtä hyvin voisimme muuttaa saman katon alle.

Molemmat halusivat perheen, ja pian oli selvää, että lapsi saisi tulla. Nyt esikoinen on vihdoin täällä, hartaasti toivottuna ja lääketieteen tuloksellisella avulla. Raskaustesti näytti onnellisesti positiivista ensimmäisen hedelmöityshoidon jälkeen. Jenni saattoi vihdoin ilmoittaa tulevalle isälle ilouutisen ja jo seiskaluokalla valmiiksi miettimänsä täydellisen nimiyhdistelmän.

Mietimme, että on parempi kertoa etukäteen, mitä on tiedossa.

– Sanoin Nikolle, että jos tulokas on tyttö, nimeksi tulee Aava Evelia. Nikolle se sopi, mutta hän halusi lisätä vielä keskimmäisen nimen, Heli, 22 vuotta sitten kuolleen äitini mukaan, tuore vanhempi taustoittaa.

Molempien suvut rakastuivat välittömästi tummatukkaiseen tulokkaaseen. Hoitajia riittäisi jonoksi asti.

– Ei tuo olisi meillä päivääkään, jos vain antaisimme tytön hoitoon, Niko toteaa.

– Sanovat, että voit tuoda, mutta ei tarvitse enää hakea pois, Jenni jatkaa huvittuneena.

Pienokainen aloitti uuden sukupolven Jennin puolella, ja Nikon suku iloitsee erityisesti tytöstä, koska ennestään löytyy kuusi poikalasta. Vauva tuntuu perineen äitinsä luonteen ja isänsä ulkonäön, vaikka tämä ei yhdennäköisyyttä itse myönnä huomaavansa.

Marraskuun vauvan tammikuiseen kastejuhlaan kutsuttiin pyöreästi 40 sukulaista ja ystävää. Samalla vieraille selvisi yllätys, että kasteen yhteydessä vietetään myös häät.

– Mietimme, että on parempi kertoa etukäteen, mitä on tiedossa. Suvut tapaavat toisensa nyt ensi kertaa, joten jännitystä riittää muutenkin, pariskunta kertoo ennen juhlaa.

Molempien mielestä nyt on tärkeää juhlistaa perhettä ja nimenomaan uutta, pientä ihmistä. Kumpikaan ei välitä suurista juhlista, ja häät menevät siinä sivussa.

Kuokkalan kirkko tuo juhlaan oman arvokkuutensa. Pari suunnitteli siellä etukäteen tilaisuuden ohjelmaa ja etenemistä yhdessä pappi Antti Hiltusen kanssa. Yhdistelmätoimitukseen ei toistaiseksi löydy vakiintunutta valmista mallia.

– Kasteen ja vihkimisen yhdistelmä on aika harvinainen, vaikka muutamassa olen jo ollut mukana. Tuplatoimitusta voi hyvin suositella pareille, jotka järjestävät lapselleen kastejuhlaa, mutta eivät ole vielä avioliitossa, Hiltunen huomauttaa.

Juhlapuheeseen on luvassa molempiin toimituksiin liittyviä teemoja. Lisäksi lopun rukouksessa huomioidaan kokonaisuus. Tapahtumat suunnitellaan soljumaan sujuvasti eteenpäin, oleellinen kummastakin toimituksesta nivotaan mukaan – ja juhlasta tehdään juuri tälle perheelle sopiva.

 He tuovat lapsensa kastettavaksi Jumalan lapseksi ja seurakunnan jäseneksi.

– Tällä kertaa vihkipari on ensin kanssani tapahtumien keskipisteessä. Sen jälkeen kummit ja vauva liittyvät mukaan, ja siirrymme kastemaljan ympärille puolikaareen, Hiltunen avaa toimituksen etenemistä.

Hääpari sitoutuu yhteiseen elämään ja perheelle rukoillaan Jumalan siunausta. Hiltunen näkee, että juhlan ytimessä on vanhempien halu antaa lapselleen kaikkea parasta ja tuoda turvaa elämään.

– He tuovat lapsensa kastettavaksi Jumalan lapseksi ja seurakunnan jäseneksi. Toisiinsa sitoutumalla he rakentavat lapselleen turvaa – vaikka avioliitto toki on vanhemmuutta laajempi asia.

Vauvan myötä pari halusi koko perheelle yhteisen sukunimen, koska se on kummallekin tärkeä asia.

– Kumpi tahansa nimi olisi käynyt molemmille, mutta Saarisen lopulta kirjasin kohdalleni avioliiton esteiden tutkinnan lomakkeeseen, Jenni toteaa.

Artikkeli Tuplasti syytä juhlaan! julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Kirkko on yksi voimakkaimpia tunnetiloja välittäviä rakennustyyppejä. Siihen liittyy hyvin vahva kulttuurihistoriallinen perinne, jota ihminen kirkkotilassa tulkitsee. Kävijä kysyy, vastaako tämä sitä, mitä oletan kirkossa koettavan.

Jansson itse kuvaa kokemusta sanoin: turvallisuuden tunne, viihtyisyys – ja henkeäsalpaava ihmetys.

Oulun yliopistosta valmistunut Jansson tietää mistä puhuu: hän on yksi harvoista nykyarkkitehdeistä, jotka ovat viime vuosina päässeet suunnittelemaan kirkkorakennusta.

Vuonna 2005 järeän veistoksellinen Kuokkalan kirkko oli vain idea kolmen nuoren arkkitehdin päässä. Kirkon suunnittelutyöstä järjestettiin arkkitehtuurikilpailu, johon Jansson osallistui yhdessä opiskeluajoilta tuttujen kollegoidensa Anssi Lassilan ja Teemu Hirvilammin kanssa.

Arkkitehtitiimin ehdotus valittiin voittajaksi kutsukilpailuun osallistuneesta kuudesta työstä.

Kuinka sitten lähdetään suunnittelemaan 2000-luvun kirkkoa?

– Kilpailuohjelmassa sanottiin suoraan, että seurakunta haluaa kirkon näköisen kirkon. Tämä ajoi meidät syvälle sen pohtimiseen, miten ihmiset tunnistavat kirkon kirkoksi.

Arkkitehdit pohtivat aluksi omia mielikuviaan siitä, miltä näyttää kirkon näköinen kirkko.

– Kokosimme muutamia stereotyyppisiä malleja kuten kivikirkko, puukirkko, ristikirkko, kolmilaivainen kirkko ja iso katedraali. Puimme sekä olemassa olevia kirkkoja koskevia, että uudisrakennuksen ideointiin liittyviä ajatuksia abstrakteiksi muodoiksi ja vertailimme niitä keskenään.

Lopulta peliin astui intuitio:

– Sen avulla kaivoimme esiin erilaisia ulkomuotoja, kunnes olimme jotakuinkin yksimielisiä siitä, että tämän muotoisesta rakennuksesta tulee vahvasti se tunne, että kyseessä on kirkko.

Tämän Jansson näkee työn taiteellisena osuutena.

– Sitten oli tietenkin kirkon tilaohjelma, hän jatkaa.

– Siinä on kerrottu hyvin tarkkaan minkä kokoinen kirkon pitää olla, montako henkeä sinne tulee mahtua, montako vessaa tilaan täytyy sijoittaa.

Nykykirkkojen tavoin myös Kuokkalan kirkosta löytyy kirkkosalin ja urkuparven lisäksi muun muassa henkilökunnan työtiloja, kerho- ja kokoustiloja, keittiö, kahvio ja iso ilmastointikonehuone.

– Mitä enemmän muita kuin jumalanpalvelustoimitustoimintoja kirkkoon tulee, sitä vaikeampi se on suunnitella kirkon näköiseksi. Monitoimikeskuksen näköinen kirkko on oletusarvo, ellei siihen todella satsaa, tuumaa Jansson.

Kilpailuvaiheessa arkkitehtitiimin päätavoite olikin löytää vastaus sekä esteettisiin että toiminnallisiin vaatimuksiin.

– Mutta ehkä viisikymmentäkertainen määrä työtä tehtiin kilpailun jälkeen, Jansson toteaa.

– Kilpailussa esitetään idea. Se, aukeavatko ovien saranat oikealle vai vasemmalle puolelle ja tuleeko koillisnurkan sokkelinvierustan kiven alle läpäisemätön matto, etteivät rikkaruohot pääse puskemaan siitä läpi, tämänkaltaisia kysymyksiä ratkotaan sitten pari vuotta kilpailun ratkeamisesta eteenpäin.

Jansson kertoo ajan myötä oivaltaneensa, ettei arkkitehdin tehtävä ole suunnitella kauniin näköisiä muotoja tai toimittaa piirrustuksia, vaan se on kaiken rakennukseen liittyvän suunnittelun yhteen kokoamista.

Yksi tärkeimmistä askelista on ”kysyä kysymyksiä niiden puolesta, jotka eivät ole paikalla”.

– Jos suunnitellaan asuinrakennusta, jossa asunnot tulevat myyntiin, tulevien asukkaiden puolesta puhuu arkkitehti. Jos rakennetaan julkista rakennusta, eivätkä rakennuksen käyttäjät ole läsnä suunnittelussa, arkkitehti edustaa heitä, hän demonst­roi.

Kirkon suunnittelussa arkkitehti edustaa seurakuntalaisia – jopa vielä syntymättömiä.

– Arkkitehdin sosiaalinen vastuu on osittain epäsosiaalista, koska sen pitää kantaa sukupolvien yli. Vaikka seurakunta koostuu tällä hetkellä tietyistä ihmisistä, sadan vuoden päästä tässä samassa kirkossa kokoontuvat aivan eri ihmiset, Jansson pohtii.

– Se on suunnittelua, joka ei huomioi niinkään ihmisen sanomisia, vaan ihmisen olemista.

Palataan vielä Kuokkalaan.

Rakennustyöhön osallistui lopulta arkkitehtien lisäksi suuri joukko rakenne-, putki- ja sähköinsinöörejä sekä eri rakennusmateriaalien erikoisasiantuntijoita. Erikseen Jansson haluaa mainita rakennustyön toteuttaneen porukan, mittamiehet, työmaamestarit ja itse tekijät – näiden innostus oli projektille ”piste iin päällä”.

– Lopputulosta pidän todella onnistuneena, toteaa Jansson rauhallisesti.

Entä se kokemus jostakin itseä suuremmasta, pyhästäkin? Kuinka siinä onnistuttiin? Jansson hiljenee hetkeksi pohtimaan.

– En missään nimessä väitä, että yksikään viiva jonka piirrän tai seinä, joka sen perusteella rakennetaan, olisi pyhä. Mutta kulttuurihistoriallisia esimerkkejä soveltamalla kirkkorakennukseen voi luoda mahdollisuuksia pyhän kokemiseen, hän toteaa.

Yhtenä myös Kuokkalan kirkossa käytettynä teknisenä keinona Jansson mainitsee luonnonvalon saapumisen tilaan. Goottilaisessa kirkkoarkkitehtuurissa on menetelmä, jossa kirkko nousee kohti taivasta ja sen rakenteet muuttuvat ylhäällä aina sirommiksi.

– Lopulta rakenne sekoittuu luonnonvaloon, eikä ylös katsoessa osaa enää erottaa, missä kirkko loppuu ja taivas alkaa. Taivaan valo tilassa niin, että se on ikään kuin osa rakennusta, on yksi merkittävä pyhyyden kokemusta tukeva asia.

Säynätsalossa varttunut ja nyttemmin Helsingissä asuva Jansson vierailee entisessä kotikaupungissaan aika ajoin. Silloin tällöin hän tepastelee myös Kuokkalan kirkkoon.

– Ja joka kerta kun astun sinne sisään, tunnen juuri sen mitä halusimme että siellä koetaan.

Artikkeli Kirkon rakentaja julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Toisen profiili tarttui silmään, ja viestittely alkoi matalalla kynnyksellä. Kumpi lie lähetti ensimmäisen viestin, Toni Pekkola miettii.

Sen pariskunta muistaa, että oma ulkonäkö ja vaatetus kuvattiin toiselle tarkkaan, vaikka neilikkaa ei haluttukaan rintapieleen. Tutustuminen jatkui kahvilassa.

Köhniö ja sen uimaranta on meille molemmille tuttua seutua lapsuudesta asti.

Toniin teki vaikutuksen Marjan myötätuntoinen suhtautuminen naapuripöydässä itkevään lapseen. Ensivaikutelma Marjan herttaisesta luonteesta on pitänyt paikkansa, vaikka myös tämän pohjalaiset luonteenpiirteet ovat tulleet tutuiksi. Marja saattaa olla jääräpäinen ja nopea liikkeissään. Toni taas pohtii Marjan mielestä liikaakin asioita.

Toni saatteli Marjan kahvilasta Köhniölle saakka. Yhteydenpito jatkui, puhelinlaskut kasvoivat ja tapaamiset venyivät. Kiintymys kasvoi pikkuhiljaa, ja aikaa kului yhä enemmän yhdessä. Tuntui luontevalta esitellä ihastus kummankin suvulle ja muuttaa yhteen.

Lähipiiriltä ei tullut suhteelle täystyrmäystä eikä ristikuulusteluakaan, pientä testailua kyllä. Marjan isä Pohjanmaalla otti Tonin tomerasti vastaan.

Hän istutti vävykokelaan ruokapöytään ja vuoli puukolla ruislimpusta viipaleita. Ruuaksi tarjottiin piimävelliä. Myöhemmin nuori mies vietiin kalaan ja syksyllä hirvimetsälle.

Marja vieraili lapsuudessaan usein sukulaistensa luona Köhniöllä. Toni asui vanhempien työn mukana ympäri Suomea, mutta isovanhemmat asuivat hekin tutun Köhniönjärven lähellä.

– Köhniö ja sen uimaranta on meille molemmille tuttua seutua lapsuudesta asti. Olemme jopa saattaneet uida siellä samaan aikaan toisistamme tietämättä.

Vajaan vuoden kuluttua ensitapaamisesta pari istui piknikillä vakiorannan rauhaisessa sopessa. Siltä retkeltä he palasivat kotiin kihlaparina.

– Totesimme molemmat, että mitä jos mentäis kihloihin. Toki vielä polvistuin ja varmistin, että oletko nyt aivan varma, Toni naurahtaa.

– Tuumasin, että nouse nyt ylös siitä, johan minä lupasin, Marja täydentää.

Asia oli sillä selvä, ja sormukset hankittiin seuraavana päivänä. Toni pyysi vielä Marjan isältä perinteiseen tapaan tyttären kättä. Mutkaton keskustelu käytiin saunan lauteilla.

– Ilmeisesti vävy oli siinä vaiheessa kelvolliseksi todettu, Toni toteaa.

Lapsiperheen elämä alkoi Aatun synnyttyä 2007. Työelämä vei mukanaan, kodit vaihtuivat ja poika varttui.

Uusi vauva täydensi perheen alkuvuodesta 2019. Onni-poikaa odotettiin hartaasti, etenkin Aatu oli odotellut sisarusta jo useamman vuoden. Ylimääräinen kromosomi huomattiin raskausaikana, mutta sydänongelmia ei osattu ennakoida.

Vietimme käytännössä koko kesän samassa huoneessa.

Keväällä Onni joutui tutkimuksista saman tien leikkauspöydälle avosydänleikkaukseen ja pian korjaavaan leikkaukseen. Silloin tuli kiire saada lapsi ajoissa Jyväskylästä Helsinkiin.

Koko perhe oli Onnin mukana sairaalassa, ja seuraava kesä kului toipuessa. Pikkuhiljaa arki alkoi helpottaa.

– Vietimme käytännössä koko kesän samassa huoneessa. Siinä joutui aika koville. Väsyneenä ärtyneisyys kasvaa ja sen purkaa helposti puolisoonsa, pari toteaa.

Viime vuosina perhe on menettänyt useita läheisiään. Marjan isä kuoli 2016 ja viime keväällä menehtyi Tonin äiti pitkän sairastelun jälkeen.

– Onneksi äiti ehti vielä tavata Onnin, Toni sanoo.

Vaikeudet ovat hitsanneet meidät yhteen.

Vuosien varrella Toni on muistutellut puolisoaan, mitä Köhniön rannalla tuli luvattua. Kihlaus on molempien mielestä lupaus avioliitosta. Rankkojen vaiheiden jälkeen tuntui tärkeältä ja hyvältä hetkeltä juhlistaa parisuhdetta. Marja huomasi Kuokkalan häätapahtuman, ja vaivaton tapa mennä naimisiin tuntui houkuttelevalta. Hääpäivästäkin tulisi helposti muistettava.

– Päivämäärästä 02.02.2020 muodostuu hauskasti palindromi. Pyörittelimme asiaa mielessämme hetken ja päätimme ilmoittautua mukaan.

Avioliiton myötä postilaatikkoon saadaan yksi yhteinen sukunimi. Parin mielestä se on suurin muutos, koska yhdessä ollaan oltu jo pitkään. Suhteen kestävyys on testattu, eikä viime hetken epäröintiä ole tiedossa.

– Vaikeudet ovat hitsanneet meidät yhteen. Olisi tästä jo lähtenyt, jos olisi lähteäkseen. Nyt mennään vakaasti kohti parempia aikoja.

24 paria vihitään Kuokkalan kirkossa 02.02.2020

Symmetriset päivämäärät ovat suosittuja vihkipäiviä. Jyväskylän seurakunta tarjoaa avioliittoa harkitseville tunnelmallisen ja vaivattoman tavan mennä naimisiin Toinen toistanne -häätapahtumassa helmikuussa. Kuokkalan kirkkoon saapuu vihittäväksi 24 pariskuntaa.

– Kaikki tapahtuman vihkiajat varattiin nopeasti loppuun, sanoo Kuokkalan aluekappalainen Riku Bucht.

Vihkiajan pystyivät varaamaan kirkollisen vihkimisen edellytykset täyttävät pariskunnat. Vihittäväksi saapuvat tarvitsevat mukaansa vain tulevan puolisonsa, sormukset, henkilöllisyystodistukset sekä todistukset avioliiton esteiden tutkinnasta. Lisäksi tarvitaan todistus, jos vihittävä kuuluu johonkin muuhun kristilliseen kirkkoon tai yhteisöön.

Bucht on yksi neljästä tilaisuudessa vihkivästä papista. Kestävän avioliiton eväiksi hän luettelee sitoutumisen, luottamuksen, rakkauden, anteeksiannon ja kunnioituksen.

– Toiseen ja toisiin sitoutuva rakkaus tekee elämästä täyden. Ihminen on rakkaudessa kömpelö ja siksi pysyvä parisuhde on meille haastava laji. Pitäisi osata rakastaa aviopuolisoa sellaisena kuin hän on – enemmän kuin omaa unelmaansa hänestä. Jumala on itse rakkaus. Hän auttaa meitä ajattelemaan toista ennen itseämme.

Pareille ja heidän läheisilleen tarjotaan kirkolla kakkukahvit ja mahdollisuus pienimuotoiseen hääkuvaukseen.

Vastaavia häätapahtumia on suunnitteilla Jyväskylän seurakunnassa myös jatkossa, koska mutkaton tapa mennä naimisiin on otettu hyvin vastaan. Kynttilänpäivä on samalla Kuokkalan kirkon 10-vuotissyntymäpäivä.

Artikkeli Kestäväksi testattu julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kun Rautakorpi astui ensimmäisen kerran Kuokkalan kirkkoon, hänelle tuli rauhallinen ja hyvä olo.

– Vaikutuin ja innoituin. Täällä on tosi hyvä tunnelma. Ja tämä valo, ehkä juuri se tekee tästä kirkosta erityisen.

Pitkään kytenyt idea kirkkoon tehdystä nykysirkusesityksestä alkoi hahmottua. Seurakunnan aluekappalainen Riku Bucht suhtautui ajatukseen suopeasti.

– Siinä ylittyi ensimmäinen raja. Että löytyi tällainen avomielinen Riku-pappi, joka päästi meidät tänne esitystä tekemään. Se oli huikeaa! Ei ole ihan tyypillistä, että kirkossa nähdään sirkustaidetta. Aikanaanhan sirkusta on pidetty paheellisena viihteenä, kirkko ja sirkus ovat olleet mahdollisimman kaukana toisistaan.

Syyskuun lopussa vuoden mittainen prosessi on tiivistymässä Vemsomhelst-nimiseksi esitykseksi, joka nähdään Kuokkalan kirkossa neljänä iltana. Esitystä työstäessään Rautakorpi kertoo pohtineensa paljon juuri erilaisia rajoja.

Sisään päästämisen ja ulos sulkemisen teema on pyörinyt mielessä.

– Sisään päästämisen ja ulos sulkemisen teema on pyörinyt mielessä, yhteiskunnallisestakin näkökulmasta. Mitä tässä maailmassa tällä hetkellä tapahtuu ja miten toisiin ihmisiin suhtaudutaan. Ihmisiä rajataan sanomalla että ”tämä on meidän paikka ja maa, mene pois”. Se mietityttää.

Taiteenlajien väliset rajat esitys ylittää sujuvasti.

– Tämä on nykysirkuksen, konsertin, teatterin ja tanssin rajapinnalla elelevä esitys. Tyyli saattaa olla arkinen, surrealistinen, harmoninen, kaunis tai yllättävä, Rautakorpi kuvailee.

Myös esiintymistilan ja katsomon, esiintyjien ja katsojien välistä rajaa häilytellään, lempeästi.

– Sanotaan, että esityksessä saattaa välillä aueta pieniä ovia joista katsoja voi kulkea. Tähän liittyy kuitenkin vahvasti vapaaehtoisuus. Jokainen saa itse valita, tarttuuko mahdollisuuteen vai ei.

Rajojen lisäksi Vemsomhelstin tekijät venyttävät myös raajojaan.

– Niin kuin Noora just tekee tuolla, Rautakorpi sanoo ja viittaa ilma-akrobaatti Noora Pasaseen, joka kieppuu ja pyörähtelee köyden varassa kirkon katon tuntumassa.

– Tästä piti aluksi tulla minun sooloteokseni, mutta tulin prosessin aikana raskaaksi ja nyt olenkin duetto. Mietin kovasti mitä esitykselle tapahtuu, ja loppukesästä pyysin Nooran mukaan. Nyt minä pysyn lattiatasossa ja Noora hoitaa ilma-akrobatian.

Vaikka luvassa on siis taidokkaita temppuja, eivät ne Rautakorvelle ole nykysirkuksen ydin.

– Se perinteinen sirkus, mitä kävin lapsena katsomassa, on ihan jees. Mutta ei minulle koskaan tullut sellainen olo, että tuota haluan tehdä. Se palo syttyi vasta kun tutustuin nykysirkukseen.

Nykysirkus on monialaista taidetta, jonka tarkoitus on koskettaa ihmistä kokonaisuutena

– Nykysirkus menee syvemmälle. Se on monialaista taidetta, jonka tarkoitus on koskettaa ihmistä kokonaisuutena. Siihen liittyy kehollinen toiminta, mutta tavoitteena ei ole pelkästään tehdä vaikutusta kehollisella taituruudella. Eikä esityksen ole tarkoitus jäädä vain viihdyttämisen tasolle, vaan herättää ajatuksia ja liikuttaa – sekä tekijää että kokijaa.

Kirkkotilan lisäksi Rautakorpi kertoo vuoden mittaan fiilistelleensä myös Kuokkalan keskustaa, jossa hengailee kaikenikäisiä ja -näköisiä ihmisiä.

– Tämä esitys on tarkoitettu ihan kaikille, jotka ovat tarpeeksi uteliaita astuakseen kirkon ovesta sisään. Toivon, että tänne uskaltaisi tulla edes pari tyyppiä tuolta ostariltakin. Että ylitettäisiin sellaisiakin rajoja.

Nykysirkusesitys Vemsomhelst Kuokkalan kirkossa to 27.9. klo 19, la 29.9. klo 21, to 25.10. klo 19 ja pe 26.10. klo 19. Kesto n. 45 minuuttia. Liput 15/10 euroa.

Artikkeli Sirkus saapuu kirkkoon julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Viisitoista astetta on meillä pakkasraja. Tietysti, jos on hirveä lumipyry tai vesisade, niin ei silloinkaan kannata lähteä tekemään itseään kipeäksi.

Tammikuussa alkaneet maanantaiset yhteiskävelyt ovat yleensä keränneet mukaan puolenkymmentä yli kuusikymppistä kävelijää.

– Ollaan sovittu, että jos ei pääse mukaan, ei siitä tarvitse ilmoitella. Ei siitä mitään ruksia tule pöytäkirjaan.

Vornasen johdolla ollaan lähdetty kirkolta noin tunnin mittaiselle lenkille, jonka kävelyvauhti mitoitetaan aina hitaimman mukaan. Kuokkalassa riittää runsaasti mukavia reittejä, ja tähän asti on löytynyt aina uutta nähtävää.

– Kevättä ja kesää odotellaan kuin kuuta nousevaa, että päästään rantalenkkiä kiertämään.

Vornanen on harrastanut pienestä pitäen liikuntaa. Eläkeikään mennessä hän on ehtinyt läpikäydä lähes kaikki mahdolliset urheilulajit.
Nyt hän haluaa muutkin mukaan kävelyille, joita hän isännöi vapaaehtoisena.

– Olen pysynyt terveenä, ja niin kauan kuin jalat kantavat, haluan liikkua päivittäin. Raitis ilma ei maksa vielä mitään.

Kuukauden aikana on ehtinyt muodostua jo eräänlainen ydinporukka, joka odottaa aina jo seuraavaa kokoontumista. Teitittely on kielletty, mutta puhua saa aiheesta kuin aiheesta sitäkin enemmän.

– Mitä perheelle kuuluu ja kuka on kellekin lainannut suksisauvat. Mitä maailmalla on tapahtunut ja mitkä lääkkeet voi jättää lenkin jälkeen pois, Vornanen naurahtaa.

Hieman ennen h-hetkeä ovi aukeaa ja Raija Kaalikoski astuu sisään sinisessä anorakissa aurinkolasit silmillään. Tiedon kävelystä hän sai vanhusten virkistyskerhossa ja on kuullut hyvää palautetta yhteiskävelystä. Hän on lähdössä ensimmäistä kertaa mukaan.

– Kun on ollut niin liukasta, en ole kerta kaikkiaan uskaltanut aiemmin lähteä.

Esittelyjen jälkeen on aika lähteä liikkeelle. Tällä kertaa kahdestaan kohti rantaraittia ja Ainolanrantaa.

Idea meni toteutukseen

Martti Vornanen sai syksyllä kirjeen 65-vuotiaille tarkoitettuun kutsutilaisuuteen. Kuokkalan kirkolla järjestetyssä tilaisuudessa esiteltiin vapaaehtoistyötä ja pyydettiin osallistujilta toteuttamiskelpoisia ideoita.

– Minua tämä ulkoilutapahtuma kiinnosti niin kovasti, että vietiin sitten asiaa eteenpäin.

Tammikuussa käynnistyneille yhteiskävelyille voi osallistua kuka tahansa, eikä se vaadi ennakkoilmoittautumista. Joka maanantai ennen lähtöä kokoonnutaan Kuokkalan kirkolle, josta Vornasen johdolla lähdetään klo 11 noin tunnin mittaiselle kävelylenkille.
Kävelyreitit vaihtelevat viikoittain ja niiden aikana tutustutaan Kuokkalan alueen monipuoliseen maastoon.

Artikkeli Raitis ilma ei maksa mitään julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Sakari Hokkanen kirjoitti monologin nähtyään Saku Pollarin dokumentin ”Kansalainen Jussila”. Se kertoo ternimaitokeisarinakin tunnetuksi tulleesta Petteri Jussilasta.

Lintukoski arvelee Ternimaitokeisarin suosion perustuvan siihen, että katsoja näkee mitä tapahtuu, kun ihminen heittäytyy täydellisesti kehittämään itseään jotakin tiettyä asiaa varten. Esitys on näyttelijälle fyysisesti raskas kokemus, bodausjaksossa rauta nousee ja suvantovaiheet ovat vähissä.
– Jos toistaa jatkuvasti itselleen, että älä anna periksi, niin se on aika jyrkästi sanottu. Varsinkin silloin, kun siihen ei pysty.

Lintukosken mielestä palkittua esitystä voisi pitää jopa eräänlaisena profetiana. Viisi vuotta sitten uumoiltiin kehityssuuntaa, joka näyttää toteutuneen.
– Tänä päivänä puhutaan yleisesti, kuten myös Ternimaitokeisarissa, että pitää yrittää tehdä töitä, töitä ja vielä enemmän töitä.
Lintukoski arvelee, että keskustelu kirkossa voi hyvinkin kääntyä kysymykseen, kestääkö ihminen Ternimaitokeisarissa kuvattua tapaa elää. Hän tunnustaa, että ei itse pystyisi. Olisiko tällaisessa elämässä kylliksi?

Ajatus menestyksen janosta saa Lintukosken miettimään Henrik Ibsenin Peer Günt -näytelmästä elämään jäänyttä toteamusta: ”Ole itse itsellesi kylliksi”. Voisi olettaa, että ainakin Martti Luther myhäilisi kuullessaan, kuinka Lintukoski peilaa Ternimaitokeisarin esillä pitämiä teemoja.
– Olen sen verran mukavuudenhaluinen ihminen, että terve laiskuus on ihan paikallaan.

Ternimaitokeisari tulee taas

Ternimaitokeisarin esitykset Kuokkalan kirkossa torstaina 14.9. ja tiistaina 19.9. klo 19.

Molempina iltoina esitysten jälkeen keskustellaan teemasta: ”Miten meidän pitäisi elää? Mitä Luther tähän sanoisi?”

Paneelikeskustelua johdattelee Mika Lahtinen.
Tiistain paneelissa ovat mukana Sakari Hokkanen, Raili Kivelä, Hannu Lintukoski ja Riku Bucht.
Torstain paneelissa Urpo Karjalainen, Satu Olkkonen ja Hannu Lintukoski.
Liput 15/10 e tuntia ennen ovelta. Ennakkomyynti ZUPticket
(www.zupticket.com)
Esitykset ja keskustelut ovat osa Reformaation merkkivuoden tapahtumia.

Artikkeli Hinnalla millä hyvänsä? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.