– Kokemus hengellisestä väkivallasta voi olla vuosien takaista tai tuoretta. Ryhmä tarjoaa paikan, jossa koetusta on mahdollisuus puhua, ehkä jopa ensimmäistä kertaa, kertoo Ålander.

Hengellinen väkivalta tapahtuu usein yhteisöissä. Ryhmän jäsenyys ei ole kuitenkaan rajattu kokemukseen tietyistä hengellisistä yhteisöistä tai uskonnoista.

– Meidän molempien kohdalla hengellinen väkivalta tapahtui yhteisöissä, jotka olivat keskenään aivan erilaisia. Myös taustamme eroavat. Silti teemat väkivallassa ovat täysin samat, kertovat kokemusasiantuntijat.

Ryhmä kokoontuu kevään aikana kuusi kertaa Etelä-Pohjanmaan perheasian neuvottelukeskuksessa Seinäjoella.

Pelottelua ja painostamista

Hengellinen väkivalta on yksi muoto henkisestä väkivallasta, johon liittyy uskonnollinen ulottuvuus. Se on kokemuksellista väkivaltaa, jossa vahingoitetaan ihmisen uskonnonvapautta ja uskonnollista identiteettiä.

– Siihen liittyy usein pelottelua, painostamista tai eristämistä uskonnon nojalla, tai muuta epäasiallista käytöstä. Poissuljettua ei ole myöskään fyysinen väkivalta, kertoo toinen kokemusasiantuntijoista.

Riski hengelliselle väkivallalle kasvaa tiukkasääntöisissä yhteisöissä, joissa jäsenillä on usein kollektiivinen identiteetti, ideologia ja toimintatavat sekä vahva johto.

Vertaistukiryhmän toiminta itsessään ei ole hengellistä.

– Emme rukoile, pidä hartauksia tai kysele uskonkäsityksistä. Ryhmä on avoin kaikille hengellistä väkivaltaa kokeneille, Ålander jatkaa.

Pelkkä tunne riittää

Ilmoittautumisen jälkeen Ålander muodostaa lopullisen ryhmän käytyään lyhyen alkukeskustelun ilmoittautuneiden kanssa. Ryhmä toimii suljettuna ryhmänä, jossa keskustelut ovat luottamuksellisia.

– Samalla tavalla toimivat seurakunnan sururyhmät. Emme tarjoa terapiaa, vaan paikan, jossa asioista on mahdollisuus puhua ja saada ehkä ymmärrystä tunnereaktioille, joita on kokenut. Ryhmä toimii sosiaalisena vertaistukena. Kokemusasiantuntija korostaa, että riittävä perustelu ilmoittautumiselle voi olla myös pelkkä tunne.

– En ollut itsekään aluksi varma, että olenko kokenut hengellistä väkivaltaa. Ajan kuluessa, irtauduttuani yhteisöstä, sain käsiteltyä asiaa ja peilattua käsityksiäni arkisiin, yhteisön ulkopuolisiin käsityksiin. Se toi varmuuden kokemastani, hän kertoo.

Kokemusasiantuntijat pitävät vertaistukiryhmää hyvin tarpeellisena.

– Olen päässyt eteenpäin tilanteesta puhumalla ja puhumalla. Vertaistuella on todella suuri merkitys. Se auttaa muistamaan, että ihan kuka vain voi kokea hengellistä väkivaltaa, eikä se ole uhrin syy.

Toinen kokemusasiantuntijoista kertoi löytäneensä netistä ryhmän, joka auttoi häntä silloin, kun kamppailu kokemusten kanssa oli suurinta.

Sanna Ålander toivoo uuden vertaistukiryhmän herättävän mielenkiintoa. Tapaamisissa keskustelut rakentuvat eri teemojen ympärille, kuten esimerkiksi häpeän ja syyllisyyden. Ryhmäläiset voivat nostaa esiin myös haluamiaan teemoja kokoontumiskertoihin. Keskusteluissa voi olla myös hiljaa, jos siltä tuntuu.

Ilmoittaudu mukaan

Vertaistukiryhmä hengellistä väkivaltaa kokeneille aloittaa toimintansa 18.4.2023. Jos aihe koskettaa sinua, ota yhteyttä Sanna Ålanderiin sähköpostitse sanna.alander@evl.fi tai puhelimitse 044 768 1458. Vertaistukiryhmä kokoontuu kuusi kertaa suljettuna ryhmänä kello 17.30–19 kevään aikana. Kokoontuminen tapahtuu Etelä-Pohjanmaan perheasiain neuvottelukeskuksen tiloissa Seinäjoen Kalevankadulla.

Artikkeli Paikka, jossa voi puhua kokemastaan julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Siinä ei ole mitään, mistä erityisemmin pitäisin. Olenhan menettänyt silloin kaiken.

Ikuinen taakka

Läheisen menettäminen rikoksen uhrina on erityisen raskasta.

– Se on ikuinen taakka, joka seuraa läpi elämän. Joku on joskus sanonut sitä läheisten ja omaisten elinkautiseksi. Minusta se on osuva ilmaus kuvaamaan tapahtunutta, Heidi kertoo.

– Ennen oli helppo ajatella, että rikoksia vain tapahtuu jossakin. Yhtäkkiä itse joutui huomaamaan, että niin voi tapahtua kenelle vain.

Heidille äidin puuttuminen elämästä on ollut tiukka paikka. Tuoreena äitinä hän olisi halunnut erityisesti oman äidin tukea. Alkuvaiheessa Heidi oli paljon myös pikkuveljensä tukena, joka surman jälkeisenä päivänä täytti vasta viisi vuotta. Hänenkin elämänsä muuttui täysin. Tärkeänä tukena surun keskellä on ollut äidin äiti, jonka kanssa on kuljettu yhteistä matkaa.

Tuki ensiarvoisen tärkeää

Käytännön asioiden hoitaminen – oikeudenkäynti, perunkirjoitus, veljen sijoitus – kesti lähes pari vuotta. Asian käsittelemiseen ja henkiseen toipumiseen Heidi sai ulkopuolista apua.

– Hyvin pitkään yritin vain suoriutua, hoitaa kodin ja lapsen sekä käydä töissä, mutta eihän siitä tullut mitään. Lopulta esimies huomasi tilanteeni ja varasi ajan työterveyteen. Jäin pitkälle sairauslomalle ja pääsin psykoterapiaan. Kahdeksan kuukauden suunnitelmaan kuului myös asteittainen töihin paluu. Se oli iso asia minulle.

Kriisikeskuksen tuki oli Heidille ensiarvoisen tärkeää, samoin ystävät, jotka pitivät kiinni arjessa. Vuosi tapahtuneen jälkeen Heidi meni mukaan rikoksen uhrina läheisensä menettäneiden vertaisryhmään.

– Siellä sain huomata, etten ollutkaan yksin, ja pystyin puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä.

Apua vertaisryhmästä

Suru nousee yhä pintaan aika-ajoin, mutta muuten elämä on mallillaan.

– Opiskelen, käyn töissä ja elän normaalia arkea. En enää ryve surussa.

Hyvät kokemukset vertaisryhmästä saivat Heidin innostumaan vertaisohjaajan tehtävästä.

– Tuntuu siltä, että elämä on vain päättänyt asioita puolestani. Haluan auttaa muita. Koen sen sydämen asiaksi. Tiedän itse, kuinka vaikeaa on pyytää apua ja sanoa, ettei enää jaksa. Vertaistuen merkitys on valtava. Siellä muut ymmärtävät sinua ilman sanojakin, Heidi sanoo.

Vertaisryhmä auttaa elämässä eteenpäin

Läheisen menettäminen henkirikoksen uhrina on aina traumaattinen kokemus, josta on vaikea selvitä yksin eteenpäin. Huoma – Henkirikoksen uhrien läheiset ry tarjoaa vertaistukea.

– Tavoitteena on, että läheisensä menettänyt löytäisi voimavaroja, joiden varassa jaksaa jatkaa eteenpäin, ja suru loksahtaisi sellaiseksi osaksi elämää, ettei se vaikuta toimintakykyyn, kertoo Huoma ry:n kriisi- ja vapaaehtoistyön koordinaattori Terhi Kantanen.

Apua on saatavilla muun muassa paikallisten vertaistukiryhmien kautta. Jyväskylässä henkirikoksessa läheisensä menettäneiden vertaistukiryhmä kokoontui ensimmäisen kerran viime keväänä. Kokemukset olivat yksinomaan myönteisiä.

– Vertaistuen merkitys koettiin erittäin tärkeäksi juuri siksi, että kokemukset ja tunteet olivat ryhmäläisillä hyvin samanlaisia, ja asioista oli mahdollista puhua suoraan, Rikosuhripäivystyksen toiminnanohjaaja Sari Solismaa toteaa.

Uusi vertaistukiryhmä on tarkoitus käynnistää vielä tämän kevään aikana, mikäli ryhmä saadaan kokoon. Vertaistukiryhmään voi tulla, kun omasta menetyksestä on kulunut vähintään noin vuosi.

– Omaa menetystä on hyvä jollakin tavalla käsitellä ennen ryhmään mukaan tuloa, jotta pystyy ja jaksaa ottaa vastaan myös toisten kokemukset, Solismaa tähdentää.

Toipuminen äkillisestä ja traumaattisesta menetyksestä on aina yksilöllistä. Vertaistukiryhmään voi tulla mukaan, vaikka menetyksestä olisi kulunut useampi vuosi. Tavoitteena on, että jokainen tulisi nähdyksi ja kuulluksi omassa surussaan.

– Ryhmän jäsenenä oleminen ei vaadi mitään. Siellä ei tarvitse osata puhua ja keskustella, vaan mukana voi olla vain kuuntelemassa, jos se tuntuu hyvältä. Jokaisella on oma tärkeä paikkansa ryhmässä, Solismaa korostaa.

Tiesitkö?

Vertaistukiryhmä henkirikoksessa läheisensä menettäneille

• Paikkana Kriisikeskus Mobile, Asemakatu 2, Jyväskylä.
• Ryhmään voi tulla, kun menetyksestä on kulunut vähintään vuosi.
• Suljettu ryhmä kokoontuu kevään 2018 aikana seitsemän kertaa
  sekä kerran syksyllä.
• Ennen ryhmän aloitusta henkilökohtainen tapaaminen
  ryhmäohjaajan kanssa.
• Lisätietoja ja ilmoittautuminen sari.solismaa@jkl.fi tai p. 014 266 7150.

Artikkeli Omaisten elinkautinen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Nyt Pahlsten käy Sädesairaalassa muutamana päivänä viikossa, muulloin hän on kotona oman perheensä ja läheistensä kanssa. Puolison lisäksi perheeseen kuuluvat pojat, joista vanhempi on seitsemän ja nuorempi kohta kolmevuotias.

Koko sairauden ajan Pahlstenilla on ollut perheen ja sukulaisten lisäksi tukenaan myös Pieksämäen lapsuus- ja nuoruusajoilta tuttu ystäväporukka. Parhaat tyypit.

Lukion jälkeen tiet erkanivat, kun opiskelut ja työt veivät heidät erilleen. Välimatkoista huolimatta muutos tarkoitti kuitenkin kuusihenkisen kaveriporukan hitsautumista entistäkin tiiviimmäksi. Heistä tuli toistensa parhaita ystäviä.

Parhaat tyypit pitävät yhtä

Parhaat tyypit -nimitys otettiin käyttöön hieman myöhemmin ja yhteyttä on vuosien saatossa ylläpidetty samannimisen suljetun Facebook-ryhmän kautta. Kymmenen vuotta sitten järjestettiin ensimmäiset yhteiset teemalliset pikkujoulut. Perinnettä on vaalittu siitä lähtien ja muitakin kokoontumisia on järjestetty mahdollisuuksien mukaan.

Sädesairaalassa on tällä kertaa koolla puolet Parhaista tyypeistä, Hanna Pahlstenin lisäksi Sanna Lipponen ja Susanna Oksman. Helsingissä asuva Lipponen on saapunut jokin aika sitten Jyväskylään ja toimii Pahlstenin tukena niin kotona kuin sairaalakäynneillä.

Vastaavan tiiviin jakson hän oli ystävänsä rinnalla tämän ollessa kantasoluhoidoissa Meilahden sairaalassa. Alun perin sairaus luokiteltiin helposti hoidettavaksi, mutta hyvästä hoidosta huolimatta akuutti leukemia osoittautui liian ärhäkäksi.

– Hannan sairaus on ollut aaltoilevaa ja matkalla on ollut erilaisia hoitovaiheita. Pitkin matkaa on ollut toivoa, mutta valitettavasti nyt tilanne on tämä, Lipponen toteaa.

Lipposen ja Oksmanin lisäksi muutkin Parhaat tyypit ovat olleet tukena sairauden eri käänteissä. Sairaus on tiivistänyt ja syventänyt ystävyyttä entisestään. Ystävyyden pohjalta rakentunut vertaistuki on tarkoittanut vierailuja sairaalassa, kaikenlaista yhteydenpitoa niin yksin kuin yhdessä.

– Sairaus on ollut jollain tapaa keskiössä, mutta Hanna on aidosti kiinnostunut kaikesta siitä mitä ympärillä ja meidän muiden elämässä tapahtuu, Oksman tiivistää.

– Ystävyys on täysin vastavuoroista. Tämä on yhdessä elettyä elämää, jossa on jaettu niin vastoinkäymisiä kuin ilojakin, Lipponen täydentää.

Orastava toivo kääntyy pettymykseen

Lipposen ja Oksmanin mielestä vaikeimmat hetket ovat ajoittuneet aina siihen, kun orastava toivo paranemisesta on kääntynyt pettymykseen. Samoin toisen kipujen ja kärsimyksen näkeminen ilman, että voi itse auttaa, synnyttää voimattomuuden tunteen.

– Joku voisi ajatella, että olisi helpompaa jättäytyä pois. Minä koen päinvastoin. Olisi vaikeampaa, jos ei olisi siinä lähellä. Minulle hän on se sama Hanna, ystäväni, Lipponen korostaa.

– Pahinta ovat olleet nämä lukuisat pettymykset ja putoamiset, kun toivo lähtee taas pois ja matto vedetään jalkojen alta, Oksman summaa.

– On vaikeaa kuvitella hyvästelevänsä Hannaa, mutta vielä pahemmalta tuntuu, että hän joutuu hyvästelemään aivan kaiken, Lipponen miettii.

Hanna Pahlsten on iloinen saamastaan tuesta. Hän on saanut apua lasten- ja kodinhoidossa sekä kuljetuksissa sairaalaan. Ystävät ovat myös tuoneet sairaalaan pitsaa – yhdessä syöminen onkin ollut kaikille yksi päivän kohokohdista. Joskus vierailijoita on ollut jopa tungokseen asti, niin että on pitänyt suunnitella jo aikataulutusta.

– Olen miettinyt muita ihmisiä vastaavassa tilanteessa. Kuinka monella on tällaisia ystäviä? Koen itseni tosi onnekkaaksi tässä suhteessa, Pahlsten toteaa.

Yhteinen aika on tärkeintä

Oksman ja Lipponen ovat molemmat huomanneet, että ystävän sairastuminen ja lähestyvä kuolema on pakottanut heidät tarkastelemaan myös omia arvojaan uudelleen.

– Mikä on tärkeää? Pitää miettiä omaa elämäänsä, millä tavalla sen haluaa viettää. Minulle tämä ystävyys on valtavan tärkeä. Samoin se, että heikoimmista pidetään huolta. Ihmisarvon täytyisi olla kiistaton ja koskematon, Lipponen toteaa.

– Olen saanut työpaikalla sovittua työjärjestelyistä, että pystyn käymään täällä. Teen työt sitten toisena aikana. Olen huomannut myös, että en ole mikään yli-ihminen, vaan jossain välissä pitäisi nukkuakin, Oksman pohtii.

– Yhteinen aika Hannan kanssa on tärkeintä, Oli sitä sitten paljon tai vähän, Lipponen täydentää.

Viimeinen lahja Hannalle

Hanna Pahlstenille luonto on ollut aina tärkeä ja sairauden myötä sen merkitys on entisestään korostunut. Ystävät ehdottivat hänelle mahdollisuutta hankkia pala ikimetsää suojelukohteeksi. Hannan suostumuksella helmikuussa aloitettiin Luonnonperintösäätiön kautta Hannan muistometsä -varainkeruukampanja.

Kerätyillä varoilla Luonnonperintösäätiö hankkii pienen metsäalueen uudeksi suojelukohteeksi. Säätiölle on tarjottu useampaa tähän keräykseen sopivaa aluetta Keski-Suomen alueelta. Muistometsä tarjoaa Hannan sukulaisille, ystäville sekä aivan jokaiselle paikan muistella luonnon helmassa omia läheisiään.

Saattohoidossa ollut Hanna Pahlsten kuoli 2.3.2018.

Näin osallistut: 
Siirrä haluamasi summa Luonnonperintösäätiön lahjoitustilille:
FI78 5494 0950 0224 93
Kirjoita viestikenttään ”Hannan muistometsä”.

Artikkeli Parhaat tyypit ja luopumisen hetki julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Emaus-Etindelle tapaa työssään lähinnä näkövammaisia, huonokuuloisia ja omaishoitajia. Työ koostuu sekä kotikäynneistä että ryhmätapaamisista. Kotikäynneillä käydään ulkoilemassa ja hoidetaan arkisia asioita yhdessä.
– Tämä on sellaista rinnalla kulkemista. Joku voi kaivata apua esimerkiksi Kelan lomakkeiden täyttämisessä, Emaus-Etindelle kertoo.
– Omaishoitajina toimivat puolisot saattavat toivoa tuurausta kotona, jotta he pääsevät hetkeksi tuulettumaan, vaikka kävelylenkille itsekseen, hän jatkaa.

Eri ryhmille järjestetään monipuolista virkistystoimintaa: leirejä, kerhoja, metsäretkiä, brunsseja. Seurakunta tekee yhteistyötä kaupungin, keskussairaalan ja erilaisten kolmannen sektorin toimijoiden, kuten Keski-Suomen Näkövammaisten, Jyvässeudun Omais­hoitajien ja Keski-Suomen Muistiyhdistyksen kanssa.
– Vertaistuki on todella tärkeää, samoin riittävä ulkoilu – että ihmiset pääsevät tapaamaan toisiaan. Jokainen kaipaa sosiaalista kontaktia, Emaus-Etindelle sanoo.
Avun tarpeet ovat huonokuuloisilla ja näkövammaisilla erilaisia. Huonokuuloisten kanssa oppii puhumaan rauhallisesti ja selkeästi. Heikkonäköisille on oltava isot tekstit. Näkövammaisille saatetaan lukea kirkossa laulettavan virren sanoja.

Parasta diakoniatyössä on Emaus-Etindellen mukaan ihmisten tapaaminen ja yhdessä tekeminen. Yksin töitä ei tarvitse tehdä. Siitä pitävät huolen uskolliset vapaaehtoiset, joita ilman seurakunta ei pärjää. Näkövammaistyössä vapaaehtoiset auttavat esimerkiksi kerhotoiminnassa sekä äänilehden lukemisessa.
Emaus-Etindelle vietti kuusi vuotta Kamerunissa diakoniatyössä. Afrikan-reissuilta jäi vaikutteena uskallus ottaa rukoukset rohkeammin osaksi diakoniatyötä. Matkalta jäi myös arvostus sitä kohtaan, kuinka hyvin Suomessa monet asiat ovat: turvallisuus, luonto ja puhdas juomavesi.
– Ja että osaa iloita pienistä asioista. Koen sen jonkinlaisena johdatuksena.
Tärkeitä ominaisuuksia diakoniatyössä ovat tietynlainen tilannetaju, herkkyys kuunnella ja taito reagoida. Taitojen lisäksi vaaditaan tietoja, mitä erityisryhmät vaativat. Kaikki sokeat eivät esimerkiksi kaipaa värien selostamista. Pitää osata asettua toisen ihmisen rooliin.
– Avoin mieli on tärkeää, sillä ensimmäiselle kerralla ei tiedä, millainen ihminen odottaa vastassa.

Artikkeli Rinnalla kulkija julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Mikä äitiydessä sitten eniten yllätti vai yllättikö mikään?
– Alussa yllätti, kuinka vaativaa lapsen hoitaminen on, ja kuinka riippuvaisia äidistä vauvat ovat. Siitäkin huolimatta, että sen tiesi tavallaan jo etukäteen, Juntunen pohtii.
Äitiyden mukanaan tuoma jatkuva huolenpito vauvasta on asia, josta ei tiedä täysin millaista se on, ennen kuin itse kokee.
– Itse ajattelin ennalta, että vauvan kanssa eläminen olisi vaikeampaa. Mitä jos lapsi itkee jatkuvasti tai muuta. Jotenkin ihmeellisesti oman lapsensa kuitenkin tuntee ja tunnistaa sen tarpeet, kuten vaikkapa itkun syyn. Kaikki on sujunut lopulta yllättävän helposti ja luonnollisesti, Yli-Pentti pohtii.
Kerho tarjoaa äideille vinkkejä arjen rutiineihin. Vinkkejä voi saada paitsi muilta äideiltä, myös vierailevilta asiantuntijoilta. Esitysten aiheet vaihtelevat vauvojen uniasioista imetykseen ja vyöhyketerapiaan, ja ensiavusta ruoan monipuolistamiseen.

Tänä syksynä vietetään ensimmäistä kertaa valtakunnallista vauvojen päivää. Kansalliseen kalenteriin lisätty vauvojen päivä on aina syyskuun viimeisenä perjantaina. Päivän avulla halutaan kiinnittää huomiota vauvojen hyvinvointiin ja tuoda esille vauvaperheiden haasteita.
Päivän ideoinut Vauva Suomi -yhdistys listaa nettisivuillaan syitä vauvapäivän järjestämiseen: ”Vauva-ajan avioerojen yleistyminen, yksihuoltajien ja uusperheiden määrän kasvu, syntyvyyden lasku ja palveluihin käytettävien resurssien niukentuminen”.

Vauvakerhon äidit eivät erityisesti uudesta juhlapäivästä innostu, vaikka he pitävätkin ajatusta hyvänä. Keskustelua herää siitä, onko erilaisia teemapäiviä jo liikaa.
– Meillä vauvojen päivä on ainakin joka päivä, ei vain kerran vuodessa, Anni Juntunen linjaa ja rutistaa omaa tytärtään.

Artikkeli Joka päivä on vauvan päivä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kostamon äiti kuoli syöpään kuusi vuotta sitten, juuri kun hänelle itselleen oli syntynyt ensimmäinen ja ainoa lapsi. Isä jäi yksin ja alkoi kirjoittaa runoja. Se oli hänen selviytymiskeinonsa ja tärkeä osa toipumisprosessia.

– Minulle tuli idea, että valon naulat olivat juuri nuo runot ja halusin kuvittaa ne.

Lueskeltuaan isältään pyytämiään runoja uudestaan ja uudestaan läpi, hän alkoi hahmotella niihin sopivaa kuvitusta. Ideoita syntyi runsaasti ja niistä piti löytää sopivimmat, samoin kuin runoista.

– Alun perin ajatus oli, että isäni ei olisi pääroolissa kuvissa, mutta lopulta hän on niissä kaikissa jollain tapaa mukana.

Kesällä Kostamo matkusti Pohjois-Karjalaan, missä isä asui ja mistä hän itsekin on kotoisin. Luontokuvista monet on otettu heidän mökillään, joka toimi kuvausretkien tukikohtana. Kostamolle tärkeintä kuvissa on tunne.

Hän näyttää kuvaa, joka on otettu Kolin huipulta. Kuvassa isä puristaa sylissään tyttären poikaa ja taustalla avautuu avara järvimaisema.

– Poikani syntyi vähän ennen äitini kuolemaa. Isälle ja Samuelille muodostui todella lämmin suhde. He ovat olleet alusta lähtien kuin paita ja peppu.

Kuvasarjan Kostamo haluaa osoittaa myös äitinsä muistolle. Äidille, joka oli hänelle hyvin läheinen. Kostamo toivoo, että näyttely antaisi vertaistukea ja toivoa vastaavassa tilanteessa oleville ihmisille ja heidän omaisilleen tai ystävilleen. Prosessi on ollut Kostamolle itselleen myös tapa työstää uudelleen äidin kuolemaan liittyvää surua.

– Kuusi vuotta sitten lapsen syntymä ja elämänmuutokset tulivat niin vauhdilla, että en ehtinyt välttämättä käsittelemään asioita silloin läpi.

Kostamolle valokuvakilpailu ja sen voitto ei olisi voinut osua parempaan saumaan. Hän ehti työskennellä graafisena suunnittelijana yli kymmenen vuotta, kunnes jäi opintovapaalle. Vuosi sitten hän alkoi opiskella valokuvaajan ammattitutkintoa varten.

Nyt hän on perustamassa toiminimeä ja aikoo jatkossa tehdä sekä valokuvausta että graafista suunnittelua omalla nimellään ja yhteistyössä luova toimisto Visual Fridayn kanssa.

– Ehdin irtisanoa työsuhteeni, ennen kuin edes tiesin voitosta. Kun ryhdyin toteuttamaan itseäni ja haluamiani asioita, palaset ovat vain alkaneet loksahdella paikoilleen.

Valon naulat

Valo, yksinäisyys, kulttuuriset ja hengelliset juuret, armo ja kohtaaminen. Avainsanoja reformaation merkkivuoteen liittyvään näyttelyyn, joka on toteutettu Luovan valokuvauksen keskuksen ja Jyväskylän seurakunnan yhteistyönä.

Kimmo Lehtonen Luovan valokuvauksen keskuksesta innostui pastori Seppo Wuolion tavasta lähestyä isoja kysymyksiä elämänmyönteisesti ja arkisesti. Samoin oli Martti Lutherkin tehnyt aikoinaan.

– Martti löysi näppärästi paikkansa meidän välistä. Tänä päivänä ihmiset lähestyvät ja kohtaavat asioita kuvan kautta. Ne ovat äärimmäisen henkilökohtaisia, sosiaalinen media mukaan lukien, Lehtonen sanoo.

Valon naulat -valokuvanäyttely on nähtävillä marraskuun loppuun asti Jyväskylän kaupunginkirkossa kirkon aukioloaikoina.

Artikkeli Kuvissa tärkeintä on tunne julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Ei työpäivän jälkeen jaksa lähteä kotisohvalta sururyhmään Nykyajan työelämä merkitsee monelle myös matkatyötä. Skype mahdollistaa heidän osallistumisensa, ryhmän toinen vetäjä, seurakunnan diakoniasta vastaava Heini Lekander sanoo.

Sekä ryhmän ensimmäinen että viimeinen kokoontuminen ovat Kuokkalan kirkossa, väliin mahtuu viisi skype-kokoontumista.

– Moni löytää vertaisryhmiä netistä, ja nyt on tarjolla luottamuksellinen vertaisryhmä myös surun käsittelyyn, Lekander kertoo.

Ilmoittautuminen Skype-sururyhmään on parhaillaan menossa.

Ryhmässä jaettu jää ryhmään

Läheisen kuolema muuttaa elämän uudelle tolalle. Suru ei ole sairaus, mutta se voi tuoda muun muassa univaikeuksia ja muistin pätkimistä.

– Sururyhmässä saa kuulla, että muilla on samantapaisia kokemuksia. Jokaisen suru on ainutlaatuinen, mutta silti surussa on myös yhteisiä piirteitä, Lekander sanoo.

Suositus on, että sururyhmään tullaan noin vuoden sisällä kuolemantapauksesta, mutta ei heti hautajaisten jälkeen. Puolentoista tunnin mittaisia kokoontumisia on seitsemän. Ryhmä on luottamuksellinen paikka puhua surusta.

– Ryhmässä jaetut asiat jäävät aina ryhmään.

Sururyhmässä et ole yksin

Asta Vilpposen elämä muuttui, kun hänen miehensä sai syöpädiagnoosin ja menehtyi neljän kuukauden kuluttua taudin toteamisesta. Seuraava sururyhmä alkoi muutaman kuukauden kuluttua menetyksestä, surun polulla vähän liian pian.

– Olin vielä shokkitilassa, eivätkä tapahtumat olleet jäsentyneet mielessäni.

Vaajakosken kirkolla kokoontuneessa sururyhmässä Vilpponen sai vertaistukea ja myös teoriatietoa surun vaiheista.

Tutkittu tieto auttoi ymmärtämään, ettei surua voi kiirehtiä. Ahdistus hellittää aikaa myöten.

– Toisten kokemusten kuuleminen antoi käsityksen, etten ole tilanteessa yksin.

Tunteiden kirjo yllätti

Vilpponen huomasi, että menetykseen liittyy monenlaisia tunteita. Surun, kaipauksen ja ahdistuksen lisäksi mieltä kaihertaa syyllisyys. Olisiko pitänyt huomata sairaus aikaisemmin? Olisiko pitänyt puhua puolison kanssa enemmän kuolemasta? Miten olisi pitänyt ottaa puheeksi hengelliset asiat?

– Sururyhmän vetäjät, pappi ja diakoni, korostivat, että ihminen ei voi hallita elämää eikä kuolemaa. Toisen taivasosuus ei ole minun vastuullani

Vilpposen sururyhmässä oli vain neljä osallistujaa, mikä oli hänen mielestään liian vähän. Toisten menetysten kuuleminen oli positiivinen kokemus, vaikka oma suru estikin paneutumasta toisten kokemuksiin syvällisesti.

Hengellisyys ei ollut ryhmässä tyrkyllä, vaan läsnä lohduttavalla tavalla.

Sururyhmiä Skypessä ja kirkoissa

Sururyhmä Skypessä
Ohjaajina diakoni Heini Lekander ja pastori Kati Reukauf. Osallistujilla pitää olla oma kone ja Skype-yhteys. Ilmoittautumiset 15.9. mennessä heini.lekander@evl.fi tai 050 521 5416. Alkaa Kuokkalan kirkossa 4.10. klo 18–9.30, ja päättyy 10.1. Skypekokoontumiset ovat 11.10., 1.11., 8.11., 29.11. ja 13.12.

Korpilahden sururyhmä alkaa 14.9. klo 18. Ilmoittautumiset 11.9. mennessä 050 557 9003.

Keljonkankaan sururyhmä vuodenvaihteen jälkeen. Lisätiedot 050 549 7015.

Sururyhmä lapsensa tai nuorensa menettäneille vuodenvaihteen jälkeen. Lisätiedot 050 413 9294.

Lasten sururyhmä vuodenvaihteen jälkeen. Lisätiedot 050 380 0583.

Sururyhmä itsemurhan tehneiden läheisille Kortepohjassa to 12.10. klo 18. Ilmoittautuminen suvi.leppapuisto@evl.fi tai 050 549 7008.

Artikkeli Suru muuttaa koko elämän julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kestämätöntä kipua

Terhi Ojalalle oman lapsen menettäminen on ollut pitkä ja kipeä tie pimeydestä pienin askelin takaisin valoon.

– Vaikka sydämestä on amputoitu palanen, ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin mennä eteenpäin, hän sanoo.

Matka on ollut äärettömän raskas. Kipu on ollut välillä kestämätöntä, jotakin sellaista, jota kukaan toinen ei osaa kuvitella.

– Alussa tuntui kuin minut oli heitetty mereen, kylmään ja pimeään, painot jaloissa ja käsissä. Tunsin vajoavani koko ajan alaspäin, en saanut henkeä, en nähnyt mitään.

Heti Mimmin kuoleman jälkeen Terhi Ojala hakeutui lääkäriin. Hänellä oli pakottava tarve varmistaa, että saa nukuttua.

– Tuntui, että sekoan, jos en pysty nukkumaan.

Ensimmäiset kuukaudet olivat pieniä muistikuvia sieltä täältä.

– Olo oli kummallinen, kun ei jaksanut tehdä mitään. Kaikki energia kului hengittämiseen. Suru teki niin kipeää, että itselle oli pakko takoa, että hengitä nyt.

– Jossakin kohtaa vajoaminen pysähtyi. Jostakin kaukaa näkyi yksi valonsäde, jota kohden halusin pyrkiä.

Suru mukana jokaisessa päivässä

Suru on läsnä jokaisessa päivässä. Mimmin tavarat ovat yhä omilla paikoillaan lapsuudenkodissa Kinkomaalla.

– En ole pystynyt hävittämään mitään, Terhi Ojala sanoo.

Toisena päivänä olo on parempi, toisena surullinen ja alakuloinen. Jatkuva ikävä kalvaa mieltä.

– Rankimpia ovat kaikki juhlapyhät, varsinkin äitienpäivä ja isänpäivä, jolloin Mimmi on syntynyt. Jonkinlaista joulua on ollut pakko viettää lapsenlasten vuoksi.

Pahimmillaan suru on tuntunut myös fyysisenä kipuna. Vasen olkapää oli vielä kahden vuoden jälkeen niin kipeä, että Terhin oli pakko mennä lääkäriin.

– Ajattelin, että suruni on olkapäässä, koska se on niin lähellä sydäntä. Onneksi kohtasin lääkärin, joka ymmärsi. Suru voi tuntua myös fyysisenä kipuna.

Terhi on kiitollinen kaikille niille läheisille, ystäville ja kollegoille, jotka ovat kannatelleet vaikeimpina aikoina. Heidän tukensa on ollut korvaamatonta. Ja onneksi on perhe: aviomies, kaksi jo aikuista lasta sekä lapsenlapset, Terhi Ojala huomauttaa.

– Mieheni Esan kanssa juttelemme Mimmistä päivittäin. On suuri lahja, että olemme pysyneet yhdessä.

Luonto on lohduttanut

Olohuoneen ikkunasta avautuu kaunis metsämaisema ja kun oikein tarkasti katsoo, voi mäntyjen välistä nähdä pilkahduksen Päijänteen rantaa. Luonto on ollut toipumisessa valtava voimavara. Samoin Mimmin Nestori-koira, jonka kanssa oli ja on yhä pakko lähteä liikkeelle.

– Luonto on ymmärtänyt ja auttanut. Olen saanut henkistä vahvuutta ja voimaa milloin auringonpaisteesta, tuulen henkäyksestä ja veden liikkeestä. Kun satoi, tuntui, että luontokin itki kanssani.

Tärkeää vertaistukea ovat tarjonneet KÄPY – Lapsikuolemaperheet ry:n sekä nuoren lapsensa menettäneiden Facebook-ryhmät. Jyväskylän seurakunnan järjestämässä sururyhmässä saattoi jakaa asioita samassa tilanteessa olevien vanhempien kanssa.

– Ryhmien sisällä olen voinut purkaa asioita ja huomata, että muut ymmärtävät mistä minä puhun ja miltä minusta tuntuu.

Elämä on hetkissä

Mimmin kuoleman jälkeen Terhi Ojala on joutunut pohtimaan itseään uudelleen niin naisena, äitinä kuin ihmisenä.

– Toivon, että olen muuttunut hyvään suuntaan. Olen aikaisemminkin yrittänyt olla läsnä tässä hetkessä, mutta nyt arvostan hetkessä elämistä vielä enemmän. Elämän kunnioittaminen on lisääntynyt, mutta toisaalta en pelkää enää kuolemaakaan.

Vertaisryhmissä Terhi on huomannut, miten paljon on vanhempia, jotka ovat menettäneet lapsensa. Oman surun keskellä ei tarvitse jäädä yksin.

– Olen oppinut tuntemaan kiitollisuutta, että minulla oli Mimmi 21 vuotta. Kaikki eivät ole saaneet pitää lastaan näinkään kauaa.

Jotain vanhasta minästä on tullut pikku hiljaa takaisin.

– Tänä keväänä huomasin ensimmäistä kertaa, että oli kiva lähteä kavereitten kanssa syömään.

Yksi pieni valonsäde kasvaa vähitellen suuremmaksi ja suuremmaksi.

– Haluan vahvasti kulkea siinä valossa ja löytää kaikesta hyvää ja positiivista.

Sydän on rikki

Terhi Ojala on monta kertaa miettinyt, mitä vastata, kun joku kysyy mitä kuuluu.
– En voi sanoa että voisin hyvin. Ehkä todeta, että paremmin kuin eilen tai viime kesänä. Voinko ikinä enää sanoa, että voin tosi hyvin. En voi, kun sydän on rikki.

Artikkeli Pimeydestä kohti valoa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.