Näinä raskaina, sotaisina aikoina Mari Parkkinen – meidän oma, Mikkelin hiippakunnan piispamme – tahtoo levittää toivon sanomaa. Vaikka maailma ympärillä myllertää ja turvallisuuden tunne katoaa, voi sielulleen löytää rauhan.

Syvin rauha löytyy Jumalasta. Ja näin joulun alla, Jeesuslapsesta.
– Pienessä lapsessa näemme maan ja taivaan. Siinä on ihmisyyden ydin: että asetumme viattoman lapsen äärelle; lapsen, joka ei pärjää ilman hoivaa ja luottaa aikuiseen. Ja toisaalta, olla aikuinen, johon luotetaan.

Vaikka pääsiäinen on kirkkomme suurin juhla, liittyy jouluun enemmän odotuksia, usein ylimitoitettuja. Lahjoja, kohtaamisia, yltäkylläisyyttä. Hyvää, lämmintä ja hellää yhdessäoloa. Rauhaa kaikille kansoille!

Parkkinen kertoo olevansa jouluihminen, mutta muistuttaa, että arki on tärkein. Se jatkuu juhlan jälkeen, ja myös sodan keskellä. Jossakin muodossa sen on jatkuttava. Lapset on saatava kouluun ja leipää pöytään.

Mekin, sodan ulkopuolella, voimme vain jatkaa arkeamme ja tehdä maailman eteen sen, minkä pystymme.
– Oli se kuinka pientä tahansa.

Syyskuussa 2023 piispaksi vihitty Mari Parkkinen vieraili tänä syksynä kaksi kertaa Kouvolassa. Lokakuisella käynnillään hän kohtasi Elimäellä seurakunnan työntekijöitä ja luottamushenkilöitä, joille puhui paitsi arjesta, myös kiitollisuudesta.
– Kiitollisuus lähtee sydämestä, joka näkee ympärillään hyvää. Tässä ja nyt sydämeni täyttyy muistoista, kohtaamisista ja kiitoksesta. Kannan teitä kaikkia sydämessäni.

Parkkisen sydämessä on erityinen paikka Elimäen Takamaalla, missä hän asui perheineen kolme vuotta. Mari ja Sami Parkkinen vihittiin avioliittoon vuonna 1996 Elimäen kirkossa. Siellä myös kastettiin heidän esikoisensa. Elimäellä syntyivät perheen molemmat lapset.
– Se oli meille merkittävää, elämänmakuista aikaa.

Takamaa löytyi sopivaksi puolimatkankrouviksi pääkaupunkiseudulla ja Kotkassa työskennelleille Parkkisille. Nytkin piispana Parkkinen tulee tänne kuin kotiseudulleen. Täällä asuvat yhä rakkaat naapurit, Helena ja Antti Raanoja, joiden kanssa jaettiin hyvää arkea.
– Minut, kaupunkilaisen Helena opetti leivinuunin käyttöön ja mehuntekoon, Antti taas tervehtimään kaikkia – koska niin täällä on tapana.

Elimäen Takamaalta Parkkiset muuttivat maailman takamaalle. Keski-Amerikan Belizessä he osallistuivat vapaaehtoisina Mayalapsille koulu -hankkeeseen.
– Olen aina halunnut rakentaa parempaa maailmaa. Innostus kansainvälisyyteen syttyi jo Vatialan alakoulussa Kangasalalla, Ambomaan lähetin vierailusta 80-luvun alussa.

”Voi kun joskus pääsisi tuollaiseen työhön!” tuumasi tuolloin 10-vuotias. Haave toteutui kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin, kun Mari Parkkinen perheineen muutti Jerusalemiin lähetystyöhön. Tänä syksynä lapsuuden haaveet saivat kruununsa, kun Mikkelin piispa valittiin Suomen Lähetysseuran johtoon.

Parkkisen polku on poukkoillut radio- ja tv-toimittajasta teologian opintoihin ja pappisvihkimykseen, Imatran kirkkoherran virasta Mikkelin hiippakunnan 11. piispaksi.
– Olen iloinen, että Jumala aikanaan otti nuorta ja mustavalkoista niskasta kiinni ja ravisteli. Kouli niin, että saatoin vain sanoa: Jumala, tässä nyt olen.

Parkkisen päätyminen toimittajaksi tuntuu loogiselta.
– Maailman epäoikeudenmukaisuus vaivasi minua jo varhain. Koulun uskontotunneilla kritisoin jyrkästi kirkon virheitä. Äiti Teresa teki minuun suuren vaikutuksen. Toimittajana pääsin tekemään juttuja kehittyvästä maailmasta. Ja etsimään ”totuutta”.
– Olemme myös perheenä tehneet useita isoja, ehkä rohkeitakin ratkaisuja.

Kristinuskon armon ja rakkauden sanoma alkoi puhutella ruuhkavuosia elävää kahden pienen lapsen äitiä, jota eivät uskonto tai usko aiemmin juurikaan koskettaneet.
– Silloin oli aikaa miettiä. Totesin, että uskoon pitää suhtautua samalla rehellisyydellä ja vakavuudella kuin toimittajuuteen.

Teologian opinnot avasivat upean kristillisten perinteiden aarrearkun, jota Parkkinen toimittajan aivoillaan alkoi pilkkoa itselleen ymmärrettäväksi. Hän kiersi myös maailmalla, kirkoissa ja luostareissa.
– Minulle oli aina täysin selvää, että luterilainen kirkko on kotini, mutta voin silti käydä muilla kylässä, tutustumassa.

Nyt syyskuussa Myö- ja työ-hiippakuntapäivillä Mikkelissä piispa ihastui satavuotiaan mummon lausahdukseen:
– Elämä on pyhää ja pökerryttävää. Sitä maailmakin on, hyvässä ja huonossa.
– Kaikesta selviää, sanotaan. En tiedä, tarvitseeko elämästä selvitä. Ehkä ennemminkin tulla sinuiksi elämän kanssa.

Vuosina 2014-2017 Jerusalemissa hän näki, miten väkivallan läsnäolo arjessa vaikuttaa ihan kaikkeen. Ihminen ei ole luotu elämään sellaisessa levottomuudessa, joka maailmalla näyttää yhä vain pahenevan.
– Me suomalaisetkin maksamme vielä omien sotiemme hintaa. Edesmenneen veteraaniystäväni Hannes Hynösen sanoin: ”Kun ei ihminen koskaan ryhtyisi sotaan!”

Nuorena mustavalkoisena Parkkinen syytti maailman pahuudesta Jumalaa, kunnes ikä vapautti jyrkkyydestä:
– Ymmärsin, etteivät pahuus ja ahneus tulleet Jumalasta, vaan ihminen tekee tämän kaiken ihan itse.

Silti me saamme Jumalalta rakkauden, ilman omaa ansiota tai tekoja. Tänä suorittamisen, kilpailun ja selviytymisen aikana tuppaa unohtumaan, että ihminen on luotu olemaan, ei tekemään – englanniksi Human being, ei Human doing. Elämä menee koko ajan kovemmaksi, äärilaitoja hipoen. Muutos on kuitenkin mahdollista, ja se lähtee meistä kaikista.
– Kännykkä kiinni ja kahville kaverin kanssa kasvokkain, ei someen jakamaan ilkeitä huomioita muista, piispa haastaa.
– Kymmenen käskyä on yhä hyvä perusta, esimerkiksi: Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi.

Piispana Mari Parkkinen on toiminut nyt reilun vuoden. Hän naurahtaa yhä edelleen miettivänsä, että miten tässä näin kävi.
– Palaan usein arkkipiispa Tapio Luoman rohkaiseviin sanoihin piispanvihkimyksessäni Mikkelin tuomiokirkossa 3.9.2023: ”Saat olla levollisella mielellä, sillä sinua kannetaan. Mukanasi on kaikissa vaiheissa itse Jumala.”
– Tämä on ollut mukava vuosi, täynnä ihania kohtaamisia. Ihmiset ovat eläneet mukana, työ on monitahoista ja -tasoista.

Rukoukseenkin on tullut lisää ulottuvuuksia.
– Piispana rukoilen hiippakunnan puolesta ja kahden lapsenlapsen mummina tietysti läheisteni puolesta. Maailmankansalaisena rukoilen rauhaa.

Tunnuslauseekseen jo aikoja sitten löytämänsä Pikkuprinssin ”Ainoastaan sydämellään näkee hyvin” piispa toteaa sanomaltaan vain vahvistuneen.
– Kerta kaikkiaan! Meidän on opittava elämään yhdessä, on vain jaksettava uskaltaa, toivoa, rakastaa. Ja katsoa pientä Jeesuslasta.

Hän lainaa Suvi Teräsniskan laulua Pilvipeiton alla:
”Jossain pilvipeiton alla, moni lapsi maailmalla.
Yksin nukkuu taivasalla.
Taivaan Isä suojaa heitä miljoonia nääntyneitä.
Enkeleiden siivin peitä heidät nukkumaan, nukkumaan.”

Artikkeli Piispa Mari Parkkinen tahtoo levittää toivon sanomaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Keskisuomalainen taiteentutkija Stina Savilehto löysi teorian rinnalle kaipaamaansa konkretiaa Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu Xamkin muotoiluopinnoista. Kouvolassa hänet yllätti arkkitehtuuri, josta ylimpänä Keskuskirkko. Ihastusta ensi silmäyksellä.

– En ollut nähnyt vastaavaa! 1960–70-lukujen rakennustelinemäinen konstruktivismi on harvinaista sakraalirakennuksissa.

Keskuskirkko avasi muotoiluopiskelijalle seutumme historiaa, kuin kumarruksena Kouvolan aikanaan synnyttäneelle työlle: teollisuudelle, rautateille, metallipajoille …

Keskustelut aiheesta jatkuivat koulun metallipajalla opiskelukaverien, Aini Alastalon ja Eemeli Sahimaan kanssa, johtaen lopulta Kouvolan kirkkoherra Tuija Nuutisen puheille – ja kolmen muotoilijan kesänäyttelyyn Keskuskirkossa.

Näyttelypalautteessa Stinan yllätti se, miten vaikeaksi moni koki kirkkoon menon, vaikka vain näyttelyä katsomaan. Lapsena paljonkin seurakunnan harrastustoiminnassa mukana olleelle kirkko tuntuu yhä kotoisalta paikalta, myös muulle kuin perinteiselle käytölle.

Sisälle, ei vain ulkoa

– Keskuskirkko on hyvä esimerkki muuntojoustavasta tilasta. Näyttelyämme voisikin pitää hienovaraisena vihjauksena siitä, että kirkkoon voi mennä monesta syystä, eikä vain arvostella sitä ulkoa.

Muualta tulleita ihmetytti kouvolalaisten nuiva suhtautuminen kirkkoonsa.

– Rakennuksen arkkitehtonista arvoa ei nähty, vaan pidettiin yksiselitteisesti rumana.

Rakennuksen ja tilan ohella Stinaa kiehtoo alttaritaulu apostolien symboleineen. Pyhän Jaakob vanhemman simpukankuori loisti kuin suoraan hänelle.

Samankaltainen spiraalimuoto on nähtävissä Stinan muodonmuutosta kuvaavassa näyttelytyössä. Metalmorphosis I sisältää metallisten valaisimien prototyypit ja hahmomallin. Ne ovat osa vielä hahmottuvaa sarjaa, jossa toistuu tekijää viehättävä käpertymisen estetiikka.

Pyhähtyä, hiljentyä

Näyttelyn nimi, Pyhähdy löytyi Stinan lapsen lausahduksesta – Pysähdy oli, tuolloin nelivuotiaalle, vielä liian vaikea.

– Ehkä se on kehotus pysähtyä jonkin itseään suuremman äärelle. Kokemaan pyhää, rauhaa, lohtua, ymmärrystä.

Pyhähtyä voi niin kotona, luonnossa, galleriassa, kirkossa … Tärkeintä lienee vain malttaa pysähtyä, hiljentyä.

Stina arvelee olevansa osa sitä suurta, kirkkoon kuuluvaa suomalaisjoukkoa, joka hiljentyy ennemmin luonnossa.

– Kirkossa käyn enemmän konserteissa.

Pyhän kokeminen on kovin erilaista eri ihmisille.

– Oma hiljentymiseni liittyy vahvasti esteettisyyteen, aistien kokonaisvaltaisuuteen.

Tälle kaikelle on vaikea löytää sanoja. Työ puhunee puolestaan.

Aikamme on täynnä puhetta, mutta pyhän äärellä on pakko hiljentyä.

Käpertyä, olla avoin

Tänään puhutaan paljon luonnon terveysvaikutuksista, sen ihmismieltä sekä -kehoa hoivaavista ja parantavista mahdollisuuksista.

Tilasuunnitteluun keskittyvää muotoilijaa kiinnostaa myös tilan kyky tukea ihmisen hyvinvointia.

Ympäristön vaikutuksesta hyvinvointiin käytetään ympäristöpsykologiassa termiä lumoutuminen, joka kuvaa tarkkaavuuden tahatonta keskittymistä ympäristöön ja siitä seuraavaa, kaivattua lepoa.

On kovia ja pehmeitä lumoutumisen ympäristöjä. Pehmeät jättävät tilaa pohdiskelulle, joka voi nostaa esiin kipeitäkin tunteita. Niitä kuitenkin lieventää pehmeän esteettinen ympäristö. Tällaisen voimaannuttavan saarekkeen, luonnon ohella, voi tarjota kaupunkiympäristökin esimerkiksi sakraalitiloineen.

Tilasuunnittelijaa kiinnostaa myös esteettömyys kaikille aisteille – esimerkiksi aistiyliherkälle turvaa voi tarjota ikään kuin ympärille käpertyvä kaluste.

Kevätihmisenä Stina lumoutuu yhä uudelleen luonnon vihreydestä; avautuvan, sulkeutuvan lehden spiraalimuodosta. Sen viesti voisi olla, että turvaan käpertyessäkin pitäisi saada säilyttää jonkinlainen avoimuus.

– Ehkäpä sisustusarkkitehtuuri olisi mahdollisuus tehdä jo olemassa olevista tiloista entistä esteettömämpiä ja joustavampia? pohtii Stina Savilehto.

Tarkoittanee myös kirkkoja?

Artikkeli Kirkon lempeä lumo julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Ihmisten kohtaaminen ammatikseen ei ollut itsestäänselvyys ujolle tytölle, mutta työ tekijäänsä koulii. Hiljalleen myös kirkastuu mahdollisuus tuoda esiin toisenlaista näkökulmaa niin uskosta, uskonnosta kuin kirkosta.

USKO ON AINA OLLUT OMA ASIANI

Utin maalaismaisemassa kolmelapsisen perheen keskimmäisenä kasvanut Janette toteaa olleensa aina aikaansaava niin koulussa, harrastuksissa kuin nyt opinnoissa ja töissä.
– Koulussa uskonto tuntui helpolta, samoin ruotsi – monillehan ne ovat inhokkiaineita.
– Sama näyttää nyt toistuvan ammattieni kanssa – kumpikin herättää kommentteja ja keskustelua.

Hän arvelee olevansa varsin erilainen ikäistensä yhteisöissä.
– Minulla ei ole seurakuntanuoritaustaa. Usko on aina ollut oma asiani. Siitä on ollut vaikea puhua.

Omia polkujaan Janette on kulkenut muutenkin; hänestä tuli kaksikymppisenä äiti.

KOUVOLASSA ON HELPOMPI HENGITTÄÄ

Kolme- ja puolivuotias tytär on valoisa, nauravainen ja huumorintajuinen.
– Ja myös hyvin ihmisläheinen.
– Sellainen olen toki itsekin, vaikka lapsena olin hyvin ujo. Ihmissuhteet ovat aina olleet minulle tärkeitä.

Reilu vuosi sitten Janette päätti muuttaa tyttärensä kanssa pääkaupunkiseudulta takaisin Kouvolaan.
– En tahtonut kasvattaa lastani ympäristössä, jossa näkee kaikkea pahaa, huumeita ja rikollisuutta.

Opinnot Helsingin yliopistossa jatkuvat. Koulumatka vain piteni.

Tässä elämäntilanteessa tuntuu erityisen hyvältä olla lapsuusmaisemissa.
– Kouvola on tuonut elämäämme läheisten lämpöä, rauhaa ja kotoisuutta.
– Täällä on helpompi hengittää! On perhe ja ystäviä. Ja töitä.

KELPAANHAN TÄLLAISENA?

Työt ovat tarjonneet Janettelle hyvää harjoitusta sosiaalisuuden ohella uskosta puhumisesta.

Tämän kevään reilu kuukausi Kouvolan yhteiskoulussa uskonnon ja elämänkatsomustiedonopettajan sijaisena on ollut täynnä hienoja kohtaamisia nuorten kanssa.

Sama jatkunee Kouvolan seurakunnan kesäteologina, jo kolmatta kertaa peräkkäin. Rippikoulut käynnistyvät kesäkuussa.
– Työssäni tahtoisin olla helposti lähestyttävä, ehkä myös tarjota jonkinlaisen mallin.
– Tiedän, miltä tuntuu olla kiusattu – erilainen, herkästi punastuva punatukkainen. Nyt, kun olen päässyt noissa asioissa eteenpäin, tahtoisin rohkaista muita.

Nuorilla on paljon paineita. Pitäisi olla hyvännäköinen, aina näkyvä, menestyvä ja vielä tefloninkova.
– Rippikouluiässä moni pohtii isoja asioita. Kuolemaa. Onko Jumala oikeasti olemassa? Kelpaanko tällaisena!

Näitä pohtii yhä ajoittain Janettekin, joka toivoisi osaavansa paremmin rauhoittua hetkeen. Että elämässä olisi vähemmän stressiä, enemmän tasapainoa.

Ja että voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa oman lapsen kanssa.

Kesää kohti kaikki tuntuu helpottuvan, uskokin vahvistuvan.
– On luonto, kesäillat ja työ, jossa saa harjoittaa uskoaan.

AIKA AJOIN USKO KOETUKSELLA

Janette kokee uskoaan myös kyseenalaistettavan erilaisissa tilanteissa ja yhteisöissä.
– En ehkä ole noudattanut tiettyjä kaavoja uskonpolullani.
– On tärkeää uskoa itseensä ja siihen, että Jumala uskoo minuun. Saan siitä voimaa ja valoa elämääni.
– Tyttäreni isä tulee kristitystä perheestä. Sekin vahvisti uskoani yhdessä ollessamme.

Kuusi vuotta sitten usko horjui. Janette menetti yhden elämänsä tärkeimmistä ihmisistä, kun äidinäiti Sirpa kuoli syöpään.
– Mummo oli loppuun asti reipas, lämmin ja vastaanottava. Olisinpa osannut näyttää, miten tärkeä hän minulle oli!

Saattohoito-osastolla mummoa katsomassa käynyt Janette vaikuttui sairaalapapin työstä.
– Sekin saattoi vahvistaa entisestään ammatinvalintaani.

Viittä vaille valmis teologi ei voi tietää, missä kaikkialla ja miten työtään tekee. Tulevaisuus kiehtoo, pelottaakin, mutta nyt siitä – ja uskosta – on entistä helpompi puhua.
– Mielestäni asioita pitää kyseenalaistaa; kysellä, mutta ei tuomita toisia.

On turha tehdä ongelmaa muiden elämästä. Omassakin on ihan tarpeeksi.

Artikkeli Oman polkunsa kulkija julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Olisi hienoa, jos aikuinen ja lapsi lukisivat sitä yhdessä. Keijukaisperheestä kertova kirja jättää aikuiselle paljon selittäjän vastuuta, mutta tarjoaa tälle myös oikeuden sanoa: En tiedä.

Pääsiäinen pitää sisällään paljolti samoja teemoja, ja jättää usein ihmisen epävarmaksi, ihmettelemään.

Hiljainen viikko on Raamatun suurenmoinen kertomus ihmisen osasta, jonka Jumalan Poika otti harteilleen. Kärsi ja kuoli, päihitti pahuuden ja elää.

– Ja kaiken tämän päätteeksi ihana pääsiäisaamu!

Saattohoitajan työstä Helsingissä eläkkeelle jäänyt Tuominen kohtasi ammatissaan niin kärsimystä ja hylkäämistä kuin kuolemaa ja menetystä. Suurta surua, mutta myös paljon lohdutusta, kiitollisuutta ja isoa iloa.

– Näin myös, miten huonosti tai olemattomasti lapselle sanoitetaan kuolemaa.

LAPSELLE VOI, ja pitää, puhua kuolemasta, mutta hänen ikätasonsa mukaan. Ehkä leikkien, laulaen, ja mikä tärkeintä, turvallisesti, aikuisen sylissä, käsi kädessä.

Alle kouluikäinen ei vielä ymmärrä kärsimystä, mutta käsittää kuoleman, kun siitä puhutaan rehellisesti.

– Lapselle ei saa valehdella tai peitellä häneltä asioita.

Lapsen voi viedä sairaalaankin katsomaan kuolevaa ja myös kuollutta, kunhan aikuinen etukäteen selittää lapsen ikätasolle ymmärrettävästi, mitä on odotettavissa.

Että mummu tai vaari on nyt vähän eri näköinen, että hän ei jaksanut enää elää.

– Ei kuitenkaan pidä kertoa tämän nukkuneen pois. Sen jälkeen lapsi ei uskalla nukkua pitkään aikaan.

Kuolema on aikuisellekin vaikea aihe, mutta tämän toivoisi silti muistavan vastuunsa lapsesta, oman surunkin keskellä. Lapsi ansaitsee aina selityksen.

Pahinta on jättää lapsi yksin isojen, käsittämättömien ja pelottavien asioiden kanssa – sillä jotenkin hän niihin joka tapauksessa reagoi; leikeissään, olemisessaan, ehkä syömättömyydessään.

Jos vanhempi ei sillä hetkellä jaksa huomioida lasta, on perheellä oikeus ottaa käyttöön yhteiskunnan turvaverkkoja. Niitä Tuominen toivoo yhä Suomessa olevan.

– Ja sitten kaikki ylimääräiset sylit käyttöön. Myös kummit kehiin!

PÄÄSIÄISEN OLEMUS tuntuu lapsesta varmasti vaikealta ymmärtää. Liisa Tuominen sanoittaisi sen esimerkiksi näin:

Tehtyään ihmeitä, parannettuaan sairaita ja opetettuaan ihmisiä, Jeesus ratsastaa aasilla kaupunkiin. Kansanjoukot hurraavat hänelle, mutta taaempana väijyy ihmisiä, jotka tahtovat Jeesukselle pahaa. Heillä on mielessään kaikenlaista kaunaa. He eivät pidä siitä, että Jeesus arvostaa muiden halveksimia ihmisiä.

Jeesuksen kaveritkaan eivät pidä kaikesta, mitä Jeesus tekee. Opetuslapset häpeävät, kun tämä heidän viimeisellä ateriallaan pesee toisten jalkoja. He eivät ymmärrä, miksi Jeesus tahtoo paljastaa joidenkin ihmisten ilkeyden ja valehtelun.

Jeesus jää yksin. Yhden viikon aikana hän kokee, miltä tuntuu, kun ystävätkin hylkäävät.

Kukaan ei jää valvomaan hänen kanssaan. Yksi kavereista saa rahaa, kun kavaltaa hänet. Toinen väittää, ettei edes tunne Jeesusta, vaikka häneltä kysytään kolme kertaa.

Jeesuksesta tuntuu, että oma Isäkin hylkää hänet.

Jeesus kuolee ristillä.

– Lapselle ei kannata sanoa, että Jeesus tapettiin ristillä – mielikuvitus voi loihtia siitä rajuja kauhukuvia, Tuominen toteaa.

Sen sijaan hän tahtoisi kertoa tyhjästä haudasta: että sen löysivät nimenomaan naiset, tultuaan vielä etsimään Jeesusta, saattaakseen tämän kunnialla hautaan.

Mikä ilo siitä seurasikaan!

KUOLEMA ON elämän luonnollinen päätös. Elämällä on alku ja loppu. Kaikki kuolevat.

Miksi siitä on niin vaikea puhua, etenkin omasta kuolemasta lähimpien kanssa?

– Kuolinvuoteella mielestä häipyvät maalliset valta ja raha. Kovinkin ateisti löytää hengellisyyden.

Taistelu kuolemaa vastaan taukoaa ja siitä tulee hyvä vapauttaja. Silloin siitä voi jo vapaasti puhua.

Saattohoito-osastolla Liisa Tuominen kohtasi heitä, jotka olivat puhuneet kaiken tarvittavan läheistensä kanssa. Oli tehty testamentit, hoitotahdot ja hautajaissuunnitelmat. Kaikki oli valmista.

Mikä tärkeintä, kuoleva oli saanut läheisiltään lähtöluvan ja sieluunsa rauhan.

– Heidän kanssaan oli hoitajankin helppo olla. Sai keskittyä järjestämään kuolevalle mieluisia asioita.

– Moni heistä näki myös unia edesmenneistä rakkaistaan. Se toi heille suurta lohtua.

Raskainta on omaisilla, jotka eivät tahdo luopua. Etsivät keinoja, syitä ja syyllisiä.

– Kaikkia pelottaa kohdata väistämätön. Onkin suuri teko ottaa kuolema puheeksi. Se vie pois taakan myös kuolevan harteilta.

Tuominen kehottaa omaisia tarttumaan tilaisuuteen esimerkiksi musiikin kautta. Voi kysyä suoraan: Mitkä virret sinä tahtoisit hautajaisiisi? Siitä on luontevaa jatkaa muihin asioihin.

Hän toivookin, että läheiset otettaisiin mukaan vakavasti sairaan hoitomatkalle. Ettei nykyisissä säästöpaineissa tingittäisi tärkeimmistä.

TUOMINEN MUISTUTTAA, että kuolema ja kuoleminen ovat eri asioita.

Kuolemiseen voi liittyä kauhukuvia ja menetyksiä. Vakavasti sairas pelkää sekä kehonsa että mielensä kipuja. Tuominen painottaa, että kuolemansairaalle pitää ainakin tarjota kivunhoidon rinnalla myös sielunhoitoa.

Ei saa unohtaa ihmistä kokonaisuutena: fyysisenä, psyykkisenä, sosiaalisena, seksuaalisena, hengellisenä olentona.

– Ihmisen fysiikkaa kyllä hoidetaan viimeiseen asti. Lääkitään niitäkin oireita, joita voisi hoitaa puhumalla.

Liisa Tuominen uskoo olevansa sinut oman kuolemansa kanssa. Hyväksyy sen ja yrittää elää loput päivät parhaansa mukaan.

– Minulle riittää arkinen lapsenusko. Voin tehdä vain parhaani.

Yrittää laittaa hyvän kiertoon, olla tuomitsematta toisia. Ei surra maailman sotia, vaan jatkaa omaa hyvää arkeaan. Koettaa muistaa terveen järjen, esimerkiksi pohtimalla, mitä ja keitä mediauutisten takana on.

Eläkkeelle jäätyään Tuominen tahtoi tehdä vapaaehtoistyötä. Sitä hän löysi luontevasti niin syöpäyhdistyksen kuin seurakunnan parista. Ja kiittää nyt saavansa kummastakin iloa sekä voimaa elämäänsä.

– Minulle sopii mainiosti tämä kaikenikäisten kohtaamispaikka. Ystävän kammari kuuluu diakoniatyön tontille, joten tarjolla on sopivasti soppaa ja sanaa.  Ajassamme on paljon yksinäisyyttä. Ihmisten pitäisi saada kokoontua, vaikka syömään yhdessä.

Kouvolan seurakuntakeskuksen Maria-salissa toimivassa Ystävän kammarissa on viime aikoina kerrottu kammarilaisten elämäntarinoita. Niitä koonnut Liisa Tuominen ihailee ihmisten rohkeutta ja jaksamista uskomattoman rankoissa tilanteissa.

– Ne tarinat ovat hienoja. Arvostan niistä jokaista.

Lähteenä käytetty:
Liisa Tuominen ja Maara Vint: Kuurajuhlat, Lector Kustannus Oy 2022.

Artikkeli Lapsi ymmärtää ihmeen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Parasta työssä on ihmisten kohtaaminen

Yhteisvastuukeräys kuuluu kirkon diakoniatyöhön, jota kuvaillaan rinnalla kulkemiseksi, kohtaamisiksi, ilojen ja surujen jakamiseksi, kokonaisvaltaiseksi auttamiseksi. 

Seurakunnissa sitä tekevät diakonit ja diakonissat eivät kysy vakaumusta tai kirkkoon sitoumusta. Apu on tarkoitettu kaikille, joita elämä koettelee – yksinäisyytenä, sairautena, suruna tai talouden, päihteiden, väkivallan aiheuttamina ongelmina. Apu on maksutonta ja moninaista: hengellistä, henkistä, fyysistä, aineellista … ja yhä hämmästyttävän vähän tunnettua.

Miten apu ja sen tarvitsijat löytävät toisensa?
– Taloudellinen tuki tavoittaa usein myös muun avun ulkopuolelle pudonneet, toteaa Tiia, 32, jolle työssä parasta on ihmisten kohtaaminen.
– Ja vapaus tehdä sitä omalla persoonallaan.

Työn hengellisyys on erityisen tärkeää lapsesta asti seurakunnan kuin kodikseen tunteneelle Tiialle.

Luottamus syntyy pikkuhiljaa

Hän tietää jo rukouksen monelle korkeaksi kynnykseksi, ja kysyykin aina, miltä yhdessä rukoilu tuntuisi. Ketään ei pakoteta mihinkään.

On iso askel tulla puhumaan asioistaan vieraalle ihmiselle. Tiia varaakin tapaamisiin aikaa ja tilaa rauhaisille hetkille. Kysyy aluksi, mitä kuuluu. Antaa ihmisen kertoa sen, mikä hyvältä tuntuu.
– Ottaa aikansa nähdä ihminen kokonaisvaltaisesti. Ongelmatkin ovat usein syviä ja pitkäkestoisia.

On mahdotonta tietää, mitä taustalla on. Joskus paineet purkautuvat ryöppyinä, aina kemiat eivät kohtaa. Tiia toteaa asiakkaan voivan myös vaihtaa työntekijää. Sama pätee diakonian vapaaehtoisiin, jotka kuuluvat Tiian vastuulle.

On haastavaa löytää vapaaehtoisia aikana, jona erityisesti arvostetaan omaa aikaa, mutta:
– Mukaan voi tulla oman tilanteen ja vahvuuksien mukaan. Ja tukea on aina tarjolla.

Somestakin saa apua

Diakoniaan tulee pyyntöjä esimerkiksi juttu- tai ulkoiluseuraksi. Ihmiset ovat liikuttavan kiitollisia saadessaan apua, vaikka ulos pääsemiseen.

Vapaaehtoisrekisteristä vastaava Tiia yrittää ohjata oikeat ihmiset toistensa luo.
– Ensimmäisellä tapaamiskerralla lähden vapaaehtoisen mukaan, ja aina välillä kyselen, miten sujuu.
– Minulle voi myös kertoa, jos vapaaehtoiselle tulee huoli asiakkaasta.

Diakoniatyön tuorein tulokas sai vastuulleen myös somen, jonka käyttöönotto ja kehittäminen ovat vasta alussa.

Verkossa kohtaaminen voi auttaa heitä, joita sosiaaliset tilanteet pelottavat, mutta Tiia muistuttaa somen olevan vain alusta vailla tietoturvaa. Kovin henkilökohtaisia asioita siellä ei kannata jakaa.

Diakoniatyöhön saa yhteyden puhelimitse ja sähköpostitse. Työntekijöiden yhteystiedot löytyvät muun muassa kirkon sivuilta.

Siemenestä suuremmaksi

Koetaanko diakonian apu yhä jotenkin leimaavaksi? Tiia toteaa varmasti kaikkien kohtaavan elämässään vaikeuksia.
– Ne eivät tee kenestäkään muita huonompaa. Olemme kaikki erilaisia, mutta jokainen yhtä tärkeä ja arvokas.

Auttamistyössä vastaan tulee riittämättömyyden hetkiä, joina Tiia yrittää muistaa, että pienikin apu on siemen, josta voi kasvaa suurempaa.

Yksinäinen avuttomuus ei ole hänelle vierasta. Kolme vuotta sitten Tiia menetti äitinsä. Rajattu aika ja rajalliset voimat jakautuivat puolivuotiaan esikoisen hoidon ja oman äidin saattohoidon kesken.

Hän kiittää saaneensa silloin tukea läheisiltään, mutta kaikkea ei heillekään voi kaataa. Tiia ammentaa lohtua kirjoittamisesta ja luonnosta.

Entä he, joilla ei ole ketään tai voimia tehdä mitään!

Tämän muistaminen tekee työstä merkityksellistä. Tämä myös sai imatralaistytön jatkamaan geronomin opinnoista diakoniksi 2016. Tuon ajan sijaisuus Kouvolassa vaihtui vakinaisuudeksi, josta kahden pojan äiti on kiitollinen, mutta yrittää muistaa rajansa. Ja jää keväällä neljäksi kuukaudeksi hoitovapaalle.

Haluaisitko olla avuksi ja iloksi?
Tule mukaan ulkoiluystäväksi!

Vapaaehtoiset ulkoiluystävät tarjoavat tukea ja seuraa ulkoiluun. Ulkoiluystäväksi voi ryhtyä myös oman koiransa kanssa.

Ulkoiluystäväksi iäkkäälle -koulutus:
9.4.2024 klo 16.30-19.30
Kouvolan seudun Muisti ry:n tilat, Hallituskatu 7 B, 4. krs.

Koiranomistaien kanssa sovitaan lisäksi erillinen tapaaminen, johon koirat otetaan mukaan.
Lisätietoa ja ilmoittautuminen 5.4. mennessä p. 040 526 2298 tai verkossa:
www.lyyti.in/uy_kouvola_09042024

Koulutuksen järjestävät Kouvolan seurakunta ja Kouvolan seudun Muisti ry.

Artikkeli Taivaan isän tuella julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Maarit Rädyn ensimmäinen muistikuva pikkusiskosta:

­– Äiti oli synnyttämässä sairaalassa, ja minut vietiin hoitoon naapuriin. Siellä soi Edelweiss.

– Olin haltioissani, se kuulosti niin kauniilta ja on yhä lempikappaleeni. Se tuo aina mieleeni Mian.

Rätyjen kuopuksen syntymävuonna 1966 perhe asui Karkkilassa: isä Kalevi, äiti Saara, Joensuussa vuonna 1956 ja 1959 syntyneet Matti ja Maarit.

– Matin kanssa jaksoimme tapella pari viikkoa siitä, kumpi saa työntää vauvaa vaunuissa. Innostus lopahti, kun syksyllä aloitin koulun.

Mia Rädyn varhaismuistot osuvat Heinolaan, jonne muutettiin isän työn perässä.

– Muistan lapsuuttani hyvällä. Se oli vapaata, aktiivista ja luovaa aikaa. Oltiin kavereiden kanssa paljon ulkona.

Rädyn tyttöjen reilun kuuden vuoden ikäero vaikutti sen verran, että Maaritilla ja Mialla ei juuri ollut yhteisiä leikkejä tai kavereita.

Enemmän pikkusisko pääsi tutustumaan Maaritin ystäviin Kouvolassa, minne Rädyn perhe asettui.

19-vuotiaana uskoon tullut Maarit toi usein kavereitaan kotiin. Varhaisteini Mia seurasi isompiaan ihaillen.

– He näyttivät oikeasti tykkäävän toisistaan. Se rakkaus puhutteli.

– Minuunkin suhtauduitte niin kivasti, Mia hymyilee Maaritille.

MAARIT LÄHTI Pieksämäelle opiskelemaan kirkon nuorisotyönohjaajaksi. Mia löysi yhteisönsä Kouvolan seurakuntanuorista.

Kumpikin päätyi kirkon töihin, Maarit Kouvolan seurakunnan nuorisotyönohjaajaksi, Mia papiksi ja Kouvolan seurakuntayhtymän yhteisten erityistyöalojen päälliköksi.

– Emme konkreettisesti kulkeneet samoilla työkäytävillä samaan aikaan, siskokset toteavat.

– Työ ei meitä yhdistä. Suhteemme pohjavire on sisaruus ja usko sen bonus. Olemme samalla kartalla ja jaamme yhteistä uskoa.

Rätyjen lapsuus osui 60-70-luvuille, jolloin Suomi oli varsin erilainen maa. Vanhemmat uskalsivat vielä luottaa jälkikasvunsa vapauteen, lapset vipelsivät isoissa porukoissa pitkin metsiä ja maita mantuja.

Kaverit olivat erityisen tärkeitä, mutta perheenäkin oltiin yhdessä, metsässä suunnistamassa ja marjassa, juhlapyhinä vanhempien juurilla Pohjois-Karjalassa …

Isä työskenteli Kymi-yhtiöllä, äiti sihteerinä muun muassa kirkkoherranvirastossa.

Maarit muistaa sisaruksilla olleen eri roolit perheessä.

– Isä vietti paljon aikaa Matin kanssa urheilun parissa, minulla oli partio. Äidiltä opin kädentaitoja ja ehkä luovuuttakin, mutta en varsinaisesti ollut kummankaan tyttö.

– Minä taas olin selkeästi isän tyttö, Mia toteaa.

Kumpikaan ei muista lapsuudessa olleen suuria riitoja tai kokemusta toisten suosimisesta.

– Uskon lasten tasapuolisen kohtelun olleen vanhemmillemme tärkeää, Maarit pohtii.

– Ei syntynyt katkeruuden siemeniä, lisää Mia.

SISARUUS SYVENI samankaltaisten elämänvaiheiden myötä Kouvolassa.

Mia sai esikoisensa vuonna 1990 ja muistaa kyselleensä lastenhoitovinkkejä isosiskolta, joka jo oli äiti. Maarit ei tuota muista, mutta arvelee perheiden lähekkäin asumisen lujittaneen sisaruussuhdetta.

– Tuolloin vielä kyläiltiin. Mekin tapasimme usein perheiden kesken, harvemmin kahdestaan, Maarit muistelee.

Kaksin kohtaamisia alkoi olla tiiviimmin, kun avioerokriisi ravisutti Mian elämää vuonna 2011. Vuonna 2005 eronneesta isosiskosta tuli paitsi kokemusasiantuntija, myös tärkeä tukihenkilö.

– Minulle on aina ollut selvää, että pikkusiskosta pidetään huolta, Maarit osoittaa sanansa Mialle:

– Näin, miten huonosti silloin voit. Halusin sydämestäni auttaa ja toivoin sinulle kaikkea hyvää. Ja hyvinhän siinä lopulta kävi!

Molemmille jo ennestään erityinen sisarsuhde syveni. Maaritin huoli pikkusiskosta helpotti, kun hän rukouksissa saattoi jättää taakkaansa Jumalalle.

Noina aikoina Maaritilla oli entistä enemmän aikaa läheisilleen. Hän oli terveyssyistä jättäytynyt virastaan vuonna 2005 ja teki villinä sekä vapaana kristillistä sielunhoitotyötä muun muassa Pitkospuut ry:ssä. Tämä mahdollisti arvovalintoja: Hän sai hoitaa sekä ensimmäistä lapsenlastaan että toimia äitinsä omaishoitajana.

Äidin kuolema vuonna 2015, isän yksin asuminen ja myöhemmin muutto palvelutaloon syvensivät suhdetta myös veljeen. Sisarukset tapasivat entistä useammin.

– Muutokset lujittivat sisaruuttamme. Olen todella kiitollinen siitä, että meillä on näin hyvät välit, Mia painottaa.

UUSI KÄÄNNE sisaruudessa koitti, kun Maarit – reilun 14 vuoden vapauden jälkeen – päätti palata Kouvolan seurakuntaan, nyt nuorisotyönjohtajaksi. Tyytyväisenä hän ajatteli tulleensa eläkevirkaan, mutta ehti olla töissä hädin tuskin puoli vuotta.

– Yhtäkkiä menetin nielemiskykyni ja lähes liikuntakyvynkin. Lopulta menin niin huonoon kuntoon, että jouduin sairaalaan. Sairastumiseni syytä ei osannut kertoa kukaan, kunnes sattumalta löytyi selitys. Ilman oikeaa diagnoosia ja hyvää hoitoa olisin voinut silloin kuolla tähän vakavaan verisairauteen, mutta nyt voin hyvin.

Vuoden sairausloman jälkeen Maarit jäi työkyvyttömyyseläkkeelle kesäkuussa 2021.

Mialle isosiskon sairastuminen oli hirveä shokki.

– Pelkäsin, että Maarit kuolee. Hänen merkityksensä kirkastui entisestään.

Lähes koko rankimman sairausajankin Maarit sai asua kotonaan, mistä hän kiittää ystäviä ja pikkusiskoa. Mia hoiti siskon asioiden ohella myös isän asioita.

– Se oli raskasta aikaa. Koko ajan huono omatunto joka suuntaan.

Maarit näkee nyt sairautensa siunauksena.

– Ensi kertaa elämässäni avauduin vastaanottamaan apua. Olin aina ollut pärjäävä ja muita hoitava, uskossanikin.

– Kun viedään kaikki, on pakko luopua omavoimaisuudesta. Sitä oppii nukkumaan myrskyssä, luottamaan lapsen tavoin Taivaallisen Isän rakkauteen.

MIA ON VIERESSÄ ihaillut siskon syvää luottamusta ja rauhaa, hienotunteisuutta, toisten kunnioitusta, valoisuutta ja elämänvalintojen rohkeutta. Niitä hän kaipaa itselleenkin.

Maarit ihailee Mian rohkeutta ja heittäytymiskykyä, luottamusta ja huumorintajua. Intohimoa ja itsensä likoon laittamista – niitä hän toivoisi itsekin saavansa.

Kumpikaan ei käytä kateus-sanaa. Se on kitkerä tunne, jota he eivät tahdo päästää mutkattomaan, läheiseen ja elintärkeään sisaruuteensa.

Mian rohkeus näkyy muun muassa musiikissa, jota hän tekee sekä esittää. Ensimmäinen levy on nimeltään Pinnanalaista elämää.

Maarit kirjoittaa. Hänen tarinansa Pieni Iloinen Vallaton ja Vakava Pettynyt Aikuinen kertoo myös sisaruudesta.

Siinä Maarit on palaamassa vakavasta aikuisuudesta Pieneksi Uteliaaksi Hymyileväksi, pikkusiskon kaltaiseksi vallattomaksi.

– Kuljemme samaa matkaa kohti armollista, rakastavaa Jumala-suhdetta. Niiksi, joita oikeasti olemme. Omaksi itseksemme.

Toisilleen he toivovat pelkkää hyvää.

Että Mian sydämen syvimmät kaipuut toteutuvat.

Että Maarit pääsee yhä syvemmälle elämään ja Jumalan rakkauteen.

– Tiedämme, että niin käy!

Artikkeli Yhteisellä matkalla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Esa Niemelästä tuli isä 30-vuotiaana, kun Oiva syntyi Helsingissä vuonna 2017. Vaimo Mari Niemelä oli 26.

Nyt Kouvolan Kankarossa asuvassa perheessä on kolme lasta: 2019 syntyi Alpo ja lokakuun alussa Eila.

Perheeseen kuuluu myös sheltti Karpo, 6v.

Esan synnyinseudulle Kouvolaan perhe muutti omakotitalon valmistuttua 2018. Kaikeksi onneksi diplomi-insinööri-isä sai työpaikan Kymenlaakson Sähköltä.

Helsingissä syöpäklinikalla työskennellyt sairaanhoitaja Mari perusti yhden naisen hoiva-alan yrityksen.

Kun viitisen vuotta sitten pohdittiin perheen tulevaa kotipaikkaa, Korialla kasvanut Esa totesi Etelä-Pohjanmaan itselleen liian isoksi palaksi – Mari on syntyisin Jalasjärveltä.

Esa kiittää puolisonsa joustavuutta asuinpaikan suhteen.

Mari yhä joskus ihmettelee lännen ja idän kulttuurieroja: Pohjanmaalla kaikki tehdään suuresti pröystäillen ja sanotaan suoraan.

LÄMMIN VASTAANOTTO

– Alkuun meillä ei ollut Kouvolassa sukulaisten lisäksi juuri tuttuja, muistelee Esa, joka asui vuosia pois täältä, Helsingin ohella Lappeenrannassa ja tovin Brysselissäkin.

2013 Helsingissä tavanneet Esa ja Mari elivät tuolloin kumpikin etsikkoaikaansa, ja kasvoivat uskossaan yhdessä. Molemmilla on luterilainen tausta. Helsingissä oma yhteisö löytyi helluntailaisista,

Kouvolassa seurakunnan Sunnuntai Specialista, Kansanlähetyksestä, ja lasten myötä kerhoista.

Ilman uskovien yhteisöjä tuttavapiiri Kouvolassa olisi reilusti pienempi.
– Vastaanotto oli lämmin. Täällä uskovat tuntevat toisensa, ja seurakunnan tapahtumatarjonta on laaja.

Seurakunta takasi molemmille myös tehtäviä ja luottamustoimia.

Esa arvostaa Marin vetovastuuta luottamustoimien viedessä omaa aikaansa. Kouvolan seurakuntaneuvostoon ja yhteiseen kirkkovaltuustoon valittu Esa naurahtaa saaneensa jo syntymässä byrokratian lahjan.
– Minulle ei tuota vaikeuksia istua kokouksissa ja kirjoittaa sähköposteja.

NÖYRIN MIELIN

Lahjaansa Esa käyttää edistääkseen seurakunnassa tärkeiksi kokemiaan asioita, viimeksi lasten kristillistä kasvatusta.
– Lähdin näihin palvelutehtäviin nöyrin mielin, toivoen voivani itsekin antaa jotain.

Seurakunnan tärkeimmiksi tehtäviksi hän kokee levittää kirkon perussanomaa Jeesuksesta, Raamatun opetusta, kristittyjen yhteyttä ja rukousta.

Hän toivoo, että asioista käytettäisiin oikeita nimiä.
– Synnistäkin saa puhua!
– Lasten kautta vanhemmat tavoittavat toisiaan. Vaatii kieltämättä kärsivällisyyttä osallistua tapahtumiin lasten kanssa, mutta siinäkin meitä on kannustettu. Lapset ovat elävän seurakunnan merkki.

Oman ikäpolvensa, etenkin 25-40-vuotiaat miehet, Esa arvioi kirkon haasteeksi.
– Pitäisi pysyä mukana nykymaailmassa, ei sitä kuitenkaan myötäillen, vaan perussanomaa vieden.
– Vanhempi polvi sai lapsuudessaan kristillistä kasvatusta, toisin kuin valtaosa meistä. Oman kristillisen yhteisön löytäminen voi olla vaikeaa.

VÄLILLÄ PITÄÄ PYSÄHTYÄ

Esa huokaa joutuvansa aina välillä peilin edessä kysymään: Vietänkö tarpeeksi aikaa perheeni kanssa?
– Selitän itselleni, että ainakin yritän olla läsnä silloin, kun olen kotona.

Yhteiset Lasten Raamatun lukuhetket ovat tärkeitä rauhoittumisen paikkoja.

Isyydessään Esa on osittain turvautunut lapsuuskodin malliin. Kymmenisen vuotta sitten, vain kuusikymppisenä kuollut Harri-isä oli kiinnostunut kolmen lapsensa asioista ja läsnä arjen tekemisissä.
– Siitä jäi hyvä kuva, jota yritän itsekin lapsilleni välittää.

Tässä häntä auttaa rakas ja sopivan kokoinen kotiseutu, luontoineen ja sujuvine arkineen. Jalasjärven mummulassakin pyritään käymään säännöllisesti.

Esalla isyyteen kuuluu myös kiitollisuus.
– Siitä, että on hyvä perhe, että on saatu olla terveinä. Että vaimon kanssa on sama vakaumus, seurakuntayhteys ja sen kautta tuttavia.

Välillä näiden äärelle pitää pysähtyä.

Artikkeli Vastuullisella paikalla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Molemmille oli selvää, että avioliitolle piti saada kirkollinen siunaus. Sen aika koitti 18.8.2018. Juhlapaikka oli jo katsottuna. Kymijoen Kultaankoskille parin johdatti Piian geokätköilyharrastus.
– Ajattelimme suunnata sinne kirkkosiunauksesta. Yllätyimme, kun perhepappimme, Anjalankosken Helena Lorentz totesi voivansa siunata meidät vaikka laiturilla.

JUMALAN EDESSÄ

Niin tapahtui kauniin tuulisena loppukesän päivänä, sadan kutsuvieraan todistaessa. Pappi puhui koskettavasti, taustallaan kosken kuohut ja edessään pari, joka ei vaihtanut sormuksia. Hehän olivat jo naimisissa.
– Oli se silti iso tilanne, kun muistutetaan Jumalan edessä tahdosta rakastaa, Piia huoahtaa.

– Juhlista jäivät mieleeni kauneus, luonto ja ilo yhdessä rakkaiden ihmisten kanssa, Lassi toteaa.

Yhdeksänkuinen Sofie juhli vanhempiensa mukana. Piian morsiuspuku oli sama vuoden vanha, mutta paljon oli uutta, kai jotain sinistä ja lainattuakin.

Piian yllätyksen konemusiikkifani-Lassille toteutti kanttori Risto Eskola taikomalla klassikoista uusversioita. Häätanssia ei nähty, mutta häälauluna kuultiin parille tärkeä, Tehosekoittimen Hetken tie on kevyt. ”Kun yössä yksin vaeltaa, voi kaltaisensa kohdata …” tulkitsi trubaduuri Pete Tolonen. Taikuri Aatu Itkonen piti tunnelman katossa.

Lassi luonnehtii häitä kunnon maalaisiksi. Laiturikin oli oiva vihkipaikka luontoa rakastaville.

KATSEET KOHTASIVAT

Vuodesta 2016 yhtä pitäneen parin mielestä häät eivät elämää juuri muuttaneet. Tuntui kuitenkin tärkeältä saada yhteiselämälle siunaus ja juhlia sitä. Ikään kuin täydentää kokonaisuus.

Siunausta – ja rakkautta – tarvitaan arjessa, joka ei ole pelkkää juhlaa, vaan usein yhtä ruuhkaa. Marraskuussa 2017 syntynyt Sofie sai Aron-veikan kesäkuussa 2019.

Piian ja Lassin yhteinen tarina alkoi syksyllä 2015, kun noin vuotta aiemmin Joensuusta Kouvolaan muuttanut Piia Ripatti alkoi etsiä sopivaa tallia. Jo lapsena ratsastuksen aloittanut kaipasi hyvää harrastustaan. Samalla tallilla vuorovapaastaan nautti moottoripyörät hevosiin vaihtanut Lassi Vilander.

Stora Enson tehtaalla yli 40-vuotisen työuran tehnyt mies tahtoi elämäänsä uusia asioita. Eipä tiennyt, mitä kaikkea oli tulossa.

Katseet kohtasivat useaan kertaan. Piia totesi Lassin rauhallisen ja kiltin oloiseksi, hauskaksikin. Lassi oivalsi oitis, että tuo nainen saisi hommat hoitumaan.
– Ihmisestähän huokuu heti tietty olemus, Piia täsmentää.

Lassi tapasi käydä ratsastustunnin päätteeksi kahvilla. Pian Piia kutsui itsensä mukaan. Toisesta alkoi paljastua mielenkiintoisia asioita.

VAALITAAN AIKAA

– Piialla oli bassokitara! Ei oo totta, ajattelin, Lassi muistelee.
– Jota en edelleenkään osaa soittaa, Piia muistuttaa.

Lassi soittaa kitaraa, nyt taas pitkän tauon jälkeen Mystinen Piste -bändissä. Lisäplussaa tuli Imatralla syntyneen Piian eteläkarjalaisuudesta, ja Lassin komeasta talosta Myllykosken Yläpäässä. Siellä perhe nyt asuu.

Samat asiat toisessa viehättävät yhä. Suhteen alussa nautittiin yhteisistä matkoista, joista yhdellä, elokuussa 2016 Lassi kysäisi Piialta, josko jo kihloihin. Holmenkollenin kosintaa Piia ei vielä kelpuuttanut, kun ei ollut sormustakaan mukana. Saana-tunturilla hän jo vastasi myöntävästi. Sormukset käytiin ostamassa yhdessä Norjan puolelta.

Koronavuosiin ei matkoja ole mahtunut, mutta nyt taas niistä voi jo haaveilla.

Hektisen arjen keskelläkin pyritään vaalimaan sekä yhteistä että kummankin omaa aikaa. Joustoa elämään tuo Lassin, 66 eläkkeellä olo. Piia, 38 saa rauhassa suhata päivittäin töihin Kouvolaan.

Artikkeli Tie on kevyt kaksin kulkea julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Siitä, miten me kaikki tarvitsisimme hiljaista tilaa, jossa pohtia rauhassa asioita, elämäämme. Hetkiä, joina kukaan ei vaadi sinulta mitään.

Keskustelu johdatti paikkaan, jossa tämä olisi paitsi mahdollista, myös turvallista.

– Kirkon kynnys lienee monille korkea: Osaanko olla siellä oikein?

– Tahdoimme rikkoa rajoja, avata kirkon oven kaikille ilman vaatimuksia, sääntöjä ja tiukkoja aikatauluja. Toki muistaen, että kyseessä on sakraalitila, Saija Sarkasuo kertoo.

Ensimmäisen hiljaisen vaelluksen kävijät saivat kellotapulista mukaansa turvenapin ja kukansiemenen. Moni otti auringonkukan. Tänä vuonnakin ajatuksena on istuttaa yhdessä toivonsiemen, viedä se mukanaan ja siten levittää valon sanomaa.

Tänä vuonna ei avata kellotapulia, mutta käytössä on koko kirkko, missä hiljaisuuden teemat tulevat esiin musiikin, liikeilmaisun ja taideteosten keinoin. Hiljentyä voi niin kiitollisuuden, ajan rajallisuuden kuin elämänmuutosten äärellä.

Kaiken keskiössä on toivo

– Pidetään sitä yllä! Kaikkea ei ole menetetty, aina tulee uusia mahdollisuuksia.

Tässä ajassa on paljon epävarmuutta, pelkoja ja turvattomuutta. Mikä olisi kirkkoa turvallisempi paikka kohdata niitä.

– Kirkkorakennuksessa voi konkreettisesti kokea, että tässäkin maailmanajassa on jotain pysyvää, turvaa.

Pääsiäisen aika kertoo samaa viestiä. Jumala tarjoaa poikansa kautta maailmaan toivoa ja armoa. Valoa on aina, vaikket sitä juuri nyt näkisikään. Täytyykö se oivaltaa kärsimysten kautta?

– Niinhän se monesti menee. Tuskin kärsimys kuitenkaan on oivaltamisen edellytys.

Kukaan ei elämässä välty kivulta, tuskalta, menetyksiltä. Ne vain koetaan eri tavoin elämän eri vaiheissa. Tämän ajan tiedonvälitystulvassa maailmantuskakin tulee turhan lähelle. Siltä on vaikea välttyä, mutta sen tuomaa ahdistusta voi jakaa. Aina siihen ei tarvita sanoja. Joskus voi vain olla yhdessä hiljaa, rinnakkain. Koronan jälkeen ihmisten on ehkä vaikea palata entiseen, kokoontua yhteen.

– Pandemia kieltämättä jätti syvät jäljet, vei luottamusta ja toi varovaisuutta. Joudumme asemoimaan itsemme uudelleen voidaksemme palata yhteen.

Sarkasuo uskoo ihmisten myös ymmärtäneen, miten tärkeää on yhteys toisiin, lähimmäisiin. Miten raskasta on, kun se viedään.

Kärsimystien kautta kohti valoa

Hiljainen vaellus valmistaa pääsiäiseen. Yhdessä Jumalan Pojan kärsimystien kautta kuljetaan kohti valoa. Kevättä, kesää, toivoa! Se tarjoaa myös tilaisuuden pysähtyä pohtimaan omaa jaksamistaan. Kevään valo on joskus liiankin kirkas. Se paljastaa pimeän aikana unohdettua, kenties itseltäkin kätkettyä kuormitusta.

– Omaa väsymistä tai heikkoutta ei ole helppo kohdata, mutta aika ajoin se on vain pakko hyväksyä. Myöntää, että maailma pyörii hetken ilman minuakin, Saija Sarkasuo naurahtaa.

Omien rajojen tunnistaminen – tunnustaminen – voi myös tarjota toisille tilaa olla vahva. Auttaa vuorostaan, kuten ehkä moni vierellä olisi jo pitkään halunnut. Avun vastaanottaminen on joskus vaikeaa. Hiljainen vaellus saattaa syventää vielä paastoa, joka monilla liittyy muuhunkin kuin ruokaan ja juomaan.

– Suureen ilon ja valon juhlaan voi valmistautua myös luopumalla tietyistä tavoista tai tavaroista. Ja siten tutkailla omia arvojaankin.

Hiljainen vaellus

Hiljainen vaellus järjestetään Valkealan kirkossa 2.-5.4. kello 17-21.

Koko kirkko on neljänä iltana auki kaikille, jotka tahtovat hiljentyä omiin ajatuksiinsa. Tai kohdata kaltaisiaan – hektisen, epävarman ja turvattoman maailman uuvuttamia ihmisiä.

Kirkossa on tarjolla erilaisia teemoja, musiikkia ja taide-elämyksiä. Paikalla on seurakunnan työntekijöiden ohella muun muassa muusikoita. Ja tyynyjä sekä vilttejä, jos tahtoo vaikka käydä penkille pitkäkseen.

Illan viimeinen tunti täysin hiljainen.

Artikkeli Aina on toivoa! julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Lahdessa kasvanut, Helsingissä opiskellut, Riihimäellä ja Pornaisissa työskennellyt perheenäiti kokee kuuluvansa useampaan yhteisöön.
– Tällä hetkellä Kouvolan seurakuntaan, työporukkaan, perheeseen, ystävien, teologien ja yliopistoväen yhteisöön … Ja Suomen kansaan.

Yhteisössä kaikilla on oma paikkansa ja merkityksellinen tehtävänsä. Jokainen sen jäsen kokee kuuluvansa joukkoon.
– Seurakunnassa kaiken keskiönä on Kristus. Yhteisönä se on, Jumalan kutsun kautta, Kristuksen ruumis.

Että tulisitte rohkaistuiksi

Riihimäellä pappi pääsi tutustumaan yhteisötyöhön, jota nyt iloiten jatkaa Kouvolassa. Tarjolla on lukuisia tapoja. Sosiaalisessa mediassa yhteisöpappi sekä tubettaa että jakaa Instagramissa lohdullisia kuvia raamatunlauseineen.

Kouvolan seurakunnassa 39-vuotias Jurva sai luontevasti vastuulleen 20-40-vuotiaiden nuorten aikuisten toiminnan ja yhteisölliset Sunnuntai Special -messut. Hän muistuttaa tutustuvansa mieluusti kaikenikäisiin kouvolalaisiin.
– Nuorten aikuisten ryhmä on haasteellinen erilaisine elämäntilanteineen, mutta täynnä mahdollisuuksia kasvaa vahvaksi yhteisöksi. Haaveeni on kehittää esimerkiksi rentoja iltamessuja – bändimusiikkeineen, värivaloineen, hengellisine puheineen – joissa olisi ohjelmaa myös eri-ikäisille lapsille.
– Tilaisuuden ja sanoman tulisi puhutella riittävän laajaa joukkoa. Tarjota tähän aikaan osuvaa toivoa ja lohtua, että ihmiset tulisivat rohkaistuiksi, tuntisivat olonsa turvatuksi. Että kaikkien olisi helppo sinne tulla ja löytää oma paikkansa. Yksi ehkä vain kuulostelee, toinen tahtoo heti vaikuttaa.

Nähtävissä jo muutoksen merkkejä

– Meidän kirkkomme on varsin hierarkkinen, mutta nähtävissä on jo muutoksen merkkejä vapaaehtoisuuden ja seurakuntalaisten vastuunkannon suuntaan.
– Yhteisöllisyys nousee alkukristillisyyden juurilta. Välillä se kadotettiin, mutta on nyt taas nouseva trendi koko yhteiskunnassa.

Jurvalla on tästä ikimuistoinen kokemus kahdeksan vuoden takaa Englannin Birminghamista, missä hän oli perheineen tutkijavaihdossa. Anglikaaninen St John’s Harborne -kirkko kutsui suomalaisperhettä messuihin, joita oli tarjolla heti aamusta, lapsiohjelmaakin seitsemälle eri ikäryhmälle. Päivällä pidettiin hiljaisuuden messu, illalla nuorille omansa. – Jo ovella meidät vastaanotti vapaaehtoinen, joka neuvoi, minne viedä vaunut. Toinen lupasi lainata lapsille leluja, kolmas kutsui kotiinsa.
– Köyhä kirkko toimi pääosin vapaaehtoisvoimin. Seurakuntalaisten vahva yhteisö hoiti sitä kuin omaansa.

Jurva on huomannut Suomessakin seurakunnan perinteisten työalojen etsivän uusia tapoja, joilla rikkoa rajoja yhteisöllisyyden tieltä.
– Nyt olisikin tärkeää, ettei mikään ala tai idea jäisi yksin erilliseksi. Esimerkiksi hävikkiruokaa voisi, diakonian ohella, jakaa useampikin kirkon työala.

Tarina sankarillisesta kestävyydestä

Olisi korkea aika yhdistää voimat tänä talous-, terveys- ja turvallisuuspaineiden aikana, myös kirkossa.
– On toki tärkeää sitoutua kirkon oppiin, mutta myös ihmisten elämänkysymyksiin.

Yhteisöpappia hämmentää kirkon asiakaspuhe, kun lopulta kuitenkin on kyse ihmisestä.

Jurvalla on nyt helmikuussa edessään väitöstilaisuus Joensuussa, missä juhlallisen päätöksensä saa kymmenen vuoden urakka. Väitöskirjassaan hän tutkii Uuden Testamentin Heprealaiskirjeiden viittä kertomusta, joissa Raamatun tapahtumat saavat uudet tulkinnat. Niissä toistuvat samat, kaikista kulttuureista tutut tunnerakenteet: rakkaus, uhri, sankari.
–Niissä yleisin on sankaritarina, mutta nyky-yhteiskunnassa vallan näyttää saaneen rakkaustarina.

Olisiko taas aika kertoa kristinuskon suurta tarinaa sankarillisesta kestävyydestä? Panna enemmän voitontunnetta peliin, eikä edes yrittää perustella tapahtumia järjellä.

Näin tuumailee tuleva teologian tohtori, ja aikoo hyödyntää tutkimustaan saarnojen ohella myös raamattuluennoissa.

Artikkeli Jokaiselle löytyy oma, merkityksellinen paikkansa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.