Syntiin langennut ihminen menetti yhteyden Jumalaan. Samalla ymmärrys omasta ja lähimmäisen ihmisarvosta hämärtyi. Jumala lähetti Poikansa palauttamaan yhteyden, antamaan synnit anteeksi ja kirkastamaan ihmisen ainutlaatuisen arvon. Kristuksen risti ja ylösnousemus ovat iankaikkisen valon lähde, jota kirkko välittää maailmaan.

Ylösnoussut Herramme antoi opetuslapsilleen kaste- ja lähetyskäskyn mennä ja tehdä kaikki kansat opetuslapsikseen ja opettaa noudattamaan tahtoaan. Näihin liittyy lupaus: ”Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” Tämä lupaus läsnäolosta liittyy nimenomaan lähetyskäskyn toteuttamiseen ja kantaa Jumalan kansaa henkilökohtaisten vaikeuksien, vainojen, sotien ja evankeliumilta suljettujen yhteiskuntien keskellä.

Medialähetystyössä iloitsemme iloitsevien kanssa ja itkemme itkevien kanssa. Tänä vuonna olemme kuulleet vankeuteen joutuneista ja marttyyreinä kuolleista. Työ toteutuu rohkeiden ja sitoutuneiden paikallisten tekijöiden kautta. He sanoittavat evankeliumin, opettavat käytännön taitoja ja puolustavat luomiseen perustuvaa ihmisarvoa. He ovat uskollisia evankeliumille ja toimivat kulttuuriinsa sopivasti.

Ohjelmia tuotetaan monilla puhutuilla kielillä ja joskus myös viittomakielellä. Näin opetetaan Raamattua, vahvistetaan seurakuntia ja annetaan perusopetusta luku- ja laskutaidosta heille, jotka muuten jäisivät siitä osattomiksi. Pakolaisleireillä, suljetuissa maissa, pitkien etäisyyksien päähän tai rajoitteiden keskellä eläville media voi tuoda hengellisen tuen ja rohkaisun.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on osa Kristuksen maailmanlaajaa kirkkoa. Olemme saaneet aikanaan tänne pohjolan perukoille evankeliumin toisten kansojen kautta. Nyt on meidän vuoromme ammentaa tätä aarretta eteenpäin vielä tavoittamattomille kansoille ja ihmisryhmille. Lähetystyö ei ole vain osa seurakunnan ja kirkkomme perustehtävää, vaan se on kirkkomme ydintehtävä ja hengellisen elinvoimamme lähde. Medialähetystyö muistuttaa, että evankeliumi on mahdollista viedä kansojen ulottuville nykyisen viestintäteknologian mahdollistamin keinoin.

Evankeliumi siellä, minne muut eivät yllä

Medialähetys on tavoittavuudessaan ainutlaatuinen. Evankeliumi tulee koteihin, kyliin, pakolaisleirille, suljettuihin maihin, vuoristoseudulle tai älypuhelimiin sekä muihin ruutuihin. Median voi avata silloin, kun se on turvallista, ja sulkea silloin, kun sitä ei halua kuunnella tai katsoa. Tämä tekee medialähetyksestä kutsuvaa, ei pakottavaa.

Sisältöjä tuotetaan paikallisilla kielillä. Paikallisten ihmisten tekemien sisältöjen kautta evankeliumi saa paikallisen äänen, rytmin ja ilmaisun. Paikalliset kristityt tuntevat oman kulttuurinsa kysymykset ja osaavat vastata niihin uskottavasti ja vaikuttavasti.

Media tavoittaa myös heidät, joiden ääntä ei kuulla tai joita ei haluta nähdä: vammautuneita, mielenterveyden haasteiden kanssa eläviä, kuulovammaisia, lukutaidottomia sekä tyttöjä ja naisia, joiden mahdollisuuksia opetukseen ja hengelliseen tukeen rajoitetaan. Työ on ekumeenisesti vuorovaikutuksellista, vaikuttavaa ja innostavaa.

Teknologia tehtävän palveluksessa

Teknologinen murros tekee medialähetyksestä monikanavaista. Radio on yhä tärkeä monilla alueilla sekä siellä, missä internetiä ja mobiilisovelluksia rajoitetaan tai estetään. Satelliittitelevisio tavoittaa koteja alueilla, joissa on paljon satelliittivastaanottimia. Ne toimivat, vaikka muuta viestintään rajoitettaisiin. Sosiaalinen media, mobiilisovellukset ja viestisovellukset avaavat mahdollisuuksia aiempaa parempaan vuorovaikutukseen, palautteeseen, rukoukseen ja jatko-ohjaukseen.

Uusi mediaympäristö on vuorovaikutteinen, mutta siihen liittyy myös riskejä: valvonta lisääntyy, alustat voivat sulkeutua ja algoritmit vaikuttavat näkyvyyteen. Tekoäly on monissa asioissa todella suuri apu ja mahdollistaja, mutta sen käytössä on hyvä tietää mitä tekee, etteivät tiedot aiheuta turvallisuusriskejä.

Teknologia palvelee evankeliumia, ihmisarvoa, paikallista omistajuutta sekä vähemmistökielisiä kulttuureja Kristuksen rakkauden pohjalta. Medialähetys on ajankohtaisempaa kuin koskaan: maailmassa, jossa rajat sulkeutuvat, valvonta lisääntyy ja yksinäisyys kasvaa, tarvitaan välineitä ja ihmisiä, jotka ylittävät rajoja teknologian, luovuuden ja rakkauden avulla.

Radio ylittää suljetut rajat

Toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1948 perustettu Far East Broadcasting Company (FEBC) ymmärsi radion varsinaisena lähetystyön välineenä, ei vain sen tukena. Kiinan vallankumouksen vuoksi työ asettui Filippiineille, josta lähetykset alkoivat vuonna 1948 ja laajenivat vähitellen eri puolille maailmaa.

Trans World Radio (TWR) puolestaan syntyi vuonna 1952 Paul Freedin halusta tavoittaa Euroopan ja muiden vaikeasti saavutettavien alueiden ihmiset. Monacon voimakkaista lähettimistä radioaallot ulottuivat aikanaan Eurooppaan, Pohjois-Afrikkaan sekä kommunismin ja ateismin puristamaan Itä-Eurooppaan ja Neuvostoliittoon. Myöhemmin TWR rakensi laajan radioasemien verkoston eri puolille maailmaa.

FEBC ja TWR kantavat samankaltaista näkyä tavoittaen kansoja, tukien painostuksen ja vainojen keskellä eläviä kristittyjä ja tuoden kristillistä yhteyttä myös fyysisten ja henkisten rajoitteiden kanssa eläville ihmisille. Radion rinnalle ovat tulleet internet, mobiilisovellukset, sosiaalinen media ja muut digitaaliset alustat. Kanavat valitaan sen mukaan, mitä alueen ihmiset käyttävät.

Satelliitti tuo kristittyjen äänen näkyviin

SAT-7 kasvoi havainnosta, jonka Terence ”Terry” Ascott teki Kairossa 1980-luvun lopulla. Lukutaidottomat katsoivat televisiota keskeneräisissä taloissa ja puuttellisissa olosuhteissa. Vuonna 1995 perustettu SAT-7 teki Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan kirkot sekä alueen kristillisen historian näkyviksi satelliittitelevision avulla. Nykyisin se toimii useilla kielillä satelliittitelevision, mobiilisovellusten, internetin ja sosiaalisen median alustojen kautta. Vuorovaikutuksellisuus on lisääntynyt niiden kautta.

Satelliittilähetyksiä on vaikeampi estää kuin nettiä tai mobiilisovelluksia. Siksi ne ovat yhä tärkeitä Pohjois-Afrikassa, Lähi-idässä ja Keski-Aasiassa. Ohjelmatuotantoa voidaan näyttää satelliitin lisäksi netin ja mobiilisovelluksiin sisältyvien suoratoistojen kautta. SAT-7:lla on neljän kanavakokonaisuutta, joista KIDS keskittyy tukemaan lapsia ja nuoria pelkojen ja sotienkin keskellä.

Vuonna 2018 perustettu PAK7 kouluttaa pakistanilaisia kristittyjä nuoria median tekijöiksi, tuottaa ohjelmia urduksi ja antaa paikallisille kristityille kasvot ja äänen. Huhtikuussa 2022 PAK7 käynnisti ympärivuorokautisen satelliittitelevisiokanavan, jonka lähetykset näkyvät Pakistanissa ja sen rajojen ulkopuolella.

Afghan Christian Media Network perustettiin alkuvuodesta 2026 ja satelliittikanava on Mozhda TV. Se tekee parhaillaan ohjelmia, joiden lähettäminen viidellä Afganistanissa puhutulla kielellä alkaa vuoden 2026 lopulla. Mozhda TV on ensimmäinen afgaanien johtama ympärivuorokautinen kristillinen satelliittitelevisiokanava. Mozhda merkitsee hyvää uutista, ilosanomaa ja evankeliumia. Kanava välittää toivoa Kristuksessa sekä tukee naisten ja tyttöjen oppimista maassa, joka estää heiltä koulunkäynnin.

Sansa kirkon medialähetyksen palveluksessa

Medialähetys Sanansaattajat (Sansa) syntyi vuonna 1973 halusta välittää evankeliumia Itä-Eurooppaan, suljettujen rajojen taakse niihin maihin, joissa ateismi ja vainot olivat todellisuutta. Uskonnon vapauden toteuduttua myös Itä-Euroopassa Sansan katse ja tekemä medialähetystyö suuntautui Pohjois-Afrikasta Lähi-idän ja Keski-Aasian yli aina Japaniin ulottuvalle alueelle. Tuolla alueella on vähiten kristittyjä ja he kokevat painostusta ja vainoja. Sansa hyväksyttiin vuonna 1994 osaksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetys- ja kansainvälisen diakonian sopimusjärjestöperhettä. Tässä perheessä Sansa keskittyy medialähetykseen. Sen innovatiivisuus ottaa käyttöön tämän ajan välineet, oppii muilta ja jakaa oppimaansa toisille. Näin voimme palvella Kristuksen evankeliumia ja Jumalan valtakuntaa omalta pieneltä osaltamme.

Sansan strategia vuosille 2026–2030 tiivistää Sansan kutsumuksen: ”Sansa toimii kristittyjen välineenä lähetyskäskyn toteuttamisessa vaikuttavasti kaikkialta kaikkialle.” Raamattu, rukous, rakkaus ja rohkeus kuvaavat työn hengellistä logiikkaa. Ne synnyttävät halun etsiä uusia väyliä evankeliumin välittämiseen luovalla ja rohkealla tavalla. Sansan innovatiivisuus ottaa käyttöön tämän ajan välineet, oppii muilta ja jakaa oppimaansa toisille.

Sansa tekee työtä, jotta sen kumppanit Suomessa ja maailmalla kukoistaisivat, ihmiset kohtaisivat evankeliumin omalla kielellään ja reagoisivat siihen positiivisesti. Medialähetys palvelee seurakuntatyötä siellä, missä seurakuntia ei ole, niitä ei voi turvallisesti perustaa tai kristityt elävät vähemmistönä ja painostuksen alla. Se ei korvaa seurakuntaa, mutta se vahvistaa yhteyttä Kristuksen globaaliin kirkkoon.

Artikkeli Medialähetys muuttuvassa maailmassa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Messu on tilan antaja ja paikka, jossa tunteet saavat olla olemassa, vaikka niiden ei tarvitse olla esillä.

– Se, mikä toisessa maassa on äänekästä iloa tai syvää ulospäin näkyvää murhetta, voi Suomessa olla tyynenä pysyvää sisäistä liikutusta tai kiitollisuuden syvää huokaisua, sanoo kouluttaja ja pappi Henri Järvinen.

Jokaisella kulttuurilla onkin omat rukouksen rytminsä. Vaikka tunteet ovat tulleet mukaan myös suomalaisiin messuihin, on jumalanpalveluselämä monissa muissa maissa paljon tunnepitoisempaa tai värikkäämpää. Anglosaksisissa maissa kirkollinen tunneilmaisu on usein avointa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa kehollista sekä spontaania ja Etelä-Euroopassa emotionaalista ja rikasta.

Järvisen mukaan suomalainen tapa tuntea ei ole kuitenkaan heikompi tai vähäisempi.

– Suomalainen tapa on vain hiljaisempi, ja siksi se tarvitsee niin tilaa kuin herkkyyttä. Juuri tätä messu voi parhaimmillaan olla.

Järvinen työskentelee Kirkon koulutuskeskuksessa jumalanpalveluselämän ja spiritualiteetin kouluttajana. Hän kuvailee Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jumalanpalvelusperinteen tunteiden historiaa mutkikkaaksi, lähes huomaamatta eletyksi tarinaksi. 1800-luvun lopulla tunteisiin alettiin suhtautua varovaisesti vastareaktiona eräiden herätysliikkeiden tunteita korostavaan linjaan. Tunteiden niukkuus ja varovaisuus muovasi sukupolvien hengellistä maisemaa. Messu miellettiin ennen kaikkea hillityksi, kurinalaiseksi ja sisäänpäin kääntyneeksi olemiseksi Jumalan edessä.

– Liian näkyvää tunneilmaisua pelättiin, ja siksi se sysättiin sivuun. Tällä oli pitkä varjo. Moni oppi, että messussa tulee pidättäytyä ja pitää sisäiset liikkeet oman sydämen salassa, ikään kuin tunteet eivät itsessään olisi rukousta.

Järvinen arvioi tämän tradition muuttuneen viime vuosikymmeninä lähes päinvastaiseen suuntaan.

– Nykyinen liturginen ajattelu tunnistaa, ettei ihminen saavu messuun vain järkensä tai oppinsa kanssa. 

Järvisen mukaan jo messun perusrakenteesta voi löytää tunteiden kaaren. Johdanto kokoaa ihmiset yhteen ja asettaa sävyn, joka on lempeä, tervetulleeksi toivottava tai juhliva.

– Synnintunnustus ja armon julistus koskettavat usein syvältä, sillä ne puhuvat ihmisyyden kipupisteistä ja Jumalan rajattomasta vastaanotosta. Raamatun tekstit ja saarna avaavat reittejä oivalluksiin ja toivoon.

Järvinen toteaa ehtoollisen olevan ehkä koko messun emotionaalisin kohta.

– Se on yhteyden ja pyhyyden hetki, johon ihminen saa tulla juuri sellaisena kuin on.

Myös papin toiminnan rytmi, puheen sävy, katse ja kehollisuus – ylipäätään hänen tapansa olla läsnä – muovaavat koko messun tunneilmastoa.

– Pappi ei ole tunteiden ohjaaja, mutta hän on niiden kannattelija: tunnelman paimen, joka luo turvallisuutta ja tilaa.

Musiikkivalinnoista, musiikin tempoista ja tulkinnasta huolehtivalla kanttorilla on yhtä tärkeä vastuu. Järvinen sanoo, että kanttori on luomassa hengellistä maisemaa, jossa ihmiset uskaltavat tuntea. Musiikki onkin messun ehkä voimakkain tunne-elementti ehtoollisen ohella. 

Uruilla ja virsilaululla on vuosisatainen perinne. Järvinen toteaa, että jotkut kaipaavat messuihin pehmeämpää tai rytmisempää musiikkia, ja urkumusiikin luoma sävy voi joskus tuntua heistä jäykältä.

– Urkumusiikkia voi kuitenkin myös tasapainottaa eri ratkaisuilla, kuten kuoroilla, rytmimusiikilla, nykysävellyksillä, lapsikuorolla tai hiljaisilla instrumentaalisilla hetkillä.

Järvisen mukaan musiikissa oleellisinta ei ole tyylilaji vaan se, miten musiikki tukee messun teologiaa ja tunnelmaa.

– Urut on kuitenkin monien mahdollisuuksien soitin. Monipuolinen musiikki ei riko perinnettä, vaan rikastaa sitä.

Järvinen kertoo, että myös kirkon työntekijöiden koulutuksissa nostetaan nykyään aiempaa vahvemmin esiin vuorovaikutteisuuteen ja tunnelman johtamiseen liittyviä näkökulmia.

Järvinen muistuttaa, että karismaattisessa kristillisyydessä tunneilmaisu on ollut aina keskiössä, ja sillä on ollut myös oma teologinen tarkoituksensa. Henkilökohtainen tunne, liikutus tai kokemus on nähty merkkinä elävästä uskosta. Tätä kautta tunne saa teologisen statuksen.

Vastaavasti vapaiden suuntien jumalanpalvelukset ovat usein tunneilmaisultaan luterilaisia jumalanpalveluksia avoimempia ja spontaanimpia.

– Tämä voi houkutella niitä, jotka kaipaavat näkyvämpää tai voimakkaampaa tunnetta osaksi hengellistä kokemusta.

Järvisen mukaan luterilainen teologia ei nosta mitään tunnetilaa hengellisesti toista korkeammaksi. Hiljainen mietiskely, surumielisyys, ilo tai liikutus ovat yhtä kelvollisia tapoja olla Jumalan edessä.

– Teologisessa mielessä luterilainen messuperinne ei perusta hengellisyyttä tunteen intensiteettiin. Siksi karismaattinen tunneilmaisu ei aina istu saumattomasti perinteiseen liturgiaan, vaikka monimuotoisuus on tänä päivänä paljon hyväksytympää.

Järvisen mielestä luterilainen messu voi kuitenkin olla ”syvästi tunteita kantava”, kun sen annetaan olla sitä omilla ehdoillaan – musiikin, hiljaisuuden, sakramentaalisen läsnäolon ja turvallisen ilmapiirin kautta.

– Messu ei ole tunteiden este, vaan pikemminkin niiden astia.

”Yhteisöllisyyden kaipuu näkyy” 

Kouluttaja ja pappi Henri Järvisen mukaan tämän ajan hengellisyydessä näkyy valtava yhteisöllisyyden kaipuu. Ihmiset etsivät paikkoja, joissa saa olla osa jotakin suurempaa ilman suorituspaineita tai tarkkoja rooleja.

– Messu voi olla tällainen tila.

Järvinen toteaa, että monimuotoinen jumalanpalvelus ei tarkoita kaaosta. Sen sijaan jokainen voi liittyä siinä yhteiseen rukoukseen omista lähtökohdistaan käsin. Yhteisöllisyyttä syntyy, kun kenenkään ei tarvitse teeskennellä.

– Kun ihminen kokee olevansa hyväksytty – tunteineen, liikkeineen tai hiljaisuudessa – hän voi liittyä syvemmin siihen pyhään tarinaan, jota messu yhä uudelleen kertoo.

Järvisen mukaan messu voikin näin olla tämän ajan hengellisessä maisemassa yksi harvoista paikoista, joissa yhteys ei rakennu samanlaisuudelle.

– Messu rakentuu jaetulle ihmisyydelle. Seurakunta on syvimmillään yhteisö, joka hengittää yhdessä.

Artikkeli ”Messu ei ole tunteiden este, vaan niiden astia” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Jyväskylän seurakunnan kasvatustyön papin Johanna Puupposen mukaan kastamaton nuori usein huomaa rippikoulussa kirkon arvojen vastaavan omiaan ja haluaa liittyä tähän yhteisöön. Hän haluaa osallistua konfirmaatioon ja saada juhlan.

– On vaikea arvioida, kuinka hengellisesti nuori perustelee päätöksensä. Kaste on nuorelle oma valinta, johon liittyy syvempää prosessointia. Se näkyy kasteen merkityksen pohtimisena sekä kasteeseen valmistautumisena, Puupponen sanoo.

Rippikoulun yhteydessä kastettujen ja näin kirkkoon liittyneiden nuorten määrä on Puupposen mukaan kasvanut Jyväskylässä merkittävästi viime vuosina. Jyväskylän seurakunnassa on kuluvana vuonna kastettu 59 nuorta. Viime vuonna kastettuja oli 66. Tyttöjä ja poikia on kastettu suurin piirtein saman verran.

Ilmiön taustalla Puupponen näkee sekä rippikoulun vahvana säilyneen suosion että lapsikasteiden vähenemisen. Hänen kokemuksensa on, että kristinuskoon suhtaudutaan myönteisesti ja rippikoulussa käsiteltävät teemat kiinnostavat.

Riparilla koin, että maailma jotenkin kirkastui ja avauduin uusille asioille.

Kastamaton nuori tulee kastettujen ikätoveriensa vanavedessä rippikouluun, kuten Jasmiina Tammilehtokin.

– Riparista oli koulussa puhetta ja monet olivat kuulleet siitä hyviä kokemuksia. Juttelin riparille menosta myös vanhempieni kanssa. Isäni sanoi, että saan riparista varmasti todella hauskoja kokemuksia, Tammilehto kertoo.

Hän osallistui talvella 2026 Jyväskylän seurakunnan taide- ja musiikkiriparille Vesalan leirikeskuksessa. Musiikin kuuntelu ja laulaminen sekä piirtäminen kuuluvat hänen arkeensa kiinteästi.

Rippikoulun opetus oli Tammilehdon mielestä kiinnostavaa ja avasi kristinuskoa eri tavalla kuin koulun oppitunnit. Hän kertoo pohtineensa leirillä myös uskoa.

– En oikein osaa sanoa vielä mitään omasta uskostani. Mutta riparilla koin, että maailma jotenkin kirkastui ja avauduin uusille asioille.

Tammilehto ei ole vielä mukana seurakunnan toiminnassa, mutta harkitsee paria vaihtoehtoa.

– Voisin mennä mukaan messujen musiikkiryhmään. Siitä oli leirillä puhetta. Olen myös miettinyt isoskoulutukseen osallistumista, mutta en tiedä riittääkö siihen aikaa. Lentopalloharkkoja on kolmasti viikossa ja ysiluokalla pitää keskittyä opiskeluun.

Kirkkoon liittyneiden rippikoululaisten määrä on viime vuosina kaksinkertaistunut Suomessa. Kirkkohallituksen tilastojen mukaan vuonna 2025 rippikoulun yhteydessä kirkkoon liittyi 1 634 nuorta, joista 1 353 kastettiin. Rippikoulun kävi yhteensä 48 214 nuorta, 15-vuotiaiden ikäryhmästä noin 72 prosenttia.

Kaikkiaan 1 330 nuorta Jyväskylän seurakunnan alueella on käynyt rippikoulun tänä vuonna. Alueen rippikouluikäisistä määrä on Johanna Puupposen mukaan noin 87 prosenttia. Valtaosa nuorista on osallistunut Jyväskylän seurakunnan järjestämään rippikouluun. Järjestöjen ja muiden seurakuntien rippikoulun on käynyt 157 nuorta.

Rippikoulun voi käydä liittymättä kirkkoon. Silloin ei kasteta eikä osallistuta konfirmaatioon. Nuoren kaste toimitetaan useimmiten omana tapahtumanaan. Jyväskylän seurakunnassa on pohdittu myös yhteisen kastetilaisuuden järjestämistä rippikoululaisille.

Artikkeli Koko paketti yhdellä riparilla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kirjassa on 22 eri kirjoittajan laatimaa eripituista lukua, jotka on kirjassa jaettu kolmeen osaan, ”Perusteet”, ”Raamattu” sekä ”Kieli ja kukoistava elämä tänään”. Luvussa 9, ”Language Diversity: Curse or Blessing? The Story of the Tower of Babel” (“Kielellinen monimuotoisuus: Kirous vai siunaus? Kertomus Babylonin tornista”) käsitellään Raamatun kertomusta Babylonin tornista (1. Moos. 11:1–9). Myös useassa muussa kirjan luvussa viitataan samaan kertomukseen. Kirjoittajien mukaan ihmisten kielen sekoittamisessa ei ollut kyse niinkään ihmisen ylpeyden rankaisemisesta, vaan ennemminkin Jumalan tavasta palauttaa alkuperäinen monimuotoisuuden – myös kielellinen – olotila. Jumala on Deus loquens (Jumala joka puhuu), koska Jumala käyttää kieliä. Babylonin tornin tapahtumissa oli siis kyse Jumalan suunnitelman toteuttamisesta. Monimuotoisuus, diversiteetti, on siunaus, koska eri kielet ja kulttuurit ilmentävät erilaisia tapoja hahmottaa ja ymmärtää maailmaa.

Myös Jeesuksen elämä ilmensi kielellistä monimuotoisuutta. Jeesuksen äidinkieli oli aramea, mutta tutkijat arvelevat, että hän osasi myös hepreaa ja kreikkaa, ja mahdollisesti hiukan latinaa. Tunnettu missiologi Lamin Sanneh onkin todennut teoksessaan ”Translating the Message” (2009, s. 116), että ”kristinuskossa käännös on uskonnon alkuperäiskieli” (”Translation is the original language of religion in Christianity” (lainaus Greedin kirjassa s. 149).

Raamatun saaminen omalle äidinkielelle voimaannuttaa

Kristinusko on hyvin haavoittuva sellaisissa yhteisöissä, joissa kristityillä ei ole saatavilla heidän äidinkielelleen käännettyä Raamattua tai sen osia. Tämä on ymmärretty lähetystyössä, ja siksi monet lähetystyöntekijät ovat opiskelleet paikallista kieltä voidakseen kertoa evankeliumista ymmärrettävämmin.

Raamatun saaminen omalle äidinkielelle käännettynä voimaannuttaa kyseisen kielen puhujia. Raamatunkäännös voi olla käytännöllinen työväline, joka muuttaa haavoittuvien ja syrjittyjen ihmisryhmien elämää, koska se vaikuttaa myönteisesti ihmisten asenteisiin ja itsekunnioitukseen. Kieli on olennainen osa ihmisen identiteettiä ja toimii siltana niiden esteiden yli, jotka estävät ihmisten elämän kukoistamista. Erityisesti pienet kieliryhmät arvostavat Raamatun saamista omalle kielelleen.

Ei vain enemmistöjen ehdoilla

Kirjassa korostetaan, että eri kielten — erityisesti vähemmistökielten — kehittäminen ja säilyttäminen on myös oikeudenmukaisuuskysymys. Vähemmistökieliä tarkastellaan usein enemmistökielten näkökulmasta: ne voidaan nähdä ongelmina, kustannuksina tai käytännön haasteina sen sijaan, että ne ymmärrettäisiin osaksi ihmisten identiteettiä ja oikeutta tulla kuulluiksi omalla kielellään.

Samalla vähemmistökielten puhujat voivat olla yhteiskunnalle ja kirkolle merkittävä voimavara. Tätäkään näkökulmaa ei kuitenkaan tulisi arvioida vain enemmistön hyödyn kannalta, sillä silloin jotkin kielet näyttäytyvät helposti arvokkaampina kuin toiset. Kirjan keskeinen viesti on, että kaikki kielet ovat arvokkaita. Tämä haastaa myös seurakuntia: vaikka tämän päivän kaupungit ja niiden väestö ovat monikielisiä, monet seurakunnat toimivat yhä käytännössä hyvin yksikielisesti.

Kirjassa puhutaan myös kielellisestä vieraanvaraisuudesta Jumalan lähetyksessä (Luku 21, ”Linguistic hospitality in the mission of God”). Kielellinen vieraanvaraisuus tarkoittaa ”toisten murteiden” (”other dialects”) sietämistä, niistä kiinnostuneena olemista ja niistä iloitsemista oikeutettuina kielellisinä ilmaisuina ja osana kielen laajaa kudelmaa.

Kieli ja köyhyys

Luvussa 18 (”Language and Poverty”) tarkastellaan kielen yhteyttä köyhyyteen. Raamatun käännöksen puuttuminen omalla äidinkielellä voidaan nähdä yhtenä köyhyyden muotona. Se ei kuitenkaan ole aineellista vaan hengellistä ja kielellistä köyhyyttä, Kehitysyhteistyössä köyhyydellä tarkoitetaan usein ennen kaikkea taloudellista tai aineellista puutetta, kuten nälkää ja terveydenhuollon puutteita, tai kansalaisoikeuksien toteutumattomuutta, kuten yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta, ihmiskauppaa ja koulutuksen ulkopuolelle jäämistä. Pääsy oman kielen kirjalliseen ja hengelliseen maailmaan vaikuttaa ihmisen mahdollisuuksiin elää täyttä elämää.

Hengellinen köyhyys tarkoittaa tässä yhteydessä muun muassa sitä, että ihmisellä ei ole pääsyä Raamatun teksteihin. Raamatun kääntäminen voidaan nähdä osana kokonaisvaltaista kehitysyhteistyötä, joka täydentää terveydenhoidon, koulutuksen ja kansalaisoikeuksien kehittämistä. Kielellinen köyhyys puolestaan määritellään tilanteena, jossa ”ei voida täysin päästä käsiksi kielen maailmaan, joka riittävällä tavalla täyttää yhteisön tarpeet ja pyrkimykset.” Kieli on lähtemättömästi osa ihmisen kehittymistä, ja kielten kehittymisen tulisi kirjan mukaan olla yksi maailmanlaajan kirkon tehtäviä. Kirjasta käykin hyvin ilmi, miten raamatunkäännöstyöstä on tullut yhä selvemmin kirkkojen toimintaa.

SIL International

Kirjan kustantaja on SIL International, joka tunnettiin aiemmin nimellä ”Summer Institute of Linguistics”. Se on kansainvälinen, herätyskristillinen, voittoa tavoittelematon järjestö, joka tutkii ja kehittää erityisesti vähemmistökieliä sekä edistää lukutaitoa ja raamatunkäännöstyötä eri kielillä. SIL on ryhtynyt sanoittamaan sitä, mikä rooli kielellä on kaikessa siinä, mitä Jumala tekee. Kolmiyhteinen Jumala on rakkaus, ja Jumalan lähetys kumpuaa hänen rakkauden olemuksestaan. Ihmisten kielillä on merkitystä, koska ihmisillä on merkitystä.

Kirja antaa jokaiselle kielestä ja erityisesti raamatunkääntämisestä kiinnostuneelle lukijalle paljon ajateltavaa. Se on mielenkiintoista luettavaa seurakunnan työntekijöille Suomessa ja kansainvälisesti.

Michael Greed (toim.), ”Language in the Mission of God”. Dallas, Texas: SIL Global, 2025. 275 sivua + hakemistot.

Artikkeli Kieli Jumalan lähetyksessä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Ajattelen, että erityisen
tärkeää on kuunnella
tarkasti, millaisia ajatuksia
tai kysymyksiä nuorilla on
uskoon ja elämään liittyen.

Urheilu tuli tärkeäksi osaksi elämää jo varhain.

– Jo alakoulun ensimmäisestä luokasta alkaen vietin lähes kaiken vapaa-aikani juosten jalkapallon perässä, kuvaa Pikkarainen elinikäisen futiskipinän syttymistä.

Seurakunnasta tuli jo nuoruusvuosina tärkeä.

– Sain Muuramen seurakunnan nuorten toiminnasta paitsi elinikäisiä ystäviä, myös tunteen kuulumisesta kivaan joukkoon. Muuramen silloisesta seurakuntapastorista ja nykyisestä kirkkoherrasta Heikki Myllykoskesta tuli myös pappisesikuvani.

– Katselen niitä vuosia taaksepäin, niin ikään Muuramen lukion oppilaana, erityisellä lämmöllä. Koen, että sain kotiseudullani kasvaa kohti aikuisuutta toiveikkaassa ja valoisassa ilmapiirissä.

Ajatus teologian opinnoista nousi sekin esille nuorena. Aluksi kiinnostus suuntautui enemmän teologiaa kohtaan tieteenä, ei niinkään vielä pappeuteen tai käytännön toimintaan seurakunnassa.

– Muistan, että ajatus teologisesta pyöri ensimmäisiä kertaa mielessäni lukiossa ollessani. Hain ylioppilaskirjoitusten jälkeen lukemaan teologiseen Helsingin yliopistoon, vaikkakin ensisijainen kiinnostuksen kohteeni oli vielä tuolloin Uuden testamentin tutkimus.

Opiskeluvuosiensa aikana Muuramesta maailmalle lähtenyt nuori mies kiersi töissä kesäteologina ja harjoittelijana useassa seurakunnassa, muun muassa Järvenpäässä, Lahdessa ja Kangasalla.

– Halusin tietoisesti nähdä erilaisia seurakuntia eri puolilla Suomea. Minua kiinnosti, miten niissä toimitaan ja millaista elämää noilla paikkakunnilla eletään.

– Näiden pestien aikana minulle sitten vahvistui lopullisesti myös ajatus papiksi ryhtymisestä.

Taloudellisten
vaikeuksien lisäksi
yhä useampi kokee
yksinäisyyttä tai
toivottomuutta.
Näihin on löydettävä
oikeita tapoja tukea
ihmisiä.

Pappisvihkimyksensä Pikkarainen vastaanotti Helsingin Mikaelin seurakunnassa ja siellä työskentelynsä jälkeen hän päätyi ensimmäiseen vakinaiseen virkaansa, Oulun lähelle Kempeleeseen.

Vuosiin Pohjois-Pohjanmaalla liittyy myös hetkellinen hyppäys pois kirkollisista ympyröistä. Pikkarainen oli nuoruusvuosina ja opiskeluaikana tehnyt pätkätöitä esimerkiksi kiuastehtaalla ja kaupan kassalla, mutta nyt
hän pääsi yhdistämään työn ja harrastuksen.

Vuoden virkavapauden aikana hän työskenteli jalkapalloseura AC Oulun markkinointipäällikkönä.

– Se oli todella opettavainen, silmiä avaava vuosi. Koko urheiluseuran tulevaisuus oli tuolloin vaakalaudalla. Meitä palkattuja työntekijöitäkin oli vain kaksi.

Markkinointipäällikkö saattoi esimerkiksi löytää itsensä keräämästä seuralle rahaa konserttisalin narikkamikkona yhdessä toiminnanjohtajan kanssa – ja saipa hän tutustua myös suomifutiksen legendaarisiin hahmoihin, kuten ex-maajoukkuefutari Mika ”Nure” Nurmelaan.

– Urheiluseurassa työskenteleminen auttoi näkemään miten hyvin meillä seurakunnissa työt ja vastuut on järjestetty. Samalla sen pestin aikana heräsi halu opiskella johtajuutta.

Seitsemän Kempeleen vuoden jälkeen Pikkarainen palasi vuonna 2018 perheineen kotiseudulleen. Ensin hän työskenteli Jyväskylän seurakunnan Huhtasuon aluekappalaisena, sitten virkavapaallaan Keuruun ja Multian vt. kirkkoherrana ja tämän jälkeen Jyväskylän seurakunnan Keskustan alueen
johtavana pappina.

Nyt Pikkaraisen päivät täyttyvät paitsi töistä, myös perheenisän ruuhkavuosista ja urheiluharrastuksesta. Perheeseen kuuluvat vaimon lisäksi kolme 2–9-vuotiasta lasta.

Pikkaraiset asuvat omakotitalossa Jyväskylässä. Heillä on Kuopion eteläpuolella mökki, jonne Paulus ei ole juossut, ”ei ainakaan vielä”.

Kirkkoherra kertoo, että juoksemiseen liittyvän fyysisen kivun kestäminen auttaa säilyttämään toimintakyvyn haasteissa ja vaikeissa tilanteissa, joita elämässä tulee väkisinkin vastaan.

Juoksemisen aikana hän myös jäsentelee ajatuksia.

– Tämä on fyysisen liikunnan lisäksi oikeastaan myös osa henkistä palautumista.

– Ja samalla tähän pätee porttiteoria. Matkat tuppaavat aina pitenemään ja itsensä haastamisen halu aina vain kasvaa.

Pian Paulus Pikkarainen on Suomen suurimman seurakunnan kirkkoherra. Koon lisäksi seurakunta on myös maantieteellisesti hajanainen. Hiljattain siihen liittyivät vielä Toivakan ja Joutsan seurakunnat.

Pikkaraisen mukaan koko ja maantiede ovat haaste, mutteivät este.

– Tietenkin olen hieman puolueellinen sanomaan tätä, mutta minusta meillä on aivan upea seurakunta. Yli 300 motivoitunutta ja taitavaa työntekijää sekä 95 0000 jäsentä, jotka haluavat olla osa tätä yhteisöä ja rakentaa parempaa huomista, syyskuussa kirkkoherrana aloittava Pikkarainen hehkuttaa.

– Yhdessä me pidämme Jumalan valtakunnan sanomaa vahvasti esillä.

Pikkarainen myöntää, että erityispiirteet tuovat seurakunnan johtamiseen ja toimintaan mausteensa.

– Mutta vaikka olemme jäsenmäärältä ja alueellisesti suuria, olemme mielestäni kuitenkin onnistuneet rakentamaan hyvän organisaation ja toimintakulttuurin, jossa erilaiset toimintaympäristöt tulevat huomioiduiksi.

Tällä Pikkarainen selventää tarkoittavansa sitä, että vaikka seurakuntaa johdetaan yhdestä paikasta, eri alueilla saa olla omia erityispiirteitään ja toimintatapojaan.

– Niitä ei ole tarkoitus lähteä suitsimaan, vaan tarkoitus on kannustaa jatkamaan hyväksi koetuilla tavoilla.

– Tärkeintä kuitenkin on, että seurakuntalaiset voivat samaistua siihen paikalliseen seurakuntayhteisöön, joka heillä on aina ollut lähellään.

Tulevaisuuden haasteet ovat Jyväskylän seurakunnassa samanlaisia kuin monella muullakin evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnalla.

– On fakta, että taloudellinen tilanne heikkenee, ja jäsenmäärän yhä laskiessa
toimintaa on hiljalleen sopeutettava. Se haastaa kysymään, mikä toiminnassamme on se tärkein ydin, jonka ainakin haluamme säilyttää.

– Laajan ja arvokkaan kiinteistökannan ylläpito haastaa myös meidän talouttamme nyt ja tulevina vuosina.

Yleisennusteena on edelleen kirkon jäsenmäärän väheneminen hiljalleen, mutta toisaalta viime vuodet ovat tuoneet esiin myös toisenlaisia, yllättäviäkin trendejä. Etenkin nuorten miesten on jopa yliopistollisissa tutkimuksissa havaittu kiinnostuneen uudelleen kristinuskosta.

Mitä seurakunnan pitäisi tehdä, jotta tähän hengelliseen etsintään vastattaisiin oikein?

– Ajattelen, että erityisen tärkeää on kuunnella tarkasti, millaisia ajatuksia tai kysymyksiä nuorilla on uskoon ja elämään liittyen. Tutkimusten mukaan vaikuttaa siltä, että hengelliselle etsinnälle on nimittäin monia erilaisia syitä.

Pikkaraisen mukaan seurakunnan on tärkeää kohdata jokainen nuori ja hänen tilanteensa tapauskohtaisesti.

– Ja samalla täytyy todeta, että ilokseni olen huomannut esimerkiksi Kaupunginkirkon tavalliseen sunnuntaimessuun löytäneen viime aikoina yhä useamman nuoren ja nuoren aikuisen.

Sopeuttaminen on päivän sana myös yhteiskunnassa. Valtion säästötalkoot ovat yksi puoli, jotka näkyvät herkästi seurakunnan diakoniatyössä.

– Ihmisten taloudelliset haasteet heijastuvat diakoniaan esimerkiksi siten, että seurakunnan diakoniatyön avustusmäärät ovat nousseet jo useamman vuoden ajan, noin kymmenen prosenttia vuodessa.

– Ihmisillä on huolta paitsi työttömyydestä, myös esimerkiksi kohtuuhintaisesta asumisesta ja elinkustannusten noususta. Taloudellisten vaikeuksien lisäksi yhä useampi kokee yksinäisyyttä tai toivottomuutta. Näihin on löydettävä oikeita tapoja tukea ihmisiä.

”Pääsiäisaamun tyhjä hauta on kristinuskon alkuräjähdys”

Paulus Pikkarainen, mikä on kristillisen uskon ydin?

– Kyllä se on Jeesuksen ylösnousemus. Pääsiäisaamun tyhjä hauta on kristinuskon alkuräjähdys, joka antaa merkityksen koko uskollemme, Pikkarainen kiteyttää.

– Ja ennen kaikkea tuo ylösnousemus kertoo toivosta. Toivo ulottuu sekä arkeen että elämään kuoleman jälkeen. Jeesuksen ylösnousemuksella on toisin
sanoen hengellinen ja maallinen ulottuvuus yhtä aikaa.

Entä mitkä ovat kirkon ja seurakunnan ydintehtäviä?

– Olennaista on välittää ihmisille Jumalan rakkautta sanoin ja teoin. Tarvitsemme sekä avointa puhetta hyvästä Jumalasta, että rohkeaa valmiutta
auttaa hädänalaisia.

Ultrajuoksu on kestävyysjuoksun kuningaslaji

Paulus Pikkaraisen harrastamalla ultrajuoksulla tarkoitetaan yleensä kaikkia maratonia pidempiä juoksumatkoja. Ultrajuoksu on toisin sanoen pitkien juoksumatkojen eräänlainen äärimmäinen rankkuustesti, kestävyysjuoksun kuningaslaji.

Tuleva kirkkoherra kertoo repäisseensä menemään esimerkiksi jokin aika sitten Rukalla sadan mailin kisassa noin 172 kilometriä.

– Ja kun eksyin metsään, tuli vielä kuusi extrakilometriä lisääkin, hän naurahtaa.

– Harvoin ennen juoksemaan lähtöä tai sen aikanakaan on olo, että ”onpa kiva lähteä tai olla lenkillä”. Mutta suorituksen jälkeen tulee palkinto hyvän olon muodossa ja juokseminen heijastuu positiivisesti koko elämään.

Artikkeli Pappi, isä, juoksija julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Professori Miikka Ruokanen käsitteli esitelmässään globaalin etelän kristillisyyttä, todeten että kristinusko ei ole läntinen uskonto. Globaalin etelän kristillisiin seurakuntiin kuuluu World Christian Databasen tilastojen mukaan 69 % maailman kristityistä. Latinalaisessa Amerikassa kristittyjen määrä on stabiili. Suurinta kasvun arvioidaan olevan Afrikassa ja Aasiassa.

Ruokanen nosti esitelmässään esille globaalin etelän kristillisyyden kasvutekijöiksi vahvan luottamuksen uskonnollisiin totuusväitteisiin, Kristus-keskeisyyden ja pneumatologisen korostuksen, etelän kirkkojen jälkitunnustuskuntaisuuden sekä vahvan lähetyskeskeisyyden.

Globaalissa etelässä kristityt todistavat uskostaan sekä osallistuvat aktiivisesti rajat ylittävään lähetystyöhön ja diakoniaan. Profeetallinen palvelutehtävä samaistuu kaikkien heikoimmassa asemassa oleviin ihmisiin sekä oikeudenmukaisemman ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan rakentamiseen – paremman elämän luomiseksi kaikille. Tämän toiminnan perustana on uudelleen löydetty luomisen teologia: Jumalan kuvaksi luotujen ihmisten ääretön arvo sekä kiitollinen, aktiivinen vastuu Jumalan luomakunnasta, Ruokanen tiivisti.

Lähetyksen alati muuttuva toimintaympäristö heijastuu lähetyskannatukseen

Ruotsinkielisessä esitelmässään TT Brita Jern puolestaan tarkasteli suomalaista lähetyskannatusta kirkkohistoriallisesta näkökulmasta. Hän on väitöskirjatutkimuksessaan todennut miten Svenska Lutherska Evangeliföreningin (SLEF) kotimaan lähetysverkostot ovat rakentuneet teologisen, paikallisen ja maantieteellisen identiteetin kautta. Tutkimus keskittyi vuosiin 1963–2000.

Tutkimuksen mukaan lähetystyön suomalaisilla tukijoilla oli vahva luterilainen identiteetti, joka kytkeytyi ruohonjuuritason paikalliseen toimintaan lähetystyön edistämiseksi. Tukijakunnan maantieteellinen identiteetti ilmeni lähetyskannatuksen kohdistumisena omaksi koettuun yhteistyöalueeseen Keniassa.

Brita Jern totesi lähetyskannatukseen vaikuttavien tekijöiden olevan muun muassa lähetysjärjestön uudet yhteistyöalueet, lähetystyöntekijän ja yhteistyöalueen tunnettavuus, konkreettisesti kohdennettu varainkeruu sekä erilaiset kielelliset ja kulttuuriset tekijät, jotka vahvistavat halua tukea yhteistyökumppania.

Esitelmässään Jern toi myös esille, miten alati muuttuva toimintaympäristö heijastuu lähetyskannatukseen. Lähetyskannatuksessa on henkilötasolla siirrytty kollektiivisesta tuesta individualistisempaan tukeen, niin että perinteiset ompeluseurat ja lähetysjuhlat enenevässä määrin korvautvat erilaisilla lähetystyön tukirenkailla sekä kuukausi- ja MobilePay lahjoituksilla. Myös toimintamuodot muuttuvat ja lähetyskahvilat sekä erilaiset lähetyskirppistapahtumat ovat tulleet suosituiksi, Brita Jern totesi.

Ekoteologian kehitys muistuttaa kristillisestä vastuusta

Teologian ja uskonnontutkimuksen päivien aikana lähetyksen sessioissa käsiteltiin myös ekoteologian nousua ja sen kehitystä Kirkkojen maailmanneuvostossa. Aihetta käsitteli dosentti Jaakko Rusama. Kirkkojen maailmanneuvoston teologinen ja ekumeeninen työskentely on liittynyt keskeisesti oikeudenmukaisuuden, rauhan ja luomakunnan eheyteen ORLE-prosessin kautta.

Luomakunnan eheys nousi ensimmäistä kertaa ohjelmalliseksi teemaksi Vancouverin yleiskokouksessa vuonna 1983. Ekologinen näkökulma liitettiin osaksi kirkkojen yhteistä tehtävää, johon kuuluvat kamppailu köyhyyttä ja eriarvoisuutta vastaan, sotia ja rakenteellista väkivaltaa vastaan sekä taistelu ympäristön tuhoutumista vastaan.

Rusama totesi esitelmässään, että ekoteologia ei ole vain ympäristökysymys, vaan kokonaisvaltainen teologinen näkökulma. Ihmisen tehtävä on hoitaa – ei hallita – luomakuntaa. Synti ilmenee ekologisena väkivaltana ja luonnon riistona, joka haastaa meitä mielenmuutokseen. Kirkkojen maailmanneuvoston ORLE – prosessin jatkuminen ekoteologiassa kutsuu meitä yhteiseen vastuun, oikeudenmukaisuuteen, kirkon uudistumiseen ja Globaaliin solidaarisuuteen.

Todistus, ykseys ja palvelu Kirkkojen maailmanneuvoston lähetysteologiassa

Sessioiden aikana käsiteltiin myös Kirkkojen maailmanneuvoston lähetysteologiaa. Aiheesta luennoi TT Ida Heikkilä. Todistus, ykseys ja palvelu ovat olleet keskeisiä käsitteitä ekumeenisen liikkeen alkuvaiheista lähtien. Ennen Kirkkojen maailmanneuvoston New Delhin yleiskokousta vuonna 1961 ekumeenisen liikkeen ykseyteen pyrkivä työskentely ja missiologinen työskentely olivat pitkälti eriytyneitä. New Delhissä vakiintui ajatus siitä, että ykseys ei ole itsetarkoitus vaan palvelee kristillistä todistusta. Jos kirkot ovat erimielisiä ja riitelevät keskenään, niiden todistus ei ole uskottava, Heikkilä totesi.

Heikkilä nosti esitelmässään esille, miten Kirkkojen maailmanneuvoston asiakirja Mission and Evangelism: An Ecumenical Affirmation (1982) esittää todistuksen, ykseyden ja palvelun limittäisinä ja lomittaisina todellisuuksina, joita ei voi täysin erottaa toisistaan. Asiakirja palauttaa hänen mukaansa kristillisen todistuksen keskiöön evankelioimisen. Palvelu ymmärretään rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden vastustamisena ja asettumisena sorrettujen puolelle.

Kirkkojen maailmanneuvoston viimeisin lähetysasiakirja Together towards Life: Mission and Evangelism in Changing Landscapes(2012) nojaa myös vahvasti perinteiseen todistuksen, palvelun ja ykseyden kolmijakoon. Esitelmässään Heikkilä nosti esille asiakirjan korostuksen liittyen Pyhän Hengen rooliin sekä painopisteen muutoksen, jossa ykseys mainitaan ennen todistusta ja palvelua.   

Teologian ja uskonnontutkimuspäivät kokosivat Helsingin yliopiston kampukselle yli 400 osallistujaa. Tapahtuman pääpuhujat olivat apulaisprofessori Tore Johansen (VID Specialized Univerity, Norja); professori Kristina Stoeckl (LUISS Guido Carli-yliopisto, Rooma) ja professori Elisa Uusimäki (Århus universitet, Tanska).

Artikkeli Lähetys mukana Teologian ja uskonnontutkimuksen päivillä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Uskon, että nykypäivän levottomuus lisää kaikilla turvan hakemista. Lapsille on puhuttava heidän omalla kielellänsä. Tyhjä yllätysmuna on se oivallus.

Näytelmien kertojana toimiva Johanna tietää, että useampi perättäinen näytös on kaikille iso rypistys. Vapaaehtoisten ikääntyessä ja lasten määrän vähetessä oman henkilöstön osuus onkin lisääntynyt. Myös nuoria aikuisia on saatu ilahduttavasti mukaan.

Johannalle pääsiäinen on ennen muuta ylösnousemusjuhla. Pääsiäisyön messussa muistetaan kastetta. Siksi kirkon kuoriosasta löytyy kastemalja. Meidät on kastettu Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen.

Musiikki on olennaista näytelmässä

Nuorisotyönohjaaja Enni Järvikangas oli ensimmäistä kertaa mukana pääsiäisnäytelmässä harjoitteluvuonna 2012 ja sitä seuraavana vapaaehtoisena. Vuosien myötä paljon on muuttunut, mutta ydin on säilynyt samana. Näytelmä kuljettaa katsojaa palmusunnuntain aasinratsastuksesta tyhjälle haudalle. Enniä koskettaa tekstin konkreettisuus ja henkilökohtaisuus: Minun puolestani Jeesus kärsii ja kuolee. Tyhjä risti viestii rakkaudesta minua kohtaan.

Näytelmän kesto on reilu puoli tuntia. Olennaista on musiikki, esimerkiksi laulut Tahdon muistaa pitkäperjantain, Hän ei ole enää täällä ja Pääsiäinen jatkua saa. Näytelmässä katsojat pääsevät yhtymään Isä meidän -rukoukseen.

Väkevimmin pääsiäisen sanoman Enni aistii kiirastorstain iltamessussa, jossa eletään Jeesuksen viimeistä yhteistä iltaa. Opetuslasten kynttilät sammuvat, ja kirkko jää pimeäksi.

Pääsiäisen arkistuminen surettaa

Seurakuntapastori Piia Tötterström pohtii pääsiäisen arkistumista sen myötä, että kaupat ovat lähes jatkuvasti avoinna ja juhlapyhien määräkin supistunut. ”On surullista, jos meillä ei ole enää entisessä määrin tilaa uskolle ja aikaa hiljentymiseen”.

Jo Lahdessa Piia pääsi kokemaan pääsiäisyön väkevät fanfaarit, kun aamukahteen kestäneessä messun kahvihetkessä ihmiset hehkuivat täynnä iloa ja riemua.

– Meidät lunastettiin. Se on uskonelämän ydin. Kaikki Raamatun lupaukset lunastettiin yhdessä hetkessä. Mitä tahansa tapahtuu, minulle on aina se pelastus… Sen uskon pitäisi olla myös juhlan jälkeen sitä normaalia tosielämää, ei mitään suorittamista.

Piia muistaa elävästi vuoden 2019 pääsiäisyön tuoreena harjoittelijana Inkeroisten yömessussa. Kirkosta poistuessa työporukan omat desibelitkin laskeutuivat kuiskauksiksi. ”Nähdään…” Kotiin ajaessa vielä pohdin, miten ”pienenä murusena maailmankaikkeudessa minulla on merkitys ja minut on myös murusena pelastettu. Samaan aikaan surin sitä tärkeintä, mikä niin monelta rakkaalta vielä puuttuu.”

Piia toteaa, että joskus oman työpäivän keskelläkin voi tulla tunne, että juuri nyt tulee puhua Jumalalle jostain tietystä ihmisestä. Vuosia sitten oma isä sairastui äkillisesti. ”Aloin rukoilla ja sain rauhan. Jumala vastasi siihen rukoukseen.”

Uskonelämän hoitamisen peruspilarit

Myös Enni muistuttaa uskonelämän hoitamisen neljästä peruspilarista, Raamatusta, rukouksesta, seurakuntayhteydestä ja ehtoollisesta. Yksin kotonakin voi some-päivitysten kautta vahvistua, mutta jos joku seikka jää askarruttamaan, siitä voi tulla puhumaan, vaikka nuortenillassa kahden kesken.

Lastenohjaajista Leena-Kaisa Katajala kertoo olleensa näytelmissä mukana useampana vuonna muun muassa Pietarin roolissa. Häntä puhuttelee juhlassa Jeesuksen ylösnousemus.

Marika Lohman-Mettälälle joulu- ja pääsiäisnäytelmät ovat ihanaa vaihtelua lastenohjaajan työhön. Enkelin roolin kautta näytelmä tarjoaa suuren määrän vahvoja tunteita. Lopussa nähdään ilo.

Outi Kulmala on puolestaan esittänyt sotilasta. Alkujännityksen väistyessä elämykset antavat itsellekin virkistystä. Ohjaajat uskovat, että näytelmä puhuttelee enemmän kuin pelkkä kirjasta lukeminen. Lasten naamoista sen näkee.

Kaikille avoin pääsiäisnäytelmä Inkeroisten kirkossa tiistaina 31.3. klo 18 ja Sippolan kirkossa kiirastorstaina 2.4. klo 9.15.

Artikkeli Tyhjä munankuori puhuttelee julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Todistaminen muistina ja kertomuksena

Läpi Raamatun kulkee juonne muistamisesta ja muistin välittämisestä. Vanhassa testamentissa muistamisen keskeinen tapahtuma oli vapautus orjuudesta. ” Muista, että itse olit orjana Egyptissä, kun Herra, sinun Jumalasi, kohotti voimakkaan käsivartensa ja johdatti sinut sieltä pois.”

Uudessa testamentissa muistaminen liittyy samalla tavalla Jumalan ja Jeesuksen tekoihin, mutta myös empatiaan. ”Muistakaa vangittuja kuin olisitte itsekin vankilassa. Muistakaa kidutettuja kuin olisitte itse heidän nahoissaan.” (Hepr. 13:2) Paavali kehottaa muistamaan hänen työtään evankeliumin eteenpäin viemisessä ja toisaalta kaikkia sisaria ja veljiä eri seurakunnissa.

Muistaminen on kertomista, tarinointia ja julistamista. Evankeliumin sanallista esillä pitämistä ja sen voiman välittämistä tekojen kautta. Ennen kaikkea tulee kuitenkin muistaa ylösnousemuksen todellisuutta. Siitä käsin avautuvat monet näkökulmat kristittynä elämiseen eli opetuslapseuteen.

Todistaminen seurakunnan elämäntapana

Ylösnousemuksen muistaminen synnyttää toivon, joka ylittää pelon, kyynisyyden ja väkivallan. Meidät on kastettu Jeesuksen kärsimykseen ja kuolemaan, mutta myös ylösnousemukseen. Tämä muuttaa meitä ja elämäämme. Uskossa voimme suuntautua sitä kohti, mitä Jumalan valtakunta parhaimmillaan on jo tässä elämässä: anteeksiantoa, rohkeutta, toivoa ja toisen hyväksi toimimista.

Ylösnoussut ilmestyi ennen kaikkea yhteisölle. Hän osoitti sanojaan myös yksittäisille seuraajilleen, mutta silloinkin osana yhteisöä. Siten meidän todistuksemmekaan ei ole vain yksittäisiä puheenvuoroja, vaan kyse on yhteisöstä, jossa Kristuksen elämä, kärsimys ja ylösnousemus näkyvät yhteydessä, armossa ja palvelussa.

Seurakunta ei elä itseään vaan maailmaa varten. Kristuksen kärsimys meidän puolestamme vie meidät muistamaan ja samaistumaan kaikkien kärsimykseen. Se vie meidän myös toimimaan kaikkien kärsivien puolesta. Siten diakonia on alusta asti ollut oleellinen osa seurakunnan olemusta. Diakonia ei ole vain ammattilaisten ominaisuus, vaan koko seurakunnan. Siitä käsin jokainen voi muistaa, ettei kukaan ole tarpeeton. Tästä Paavali opettaa hienosti 1. kirjeessään korinttilaisille: ”Kristus on kuin ihmisruumis: kokonaisuus, joka muodostuu monesta eri jäsenestä. Meidät kaikki on kastettu samassa Hengessä yhdeksi ruumiiksi, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita. Kaikki me olemme juoneet samaa Henkeä.”

Vahvin tämän yhteyden, muistamisen ja todistamisen tapahtuma on ehtoollisen vietto. Siinä Kristus antaa itsensä meille ja meitä varten. Ateria lahjoittaa anteeksiannon ja yhdistää meidät paitsi Kristukseen, myös kaikkiin pyhiin kaikkina aikoina. Ehtoollinen muistuttaa Jumalan teosta Jeesuksen ristinkuoleman ja hänen ylösnousemuksensa kautta.

Todistaminen haavoittuvuudesta käsin

Risti on luterilaisille erityisen tärkeä juuri ristinteologian takia. Usko ei ohita kärsimystä, vaan käy sen läpi ja saa siihen uuden suunnan. Epätoivo ei ole toivosta luopumista, vaan toivoa, joka näkee mielekkyyden ja tarkoituksen siinäkin, missä ilman uskoa on vaikea jaksaa.

Risti ei tuota ylösnousemusta eikä kärsimys jalosta. Ylösnousemus on ihme. Se ei pakene kärsimystä haavekuviin tai turhaan lohdutukseen. Ylösnousemuksen voima on suurimmillaan heikkoudessa. Se todistaa Jumalan voimasta ja hänen antamistaan mahdollisuuksista.

Siksi nykyisin on alettu puhua evankeliumista, joka nousee marginaaleista. Liian usein evankeliumimme on voitokkaiden evankeliumia: ”olin suuressa ahdingossa, mutta selvisin ja siksi todistan”. Tämän sijaan rististä ja haavoittuvuudesta nouseva evankeliumi todistaa toisin: ”suuressa ahdingossa käännyn Jumalan puoleen – vaikka olen kaiken kauheuden keskellä, tiedän etten ole yksin. Kärsivä Kristus on minun kanssani.”

Tähän sisältyy myös sen muistaminen, että lunastus ja vapautus ei koske vain ihmistä. Myös luomakunta odottaa tätä Jumalan lasten vapauteen pääsemistä. ”Meillä on toivo pelastuksesta. Mutta toivo, jonka voi jo nähdä toteutuneen, ei enää ole toivo. Kukapa toivoisi tulevaksi sitä, mikä on jo näkyvissä! Sen sijaan toivomme sitä, mitä emme näe. Odotamme sitä malttamattomina mutta kärsivällisinä.” (Room. 8:24–25)

Todistaminen rakkauden ja palvelun tekoina

Jeesus julisti Jumalan valtakuntaa. Hän kietoo valtakunnan ja todistamisen yhteen kutsumalla opetuslapsia elämään nöyrästi ja palvellen, rakastamaan vihollisia, kantamaan toisten taakkoja, etsimään oikeudenmukaisuutta ja sovintoa. Nämä eivät ole pelastuksen ehtoja vaan Jumalan valtakunnan voimaa, joka tulee näkyväksi elämässä. Näistä voi puhua ja näitä toteuttaa, sillä olemme saaneet anteeksi ja Jeesus on meidän kanssamme. ”Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät.” (Joh. 20:21)

Kristitty todistaa ylösnousemuksesta elämällä toivon varassa, odottamalla uutta maailmaa ja toimimalla sen merkkien puolesta jo nyt.

Artikkeli Kun koko elämä todistaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Jumala on itsensä lahjoittava rakkaus, Rakkaus Itse. Jumala, joka ei tarvitse mitään, rakastaa meidät ihmiset olemassa oleviksi. Olemme hänelle täysin tarpeettomia olentoja, hän luo meidät voidakseen rakastaa meitä. Me synnymme Jumalan rakkaudesta.

Kreikan sanalla agape kuvataan Raamatussa rakkautta, joka on pyyteetöntä, uhrautuvaa ja täydellistä. Agape ei kysy, mitä hyvää saan, vaan mitä hyvää voin lahjoittaa. Rakkaus ei ole substantiivi, pelkkä tunnetila, vaan rakkaus on verbi, teonsana. Aktiivinen valinta ja sitoutuminen toiseen, joka ilmenee tekoina.

Laulujen laulu kertoo rakkaudesta

”Paina minut sinetiksi sydäntäsi vasten, pane sinetiksi ranteesi nauhaan. Rakkaus on väkevä kuin kuolema, kiivas ja kyltymätön kuin tuonela. Sen hehku on tulen hehkua, sen liekki on Herran liekki.” (Laul. l. 8:6)

Rakkaus on väkevä, se hehkuu ja palaa tulta. Kristillinen avioliitto asetettiin jo luomiskertomuksessa. Jumala loi miehen ja naisen ja tarkoitti heidät kumppaneiksi toisilleen. Täydentämään toisiaan. ”Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi.” (1. Moos. 2:24) Näillä samoilla sanoilla Jeesus vahvistaa avioliiton Uudessa testamentissa.

Apostoli Paavali sanoitti rakkautta tavalla, joka on jäänyt elämään, ja jonka usein hääjuhlassa kuulemme: ”Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.”  (1. Kor. 13)

Saarnaaja pohtii: ”Ja jos kaksi makaa yhdessä, on molemmilla lämmin, mutta kuinka yksinäisellä voisi olla lämmin? Yksinäisen kimppuun on helppo käydä, mutta kaksi pitää puolensa, eikä kolmisäikeinen lanka katkea helposti.” (Saar. 4:11–12)

Kun avioliitto solmitaan Jumalan kasvojen edessä, Jumala sitoutuu kolmanneksi säikeeksi. Avioliitto ei ole pelkästään puolisoiden rakkauden ja tahtomisen varassa, vaan mukana on Jumala, jolta saa pyytää apua kaikissa elämän ja avioliiton tilanteissa. Hän on vain rukouksen päässä. Sitoutuneena kulkemaan avioparin kanssa, heitä siunaten ja varjellen.

Jumalan lahjarakkaus

Me tunnemme rakkauden kaksoiskäskyn: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”  Tämä rakkauden vaatimus ei koske vain rakkaita lähimmäisiä, vaan Jeesus opettaa: ”Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia.” (Matt. 5:44–45)

Jumalallinen lahjarakkaus saa ihmisen kykeneväksi rakastamaan sellaista, mikä ei luonnostaan ole rakastettavaa: vihollisia ja pahantekijöitä, ynseitä sulkeutujia ja ylimielisiä ihmisiä, sellaisia, jotka eivät normaalisti herätä meissä ihmisissä rakkautta.

Kirjeessä heprealaisille sanotaan: ”Pitäkäämme huolta toinen toisestamme ja kannustakaamme toisiamme rakkauteen ja hyviin tekoihin.” Tähän meidät on kutsuttu. Jumalan rakkaus tähtää siihen, että me rakastaisimme toisiamme.

Jeesus sanoo jäähyväispuheessaan opetuslapsilleen, että jos tämä ihmeellinen Jumalan rakkaus saisi tulla täydelliseksi meissä niin, että rakastaisimme Jumalaa yli kaiken ja sen kautta toisiamme, silloin maailma uskoisi.

Rakkaus ruokkii rakkautta. Kun sydän saa aavistaa Jumalan rakkauden suuruuden, kun se saa tuntea täydellisen anteeksiannon voiman, silloin rakkaus karkottaa pelon ja peittää kaiken alleen. Rakkaus ei koskaan katoa.

Kirjoittaja on Elimäen seurakunnan kappalainen Maarit Kenttälä.

5x Rakkaus Raamatussa

”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.”
(Joh. 4:19)

”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.”
(Joh. 3:16)

”Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Näin rakkaus toteuttaa koko lain.”
(Room. 13:10)

”Tulkoon laupeus, rauha ja rakkaus yhä runsaampana osaksenne.”
(Juud. 1:2)

”Mutta kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi.”
(Kol. 3:4)

Artikkeli Mitä rakkaus on? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Uushenkisyyden määritelmä on tutkijoillekin hankala pähkinä. Käsitteen alle kuuluu laaja joukko menetelmiä ja opetuksia uskonnoista ja henkisistä perinteistä. Ilmiön kirjavuus näkyy Youtubessa, Facebookissa ja Tiktokissa.

Uushenkisyyden kasvu näkyy laajentuneena tapahtumatarjontana. Tapahtumat keskittyvät isoihin kaupunkeihin, kuten esimerkiksi Äiti Amman halausspektaakkeli Espoossa.

Nuoria naisia kiinnostaa tällä hetkellä erityisesti manifestointi eli usko siihen, että ajatuksen voimalla voi muuttaa aineellista todellisuutta. Peräti neljännes 18–29-vuotiaista naisista kertoo kirkon kyselyssä, että manifestointi kuuluu heidän henkiseen tai hengelliseen elämäänsä vähintään toisinaan.

Kirkon tutkimusten mukaan nelisen prosenttia suomalaisista ajattelee, että vain yksi uskonto on oikeassa ja muut uskonnot perustuvat erehdykseen. Useimmat ajattelevat, että myös muissa uskonnoissa on löydettävissä totuuksia tai tärkeitä inhimillisiä arvoja.

Merkityksen etsijät ovat kirkolle mahdollisuus, jota se ei voi ohittaa.

Kristinuskon ja uushenkisyyden suhde riippuu Sohlbergin mukaan kristinuskon tulkinnasta. Herätyskristillisyyden piirissä suhtautuminen on hyvin kielteistä. Taustalla on eksklusiivinen eli poissulkeva näkemys suhteessa muihin uskontoihin ja henkisiin perinteisiin.

– Se heijastaa dualististyyppistä näkemystä todellisuudesta, jossa tehdään jyrkkä jako ”valon ja pimeyden”, ”hyvän ja pahan välillä.”  Taustalla on pelko siitä, että uushenkisyyden menetelmät johtavat harhaan. Kyse on usein myös tiedon puutteesta, Sohlberg selvittää.

Kun uushenkisyyden harjoittaja ”tulee uskoon” ja näkee menneen elämänsä valheellisena, taustalla saattaa Sohlbergin mukaan olla jokin kriisi. Kääntymystä edeltävää aikaa peilataan hyvin kielteisesti ja uusi yhteisö tukee tätä kokemusta.

– Näissä kertomuksissa nousee usein esille armon merkitys ja jonkinlainen väsymys ajatukseen jatkuvasta itsensä kehittämisestä ja sisäisten voimavarojen ehtymättömyydestä.

Opiskelija Linda Lindroth kertoo etsineensä vastauksia uushenkisyydestä. Häntä ajoi etsinnöissä eteenpäin voimakas auttamisen halu. Lindroth keräsi kokemuksia matkustaen Australiaan, Intiaan ja Meksikoon. Lopulta hänellä oli käytössään uushenkisyyden koko tarjotin reikihoidoista shamaanirumpuihin ja mantralauluihin.

Lindroth alkoi tarjota intuitiivista energiahoitoa, reikihoitoa ja shamanistisia rumpumatkoja. Hän uskoi auttavansa ihmisiä löytämään tarkoituksen elämäänsä tai parantumaan vaivoistaan.

Muutama vuosi sitten Instagram-syötteeseen alkoi virrata postauksia, joissa uushenkisyyskuvioista tutut ihmiset kertoivat löytäneensä Jeesuksen.

– Tulin vihaiseksi. Miten niin vanha, tylsä ja tuomitseva juttu voisi olla ainoa totuus? Mutta ajatus ei jättänyt minua rauhaan. Postausten lempeys ja rakkaus liikuttivat jotain sydämeni syvimmissä sopukoissa.

– Sitten kerran lenkillä tunsin yhtäkkiä täydellisen rakkauden ja rauhan ylläni ja kuulin sisimmässäni kysymyksen: Linda, kuka on sinun Jumalasi? 

Pian Lindroth irtisanoi hoitohuoneensa. Lindroth seurasi aiheeseen liittyviä ajatuksia Instagramissa, ja sieltä löytyi myös yhteys helluntaiseurakuntaan. Hän ei näe mahdolliseksi yhdistää uushenkisyyttä ja Jeesuksen seuraamista.

Kirkkonummella asuva Lindroth valmistuu sosionomi-diakoniksi tänä keväänä. Vuonna 2025 hän suoritti opintoihin liittyvän harjoittelun Jyväskylän seurakunnassa.

Tutkimuskoordinaattori Sohlberg näkee, että uushenkisiä käytäntöjä on mahdollista soveltaa harkitusti valikoiden kristilliseen kontekstiin. Hänen mukaansa uushenkisyyteen on hyvä suhtautua kriittisesti, muttei pelokkaasti tai lähtökohtaisesti demonisoiden.

– Jo varhaiset teologit ja kirkkoisät ammensivat antiikin pakanallisesta filosofiasta aineksia kristilliseen teologiaan. Kristinuskon historiassa on ollut hyvin yleistä, että kristinuskon rinnalla ovat eläneet erilaiset kansanuskon muodot.

Artikkeli Etsijät, keitä he ovat? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.