– Kuolema voi olla kaunis ja hiljalleen rajan yli lipuva hetki, mutta se voi olla myös hankala ja kivulias, jyväskyläläinen Riikka Kivivuori-Arho sanoo 27 vuoden kokemuksellaan.

Hän hoitaa työkseen saattohoitopotilaita ja näkee paljon kuolemaa. Hoidon kestoa on vaikea ennakoida, se voi jatkua muutamasta tunnista jopa kuukausiin.

Saattohoidon alkaessa tauti on edennyt jo pitkälle. Hoito keskittyy oireiden lievittämiseen, koska sairauteen ei löydy enää parantavaa hoitoa. Kivivuori-Arho paneutuu erityisesti osastolle saapumisen hetkeen, viettää uuden potilaan kanssa aikaa ja kyselee tämän elämänvaiheista, tukipilareista ja läheisistä.

Kuoleva ihminen on äärimmäisen aistiva.

– Saan parhaat eväät yksilölliseen hoitoon kuolevalta itseltään ja samalla rakennan luottamusta, joka kantaa loppuun saakka.

Työhön ei löydy valmista mallia, mutta kuolevan luona tulee olla kiireettä ja aidosti läsnä. Kohtaaminen korostuu.

– Mietin, millaista hoitoa itse haluaisin, jos elämäni olisi sairaalasängyn kokoinen. Kuoleva ihminen on äärimmäisen aistiva ja huomaa, miten häntä katsotaan, kosketetaan ja miten hänelle puhutaan.

Potilaalle kerrotaan loppuun saakka, mitä tapahtuu ja mitä hänelle tehdään – vaikka hän olisi jo tajuton. Hoito yksilöidään myös voinnin mukaisesti. Jos tulee virkeä päivä, ja potilas jaksaa nousta pyörätuoliin istumaan, hän voi vielä lähteä käymään vaikkapa kotonaan, tavata läheisiään ja hoitaa asioitaan.

– Viimeisten aikojen hetken virkeys on aika yleistä. Moni odottaa, että saisi käydä vielä kotona, varaa voimansa siihen, ja sen jälkeen vointi usein romahtaa.

Myös läheisille on tärkeää kertoa, kuka potilasta hoitaa, mitä toimenpiteitä kuolevalle tehdään ja miksi. Omaisia ja heidän toiveitaan kuullaan, ja heitä on helpompi lohduttaa, kun kasvot ovat käyneet tutuiksi.

Joskus omaisten ja potilaan hoitotoiveet poikkeavat toisistaan. Kuoleva voi pyytää hyvin vähän, mutta omaisen luopumisen tuska on suuri ja vaatimuksia saattaa riittää. Omainen asuu ehkä kauempana eikä ole perillä sairauden etenemisestä. Hän voi vaatia, että läheinen viedään jatkohoitoon, vaikka hoidon rajaukset on jo tehty.

Kuolema on ainutkertainen hetki, enkä soisi kenenkään lähtevän täältä yksin.

– Saattohoitopäätöksen jälkeen keskitytään huolehtimaan mahdollisimman hyvästä elämän loppuajasta. Kaikki turha ja kärsimystä aiheuttava hoito riisutaan pois. Sen hyväksyminen voi olla vaikeaa.

Hoitovalintoja perustellaan esimerkiksi nesteytystä koskien. Kun keho valmistautuu kuolemaan, nälän ja janon tunne häviävät. Nestehoito aiheuttaa vain lisää kärsimystä, koska elimistö ei enää kestä nestettä, vaan se kertyy keuhkoihin ja kudoksiin, ja siitä seuraa entistä hankalampaa hengenahdistusta ja kipua.

Vuodepotilaasta huolehtivaan perushoitoon kuuluu hyvä ravitsemus ja puhtaus. Suuta ja ihoa hoidetaan ja asentoa vaihdetaan.

Hoitaja myös tarkkailee potilaan kehoa tarkasti ja huomaa lähestyvän kuoleman merkit: Kasvojen piirteet terävöityvät, tajunnan taso laskee eikä potilas enää kiinnostu ympäristöstä. Ihoon voi nousta lautumia, se viilenee ja hengitys ja nieleminen hidastuvat. Hengitys muuttuu hentoiseksi, huokailevaksi ja lankamaiseksi. Lopulta sydän pysähtyy ja hengitys loppuu.

– Kuolema on ainutkertainen hetki, enkä soisi kenenkään lähtevän täältä yksin. Vierellä tulisi olla ainakin yksi läheinen ihminen – tai hoitaja. Minulle sen hetken jakaminen kuolevan kanssa on joka kerta etuoikeus ja äärettömän opettavaa.

Usein papin vierailu rauhoittaa.

Jokainen kuolema on yksilöllinen, mutta tavoitteena on rauhallinen siirtymä, jossa loppuvaiheen oireet ovat hyvin hoidettuja ja kuoleva sinut lähtönsä kanssa. Vääjäämättömän vastustaminen, hätä ja vaikeus päästää elämästä irti heijastuvat myös fyysisinä oireina.

– Kun ihminen hyväksyy kuolemansa, myös hänen oireitaan on helpompi hoitaa.

Hengellistä tukea tarjotaan, jos se on kuolevalle tärkeää. Lähtökohtana ovat potilaan tarpeet ja arvot.

– Usein papin vierailu rauhoittaa. Voimme myös hyödyntää psykiatrista sairaanhoitajaa, joka osaa tukea ja helpottaa luopumisen tuskaa.

Sairaudet oireilevat eri tavoin. Siksi potilaan tilaa arvioidaan kokonaisvaltaisesti, ja ennakoiminen on tärkeää oireiden hallinnassa.

Kun saattohoito onnistuu hyvin, huoneeseen laskeutuu levollisuus ja rauhan tunne.

Joskus kipu voi olla sietämätön ja potilas aggressiivinen ja levoton. Kipuun ja ahdistukseen löytyy kuitenkin nopeasti vaikuttavia lääkkeitä, joita voidaan annostella loppuvaiheessa matalalla kynnyksellä. Halutessaan viimeiset aikansa voi viettää lääkeunessa.

– Kun saattohoito onnistuu hyvin, huoneeseen laskeutuu levollisuus ja rauhan tunne.

Kivivuori-Arho tietää, että kuolettavasti sairastuneet tekevät jonkin verran omia ratkaisujaan, ja joku saattaa riistää hengen itseltään. Sairauden etenemistä ja kuolemaa ei kuitenkaan tarvitsisi pelätä. Ihmisellä on oikeus päättää omasta hoidostaan, ja laadukkaaseen saattohoitoon kuuluu toiveiden kuuleminen ja henkinen ja hengellinen tukeminen.

– Ajattelen, että elämä on arvokas lahja, ja se tulee saada elää täysimittaisena. Luotan myös siihen, että saattohoitoa ja kivunhoitoa kehitetään edelleen, eikä kipua tarvitse kärsiä.

Kokemus opettaa, että loppuvaiheen hoidosta kannattaa puhua silloin, kun vielä jaksaa keskustella ja ilmaista omat toivomuksensa.

– Kuolema on osa elämän kiertokulkua, mutta siitä puhutaan liian vähän. Elämä on kuitenkin rajallinen eikä huomisesta tiedä kukaan.

Artikkeli ”Kuolemaa ei tarvitse pelätä” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kansanlauluja, iskelmiä, oopperaa, klassista musiikkia, virsiä. Elämän loppuvaiheessa musiikkitoiveet ovat yhtä monenkirjavia kuin sitä pyytävät ihmiset.

Sairaalamuusikko Anna Brummer esittää juuri sellaista musiikkia, jota saattohoitopotilaat haluavat kuulla.

– Monet toiveet vievät lapsuuteen – musiikkiin, joka on soinut kotona, koulussa tai jota vanhemmat ovat laulaneet.

Brummerin valikoimissa on tuhansia lauluja. Jos jotakin toivetta ei listoilta löydy, Brummer tilaa nuotit kirjastosta.

Musiikki tuo lohtua, rauhoittaa ja avaa tunteita.

– Musiikin merkitys elämän loppuvaiheessa on erityisen suuri. Monet laulavat mukana ja saattavat kertoa musiikkiin liittyviä muistoja. Musiikkihetkessä muistisairaskin voi olla hetken oma entinen itsensä, hän kertoo.

Minulle tärkeintä on kulkea ihmisenä ihmisen rinnalla.

Brummer vierailee saattohoitopotilaiden luona viikoittain. Suurin osa potilaista haluaa kuulla musiikkia. Pienikin musiikkituokio ravitsee.

Brummerin instrumenttina on oma ääni.

– Tässä elämänvaiheessa pelkkä laulukin riittää, eikä esityksen tarvitse olla kokoonpanoltaan täydellinen. Ääni jo sinällään viestittää potilaalle läheisyyttä ja läsnäoloa.

Korona-aikana laulaminen on ollut kielletty, mutta Brummer on silti halunnut jatkaa vierailuja.

– Laulamisen sijasta etsin netistä musiikkia, jota potilaat haluavat kuulla.

Brummer on toiminut sairaalamuusikkona kuusi vuotta Terhokodissa ja Suursuon sairaalan saattohoidon ja palliatiivisen hoidon osastoilla Helsingissä. Sitä ennen Brummer työskenteli kanttorina ja musiikin opettajana.

– Sairaalamuusikon työ on mielenkiintoista, kiehtovaa ja hyvin ihmisläheistä. Minulle tärkeintä on kulkea ihmisenä ihmisen rinnalla. Koen, että muusikkona teen myös auttamistyötä.

– Kun olen kulkenut potilaiden kanssa lyhyemmän tai pidemmän aikaa, olen saanut lisää elämänkokemusta. Tässä työssä on avautunut, miten tärkeitä ihmissuhteet meille ovat.

Brummerin kokemusten pohjalta on syntynyt esitys Elämän rajalla, jossa kuolemaa ja luopumisen tematiikkaa lähestytään sairaalamuusikon näkökulmasta.

– Haluan esityksellä tuoda esiin, miten musiikkia tarvitaan myös palliatiivisen hoidon parissa, ja miten tärkeää hyvä saattohoito on. Musiikki antaa hienon mahdollisuuden tukea potilasta elämän loppuvaiheessa, Brummer sanoo.

Elämän rajalla -esitys Kuokkalan kirkossa ma 17.1. kello 19. 
Vapaa pääsy.
Musiikillinen esitys kohtaamisesta, välittämisestä ja musiikin voimasta sairaalaosastolla.Esiintyjinä sairaalamuusikko Anna Brummer ja näyttelijä Helena Ryti. Ohjaaja Jaana Taskinen.

Katso ajankohtaisimmat tiedot koronarajoituksista osoitteessa jyvaskylanseurakunta.fi.

Artikkeli Toiveet vievät lapsuuteen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Hän lainaa Salvatore Quasimodon runoa Ja äkkiä on ilta:
”Kun me ojennamme kätemme hyväilyyn, onkin poski jo poissa. Kun me päätämme lähettää punaiset ruusut, on osoite tuntematon. Se, mikä on meille tärkeää sanoa, täytyy sanoa – itsemme tähden.”

– On vain tämä hetki. Etten kulkisi edellä tai takana, vaan olisin läsnä silmineni, korvineni.
– Tärkeintä on olla ihmisenä ihmisen rinnalla, ymmärtää toisen tuska.

Raila Hyytinen kertoo vapaaehtoisten saavan saattohoitoon valmistavaa koulutusta, mutta muistuttaa meidän kaikkien voivan kulkea kuolevan rinnalla, kukin tavallamme ja voimillamme.

Kutsu saatettavan rinnalle tulee yleensä hoitohenkilökunnalta, mutta ilman omaisten lupaa ei tehdä mitään. Yhteistyö on tiivistä. – Toimimme saatettavan ehdoilla. Yksi tahtoo palata menneisyyteen, toinen pelkää katsoa tulevaisuuteen: Entä jos omaiset eivät pärjääkään.

Saatettavan kanssa rukoillaan ja veisataankin, mutta vain, jos tämä niin toivoo.

Seurakunnan apu saattaa tuntua vieraalta, niin saatettavasta kuin omaisistakin. Kaikki eivät tahdo kertoa vakaumustaan, eivätkä puhua uskonasioista. – Eikä tarvitse, saattohoitoystävät vakuuttavat.

Kaikilla ei ole omaisia, ei ystäviäkään. Yksin ei silti tarvitse jäädä, vaikka tässä ajassa yksinäisyys, sairaus ja kuolema, usein surukin, on siivottu pois silmistä. Ja salattu lapsilta.

Kuolemasta puhutaankin peiteilmaisuin: nukkui pois, lähti luotamme.

Aiheesta keskustelu johtaa kysymykseen, mitä kuoleman jälkeen. Moni ei kestä läheisensä puhetta lähestyvästä kuolemastaan, vaikka sen käsittely saattaisi vapauttaa elämään.

Omaiset usein pelkäävät kuolevan kohtaamista, omaa romahtamista, sitä ettei itku ehkä lakkaakaan. Mitä ihminen sitten itkisi, jos ei kuolemaa!

Saattohoitoystävä on valmis tukemaan ja tarvittaessa neuvomaan, miten toimia.

Hän näyttää tunteensa ja itkee omaisten rinnalla, mutta säästää mahdollisen romahduksen kollegojen kohtaamiseen tai seurakunnan tarjoamaan työnohjaukseen.
– Meillä kaikilla on menetyksemme, mutta omat surut on syytä käydä läpi ennen kuin pyrkii auttamaan toisia. Siten voi olla levollisella mielellä aidosti tukena.
– Suru myös muuttaa muotoaan, muistuttaa alusta asti toiminnassa mukana ollut Kirsti Kurtto.

Anoppinsa kesällä kuolemaan saattanut Sirkka Tasanko rohkaisee omaisia kulkemaan kuolevan rinnalla. Ja jos siltä tuntuu, kutsumaan saattohoitoystävän avuksi.

Tasangon mielestä vapaaehtoiset ovat tärkeä tukiverkosto tunteidensa ja jaksamisensa kanssa kamppaileville omaisille.
– Meidän saattohoitoystävämme oli ollut anopin tukena jo usean vuoden, ja rohkaisi meitä sanattomasti saattohoitoon. Sanoin miehelleni, että tätä hetkeä ei kannatta menettää.

Kaikki siitä saatu auttoi surutyössä.
– Se oli hyväksi paitsi meille omaisille, myös lähtijälle itselleen. Niin uskon, vaikkei anopilla enää ollut sanoja. Saimme hiljalleen tottua hänen heikkoon vointiinsa. Pidimme kädestä kiinni, silitimme poskea, ja hän selvästi rauhoittui.

Vanhetessaan ja sairastuessaan ihminen muuttuu hauraammaksi, erinäköiseksi, vieraan oloiseksikin. Se ehkä pelottaa omaisia, lisää sisäistä tuskaa.

Tuska voi hellittää, jos rohkenee kuolevan rakkaansa rinnalle, luotettava ihminen tukenaan. Ja surutyö saa alkaa.

Tasanko toivoo, että omaisia kannustettaisiin enemmän osallistumaan saattohoitoon. Työtaakkansa keskellä hoitohenkilökunta tuskin ehtii ja jaksaa enää enempää, mutta saattohoitotietoa omaiset ottavat kiitollisina vastaan.

Saattohoitoystävää voi kysyä tai vapaaehtoiseksi tarjoutua Kuusankosken seurakunnassa arkisin:

Diakoniatyöntekijä Maria Korpi 0400 795835
Johtava diakoniatyöntekijä Vuokko Järvinen 0400 733871
Diakoniapappi Satu Leino 044 4221619
Sähköpostit: etunimi.sukunimi@evl.fi

Artikkeli Ihmisenä ihmisen rinnalla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Nyt Pahlsten käy Sädesairaalassa muutamana päivänä viikossa, muulloin hän on kotona oman perheensä ja läheistensä kanssa. Puolison lisäksi perheeseen kuuluvat pojat, joista vanhempi on seitsemän ja nuorempi kohta kolmevuotias.

Koko sairauden ajan Pahlstenilla on ollut perheen ja sukulaisten lisäksi tukenaan myös Pieksämäen lapsuus- ja nuoruusajoilta tuttu ystäväporukka. Parhaat tyypit.

Lukion jälkeen tiet erkanivat, kun opiskelut ja työt veivät heidät erilleen. Välimatkoista huolimatta muutos tarkoitti kuitenkin kuusihenkisen kaveriporukan hitsautumista entistäkin tiiviimmäksi. Heistä tuli toistensa parhaita ystäviä.

Parhaat tyypit pitävät yhtä

Parhaat tyypit -nimitys otettiin käyttöön hieman myöhemmin ja yhteyttä on vuosien saatossa ylläpidetty samannimisen suljetun Facebook-ryhmän kautta. Kymmenen vuotta sitten järjestettiin ensimmäiset yhteiset teemalliset pikkujoulut. Perinnettä on vaalittu siitä lähtien ja muitakin kokoontumisia on järjestetty mahdollisuuksien mukaan.

Sädesairaalassa on tällä kertaa koolla puolet Parhaista tyypeistä, Hanna Pahlstenin lisäksi Sanna Lipponen ja Susanna Oksman. Helsingissä asuva Lipponen on saapunut jokin aika sitten Jyväskylään ja toimii Pahlstenin tukena niin kotona kuin sairaalakäynneillä.

Vastaavan tiiviin jakson hän oli ystävänsä rinnalla tämän ollessa kantasoluhoidoissa Meilahden sairaalassa. Alun perin sairaus luokiteltiin helposti hoidettavaksi, mutta hyvästä hoidosta huolimatta akuutti leukemia osoittautui liian ärhäkäksi.

– Hannan sairaus on ollut aaltoilevaa ja matkalla on ollut erilaisia hoitovaiheita. Pitkin matkaa on ollut toivoa, mutta valitettavasti nyt tilanne on tämä, Lipponen toteaa.

Lipposen ja Oksmanin lisäksi muutkin Parhaat tyypit ovat olleet tukena sairauden eri käänteissä. Sairaus on tiivistänyt ja syventänyt ystävyyttä entisestään. Ystävyyden pohjalta rakentunut vertaistuki on tarkoittanut vierailuja sairaalassa, kaikenlaista yhteydenpitoa niin yksin kuin yhdessä.

– Sairaus on ollut jollain tapaa keskiössä, mutta Hanna on aidosti kiinnostunut kaikesta siitä mitä ympärillä ja meidän muiden elämässä tapahtuu, Oksman tiivistää.

– Ystävyys on täysin vastavuoroista. Tämä on yhdessä elettyä elämää, jossa on jaettu niin vastoinkäymisiä kuin ilojakin, Lipponen täydentää.

Orastava toivo kääntyy pettymykseen

Lipposen ja Oksmanin mielestä vaikeimmat hetket ovat ajoittuneet aina siihen, kun orastava toivo paranemisesta on kääntynyt pettymykseen. Samoin toisen kipujen ja kärsimyksen näkeminen ilman, että voi itse auttaa, synnyttää voimattomuuden tunteen.

– Joku voisi ajatella, että olisi helpompaa jättäytyä pois. Minä koen päinvastoin. Olisi vaikeampaa, jos ei olisi siinä lähellä. Minulle hän on se sama Hanna, ystäväni, Lipponen korostaa.

– Pahinta ovat olleet nämä lukuisat pettymykset ja putoamiset, kun toivo lähtee taas pois ja matto vedetään jalkojen alta, Oksman summaa.

– On vaikeaa kuvitella hyvästelevänsä Hannaa, mutta vielä pahemmalta tuntuu, että hän joutuu hyvästelemään aivan kaiken, Lipponen miettii.

Hanna Pahlsten on iloinen saamastaan tuesta. Hän on saanut apua lasten- ja kodinhoidossa sekä kuljetuksissa sairaalaan. Ystävät ovat myös tuoneet sairaalaan pitsaa – yhdessä syöminen onkin ollut kaikille yksi päivän kohokohdista. Joskus vierailijoita on ollut jopa tungokseen asti, niin että on pitänyt suunnitella jo aikataulutusta.

– Olen miettinyt muita ihmisiä vastaavassa tilanteessa. Kuinka monella on tällaisia ystäviä? Koen itseni tosi onnekkaaksi tässä suhteessa, Pahlsten toteaa.

Yhteinen aika on tärkeintä

Oksman ja Lipponen ovat molemmat huomanneet, että ystävän sairastuminen ja lähestyvä kuolema on pakottanut heidät tarkastelemaan myös omia arvojaan uudelleen.

– Mikä on tärkeää? Pitää miettiä omaa elämäänsä, millä tavalla sen haluaa viettää. Minulle tämä ystävyys on valtavan tärkeä. Samoin se, että heikoimmista pidetään huolta. Ihmisarvon täytyisi olla kiistaton ja koskematon, Lipponen toteaa.

– Olen saanut työpaikalla sovittua työjärjestelyistä, että pystyn käymään täällä. Teen työt sitten toisena aikana. Olen huomannut myös, että en ole mikään yli-ihminen, vaan jossain välissä pitäisi nukkuakin, Oksman pohtii.

– Yhteinen aika Hannan kanssa on tärkeintä, Oli sitä sitten paljon tai vähän, Lipponen täydentää.

Viimeinen lahja Hannalle

Hanna Pahlstenille luonto on ollut aina tärkeä ja sairauden myötä sen merkitys on entisestään korostunut. Ystävät ehdottivat hänelle mahdollisuutta hankkia pala ikimetsää suojelukohteeksi. Hannan suostumuksella helmikuussa aloitettiin Luonnonperintösäätiön kautta Hannan muistometsä -varainkeruukampanja.

Kerätyillä varoilla Luonnonperintösäätiö hankkii pienen metsäalueen uudeksi suojelukohteeksi. Säätiölle on tarjottu useampaa tähän keräykseen sopivaa aluetta Keski-Suomen alueelta. Muistometsä tarjoaa Hannan sukulaisille, ystäville sekä aivan jokaiselle paikan muistella luonnon helmassa omia läheisiään.

Saattohoidossa ollut Hanna Pahlsten kuoli 2.3.2018.

Näin osallistut: 
Siirrä haluamasi summa Luonnonperintösäätiön lahjoitustilille:
FI78 5494 0950 0224 93
Kirjoita viestikenttään ”Hannan muistometsä”.

Artikkeli Parhaat tyypit ja luopumisen hetki julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

”Elämä on arvokasta, mielenkiintoista ja monipolvista. Kuolemme vain kerran, mutta elämme joka päivä!”

Riikan kokemuksen mukaan lähestyvä kuolema tuo näkyviin niin eletyn kuin jäljellä olevankin elämän arvon. Ihmiset kokoavat elämänsä; mitkä ovat olleet tähtihetket, mitä elämä on ollut.

”Kuolema viimeistelee ihmisen tarinan ja on tärkeä osa suurta mysteeriä nimeltä elämä. Se ansaitsee kunnioitusta”, Riikka sanoo.

Sairauteen hiipuva joutuu luopumaan lähes kaikesta: harrastuksista, kontakteista, materiasta, liikkumisesta ja viimein kodistakin. Riikka painottaa, että sairaudet eivät tarkoita samaa kuin epäonnistunut elämä. Kaikki riippuu siitä, mistä kukin löytää merkityksen elämälleen. Kun kokemusmaailma kapeutuu, toisten ihmisten merkityksen huomaa.

Olemme olemassa, kun meitä kosketetaan, katsotaan ja kannatellaan!

”Jos ihmiset haluaisivat sitoutua toisiinsa, jos arvostettaisiin toista ihmistä enemmän, nostettaisiin esiin itse elämän arvoa. Sitä ikä tai sairaudet eivät vähennä.”

Riikan mielestä on saattohoidon tärkeä tehtävä auttaa ihmistä asettumaan siihen tilaan, kun kuolema on lähellä, mutta sitä joutuu vielä odottamaan. Joskus tärkeimmät hetket ja kohtaamiset ovat vasta aivan tämän elämän lopussa. Riikka vakuuttaa, että kuoleman voi oikeasti toivottaa tervetulleeksi. Voi olla myös siunaus, kun saa valmistautua omaan kuolemaansa, vaikka moni toivoo kuolevansa ”saappaat jalassa”.

Kaikissa jotain ikuista

Riikka kertoo oman kuoleman lähestymisen herättävän myös iankaikkisuuden kysymyksiä. Monet potilaat ja omaiset osallistuvat sairaalateologien pitämiin hartauksiin. Riikka kertoo, että pappi on tullut myös erikseen pyydettäessä aina todella nopeasti paikalle.

”Eräs vannoutunut ateisti ilmoitti hoitoneuvottelussa, ettei halua mitään uskontoon liittyvää. Hartauksiin hän ei osallistunutkaan, mutta bongasi papin aina kahville kahdenkeskisiin keskusteluihin. Meissä kaikissa on jotain ikuista”, Riikka toteaa.

Ymmärrys eliniästä on lahja

Kun Riikka oli 12-vuotias, hänellä todettiin Hodginin lymfooma. Koulutytön arki katkesi siihen paikkaan, jossain määrin jopa lopullisesti. Jalasjärvellä asuvaa lasta hoidettiin Oulussa ja Seinäjoella. Lääkäriksi tähtäävä tyttö tipahti täysin koulunkäynnistä, vaikka hän kävi sairaalakoulua sen mitä jaksoi ja pystyi. Sairauden jälkeenkin Riikka oli pitkään väsynyt. Hullua kyllä, mutta Riikan saama ”erityiskohtelu” oli ikätovereille myös kateuden aihe. Muista oli epäreilua, ettei hänen tarvinnut käydä koulua.

”Jouduin tekemään paljon töitä, että sain kaverit ja elämäni takaisin. Olin vieraantunut yhteisöstä – tosi irti kaikesta. Se, etten saanut koskaan kunnolla kirittyä koulussa enkä jaksanut opiskella tietäni lääkikseen tuntuu edelleen puutteelta. Olen jopa miettinyt minkälainen lääkäri olisin ollut.”

Toinen sairastumisjakso oli viime kesänä, kun Riikan olkapäästä leikattiin lapsena sairastetun syövän ja sädehoitojen seurauksena kehittynyt alkava melanooma.

Täytyy uskaltaa

Riikka on ensimmäiseltä ammatiltaan vartija. Kouluttauduttuaan sosiaalipsykologiksi hän päätyi työskentelemään syöpäjärjestöille ja syöpäsairaala Docrateksen kehitysjohtajaksi. Koivikko-kodissa Riikka on ollut vuodesta 2011. Häntä on työssä johtanut vahva ajatus ihmisen ja ihmisyyden viimeisten vaiheiden kunnioittamisesta.

”Elämä on mennyt näin. Täytyy uskaltaa kulkea omaa tietään. On ollut tärkeää asettua ihmisten lähelle ja oppia kuolevilta elämästä. En ole itsekään kärsinyt turhaan. Olen voinut katsoa kuolevia silmiin.”

Sanat välittäminen ja ihmisyys toistuvat usein Riikan puheessa. Hän ei roolita ihmistä esimerkiksi potilaaksi. Koivikko-koti ei hoida potilaita vaan ihmiset toisia ihmisiä.

”Minä olen sinä, sinä olet minä. Meidän pitäisi enemmän rakastaa”, Riikka vetoaa.

Saattohoidossa ei ole aikaa muulle kuin läsnä olemiselle. Sama koskee kaikkea elämää. Riikka Koivisto kuuluttaa vähemmän rooleja ja enemmän arvostamista.

”Ei elämää voi elää liikaa varoen. Joskus on tullut takkiin, mutta en ole antanut sen murentaa uskoa ihmisyyteen.”

Hyvä on totta

Kangasalla on koti ja elämän keskipisteet, teini-ikäiset pojat. Riikka keskustelee paljon poikiensa kanssa, he ovat puhuneet avoimesti myös kuolemasta luonnollisena elämään kuuluvana asiana.

Enempää minulla ei ole lapsillenikaan tarjota kuin ihmisyys ja rakkaus.

”Toivon, että he oppisivat tekemään valintoja onnellisuuden puolesta. Tämä voi olla hyvin konkreettista, voimme esimerkiksi pohtia, miten läksyjen teko asettuu tähän kuvioon, mitä asioita se vie eteenpäin.”

Lapsuuden ja nuoruuden kokemus yhteisöstä vieraantumisesta vaikuttaa Riikassa toisinaan edelleen ulkopuolelle asettumisena.

”Ulkopuolisuuden kautta pystyn olemaan missä vaan ja jaksan tätä työtä. Käyn yksinäisyydessä välillä lepäämässä. Persoonana olen hiljainen, mutta työasioissa vahva. Minussa, kuten kaikissa, on monta puolta. Tärkeintä on kuitenkin hyvän haluaminen. ”

Hyvä on yhtä totta kuin kaikki paha ja murhe.

Matka itseen

Vapaa-ajallaan Riikka kuskaa poikiaan pelaamaan jääkiekkoa ja harrastaa itsekin henkisen työn vastapainona fyysisiä lajeja. Vannoutunut hevostyttö on joutunut työkiireiden vuoksi luopumaan hoitohevosestaan, mutta kalastaa sekä treenaa kuntosalilla aina tilaisuuden tullen. Jokin haave pitää myös aina olla. Uusi moottoripyöräkortti kuumottelee taskussa ja Riikka kertoo säästävänsä sinnikkäästi moottoripyörää varten.

”Toki menen joskus myös vaikkapa siihen moodiin, että olen pitkän asuntolainan maksaja varmaan koko elämäni. Mutta haluan uskoa, että voi ja saa elää. Minulle on tullut ihan silmille, että voi käydä miten vain. Unelmia ei voi siirtää, voin kuolla kolmanteen syöpään milloin tahansa. Se mihin pystyn, se minun täytyy tehdä. Jos en tekisi, keräisin katkeruuden aiheita kuolemani läheisyyteen.”

Riikan unelmana on kokea pitkä matkan kypärän sisällä, ajaa vaikka Norjaan. Tehdä matkan itseen.

”Eksyn helposti siihen, mitä muut minulta tarvitsevat. Haluan aika ajoin päivittää, mikä on todella oleellista ja ydintä.”

”Aika mikä maan päällä vietetään on lyhyt. Ihmiset tuhlaavat aikaansa toisten mustamaalaamiseen ja riitoihin. Paljon laitetaan aikaa ja elämää viemäriin. Ymmärrys eliniästä on lahja, joka pitäisi käyttää hyvin.”

Riikka Koivisto

Syntynyt 10.07.1978 Jalasjärvellä.

Koti Kangasalla, jossa asuu kahden poikansa kanssa.

YTM sosiaalipsykologi, erityistason psykoterapeutti.

Hämeenlinnassa sijaitsevan saattohoitokoti Koivikko-kodin toimitusjohtaja.

Pitää omalla nimellään blogia, jossa kirjoittaa ”kaikesta siitä, mikä on merkityksellistä”.

Harrastaa kalastusta ja kuntoilua ja haaveilee moottoripyörästä.

Toivoo, että ihmiset käyttäisivät aikansa hyvään ja rakastamiseen.

Artikkeli Elämää ei saa tuhlata julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kouvolan terveysaseman osastolla 6 on useita saattohoidossa olevia. Johtava sairaalapastori Mia Kähärä vierailee siellä usein, sillä moni potilaista haluaa käydä keskustelun pastorin kanssa.

– Osaston hoitajilla on siihen vaikutusta, sillä he muistuttavat mahdollisuudesta tavata pappia, sanoo Kähärä, jonka työhuone on terveysaseman alakerrassa.

Kähärän tapa keskustella kuolevan kanssa ei ole kovin muodollinen. Hän esittelee itsensä, kyselee vointia ja etenee smalltalkin kautta aiheisiin, joista potilas haluaa puhua.

– Puhetta tulee niin sairaudesta kuin tunteista, elämänvaiheista ja läheisistä. Aika moni tuumaa eläneensä hyvän elämän, vaikkei se aina helppo ole ollutkaan. Kysyn lähes aina, toivooko potilas, että laulan virsiä tai rukoilen hänen puolestaan. Jumalaan turvaamisesta saa lohtua ja voimia.

Suurin osa osasto 6:n henkilökunnasta on kouluttautunut saattohoitoon. Kähärä on itsekin pitänyt saattohoitoaiheisia kursseja hoitoalan ammattilaisille.

Myös palveluasumisen ja kotihoidon piirissä on ihmisiä, joilla on saattohoitopäätös.

– He saavat kuolla tutussa ympäristössä. Omassa kodissa asuva voi olla loppuun asti kotona, jos hänellä on omaisia, jotka ovat läheisensä apuna ja oireenmukainen hoito on järjestetty hyvin. Tukea antavat kotihoito ja kotiutustiimin henkilökunta, Kähärä sanoo.

Hyvään saattohoitoon kuuluu, että päätös siitä tehdään oikeaan aikaan.

– Joskus omaiset haluavat tehohoitoa vielä lopun lähetessä, vaikka inhimillisempää olisi siirtyä kivunlievitykseen. Osan lääkäreistäkin on joskus vaikeaa luovuttaa ja tehdä päätös saattohoidosta.

Voisi ajatella, että kuolemaa odottavan kanssa keskustellessa esiin nousee elokuvamaisia aiheita ja ripittäytymistä. Jutustelu ei kuitenkaan ole niin dramaattista kuin luulisi.

Melkein aina Kähärä kysyy peloista. Yleensä potilas vastaa, että ei pelkää kuolemaa. Elämisen viime vaiheet ja kivut voivat huolestuttaa.

– Jos diagnoosista on lyhyt aika ja sairaus on edennyt nopeasti, potilas on pohdintojensa kanssa eri vaiheessa kuin pitkään sairastanut, Kähärä sanoo.

– On niitäkin, jotka eivät halua puhua. Erään potilaan kanssa pelasin monet kerrat Unoa ja Jazzia. Pyrin kuulostelemaan, mitä minulta halutaan.

Ihan loppuvaiheessa ihminen hiljenee. Sairaus tekee oman työnsä, väsymys iskee. Saattohoidossa oleva on usein valmis lähtemään, mutta omaiset eivät haluaisi päästää irti.

Kähärän mukaan ihanteellisessa saattohoitopaikassa on viihtyisät tilat, ja omaiset voivat olla siellä mahdollisimman paljon läsnä. Esimerkiksi osastolla 6 on useampi yhden hengen huone.

– Tärkeää on, että kaikilla hoitotyötä tekevillä on myötätuntoinen, lämmin asenne ja että potilas saa hyvän kivunhoidon. Yleisasenne on onneksi nykyään se, että kivunhoidossa ei pihdata. Tarvittaessa annetaan jopa kevyt nukutus, Kähärä sanoo.

– Kiireettömyys ja hyvä henkinen sekä fyysinen tuki kuuluvat myös hyvään saattohoitoon. Samoin se, että omaiset ja potilas saavat kaiken tarpeellisen tiedon.

Kuolema on vaikea aihe. Jos siitä ei ole keskusteltu ennen, ei siitä aina puhuta kuoleman lähestyessäkään.

– Ikävistä asioista vaietaan, jotta ne eivät tapahtuisi. Tai sitten ajatellaan, että aikaa on vielä hyvin.

Kähärän mukaan on tärkeää, että saattohoidossa oleva pystyy käymään läheistensä kanssa läpi sydämellään olevat asiat ennen eron hetkeä.

– Vaikka edes sen, että kokee surua siitä, ettei ole tehnyt tai sanonut aikaisemmin jotain. Lähteminen on levollista, kun toiveet ovat tiedossa ja keskustelut on käyty.

Sielunhoitokortti

”Toivon, että luokseni kutsutaan pappi tai seurakunnan työntekijä, jos olen sairauden tai onnettomuuden seurauksena kyvytön itse sitä tekemään. Luonani saa viettää hartaushetkiä, puolestani saa rukoilla, minulle saa antaa synninpäästön ja jakaa ehtoollisen.”

Tämän toiveen voi tuoda esille sielunhoitokortilla. Pankkikortin kokoista korttia pidetään lompakossa tai käsilaukussa, josta omainen tai auttaja sen löytää.

Sielunhoitokortti on ollut käytössä pari vuotta, ja sillä ilmaistaan hengellinen hoitotahto. Omaisetkaan eivät aina tiedä läheisensä vakaumuksesta.

Sielunhoitokortteja on jaossa joidenkin seurakuntien kirkkoherranvirastoissa. Sellaisen voi myös tulostaa verkosta, sakasti.evl.fi/julkaisu/Sielunhoitokortti

Artikkeli Inhimilliset jäähyväiset julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.