Sairaanhoitaja nimeltään Hilma Likius Awene

Kuvan sairaanhoitaja on nimeltään Hilma Likius Awene. Hän oli tunnettu sairaanhoitaja, joka usein avusti sairaalapappi Abisai Henokia työssään. Sairaanhoitajien koulutus alkoi Onandjokwen sairaalassa vuonna 1930 ja on jatkunut näihin päiviin asti. Hilma Likius oli siis yksi sen ensimmäisten vuosikymmenien oppilaista.

Tietolähteeni tässä on ystäväni, ELCIN-kirkon pääsihteeri Alpo Enkono, joka tunnisti lopulta Hilman sairaanhoitajatätinsä työtoveriksi ja hyväksi perheystäväksi. Paljastui myös, että Hilma oli hänen nykyisen puolisonsa Taamban anoppi tämän ensimmäisestä liitosta. Alpo jakoi myös lisätietoa kuvan sairaalapapista, isosedästään Abisai Henokista.

Eurooppalaista rajanvetoa

Abisai Henok Aludhilun tarina alkaa Onaihedassa etelä-Angolassa, jossa hän syntyi noin vuonna 1872, kuten namibialainen pappismatrikkeli kertoo. Jotta voisi ymmärtää miten hän päätyi Onandjokwen sairaalapapiksi vuosiksi 1954–1965, täytyy tarinaa avata hieman laveammalti. Tällöin aukeaa myös näkymä Ambomaan lähetystyön historiaan, aikaan, jolloin luterilainen lähetystyö alkoi Oukwanjaman heimoalueella, Namibian ja Angolan rajamailla. Pohdittaessa suomalaista lähetyshistoriaa, ei ehkä muisteta aina sitä, että Ambomaan pohjoisosissa uraauurtavaa työtä kristinuskon leviämisen edistämiseksi teki suomalaisten lisäksi myös saksalaiset ja lopulta hyvin merkittävällä tavalla namibialaiset itse.

Oukwanjaman kuningaskunta kattoi ja kattaa edelleen alueen, jonka jakaa kahtia ikävällä tavalla viivasuora raja. Se oli ilmiselvästi piirretty karttaan viivoittimella Berliinin konferenssissa 1884 Afrikan siirtomaita jaettaessa. Puolet alueesta jäi nykyisen Angolan ja puolet Namibian valtioille. Suomalaisista lähetystyöntekijöistä Karl L. Tolonen oli yrittänyt aloittaa työtä tuossa pohjoisessa heimossa jo 1871, mutta oli tullut kuningas Mweshipandekan torjumaksi ja palannut Ondongaan.

Saksalaiset Reinin lähetyksen työntekijät August Wulfhorts ja Friedrich Meisenholl onnistuivat paremmin ja perustivat vuonna 1891 Oukwanjaman kuninkaan, Weyulu Hedimbin luvalla lähetysaseman Ondjivaan, noin 40 km nykyiseltä rajalta pohjoiseen. Saksalaiset perustivat vielä kolme muuta asemaa Omupandaan, Omatembaan ja Namakundeen.  Mainittakoon, että Martti Rautasen vävy, Herman Tönjes teki myös merkittävää työtä tällä alueella, jossa saksalaiset toimittivat ensimmäisen kasteen jo vuonna 1895. Se kristillinen seurakunta, josta voidaan laskea luterilaisen lähetystyön saapuminen Oukwanjamaan, syntyi siis nykyisen etelä-Angolan alueelle.

Kansainvälistä valtataistelua

Portugalilainen siirtomaahallinto ei katsonut tätä toimintaa hyvällä, vaan suosi mieluummin katolilaisten työtä. Uusien siirtomaiden välinen rajalinja ei ollut aivan tarkkaan Reinin lähetyksen työntekijöiden tiedossa ja he tulivat asettuneeksi seudulle, joka ei kuulunutkaan Saksan Lounais- Afrikalle vaan Portugalin varaamalle alueelle. Tämä hiersi välejä siirtomaahallintoon.

Tilannetta ei helpottanut se, että Oukwanjaman kuninkaaksi tuli v 1911 Mandume yaNdemufayo, joka ei suhtautunut saksalaisiin ollenkaan niin myönteisesti kuin edeltäjänsä. Lisäksi saksalaisten työtä koetteli trooppiset taudit ja kuolemantapaukset. Ensimmäisen maailmansodan vaikutuksesta Saksa joutui luopumaan Lounais- Afrikasta. Kuningas Mandume ajautui huonoihin väleihin sekä portugalilaisten, että alueelle saapuneiden englantilaisten siirtomaajoukkojen kanssa ja tuli noissa kahnauksissa polttaneeksi Ondjivan lähetysaseman.

Lopulta saksalaiset joutuivatkin vetäytymään Angolasta vuonna 1916. Noin 1400 luterilaista kristittyä jäi kahden vahvan seurakunnan jäsenen Simson Shituwan ja Wilhelm Kafitan johdettaviksi. Monet tästä joukosta siirtyivät heidän mukanaan nykyisen Namibian puolelle Omafoon, noin 10 km nykyiseltä rajalta etelään. Kun suomalaisten sitten onnistui perustaa lähistölle Engelan lähetysasema vuonna 1921 – paikkaan, jonka Shituwa heille osoitti – oli alueella jo olemassa kristillinen seurakunta, joka alkoi myös nopeasti kasvaa.

Abisai Henok Aludhilun tie kirkon töihin

Abisai sekä hänen veljensä Joel ja Aaron olivat siis kotoisin Angolan puoleisesta Oukwanjamasta. Heidät oli kastettu (Abisai vuonna 1902 tai 1903), Namakundessa saksalaisten Reinin lähetystyöntekijöiden asemalla.  Tämä selittää myös heidän raamatulliset nimensä, jollaiset eivät vielä tuohon aikaan olleet itsestäänselvyys ambolaisten keskuudessa. Lieneekö syynä kuivat katovuodet ja nälkä vai alueella vallinnut muu ahdinko, nämä veljekset siirtyivät Namibiaan jo 1900 luvun alkuvuosina, jo ennen suuremman joukon muuttoa. Ondongan heimoalueella he päätyivät aikanaan Oshigamboon ja Olukondaan, jossa Abisai Henok kävi rippikoulun ja konfirmoitiin 1905.

Kun Oniipan opettajaseminaari perustettiin vuonna 1913, näistä Angolasta muuttaneista kastetuista kristityistä rekrytoitiin oppilaita ensimmäisille vuosikursseille. Heistä muodostui myös nuoren Ambo-Kavangon kirkon uuden sukupolven tukijalka. Aaron ja Joel toimivat opettajina Oshigambon alueella, jossa heidät vieläkin muistetaan. Yhteydet Oshigamboon saattavat selittyä sillä, että ennen kuin August Hänninen perusti Engelan lähetysaseman vuonna 1921, hän palveli Oshigambosta käsin Omafossa Angolasta muuttaneita kristittyjä. Emil Liljeblad suoritti siellä ensimmäisen kasteen vuonna 1918.

Opettaja Abisai Henok, samoin kuin aiemmin mainittu angolalaisten hengellinen paimen, Simson Shituwa päätyivät ensimmäisen, vuonna 1922 Oniipassa aloittaneen pappiskurssin opiskelijoiksi. Shituwa vihittiin papiksi 1925 ensimmäisessä ordinaatiossa. Henok opiskeli ensimmäisellä kurssilla, mutta sai jostain syystä pappisvihkimyksen vasta 1929 Engelassa. Sen jälkeen hän palveli ensimmäisenä ambolaisena pappina Olukondan seurakuntaa vuosina 1929–1944.

Esikuvia ja muutosagentteja

Jälkeen päin voidaankin havaita näiden ensimmäisen pappisvuosikurssin oppilaiden, Shituwan, Henokin ja, niin ikään Oukwanjamasta tulleen Paulus Hamutenyan, samoin kuin läntiseltä Ambomaalta kotoisin olleen ja siellä merkittävän pappisuransa tehneen Sakeus Iihuhwan historiallinen vaikutus. Heidän kaltaisensa pioneerit olivat luomassa kirkkoa molemmin puolin rajaa.

Valtakunnan raja ei nimittäin estänyt Angolan puolelle tehtyjä lähetysmatkoja. Vilho Kaulinge, emeritus piispa Apollos Kaulingen isä, teki sinne vierailuja Ondobesta käsin, jonne hän oli perustanut seurakunnan 1937.  Tässä yhteydessä on syytä mainita myös Simson Ndatipo, jonka Ambo-Kavangon kirkko lähetti lähetystyöhön Angolaan vuonna 1954 sekä Nakayalesta, Ombalantusta syntyisin oleva Noa Ndeutapo, joka lähetettiin pohjoiseen naapurimaahan vuonna 1962. Hänen sitkeän työnsä tuloksena sai syntynsä Angolan evankelisluterilainen kirkko, joka rekisteröitiin virallisesti vuonna 1994.

Nämä ovat niitä kirkkohistorian merkkihenkilöitä, joiden muistoa lähetystyöntekijöinä suomalaisten rinnalla nykypolvet Namibiassa vaalivat, mutta joiden nimiä suomalainen historian kirjoitus ei useinkaan mainitse. Jokaisesta heistä voisi kirjoittaa mielenkiintoisen elämänkerran.

Lähteinä käytetty:

• Enkono, Alpo: Puhelinkeskustelut 26.8. ja 7.9.2020 sekä whatsapp viestit 24.8-7.9.2020
• Löytty, Päivi ja Sakari 2017.    Research on Mission, Diakonia and Social Services in ELCIN Western Diocese. The past, the present and the future opportunities in Holistic Mission. Human Development Office of ELCIN Western Diocese, Namibia. Julkaisematon tutkimus.
• Nambala, Shekutaamba V.V. 1995: Ondjokonona yaasita naateolohi mu ELCIN. (Pappismatrikkeli). ELOC Printing Press, Oniipa, Namibia.
• Paunu, Uno 1937: Kertomukset Afrikan lähetysalalla vuonna 1937 toimitetuista tarkastustilaisuuksista. Suomen Lähetysseura, Helsinki.
• Peltola, Matti 1958: Suomen Lähetysseuran Afrikan työn historia. Sata vuotta suomalaista lähetystyötä II. Suomen Lähetysseura, Helsinki.
• Pentti, Eljas 1958:  Ambomaa. Suomen Lähetysseura. Helsinki.
• Sheefeni, Nehemia 2013: The Lutheran Missionaries´ Work in Oukwanyama since 1891 – 1921. Mini Thesis for a Bachelor’s Degree of Theology. The United Lutheran Theological Seminary – Paulinum, Windhoek, Namibia.

Artikkeli Post post scriptum: Abisai Henok Aludhilu ja muita Namibian kirkkohistorian merkkihenkilöitä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Nykyään on ylipäänsä vaikea kuvitella sitä maailmaa, jossa mertentakaisten siirtomaiden suruton haltuunotto ja hyväksikäyttö nähtiin jonkinlaiseksi luonnonjärjestykseksi, ellei peräti Jumalan tarkoittamaksi asiantilaksi. Suomen Lähetysseuralla ei tällaista taloudellista intressiä kuitenkaan ollut.

Brittiläisiin lähetystyöntekijöihin verrattaessa suomalaislähetit olivat ainakin siinä mielessä erilaisia, että he eivät tulleet maasta, joka harjoitti Afrikassa kolonialismia, ja heiltä puuttui näin ollen ymmärrys itsestään kolonialismia harjoittavan imperiumin edustajina. Tosin on mahdotonta arvioida, millä tavoin kuuluminen Venäjän valtakuntaan, joka toteutti itäisillä rajoillaan aggressiivista laajentumispolitiikkaa, vaikutti suomalaislähettien itseymmärrykseen.

Kohtalaisella varmuudella voidaan kuitenkin sanoa, että oletus valkoisen rodun kehittyneisyydestä afrikkalaisiin verrattuna ei ollut suomalaisille vieras. Kovin vähän kuitenkin tiedetään siitä, kuinka paljon ensimmäisten suomalaisten lähetystyöntekijöiden suhtautumiseen paikallisia ihmisiä kohtaan vaikutti se, että he olivat suhteellisen kouluttamattomia ja noin puolet heistä käsityöläisiä. Ja kuten Martti Rautasesta puhuttaessa usein muistetaan sanoa, hän oli inkeriläisen maaorjan poika, joka joutui isänsä kuoleman jälkeen jo nuorena ottamaan vastuun torpan hoidosta.

Tekeekin mieli ajatella, että sääty- tai luokkaero suomalaisten ja paikallisten ei ollut ainakaan niin suuri kuin se olisi ollut, jos lähetit olisivat edustaneet ylempiä säätyjä. 1800-luvun lopun Afrikassa monilla käytännön elämän taidoilla oli varmasti suurempi merkitys kuin esimerkiksi kirjallisella sivistyksellä. Lisäsi kamppailu jokapäiväisestä leivästä yhdisti lähettejä ja paikallisia ihmisiä toisiinsa.

Lähetys oli kansallinen hanke

Vaikka lähetystyö jo määritelmällisesti suuntautuu ulospäin, on sillä myös kansallisia merkityksiä. Suomessa Lähetysseuran perustaminen oli siinä mielessä kansallinen hanke, että sitä perusteltiin juuri sen kautta, että se olisi itsenäisen kansakunnan tuntomerkki. Näin seuran perustamisesta iloittiin Helsingfors Tidningarissa vuonna 1859:

”Täten tämä kansa ensi kerran selvästi tajuten päämäärän, astuu ihmiskunnan, kansakuntien riveihin, valmiina voimainsa mukaan työskentelemään maailman valkeuden hyväksi, – siinä varmassa päätöksessä, ettei se enää uskonnon alalla tahdo olla kansakuntien keskuudessa kuokkavieras, joka ainoastaan ottaa vastaan, vaan myös muille antaa mitä se voi.”

Perustamishankkeen kansallisesta luonteesta kertoo sekin, että sen allekirjoittajina oli joukko aikakauden merkkihenkilöitä (mm. Topelius ja Lönnrot), samoin kuin se, että alun perin suuntana olivat suomensukuisten heimojen asuinsijat Pohjois-Venäjällä ja Siperiassa. Kun Venäjän keisari kielsi aikeen, suomalaiset noudattivat saksalaisen lähetysjärjestön kutsua alueelle, jota alettiin kutsua Ambomaaksi.

Ambomaasta tulikin sitten tuttu paikka suomalaisille. Sen lisäksi, että noin 500 lähetystöntekijää on työskennellyt alueella, tuhannet suomalaiset lähetysharrastajat ovat jo 150 vuoden ajan seuranneet tiiviisti sen elämää.

Muutosagentit

Ambomaalla suomalaiset vaikuttivat perustavalla tavalla paikalliseen kulttuuriin ja elämänmenoon. Keskustelua suomalaisten alulle panemien muutosten laadusta käydään tällä hetkellä niin Suomessa kuin Namibiassa. Tätä keskustelua vauhdittamassa on Marjo Kaartisen, Leila Koivusen ja Napandulwe Shiwedan toimittama (ja verkossa vapaasti luettavissa oleva) artikkelikokoelma Intertwined Histories: 150 Years of Finnish Namibian Relations.

Lähetystyön aiheuttamaa muutosta arvioitaessa ei välttämättä ole olennaista se, olivatko vaikutukset tarkoituksellisia. Lähetit eivät esimerkiksi voineet ennakoida sitä, että heidän saapumisellaan oli seurauksia paikallisten yhteisöjen valtasuhteisiin. Se, että yksi Ovambo-johtajista, Ondongan kuningas Shikongo shaKalulu, suhtautui suopeasti suomalaistulokkaisiin ja näki heidän merkityksensä uusien tietojen ja taitojen oppimisen kannalta, aiheutti sen, että kyseisen alueen ja siellä puhutun kielen merkitys kasvoi muihin ryhmiin verrattuna. Ndongan kieli on ensimmäinen, jolle kehitettiin kirjallinen muoto.

Lähetystyön aiheuttamia kulttuurisia jälkiä ja ovambojen muistitietoa tutkinut Kim Groop toteaakin (artikkeli löytyy täältä), että ”[h]yödyntämällä suomalaisten vieraidensa tietämystä ja taitoja muuan muassa terveydenhuollossa, politiikassa ja rakentamisessa, Ondongan kuninkaat kasvattivat kuningaskuntansa alueellista ylivoimaa”.

Yksi mielenkiintoinen ja aivan liian vähälle huomiolle jäänyt ilmiö lähetystyön piirissä on lähetystyöntekijöiden ”apulaiset” eli ne paikalliset ihmiset, jotka työskentelivät jonkinlaisessa palvelusuhteessa lähetysasemilla. Apulaiset olivat usein ensimmäisiä kastettuja kristittyjä ja joutuivat tästä syystä kokemaan torjuntaa omassa yhteisössään. Omaksuessaan lännestä peräisin olevia arvoja ja toimintatapoja ja siirtyessään näin ainakin osittain yhdestä elämäntavasta toiseen he olivat eräänlaisia muutoksen agentteja.

Tähänastisessa suomalaislähetyksen historiankirjoituksessa on keskitytty pitkälti suomalaisiin toimijoihin, ja paikalliset ihmiset on nähty pitkälti toiminnan kohteiksi. Afrikantyöstä on kirjoitettu perusteellisia kokonaisesityksiä, joista ohittamaton on yhä Matti Peltolan vuonna 1958 ilmestynyt SLS:n Afrikan työn historia. Sitä ja monia muita seuran piirissä syntyneitä historiateoksia lukiessa voi kuitenkin kysyä, saavatko paikalliset kumppanit kertomuksessa tarpeeksi tilaa ja huomiota. Se kumppanuuden ihanne, johon lähetystyö nykyään perustuu, edellyttää halua ja kykyä tarkastella kriittisesti lähetyshistoriassa vaikuttaneita valtasuhteita.

Historiankirjoitus sisältää aina monenlaisia valintoja. Kun lähetyshistoria kuvaa lähetystyön kulttuurisia ansioita, kirjakielen, koulutuksen ja terveydenhuollon kehittämistä, kerrotaanko silloin vain suomalaisista? Missä ovat paikalliset kieliasiantuntijat, katekeetat, sairaanhoitajat? Hyvä alku kuvan oikaisemiseksi olisi jo se, että heidän nimensä mainittaisiin.

PS: Nimellä on väliä

Kun etsin kuva-arkistoista kuvitusta edellä olleeseen kirjoitukseen, silmiini osui oheinen Suomen Lähetysseuran kokoelmista peräisin oleva kuva. Se oli varustettu tällaisella tekstillä:

”Sairaanhoitotyöhön kuuluu myös evankeliumin julistus. Sairaalan oma pappi Abisai kiertää kirjalaukun kanssa potilaan luota toisen luo kertoen Vapahtajasta. Musta sairaanhoitajakin halusi tulla kuvaan sinivalkoisessa työpuvussaan. Valok. S.Löytty”

Minua kiehtoivat paitsi kuvan hahmot myös se, että sen oli ottanut vuonna 1956 Namibiassa työnsä aloittanut, vastikään edesmennyt isäni. Melkoinen sattuma, ajattelin, vaiko peräti silmänisku rajan takaa.

Kuvaa tarkastellessani minua kuitenkin harmitti, että papista oli mainittu vain etunimi ja sairaanhoitajalla ei ollut nimeä lainkaan. Saman aikakauden kuvissa mainitaan kyllä suomalaisten lähetystöntekijöiden henkilöllisyydet, mutta afrikkalaiset jäävät harmittavan usein tuntemattomiksi. Kieliikö nimettömyys arvostuksen puutteesta?

Lähetin sitten kuvan veljelleni Sakarille, joka on vuosia työskennellyt Namibiassa ja tuntee paljon kirkon työntekijöitä. Jospa joku heistä tunnistaisi Abisai-papin.

Jos maailma on pieni, kuten sanotaan, on Pohjois-Namibia pikkuruinen. Sakarin ystävä Alpo Enkono, Namibian evankelis-luterilaisen kirkon pääsihteeri, tunnisti kuvasta isoäitinsä Beatan veljen.

Abisai Nghimudimo Henok (n. 1872–1965) vihittiin papiksi 3. toukokuuta vuonna 1929. Hän oli itse asiassa ollut oppilaana jo ensimmäisellä eli vuonna 1922 aloittaneella pappisseminaarin kurssilla mutta sai pappeuden vasta järjestyksessä toisessa pappisvihkimyksessä.

Henok oli kotoisin Onaihendasta, Angolan puolelta, mutta hänen perheensä muutti Namibian puolelle Olukondaan, jossa hän kävi rippikoulun ja konfirmoitiin vuonna 1905. Käytyään ensin opettajaseminaarin hän siirtyi pappisseminaariin. Seurakuntapappina hän toimi Olukondassa 1929–1944 ja Onandjokwen sairaalassa 1945–1965.

Abisai Henok oli ensimmäisiä namibialaisia pappeja, joiden muistoa kunnioitetaan Namibian evankelis-luterilaisen kirkon (ELCIN) piirissä. Hän on yksi niistä, joiden elämäntarinan kautta kirjoitetaan lähetystyön ja sen myötä syntyneen namibialaisen kirkon historiaa.

Kuvan sairaanhoitajan henkilöllisyyttä emme saaneet selville, mutta on selvää, että koulutettuna naisena myös hänellä oli tärkeä rooli maansa historiassa.

PPS (lisätty 10.9.2020)

Lue jatkona ja täydennyksenä tähän Sakari Löytyn kirjoitus ”Post post scriptum: Abisai Henok Aludhilu ja muita Namibian kirkkohistorian merkkihenkilöitä”. Kuvan sairaanhoitajan nimi löytyi kuin löytyikin ja samalla muitakin namibialaisten merkkihenkilöitä.

Artikkeli Suomalainen lähetystyö ja historian muutosagentit julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Medialukutaito on tajua, milloin sinua ollaan johdattelemassa johonkin erityiseen suuntaan tai sinuun yritetään vaikuttaa jotenkin muuten kuin tarjoamalla informaatiota.

Maasola nostaa esimerkiksi tubettajat, jotka tarjoavat katsojalle omaa maailmankuvaansa ja kehuvat erilaisia tuotteita. Katsojan kannattaa tiedostaa, milloin ollaan johdattelemassa kaupallisten palvelujen äärelle.

– Huomaat kohta, että olet alkanut pukeutua samalla tavalla kuin tubettajaidoli.

Ihmiset lukevat vain kavereiden sosiaalisessa mediassa suosittelemia juttuja

Maasola on huolestunut nykypäivän suuntauksesta, jossa ei enää lueta pitkiä tekstejä. Hänellä on tuntuma, että monet lukevat netistä vain iltapäivälehtien otsikot ja muodostavat sen pohjalta käsityksensä asioista.

– Se jää kyllä aika pinnalliseksi.

Nykyään saatetaan lukea pelkästään kavereiden sosiaalisessa mediassa jakamia juttua. Tällaisessa tapauksessa on vaara joutua somekuplaan. Silloin samaa mieltä olevat kaverit vahvistavat toistensa maailmakuvia.

– Kyllä medialukutaito on sen kaivamista, mitä yhteiskunnassa oikeasti tapahtuu.

Maasola muistuttaa, että jokaisen pitää rakentaa oma totuutensa kaikessa viihteen melskeessä. Omasta kuplasta ulos tuleminen ei ole kuitenkaan helppoa.

Ongelma on osittain siinä, että ihmiset haluavatkin olla tietynlaisessa kuplassa.

– Ongelma on osittain siinä, että ihmiset haluavatkin olla tietynlaisessa kuplassa. Haluat, että oma maailmankuva vahvistuu. Silloin jää paljon näkemättä.

– Omasta kuplasta kannattaa ponnistella pois. Helppoa se ei ole. Ihminen on mukavuudenhaluinen.

Kuplalasta voi päästä hakeutumalla erilaisten ihmisten seuraan

Maasola tarjoaa lääkkeeksi omasta kuplasta pois pyristeleville hakeutumista erilaisten ihmisten seuraan. Juttelemaan toisten kanssa ja viemään itseään tilanteisiin, joissa ei ole ollut.

– Saattaa saada ahaa-elämyksiä. Rohkeutta vaatii tehdä aloite juttelun aloittamiseksi.

Mikko Maasola haluaa kiinnittää huomiota omituisiin asioihin ja ajan ilmiöihin. Hän haluaa pudottaa jalustalta asioita, joita on kerrottu totuuksina. Vastakkaisten käsitysten maailmassa totuus voi olla kateissa.

– Kohtuus on oikea tie kaikessa.

Suhtaudumme kauhean huumorintajuttomasti toisiimme

Radiotoimittajana, puhetyöläisenä, näyttelijänä ja stand up-koomikkona toimiva Mikko Maasola on huomannut, että ihmiset eivät ymmärrä enää ironiaa samalla tavalla kuin aikaisemmin – varsinkaan kirjoitettuna. Maasolan radiopakinassa ironian vielä kuulee esimerkiksi äänenpainoista.

– Netti sen on tehnyt. Ihmisen ironian ja satiirin lukemisen taito on rapautunut. Se on karhunpalvelus suomen kielelle.

Maasola on huolestunut, kuinka huumorintajuttomasti suhtaudumme toisiimme.

– Kaikkein kauheinta on, jos ihminen kuolee huumorintajuihinsa tulematta.

Mikko Maasola puhuu Pipliaseuran TA-VA-TAAN kylässä raamattutapahtumassa 19.5.2018

Artikkeli Omasta kuplasta kannattaa ponnistella pois julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Yhteisessä kirkkovaltuustossa vallitsee mielestäni tällainen vastuullinen toimintakulttuuri. Päätösten kautta pääsee oikeasti vaikuttamaan seurakunnan asioihin. Työntekijät, hallinto ja seurakuntalaiset toimivat tiiviisti yhdessä.

Olen tyytyväinen ensimmäiseen kauteeni seurakuntayhtymän kirkkovaltuustossa sekä työhöni Anjalankosken seurakuntaneuvostossa. Olen oppinut paljon uutta, työ sairaalasielunhoidon vastuuryhmässä on ollut erityisen antoisaa.

Omaa aikaansa antaville luottamushenkilöille on kova tarve. Tarvitsemme kaiken ikäisiä, nuorelle polvelle on paikkansa kokeneempien rinnalla. Hakeutuminen uuteen on aina mahdollisuus, kannattaa kokeilla.”

Maarit Kenttälä:
Mielekästä vapaaehtoistyötä
”Minun kiinnostukseni seurakuntaelämään on kanavoitunut toimimisena ensin johtoryhmissä, ja nyt lapsityön ja sairaalasielunhoidon vastuuryhmissä. Seurakuntayhtymän kirkkovaltuustoon olen ponnistanut kahdesti varavaltuutetun paikalta, toimin myös Kouvolan seurakuntaneuvostossa.

Olen kokenut tärkeäksi saada tietää, mitä seurakunnassa tapahtuu. Nyt saan enemmän irti, tunnen asioita ja niiden taustoja sekä voin vaikuttaa niiden toteuttamiseen. Saan ääneni kuuluville keskustelevassa, erilaiset näkemykset ja ihmiset hyväksyvässä ilmapiirissä.

Työhön kuuluu myös paljon hiljaista ja näkymätöntä toimintaa. Saan jonkin verran yhteydenottoja seurakuntalaisilta ja seurakunnan työntekijöiltä, joiden kanssa selvittelemme mitä erilaisimpia aiheita.

Työ seurakunnan eri toimielimissä on minusta mielekäs vapaaehtoistyön tapa olla kiinnostunut kirkosta, johon kuuluu. Eteen tulevat asiat ovat käytännön läheisiä, ja paljon muuta kuin taloutta.

Oman listan kokoaminen syksyn seurakuntavaaleihin esimerkiksi nuorten parista olisi oiva keino lähestyä asiaa. Itse olen hyvin iloinen ja tyytyväinen tekemästäni valinnasta, olen saanut lisää tietoa ja ymmärrystä elämääni ja työuraanikin ajatellen.”

Pauli Similä:
Uuden alussa kohti tulevaa
”Tuoreena iittiläisenä on ollut tosi mielenkiintoista tutustua uusiin ihmisiin ja toimintamalleihin. Koillismaan kasvattina seurakuntaelämä ja kirkon perimmäinen sanoma on aina koskettanut minua. Niinpä lähteminen mukaan luottamustoimiin oli useita kutsuja kuultuani helppo päätös.

Aktiiviseksi seurakuntalaiseksi voi ryhtyä pienin askelin ja hivuttautua pikku hiljaa kohti vastuullisempia tehtäviä. Kirkkovaltuustoon ei kannata pyrkiä vain katselemaan menoa, vaan olla heti valmis tekemään töitä ja pureksimaan vastaan tulevia asioita, joita riittää.

Minua on jonkin verran yllättänyt se koukeroisuus, byrokratia ja hitaus, mikä leimaa asioiden käsittelyä. Tunnen, että olemme kuitenkin matkan alussa ja uuden äärellä kohti joustavampia toimintatapoja, joilla otamme tulevaisuuden vastaan.

Tätä työtä tekemään tarvitsemme vastuuntuntoisia seurakuntalaisia, jotka ovat valmiita perehtymään ja päättämään yhteisistä asioistamme. Äänestäjät olettavat, että hänen ehdokkaansa sitoutuu työhön ja antaa siihen täyden panoksensa. Innovatiiviset ja historian tunnustavat seurakuntalaiset, tervetuloa mukaan.”

Seurakuntavaalit 18.11.2018
Ennakkoäänestys 6.-10.11.
www.seurakuntavaalit.fi

Artikkeli Aktiivisesti seurakuntaelämää kehittämään julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.