Vuosituhannen alussa Suomen kurkikannaksi arvioitiin 19 000 paria. Nyt pesiviä pareja on noin 40 000. Soitten kuninkaaksi mielletty pitkäkaula on nykyään sopeutunut uusiin elinympäristöihin. Kurjesta on tullut enenevästi merenlahdissa, rehevien lintujärvien ruovikoissa ja jopa lampien kosteikoissa pesivä lintu.

Suomen suurimpiin kuuluvan linnun ravintoa ovat siemenet, marjat, selkärangattomat eläimet, sammakot ja matelijat.

Kurjen nimi jäljittelee sen ääntelyä. Linnun nimenä kurki on suomen kielessä poikkeuksellinen, koska se on kautta aikojen viitannut yksiselitteisesti samaan lajiin.

Kurjen pitkä kaula eli käytännössä henkitorvi toimii urkupillin tavoin äänenvahvistimena. Näin se pystyy huutamaan niin, että ääni kantaa kilometrien päähän. Toitotus on yksinkertaista, mutta kuitenkin joka yksilöllä persoonallista. Ääni välittää muille linnuille monenlaista tietoa, muun muassa ääntelijän sukupuolesta, kunnosta, iästä, pariutumishalukkuudesta, vaarasta, aikeesta puolustaa reviiriä.

Kurjen äänekäs toitotus on joka yksilöllä persoonallista.

”Niinkuin pääskynen, niinkuin kurki minä kuikutan, minä kujerran kuin kyyhkynen; hiueten katsovat minun silmäni korkeuteen: Herra, minulla on ahdistus, puolusta minua.” (Jes. 38:14). Tässä tilanteessa ihminen tulkitsi linnun ääntelyn lähinnä valitukseksi.

Taivaankannen kannattelija

Muuttolinnut tuntevat aikansa ja päämääränsä. Raamattu viestittää, kuinka ihmisen pitäisi ottaa luonnosta mallia: elämässä on oikea suunta ja päämäärä, kun kuuntelee ja kuulee, mitä Jumala on puhunut.

Vanhan testamentin profeetta Jeremia kirjoittaa: ”Haikarakin taivaalla tietää muuttoaikansa, kyyhkyset ja pääskyset osaavat tulla, kun niiden aika on.” (Jer. 8:7)

Kurjet tuovat kevään ja vievät kesän. Huhtikuun puolivälin paikkeilla tuhannet ja taas tuhannet kurjet purjehtivat ilmojen halki Suomeen. Syksyllä Etelä-Eurooppaan tai Afrikkaan palaava parvi on vielä isompi ja auroista kuului piipitystä, koska poikaset ovat liittyneet matkantekoon.

Lintujen järjestelmällisellä havainnoinnilla ja rengastuksella on saatu selville, että muuttajat löytävät talvehtimisalueilleen pääasiassa perinnöllisten suunnistustaitojensa avulla. Vain harvat lajit, kuten kurjet, hanhet ja joutsenet oppivat reitit, suotuisat välilaskupaikat ja määränpäät emoltaan. Parvet lentävät tuttujen maamerkkien mukaan, suuntaa osoittavat järvet ja joet, rannikot ja saaristot, niemenkärjet ja peltoaukeat. Poikaset painavat tärkeät etapit mieleensä heti ensimmäisellä muuttokerralla.

Kurki puolustaa jälkeläisiään niin kovahermoisesti, ettei edes kettu uskalla hipsiä pesän ja poikasten lähelle.

Symboliikassa kurki on liitetty oikeudenmukaisuuteen, valppauteen, tarkkaavaisuuteen ja vastuun kantamiseen. Yhdellä jalalla seisova lintu on symboloinut hengellistä valvomista. Ryhdikkään asentonsa takia kurjen on sanottu kannattelevan – ei enempää tai vähempää – kuin koko taivaankantta. Tästä juontaa rakennusten ison tukipuun nimitys: kurkihirsi kannattaa kattoa ja pitää taloa pystyssä. Rakennuksilla ja satamalaitureilla seisoo nostokurkia. On helppo päätellä, mistä nimitys tulee.

Lue koko Kotikirkko-lehti!

Artikkeli RAAMATUN LINNUT Ylväs taivaan auraaja kurki julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

”Sinun alttarisi luota on varpunenkin löytänyt kodin, pääskynen pesäpaikan, jossa se kasvattaa poikasensa. Miten onnellisia ovatkaan ne, jotka saavat asua sinun huoneessasi! He ylistävät sinua alati.” (Ps. 84:4–5)

Sananlaskuissa puolestaan viitataan siihen, kuinka Jumalan tahdon noudattaminen tai eläminen Hänen tahtonsa vastaisesti tuottaa vääjäämättä siunauksen tai kirouksen, uskotelkoon ihminen itselleen mitä tahansa: ”Kuin lentävä lintu, kuin liitävä pääsky on aiheeton kirous: se ei yllesi jää.” (Sananl. 26:2).

Kolme pääskylajia

Suurimpaan lintujen lahkoon eli varpuslintuihin (Passeriformes) kuuluu yli puolet maailman lintulajeista, joukossa varpusten ja pääskyjen heimot.

Suomessa pesii kolme pääskylajia. Haarapääskyjä on eniten, törmäpääskyjä vähiten, ja se kolmas laji on räystäspääsky. Suurharvinaisuuksina meillä on tavattu ruostepääsky ja kalliopääsky. Sydänsuven liitelijä tervapääsky (Apus apus) sen sijaan ei ole läheistä sukua pääskyille, nimestään ja samankaltaisesta ulkonäöstään huolimatta. Mustanruskea tervapääsky on ainoa Suomessa säännöllisesti esiintyvä kiitäjälaji.

Sukulaisten pesäpaikat ovat erilaiset. Haarapääskyn asumus on tasaisella alustalla, esimerkiksi katon orren päällä. Räystäspääsky muuraa umpinaisen pesänsä katonrajaan, sillan alle, venevajaan, navettaan, huoltoasemalle… Räystäspääsky palaa uskollisesti vuodesta toiseen samaan paikkaan.

Kansainvälisissä legendoissa pääskystä on pidetty Vapahtajan lintuna, ja sen vuoksi sen pesimisen asuinrakennuksissa on uskottu tuovan onnea.

Törmäpääsky asustaa yhdyskunnissa, luontaisesti jokitörmissä lähinnä Lapissa. Törmäpääskyä voi leikillisesti pitää rippikoululaisten nimikkolintuna, sillä sen tieteellinen nimi on Riparia riparia.

Uhanalaisuusluokittelussa törmäpääsky on nimetty vaarantuneeksi. Tuorein arvio on 30 000–60 000 paria, kun niitä 1950-luvulla oli noin 200 000.

Viime vuosikymmeninä myös räystäspääsky on voimakkaasti taantunut, nykyisin pesiviä pareja arvioidaan olevan 70 000–110 000.

Onnen ja kesän tuoja

”Haikarakin taivaalla tietää muuttoaikansa, kyyhkyset ja pääskyset osaavat tulla, kun niiden aika on. Mutta minun kansani ei halua tietää, mitä Herra on sille säätänyt.”(Jer. 8:7)

Profeetta Jeremian mielestä ihmisellä olisi opiksi otettava muuttolintujen elämäntavasta.

Sanonnasta ”puoli kuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään” on kirjallisia merkintöjä jo 1700-luvulta. Samaa riimiä toistellaan edelleen mielellään, vaikka Suomessa luonto ja ilmasto ovat paljon muuttuneet. Lintujen tarkkailu optisine laitteineen on kehittynyt, ja nykyään monet muuttolinnut havaitaan huomattavasti varhemmin kuin entisajan ihminen paljailla silmillään. Pääskysiä näkyy usein huhtikuussa, jolloin ei vielä voi varsinaisesti puhua kesästä!

Kansainvälisissä legendoissa pääskystä on pidetty Vapahtajan lintuna, ja sen vuoksi sen pesimisen asuinrakennuksissa on uskottu tuovan onnea. Fransiskaaniveljeskunnan perustaja, ”Jumalan pieni köyhä”, lintujen suojeluspyhimys Fransiscus Assisilainen (1181–1226) puolestaan saarnasi pääskyille.

Toivon symboli

Ennen modernia lintutiedettä ja nykyistä tietämystä uskottiin, että pääskyt nukkuvat talviunta vedessä tai pohjamudassa, ja heräävät sieltä keväällä. Näin pikkulinnusta tuli myös toivon ja ylösnousemuksen symboli, koska Jeesuskin oli haudassa ja nousi sieltä pääsiäisaamuna.

Kuvitelma talvehtimisesta järven pohjassa syntyi, kun ihmiset huomasivat lintujen kerääntyvän syksyisin ruovikoihin yöpymään. Todellisuudessa pääskyt viettävät talven trooppisessa Afrikassa. Se tarkoittaa pitkää ja rasittavaa lentomatkaa, sillä edestakainen reissu on noin 20 000 kilometriä.

Tyrvään Pyhän Olavin kirkon uusissa uskon kuvissa pääskynen on keskeisellä ja näkyvällä paikalla, sillä alttaripöydässä ilakoi kymmenen linnun parvi.

”Liitän pääskyset jostain syystä sunnuntaihin. Ehkä se johtuu siitä, että sunnuntaiaamuisin oli aikaa niitä katsella muuten kiireisessä maalaistalon kesässä. Ne ovat myönteisiä, sosiaalisia, iloisia ja ahkeria lintuja”, perustelee taiteilija Osmo Rauhala aihe- ja lajivalintaansa.

Artikkeli Raamatun linnut: Iloinen kesäntekijä pääsky julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Pääsiäinen on kristikansan vuodenkierron ydin, keskeisin ja suurin juhla. Sen sanoman varassa ihminen saa kulkea rohkeasti eteenpäin. Kuolema on jokaisen vääjäämätön osa, mutta eron hetkelläkin jää luottamus: ”taivaassa tavataan”.

Jokainen sunnuntai on pieni pääsiäinen. Varhaiset kristityt alkoivat viettää ylösnousemuksen juhlaa kokoontumalla viikon ensimmäisenä päivänä yhteiselle aterialle. Tapa on jatkunut katkeamatta parituhatta vuotta.

Jeesus itse asetti ehtoollisen aterioidessaan kiirastorstai-iltana opetuslastensa kanssa viimeisen kerran.

LUTERILAINEN kirkkokalenteri on muotoutunut pitkän ajan kuluessa. Ei kerralla, eikä kronologisesti Jeesuksen elämän vaiheita seuraten niin, että ensin olisi alettu viettää Vapahtajan syntymäjuhlaa, sitten loppiaista, pääsiäistä, helatorstaita, helluntaita… Joulun juhliminen Jeesuksen syntymäpäivänä on paljon myöhempää perua kuin pääsiäisen vietto.

Rikas kirkkovuosi on osa kirkon luovuttamatonta perinnettä. Traditio täytyy sovittaa maailmaan, jossa kulloinkin eletään.

– Haasteena on, miten nykyihminen ammentaa siitä raikasta vettä. Miten pyhien sisältö ja merkitys välittyvät hänelle, pohtii kirkkohallituksessa jumalanpalveluksen ja hengellisen elämän kysymysten asiantuntijana työskentelevä pastori Terhi Paananen.

Paananen näkee edessä runsaasti hyödyntämättömiä mahdollisuuksia.

– Kaivo ei ole tyhjä, vaan täysi, hän vakuuttaa.

– Erilaisten pyhäpäivien aiheet puhuttelevat ihmisiä eri tavoin. Myös eri elämäntilanteissa sisällöt voivat avautua ja koskettaa eri lailla.

Kristuksen kärsimyshistoria kestää kertaamista, eikä tapahtumaketjun ajankohtaisuus vähene.

Paastonaikana ja hiljaisella viikolla on luonteva mahdollisuus pohtia, mikä nousee elämässä tärkeäksi. Tai mistä voin kenties luopua menettämättä silti mitään.

NYKYAJAN ihminen kaipaa elämyksellisyyttä. Se näkyy vaikka siinä, että esimerkiksi jouluyön messut ovat kasvattaneet suosiotaan.
Lapsille ja perheille pääsiäinen avautuu elämysten, laulujen ja leikin kautta.

Pitkäperjantai on raskas päivä, mutta perustaltaan hyvä perjantai, kuten pyhän englanninkielinen nimitys kuuluu (Good Friday). Kristitty katsoo pääsiäistä pitkäperjantain läpi. Sitä vasten pääsiäisaamun ilokin nousee parhaiten esille.

ENNEN pääsiäistä kirkkovuodessa on 40 päivää katumusta ja kärsimystä ilmentävää violettia aikaa. Pääsiäisestä alkaa yhtä pitkä ilon ja kiitoksen valkoinen jakso. Paananen pohtii, korostuuko luterilaisessa pääsiäisen vietossa kärsimys enemmän kuin ilo.

– Pääsiäisen jälkeistä ajanjaksoa ei välttämättä osata viettää samalla tavalla. Sitä voisi ja saisi nostaa esiin. Juhla ei pääty pääsiäispäivään, vaan jatkuu monta viikkoa, Paananen tähdentää.

Terhi Paanasen mielestä hyvän tekeminen soveltuisi mainiosti pääsiäisen jälkeisiin viikkoihin.

– Joka päivä voisi tehdä yhden hyvän teon. Tietoisesti miettiä, miten tänään jakaisin iloa. Kun on ensin paastonaika pyöriskelty katumuksessa, sen jälkeen pitäisi osata iloita. Sitä esimerkiksi monet nuoret aikuiset kaipaavat kirkolta, Paananen sanoo.

Sanan selitys

Sunnuntai Jokainen sunnuntai on pieni pääsiäinen, ylösnousemuksen juhla.

Paastonaika Tuhkakeskiviikosta alkava 40 päivän mittainen, pääsiäiseen valmistava paastonaika.

Hiljainen viikko Palmusunnuntai aloittaa pääsiäistä edeltävän viikon, jota kutsutaan myös piinaviikoksi ja suureksi viikoksi. Kristityt muistelevat Jeesuksen elämän viimeisiä vaiheita päivä päivältä.

Pääsiäisviikko Pääsiäisyöstä alkaa riemullinen pääsiäisviikko – ja samalla 50 päivää kestävä ja ilon täyttämä pääsiäisaika, joka päättyy helluntaina.

Artikkeli Pääsiäinen jatkuu täältä ikuisuuteen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

”Jerusalem, Jerusalem! Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on lähetetty sinun luoksesi. Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla.” (Matt. 23:37, Luuk. 13:34)

Vähän ennen kuolemaansa Jeesus katselee rakasta kaupunkiaan, joka on kapinoinut Jumalan Sanaa vastaan ja hylännyt ylhäisen Isän toistuvat kutsut. Jeesus tietää Jerusalemin tulevan kohtalon ja suree. Pian asukkaat tappaisivat hänet kuten monet profeetat aiemmin, ja näin luopuisivat ainoasta todellisesta turvastaan.

Kun Jeesus suuntaa sanansa Israelille, hän valitsee tietoisesti äidillisiin ominaisuuksiin viittaavan kuvan Jumalasta.

TARKKA NOKKIMISJÄRJESTYS

Kana polveutuu punaviidakkokanasta, joka elää yhä villinä Aasiassa. Varhaisimmat tiedot kesyistä kanoista ovat noin 4 500 vuoden takaa. Eurooppaan ensimmäiset kanat tulivat 1 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Suomessa kanojen pito kotieläimenä yleistyi 1900-luvun alussa. Nyt meillä on enemmän kanoja kuin ihmisiä.

Tyypillistä kanoille on tukeva vartalo, vahva kaula ja paksu nokka. Monia lajeja on kesytetty ja niitä tarhataan lihan tai munien takia.

Kana-sana on nimitys, joka tarkoittaa naaraan lisäksi koko lajia. Siitä taas seuraa, että myös kukko on kana.

Kukko on koiraspuolinen kana, joka tuo mieleen Kristuksen kärsimyksen ja piinaviikon tapahtumat.

Kanat pitävät yhteyttä toisiinsa kotkottamalla, uhkaavista tilanteista ne varoittavat äänimerkeillä. Kana on yhteisöeläin. Luonnollisessa ryhmässä on 5–20 kanaa ja muutama kukko, ja sen sisällä vallitsee tarkka arvojärjestys. Nokkimisjärjestys ratkaistaan mahtailueleillä.

SAMASSA LAULOI KUKKO

Kukko viestii kiekumalla hieman ennen auringonnousua. Se on kuin kello, joka julistaa päivän alkaneeksi. Valon lisääntymisen laukaisemalla reviirilaulullaan eläinmaailman macho ilmoittaa olevansa oman alueensa hallitsija.

Raamatusta koiraspuolinen kana tuo mieleen Kristuksen kärsimyksen ja piinaviikon tapahtumat.

Monien keskieurooppalaisten ja joidenkin suomalaisten kirkkojen tornissa tai katolla komeilee kirkonkukko. Entisaikaan sellainen saattoi olla myös asuintalossa vartioimassa rakennusta tulipalolta ja muulta pahalta.

Kirkkotaiteessa kukkoa on käytetty symboloimassa valvomista ja hengellistä valppautta. Kristityn tulee olla aina valveilla, saapuu Herra sitten illalla, keskiyöllä, kukonlaulun aikaan tai aamun jo valjettua.

”Pietari kielsi taas, ja samassa lauloi kukko.” (Joh. 18:27)

Aivan kuten mestarinsa kieltänyt Pietari havahtuu kukonlauluun ja kohtaa Herransa katseen, samoin kirkonkukko opastaa etsimään anteeksiantamusta evankeliumista, jota pyhässä tilassa julistetaan.

Lue koko Kotikirkko-lehti!

Artikkeli Raamatun linnut: Kana on Jumalan äidillisyyden symboli julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

”Millainen äiti olisi mummuna?”

Luopumisen tuskaa on annosteltu yhdelle ihmiselle suurella kauhalla. Miten olet selvinnyt ja selviytynyt?
”No, jotenkin, hän hymähtää. – Tahdonvoimalla, tukiverkostolla ja terapialla.”
”Kun niin monta ydinperheen jäsentä kuoli peräkkäin, ja kun päivämäärätkin menivät niin lähekkäin, ajattelin, voiko tämä olla totta ja voiko tällaista edes tapahtua. Tuli olo, vieläkö joku viedään ja kuka seuraavaksi. Pystyn elämään asian kanssa, mutta jonkinlainen kuolemanpelko jäi. Kun lapset nukkuvat, käyn herkästi katsomassa, hengittävätkö he ja onko kaikki kunnossa.”
Marika Ijäs on uskaltanut avoimesti surra.
”Olen pystynyt puhumaan, eikä minua pelota itkeä muiden nähden. Se on helpottanut oloa.”
Aikakin on vähän auttanut, tapahtumista on kulunut muutama vuosi.
”Kyllä minä silti läheisiäni yhä melkein joka päivä mietin. Usein käy mielessä, millainen äiti olisi nyt mummana tai veli enona, ja millainen tyttäremme olisi tällä hetkellä.”
Työnteko on osoittautunut terapeuttiseksi.
”Pari viikkoa vauvamme kuoleman jälkeen aloin taittaa Kotikirkko-lehteä. Ei suru mihinkään kadonnut tai unohtunut, mutta siitä pääsi hetkeksi pois, kun piti ajatella ja keskittyä muuhun.”
Rauhoittaviin lääkkeisiin Marika turvautui hetkeksi äitinsä kuoleman jälkimainingeissa.
”Ne veivät kuitenkin tunteet. Kun veli kuoli, en enää halunnut lääkitystä, vaan mieluummin puhuin ystävien kanssa.”

Askel kerrallaan eteenpäin

Marikan mielestä on vaarallista, jos jää lamaantuneena makaamaan sängynpohjalle.
”Pitää lähteä liikkeelle vaikka väkisin. Muutamia kertoja mies joutui kiskomaan minut ylös ja pakotti syömään. Onneksi pakotti!”
Uni ja ruoka ovat arjen välttämättömyyksiä silloinkin, kun ihminen on puristettu järeän murheen mankelin läpi.
”Askel askeleelta on kuljettava eteenpäin, pimeydestä pois. Tuntuu hienolta, kun jossain vaiheessa huomaa pystyvänsä taas nauramaan.”
Marika Ijäs on huomannut, kuinka vaikeaa surevan kohtaaminen joillekin on. He vaihtavat jopa kadulla puolta välttyäkseen silmätysten joutumiselta.
”Ihmiset eivät uskalla tulla lähelle silloin kun pitäisi tulla. Mikseivät? En tiedä. Eikö haluta tai kestetä nähdä toisen itkevän? Pelätäänkö kenties omaa musertumista? Vai ajatellaanko, ettei ole toiselle mitään sanottavaa, vaikka mitään ei tarvitsisi sanoa. Sureva kyllä sitten itse puhuu. Parasta osanottoa minulle oli, kun kaverit toivat ruokaa ja olivat läsnä. Kun vauvamme kuoli, kaksi ystävääni tuli seurakseni sairaalaan sen jälkeen, kun puoliso lähti kotiin. He olivat kanssani niin kauan, kunnes nukahdin.”

Lapset ja muut läheiset lainassa

Hämeenlinnassa syntynyt Marika asuu nykyisin Hattulassa. Siellä on meneillään ”ikuisuusprojekti” eli vanhan talon kunnostus. Perheessä on kaksi pientä lasta.
Esikoisen kuolinsyy oli murheellinen sattuma eli toistumisen riskiä ei pitänyt oleman. Silti toinen raskaus jännitti tulevaa äitiä yhdeksän kuukautta.
”Pelotti. Mitään emme uskaltaneet hankkia tai laittaa kotona etukäteen valmiiksi. Yllättävän tasapainoinen vauva stressistä huolimatta syntyi. Oli helpotus, kun poika syntyi 10. heinäkuuta, siis kaksi päivää ennen veljeni ja esikoiseni kuolinpäivää. Tunneskaalani vaihteli laidasta laitaan: olin yhtä aikaa onnellinen vauvan syntymästä ja surullinen ensimmäisen kuolemasta.”
Nyt Olli on kaksivuotias ja kuopus Vilja puolivuotias.
”Olen kiitollinen siitä, mitä minulla on. Koko ajan yritän ajatella, että lapset ja kaikki läheiset ovat vain lainaa. En voi omistaa tai hallita ketään, eikä koskaan tiedä, milloin kaikki voi hetkessä muuttua. On asioita, joihin ei itse pysty vaikuttamaan. Se on kova läksy opeteltavaksi.”

Pienin askelin surusta kaipaukseen

Suru on kipeä, kokonaisvaltainen kokemus. Sietämättömän sietäminen on ihmisen osa. Elämän päättyminen tulee usein täytenä yllätyksenä, vaikka tuskin mikään on varmempaa kuin kuolema. Ei-toivottu vieras on suljettu sairaaloihin ja laitoksiin, pois arjesta, silmistä ja mielestä. Maaseutuyhteiskunnassa sukupolvien välillä oli luonteva yhteys. Lapsi näki, kuinka mummu tai pappa vanheni, sairastui ja hiipui pois, ja kun hän kuoli, kyläläiset kävivät hyvästelemässä vainajan. Naapurit toivat surutaloon ruokaa hautajaisia varten, perheen ei tarvinnut yksin huolehtia kaikista arjen asioista.

Tuska ulos kivun kautta?

Kristitylle kuolema ei ole piste, vaan kaksoispiste. Uskon ytimessä on jälleennäkemisen toivo.
Marraskuun pyhäinpäivänä saa tähytä tähtein tuolle puolen, miettiä elämän rajallisuutta ja muistella edesmenneitä rakkaita.
”Pyhäinpäivänä on lupa puhua kuolemasta, ja hyvä niin”, sanoo Tampereen yliopiston hoitotieteen professori, surututkija Marja Kaunonen.
”Kirkko on olemassa siksi, että täällä kuollaan”, määritteli professori Osmo Tiililä aikanaan. Ylivoimainen enemmistö vainajista siunataan yhä hautaan kristillisin menoin. Prosenttiosuus on paljon suurempi kuin kirkkoon kuuluvien osuus koko väestöstä.

Käynnit haudoilla ovat tyypillistä suomalaista suremista. Hautausmaita hoidetaan meillä hyvin, ja useilla on oma suremispaikka muualle haudatuille. Jotakin pyhän kosketuksen kaipuuta on tavassa sytyttää kynttilöitä. Pimeässä yössä hautausmaat loistavat valomerenä sekä pyhäinpäivänä että jouluna.
Moni sureva saa voimaa luonnosta.
”Mies ei välttämättä näytä tunteitaan, mutta hän voi mennä metsään huutamaan tuskaansa ulos”, tietää perheiden surua väitöskirjassaan tutkinut Kaunonen.

Älä pakene, älä jätä yksin

Suru on henkilökohtainen kokemus, johon vaikuttavat esimerkiksi oma elämänhistoria ja persoonallisuus, kuolleen ikä ja kuolinsyy.
Vertaistuella on iso merkitys, ja sen tarve on tunnistettu niin kirkossa kuin monissa yhdistyksissä. Sosiaalisesta mediasta on muodostunut suosittu kohtaamispaikka, muun muassa nuorilla leskillä on useita facebook-ryhmiä.
Kun uskontotieteilijä Mari Pulkkinen tutki väitöstyössään suomalaisten surun kokemista, tulokset paljastivat, että moni toivoi erilaista osanottoa ja myötätuntoa kuin oli saanut. Kanssaihmisten kyvyssä kohdata sureva on parantamisen varaa.
Nykyisin puhutaan usein surutyöstä, mutta Pulkkisen mielestä termi ja siihen liittyvä ajatus surusta dynaamisena prosessina kuvaavat huonosti surun kokonaisvaltaisuutta. Suru jättää pysyvän jäljen, eikä siitä tarvitse yrittää päästä yli mahdollisimman nopeasti.
Raamatun roomalaiskirje kehottaa iloitsemaan iloitsevien kanssa ja itkemään itkevien kanssa. Miten professori Marja Kaunonen neuvoo kohtaamaan tuttavan, jolta on lähiomainen kuollut?
”Älä karkaa, älä pakene, älä sano, että kyllä se siitä kohta helpottaa. Kuuntele, anna surevan puhua, mene aina hänen ehdoillaan. Useimmiten kyse on hyvin pienestä – muutamasta sanasta, kosketuksesta, eleestä. Joku arvostaa halaamista, toinen ei sitä kestä, joten tunnustele tilannetta. Tärkeintä on, että yrittää. Menee lähelle, sanoo jotakin, ei jätä surevaa yksin.”

Kuin aaltoliikettä

Kuollutta ei saa takaisin, mutta elämä jatkuu. Arki asettuu uomiinsa, kun sureva on siihen valmis. Jokainen etenee omaa tahtiaan.
”Ulospäin emme näe, kuka on menettänyt rakkaan ihmisen. Hän voi istua vieressä bussissa tai kahvipöydässä.”
Moni haluaa palata töihin mahdollisimman pian, jotta päivät täyttyvät ja tuttu rytmi säilyy.
Suru muistuttaa aaltoliikettä: välillä helpottaa, sitten iskee taas musta hetki. Ensimmäinen vuosi on vaikein, koska silloin kokee ensi kertaa tärkeät merkkipäivät ja juhlapyhät ilman läheistään. Vuosia tietty tuoksu tai musiikkikappale yhdistyy kuolleeseen ja aktivoi surun uudestaan.
Itsemurhan tehneen läheiset saattavat lopun ikäänsä kysellä itseltään, olisinko voinut tehdä jotakin, miksi en huomannut tai tajunnut.
”Syyllisyyteen kiinni jääminen katkeroittaa mielen. Tunnetasolla täytyisi päästä siihen, ettei aikaa voi kääntää taaksepäin. Ulkopuolisena on tietenkin aina helppo sanoa, miten olisi hyvä tehdä. Nämä ovat vaikeita kysymyksiä”, Kaunonen tietää.
Surematta jäänyt suru on tutkitusti vaarallista.
”Sairastuvuus ja kuolleisuus ovat isompia kuin muilla. Kun suru jää päälle, ei näe tai ymmärrä sitä hyvää, mitä elämässä on jäljellä.”
Kaunonen muistuttaa, että jokaiseen kuolemantapaukseen liittyy muitakin kuin ydinperhe. Vuosittain Suomessa menehtyy 250 lasta, ja suru heidän kuolemastaan koskettaa moninkertaista joukkoa.
Hiljaiset hautajaiset ovat yleistyneet ja saattoväki vähentynyt.
”Voi olla, ettei vainajalla ole paljon sukua tai ystäviä. Voi olla, että vainaja on toivonut pienimuotoista tilaisuutta. Hautajaiset on kuitenkin paikka, missä on lupa surra. Siellä saa muistella ja juhlia elämää, joka on ollut. Se on hyvin hoitavaa.

Artikkeli Surua isolla kauhalla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Hänen mukaansa hyvä yhteisöön kuulumisen kokemus auttaa kasvussa nuoresta nuoreksi aikuiseksi.

– Eikö tarkoituksena ole kasvaa sellaiseksi ihmiseksi, joksi Jumala on jokaisen tarkoittanut!

Rippikoulu antaa hengellistä ja henkistä rakennusmateriaalia omaan kasvuun. Rippikoulun opettajien ja isosten tehtävä on avata, mitä hengellisyys antaa ihmiselle.

– Parhaimmillaan rippikoulu on yhteisö, jossa voi kokea Jumalan rakkautta. Rippikoulu voi olla turvallinen yhteisöllinen hetki kasvun tiellä, Puupponen sanoo.

Rippikouluissa vallitsee avoin ja keskusteleva ilmapiiri. Asioista voi keskustella, epäilykin on sallittua.

– Rippikoulussa voi peilata omaa kasvua toisiin nuoriin, vähän vanhempiin isosiin ja perheen ulkopuolisiin aikuisiin. Toivottavasti viestinä on: sinä olet arvokas ja Jumalalle rakas.

Elämän ja kuoleman kysymykset

Rippikoulun viitekehys on aina hengellinen, sillä kyse on kirkon toiminnasta.  Vuonna 2001 vahvistetun Rippikoulusuunnitelman yleistavoitteena on, että nuori vahvistuu uskossa kolmiyhteiseen Jumalaan ja kasvaa rakkaudessa lähimmäiseen.

– Rippikoulussa ovat läsnä elämän ja kuoleman kysymykset. Tunneilla ja vapaa-ajalla puhutaan myös ihmissuhteista, harrastuksista, opiskelusta, ja perheestä. Älyllinen pohdinta ja kokemuksellisuus mahtuvat samaan pakettiin, Puupponen sanoo.

Käsittelyyn nousevat myös kärsimykseen liittyvät kysymykset. Miksi maailmassa on niin paljon kärsimystä? Miksi Jumala ei auta? Oma vastuu ja Jumalan vaikutus maailman todellisuuteen puhuttavat. Monet teemat nousevat nuoren omasta elämänpiiristä.

– Nuoret miettivät omaa tulevaisuuttaan, heillä on huolia läheisistä, he pohtivat tasa-arvoon liittyviä kysymyksiä, kiusaamista ja sen kitkemistä. Rippikoululaiset kyselevät myös, onko Jumala todella olemassa ja kuka Jeesus on.

Keskustelua käydään aikuisen kanssa isolla porukalla ja pienryhmissä isosen johdolla. Toisinaan keskustelua käydään oppimispäiväkirjan sivuilla työntekijän ja nuoren kesken.

Jyväskylän seurakunnassa tehtiin vuonna 2013 kysely, jolla selvitettiin rippikoululaisten riparikokemuksia ja  tyytyväisyyttä rippikouluunsa.

– Kyselyyn vastasi noin 800 ihmistä. Rippikouluun oli meillä kokonaisuudessaan tyytyväisiä 83 prosenttia vastanneista. Rippileiriin  osallistuneiden tyytyväisyys oli hiukan korkeampi eli 85 prosenttia, Puupponen sanoo.

Rippikoulu siirtymäriittinä

Kirkkohallituksessa kasvatus- ja perheasioiden apulaisjohtajana työskentelevän Jarmo Kokkosen mielestä nuoriin vaikuttamista on hyvä pohtia. Ylipäätään uskontoon liittyvistä asioista täytyy puhua.

– Jos jokin aihe yhteisössä on kielletty tai tabu, se altistaa ääri-ihmisille ja -vaikutteille.

Väitöskirjassaan Sukupuoli ja yhteisöllisyys rippikoulun rituaaleissa (2016) hän perehtyi aiheeseen, jota kirkossa on vain vähän tutkittu. Siirtymäriittinä rippikoulu kokonaisuudessaan on rituaali, joka tekee lapsista naisia ja miehiä.

–  Aikuisen velvollisuus on sanoittaa niin uskoontuloa kuin seksuaalisuutta, etsiä sanoja, jotka vastaavat nuorten kysymyksiin ja tunteisiin. Rippikoulu tarvitsee suoraa puhetta sukupuolen ja seksuaalisuuden suhteesta hengellisyyteen, sanoo Kokkonen, teologi, valtiotieteilijä ja neljän lapsen isä.

Teemat ovat keskeisiä syntymän, puberteetin ja avioliittoon siirtymisen riiteissä. Arkikielessähän rippikoulua on pidetty ”naimaluvan saamisena”.

Ihminen on kokonaisuus

Murrosiässä nuori kaipaa kodin ulkopuolista keskustelukumppania.

– Seurakunnan työntekijät ovat paljon vartijoina. Seurusteluun liittyvät kysymykset ovat tärkeitä, vaikkeivat helpoimpia.

Kristillisen käsityksen mukaan jokainen ihminen on Jumalan kuva.

– Ihminen on jakamaton kokonaisuus, sielu, henki ja ruumis. Jos ruumis voi huonosti, sielu ei voi voida hyvin. Elämä Jumalan maailmassa tarkoittaa, että ihminen pitää kokonaisuudesta huolta.

Rippikoulussa kuuluisi selkeästi sanoittaa myös seksuaalisuuden pyhyyttä, kauneutta, herkkyyttä, luotuisuutta ja hengellisyyttä, vaikka Kokkosen tutkimustulosten mukaan näin tapahtuu harvoin.

Rippikoulussa nuorten sosiaalinen tila on seesteisempi kuin koulussa, ja esimerkiksi kiusaamista on vähemmän. Silti myös nuoret voivat olla keskenään erimielisiä. Olennaista on avoimuus ja oman mielipiteen perusteleminen. Näin eri tavoin ajattelevat voivat oppia ymmärtämään toisiaan.

– Asenteella ”minun kantani voittaa ja noiden häviää” ei tässä maailmassa pärjää. Vaikkapa maahanmuuttokysymyksissä on tärkeämpää pystyä ymmärtämään, että joku ajattelee toisin kuin tavoitella pakotettua yksimielisyyttä, Kokkonen sanoo.

Riparilla nuori saa peilata omia ajatuksiaan eri-ikäisten kanssa.

– Moniäänisyys on rippikoulun vahvuus. Aikuisten lisäksi mukana on 16–18-vuotiaita keskustelukumppaneita, isosia ja aputyöntekijöitä.

Seksuaalisuus ja rippikoulu

Rippikoulutyöntekijät nimeävät sukupuolen ja seksuaalisuuden suhteen hengellisyyteen rippikoulun erityiseksi anniksi. Kokkosen tutkimus osoitti, kuinka vaikea tätä on nuorille konkreettisesti sanoittaa. Emme ole harjaantuneet puhumaan seksuaalisuudesta ja Jumalasta yhdessä.

– Siihen tarvitaan uutta kieltä, uusia vertauskuvia. Toivottavasti saamme runoilijoita ja taiteilijoita, jotka löytävät oikeita sanoja ja kuvia näille asioille. Toivottavasti esiin nousevat myös vaiennetut äänet kirkon historiasta, ja esimerkiksi mystikot ja kirkkoisät löydetään uudella tavalla.

– Meillä on varaa ottaa pitkä askel taaksepäin: alkukirkossa tulkinta oli kokonaisvaltaisempaa kuin nykyisin. Ihminen on pyhä, luonto on pyhä, ihmisruumis on pyhä. Luonnon vaalimisen tärkeys on jo tajuttu, ja samalla tavalla voisimme oppia arvostamaan ihmisen ruumiin pyhyyttä.

Artikkeli Rippikoulussa kaveri on peili julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.