Suomen uskonnollinen tilanne on muuttunut 2000-luvulla nopeasti. ”Uskontojen ja vakaumusten kirjo kasvaa koko ajan maassamme. Elämme siis entistä enemmän uskontopluralistisessa maailmassa”, toteaa Uskontojen kohtaamisen toimikunnan jäsen, Kuopion hiippakunnan kansainvälisen työn hiippakuntasihteeri Jukka Helle. Uskontojen välisen kohtaamisen merkitys on kasvanut muutoksen myötä. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenet ja seurakunnat kohtaavat yhä useammin toisin uskovia ihmisiä ja heidän yhteisöjään. Tämä herättää sekä käytännöllisiä että periaatteellisia kysymyksiä.

Vuonna 2017 työnsä aloittanut Uskontojen kohtaamisen toimikunta vastaa muuttuvan maailman herättämiin tarpeisiin. ”Suomen uskonnollinen kenttä on viimeisen vuosikymmenen aikana muuttunut nopeasti entistä monimuotoisemmaksi. Alan keskitettyä asiantuntemusta kaivataan, vaikka kokemus uskontojen kohtaamisesta ja siihen liittyvä osaaminen on osa yhä useamman kirkon työntekijän ammattitaitoa”, toteaa toimikunnan puheenjohtaja, Espoon hiippakunnan piispa Kaisamari Hintikka.

Monialainen yhteistyö

Uskontojen kohtaamisen toimikunta kuuluu Kirkon lähetystyön toimikunnan ja Ekumeenisten asiain toimikunnan ohella piispainkokouksen alaisiin ja nimeämiin toimikuntiin. Nämä kolme toimikuntaa tekevät työtä Kirkon ulkoasiainosaston yhteydessä. Uskontojen kohtaamisen toimikunta on kolmikon nuorin. Se jatkaa omalta osaltaan kirkon ulkoasiain osaston asettaman Lähetys- ja uskontoteologisen työryhmän työtä.

Uskontojen kohtaamisen toimikuntaan on koottu asiantuntijoita eri puolilta Suomea. Mukana on kirkon, akateemisen maailman ja järjestöjen työntekijöitä. Toimikunnan ensimmäisenä puheenjohtajana toimi piispa Kaarlo Kalliala. Hänen jälkeensä puheenjohtajana on toiminut piispa Kaisamari Hintikka. Hän pitää toimikuntaa tärkeänä sekä piispainkokoukselle että koko kirkolle: ”Piispainkokouksen asettaman Uskontojen kohtaamisen toimikunnan tehtävä on toimia Suomen ja kansainvälisen uskonnollisen kentän, uskontojen välisten suhteiden ja uskontodialogin neuvoa antavana asiantuntijaelimenä erityisesti. Tässä työssä se tukee erityisesti piispainkokousta, mutta pitää esillä näitä asioita kirkossamme laajemminkin.”

Suuntaviivoja muuttuvaan maailmaan

Toimikunnan tehtävään kuuluu asioiden valmistelu piispainkokoukselle sekä piispainkokouksen antamien muiden tehtävien suorittaminen. Tähän päivään mennessä toimikunnan saavutuksista kenties merkittävin on toimikunnan aloitteen ja piispainkokouksen tehtävänannon myötä syntynyt ja piispainkokouksen syksyllä 2020 hyväksymä asiakirja Suuntaviivoja uskontojen kohtaamiseen.

Asiakirja esittelee Suomen uskonnollisen kentän muutoksia sekä uskontojen kohtaamisen periaatteita ja käytäntöjä. Lähtökohtana on niin seurakuntien kuin yksittäisten kristittyjen rohkaiseminen vuorovaikutukseen toisin uskovien ihmisten kanssa kristinuskoon oleellisesti kuuluvien lähimmäisenrakkauden ja vieraanvaraisuuden hengessä.

Yhteistyötä ja dialogia

Piispa Hintikka nostaa esille yhteistyön merkityksen uskontojen kohtaamisessa: ”Vaikka uskontojen välisen järjestäytyneen yhteistyön historia Suomessa on vielä suhteellisen lyhyt, yhteistyö on jo suhteellisen vakiintunutta. Uskontojen kohtaamisen toimikunta pitää yhteyttä alan toimijoihin, kuten esimerkiksi USKOT-foorumiin, Uskonto- ja kulttuurifoorumi Fokukseen, yliopistotutkijoihin, ja seurakuntien uskontojen välisen työn vastuuhenkilöihin. Kaikki nämä tahot tuovat oman asiantuntemuksensa neuvottelukunnan kokoonpanoon.”

Yksi Hintikan mainitsemista yhteistyötahoista on vuonna 1947 perustettu Kulttuuri ja uskontofoorumi FOKUS ry (aiemmalta nimeltään Kristillinen Kulttuuriliitto). Se on aktiivinen uskontojen vuoropuhelun edistäjä ja toteuttaja.

Yhdistyksen toiminnanjohtaja Marja Laine on Uskontojen kohtaamisen toimikunnan jäsen. Hänen mukaansa yhdistyksen kutsuminen mukaan toimikuntaan kuvastaa hyvin eri tasojen ja toteuttajien tarvetta tehdä vaikuttavaa yhteistyötä katsomusdialogikentällä: ”Teologisen keskustelun ohella tarvitaan käytännönläheistä työtä, kuten vuosittain järjestettäviä kansainvälisen YK:n uskontojen ja katsomusten yhteisymmärrysviikon tapahtumia. Uskontojen kohtaamisen toimikunta luo erinomaiset puitteet keskustella yhdessä dialogin tarpeesta: mitä dialogilla tarkoitetaan, miksi se on tärkeää ja mihin dialogilla pyritään.”

Kunnioittava kohtaaminen avaa mahdollisuuksia

Vuoropuhelussa kunnioitetaan omaa ja muiden taustaa. ”Omista, itselle merkityksellisistä arvoista tai näkemyksistä ei tarvitse luopua kuunnellakseen ja kunnioittaakseen muita. Vuoropuhelussa on mahdollista löytää toisten kanssa yhteistä arvopohjaa ja yleisinhimillistä perustaa, mikä mahdollistaa yhteistyön esimerkiksi rauhan, oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon edistämiseksi sekä ympäristön suojelemiseksi”, Marja Laine sanoo.

Yhteistyön mahdollisuuksiin ja oman perinteen voimaan uskoo myös Jukka Helle, joka toteaa, ettei monien uskontojen keskellä elämisen tarvitse olla pelottavaa tai uhkaavaa: ”Omasta uskostaan ja kristillisestä todistuksestaan luopumatta kirkko ja kristityt voivat olla rohkeasti etsimässä ja löytämässä toisissa uskonnoissa sellaista hyvää ja kaunista, mikä rakentaa yhteistä elämäämme Suomessa. Niinpä toisiin uskontoihin ja toisin uskoviin tutustuminen on sekä välttämätöntä että palkitsevaa.”

Toimikunnan laatimasta asiakirjasta Suuntaviivoja uskontojen kohtaamiseen on Kirkkomme Lähetyksessä kirjoitettu aiemmin (ruotsiksi): Kommentar till Riktlinjer för religionsmöten – Lehteri

Artikkeli ”Välttämätöntä ja palkitsevaa” – Uskontojen kohtaamisen toimikunta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Jeesus sanoi hänelle: »Autuas olet sinä, Simon, Joonan poika. Tätä ei sinulle ole ilmoittanut liha eikä veri, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita. (Mt. 16:13–19)

Simon, Joonan poika, saa päivän evankeliumissa toisesta nimestään johdetun tehtävän. Sekä kreikankielestä johdettu nimi Pietari ja että arameankielinen nimi Keefas merkitsevät kalliota. Pietarista tulee taivasten valtakunnan avaintenhaltija siksi, että hän tunnistaa ja tunnustaa Jeesuksen Messiaaksi. Monet ihmiset puhuvat Jeesuksesta ja tunnistavat hänessä jotain erityistä, mutta eivät Jeesuksen perimmäistä tehtävää. Kristillisen kirkon erityisyys rakentuu juuri Jeesuksen tunnistamiseen Kristuksena, Jumalan Poikana.

Sinä yönä, jona Jeesus vangittiin, Pietari kielsi edes tuntevansa Jeesusta. Monet kerrat hän tulkitsi Jeesuksen sanat väärin. Mutta tiettävästi hän ei kuitenkaan koskaan antanut väärää todistusta Jeesuksen tehtävästä ja merkityksestä: ”Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu.” (Apt. 4:12). Tämä vahva ymmärrys ja todistus Jeesuksen merkityksestä on se, mikä tekee Pietarista apostolien johtajan.

Toinen erityispiirre Jeesuksen ja Pietarin suhteessa on rakkaus. Johanneksen evankeliumissa (Joh. 21:15–18) on Jeesuksen ja Pietarin vuoropuhelu Jeesuksen ilmestyttyä opetuslapsille kolmannen kerran ylösnousemuksensa jälkeen. Jeesus kysyy kolmeen kertaan Pietarilta, rakastaako tämä Jeesusta. Pietari vastaa rakastavansa. Hän saa tehtäväkseen Jeesuksen lampaiden kaitsemisen ja ruokkimisen.

Pietarin erityisasema opetuslasten johtajana ei perustu siihen, että hän olisi kaikissa tilanteissa ollut vahva ja horjumaton tehtävässään tai oikeassa tulkinnoissaan. Monissa eri kohdissa niin evankeliumeissa kuin Apostolien teoissakin Pietari kuvataan kiivaana, horjuvana, pelokkaana, Jeesuksen kieltävänä, hänelle vastaan väittävänä ja epäuskoisena. Ei, hänestä ei tullut kalliota hänen henkilökohtaisen vahvuutensa seurauksena.

Ehkäpä juuri sen vuoksi, että Pietari oli vajavainen ja epätäydellinen hän voikin olla esikuva meille yhä edelleen. Pietari ei myöskään valinnut itse tehtäväänsä, vaan Jeesus kutsui hänet siihen. Näin on yhä edelleen: Jeesus kutsuu seuraajikseen inhimillisiä, erehtyväisiä ja heikkoja ihmisiä. Kutsun saadessamme emme voi aina edes tietää, mihin meitä kutsutaan ja mikä meitä edessä odottaa.

Apostolit Pietari mukaan lukien saivat ensimmäisenä helluntaina lahjaksi Pyhän Hengen. Pyhä Henki vahvisti apostoleita heidän tehtävässään ja antoi heille oikeat sanat eri tilanteisiin.

Myöskään yhteisönä, kirkkona, emme ole Jumalan kansa sen vuoksi, että olisimme jotenkin sopuisia, aina varmoja, erehtymättömiä ja rikkeettä Jeesusta seuraavia. Me olemme kirkko sen vuoksi, että Jumala on kutsunut meidät ja me todistamme Ylösnousseesta Kristuksesta, kaikkine inhimillisine virheinemme.

Kirkkomme Lähetys julkaisee kesän aikana viikoittain kirjoituksen seuraavan sunnuntain jumalanpalvelustekstien pohjalta. Tavoitteena on luodata sitä, mitä nuo tekstit mahdollisesti antavan pohdintaan kirkon missionaarisuudesta. Tekstit voi lukea kirkkovuosikalenterista:
https://www.kirkkovuosikalenteri.fi/kalenteripaiva/sunnuntai-12-7-2020/

Artikkeli Peruskallion varassa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kahdeksantena päivänä kokoonnuttiin ympärileikkaamaan lasta. Muut tahtoivat antaa hänelle isän mukaan nimeksi Sakarias, mutta hänen äitinsä sanoi: »Ei, hänen nimekseen tulee Johannes.» Toiset sanoivat: »Eihän sinun suvussasi ole ketään sen nimistä.» He kysyivät viittomalla isältä, minkä nimen hän tahtoi antaa lapselle. Sakarias pyysi kirjoitustaulun ja kirjoitti siihen: »Hänen nimensä on Johannes.» Kaikki hämmästyivät. Samalla hetkellä Sakarias sai puhekykynsä takaisin, ja hän puhkesi ylistämään Jumalaa. (Lk. 1: 59-64)

Juhannus on joulun tavoin niitä vuodenkierron juhlia, joihin liittyy iso määrä perinteitä ja odotuksia. Moni perhe, suku tai ystäväpiiri kokoontuu näinä juhlapyhinä yhteen, pöytään katetaan juuri ne tietyt herkut ja päivää vietetään totutuin tavoin. Sekä jouluun että juhannukseen latautuu suuret odotukset siitä, miten perinteistä juhlaa tulisi viettää. Sen, mikä on toiselle luovuttamaton osa juhlaa, joku toinen, kenties oma perheenjäsen, olisi jo valmis hylkäämään.

Monen tämänkin kesän ihan tavallisen vauvan syntymän yhteydessä käydään samantapaisia keskusteluja kuin tämän aikuisena Johannes Kastajana tunnetun lapsen syntyessä. Lapsi oli hartaasti odotettu ja toivottu. Hän toi mitä ilmeisimmin tullessaan iloa ja toivoa paitsi vanhemmilleen niin myös muille ympärillä oleville läheisille.

Lapsen vanhempien Elisabetin ja Sakariaan naapureilla ja sukulaisilla oli omat odotuksensa siitä, mikä lapselle annetaan nimeksi. He halusivat, että lapsi saa nimen sukulaistensa mukaan, kuten tapana oli. Mutta Elisabetilla ja Sakariaalla on tiedossaan toinen nimi ja toisenlainen tulevaisuus lapselleen. Elisabet ja Sakarias pitävät päänsä läheisten pienen painostuksen alla.

Tällaiset keskustelut eivät ole kovin harvinaisia nykyäänkään ennen ristiäisiä ja muita lapsen elämän käännekohtia. Erityisesti ensimmäisen lapsen syntyessä monet tuoreet vanhemmat joutuvat etsimään tasapainoa sukujen odotusten ja perinteiden sekä toisaalta oman näkemyksensä ja kasvatusperiaatteiden välille.

Juhannus ja joulu liittyvät yhteen kristilliseltä sanomaltaan.  Johannes Kastajan tehtävä oli raivata tietä Jeesukselle. Hän teki sen äärimmäisen tinkimättömällä ja omistautuneella tavalla. Aivan lapsesta saakka Johanneksen elämä oli omistautumista Jumalan palvelemiseen. ”Herran käsi oli hänen yllään”, todetaan päivän evankeliumin lopuksi. Herran käsi Johanneksen yllä ei luvannut hänelle helppoa, kärsimyksestä vapaata elämää, vaan aivan toisenlaisen tien. Siitä huolimatta Sakarias kiitoslaulussaan laulaa ”me saamme pelotta palvella vihollisistamme vapaina, pyhinä ja vanhurskaina hänen edessään kaikkina elämämme päivinä.” (Lk 1:74-75).

Johannes Kastajan syntymäkertomus nostaa esiin kysymyksen siitä, mitä tarkoittaa Jumalan johdatus silloin, kun edessä on ennustamaton, vaikea tie? Se haastaa miettimään myös sitä, miten toimia uudella tavalla silloin, kun vanha perinne katkeaa eikä toteudukaan niin kuin oli ajateltu, olipa kyse sitten lapsen nimestä tai perinteisen juhlan viettotavasta. Tuntemattoman eteen varsin kouriintuntuvalla ja arkiseen elämään vaikuttavalla tavalla olemme joutuneet me kaikki tänä keväänä, kun koronapandemia hetkessä muutti maailman toisenlaiseksi. Varsin monen juhannukseen se yhä vaikuttaa.

Pelkoa ja hämmennystä tuntemattoman tulevaisuuden tai mahdottomalta tuntuvan tehtävän edessä – olipa kyse sitten omasta tai vielä syntymättömälle lapselle annetusta tehtävästä – ei vie pois toisten ihmisten hyvää tarkoittavat neuvot, ohjeet ja odotukset. Elisabet ja Sakarias pitävät päänsä, sillä he tietävät, että Jumalalla on suuret suunnitelmat heidän lapselleen.

Sakariaankaan, hurskaan papin, ei ollut helppoa uskoa enkelin tuomaa viestiä tulevasta lapsesta (Lk. 1:15). Hänkin pelästyi, ja piti tilannetta mahdottomana. Siitä huolimatta hän lopulta laulaa ”me saamme pelotta palvella häntä vihollisistamme vapaina”. Sakariaan kiitosvirtenä tunnettu ylistyslaulu kuuluu meidän kirkossamme osaksi aamurukousta (Laudes). Olipa Jumala varannut kullekin päivälle ja koko elämällämme minkälaisen tarkoituksen tahansa, Sakariaan kanssa me saamme luottaa Jumalan suunnitelmaan, hyvyyteen ja armoon!

Kirkkomme Lähetys julkaisee kesän aikana viikoittain kirjoituksen seuraavan sunnuntain jumalanpalvelustekstien pohjalta. Tavoitteena on luodata sitä, mitä nuo tekstit mahdollisesti antavan pohdintaan kirkon missionaarisuudesta. Tekstit voi lukea kirkkovuosikalenterista:
Juhannuspäivä (Johannes Kastajan päivä)

Artikkeli Juhannuspäivä: Perinteitä, odotuksia – ja odottamaton kutsu julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Seurakuntani Bangsar Lutheran Church toimii Kuala Lumpurin keskustassa. Seurakuntamme jumalanpalveluksiin osallistuu enimmillään sata henkeä. Lähes kaikilla on joku tehtävä. Toiset avustavat jumalanpalveluksissa, toiset keittiössä, toiset huolehtivat kirkon puutarhasta.

Minä johdan lukutaitoprojektia kirkkomme muslimienemmistöisessä naapurustossa. Monet meistä ajattelevat, että kristittynä eläminen ei ole vain kirkonpenkin lämmittämistä, vaan se on vastuun kantoa. Seurakuntamme on pieni, mutta pidämme sen mielellämme pienenä.

Epäilijöiden päällikkö

Seurakunnallamme ei ole evankelioivaa piiloagendaa, vaan tavoitteena on osoittaa rehellistä rakkautta. Seurakunnassa on eri-ikäisiä jäseniä. Nuoria aikuisia on liki puolet ja lapsia viidesosa.

Liityin seurakuntaan kaksi vuotta sitten. Muslimiystävän kautta tutustuin seurakuntamme pastoriin Sivin Kitiin, joka kuvailee itseään ”kaikkien epäilijöiden päälliköksi”. Luterilainen seurakunta tarjosi minulle yhteisön, jossa voin pohtia minua vaivanneita kysymyksiä sosiaalisesta eriarvoisuudesta ja köyhyydestä.

Valmistuttuani juristiksi toimin kaksi vuotta vapaaehtoisena opettajana köyhän asuinalueen koulussa. Oppilaiden rankat elämäntarinat vaikuttivat vahvasti uskooni. Rukoilin oppilaitteni puolesta, mutta se ei auttanut. Tuskin koskaan saan vastauksia mieltäni vaivaaviin kysymyksiin, mutta ainakin olen aloittanut matkanteon.

Yksisarvisia taivaassa

Kun olin lapsi, koulukaveri pyysi minut mukaan pyhäkouluun. Hän kysyi, haluanko päästä taivaaseen. Kysyin, onko taivaassa yksisarvisia. Kaverin mukaan siellä on kaikkea.

Kun olin 11-vuotias, isäni ymmärsi, että olin vakaasti päättänyt ryhtyä kristityksi. Isä ei hyväksynyt sitä. Hän pakotti minut lopettamaan pyhäkoulussa käymisen. Yläkoulussa osallistuin kristilliseen koululaispiiriin, mutta isä kielsi sielläkin käymisen. Hän uhkasi heittää minut ulos kotoa. En antanut periksi ja lopulta hän myöntyi. Myös veljeni on kristitty. Vanhempamme ovat hiljalleen hyväksyneet ratkaisumme, mutta suhteet eivät ole ennallaan.

Koen oloni epämukavaksi liian valmiiden vastausten ääressä. Uskon siihen, että Jeesus on tie taivaaseen, mutta liika varmuus pelottaa minua.

Artikkeli Seurakunnassa voin pohtia vaikeita kysymyksiä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.