”Kuljen vierellä loppuun asti”

Yöllä sairaanhoitaja Anna-Maija Karsikas, 56, silittää potilaansa kättä viimeistä kertaa. Myös omaiset ovat sängyn äärellä. Hetken päästä Karsikas avaa ikkunan ja sytyttää led-kynttilän huoneen pöydälle. Tämän jälkeen hän pukee vainajalle valkoisen mekon, laittaa peiton päälle vaaleanpunaisen neilikan ja vie lavetilla kellarissa olevaan kylmiöön.

Samalla viikolla lähihoitaja Sari Juudin, 54, herättelee toisessa huoneessa tytärtä, joka nukkuu vierasvuoteella äitinsä lähellä. Hän kertoo tyttärelle, että hänen äitinsä on nyt kuollut. Juudin käyttää nimenomaan tätä sanoitusta. Hänestä olisi kornia sanoa, että äiti on nukkunut pois. Kuolema on kuolema. He halaavat pitkään. Sitten he vaatettavat äidin kylmiöön vietäväksi. Mukaan laitetaan myös lapsenlapsen piirros.

Karsikas ja Juudin työskentelevät Keski-Suomen hyvinvointialueen palliatiivisella osastolla, jossa hoidetaan parantumattomasti sairaita. Potilaita autetaan oireita hoitamalla, keskustelemalla ja olemalla läsnä. Potilaat ovat osastolla muutamasta tunnista muutamiin kuukausiin. Lähes päivittäin joku kuolee.

Työssä tottuu kuoleman näkemiseen, mutta välillä se ottaa koville. Jos tuntee kuolevan hyvin, tilanne on itsellekin raskas. Myös samanikäisten saattaminen tuntuu pahalta. Vaikeita tapauksia käydään läpi kollegojen ja työnohjaajan kanssa.

Kuljen kuolevan ja omaisten vierellä loppuun asti. Siinä ei ole kiire mihinkään. -Sari Juudin

Kuoleman lähestyessä ihminen on usein väsynyt ja nukkuu paljon. Hän syö ja juo vähän. Raajat alkavat kylmetä, iholle tulee violetin värisiä lautumia, hengitys vaikeutuu. Usein kuoleva aavistaa kuoleman läheisyyden ja saattaa pyytää esimerkiksi sairaalapappia käymään luonaan.

Kuolevan ja omaisten kohtaamisessa on kokeneiden hoitajien mielestä tärkeää pysähtyä hetkeen ja antaa tukea. Välillä keskustellaan, välillä ollaan hiljaa. Toisinaan hoitaja silittelee myös omaisia. Itketään yhdessä.

– Näytän tunteita siinä määrin, että pystyn toimimaan kuitenkin hoitajana ihan normaalisti, kuvaa Karsikas.

Työ on vahvistanut hoitajien käsitystä kuolemasta luonnollisena asiana, jota ei tarvitse pelätä. Sari Juudin on työskennellyt vaikeasti sairaiden potilaiden kanssa 38 vuotta. Työ palliatiivisella osastolla on tuonut hänelle lisää rauhallisuutta.

– Kuljen kuolevan ja omaisten vierellä loppuun asti. Siinä ei ole kiire mihinkään.

Anna-Maija Karsikas on nähnyt, että kuolemat voivat olla hyvin erilaisia.

– Kuolema ei pelota minua, koska ajattelen, että sen jälkeen on luvassa hyvää. Tämä ajatus helpottaa minua myös tässä työssä.

”Joka päivä tekee mieli lähteä töihin”

Marjatta Ryynänen, 82, on kävellyt kaupalleen vähän ennen kahdeksaa. Hän kantaa ruusut, gerberat, neilikat ja muut leikkokukat kylmiöstä lasikaappiin. Sesongin ulkokukat, krysanteemit, kanervat ja havut hän asettelee ulko-oven molemmille puolille. Ryynänen silmäilee mapista päivän tilaustyöt, tapaamiset, vainajien kuljetukset.

Samaan tapaan hän on käynnistänyt työpäivänsä yli 50 vuotta. Ryynänen perusti nimeään kantavan kukkakaupan ja hautaustoimiston miehensä Toivon kanssa 1983, mutta sitä ennen heillä oli kukkatukku. Samanlaista liiketoimintaa harjoittivat myös hänen vanhempansa.

Ryynäsen perheyrityksessä toimii tällä hetkellä jo neljäs sukupolvi. Kun kasvaa arkkujen ja uurnien äärellä, niitä pitää elämään kuuluvana luonnollisena asiana.

Ryynänen kertoo toimivansa tätä nykyä kaupassa päältä katsojana ja jokapaikanhöylänä. Joskus hänen työpäivänsä venyy iltaan saakka.

– Pidän tässä työssä kaikesta. Joka päivä, kun herään ja olen suunnilleen terve ja pirteä, tekee mieli lähteä töihin.

Nykyään asiakas saa hautaustoimistosta periaatteessa kaiken, mitä hautauksessa tarvitaan, arkun tai tuhkauurnan valinnasta perunkirjoitukseen asti. Aiemmin sieltä ostettiin vain arkku ja kukkalaitteet, ja käytännön asioista sovittiin kirkkoherranvirastossa.

– Meidän tehtävämme on kulkea asiakkaan rinnalla ja ohjata häntä eteenpäin.

Hautaustoimiston työntekijöiltä vaaditaan Ryynäsen mukaan ennen kaikkea empaattista asennetta, läsnäoloa ja kuuntelemista. Ihmiset reagoivat suruun eri tavalla. Joku saattaa olla aggressiivinenkin.

Paras palaute on se, kun asiakas lähtee meiltä rauhallisella mielellä.

– Koetamme lohduttaa asiakasta ja auttaa häntä saamaan asiat hoidettua. Paras palaute on se, kun asiakas lähtee meiltä rauhallisella mielellä.

Nykypäivän ihmiset ovat Ryynäsen mukaan etääntyneet kuolemasta, eikä vainajia yleensä käydä katsomassa. Ennen samassa talossa asui monta sukupolvea, pääasiassa ihmiset kuolivat kotonaan, ja siellä vainajat myös puettiin arkkuun. Ryynänen sanoo, että kuolemaa ei kannata pelätä.

– Vainaja on yleensä rakas lähiomainen. Toivon, että saattajat suhtautuisivat hänen kuolemaansa luonnollisena asiana.

Tuhkaaminen on prosessi

Esa Joutsen, 62, on juuri saanut kolattua päivän viimeiset tuhkat uunista jäähtymään. Hän istahtaa tietokoneen ääreen. Aamukuudelta käynnistynyt päivä on kirjaamisen jälkeen pulkassa.

Joutsen toimii Jyväskylän seurakunnassa erityisammattihenkilönä, jonka työnkuvaan kuuluu hautausmaiden hoito. Krematoriovuoro hänellä on joka neljäs viikko.

Joutsen avaa vainajan tiedot tietokonejärjestelmästä QR-koodin avulla. Hautaustoimistossa vainajalle on tehty kuviokoodi, josta hänen identiteettinsä voidaan varmistaa hautausprosessin eri vaiheissa.

Krematoriossa kuuluu tasainen jyminä. Mylly jauhaa toisesta uunista tulleen tuhkan hienojakoisemmaksi. Sitä ennen Joutsenen kollega Markku Moisio, 59, on poiminut magneettikapulalla tuhkasta metalliesineet, arkun ruuvit ja vainajan tekonivelet sinkkiämpäriin. Muutaman minuutin päästä hän kaataa tuhkan uurnaan, sulkee ja sinetöi kannen ja vie varastoon. Sieltä se toimitetaan omaisille tai hautaustoimiston edustajalle.

Jyväskylän seurakunnassa tuhkausten osuus kaikista hautauksista on noin 70 prosenttia, mikä tarkoittaa keskimäärin 10–12 tuhkausta päivässä. Yhden vainajan palamisprosessiin menee noin 1,5 tuntia. Uunin lämpötila on korkeimmillaan 1 200 astetta. Maallikkona arvelisi, että työ on sekä henkisesti että fyysisesti kuormittavaa. Työntekijät ovat eri mieltä.

Joutsen sanoo, että hän ei varsinaisesti kohtaa työssään kuolemaa, koska ei näe arkkujen sisälle. Ainoastaan isäänsä tuhkatessaan hän tiesi, minkä näköinen ihminen kuljetusvälineen sisällä oli.

 Onneksi me kaikki poistumme täältä jossain vaiheessa. -Esa Joutsen

– Olimme sopineet tuhkauksesta aikanaan ja toimin sen mukaisesti. Se oli viimeinen palvelus isälle.

Joskus, kun tuhkattavana on pieni arkku tai vanha pelikaveri, Joutsen kertoo pohtivansa hetken erilaisia elämän polkuja ja sitten taas kolaa.

– Tämä on prosessi. Näin se vaan menee.

Moisiolla on kymmenien vuosien työkokemus tehtailta. Seurakuntaan hän haki, koska erityisammattihenkilön työssä piti osata korjata erilaisia koneita ja tehdä monenlaisia kunnostustöitä hautausmaalla.

– Nämä ovat minulle koneita kuin mitkä tahansa, ja työ on mukavaa, siistiä ja vaihtelevaa. Olen tuhkannut appiukon, vanhemmat ja monta luokkakaveria.

 Ei kuolemassa ole mitään pelättävää, kun tietää, että elämää on sen jälkeen. -Markku Moisio

Työssä tarvitaan miesten mukaan oikeanlaista asennetta ja reipasta otetta, mutta myös rankkaa huumoria. Moision mukaan uurna painaa syntymäpainon verran. Miehet ovat myös sopineet keskenään toistensa tuhkaamisesta, uuninumeroa myöten.

Kun on joka päivä kuoleman kanssa tekemisissä, siitä tulee normaalia ja luonnollista.

– Onneksi me kaikki poistumme täältä jossain vaiheessa. Kuka täällä jaksaisi tallata loputtomasti, toteaa Joutsen.

– Ei kuolemassa ole mitään pelättävää, kun tietää, että elämää on sen jälkeen. Kaikki eivät vain usko siihen. Minä uskon, Moisio sanoo.

Valmistautuminen ei tuo kuolemaa lähemmäksi

”Risto riutui riutumistaan, kuolo hiipi hiljalleen.” Tämä värssy perheraamatun välistä löytyneessä kuolinilmoituksessa sytytti Ilona Kemppaisessa, 52, kiinnostuksen kuoleman tutkimusta kohtaan.

Värssy tuntui hänestä niin oudolta ja vieraalta, että halusi perehtyä aiheeseen tarkemmin. Kemppainen selvitti gradussaan (1998), keistä julkaistiin kuolinilmoituksia Helsingin Sanomissa 1890–1980 ja millaisia ne olivat.

– 1800-luvun lopulla kuolinilmoitukset olivat vielä suhteellisen uusi asia, varsinkin tavallisen kansan keskuudessa.

Myöhemmissä tutkimuksissaan hän on syventynyt muun muassa sankarikuolemiin Suomessa toisen maailmansodan aikana, hautajaiskulttuurin muutokseen ja itsemurhien historiaan. Parhaillaan historian tutkija ja Jyväskylän yliopiston dosentti Kemppainen tutkii kuoleman eriarvoisuutta eli esimerkiksi sitä, kenen kuolemaa pidetään merkittävänä.

Kuolemantutkija näkee, että suomalaisessa kuoleman kulttuurissa on tapahtunut hänen uransa aikana kaksi merkittävää muutosta: kuolemasta puhuminen on lisääntynyt, mutta kuolemaan liittyvien käytännön asioiden tekeminen on vähentynyt. Ihmiset jakavat surukokemuksiaan esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, mutta kuolevan palveleminen on jäänyt sivurooliin.

– Monilla on usein niin voimakas oman surun ja ahdistuksen kokemus, että he eivät kykene kulkemaan kuolevan rinnalla.

Tänä päivänä ihmiset usein hämmästyvät siitä, miten paljon käytännön järjestelyjä läheisen kuolemaan liittyy.

Ilona Kemppainen toivoo, että kuolevia ei jätettäisi yksin. Myös heidän lähipiirinsä tukeminen on tärkeää. Hän itse toimii parhaillaan tukipilarina ystävällensä, joka auttaa parantumatonta syöpää sairastavaa läheistään.

– Kuuntelen ystävääni ja toimin hänelle keskustelukumppanina ja nyrkkeilysäkkinä.

Käytännön asioita pitää hoitaa myös läheisen kuoltua. Kemppaisen mukaan ihmisillä oli aiemmin parempi ymmärrys tästä.

– Tänä päivänä ihmiset usein hämmästyvät siitä, miten paljon käytännön järjestelyjä läheisen kuolemaan liittyy.

Hän rohkaisee valmistautumaan läheisten ja omaan kuolemaan ilman pelkoa.

– Kuolema ei ole mikään peikko. Se ei tule sen lähemmäs, vaikka sen kanssa on tekemisissä. Olen tutkinut kuolemaa 30 vuotta ja voinut aivan mahtavan hyvin.

Elämä jatkuu toisessa todellisuudessa

Kuokkalan lähikirkkoalueen vastuupappi Minna Rantalainen, 60, on siunannut hautaan satoja vainajia. Muutama tapaus on jäänyt erityisesti hänen mieleensä. Toinen oli yrittäjä, joka oli käynyt monta kertaa hänen luonaan keskustelemassa elämänsä vaikeuksista ja sitten hirttäytynyt oman yrityksensä tiloissa. Rantalainen tunsi epäonnistuneensa raskaasti. Hän meni vainajan lesken luo ja itki hänen kanssaan. Surusta tuli yhteinen.

Toisessa tapauksessa hänellä oli siunattavanaan vauva. Kun lapsen isä kantoi hautausmaalle pientä arkkua, jonka ympärillä oli isän kotimaan lippu, Rantalainen murtui, eikä hänen puheestaan meinannut tulla mitään. Työvuorossa ollut kanttori tuli hänen taaksensa ja koski häntä kevyesti selkään. Rantalainen sai eleestä voimaa ja pystyi jatkamaan.

Rantalaisen mielestä myös pappi saa näyttää tunteitaan surun hetkellä, kunhan pysyy toimintakykyisenä. Kun hän menee tapaamaan kuolevaa tai hänen omaisiaan, hän keskittyy kohtaamaan heidän surunsa.

Toisten suruun ei voi kuitenkaan jäädä. Tämän Rantalainen oppi jo papiksi opiskellessaan. Hiippakunnan dekaani oli ohjeistanut muhimaan koskettavissa tilanteissa vähän aikaa, mutta päästämään sitten irti ja menemään eteenpäin.

Omaisille hänen neuvonsa on suruun suostuminen. Surua ei tarvitse pelätä, eikä siitä tarvitse kiirehtiä pois. Se kertoo siitä, että on luovuttu rakkaasta ja merkityksellisestä ihmisestä.

Haluaisin, että muistotilaisuuden sijaan puhuttaisiin muistojuhlasta.

Kuolema on hänelle osa elämän kiertokulkua. Se ei ole päätepiste, vaan pilkku. Rantalainen uskoo elämän jatkuvan jossain toisessa todellisuudessa, johon meidän käsityskykymme ei riitä.

– Siitä on vain aavistuksia, vertauskuvia ja symboleita. Vähän kuin puhuttaisiin tieteenalasta, jota ei ole koskaan opiskellut, mutta kaikissa todellisuuksissa on läsnä Jumala.

Pitkän työkokemuksensa myötä hän on ruvennut suhtautumaan kuolemaan lempeämmin. Se ei ole katastrofi, eikä mikään jää kesken. Kuolema voi olla hänen mukaansa myös tervetullut.

– Kun pitkään sairastanut iäkäs ihminen kuolee, hän saa lähteä ihanasti Abrahamin tapaan elämästä kyllänsä saaneena.

Omiin hautajaisiinsa Rantalaisella on vain yksi toive: siellä voisi nostaa maljat mukavan elämän kunniaksi.

– Haluaisin, että muistotilaisuuden sijaan puhuttaisiin muistojuhlasta, jossa vieraat voivat muistella hyviä asioita ja iloita omasta elämästään.

Artikkeli Kasvotusten kuoleman kanssa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Pitkä nuorimies sitoo mustat nauhakengät jalkoihinsa ja asettuu tottuneesti urkupenkille. Pian ranskalaisen Léon Boèllmannin Goottilaisen sarjan voimallinen Toccata täyttää koko Jyväskylän kaupunginkirkon.

Konsta Lallukan, 16, molemmilla käsillä ja jaloilla on urkujen ääressä omat tehtävänsä. Oikea käsi tiluttaa sormiossa nopeasti korkeita säveliä, vasen antaa niille tasaisen sointipohjan. Jalkion koskettimia hän soittaa sekä kengän kärjillä että kantapäillä. Tässä teoksessa jalkiolle on kirjoitettu solistinen rooli. Matalilla äänillä kulkeva, puolisävelaskelin etenevä rytmikäs melodia luo tilaan harrypottermaisen taikamaailman.

Koska urkurin kädet ja jalat ovat kiinni soittamisessa, hän tarvitsee avukseen sivunkääntäjän. Soittotunneilla nuottikirjan sivuja kääntää opettaja. Samalla hän seuraa oppilaan soiton laatua ja antaa hänelle palautetta.

– Teit tosi kivasti tuon kohdan ja hiljensit rauhallisesti tässä. Tuo c tahtoo jäädä pohjaan. Seuraapa, että nostat sen heti, kommentoi Lallukan opettaja Anna-Maija Valjus soiton päätyttyä.

Uruista saa valtavan äänen ilman äänentoistoa.

Päinvastoin kuin pianossa, uruilla äänenvoimakkuutta ei voi lisätä painamalla koskettimia kovemmin. Erilaiset nyanssit tehdään uruissa äänikertojen ja paisutuskaapin avulla. Äänikerralla tarkoitetaan urkupillejä, joilla on sama äänenväri. Kun halutaan soittaa mahdollisimman voimakkaasti, kuten loisteliasta häämusiikkia soitettaessa, lisätään äänikertoja ja avataan paisutuskaapin luukkuja. Silloin soitetaan siis urku auki.

Kaupunginkirkon uruissa on järjestelmä, jolla äänikertayhdistelmiä voi taltioida muistiin. Silloin yhtä nappia painamalla voi muuttaa soinnin tai äänenvoimakkuuden toisenlaiseksi. Uruissa on erilaisia soittimia, kuten trumpettia tai klarinettia matkivia äänikertoja.

Urut onkin varsin kokonaisvaltainen soitin, jolla yksi ihminen voi soittaa melkein koko sinfoniaorkesterin äänet. Juuri tämä kiehtoo Lallukkaa tässä instrumentissa.

– Uruista saa valtavan äänen ilman äänentoistoa. Uruilla voi myös soittaa laajasti kaikenlaista musiikkia. Tähän samaan ei oikeastaan pysty millään muulla soittimella, hän toteaa.

Nuorempana Lallukka soitti rumpuja ja pianoa, mutta kun hän oli 12-vuotiaana koulun joulukirkossa Taulumäellä ja kuuli kanttori Pertti Tahkolan soittaman väkevän loppusoiton, hän oli myyty. Hän ilmoitti vanhemmilleen haluavansa vaihtaa urkuihin.

Sillä hetkellä minulle oli selvää, että tämä oli minun soittimeni.

Aktiivisena musiikin harrastajana Lallukan äiti Tuija Kopiseva tunsi Taulumäen kirkon kanttorin Jukka Hassisen ja tiedusteli, voisiko hän esitellä Konstalle urkuja. Keväällä 2019 Lallukka pääsi kuuntelemaan häämusiikkikonserttia, jossa Hassinen ja Petri Lintunen soittivat. Konsertin jälkeen he antoivat hänelle urkujensoiton lyhyen oppimäärän, ja pääsipä nuorukainen käymään myös urkujen sisällä.

– Se oli aika jännittävä paikka, paljon kapeita tunneleita ja hurja määrä pillejä. Sain myös kokeilla urkujen soittamista. Sillä hetkellä minulle oli selvää, että tämä oli minun soittimeni.

Kohtalaisen harvinaisena soittimena urkuja ei voi opiskella Jyväskylässä pääaineena musiikkialan ammatillisessa koulutuksessa. Niinpä Lallukka hakeutui Valjuksen musiikkikouluun. Hän oli melko nuori aloittaessaan urkujensoiton, sillä monet alkavat soittaa urkuja vasta lähempänä aikuisikää.

Valjuksen mukaan Lallukka on kehittynyt nopeasti, koska hän on motivoitunut, harjoittelee ahkerasti päivittäin ja ottaa reippaasti haasteita vastaan.

– Hän on musikaalinen ja haluaa oppia jatkuvasti lisää. Se vie Konstaa vauhdilla eteenpäin.

Lallukalla on kotona urut, mutta hän harjoittelee myös Jyväskylän eri kirkoissa. Kesäisin hän kiertää vanhempiensa kanssa kirkoissa ympäri maata soittamassa urkuja. Hänestä on kiinnostavaa testata erilaisia urkuja, koska jokaisessa kirkossa on yksilöllinen soitin ja akustiikka. Tähän mennessä nuorimies on soittanut jo yli 50 kirkossa.

Eniten Konsta Lallukka tykkää soittaa Kangasalan urkutehtaan valmistamilla uruilla, joita on suurimmassa osassa suomalaisista kirkoista. Parhaiten hänen mieleensä ovat kuitenkin jääneet Helsingin Johanneksenkirkon urut vuodelta 1921, jotka on kunnostettu 2005.

– Walckerin rakentamat urut soivat upeasti
katedraalimaisen kirkon akustiikassa.

Tänä kesänä Lallukka pääsee myös konsertoimaan Helsingin tuomiokirkkoon.

– Näin Facebookissa ilmoituksen, että Helsingin Urkukesään kaivattaisiin soittajia ja otin yhteyttä. Tuomiokirkon johtava kanttori oli kuullut soittoani jo aiemmin, joten minun ei tarvinnut käydä koesoitossa, hän kertoo.

Katsotaan sitten lukion jälkeen, mihin päädyn.

Lallukka on konserttisarjan nuorimpia urkureita ja soittaa tuomiokirkossa Boèllmannin koko 20-minuuttisen Goottilaisen sarjan. Hän lähtee Helsinkiin innokkaalla ja odottavalla mielellä.

– Tämä on ensimmäinen kerta, kun pääsen soittamaan tällaisessa konserttipaikassa.

Jyväskylän Normaalikoulun lukiota käyvä urkurilupaus ei osaa vielä sanoa, haluaisiko soittaa urkuja työkseen. Se on yksi mahdollinen vaihtoehto, mutta häntä kiinnostavat myös tekninen ja kaupallinen ala.

– Panostan koulussa luonnontieteisiin. Katsotaan sitten lukion jälkeen, mihin päädyn.

Konsta Lallukka soittaa Helsingin Urkukesän konserttiohjelmistonsa Laukaan kirkossa to 4.7. klo 18. Helsingin tuomiokirkossa hän konsertoi pe 12.7. klo 12.

Artikkeli Koko orkesteri yhdellä soittimella julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Pirkon juuret ovat Karjalassa, ja hän vietti osan lapsuudestaan puheliaassa ja iloisessa sukuyhteisössä Saarijärvellä. Vaikka elämä oli vaatimatonta, tunteita näytettiin, ruokaa laitettiin ja toisista pidettiin huolta. Hänen vanhempansa kuitenkin erosivat, ja Pirkko jäi äitinsä ja veljensä kanssa Saarijärvelle asumaan.

– Isä hylkäsi meidät totaalisesti, eikä kertonut etukäteen mitään. Tämä asia on seurannut minua koko elämäni ja olen prosessoinut sitä muun muassa kirjoittamisen kautta, Pirkko toteaa.

Äitiään Pirkko kuvailee hersyväksi ja hyväntahtoiseksi karjalaisnaiseksi, jonka kanssa hänellä oli selkeät välit. Kun Pirkko oli 17, hänen äitinsä löysi uuden miehen ja muutti Harjavaltaan.

– Jäin nuorena itsekseni, mutta kirjoitimme toisillemme kirjeitä, ja kävin äidin luona kylässä.

Tilannetta ei sen kummemmin käsitelty. Äiti palasi asiaan vasta vuosien päästä, kun Pirkolla oli jo oma perhe.

– Äiti oli kylässä ja kysyi yllättäen, että enkös minäkin hylännyt sinut. Hämmästyin kysymystä kovasti. Hän vaikutti helpottuneelta, kun kerroin, että hänen lähtönsä ei ollut satuttanut minua. Se on ainoita vakavampia keskusteluja, joita kävimme äidin kanssa.

Jyväskylän kauppaopistossa opiskellessaan Pirkko tapasi miehensä Heikin. Miehen huumorintaju ja kielitaito tekivät Pirkkoon vaikutuksen, ja rakkaus roihahti saman tien. Topi syntyi 1968 ja Karoliina 1975, ja perhe eli mukavia naapureita ja leikkikavereita vilisevässä kerrostalossa hyvää, yhteisöllistä arkea.

Karoliinan mielestä hänen äitinsä on ihmisrakas esteetikko ja taitava tarinankertoja.

– Mukavimpia muistoja minun lapsuudestani ovat iltahetket. Minulla oli joka ilta nukkumaan mennessä sellainen lista, että lue satu, laula laulu tai tule viereen nukkumaan. Useimmiten äiti taisi tehdä ne kaikki. Lapinäidin kehtolaulu ja Makeasti oravainen olivat minun suosikkilaulujani silloin. Itse huomaan laulelevani, kun olen onnellinen.

Lauantaisin Veijon perheessä siivottiin. Karoliinasta oli ihana tulla illalla saunasta, kun äiti oli aina järjestänyt ja sisustanut asunnossa jotain uusiksi.

– Siitä on jäänyt kodikkuuden tuntu.

Olemme läheisiä
ja tuemme toisiamme.
Kaikkien tunteiden
ilmaiseminen on
sallittua ja suotavaa.

Karoliina harrasti valokuvausta jo lapsena ja haaveili näyttelijän ammatista. Äidin kanssa hän kävi teatterissa, konserteissa ja matkoilla. Lukion jälkeen Karoliina muutti Tampereen kautta Helsinkiin elokuva-alaa opiskelemaan ja pääsi töihin Åke Lindmanille.

– On paradoksaalista, että eräänä päivänä Åke katsoi minua ja sanoi, että minun pitäisi olla näyttelijä. Silloin tehtiin kuitenkin sotaleffoja, joissa kameran edessä oli vain miehiä. Åke oli upea ihminen ja mieletön ihmistuntija.

Helsingin vuosiin ajoittuu myös haastavin aika äidin ja tyttären suhteessa. Tuolloin Karoliinasta tuntui, että hänen äitinsä vaati häneltä liikaa huomiota. Hetken aikaa välejä koeteltiin. Karoliina muistelee, että hänellä oli tuolloin tarve saada valita itse, koska tapaa äitiään tai juttelee hänen kanssaan.

– Ehkä kaipasin omaa tilaa. Minun oli ollut vaikea hahmottaa oman elämäni rajoja. Äidillä ja isällä oli aina paljon harrastuksia, jotka olivat minustakin hienoja, mutta halusin löytää omat mielenkiinnon kohteeni ja arvoni.

Pirkko kertoo koettaneensa toimia niin, että kaikesta voi puhua – vaikka ei ollut saanut sitä mallia omasta lapsuudenkodistaan.

– Olemme keskustelleet hyvin rehellisesti. Äidin parhaita puolia on kyky ottaa palautetta vastaan, vaikeistakin asioista. Olen nähnyt äidissäni vuosien saatossa kauniin ihmisyyden kehityskaaren. Ihailen ja arvostan sitä kovasti, Karoliina sanoo.

Asuttuaan pääkaupungin vilinässä 20 vuotta Karoliina alkoi kaivata kotiseudulleen. Hän muutti takaisin Jyväskylään 2019. Siitä kolmen viikon päästä hänen isänsä kuoli äkillisesti. Hän oli sairastanut vuosia, ja Pirkko oli hoitanut häntä kotona.

Pirkko oli valmiiksi uupunut, mitä hän ei ollut tunnistanut, ja Heikin kuolema vei häneltä elämänhalun kokonaan. Hän oli pois kuvioista kaksi vuotta. Ei kirjoittanut, ei lukenut, ei pitänyt yhteyttä ystäviinsä.

– Yritin karkottaa kaikki ihmiset ja elämän pois.

Monien menetysten keskellä Karoliina piti sitkeästi äitiinsä yhteyttä ja auttoi häntä lepäämään vuosikausien väsymyksen pois. Suuressa roolissa olivat myös Pirkon ystävät.

– Oli ihana huomata, että kukaan äidin ystävistä ei kadonnut silloin, kun äiti sairasti, Karoliina sanoo.

Pikkuhiljaa Pirkko alkoi jälleen kirjoittaa. Voimat ja elämännälkä palasivat vähitellen. Nyt hän harrastaa, tapaa ystäviään ja järjestelee kauniita esineitä kodissaan.

Hän korostaa tyttärensä roolia paranemisessaan.

– Karoliina suojeli minua silloin, kun olin heikoilla.

– Olen kiitollinen ja ylpeä äidistäni. Hän on joutunut kestämään monia raskaita asioita, mutta hän on käsitellyt ne ihailtavan sitkeästi ja elämäniloisesti. Minusta me molemmat ansaitsemme vielä paljon kivoja juttuja yhdessä mukavien ihmisten kanssa. Toivo on kaikki, Karoliina summaa.

Artikkeli Taidetta ja tunteita julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Ennen esitystä Pulkkinen tunsi olonsa huteraksi. Hän otti kipulääkettä ja hoiti sovitun esiintymisen. Seuraavana yönä tunnottomuus jaloissa lisääntyi, ja Pulkkinen joutui sairaalaan.

Päivystysosastolla tunnottomuus nousi vauhdilla vyötäröön asti. Pulkkisen jalat eivät enää kantaneet. Siinä hetkessä oli vain yksi ajatus: nyt meni kaikki.

Pulkkinen oli harrastanut rytmistä kilpavoimistelua kuusivuotiaasta lähtien. Teini-ikäisenä voimistelu vaihtui moderniin ja jazztanssiin. Aluksi ne eivät tuntuneet kunnianhimoisesta urheilijatytöstä miltään voimisteluun verrattuna, koska niissä ei ollut hienoja temppuja ja yksilösuorituksia.

Päästyään mukaan määrätietoisesti harjoittelevaan koulutusryhmään ja kaupunginteatterissa esitettäviin tanssisatuihin Pulkkinen innostui nykytanssista, josta muodostuikin hänen oma lajinsa. Siinä kiehtoi erityisesti liikkuminen lattiatasossa ja luovuus, jossa vain oma mielikuvitus on rajana.

Lukioaikana Pulkkinen vietti lähes kaiken vapaa-aikansa tanssikoululla, ja samalla hänelle kirkastui, että tanssi oli hänen juttunsa. Hän valmistui tanssitaiteen maisteriksi Teatterikorkeakoulusta ja sitä ennen tanssinopettajaksi Savonia-ammattikorkeakoulusta Kuopiosta.

Monta vuotta hän eli ja hengitti tanssia, niin Suomessa kuin Barcelonassa – opetti ja tanssi itse.

Sairastuttuaan hän hylkäsi tanssijan identiteettinsä. Ajatteli, että ei tanssisi enää koskaan.

Hän oli tunnistanut itsessään tarpeen muutokseen jo jonkun aikaa, mutta ei ollut osannut tehdä asialle mitään. Ennen joulukadun avajaisiakin oli ollut vähän kaikkea, infektioita ja stressiäkin. Jalkojen pettäminen 35-vuotiaana tuli hänelle kuitenkin kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Sairaalassa tehdyissä tutkimuksissa selvisi, että hänellä oli hyvin aggressiivinen aivoselkäydintulehdus. Sitä tutkittiin kuukauden ajan Jyväskylässä ja Kuopiossa, mutta tulehduksen aiheuttajaa ei löytynyt.

– Minulla epäiltiin ultraharvinaista neurologista sairautta, johon oireet täsmäsivät, mutta vieläkään ei olla varmoja, oliko kyse siitä, Pulkkinen muistelee.

Pulkkiselle kerrottiin, että kyseessä ei ole kuolemaan johtava sairaus, ja hänen uskottiin kuntoutuvan hyvin ikänsä ja peruskuntonsa perusteella. Hän oli ensin pari kuukautta ympärivuorokautisesti sairaalan kuntoutusosastolla, minkä jälkeen hän pääsi sinne päiväpotilaaksi. Tuolloin hän sai nukkua yöt kotona ja palasi aamulla sairaalaan.

Päivät täyttyivät fysioterapiasta, toimintaterapiasta ja lääkäreiden tapaamisista. Pulkkinen liikkui koko seuraavan kevään pyörätuolilla. Siitä hän eteni rollaattorin ja kyynärsauvojen avulla vähitellen jaloilleen. Sananmukaisesti askel kerrallaan.

Kävelemään opetteleminen tuntui aluksi rankalta.

– Oma ruumis tuntui aivan kammottavalta. Jaloissa ei varsinaisesti ollut kipua, mutta ne olivat jääkylmät, eivätkä tuntuneet omilta.

Kuntoutuksen aikana hän kirjaili ajatuksiaan ja tunteitaan päiväkirjaansa. Merkinnät muotoutuivat sittemmin osaksi tanssiteosta:

”Olen kuin paperinukke. Kaksiulotteinen.
En hahmota taakseni jäävää tilaa. Kun
laitan jalan taakse, se katoaa.
Tuntuukohan muista tältä?
Mikään ei ole enää kuin ennen.
Tuntuu, että meinaan kuolla koko ajan.
Pidän kiinni elämästä kynsin hampain.
Maailma on muuttunut, mutta minäkään
en ole enää sama.”

Pulkkinen muistaa kaksiulotteiset tuntemuksensa hyvin edelleen.

– Koin tosiaan olevani kuin paperinukke, joka kulkee tasan yhtä latua ja varpaat eteenpäin. Tanssijalle tällainen oli outoa.

Tanssiliikkeet voivat suuntautua minne päin vain ja tapahtua epäsuorasti jossain takana niin, että niitä ei itsekään näe. Vuoden sisällä hän oppi kävelemään uudelleen, mutta kolmen vuoden ajan hän kävi kuntoutusfysioterapiassa.

– Treenasin päivä kerrallaan. Minulla oli vahva tahto ja motivaatio korkealla.

Henkisesti haastavinta Pulkkiselle oli hyväksyä se, että hän tarvitsee apua. Kuntoutusosastolla ollessaan Pulkkinen näki parivuotiasta lastaan vain pikaisesti aamulla ja illalla. Arjen pyörittämisestä vastasivat hänen läheisensä.

Kotiuduttuaankaan hänestä ei ollut ruokaa laittamaan, haalareita pukemaan, saatikka lapsen perässä pysymään.

– Se oli rankkaa aikaa. Minun oli nostettava kädet pystyyn ja pyydettävä apua sukulaisiltani ja ystäviltäni.

Kotiin pääsystä on kulunut viisi vuotta. Kontrollit on lopetettu. Sairauden jäljiltä Pulkkisella on pieniä tuntopuutoksia jalkaterissä, mikä vaikuttaa jossain määrin hänen jalkojensa nopeuteen. Merkittävimpänä jäännösoireena hän pitää hermostonsa kuormittumisherkkyyttä.

– Jos minulla on vähänkään hektisempi tai fyysisempi päivä, se tuntuu rajuna väsymyksenä, ylikierroksilla käymisenä tai unihäiriöinä. Minun on siis ollut pakko hiljentää tahtia.

Kaikesta huolimatta Pulkkinen pitää sairastumista käännekohtana elämässään.

Se on tuonut siihen paljon muutosta ja hyviä asioita. Hän on oppinut pitämään omasta hyvinvoinnistaan huolta ja laittamaan rajoja sen suhteen, mitä itse haluaa ja mihin pystyy. Lisäksi Pulkkinen on oppinut elämään paremmin tässä hetkessä.

Hän myöntää kuitenkin, että samalla, kun voimia tulee enemmän ja elämä alkaa kantaa, hän huomaa lipuvansa kauemmaksi kiitollisuuden tunteesta.

– Rähjään lapselleni turhista asioista, kuten lattialla lojuvista tavaroista. Onneksi ainakin välillä muistan olla kiitollinen siitä, että saan olla hänen kanssaan kotona, enkä makaa sairaalassa.

Pulkkinen kertoo tekevänsä yhä enemmän sellaisia asioita, joista nauttii. Supersankari-tanssiteos on esimerkki tästä.

– Se on juuri sitä, mitä minä haluan tehdä!

Supersankari – ultraharvinaisen lajin edustaja -tanssiteos on muhinut hänen mielessään jo pari vuotta.

– Kun olin kotiutunut, aloin nähdä mielessäni erilaisia näyttämöllisiä kohtauksia. Saatoin kuulla myös musiikkia. Kirjoittelin näitä ylös.

Työkokeilussa Keski-Suomen Tanssin Keskuksen toimistolla hänelle tuli sellainen olo, että hänen pitää päästä takaisin näyttämölle.

Supersankari-teos tekee näkyväksi vaikeiden elämäntilanteiden esiin nostamia tuntemuksia ja kokemuksia. Pulkkinen haluaa tuoda esiin supersankarin erilaiset puolet.

– Jos se ei olisikaan vain sitä totuttua vahvuutta ja voimakkuutta. Näin syntyi hahmo, joka on välillä hyvin heikko. Ehkä sankaruutta onkin se, että ihminen uskaltaa myöntää, että hän ei pärjää yksin, hän pohtii.

Supersankari – ultraharvinaisen lajin edustaja -tanssiteoksen esitykset kulttuuritalo Villa Ranassa pe 19.4. klo 18, su 21.4. klo 14 ja 17, su 28.4. klo 14 ja 17 sekä to 9.5. klo 16. Suunnattu aikuisille ja yli 12-vuotiaille. Esitys: Elli Pulkkinen ja Anne-Maarit Kinnunen, toteutettu kulttuuritoimijoiden tuella. 

Artikkeli Hauras supersankari julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Vuoden alusta voimaan tulleet hallituksen leikkaukset tuntuvat hänen arjessaan konkreettisesti. Myös entisen elämän velat kulkevat mukana, ja niitä pitäisi lyhentää.

Talousneuvolasta hän kertoo saaneensa apua ja suuntaviittoja eteenpäin.

– Keinot olivat minulla tiedossa, mutta nyt sain sysäyksen tarttua niihin. Yritän etsiä halvemman asunnon. Lisäksi ajattelin hakeutua yksityishenkilön velkajärjestelyyn. Tiedän, mihin otan yhteyttä.

Talousneuvolan toiminnassa mukana oleva Jyväskylän seurakunnan diakoni Mira-Maarit Väisänen Huhtasuon lähikirkkoalueelta on huomannut palvelun tärkey­den.

– Täällä käy nuoria ja ikäihmisiä, joskus asioidaan jonkun läheisen puolesta. Usein tilanteet ovat sellaisia, että on tultu umpikujaan. On ihanaa nähdä helpotus asiakkaan olemuksessa, kun hän tietää, mihin hän voi mennä seuraavaksi. Olemme saaneet asiakkailta hyvää palautetta toiminnasta.

 Neuvolatapaamisten jälkeen on aina sellainen tunne, että olemme saaneet edistettyä asiakkaan asioita yhdessä.

Väisäsen mieleen on jäänyt erityisen hyvin eräs iäkkäämpi ihminen, joka oli asunut pitkään omistusasunnossaan. Hänen taloustilanteensa oli heikentynyt merkittävästi. Neuvolassa pohdittiin erilaisia edullisempia vaihtoehtoja asumiseen, mutta henkilö halusi jäädä asuntoonsa ja oli valmis vetämään taloutensa äärimmäisen tiukille.

– Hänen tilanteensa osoitti sen, että ihminen on valmis tinkimään paljosta, jotta voi pitää oman kotinsa.

Talousneuvola on moniammatillinen palvelu, jonne asiakas voi tulla ilman ajanvarausta ja anonyymisti. Paikalla on talous- ja velkaneuvoja, asumisen neuvoja, diakoniatyöntekijä ja ulosoton ammattilainen. Ulosottolaitoksen ennakoivan talousneuvonnan asiantuntija Anu Niilo-Rämä korostaa, että Talousneuvola on matalan kynnyksen paikka, jossa pohditaan yhdessä erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja asiakkaan tilanteeseen.

– Tilanne on luottamuksellinen. Siellä saa kertoa omin sanoin omasta tilanteestaan sen, mitä haluaa.

Jokainen asiantuntija tuo omalta toimialaltaan oman tietotaidon kohtaamisiin. Asioita käydään läpi tietyn kehysrungon avulla ja asiakkaan kanssa täytetään talouslaskelmaan tulot ja pakolliset menot.

– Se usein konkretisoi asiakkaalle hänen taloustilannettaan, Väisänen kuvaa.

Yhteistyö eri aloja edustavien toimijoiden kanssa on sujunut Väisäsen mukaan erinomaisesti.

– Neuvolatapaamisten jälkeen on aina sellainen tunne, että olemme saaneet edistettyä asiakkaan asioita yhdessä.

On sellainen olo, että olemme voineet auttaa monia ihmisiä.

Jyväskylän kaupungin asumisen neuvonnan palveluasiantuntija Hanna Hyvönen on samaa mieltä.

– On sellainen olo, että olemme voineet auttaa monia ihmisiä. Kun Talousneuvolaan tullaan mahdollisimman ennakoivasti, pienilläkin teoilla voidaan saada tilanne ratkeamaan.

Talousneuvolatoiminta käynnistyi Tampereella vuonna 2019. Tällä hetkellä talousneuvoloita on noin 30 eri puolilla maata. Niiden tavoitteena on löytää keinoja ehkäistä kansalaisten velkaantuminen ja purkaa velkaantumistilanteita. Jyväskylässä pääkirjastolla Talousneuvolaa on pidetty keväästä 2022 alkaen kerran kuukaudessa.

– Kirjasto auttaa meitä markkinoinnissa ja antaa tilat käyttöömme. Keskimäärin meillä on käynyt 5–7 asiakasta per kerta, kertoo Niilo-Rämä.

– Pääkirjaston Talousneuvolaa tuottavat yhteistyössä Jyväskylän kaupunki, Ulosottolaitos, Keski-Suomen oikeusaputoimiston talous- ja velkaneuvonta sekä Jyväskylän seurakunta.

– Talousneuvola seuraavan kerran pääkirjastolla keväällä 2024: 12.3., 9.4., 7.5. ja 4.6. klo 12–15. Paikalle voi saapua ilman ajanvarausta.
   
– Alle 30-vuotiaille nuorille on tarjolla oma talousneuvola kuukausittain Nuorten talossa Asemakadulla. 

Artikkeli Sysäys eteenpäin julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Jyväskylän seurakunnan hautausmailla on kuusi muistelupaikkaa, joihin voi tuoda kynttilän tai kukkia muualle haudatun läheisensä muistolle.

Mäntykankaan hautausmaalla muualle haudattujen muistoksi kynttilän voi sytyttää kappelin vieressä olevalle kivetylle alueelle, jota koristaa metalliristi. Kynttilän voi laittaa myös kappelin takana sijaitsevaan muistolehtoon tai kolumbaarioon eli uurnalehtoon. Näille paikoille ei ole kuitenkaan tarkoitus tuoda lyhtyjä tai muistoesineitä, sillä alueet on tarkoitettu yhteiseen käyttöön.

Mäntykankaalla on oma muistelupaikka, Hietakehto, myös lapsensa menettäneille, toteutumatonta lapsitoivetta sureville ja keskenmenon kokeneille.

 On tärkeää, että on erityinen paikka, missä saa käydä suremassa ja itkemässä.

Hautausmaan työnjohtaja Minna Korhonen kertoo, että Hietakehdon muistelupaikalle kokoonnutaan erityisesti äitienpäivää edeltävänä päivänä, lapsettomien lauantaina.

– Hietakehto on sydäntä särkevä, mutta tärkeä paikka. Siellä muistellaan lapsia, joilla ei ole hautaa. Sinne tuodaan muisteluesineitä, jotka ovat surijoille hyvin tärkeitä: lapsista kertovia esineitä, kortteja, leluja, enkeleitä. Ja tietysti kynttilöitä. Niihin on usein kirjoitettu toivotun tai menetetyn lapsen nimi.

Muistelupaikat ovat Korhosen mukaan ihmisille hyvin merkityksellisiä.

– On tärkeää, että on erityinen paikka, missä saa käydä suremassa ja itkemässä. Rakkaan muisteleminen on surun käsittelyä.

Historian tutkija ja Jyväskylän yliopiston dosentti Ilona Kemppainen kertoo, että muualle haudattujen muistelupaikkojen merkitys on kasvanut Suomessa jatkosodan jälkeen.

Hauta tai muistelupaikka on sureville konkreettinen ja yhdistävä tekijä

– Tähän on vaikuttanut erityisesti se, että Karjalasta lähteneiden evakoiden kotihautausmaat jäivät luovutetuille alueille. Myös yleinen muuttoliike on vaikuttanut muistelupaikkojen yleistymiseen.

Hänen mukaansa nykyään ihmiset käyvät haudalla tai muistelupaikalla pitämässä yhteyttä kuolleeseen läheiseensä ja jopa juttelemassa hänelle.

– Hauta tai muistelupaikka on sureville konkreettinen ja yhdistävä tekijä, Ilona Kemppainen toteaa.

Tiesitkö?

Kaikilla Jyväskylän seurakunnan hautausmailla on muistelupaikka, jossa voi sytyttää kynttilän muualle haudatun läheisen muistolle.

• Vanhan hautausmaan muistelupaikka sijaitsee sankarihautausmaan puoleisessa päässä lähempänä Tourujoen puoleista vanhaa hauta-aluetta.
• Mäntykankaalla muistelualue on edestä katsoen kappelin vasemmalla puolella. Samalla alueella on oma muistelupaikka, Hietakehto, lapsensa menettäneille ja toteutumatonta lapsitoivetta sureville.
• Säynätsalon hautausmaalla muistelupaikka sijaitsee kirkkoa vastapäätä olevasta hautausmaan portista kulkien oikealla puolella.
• Korpilahden hautausmaan muistelupaikka on kappelin oikealla puolella käytävän varressa.
• Lahjaharjun valaistu yhteismuistomerkki, ”Uudeksi minä teen kaiken”, sijaitsee kappelin yläpuoleisella uurnaosastolla.
• Tikkakosken luontohautausmaalla muistopaikka on pääkäytävän varrella. Sitä koristaa luontohautausmaalle sopiva puinen risti.

Artikkeli Muualle haudatun muistolle julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Hiljaisuuden Ystävien toiminnanjohtaja Juha Tanska kaartaa hymyillen autollaan Poitsilan kartanon pihaan. Hänellä onkin hymyyn hyvä syy, sillä hänen johtamallaan yhdistyksellä on ensimmäistä kertaa sen 37-vuotisessa historiassa kotipaikka, missä se voi kasvattaa juuria hiljaisuuden viljelylle.

Haminassa sijaitsevasta kartanosta tuli Hiljaisuuden Ystävät ry:n koti tämän vuoden alussa, kun Karjalan Evankelinen Seura lopetti toimintansa ja lahjoitti kiinteistön yhdistykselle.

Loppukesän aurinko antaa empiretyylisen kartanon hempeän keltaisille seinille lämpimän sävyn. Vanhat omenapuut notkuvat punakeltaisia hedelmiä. Usean aatelissuvun hallinnassa olleen perinteikkään kartanon historia ulottuu yli 500 vuoden taakse.

Hiljaisuuden Ystävät ry perustettiin vuonna 1986 edistämään retriittitoimintaa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa.

Yhdistys vaalii kirkon vanhasta rukoushiljaisuuden perinteestä nousevaa hengellistä elämää kouluttamalla retriitinohjaajia, Hiljaisuuden joogan ohjaajia sekä luontohengellisyyden ja pyhiinvaelluksen taitajia. Hiljaisuuden Ystävät julkaisee myös Päivän Tunnussanaa.

Minua puhutteli avara tila, jossa sai pohdiskella ja olla läsnä, eikä kukaan yrittänyt älyllisesti selittää.

Haminan kirkkoherran virasta yhdistyksen toiminnanjohtajaksi vuonna 2021 siirtyneen Juha Tanskan oma matka hiljaisuuteen käynnistyi hänen opiskellessaan teologiaa Helsingin yliopistossa 1980-luvulla.

Nuorena hänellä oli elämässään jyrkkä herätyskristillinen vaihe, mutta opiskeluiden myötä hän kiinnostui enemmän Raamatun tutkimuksesta, filosofiasta ja psykologiasta. Pelkkä älyllisten vastausten etsiminen eksistentialistisiin kysymyksiin ei nuorelle teologian ylioppilaalle kuitenkaan riittänyt.

Uusi hengellinen polku alkoi kirkastua Tanskalle joululomalla 1983, kun hän osallistui Anna-Maija Raittilan järjestämälle matkalle Taizé-yhteisön nuorisokokoukseen Pariisiin. Sinne matkattiin hitaasti laivalla ja junalla. Yöpyminen Kööpenhaminassa on jäänyt miehen mieleen pysyvästi. Paikalliset seurakuntalaiset järjestivät aamulla­ Taizé-henkisen rukoushetken, jossa oli yksinkertaisia lauluja ja hiljaisuutta. Tilaisuus kosketti Tanskaa syvästi.

– Se avasi minulle uuden tien koko uskon salaisuuteen. Minua puhutteli avara tila, jossa sai pohdiskella ja olla läsnä, eikä kukaan yrittänyt älyllisesti selittää, miten minun tulee uskoa. Sen jälki oli niin voimakas, että palasin opiskeluaikana Taizé-yhteisöön monta kertaa.

Opiskeluvuosinaan haminalainen maatilan poika unelmoi siitä, että voisi yhdistää papin työn ja ekologisesti kestävän elämäntavan. Nyt hän asuu sukunsa tilalla vaimonsa ja kahden teini-ikäisen lapsensa kanssa, viljelee kauraa ja heinää sekä hoitaa lampaita, hevosta ja kissaa. Ja korjaa vanhaa traktoria.

Lisäksi hän kirjoittaa tietokirjoja ja päiväkirjaa ja valokuvaa myös mielellään. Kuulostaa siltä, että nuoren miehen unelma on toteutunut.

– On se, mutta aika vaivalloista elämää tämä on, eikä aika tahdo aina riittää kaikkeen. Toimin kaaoksen ja täyden kaaoksen rajamailla, Tanska myöntää nauraen.

Hän ei viihdy pitkiä aikoja hiljaisuudessa, vaan yhdistää hiljaiset hetket maatilan töihin, kirjoittamiseen tai luonnossa kävelyyn. Helpointa hiljentyminen on hänelle kirkossa tai kappelissa. Hänen mielestään pyhiin paikkoihin, joissa on rukoiltu paljon, tuntuu tarttuneen paikan tuntu.

Hiljaisuus tarjoaa Tanskalle mahdollisuuden kytkeytyä – sekä ympäristöön että itseensä.

– Luonnossa kulkiessani joku yksityiskohta tai miljöö alkaa usein vetää minua puoleensa. Katselun hetkistä voi tulla niin intensiivisiä, että raja itsen ja ympäristön välillä ohenee. Kotiin palatessa minulla on hyvin kannateltu ja levollinen olo. Noissa hetkissä voi kokea myös Jumalan läsnäolon ja kytkeytymisen koko luomakuntaan, hän kuvailee.

Juha Tanska pitää hiljentymistä voimakkaassa ärsykkeiden virrassa kulkeville nykyihmisille erityisen tärkeänä, sillä se auttaa meitä säilyttämään yhteyden itseemme.

– Väsymme sanoihin ja siihen, että meiltä edellytetään jatkuvasti lisää tehokkuutta. Hiljaisuudessa voimme katsoa haavojamme ja elämäämme myötätuntoisesti Jumalan armon valossa. Myös luovuus kumpuaa hiljaisuuden ja vapaan tilan ruokkimisesta, hän muistuttaa.

Rukouksessa haetaan lisää tilaa rakkaudelle ja myötätunnolle eli Jumalan toiminnalle meissä.

Meren läheisyydessä sijaitsevassa aittakappelissa on alkamassa päivärukous. Hiljaisuuden Ystäviin kuuluva Hiljaisen rukouk­sen luostariyhteisö Via Silentii järjestää päivittäin vartin mittaisen kaikille avoimen hetkipalveluksen, jossa noudatetaan erilaisia rukoustraditioita.

Haastattelupäivänä vuorossa on sydänrukous ja ortodoksinen rukousperinne. Rukouspalvelijoina toimivat eläkkeellä olevat luterilainen pappi Ari Kotisaari ja ortodoksikanttori Anu Ekholm.

Aitan ikkunan eteen asetellulla pöydällä on ikoneita ja palavat kynttilät. Osallistujia opastetaan seisomaan ortodoksiperinteen mukaisesti, ja heitä pyydetään myös kirjaamaan lapuille elävien ja edesmenneiden läheistensä nimet, joiden puolesta he toivovat rukoiltavan tilaisuudessa.

Lisäksi palveluksessa luetaan Raamatun tekstejä ja lauletaan erilaisia rukouksia.
Välillä ollaan myös hiljaa, mikä on sydänrukousperinteelle tyypillistä. Ari Kotisaaren mukaan sanattomassa sydänrukouksessa pyritään asettumaan Jumalan läsnäoloon.

– Ajatuksia saa tulla, mutta niihin ei tartuta. Rukouksessa haetaan lisää tilaa rakkaudelle ja myötätunnolle eli Jumalan toiminnalle meissä, hän kuvaa.

Täällä halutaan vahvistaa Jumalan läsnäoloa omassa elämässä.

Via Silentii -luostariyhteisössä noudatetaan ympäri vuoden samaa päiväohjelmaa, johon kuuluu hetkipalvelusten lisäksi hiljaista rukousta, jakamistunti ja ateriat, jotka valmistetaan yhdessä luostarissa vierailevien henkilöiden kanssa.

Kaikille avoimessa luostarissa puolet vuorokaudesta vietetään hiljaisuudessa. Sunnuntaisin aittakappelissa pidetään myös messu.

Poitsilan kartanoon voi tulla kuka tahansa viettämään luostarielämää ja olla niin kauan kuin haluaa. Kotisaaren mukaan vierailijat hakevat luostarista rauhoitettua, erilaista arkea.

– Jokainen ihminen tulee hakemaan jotain senhetkiseen elämäntilanteeseensa – kuuntelua, ihmettelyä, tukea. Täällä halutaan vahvistaa Jumalan läsnäoloa omassa elämässä.

Juha Tanska puhuu Hiljaisuuden viikolla Taulumäen kirkossa 12.9. kello 18.

Hiljaisuuden viikko Jyväskylässä 10.–16.9.2023

Jyväskylän seurakunta järjestää syyskuussa Hiljaisuuden viikon. Viikon aikana kaupunkilaiset voivat tutustua kristinuskon meditatiivisiin puoliin.

— Taulumäen kirkossa vietetään sunnuntaina 10.9. kello 18 Tuomasmessua hiljaisuuden sävyissä. Tarjolla yhteyttä, rukousta, ehtoollinen ja musiikkia. Myös suoratoistona Youtube-kanavalla Henki&elämä.

— Maanantaina 11.9. ja keskiviikkona 13.9. voi pohtia elämänsä suuntia pienellä pyhiinvaelluksella. 11.9. lähdöt kello 13 ja 18 Hotelli Alban rannasta, 13.9. kello 13 Taulumäen kirkon edestä. Ota noin kahden kilometrin mittaiselle matkalle mukaan ladattu puhelin, kuulokkeet ja mukavat jalkineet.

— Hiljaisuuden Ystävät ry:n toiminnanjohtaja, TT Juha Tanska jakaa ajatuksia monimuotoisesta hengellisyydestä ja toivosta Taulumäen kirkossa 12.9. kello 18. Ilta päättyy hiljaisuuden hetkeen ja iltateehen.

— Kuokkalan kirkossa keskiviikkona 13.9. kello 18 Hiljaisuuden joogaa – kehollista rukousta ja meditaatiota Pyhän äärellä. Mukaan alusta ja rennot, lämpimät vaatteet.

— Naisten hiljainen saunailta – Miniretriitti Koivuniemen leirikeskuksessa 14.9. kello­ 17.30. Puusaunan lempeät löylyt, saunarannan piristävä vesi, saunan jälkeen rentouttava hetki tekemisen parissa, yhteinen iltapala ja messu. Osallistumismaksu 3 €, ilmoittaudu osoitteessa jyvaskylanseurakunta.fi.

— Perjantaina 15.9. kello 18 Taulumäen kirkossa matkataan luostareihin ja pyhille paikoille. Levollisten sävelten ja sanojen iltaa rytmittävät pienet meditatiiviset kertomukset, sellomusiikki ja hiljaisuus.

— Lauantaina 16.9. kello 10–19 Kuokkalan kirkon arkiretriitissä voi pysähtyä pohtimaan omaa elämää tai vain levätä hetkessä. Päivässä mahdollisuus osallistua Hiljaisuuden joogaan, maalaamiseen, kirjoittamiseen, rukousmeditaatioon ja ehtoollisen viettoon. Halutessasi voit myös varata keskusteluajan ohjaajan kanssa. Ilmoittaudu 4.9. mennessä osoitteessa jyvaskylanseurakunta.fi. Hinta 20/15 € sis. ruuat ja ohjelman.

Katso lisätiedot osoitteessa: jyvaskylanseurakunta.fi

Artikkeli ”Toimin kaaoksen ja täyden kaaoksen rajamailla” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Dokumentaarinen taiteilija Mika Pekkanen ammentaa ideat teoksiinsa tarkkailemalla ympäristöä. Usein hän pysähtyy jonkun tietyn hetken, ihmisen liikkeen tai kauniin rakennuksen äärelle ja pohtii, mitä haluaisi maalata siitä paperille. Rajaaminen on Pekkasen työssä olennaista: hän nostaa tilanteesta esiin jotain erityistä. Tai lisää sinne tarvittaessa jotain – vaikkapa lokin tai lastenvaunuja työntävän äidin.

Maalattavista kohteista Pekkasta puhuttelevat tyypillisesti kaupunkiarkkitehtuuri ja ihmisten toiminta laaja-alaisesti. Hän on maalannut ihmisiä ehtoollisella, sairaalassa, tehtaissa, golfkentällä ja kahvilassa. Usein hänen teoksissaan näkyy taustalla rakennuksia. Jyväskylän poikana hän maalaa mieluusti täkäläisistä maisemista. Kirkkopuisto, Jyväsjärvi ja Kävelykatu ovat inspiroineet häntä jo useampaan teokseen eri vuodenaikoina.

Kun Pekkanen kiinnostuu jostain aiheesta tai tilanteesta, hän ottaa siitä valokuvan, jonka pohjalta hän alkaa työstää teosta paperille ateljeessaan. Ensitöikseen hän kastelee paperin ihan märäksi.

– Tämä on minulle tärkeää. Märälle paperille saan tehtyä hyvin laveerauksia eli laajoja väripintoja, kuten taivaan ja veden sävyjä, jotka sulautuvat toisiinsa, hän kuvaa.

Pidän akvarellitöiden raikkaudesta, keveydestä ja herkkyydestä.

Kun teos on kuivunut, siihen voi tuoda ohuemmilla siveltimillä tarkkoja viivoja ja pystyvetoja, joiden ei tarvitse levitä taustaan.

Teini-ikäisestä lähtien maalausta harrastanut Pekkanen maalaa toisinaan myös autenttista ympäristöä ulkona. Tätä nykyä hän maalaa pääsääntöisesti akvarelliväreillä, joista hän innostui muutamia vuosia sitten. Tyylilaji vei miehen mukanaan, ja tekemisestä on muodostumassa hänelle päätyö.

– Pidän akvarellitöiden raikkaudesta, keveydestä ja herkkyydestä. Haluan tarjota teoksillani ihmisille toivoa, uskoa ja valoa.

Maalatessaan Pekkanen kuuntelee mieluusti musiikkia. Se tuo hänelle seuraa ja inspiraatiota.

– Olen sosiaalinen ihminen, eikä hiljaisuus oikein sovi minulle. Taiteen tekeminen on muutenkin aika yksinäistä. Työskennellessäni kuuntelen yleensä jotain raikasta ja kiinnostavaa musiikkia laajalla skaalalla.

Yhden teoksen työstämiseen häneltä menee muutamia päiviä. Pekkanen tarkastelee kättensä töitä useampana päivänä, eri kulmista ja erilaisissa valoissa. Hänelle on tärkeää, että teoksessa on nyansseja, tummaa ja vaaleaa, ryhtiä ja jämäkkyyttä. Välillä hän pyytää teoksistaan palautetta myös lapsiltaan, kollegoiltaan ja ystäviltään.

Livemaalaukset ovat minulle innostavia tilaisuuksia.

Tämän jälkeen käynnistyy teoksen markkinointi somessa ja verkossa. Hänen töitään on nähtävillä myös näyttelyissä Suomessa ja ulkomailla. Itse valitsemiensa aiheiden lisäksi Pekkanen maalaa asiakkaille tilaustöitä. Mies on ollut mukana myös erilaisissa näytöksissä, joissa hän tekee maalauksia yleisön seuratessa työskentelyä paikan päällä.

– Livemaalaukset ovat minulle innostavia tilaisuuksia. On kiva heittäytyä tilanteeseen ja saada palautetta omasta työstään.

Jyväskylän seurakunnan omistamasta Lehtisaaren kesäkodista Pekkanen on tehnyt useampia maalauksia. Lehtisaari on hänelle tärkeä paikka. Hän tuntee saaren läpikotaisin oltuaan vuonna 2016 saaressa kesäohjaajana: souti ihmisiä saareen, lämmitti saunaa ja piti iltahartauksia nuotion ääressä.

 Lehtisaari on helmi Jyväskylässä.

Maalauksissaan Pekkanen tarkastelee saarta eri näkökulmista. Häntä ovat inspiroineet erityisesti sympaattinen vanha sauna veden ääressä, ihmiset uimassa laiturilla, soutuveneet, Hiljaisuuden niemi ja saaren vanhat puut ja niiden varjot. Hän on maalannut Lehtisaaresta teoksen myös ilmakuvasta.

– Lehtisaaren muoto on mielenkiintoinen.

Mika Pekkanen kuvailee Lehtisaarta kaikille avoimeksi paratiisiksi keskellä kaupunkia.

– Lehtisaari on helmi Jyväskylässä. Se tarjoaa kaupunkilaisille ja turisteille ihanan elämyksen mökkielämästä. Soutuveneellä tuleminen on eksoottinen kokemus, hieno siirtymäriitti kaupunkiympäristöstä luonnontilassa olevaan saareen. Kun soudin ihmisiä takaisin kaupunkiin, minusta tuntui, että kyydissäni oli ihmisiä, jotka olivat saaneet uudenlaista tyyneyttä ja iloa elämäänsä.

Nykyään Pekkanen käy saaressa muutaman kerran kesässä lastensa kanssa.

– Käynti saaressa on minulle kokonaispaketti, jolla saa hoidettua samalla sekä ruumista että sielua.

Artikkeli Tarinoita siveltimellä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

”Terve! Mitä kuuluu?”, kysyy pitkänhuiskea mies selvällä suomen kielellä ja katsoo hymyillen silmiin. Ukrainalainen Stanislav Kriuchkov, 37, on asunut Jyväskylässä tammikuusta lähtien ja puhuu suomea ällistyttävän hyvin.

– Opiskelen kieltä itsenäisesti netissä. Yritän puhua suomea, kun menen kauppaan tai asioille. Minä osaan sanoa suomeksi jo paljon, mutta en ymmärrä kaikkea, koska suomalaiset puhuvat tosi nopeasti. Sanon usein, että voisitko puhua vähän hitaammin.

Kriuchkov päätyi Jyväskylään ukrainalaisten muusikkoystäviensä innostamana. He olivat tulleet kaupunkiin hieman aiemmin. Ystävät näyttivät Kriuchkoville Jyväskylästä paikat, joiden avulla hän pääsi uuden elämän alkuun: poliisilaitoksen, SPR:n vastaanottokeskuksen ja edullisen ruokakaupan. Sodan jaloista kahden matkalaukun kanssa lähtenyt Kriuchkov on Suomessa nyt ensimmäistä kertaa.

Hän sai SPR:n kautta asunnon, jossa saa majoittua vuoden ajan.

– Minulla on siellä patja, perustarvikkeet ja ukrainalainen kämppäkaveri. Olen tästä hyvin onnellinen.

Kriuchkov matkusti Suomeen laivalla Puolan ja Saksan kautta. Sodan alettua ukrainalaiset miehet eivät saaneet poistua maasta, mutta Kriuchkov vapautettiin rintamalle menosta vakavan sairautensa vuoksi.

Tällä hetkellä hän voi hyvin ja käy verikokeissa muutaman kuukauden välein.

Minun täytyy saada esiintyä.

Mies lähti Suomeen kotikaupungistaan Pervomaiskista, joka sijaitsee Harkovan alueella, noin 40 kilometrin Venäjän rajasta. Hän asui siellä eläkkeellä olevan äitinsä kanssa ja työskenteli kulttuurikeskuksessa laulunopettajana. Sodan alettua hän ajatteli, että hänen pitää päästä pois Ukrainasta.

– Olin ollut viisi vuotta kiertueella Keski-Euroopassa venäläisen mieskuoron kanssa ja totesin, että Ukrainassa minulla ei olisi mahdollisuutta työskennellä esiintyvänä taiteilijana. Äänialani, kontratenori, on hyvin harvinainen, eikä tälle korkealle miesäänelle ole kirjoitettu paljon musiikkia. Lava on minun juttuni. Minun täytyy saada esiintyä, hän kertoo.

Sodan alkamispäivänä Stanislav Kriuchkov heräsi aamuyöstä koviin ääniin ja näki parvekkeelta räiskyviä valoja. Myös Pervomaiskiin ammuttiin sodan alkuvaiheessa ohjuksia.

– Tilanne oli järkyttävä. Omien tunteiden kuvaaminen tuntuu edelleen vaikealta. On hirveää ajatella, että monet ukrainalaiset ovat joutuneet elämään tuossa tilanteessa jo yli vuoden, hän sanoo hiljaisella äänellä.

Tällä hetkellä tilanne Kriuchkovin kotiseudulla on melko rauhallinen.

Tulen surulliseksi, kun sota vain jatkuu.

aupoissa on taas tavaraa, ja ihmiset käyvät normaalisti töissä ja koulussa.
Metsiin, järviin tai jokiin ei kuitenkaan saa mennä, koska niissä voi olla miinoja. Kriuchkov puhuu äitinsä kanssa puhelimessa pari kertaa viikossa ja seuraa uutisia päivittäin.

– Tulen surulliseksi, kun sota vain jatkuu. Ihmisiä kuolee ja uusia alueita pommitetaan. Rukoilen, että tämä kauheus loppuisi mahdollisimman pian.

Laulaja viihtyy Jyväskylässä ja haluaisi jäädä tänne. Hän laulaa useissa kuoroissa, kuntoilee, opettelee Suomea ja harrastaa kalligrafiaa eli kirjoittaa kaunokirjoitusta mustekynällä.

Vain Suomen talveen tottuminen on ollut hänelle vaikeaa.

– Se on ainut negatiivinen asia täällä. Ukrainassakin on välillä vähän lunta, mutta se sulaa nopeasti.

Kun Kriuchkov on asunut maassa vuoden, hän voi hakea pidempää oleskelulupaa. Se edellyttää sitä, että hänellä on työpaikka ja hän opiskelee suomea.

Mies on hakenut muun muassa siivousalan töitä ja harkitsee lähihoitajan tai kampaajan opintojen aloittamista.

– Kun opin kieltä riittävän hyvin, voisin hoitaa myös laulunopettajan opintoni loppuun. Se on minulle unelmatyö.

Artikkeli ”Suomalaiset puhuvat tosi nopeasti” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Toukokuun ensimmäisenä päivänä
suomalaiset ovat iloisia
kevään valosta ja lämmöstä.

Moni on iloinen myös siitä,
että hän saa maistaa munkin
ja siman tutut maut.

Vapun perinneherkkuja eli munkkeja ja simaa
voi ostaa valmiina,
mutta niitä voi tehdä helposti myös itse.

Keski-Suomen Marttojen
kotitalousasiantuntija Tiina Niskanen neuvoo,
miten munkit kannattaa leipoa.
Ensin kannattaa ottaa
kaikki raaka-aineet huoneenlämpöön.

– Kun taikinassa ei ole kylmiä
ja lämpimiä aineita sekaisin,
silloin taikina kohoaa hyvin, Tiina Niskanen sanoo.

Munkit kannattaa paistaa isossa kattilassa,
jossa on paksu pohja.

– Munkit paistetaan kuumassa öljyssä, Niskanen sanoo.

Kuumaan öljyyn laitetaan
vain muutama munkki kerrallaan.
Silloin munkkeja on
helpompi käännellä reikäkauhalla.

Turvallisuuden vuoksi
kattilan kansi kannattaa pitää lähellä hellaa.

– Jos öljy kuumenee liikaa ja alkaa räiskyä,
laita kansi kattilan päälle.

Sen jälkeen siirrä kattila pois levyltä, Niskanen sanoo.
Hän myös muistuttaa,
että öljyn sekaan ei saa koskaan laittaa vettä.
Vesi saa öljyn roiskumaan.

Munkit kannattaa syödä tuoreina,
mahdollisimman pian paistamisen jälkeen.

– Tuore munkki on pinnalta rapea
ja sisältä pehmeä, Niskanen sanoo.

Munkin alkuperästä ei ole tarkkaa tietoa.
Munkin tyylistä juhlaleivonnaista
on kuitenkin syöty Euroopassa jo keskiajalla.

Munkin nimi liittyy siihen,
miten sitä valmistetaan.
Taikina pullistuu kuumassa öljyssä
ja se näyttää luostarimunkilta,
jolla on ruskea kaapu.

Munkista tuli osa
suomalaista vappuperinnettä 1800-luvun lopussa.

Näin valmistat herkulliset munkit (noin 35 kpl)

5 dl maitoa
50 g tuorehiivaa tai 2 pss kuivahiivaa
½ tl suolaa
1,5 dl sokeria
2 tl kardemummaa
1 kananmuna
14–16 dl vehnäjauhoja
100 g margariinia
Paista munkit rypsiöljyssä.

Valmista taikina tavallisen vehnätaikinan tapaan.
Anna taikinan kohota lämpöisessä paikassa kaksinkertaiseksi.
Leivo taikinasta pyöreitä pullia ja kohota ne peitettyinä.
Tee kohonneisiin pulliin keskelle reikä ja muotoile rinkilöiksi.

Kuumenna rypsiöljy kattilassa
ja paista munkit kuumassa rasvassa (170–180 astetta).
Paista munkit molemmin puolin,
kunnes ne ovat kauniin ruskeita.
Siirrä munkit reikäkauhalla talouspaperin päälle valumaan.
Sokeroi munkit lämpöisinä.

Resepti: Martat

Kansainvälistä saavutettavuuspäivää vietetään 18.5.

Tämä juttu on kirjoitettu selkokielellä.
Selkokieli on eri asia kuin selkeä yleiskieli.
Selkokielessä esimerkiksi sanat 
ja kielioppi ovat helpompia kuin yleiskielessä. 

Selkotekstin ulkoasu on erilainen kuin yleiskielen. 
Selkotekstissä rivit ja kappaleet ovat lyhyemmät. 
Lisäksi tekstin vasen reuna on tasattu ja oikea reuna on liehu.
Tällöin silmän on helpompi löytää uusi rivi. 

Artikkeli Taas maistuu munkki julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.