Mihin ihminen tarvitsee lohtua?
Me luovumme ja menetämme jotakin koko ajan. On paljon pettymyksiä, läheinen kuolee tai työpaikka menee alta. Lohtua tarvitaan tunteiden, kuten vihan, pelon ja surun käsittelyyn.

Millä tavoin toista voi lohduttaa?
Peruserhe on, että kysellään, ”mitä voin tehdä”. Taitavampaa olisi todeta, että ”näytät surulliselta” ja odottaa, jatkaako toinen. Lohduttaminen ei ole ensisijaisesti verbaalista, vaan suuressa määrin ei-verbaalista. Voi kuunnella, tehdä ruokaa, koskettaa, rukoilla.

Olemmeko me suomalaiset hyviä lohduttamisessa?
Emme ole. Meillä on äärimmäisen taitavia ihmisiä, mutta lohdun kieli on usein könkköä, kuten ”otan osaa” ja ”voi kauheaa, mitä sinulle on tapahtunut”. Voin kuvitella, että vaikkapa Italiassa perheet käsittelevät asioita illallisella yhdessä luontevammin.

Näetkö, että lohdulla olisi juuria kristillisessä uskossa tai perinteessä?
On varmasti. Kaikki elämän suuret tapahtumat, jotka auttavat turvan tunteen luomisessa, ristiäiset, rippikoulu, avioliitto ja kuolema, ovat mukana kristillisen perinteen kalenterissa. Tutut rituaalit tuovat luottamusta ja turvallisuutta.

Onko sinulle itsellesi helppoa ottaa vastaan lohduttamista?
Kyllä on. Olen tunneihminen ja minua rupeaa helposti itkettämään. Toisaalta etsin lohtua paljon muualtakin kuin toisilta ihmisiltä. Kuljen metsässä ja kuuntelen musiikkia. Surumusiikista suosikkini on Bachin Matteus-passio.

Elämme vuoden pimeintä vuodenaikaa. Opettaako luonto meille konkreettisesti, että elämään kuuluu luopumista?
Kyllä opettaa. Olemme onnekkaita, kun voimme neljän vuodenajan mukana purkaa tunteitamme. Syksy opettaa meitä laskeutumaan levolle, ehkä annos surumielisyyttä mielessämme.

Olet puhunut myös ”elämän inventaariosta”. Mitä tarkoitat?
Kahta asiaa. Ihminen saattaa mitätöidä omaa osaamistaan ja menneisyyttään. On tärkeää ymmärtää, että kenelläkään toisella ei ole samoja kokemuksia, samaa osaamista. Ja toiseksi on hyvä pysähtyä ja elää uudelleen tapahtumia lähimenneisyydestä. Keitä kohtasin ja mitä tapahtui viime tammikuussa? Nähdä hyvät hetket, kenties surutkin. Nähdä selviytyminen.

Mistä saat voimia jaksaa arjessa?
Perusasioista, kuten mökin kuntoon laittamisesta, teatterista ja avantouinnista. Ja vaikka olen 84-vuotias, pidän mielelläni luentoja ja tapaan ihmisiä luennoilla. Pidän ihmisistä.

Lohdun iltapäivä ke 10.12.2025 kello 14–16 Jyväskylän yliopiston juhlasalissa. Luennoitsijat psykologi Pirkko Lahti ja psykoterapeutti Heli Pruuki, tilaisuuden juontaa taiteilija Mikko Kuustonen. Tapahtuman järjestelyissä mukana Jyväskylän seurakunta.

Artikkeli ”Menetämme jotakin koko ajan” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Koristeella oli jo ennestäänkin tunnearvoa, mutta Riikosen mukaan arvo hänen silmissään vain lisääntyi uuden sijoituspaikan ja ryijystä saatujen uusien tietojen vuoksi.

– Juuri Taulumäen kirkko on erityinen paikka minulle, sillä asuin lapsuuteni ja nuoruuteni aivan tässä kirkon kupeessa.

Riikonen kaivaa sanojensa vakuudeksi kansiostaan esille vanhan valokuvan, jossa on pieni keltainen puutalo, taustallaan Taulumäen iso ja komea kirkko.
Riikosen kotitalo, hänen äitinsä vanhempien Kalle ja Olga Hovilaisen rakennuttama, sijaitsi kirkon pohjoispuolella, nykyisen laajan parkkipaikan kohdalla.

–  Lapsuus oli näillä kulmilla aika vilkasta, kuten voit arvata, kun suuret ikäluokat elivät täällä todeksi varhaisia vuosiaan, naurahtaa suureen, vuoden 1948 ikäluokkaan itsekin kuuluva Riikonen.

– Kävimme Rajakadun kansakoulua, joka oli iso laitos. Yhteiskunta ei siihen aikaan järjestänyt hirveästi virikkeitä, mutta aina keksittiin naapuruston lasten kesken pihapelejä ja kaikenmoista muuta telmimistä.

Nykyisen moottoritienä kulkevan Nelostien paikkeilla oli Riikosen lapsuudessa vielä tarjolla peltomaisemaa.

– Tourujoen toisella puolella oli puolestaan Kolikkomäellä työväentalo, jonka pihassa järjestettiin lapsille hiihtokisoja. Luistelemaan pääsi Koskenharjun koulun kentällä Tourujoen varressa.

– Tuomiojärven rannassa me kakarat kävimme tietenkin uimassa ja mato-onkimassa. Yhdessä kohtaa järven rantaa oli hyppytelineet, joista minäkin loikkasin seitsemännestä kerroksesta, kun kymppi oli ylin, Riikonen muistelee.

Talvisin Taulumäellä sijaitsi hyppyrimäkikin, jonka valot loistivat kutsuvasti perheen talon ikkunoihin.

– Hyppyrimäen juurella järjestettiin iltamia, jossa näin pikkupoikana esiintymässä muun muassa lauluntekijä ja laulaja Reino ”Repe” Helismaan. Häntä pidettiin silloin ”rillumareimiehenä”, mutta on nykyisin pikemminkin arvostettu, tunnettu taiteilija, hymyilee Riikonen muistoilleen julkkiksen bongaamisesta.

Taulumäen kirkossa pieni poika vieraili säännöllisen epäsäännöllisesti, yleensä äitinsä kanssa.

– Pari kertaa suntio otti meitä lapsia myös mukaansa kirkon torniin, kun hän oli menossa sinne soittamaan kelloja.

– Se on jäänyt mieleen, että maisemat tornista Palokkajärvelle päin olivat todella upeat. Ja toisekseen kelloista lähti suntion soittaessa niitä niin iso ääni, että kun ei ollut mitään kuulosuojaimia, niin kyllä siinä ihan pää meinasi haljeta.

Mutta palataan vielä ryijyyn, joka oli siis ennen Riikosen perheen omaisuutta ja koristaa nyt Taulumäen kirkon kakkoskerroksen lehterin takaseinää.

Aivan tarkkaa tietoa siitä, miten se on Riikosen perheeseen kulkeutunut tai kuka sen on tehnyt, ei ole. On mahdollista, että kyseessä on Seppo Riikosen vanhempien häitä varten kudottu vihkiryijy, sillä ryijyssä on merkintä ”1941”.

– Vanhempani ovat menneet noihin aikoihin naimisiin ja itse asiassa minulle selvisi vasta hiljattain, että kyse on nimenomaan vihkiryijystä.

– Aiemmin luulin, että se voisi olla kuulunut jo isovanhemmilleni, mutta vuosiluku täsmää pikemminkin omien vanhempieni avioitumisen kanssa.

Mikä sitten on vihkiryijy? Museoviraston Elävää kulttuuriperintöä -sivuston mukaan Suomen sana ryijy on peräisin vanhasta skandinaavisesta sanasta ry, joka alun perin on tarkoittanut nukallista peitettä.

Ensimmäinen varma tieto ryijyjen olemassaolosta Suomesta löytyy keskiajalta. Varsinaisena ryijyjen kulta-aikana pidetään 1700-luvun loppua ja 1800-luvun alkupuoliskoa, jolloin niitä alettiin kutoa morsiuspareille.

Vihkiryijy tarkoittaa siis ryijyä, jonka päällä morsiuspari vihittiin.

Vihkitilaisuuden jälkeen ryijyä käytettiin peitteenä ja sen uskottiin tuottavan avioparille onnea.

Seppo Riikosen mukaan syy ryijyn lahjoittamiseen Palokan kirkkoon 1980-luvulla oli se, että hänen äitinsä Maire oli muuttanut pois Taulumäeltä, eikä ryijylle löytynyt kotoa oikein paikkaa.

– Ehkä hän ajatteli, että kun kyse on uskonnollisesta aiheesta, sopisi se hienosti lahjoitettavaksi Palokan kirkkoon, joka kuului silloiseen Jyväskylän maaseurakuntaan, arvioi Riikonen.

Malliltaan Taulumäen kirkkoa nykyisin komistava työ on niin sanottu Madonna-ryijy. Päähenkilöinä siinä ovat Jeesus ja Neitsyt Maria.
 
Kun ryijy oli otettu pois Palokan kirkon seinältä, se kunnostettiin ja sijoitettiin uudelle paikalleen Taulumäen kirkkoon. Seppo Riikonen ei pane nykyistä sijoituspaikkaa lainkaan pahakseen.

– Olen hyvin kiitollinen seurakunnalle ryijyn kunnostuksesta. Sen uusi sijoituspaikka tuntuu suorastaan mahtavalta.

Ryijy on Riikosen mukaan tullut ikään kuin takaisin sinne mistä se aikanaan lähtikin, Taulumäelle.

– Se on tullut takaisin kotiin.

Artikkeli Vihkiryijy palasi kotiin julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Lumi teki enkelin eteiseen -laulussa He­c­tor tiivistää hienosti Suomen maaseudun tunnelmat joskus 1960- tai 1970-luvuilla. Väki väheni, osa kuoli, osa muutti työn perässä kaupunkiin tai Ruotsiin.

Juankoskelta Pohjois-Savosta kotoisin olevalle Riku Buchtille laulu on tuttu. Hän ottaa Jyväskylän Toivolan vanhalla pihalla sijaitsevassa kahvilassa isosta kupposesta hörpyt ja sanoo, että laulun ironia on totta.

– En edes muista sellaista kotona pidettävää kirkollista toimitusta, jossa kahvia ei olisi ollut papille tarjolla.

– Joskus sumpit on jo valmiiksi kaadettu kuppiin, kysymättä, tykkääkö pappi edes kahvista, Bucht naurahtaa. 

Stereotypiat täyttyvät Buchtin itsensä kohdalla melko helposti. Voidaan sanoa, että hän on melkein hulluna tähän juomaan.

– Pakkohan tämä on tunnustaa. Huono tapani on juoda kahvia melkein enemmän kuin vettä. Heti aamulla, lounaan jälkeen, lounaan ja päivällisen välissä sekä illalla. Kahvipannun asteikolla 15 isoa kupillista menee päivittäin, Bucht laskeskelee.

Yöunetkaan eivät kahvista mene, vaan pappi saattaa vaikkapa rippileirillä juoda sumpit vähän ennen nukkumaanmenoakin.

– Taidan olla niin paljon kofeiinin vaikutuksen alaisena koko päivän, että nukkumiseen sillä ei ole vaikutusta, Jyväskylän seurakunnan itäisen alueen johtava pappi Bucht myöntää.

Suosikkimaut ovat tummia, ja kahvimyllykin Buchtien kotoa löytyy.

– Oikeastaan mitä tummempaa kahvi on, sitä paremmalta se minusta maistuu.

– Jauhan myös papuja silloin kun jaksan, koska itse jauhetusta saa vielä enemmän esille makuja, Bucht tietää.

Paussia, paastoamista tai siirtymistä teen juojaksi hän ei muista vakavasti harkinneensa.

– Luterilainen perinne korostaa enemminkin kohtuullisuutta, ei edes välttämättä täydellistä luopumista mistään. Ja sitä paitsi, olenhan minä elämäni ensimmäiset 15 vuotta kahvista jo paastonnut, Bucht hymähtää.

Rippikouluiässä, silloin juankoskelaisnuori tosiaan alkoi opetella kahvinjuojaksi.

– Muistaakseni join ensimmäisen kuppini paikallisen sanomalehden toimituksessa. Kun kaikki muutkin ottivat hörpyt, niin ei sitä kehdannut kieltäytyä, kun päätoimittaja oli pannullisen keittänyt ja pyytänyt meitä seurakuntanuoria tekemään lehteen yhden sivun.

Ensimmäinen kulaus meni alas maidolla ja sokerilla, eikä ollut makuelämys. Lopulta isä opetti juomaan sumpit mustana, ilman turhia lisukkeita.

– Hänen ja isoveljeni kanssa ratkaisimme usein korttipelillä, kuka meistä tekisi kulloinkin tarvittavan kotityön.

– Ellei kotityötä ollut tarjolla, häviäjä keitti kahvit ja tarjoili ne toisille. Tarjoilu tuli aina mustana ja ilman sokeria, jolloin siihen sitten pikkuhiljaa tottui.

Oikeastaan mitä tummempaa kahvi on, sitä paremmalta se minusta maistuu.

Pappeuteen liittyen Bucht haluaa muistuttaa, että kirkollinen toimitus kodeissa ei mene pilalle, vaikka tarjolla olisi kahvin sijasta vaikkapa pelkkää teetä.

– Esimerkiksi kastejuhlan onnistuminen ei onneksi riipu millään tavalla juhlapöydän antimista. Tee, limppari, mehu tai pelkkä vesikin maistuu papille varmasti yhtä hyvin.

– Ja ennen kaikkea, eihän omaisilla edes ole velvollisuutta tarjota yhtään mitään. Kaikkiin vaihtoehtoihin me papit olemme varmasti tyytyväisiä.

Suomalaisia on usein tituleerattu maailman kahvihulluimmaksi kansaksi. Se on erikoista siinä mielessä, että kahvi tuotetaan kaukana meistä, suurten merten takana.

– Se on eksoottinen tuote, joka tuli kaiketi maahamme ainakin osittain pappiloiden kautta, joissa sitä alettiin käyttää juhlajuomana, Bucht pohtii juoman historiaa.

– Kun kahvista sitten tuli yleisemmin juhlatilaisuuksien nautintoaine, niin sitä kautta papitkin alettiin luultavasti yhdistää kahvinjuojiksi. 

Bucht suosii Reilun kaupan kahvia, jossa tuotantoketju on varmistettu siten, että tuottajalle maksetaan asiaankuuluvaa ja reilua korvausta työstään.

– Periaate ostaa Reilun kaupan kahvia alkoi omalla kohdallani jo 1990-luvulla. Silloin kahvintuottajien arjesta alkoi saada Suomeen saakka tietoa.

Pappi muistuttaakin Reilun kaupan sertifikaatin yhä olevan paras tae siitä, että kahvikupillinen on sekä ihmisten että ympäristön kannalta kestävästi tuotettu.

– Pienillä teoilla, niillä on merkitystä.

Buchtilla tietoisuus valintojen eettisyydestä lisääntyi matkalla Kolumbiaan. Maa on yksi maailman johtavia kahvintuottajamaita yhdessä Brasilian ja Vietnamin kanssa.

– Vierailin reilut 15 vuotta sitten parisen viikkoa Kolumbiassa ja kuulin tuolla matkalla paikalliselta ihmisoikeusaktivistilta ikäviä kahvintuotantoon liittyviä tosiasioita.

Bucht kertoo aktivistin pitäneen esimerkiksi ymmärrettävänä ja surullisena, että jotkut tuottajista olivat joutuneet siirtymään kokapensaan viljelyyn, koska perinteisellä kahvinviljelyllä he eivät pystyneet elättämään perhettään. 

Entä ovatko ajat muuttumassa? Hörppivätkö nuoremmat enää samassa määrin mustaa nautintoainetta kuin ikääntyneemmät kollegansa?

– Nykypapeissa on useitakin sellaisia, jotka eivät kahvia juo, Riku Bucht myöntää.

– Ja saman muutoksen huomaan ripariryhmissäkin. Ripareilla tällä hetkellä ehkä vain noin viisi nuorta kahdestakymmenestä juo kahvia.

Mustan kuuman juoman paikan ovat nuorten elämässä ottaneet monissa tapauksissa energiajuomat. Niissä kofeiinia on usein vielä enemmän.

– Jos minulta kysytään, tietyt perinteet voisivat kyllä säilyä, toivoo Bucht.

”Ja pappi sai taas energiajuomia juodakseen.” Eihän se soundaa lainkaan hyvältä.

Artikkeli Pappi ja kahvi ne yhteen soppii julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Nättinen on ainoa Loiskiksessa yhä soittava alkuperäisjäsen.

– Unelmahommaa tämä on ollut. Lastenorkesteri soittaa päiväsaikaan ja kivoissa ympäristöissä. Ei tarvitse esiintyä keskiyöllä ja matkustaa vielä päälle, Nättinen sanoittaa selvästi onnellisena.

Aalto2:lla yhtyeen pitkä kaari avautuu videoesityksin ja tekstein sekä soitinvalikoiman ja yhtyeen kanssa paljon yhteistyötä tehneen, klovni Dodoa esittävän Jari Siljamäen taiteen avulla.

Sammakon hypyn lätäkköön aikaansaamasta läiskähdyksestä nimensä saaneen Loiskiksen syntysanat lausuttiin Jyväskylässä vuonna 2000. Asialla olivat Nättisen kollegat Markku Rinta-Pollari ja ­Pentti Rasinkangas.

– Ensin Markku ja Pentti astelivat kaupunginjohtaja Pekka Kettusen puheille, joka innostui ja ideoi seuraavista askelista. Sittemmin EU-rahastosta saatiin taloudellista tukea perustamisen alkuvaiheeseen.

Hangosta Inariin on kuljettu.

Siitä lähtien kaupunki ja myöhemmin myös opetus- ja kulttuuriministeriö ovat tukeneet orkesterin toimintaa ja mahdollistaneet musiikin ilon viennin kymmenien tuhansien lasten keskuuteen.

Alunperin Nättinen tuli Loiskikseen sähkökitaristiksi. Sittemmin soitinvalikoima on monipuolistunut ja sähköisestä ilmaisusta siirrytty akustisempaan.

– Olemme kokeneet, että hektisen ja äänekkään nykyajan vastapainoksi akustisempi maailma on miellyttävämpi, sekä yleisölle että meille, Nättinen tuumaa.

Syntyvaiheen idea, jonka mukaan soitetaan syrjäkylienkin lapsille, jotka eivät konsertteihin muuten pääse, on pitänyt. Aalto2:n näyttelyhuoneen seinällä Suomen ja vähän maailmankin karttaan on nuppineuloin ja langoin pistelty kaikki keikkapaikkakunnat.

– Hangosta Inariin on kuljettu. Ja jonkin verran soitettu ulkomaillakin, kuten Baltiassa sekä Luxemburgissa ja Saksassa.

Vuosien varrella kymmenet tuhannet lapset ja aikuiset ovat käyneet orkesterin keikoilla nauramassa, laulamassa, liikkumassa ja liikuttumassa.

– Juuri he ovat parasta koko touhussa. Meillä muusikoilla on yleisön kanssa käynnissä ikään kuin jatkuva peli. Me annamme jotain heille ja he vastaavasti meille.
– Vuorovaikutus, siihen jää koukkuun, myöntää Pekka Nättinen.

Artikkeli ”Loiskis” lätäköstä, ”Prööt” mehupillistä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Höyry leviää jännästi, kun tuo päärakennuksen puoleinen ikkuna ei menekään huuruun. On kiva katsoa siitä kesäisiä rantamaisemia, fiilistelee Juntunen.

Jyväskyläisnuoret ovat arvioimassa uudistunutta ja osin modernisoitua Lehtisaarta. Jyväskylän seurakunnan omistama saari sijaitsee Tuomiojärvessä, vain lyhyen venematkan päässä Viitaniemen rannasta. Testaajakolmikko kuuluu myös Jyväskylän seurakunnan nuorten vaikuttajaryhmään, joten he ovat päässeet seuraamaan myös saareen liittyvien päätösten etenemistä seurakunnassa.

Kun tulipalo tuhosi päärakennuksen ja teki muitakin vahinkoja vuonna 2016, perinteisesti vilkkaalle kesäkohteelle koittivat poikkeusjärjestelyjen vuodet. Sisätilojen puuttuessa toimintaa jatkettiin vuosia muun muassa suuressa teltassa.

Nyt normaali kesäelämä on viimein palaamassa täysimääräisesti luonnonkauniiseen saareen. Seurakunnan työntekijät soutavat vieraita ihmettelemään kokonaan uudistettua kesänviettopaikkaa.

Huomiota herättää varsinkin saaren keskikohdan kummulle kohonnut, arkkitehti Kimmo Kauton suunnittelema uusi punainen päärakennus.

– Päärakennuksen paikkaa vaihdettiin hieman. Vanha, palanut sijaitsi alempana ja uusi tehtiin ylemmäs saarta. Ranta ja näkymät ikkunoista pääsevät nyt paremmin oikeuksiinsa, luonnehtii saaren toiminnasta vastaava ja sen uudistuksiin paljon vaikuttamaan päässyt seurakunnan nuorisotyöntekijä Pasi Bom.

Sonja Paljakka ei ole Häyrisen ja Juntusen tapaan lauteilla, vaan istuu hymyillen ja ulapalle tähyten rantarakennuksen terassilla.

– On tosi rentouttavaa ja rauhoittavaa vain oleskella paikallaan. Kuunnella linnun laulua, tuulta ja veden ääntä, Paljakka tuumailee.

Peppi Juntunen astelee löylyistä terassille vilvoittelemaan.

– Hyvä sauna ja toimiva kiuas. Tulee henkäys kuumaa, muttei kuitenkaan kovaa poltetta voimalla päin pläsiä.

Rennosti pyyhe olalla terassille asteleva Viljami Häyrinen antaa samankaltaisen kuvauksen.

– Hyvä yleissauna. Melko isokin porukka mahtuu samaan aikaan lauteille. Maksimitehoja ei tosin saatu vielä kiukaasta, kun ovi kävi ulos niin tiuhaan, viittaa Häyrinen saunarauharikkureihin, kommentteja ja otoksia poimiviin kuvaajaan ja toimittajaan.

Lehtisaareen vedettiin kolmisen vuotta sitten sähkö sekä rakennettiin vesi- ja viemäriputket. Vanha sauna ja muut rannan rakennukset purettiin kaksi vuotta sitten.

Saarivastaava Bom korostaa, että modernisoinneista huolimatta saaren alkuperäinen tarkoitus on haluttu säilyttää. Paikka on kaupunkimaisesta sykkeestä irtipääsyä, hengellistä syventymistä ja kesäistä rentoutumista varten.

– Jos joku vaikkapa laittaa ääntä kännykästä isolle, niin kyllä me työntekijät kehotamme laittamaan laitteen kiinni. Lehtisaaressa saa jutella rauhassa toisten ihmisten kanssa ja kuunnella vapaasti luonnon ääniä, Bom linjaa.

Vain etäinen humu rantaväylän moottoritieltä kantautuu saaren etelärannan töyräille.

Bom kertaa nuorille saaren historiaa.

– Äänimaisema ei varmaankaan ole muuttunut paljoa siitä, kun Jyväskylän maaseurakunnan kanttori Mikko Sipponen rakennutti tänne 1930-luvulla huvilan.

Lehtisaaresta tuli Sipposen perheen koti reilun vuosikymmenen ajaksi.

– Rospuuttoaikaan oli ehkä vähän vaikea lähteä Taulumäelle urkuja polkemaan, pohtii Bom.

Eläkkeelle jäätyään Sipponen luovutti saaren seurakunnan nuorten käyttöön. Siitä lähtien se on toiminut irtiottopaikkana Jyväskylän keskustan sykkeeseen.

Paljakka, Juntunen ja Häyrinen astuvat sisälle punaisen päärakennuksen suureen saliin. Hirsiset, maalaamattomat seinät, luontoa tulvivat ikkunat ja avara tila hiljentävät testiryhmänkin.

Hetken pohdittuaan kolmikko ryhtyy pukemaan ajatuksiaan sanoiksi.

– Ensifiilis on, että tämä on hyvin kotoisa ja mökkimäinen paikka. Tuntuu yksityisen omistamalta, eikä organisaation, kuvailee Paljakka.

– Ja täällä mahtuu olemaan hyvin isommankin porukan kanssa, vaikka ripariryhmän. Ei tarvitse istua kuin sillit purkissa sadetta pitämässä, kokee Juntunen.

Kalastaja-Häyrisen katse tähyää kolmiosaisista ikkunoista kohti järven sinistä kimmeltä.

– Luonnon ihasteluksi se menee usein kalastaminenkin. Tuomiojärvi antaa niin huonosti kalaa, hän naurahtaa.

Rakennuksesta hän on toisten arvioitsijoiden kanssa samansuuntaista mieltä.

– Yksityismökiltä tuntuu. Se on ehdottomasti plussaa. Ikkunat ovat niin isoja, että niistä voi vähän uteliaasti seurailla sitäkin, mitä muut saarivieraat ulkona puuhaavat.

Pasi Bom heittää sekaan knoppitiedon.

– Tämä salin avotakka on arvovaltainen. Se on presidentin sukulaisen, peräti pikkuserkku-Stubbin tekemä.

Päärakennukseen mahtuu salin lisäksi pieni keittiötila, työntekijän toimisto ja vessa. Yläkerran parvikerroksessa on myös pienempi yhteinen oleskeluhuone.

– Sopivasti latauspistokkeita kännyköille eri puolilla huonetta, Juntunen havainnoi yläkertaa.

– Joo, ei tule ryysis kuten joskus kun kaikki lataavat puhelimiaan yhdessä kohtaa huonetta, komppaa Paljakka.

– Ohoh, taitaa olla sukupolvikysymys. Itselleni ei ole tullut mieleenkään pohtia pistokkeiden määrää, naurahtaa Bom.

Raati päättelee yläkertatilan soveltuvan erityisen hyvin pienille ripariryhmille, vaikkapa iltahartauksien viettoon tai muuhun rauhoittumiseen.

– Meillä on omalla mökillä samankaltainen parvitila, joten tulee kotoisa ja lämmin olo. Ja puu tuoksuu ihanasti, kuvailee Sonja Paljakka.

Myöhemmässä vaiheessa kesällä Lehtisaareen avautuu myös perinteinen hiljaisuuden niemi, jossa voi käydä hiljentymässä, tarkkailemassa lintuja tai lekottelemassa riippumatossa.

Juhannusaattona niemessä palaa myös kokko, mikäli varoituksia ei ole päällä.

Arviokierros päättyy saaren pitkän eteläsivun hartauspaikalle, jossa on jykevät puiset penkit, yksinkertainen pieni alttari ja risti.

– Tosi kiva hartauspaikka, kun näkee kauaksi. On järveä, puita ja heinikkoa, huokaa Paljakka.

Uudistunut Lehtisaari saa kolmikolta kokonaisuutena hyvät arviot.

– Ysi miinus tai vähintään kahdeksan ja puoli. Vanhoja juttuja on säilytetty mukavasti, kuten palaneen rakennuksen vanhat kivet, jotka on jätetty paikalleen. Vain pihan osittainen viimeistelemättömyys pistää kriittisemmin silmään, arvioi Peppi Juntunen.

Paljakan kouluarvosana on yhdeksän ja puoli.

– Hyvä kokemus, joten varmasti tulee käytyä saaressa uudestaankin.
Häyrisen mielestä kokonaisuus on vahvan yhdeksän arvoinen. Saari on jatkossa hänelle muutakin kuin pakollinen tauko kalojen narraamisesta.

– Kelpaa kyllä rantautua muutenkin kuin vain ukkosta pakoon.

Lehtisaari

Lehtisaari Tuomiojärvellä on avoinna 4.6.–24.8. ti–pe klo 15–21 ja la–su klo 13–21, ma suljettu.

Soudut saareen Viitaniemen rannasta (Viitaniementie) ti–pe tasatunnein klo 15–19 ja la–su tasatunnein klo 13–19. Soudut saaresta pois tunnin välein aina 10 vaille ennen tasatuntia.

Saaressa voi soutuvenekapasiteetin vuoksi vierailla vain 100 henkilöä kerrallaan.

Vierailuaika saaressa on enintään 3 tuntia.

Lehtisaari on päihteetön, savuton alue ja roskaton saari.

jyvaskylanseurakunta.fi/lehtisaari

Viikoittain toistuvat ohjelmat (10.6.–19.8.)

Tiistaisin
Mökkipappi paikalla klo 15–18.
Kesäkerho kouluikäisille 2014–2017 syntyneille lapsille 5.8. asti kesäkuussa tiistaisin klo 15–17 ja heinä–elokuussa klo 13–15. Kerhon teemoina ovat luonto ja retkeily. Kerhopäivinä muun
muassa pelataan ja leikitään ulkona sekä harjoitellaan retkeilytaitoja. Lisäksi tutustutaan
videointiin ja valokuvaukseen. Kerho alkaa Viitaniemen venerannasta ja päättyy samaan paikkaan. Saareen kuljetaan soutuveneillä. Kerho on maksuton. Lisätiedot Vappu Koho 050 595 3947.
Ilm. jyvaskylanseurakunta.fi/lehtisaari/tapahtumat

Keskiviikkoisin
Kesämökkikeskiviikot – yhteistä ohjelmaa kaikenikäisille klo 15–18. Ohjelma vaihtuu viikoittain.

Torstaisin
Mökkidiakoniatyöntekijä paikalla klo 15–18.

Artikkeli Linnun laulua ja sihahduksia julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Sukuyhteys muodostuu siten, että kirkonrakentajista viimeisen, Erkki Leppäsen, pojanpoika Gabriel Leppänen muutti aikanaan Jyväskylästä Korpilahden, Muuramen ja Hämeen kautta Varsinais-Suomeen. Sauli Niinistön mummo Hilma Heimo oli Gabriel Leppäsen tytär.

Presidentti kertoo suhtautuvansa suurella kunnioituksella esi-isiensä elämän­työhön.

Rakentaminen on aina vaatinut tekijöiltään uskomattomia suorituksia.

Kuuluisin Niinistön esi-isistä, ensimmäinen ja tunnetuin rakentaja Jaakko Klemetinpoika, oli syntyjään ilmeisesti Saarijärven Lannevedeltä. Hän oli palvellut ennen rakentajauraansa ruotusotilaana Saarijärven Kuukkajärvellä, eli nykyisen Uuraisten seudulla. Jo sotilasaikanaan Leppänen valittiin Saarijärvellä kellotapulin korjaustöiden tekijäksi.

Sen jälkeen hän sai ilmeisesti oppia nykyisin Kuopioon kuuluvaan Karttulaan ja Jyväskylään kuuluvaan Korpilahteen kirkot toteuttaneelta, pohjoissavolaiselta kansanmestari Arvid Junkkariselta. Klemetinpoika Leppäsen johdolla uusittiin 1757–1758 Jämsän kirkon katto ja korjattiin Laukaan 1680-luvulla rakennettua kirkkoa.

Sittemmin Jyväskylän Vesangalle pitäjännikkariksi muuttaneen Leppäsen ehdottomasti tunnetuin työ on Petäjäveden vanha kirkko, joka valittiin vuonna 1994 Unescon maailmanperintöluetteloon. Petäjäveden pyhättö on edelleen ainoa suomalainen kirkkorakennus Unescon listoilla.

– En ole vielä päässyt vierailemaan Petäjäveden vanhassa kirkossa, mutta täytyypä laittaa nyt sekin listoille, hymähtää Sauli Niinistö.

Kädentaidot periytyivät Leppästen suvussa, sillä Klemetinpojan poika Jaakko toteutti ensin tapulin Korpilahden kirkkoon ja rakensi sitten vuonna 1775 Jyväskylän kappelin puukirkon.

Petäjäveden vanhaa kirkkoa huomattavan paljon muistuttanut Jyväskylän kappelin kirkko sijaitsi nykyistä pääkirjastoa vastapäätä olevalla tontilla. Se oli Jyväskylän toinen kirkko, jonka rakentajaksi Leppänen vuonna 1774 valittiin 3 300 riikintaalerin urakkapalkalla.

Leppänen toteutti kirkon suvun tapaan mukaan täysin oman näkemyksensä mukaisesti, maalaamattomaksi ja paanukattoiseksi ristikirkoksi. Kolme vuotta valmistumisen jälkeen hän sai toteutettavakseen sen vierelle myös kellotapulin.

Luotto Leppäsen osaamiseen oli Jyväskylässä vankkaa. Tuomiokapitulin kyseltyä seurakuntalaisilta tapulin piirustusten perään lähettivät jyväskyläläiset heille kirjeen, jossa todettiin: ”Ei tässä sen kummempia piirustuksia tarvita. Kyllä Leppänen tietää tehdä tapulin muutenkin”.

Kirkkorakennusten tunnettu tuntija Heikki Klemetti arvioi myöhemmin, että Leppäsen Jyväskylään toteuttama tapuli oli hyvin harvinainen, sillä sen kaltaisia löytyi Suomesta vain kolme muuta, Petäjävedeltä, Loviisasta ja Luhangalta.

Kun Jyväskylän kappelikirkkoa korjattiin sisältä vuonna 1813, urakan toteutti suvun kolmas rakennusmestari Erkki Leppänen, yhdessä puuseppä Mooses Förstin kanssa.

Rakennustaiteellisesta arvostaan huolimatta Jyväskylän kappelikirkko purettiin vuonna 1888 uuden kaupunginkirkon valmistuttua. Vanhasta on säilynyt tiettävästi vain muutama, Keski-Suomen museossa säilytettävä valokuva.
Paikalla Cygnaeuksen puistossa on nykyään nelisivuinen muistomerkki, jonka ensimmäisellä sivulla todetaan: ”Jyväskylän kappeliseurakunnan kirkon rakensi Jumalan kunniaksi tälle alueelle v. 1775 ja tapulin Jaakko Jaakonpoika Leppänen, kirkonrakentaja Vesangan kylästä”.

Pauli Blomstedtin ja Gunnar Finnen suunnitteleman muistomerkin paljastustilaisuutta kunnioittivat läsnäolollaan kesäkuussa 1938 presidentti Kyösti Kallio ja rouva Kaisa Kallio.

Sauli Niinistö huomauttaa, että vaikka Leppäset olivat aikanaan poikkeuksellisen osaavia rakentajia, eivät he olleet ainoita itseoppineita taitajia.

– Ilman kykyä nikkaroida ja osata tehdä itse monenmoista ei kukaan olisi voinut elämässään tuolloin menestyä. On siis ollut pakkokin osata toteuttaa käsillään, kunnostaa ja rakennella, Niinistö muistuttaa.

– Tällä hetkellä en tiedä, että suvussamme olisi erityistä rakentamistaidon osaamista, mutta se että kykenee tekemään itse ja itsenäisesti, on kyllä edelleen kannatettavaa ja tarpeellista, meidänkin ajassamme.

Sukututkimusta ylipäänsä presidentti luonnehtii kiinnostavaksi ja mieltä avartavaksi harrastukseksi.

Etenkin hänen isänsä Väinö Niinistön sukuhaaroissa seurojen toiminta on edelleen vilkasta.

– Isäni puolella ollaan sukutoiminnassa hyvinkin aktiivisia. Seuraan tätä tiivistä kanssakäymistä suurella mielenkiinnolla. Ja aina välillä vastaan tupsahtaa eteen uusiakin sukulaisia. Ne ovat jänniä kohtaamisia.

Leppästen lisäksi Niinistön keskisuomalaisiin esi-isiin kuuluu sukututkimuksen yhteisöpalvelu Geni.comin tietojen perusteella sellaisia sukuja kuten Huhtala, Wassio, Keljo, Heinälampi ja Äijälä.

Se mitä tarvitaan eniten, on henkinen, sisäinen vahvuus.
Ja samalla on hyvä osata arvostaa myös työnsä jälkeä.

Osa Niinistön esi-isistä oli Jyväskylän seudun suurten talojen isäntiä, joiden sukunimet ovat tuttuja myös nykyisten kaupunginosien nimistöstä.

Leppäset ja paikallisyhteisöt, joille he työskentelivät, rakensivat omana aikanaan vähillä aineellisilla voimavaroilla komeita ja kestäviä kirkkorakennuksia. Mitä me nykyaikana voisimme oppia näiltä menneiltä sukupolvilta?

– Rakentaminen on aina vaatinut tekijöiltään uskomattomia suorituksia. Monien historiallisten rakennusten kohdalla nykyihminen voi vain äimistellä työn jälkeä, Sauli Niinistö vastaa.

– Voisimme oppia ainakin sen, ettei elämän peruspilarien tarvitse olla näyttäviä. Se mitä tarvitaan eniten, on henkinen, sisäinen vahvuus. Ja samalla on hyvä osata arvostaa myös työnsä jälkeä.

”Sukututkimus kertoo, mistä olet tullut”

Suomen tasavallan presidenttien juuria ja muitakin sukuja tutkinut Tampereen yliopiston yliopistotutkija, dosentti Tiina Miettinen sanoo, että presidenttiemme sukupuista löytyy sekä yhteneväisyyksiä että erikoisuuksia tavallisiin kansalaisiin nähden.

– Sellainen erityispiirre niissä on, että ensimmäisten presidenttien sukujuurista löytyy paljon aatelisia tai säätyläisiä. Ensimmäiset presidentit nousivat siis herrasväen joukosta.

Säätyläisiin voidaan lukea presidenteistämme sukututkijan mukaan Kaarlo Juho Ståhlberg, Lauri Kristian Relander, Pehr Evind Svinhufvud ja Carl Gustaf Emil Mannerheim.

Kolmen ensimmäisen, Ståhlbergin, Relanderin ja Svinhufvudin jälkeen ensimmäinen presidentti, joka tuli tavallisen maalaisväestön keskuudesta, oli Kyösti Kallio.

– Sen jälkeen meni pitkään, että saimme presidentin, jonka juuret olivat tilattomissa ja työväestössä. Hän oli vuonna 1982 valtaan noussut Mauno Koivisto, valottaa Miettinen.

Yllättävin sukutausta, jonka tutkija on presidenttien juurista, löytänyt liittyy Kyösti Kallioon.

– Kallion sukujuuret olivat sikäli yllättävät, että ne menevät moneen kertaan samaan henkilöön eli 1500-luvulla eläneeseen Ylivieskan Knuutti Juurikoskeen. Hän on jopa 20 kertaa Kallion esi-isä.

– Kallion sukujuuret ovat toisin sanoen suppealla alueella, toisin kuin monien muiden presidenttiemme.

Sauli Niinistön juuret johtavat hänen äitinsä puolelta keskisuomalaisiin kirkonrakentajiin. Miettinen sanoo, että kirkonrakentajat olivat aikansa yhteiskunnassa arvostettua ja luottamusta herättänyttä väkeä.

– Kirkolla oli aikanaan tärkeä merkitys ja itse kirkkorakennus yhdisti koko pitäjän väestöä. Niiden tekijät, rakennusmestarit, olivat todellisia ammattimiehiä ja alansa huippuja.

Leppästen lisäksi tunnettuja kirkonrakentajasukuja Suomessa olivat muun muassa Kuorikosket, Hakolat ja Piimäset. Myös yksittäisillä kirkonrakentajilla oli työmailla mukanaan oppipoikia, jotka omaksuivat osaamisen vanhemmilta mestareilta.

– Usein se meni juuri näin, että rakennustaito pyrittiin siirtämään sukupolvelta toiselle käytännön oppimisen kautta, Miettinen toteaa.

Sauli Niinistö ei sukututkijan mukaan ole ainoa presidenteistämme, jolla on juuria nykyisen Keski-Suomen alueella.

– Ainakin Martti Ahtisaarella menee sukuyhteys 1700-luvulle Laukaaseen. Hänen esivanhempiaan olivat muun muassa torppari Erkki Heikinpoika Pietiläinen ja Maria Simontytär Sparf, jotka olivat syntyneet Jyväskylän maaseurakunnassa.

Lisäksi pohjoissavolaissyntyisellä Urho Kekkosella on Miettisen mukaan sukujuuria 1700-luvun Laukaaseen ja Rautalammille.

Ylipäänsä presidenttien ja muiden tunnettujen suomalaisten sukujuurien kiehtovuuden tutkija otaksuu nousevan siitä tosiasiasta, ettei Suomella ole omia kuninkaallisia.

– Sukujuuret ja -taulut ovat merkittävässä asemassa kuningaskuntien kertomuksissa. Meillä taas presidentit ja mikseivät muutkin julkkikset ovat ikään kuin näitten kuninkaallisten sijaisia.

Ylipäänsä sukututkimuksen kiehtovuus syntyy Miettisen mukaan yleensä siitä, että sen perusteella voidaan sanoa kuuluvansa johonkin ja tietää, mistä on tullut. Globalisoituvassa ja monikulttuurisemmaksi muuttuvassa maailmassa tarve tuntea juurensa ei yllättäen olekaan hävinnyt, vaan jossain määrin jopa lisääntynyt.

– Sukujuuret kiinnittävät ihmisen jonnekin arkielämää pidemmälle ja antavat tukea kohdata tulevat haasteet. Mielestäni juuri Sauli Niinistö kiteytti tämän todella hyvin todetessaan vuonna 2008, että ”pieni suku on sitä tärkeämpi mitä pienemmäksi maapallo käy.”

– Mitä enemmän maailma kaupungistuu ja ihmiset muuttavat, sitä enemmän sukututkimus alkaa yleensä kiinnostaa. Sillä rakennetaan omaa identiteettiä levottomassa maailmassa, tulkitsee Tiina Miettinen.

Voiko netin tietoihin luottaa?

Enää ei suvustaan tietoa etsivien tarvitse edes mennä penkomaan vuositolkulla arkistoihin, sillä netissä on helppokäyttöisiä sukututkimuksen yhteisöpalveluja. Mutta voiko niissä oleviin tietoihin luottaa, yliopistotutkija, dosentti Tiina Miettinen?

– Ne ovat lähinnä viihdettä ja tietojen taso vaihtelee, koska niihin voi kuka tahansa syöttää sukututkimustietojaan, eikä lähteitä ole aina merkitty.

– Minusta paras on Geni.com, jossa suku muodostaa valtavan verkoston, ja siellä voi vaikka tarkistaa onko sukua presidenteille tai kuninkaallisille. Kunhan vain muistaa, etteivät nämäkään tiedot ole aina satavarmasti luotettavia, muistuttaa Miettinen.

Sukututkimusta aloittelevalle tutkija suosittelee ensimmäisenä opaskirjojen lukemista tai sukututkimuskurssille menemistä. Tärkeää on Miettisen mukaan tunnistaa, miten luotettava tieto syntyy ja millaisten asiakirjojen sekä lähteiden perusteella voi tehdä luotettavaa tutkimusta.

Entäpä onko dna-testi välttämättömyys?

– En sanoisi niin, sillä jokaisen tulee tehdä se päätös itse. Kannattaa kuitenkin muistaa, että dna-testistäkin saa eniten irti, kun sen pohjalla on perinteistä, asiakirjojen avulla tehtyä sukututkimusta.

Tärkeimmät lähteet:
Onni Repo: Jyväskylän kunnan historia (1937),
Tiina Miettinen: Tasavallan juuret (2017),
Riikka Miettinen ja Ella Viitaniemi (toim.): Reunamailla (2018), Heikki Vuorimiehen ja Raili Ala-Haaviston haastattelut

Artikkeli Kirkonrakentajien jälkeläinen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Ei uhmamielellä, vaan nykyiset ja varsinkin tulevat realiteetit tunnustaen.

Näin kuvaavat Jyväskylän seurakunnan kirkolliskokousedustajat Riku Bucht ja Tuulia Kuntsi kirkolliskokoukselle jättämäänsä edustaja-aloitetta. Siinä esitetään, että kirkon velvollisuudesta hoitaa hautaustointa luovuttaisiin ja vetovastuu siirtyisi hyvinvointialueille. Kirkon tehtäväksi jäisi siten hautaan siunaamisten toimittaminen.

Ehdotuksen taustalla ovat hallituksen leikkaukset, jotka kohdistuvat kirkon lakisääteisiin tehtäviin. Lain mukaan kirkko on velvoitettu huolehtimaan hautausmaista, väestökirjanpidosta sekä kulttuuriperinnöstä. Valtio on rahoittanut aiemmin lakisääteisistä tehtävistä noin 80 prosenttia, mutta leikkausten jälkeen rahoitus tippui vuoden alusta 50 prosenttiin.

Aloite jätetiin syksyllä ja sitä käsitellään kirkolliskokouksessa toukokuussa. Allekirjoittajina ovat myös kirkolliskokousedustajat Liisa Kuparinen Jyväskylästä ja Eve Rämö Vantaalta.

Suurin osa valtionrahoituksesta kirkolta kuluu juuri hautaustoimen hoitamiseen.

– Kirkko hoitaa hautaustoimea sekä historian että arvojensa vuoksi. Ihmisten saattaminen loppuun asti on koettu tärkeäksi, taustoittaa Jyväskylän seurakunnan itäisen alueen johtava pappi Riku Bucht.

Aloitteentekijät kysyvät, onko hautaustoimi kuitenkaan välttämätön osa kirkollista tehtäväkenttää.

– Tilanne on myös sikäli nurinkurinen, että valtio voi leikata lakisääteisten tehtävien hoitamiseen käytettävää rahoitusta yksipuolisella päätöksellään, mutta kirkko ei voi irtisanoutua velvollisuuksista omalla ratkaisullaan.

Julkisuudessa on viitattu siihen, että hallituksen lakimuutokset toisaalta kasvattavat kirkollisveron tuottoa arvioiden mukaan jopa 40 miljoonaan euroon tänä vuonna. Onko siis oikeus valittaa, jos toisesta päästä rahaa saadaan lisää?

Kirkon taloudellisen tilanteen ennustetaan heikkenevän merkittävästi seuraavan kymmenen vuoden aikajänteellä.

Buchtin ja Kuntsin mielestä on, sillä jos kaikkien maksama osuus pienenee, sen korvaaminen vain osan, eli kirkon jäsenten maksamilla veroilla, saattaa kansalaiset eriarvoiseen asemaan.

Kuntsi täsmentää, että kyse on sekä tulevaisuudesta että yhdenvertaisuudesta.

– Kirkon taloudellisen tilanteen ennustetaan heikkenevän merkittävästi seuraavan kymmenen vuoden aikajänteellä.

Yhdenvertaisuuskysymys nousee hänen mukaansa puolestaan juuri siitä, että seurakuntien jäsenten maksamia kirkollisverovaroja joudutaan ohjaamaan aiempaakin enemmän myös kirkkoon kuulumattomien hautauksesta koituviin kuluihin.

Kirkolla on käytössä kahden kukkaron malli. Toisesta kukkarosta, jota valtio osittain rahoittaa, otetaan ne varat, jotka käytetään lakisääteisten tehtävien ylläpitämiseen.

– Varsinainen seurakuntatoiminta, eli hengellinen työ, kirkolliset toimitukset, lapsi- ja nuorisotyö tai diakonia, rahoitetaan sen sijaan kirkon jäsenten maksamilla verotuloilla, Kuntsi muistuttaa.

Bucht vertaa tilannetta siihen, että jollakin paikkakunnalla vaikkapa vapaa-ajattelijoiden yhdistykselle annettaisiin velvoite hoitaa osa kirkkoon kuuluvien hautaamisesta aiheutuvista kuluista.

– Kyllähän tällainen järjestely todettaisiin julkisuudessa aika nopeasti mahdottomaksi.

Hyvinvointialueiden ei nykyisellään voi varsinaisesti sanoa kieriskelevän rahoissa. Kuinka realistista sitten on, että valtio velvoittaisi ne hoitamaan hautaustointa?

Riku Bucht myöntää, että aloite voi kuulostaa radikaalilta.

– Toivon, että aloite johtaa avoimeen keskusteluun ja takaa, että hautaustoimi voidaan 2040-luvullakin hoitaa arvokkaasti, taloudellisesti kestävästi ja kustannustehokkaasti niin seurakuntien kuin valtionkin näkökulmasta.

Toivon aloitteen herättävän ennen kaikkea keskustelua.

Jyväskylän seurakunnan osalta tilannetta muuttaa myös se, että valtion rahoituksen jakoperusteet muuttuivat kirkkohallituksen päätöksellä vuoden alusta. Aiemmin rahoitusta jaettiin kunnan väkiluvun mukaan, mutta tänä vuonna väkilukuun perustuvilla jakoperusteilla on vain 50 prosentin painoarvo.

– Uudet ratkaisut koskevat Jyväskylää olennaisesti. Meidän osaltamme valtionosuus tippui yli 700 000 euroa. Ja samalla kustannukset kasvavat koko ajan, toteaa Bucht.

Tuulia Kuntsi pohtii nykytilanteelle vaihtoehtoja ja kysyy, voisiko Suomessa olla mahdollista ottaa hautaustoimessa käyttöön mallia Ruotsissa.

– Naapurimaassamme hautausmaksu peritään tasapuolisesti kaikilta kansalaisilta, siis meidän Yle-veron tyylisellä järjestelyllä, hän sanoo.

– Mutta oli ratkaisu jatkossa mikä tahansa, toivon aloitteen herättävän ennen kaikkea keskustelua. Itselläni toiveissa kuitenkin on, että hautaustoimi säilyisi jatkossakin kirkon tehtävänä.

Artikkeli Voisiko kirkko luopua hautaustoimesta? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Jarkko Ahola on oikea joulumusiikin esittämisen veteraani. Kun joululauluja sisältävä kiertue on ohi, Ahola sanoo laittavansa soimaan vielä kotioloissakin maltillisen määrän jouluista musiikkia.

– Se tarkoittaa tässä tapauksessa lähinnä pehmoisenlämpöisiä ja isosti soivia amerikkalaisia joululauluja, paljastaa Ahola.

Teräsbetoni-yhtyeen nokkamiehenä suurelle yleisölle tutuksi tullut Ahola on laulanut myös Raskasta joulua -kiertueilla ja -kokoelmalevyillä sekä julkaissut joululevyjä. Hän myöntää elämässään olleen monia vuosia, jolloin hän ei joululauluja kuunnellut. Sitten esiin ponnahti uudelleen vanha Jean Sibeliuksen säveltämä klassikko.

– Lapsuudessa tykästyin kovasti En etsi valtaa loistoa -kappaleeseen. Jokin siinä puhutteli, ehkä ennen kaikkea sen säveltäneen Sibeliuksen hieno sävelkieli.

Yli kymmenen vuotta kirkoissa kiertäneenä otteeni ovat kyllä muuttuneet kirkkokeikoilla vähän rennommiksi.

– Voi olla, että myös sanoma kosketti lapsen mieltä, sillä elämä oli kuitenkin aika niukkaa meidän perheessä 1980-luvulla. ”Tuo kotihin, myös pieneenkin, nyt joulujuhla suloisin” saa sävelen ja harmonian siivittelemänä yhä ihoni kananlihalle, Ahola tunnustaa.

Aikuisiällä laulajalle ovat kolahtaneet isosti myös ulkomaisten solistien klassiset joulukappaleet.

– Jos mietitään amerikkalaisia klassikoita, niin ylipäätään niiden tunnelma on aika positiivinen. Ne sävyt tuovat mukavaa vastapainoa meidän suomalaisten omille, aika synkeillekin joululauluille. Klassikot, kuten The Christmas Song tai Have Yourself a Merry Little Christmas, uppoavat kyllä meikäläiseen.

Joululaulukiertueillaan kirkoissa Aholan yhtye ei käytä kovinkaan paljon rumpuja, sillä konserttisaleja kaikuisampiin kirkkotiloihin sopii hänen mukaansa eteerisempi, rauhallisempi tunnelma.

Ennen laulaja myöntää jännittäneensä jonkin verran kirkoissa esiintymistä. Sittemmin hän on oppinut rentoutumaan ja nauttimaan enemmän kirkkojen upeasta tunnelmasta.

– Yli kymmenen vuotta kirkoissa kiertäneenä otteeni ovat kyllä muuttuneet kirkkokeikoilla vähän rennommiksi. Monestihan tuollaiset hommat, kuten jänni

”Hyasinttien aika” on haikea tunnustus äidille

Konsta Hietanen paljastaa pitävänsä joulumusiikista niin paljon, että suositut joululaulut alkavat kaikua hänen kotonaan jo ennen kuin varsinainen joulukausi ehtii edes alkaa.

– Laitamme kotona joululaulut soimaan jo marraskuun alussa, Hietanen naurahtaa.

Hietasen joulumusiikkisuosikkia voi kuvailla sanoilla herkkä, tunnelmallinen ja jylhä.

– Ehdoton suosikkini joululaulujen esittäjistä on Vesa-Matti Loiri. Muutkin kuuntelulistalla ovat kovia tekijöitä, kuten Suvi Teräsniska ja lauluyhtye Rajaton, Hietanen valaisee.

Kulttuurin ja urheilun moniottelijan suosikkijoululaulu ei ole ehkä kaikkein tunnetuimmasta päästä.

– Se on Hyasinttien aika, Hietanen yllättää.

Suosikkeja ovat sekä klassiset suomalaiset että kevyemmät amerikkalaiset joululaulut.

Mikko Alatalon ja Harri Rinteen säveltämässä ja sanoittamassa kappaleessa laulaja tunnustaa äidilleen, ettei aikanaan arvostanut tämän neuvoja ja elämänohjeita. Sittemmin kertojan mieli on laulussa muuttunut, paljonkin.

– Olen päässyt esittämään sen omalle äidillenikin muutaman kerran ja onhan siinä aivan upeat, kauniit sanat, sanoo Hietanen laulusta, jonka on itsekin levyttänyt yhdessä pianisti Iiro Rantalan kanssa.

Hietasen perheessä joulumusiikkia esitetään kotioloissa koko perheen kanssa pianon ääressä, varsinkin jouluaattona.

– Suosikkeja ovat sekä klassiset suomalaiset että kevyemmät amerikkalaiset joululaulut. Tonttuleikit eivät kyllä oikein ole minun juttujani.

– Ja pakko sanoa, että mun omat joulubiisitkin ovat aika hyviä, Hietanen kehaisee.

Kirkkojen joulutunnelma vie laulajankin mennessään

Laulaja ja näyttelijä, myös artistinimellä Hanna B. tunnettu Hanna Kinnunen kertoo olevansa joulumusiikkinsa suhteen melkoisen kaikkiruokainen. Kinnunen aloittaa jouluun valmistautumisen ensin kepeillä, jazzahtavilla kappaleilla.

– Ja mitä lähemmäksi aattoa ja muita pyhäpäiviä tullaan, sitä klassisemmaksi sekä perinteisemmiksi laulut soittolistallani muuttuvat, Kinnunen valaisee.

Suosikkijoululauluja artistin ei tarvitse miettiä kovin kauan. Ne löytyvät osastosta ikiaikaiset klassikot.

– Sydämeeni joulun teen on minulle tärkeä laulu muun muassa siksi, että esitin sen ensimmäisen kerran sooloesityksenä lukiolaisena joulukonsertissa. Me käymme joulun viettohon sekä Tuikkikaa Oi jouluntähtöset taas koskettavat minua herkkyydellään, Kinnunen kertoo.

Oikeastaan sitä tunnetta, kun saa laulaa kirkossa, on vaikea verrata mihinkään.

Kinnunen ei vierasta tiptap-tonttulaulujakaan, vaan sanoo niillekin löytyvän paikkansa, tilanteesta ja hetkestä riippuen.

– Lasten joulujuhlissa on esimerkiksi ihana laulaa ja kuunnella riemukkaita ja kepeitä lauluja, vaikkakin aattoiltana nautin kyllä enemmän hartaammasta ja jylhemmästä tunnelmasta.

Muusikot ja laulajat tekevät joulukeikkoja paljon kirkoissa. Kinnunen sanoo niissä olevan myös esiintyjän näkökulmasta aivan oma tunnelmansa.

– Oikeastaan sitä tunnetta, kun saa laulaa kirkossa, on vaikea verrata mihinkään. Se on herkkä ja tunteet pintaan nostava ympäristö, jossa vaikkapa laulujen sanoilla on myös kuulijalle enemmän merkitystä kuin jossain muualla.

– On kunnia-asia päästä laulamaan joululauluja yleisölle kirkoissa.

Sinisessä hämärässä soi Jorma Hynninen

Piia Viitanen, folkyhtye Viitasen Piian laulaja, tunnustautuu suureksi joululaulujen ystäväksi. Aivan kaikki joulumusiikki ei laulaja-lauluntekijää kuitenkaan puhuttele. Ennen joulunpyhiä Viitanen suosii kotiloissaan vaihtoehtoisempaa joulumusiikkia.

– Kuuntelen silloin joululauluja, jotka on tehty enimmäkseen Suomen rajojen ulkopuolella. Soittolistallani on ollut jo yli viisitoista vuotta muun muassa Suf­jan Stevensin indiefolk-albumi Songs for Christmas.

Vanhemmasta joulumusiikista esiin nousevat amerikkalaiset klassikot.

– Pidän kovasti Judy Garlandin ja Nat King Colen esittämistä vanhoista joululauluista. Ja mitä lähemmäksi aattoa mennään, sitä perinteisempiä joululauluja huomaan kaipaavani.

Hyvin vähän jaksan kuunnella tip-tap-osastoa.

Vehniän kylältä Laukaasta kotoisin olevalle Viitaselle lapsuusmuistot tuo pintaan etenkin Jorma Hynnisen esittämä En etsi valtaa loistoa.

– Tuo kappale oli yksi äitini suosikeista, ja se soi meillä kotona joka aatto.

Lapsuuden muistoissani jouluisin Vehniällä oli aina runsaasti lunta, ja muistan vieläkin, miten lumesta raskaat puut taipuivat kotiimme vievän metsätien ylle satumaiseen kaareen ja kehystivät maisemaa, Viitanen kertoo.

Aaton sinisessä hämärässä Hynnisen tulkinta soi, kun Viitanen katseli lapsena kultaista joulutähteä olohuoneen ikkunasta.

– Samalla katsoin, kun isä kävi sytyttämässä pihatielle itse tekemiinsä jää­lyhtyihin tuikkuja. Tietyt joululaulut pitävät sisällään todella paljon rakkaita muistoja jouluista ja minulle tärkeimmistä ihmisistä, tunnelmoi Viitanen.

Viitanen tunnustautuu ennemmin jylhien klassisten kuin kevyiden tonttulaulujen ystäväksi.

– Ehdottomasti mieluummin jylhät klassiset joululaulut! Ylipäätään oma musiikkimakuni taipuu selkeästi tummasävyisemmän materiaalin suuntaan, ja se näkyy myös joululaulusuosikeissani. Hyvin vähän jaksan kuunnella tip-tap-osastoa, eikä sellaista myöskään omissa joulukonserteissamme kuulla.

Joulumusiikin kuuntelu jatkuu Viitasella kotioloissa vielä oman joululaulukiertueen loputtuakin.

– Olen jo onnistunut kiitettävästi tartuttamaan pienen jouluhulluuden myös omaan kolmivuotiaaseeni, joka rakastaa muun muassa Kulkuset-kappaletta Brita Koivusen esittämänä, Viitanen hymyilee.

Artikkeli Joulun laulajan oma joulu julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Pelastusarmeijan työntekijä tai vapaaehtoinen seisomassa punamustan padan äärellä. Se on tuttu näky monin paikoin jouluisessa Suomessa, kaduilla ja vilkkaiden kauppakeskusten käytävillä.

Joulupatakeräys on tunnettu avustustyön muoto, eräänlainen lähimmäisen auttamisen klassikko. Mira Vuorenpää Pelastusarmeijan viestinnästä kertoo, että heti kun patapaikat saadaan tänä vuonna varmistettua, niiden sijainnit päivittyvät Pelastusarmeijan joulupata.fi -sivustolle.

– Jotain osviittaa keräyksen mittaluokasta saa siitä, että viime jouluna patoja oli yhteensä 150 ja ne toimivat 36 eri paikkakunnalla. Jyväskylässä patoja oli viime jouluna yhdeksän.

Perinteisen padan lisäksi joistakin paikoista voi joulun alla löytää myös niin sanotun ”pikkupadan”, johon kerätään lahjoituksia ilman patavahtia.

Mutta miksi rahaa kerätään juuri pataan?

Koko Joulupatakeräys juontaa Mira Vuorenpään mukaan juurensa Yhdysvaltoihin. Vuonna 1891 Pelastusarmeijan kapteeni Joseph McFee halusi auttaa haavoittuvassa asemassa olevia San Franciscossa, etenkin jouluna. McFee ei vain tiennyt, miten hän haaveensa toteuttaisi.

– Sitten McFee muisti Liverpoolissa Englannissa nähneensä laivasatamassa suuren padan, jonne matkustajat heittivät kolikoita köyhien auttamiseksi. Hän päätti sijoittaa samanlaisen padan Oaklandin lauttasatamaan ja rohkaisi yleisöä ”pitämään padan porisemassa”, kuvailee Vuorenpää patakeräyksen alkua.

Kuten tavataan sanoa, loppu onkin sitten historiaa.

– McFee onnistui heti tavoitteessaan ja sai kerättyä ensimmäisellä padallaan tarvittavat varat köyhien joululounaan järjestämiseksi.

Suomessa Joulupatakeräystä on järjestetty vuodesta 1906 alkaen. Ensimmäiset padat porisivat tuolloin Helsingin kantakaupungin kadunkulmissa.

Maailma muuttuu, mutta avuntarve ei vähene.

Yhä tänäänkin keräyksen varoilla mahdollistetaan jouluapu lapsiperheille, vanhuksille ja kodittomille sekä järjestetään joulujuhlia. Suurin osa Joulupadan tuotoista jaetaan ruokatarvikkeina ja lahjakortteina.

Varoja käytetään Vuorenpään mukaan myös erilaisiin tukitoimiin, kuten yhteisöruokailuihin, leireihin sekä harrastus- ja kerhotoimintaan.

– Vaikka merkittävä määrä apua jaetaan ennen joulua, jäljelle jääneillä varoilla jatketaan avustustyötä ympäri vuoden, Vuorenpää muistuttaa.

Suomalaiset joulupadat valmistetaan kotimaassa ja joulukeräyksen loputtua niitä säilytetään Pelastusarmeijan varastoilla ympäri Suomen.

Voidaan sanoa, että melkein 120-vuotias keräys on olennainen osa kotimaista jouluperinnettä.

– Antamisen ja auttamisen aate elää yhä vahvana. Maailma muuttuu, mutta avuntarve ei vähene, vaan valitettavasti säilyy tai jopa vuosi vuodelta lisääntyy.

Yksi osoitus maailman muuttumisesta on käteislahjoitusten väheneminen.

Joulupataan voi luonnollisesti edelleen pudottaa kolikoita ja seteleitä, mutta keräykseen voi osallistua myös monilla muilla tavoilla, kuten lähettämällä tekstiviestin, käyttämällä MobilePay-sovellusta tai tekemällä verkkolahjoituksen joulupadan verkkosivuilla.

– Keräysvarat käytetään keräyspaikkakunnan asukkaiden hyväksi, eli Jyväskylän patojen tuotto kohdentuu Jyväskylässä tehtävään avustustyöhön. Nettikeräyksen tuotto puolestaan jaetaan kaikkialle Suomeen, Vuorenpää sanoo.

Tiesitkö?

• Pelastusarmeija perustettiin Englannissa vuonna 1865, ja nykyään se toimii 134 maassa.
• Avustusjärjestön työhön kuuluu sosiaalinen apu, jonka perustana on kristillinen lähimmäisenrakkaus ja ihmisarvon kunnioittaminen.
• Pelastusarmeijan Joulupadat keräävät varoja tänä vuonna 13.–23. joulukuuta.
• Keräyksen onnistuminen edellyttää sitä, että joulupatavahteja saadaan vapaaehtoisiksi. Päivystysvuoro kestää yleensä tunnin tai kaksi. Patavahdiksi voi ilmoittautua, tai lahjoittaa keräykseen, osoitteessa www.joulupata.fi/auta.

Artikkeli Suomen kuuluisin pata julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Oletko lapsuudesta saakka tähyillyt tähtiin?
Olen, mutta vakavammin ryhdyin harrastamaan tähtien tarkkailua aikuisiällä. Olen myös kuvannut tähtitaivaan himmeitä kohteita, kuten erilaisia tähtisumuja. Valokuvaus on haastavaa, mutta toki helpottunut digikameroiden kehityksen myötä.

Missä Jyväskylässä voi bongailla avaruutta?
Kuuta ja planeettoja voi bongailla vaikka kaupungin keskustassa, mutta kaikessa komeudessaan yötaivas näyttäytyy pimeissä paikoissa hieman kauempana kaupungin keskustasta. Esimerkiksi Jyväskylän Siriuksen Nyrölän observatorio on oikein hyvä paikka yötaivaan havainnointiin.

Mikä on upein kokemuksesi tähtitaivaan parissa?
Tänä keväänä näin ensimmäistä kertaa täydellisen auringonpimennyksen. Se oli kyllä vaikuttava kokemus. Myös monet havainnot ja valokuvat ovat tarjonneet onnistumisen iloa. Oman nimen saaminen tähtitieteellisen julkaisun kirjoittajaksi ensimmäistä kertaa oli sekin hienoa.

Onko tähtiharrastus yhteisöllistä vai yksinäistä puuhaa?
Havaintojen tekeminen on monesti melko itsenäistä, mutta observatorioiden ylläpito, uusien havaintolaitteiden rakennus ja merkittävien havaintojen julkaisu vaativat monien harrastajien panosta ja usein tähtitieteen ammattilaisten tukea. Ne ovat tiimityötä parhaimmillaan.

Mitä muuta teet kuin tähyilet taivasta?
Käyn päivätöissä ja pyrin pitämään kuntoani yllä muun muassa pyöräilemällä töihin päivittäin, myös talvella. Olen Jyväskylän Sirius ry:n hallituksen jäsen ja tähtiharrastukseen kuuluu myös erilaisia tilaisuuksia, talkoita, tähtinäytäntöjen pitämistä ja niin edelleen.

Sait hiljattain tähtitieteellisen Ursa ry:n palkinnon ensimmäisestä harrastajien tekemästä aurinko­kunnan ulkopuolisen tähdenlennon havaitsemisesta. Missä teit havainnon?
Se tapahtui Nyrölän observatorioon rakentamallani automaattisella meteorikameralla. Visuaalisesti en nähnyt meteoria. Monesti aamuisin tarkastan edellisen yön kuvat ja tuona aamuna kuvasaaliissa oli poikkeuksellisen pitkä viiru, jonka ainutlaatuisuus selvisi vasta myöhemmin Ursan tulipallotyöryhmän tutkimuksissa.

Miltä tuon Stella Arcti -palkinnon saaminen tuntui?
Yllättävältä ja arvokkaalta. Vuosien varrella se on myönnetty monille tunnetuille tähtitieteen harrastajille, ja tuntui hämmentävältä päästä palkittujen joukkoon.

Mikä olisi upein juttu, minkä toivoisit kaukoputkessa näkyvän?
Hienoa olisi löytää jotain, mitä kukaan muu ei ole vielä löytänyt. Nykyisin harrastajien on kuitenkin haastavaa löytää uusia kohteita, sillä maailmalla on paljon automaattisia havaintolaitteita, jotka kuvaavat koko taivaan joka yö. Upeaa­ olisi päästä johonkin oikein pimeään paikkaan havaitsemaan visuaalisesti isolla kaukoputkella monia eri kohteita. Pallomaiset tähtijoukot ovat esimerkiksi todella kauniita, kuin timantteja.

Artikkeli Taivas täynnä timantteja julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.