Ajattelen, että erityisen
tärkeää on kuunnella
tarkasti, millaisia ajatuksia
tai kysymyksiä nuorilla on
uskoon ja elämään liittyen.

Urheilu tuli tärkeäksi osaksi elämää jo varhain.

– Jo alakoulun ensimmäisestä luokasta alkaen vietin lähes kaiken vapaa-aikani juosten jalkapallon perässä, kuvaa Pikkarainen elinikäisen futiskipinän syttymistä.

Seurakunnasta tuli jo nuoruusvuosina tärkeä.

– Sain Muuramen seurakunnan nuorten toiminnasta paitsi elinikäisiä ystäviä, myös tunteen kuulumisesta kivaan joukkoon. Muuramen silloisesta seurakuntapastorista ja nykyisestä kirkkoherrasta Heikki Myllykoskesta tuli myös pappisesikuvani.

– Katselen niitä vuosia taaksepäin, niin ikään Muuramen lukion oppilaana, erityisellä lämmöllä. Koen, että sain kotiseudullani kasvaa kohti aikuisuutta toiveikkaassa ja valoisassa ilmapiirissä.

Ajatus teologian opinnoista nousi sekin esille nuorena. Aluksi kiinnostus suuntautui enemmän teologiaa kohtaan tieteenä, ei niinkään vielä pappeuteen tai käytännön toimintaan seurakunnassa.

– Muistan, että ajatus teologisesta pyöri ensimmäisiä kertaa mielessäni lukiossa ollessani. Hain ylioppilaskirjoitusten jälkeen lukemaan teologiseen Helsingin yliopistoon, vaikkakin ensisijainen kiinnostuksen kohteeni oli vielä tuolloin Uuden testamentin tutkimus.

Opiskeluvuosiensa aikana Muuramesta maailmalle lähtenyt nuori mies kiersi töissä kesäteologina ja harjoittelijana useassa seurakunnassa, muun muassa Järvenpäässä, Lahdessa ja Kangasalla.

– Halusin tietoisesti nähdä erilaisia seurakuntia eri puolilla Suomea. Minua kiinnosti, miten niissä toimitaan ja millaista elämää noilla paikkakunnilla eletään.

– Näiden pestien aikana minulle sitten vahvistui lopullisesti myös ajatus papiksi ryhtymisestä.

Taloudellisten
vaikeuksien lisäksi
yhä useampi kokee
yksinäisyyttä tai
toivottomuutta.
Näihin on löydettävä
oikeita tapoja tukea
ihmisiä.

Pappisvihkimyksensä Pikkarainen vastaanotti Helsingin Mikaelin seurakunnassa ja siellä työskentelynsä jälkeen hän päätyi ensimmäiseen vakinaiseen virkaansa, Oulun lähelle Kempeleeseen.

Vuosiin Pohjois-Pohjanmaalla liittyy myös hetkellinen hyppäys pois kirkollisista ympyröistä. Pikkarainen oli nuoruusvuosina ja opiskeluaikana tehnyt pätkätöitä esimerkiksi kiuastehtaalla ja kaupan kassalla, mutta nyt
hän pääsi yhdistämään työn ja harrastuksen.

Vuoden virkavapauden aikana hän työskenteli jalkapalloseura AC Oulun markkinointipäällikkönä.

– Se oli todella opettavainen, silmiä avaava vuosi. Koko urheiluseuran tulevaisuus oli tuolloin vaakalaudalla. Meitä palkattuja työntekijöitäkin oli vain kaksi.

Markkinointipäällikkö saattoi esimerkiksi löytää itsensä keräämästä seuralle rahaa konserttisalin narikkamikkona yhdessä toiminnanjohtajan kanssa – ja saipa hän tutustua myös suomifutiksen legendaarisiin hahmoihin, kuten ex-maajoukkuefutari Mika ”Nure” Nurmelaan.

– Urheiluseurassa työskenteleminen auttoi näkemään miten hyvin meillä seurakunnissa työt ja vastuut on järjestetty. Samalla sen pestin aikana heräsi halu opiskella johtajuutta.

Seitsemän Kempeleen vuoden jälkeen Pikkarainen palasi vuonna 2018 perheineen kotiseudulleen. Ensin hän työskenteli Jyväskylän seurakunnan Huhtasuon aluekappalaisena, sitten virkavapaallaan Keuruun ja Multian vt. kirkkoherrana ja tämän jälkeen Jyväskylän seurakunnan Keskustan alueen
johtavana pappina.

Nyt Pikkaraisen päivät täyttyvät paitsi töistä, myös perheenisän ruuhkavuosista ja urheiluharrastuksesta. Perheeseen kuuluvat vaimon lisäksi kolme 2–9-vuotiasta lasta.

Pikkaraiset asuvat omakotitalossa Jyväskylässä. Heillä on Kuopion eteläpuolella mökki, jonne Paulus ei ole juossut, ”ei ainakaan vielä”.

Kirkkoherra kertoo, että juoksemiseen liittyvän fyysisen kivun kestäminen auttaa säilyttämään toimintakyvyn haasteissa ja vaikeissa tilanteissa, joita elämässä tulee väkisinkin vastaan.

Juoksemisen aikana hän myös jäsentelee ajatuksia.

– Tämä on fyysisen liikunnan lisäksi oikeastaan myös osa henkistä palautumista.

– Ja samalla tähän pätee porttiteoria. Matkat tuppaavat aina pitenemään ja itsensä haastamisen halu aina vain kasvaa.

Pian Paulus Pikkarainen on Suomen suurimman seurakunnan kirkkoherra. Koon lisäksi seurakunta on myös maantieteellisesti hajanainen. Hiljattain siihen liittyivät vielä Toivakan ja Joutsan seurakunnat.

Pikkaraisen mukaan koko ja maantiede ovat haaste, mutteivät este.

– Tietenkin olen hieman puolueellinen sanomaan tätä, mutta minusta meillä on aivan upea seurakunta. Yli 300 motivoitunutta ja taitavaa työntekijää sekä 95 0000 jäsentä, jotka haluavat olla osa tätä yhteisöä ja rakentaa parempaa huomista, syyskuussa kirkkoherrana aloittava Pikkarainen hehkuttaa.

– Yhdessä me pidämme Jumalan valtakunnan sanomaa vahvasti esillä.

Pikkarainen myöntää, että erityispiirteet tuovat seurakunnan johtamiseen ja toimintaan mausteensa.

– Mutta vaikka olemme jäsenmäärältä ja alueellisesti suuria, olemme mielestäni kuitenkin onnistuneet rakentamaan hyvän organisaation ja toimintakulttuurin, jossa erilaiset toimintaympäristöt tulevat huomioiduiksi.

Tällä Pikkarainen selventää tarkoittavansa sitä, että vaikka seurakuntaa johdetaan yhdestä paikasta, eri alueilla saa olla omia erityispiirteitään ja toimintatapojaan.

– Niitä ei ole tarkoitus lähteä suitsimaan, vaan tarkoitus on kannustaa jatkamaan hyväksi koetuilla tavoilla.

– Tärkeintä kuitenkin on, että seurakuntalaiset voivat samaistua siihen paikalliseen seurakuntayhteisöön, joka heillä on aina ollut lähellään.

Tulevaisuuden haasteet ovat Jyväskylän seurakunnassa samanlaisia kuin monella muullakin evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnalla.

– On fakta, että taloudellinen tilanne heikkenee, ja jäsenmäärän yhä laskiessa
toimintaa on hiljalleen sopeutettava. Se haastaa kysymään, mikä toiminnassamme on se tärkein ydin, jonka ainakin haluamme säilyttää.

– Laajan ja arvokkaan kiinteistökannan ylläpito haastaa myös meidän talouttamme nyt ja tulevina vuosina.

Yleisennusteena on edelleen kirkon jäsenmäärän väheneminen hiljalleen, mutta toisaalta viime vuodet ovat tuoneet esiin myös toisenlaisia, yllättäviäkin trendejä. Etenkin nuorten miesten on jopa yliopistollisissa tutkimuksissa havaittu kiinnostuneen uudelleen kristinuskosta.

Mitä seurakunnan pitäisi tehdä, jotta tähän hengelliseen etsintään vastattaisiin oikein?

– Ajattelen, että erityisen tärkeää on kuunnella tarkasti, millaisia ajatuksia tai kysymyksiä nuorilla on uskoon ja elämään liittyen. Tutkimusten mukaan vaikuttaa siltä, että hengelliselle etsinnälle on nimittäin monia erilaisia syitä.

Pikkaraisen mukaan seurakunnan on tärkeää kohdata jokainen nuori ja hänen tilanteensa tapauskohtaisesti.

– Ja samalla täytyy todeta, että ilokseni olen huomannut esimerkiksi Kaupunginkirkon tavalliseen sunnuntaimessuun löytäneen viime aikoina yhä useamman nuoren ja nuoren aikuisen.

Sopeuttaminen on päivän sana myös yhteiskunnassa. Valtion säästötalkoot ovat yksi puoli, jotka näkyvät herkästi seurakunnan diakoniatyössä.

– Ihmisten taloudelliset haasteet heijastuvat diakoniaan esimerkiksi siten, että seurakunnan diakoniatyön avustusmäärät ovat nousseet jo useamman vuoden ajan, noin kymmenen prosenttia vuodessa.

– Ihmisillä on huolta paitsi työttömyydestä, myös esimerkiksi kohtuuhintaisesta asumisesta ja elinkustannusten noususta. Taloudellisten vaikeuksien lisäksi yhä useampi kokee yksinäisyyttä tai toivottomuutta. Näihin on löydettävä oikeita tapoja tukea ihmisiä.

”Pääsiäisaamun tyhjä hauta on kristinuskon alkuräjähdys”

Paulus Pikkarainen, mikä on kristillisen uskon ydin?

– Kyllä se on Jeesuksen ylösnousemus. Pääsiäisaamun tyhjä hauta on kristinuskon alkuräjähdys, joka antaa merkityksen koko uskollemme, Pikkarainen kiteyttää.

– Ja ennen kaikkea tuo ylösnousemus kertoo toivosta. Toivo ulottuu sekä arkeen että elämään kuoleman jälkeen. Jeesuksen ylösnousemuksella on toisin
sanoen hengellinen ja maallinen ulottuvuus yhtä aikaa.

Entä mitkä ovat kirkon ja seurakunnan ydintehtäviä?

– Olennaista on välittää ihmisille Jumalan rakkautta sanoin ja teoin. Tarvitsemme sekä avointa puhetta hyvästä Jumalasta, että rohkeaa valmiutta
auttaa hädänalaisia.

Ultrajuoksu on kestävyysjuoksun kuningaslaji

Paulus Pikkaraisen harrastamalla ultrajuoksulla tarkoitetaan yleensä kaikkia maratonia pidempiä juoksumatkoja. Ultrajuoksu on toisin sanoen pitkien juoksumatkojen eräänlainen äärimmäinen rankkuustesti, kestävyysjuoksun kuningaslaji.

Tuleva kirkkoherra kertoo repäisseensä menemään esimerkiksi jokin aika sitten Rukalla sadan mailin kisassa noin 172 kilometriä.

– Ja kun eksyin metsään, tuli vielä kuusi extrakilometriä lisääkin, hän naurahtaa.

– Harvoin ennen juoksemaan lähtöä tai sen aikanakaan on olo, että ”onpa kiva lähteä tai olla lenkillä”. Mutta suorituksen jälkeen tulee palkinto hyvän olon muodossa ja juokseminen heijastuu positiivisesti koko elämään.

Artikkeli Pappi, isä, juoksija julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Professori Miikka Ruokanen käsitteli esitelmässään globaalin etelän kristillisyyttä, todeten että kristinusko ei ole läntinen uskonto. Globaalin etelän kristillisiin seurakuntiin kuuluu World Christian Databasen tilastojen mukaan 69 % maailman kristityistä. Latinalaisessa Amerikassa kristittyjen määrä on stabiili. Suurinta kasvun arvioidaan olevan Afrikassa ja Aasiassa.

Ruokanen nosti esitelmässään esille globaalin etelän kristillisyyden kasvutekijöiksi vahvan luottamuksen uskonnollisiin totuusväitteisiin, Kristus-keskeisyyden ja pneumatologisen korostuksen, etelän kirkkojen jälkitunnustuskuntaisuuden sekä vahvan lähetyskeskeisyyden.

Globaalissa etelässä kristityt todistavat uskostaan sekä osallistuvat aktiivisesti rajat ylittävään lähetystyöhön ja diakoniaan. Profeetallinen palvelutehtävä samaistuu kaikkien heikoimmassa asemassa oleviin ihmisiin sekä oikeudenmukaisemman ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan rakentamiseen – paremman elämän luomiseksi kaikille. Tämän toiminnan perustana on uudelleen löydetty luomisen teologia: Jumalan kuvaksi luotujen ihmisten ääretön arvo sekä kiitollinen, aktiivinen vastuu Jumalan luomakunnasta, Ruokanen tiivisti.

Lähetyksen alati muuttuva toimintaympäristö heijastuu lähetyskannatukseen

Ruotsinkielisessä esitelmässään TT Brita Jern puolestaan tarkasteli suomalaista lähetyskannatusta kirkkohistoriallisesta näkökulmasta. Hän on väitöskirjatutkimuksessaan todennut miten Svenska Lutherska Evangeliföreningin (SLEF) kotimaan lähetysverkostot ovat rakentuneet teologisen, paikallisen ja maantieteellisen identiteetin kautta. Tutkimus keskittyi vuosiin 1963–2000.

Tutkimuksen mukaan lähetystyön suomalaisilla tukijoilla oli vahva luterilainen identiteetti, joka kytkeytyi ruohonjuuritason paikalliseen toimintaan lähetystyön edistämiseksi. Tukijakunnan maantieteellinen identiteetti ilmeni lähetyskannatuksen kohdistumisena omaksi koettuun yhteistyöalueeseen Keniassa.

Brita Jern totesi lähetyskannatukseen vaikuttavien tekijöiden olevan muun muassa lähetysjärjestön uudet yhteistyöalueet, lähetystyöntekijän ja yhteistyöalueen tunnettavuus, konkreettisesti kohdennettu varainkeruu sekä erilaiset kielelliset ja kulttuuriset tekijät, jotka vahvistavat halua tukea yhteistyökumppania.

Esitelmässään Jern toi myös esille, miten alati muuttuva toimintaympäristö heijastuu lähetyskannatukseen. Lähetyskannatuksessa on henkilötasolla siirrytty kollektiivisesta tuesta individualistisempaan tukeen, niin että perinteiset ompeluseurat ja lähetysjuhlat enenevässä määrin korvautvat erilaisilla lähetystyön tukirenkailla sekä kuukausi- ja MobilePay lahjoituksilla. Myös toimintamuodot muuttuvat ja lähetyskahvilat sekä erilaiset lähetyskirppistapahtumat ovat tulleet suosituiksi, Brita Jern totesi.

Ekoteologian kehitys muistuttaa kristillisestä vastuusta

Teologian ja uskonnontutkimuksen päivien aikana lähetyksen sessioissa käsiteltiin myös ekoteologian nousua ja sen kehitystä Kirkkojen maailmanneuvostossa. Aihetta käsitteli dosentti Jaakko Rusama. Kirkkojen maailmanneuvoston teologinen ja ekumeeninen työskentely on liittynyt keskeisesti oikeudenmukaisuuden, rauhan ja luomakunnan eheyteen ORLE-prosessin kautta.

Luomakunnan eheys nousi ensimmäistä kertaa ohjelmalliseksi teemaksi Vancouverin yleiskokouksessa vuonna 1983. Ekologinen näkökulma liitettiin osaksi kirkkojen yhteistä tehtävää, johon kuuluvat kamppailu köyhyyttä ja eriarvoisuutta vastaan, sotia ja rakenteellista väkivaltaa vastaan sekä taistelu ympäristön tuhoutumista vastaan.

Rusama totesi esitelmässään, että ekoteologia ei ole vain ympäristökysymys, vaan kokonaisvaltainen teologinen näkökulma. Ihmisen tehtävä on hoitaa – ei hallita – luomakuntaa. Synti ilmenee ekologisena väkivaltana ja luonnon riistona, joka haastaa meitä mielenmuutokseen. Kirkkojen maailmanneuvoston ORLE – prosessin jatkuminen ekoteologiassa kutsuu meitä yhteiseen vastuun, oikeudenmukaisuuteen, kirkon uudistumiseen ja Globaaliin solidaarisuuteen.

Todistus, ykseys ja palvelu Kirkkojen maailmanneuvoston lähetysteologiassa

Sessioiden aikana käsiteltiin myös Kirkkojen maailmanneuvoston lähetysteologiaa. Aiheesta luennoi TT Ida Heikkilä. Todistus, ykseys ja palvelu ovat olleet keskeisiä käsitteitä ekumeenisen liikkeen alkuvaiheista lähtien. Ennen Kirkkojen maailmanneuvoston New Delhin yleiskokousta vuonna 1961 ekumeenisen liikkeen ykseyteen pyrkivä työskentely ja missiologinen työskentely olivat pitkälti eriytyneitä. New Delhissä vakiintui ajatus siitä, että ykseys ei ole itsetarkoitus vaan palvelee kristillistä todistusta. Jos kirkot ovat erimielisiä ja riitelevät keskenään, niiden todistus ei ole uskottava, Heikkilä totesi.

Heikkilä nosti esitelmässään esille, miten Kirkkojen maailmanneuvoston asiakirja Mission and Evangelism: An Ecumenical Affirmation (1982) esittää todistuksen, ykseyden ja palvelun limittäisinä ja lomittaisina todellisuuksina, joita ei voi täysin erottaa toisistaan. Asiakirja palauttaa hänen mukaansa kristillisen todistuksen keskiöön evankelioimisen. Palvelu ymmärretään rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden vastustamisena ja asettumisena sorrettujen puolelle.

Kirkkojen maailmanneuvoston viimeisin lähetysasiakirja Together towards Life: Mission and Evangelism in Changing Landscapes(2012) nojaa myös vahvasti perinteiseen todistuksen, palvelun ja ykseyden kolmijakoon. Esitelmässään Heikkilä nosti esille asiakirjan korostuksen liittyen Pyhän Hengen rooliin sekä painopisteen muutoksen, jossa ykseys mainitaan ennen todistusta ja palvelua.   

Teologian ja uskonnontutkimuspäivät kokosivat Helsingin yliopiston kampukselle yli 400 osallistujaa. Tapahtuman pääpuhujat olivat apulaisprofessori Tore Johansen (VID Specialized Univerity, Norja); professori Kristina Stoeckl (LUISS Guido Carli-yliopisto, Rooma) ja professori Elisa Uusimäki (Århus universitet, Tanska).

Artikkeli Lähetys mukana Teologian ja uskonnontutkimuksen päivillä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Uskon, että nykypäivän levottomuus lisää kaikilla turvan hakemista. Lapsille on puhuttava heidän omalla kielellänsä. Tyhjä yllätysmuna on se oivallus.

Näytelmien kertojana toimiva Johanna tietää, että useampi perättäinen näytös on kaikille iso rypistys. Vapaaehtoisten ikääntyessä ja lasten määrän vähetessä oman henkilöstön osuus onkin lisääntynyt. Myös nuoria aikuisia on saatu ilahduttavasti mukaan.

Johannalle pääsiäinen on ennen muuta ylösnousemusjuhla. Pääsiäisyön messussa muistetaan kastetta. Siksi kirkon kuoriosasta löytyy kastemalja. Meidät on kastettu Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen.

Musiikki on olennaista näytelmässä

Nuorisotyönohjaaja Enni Järvikangas oli ensimmäistä kertaa mukana pääsiäisnäytelmässä harjoitteluvuonna 2012 ja sitä seuraavana vapaaehtoisena. Vuosien myötä paljon on muuttunut, mutta ydin on säilynyt samana. Näytelmä kuljettaa katsojaa palmusunnuntain aasinratsastuksesta tyhjälle haudalle. Enniä koskettaa tekstin konkreettisuus ja henkilökohtaisuus: Minun puolestani Jeesus kärsii ja kuolee. Tyhjä risti viestii rakkaudesta minua kohtaan.

Näytelmän kesto on reilu puoli tuntia. Olennaista on musiikki, esimerkiksi laulut Tahdon muistaa pitkäperjantain, Hän ei ole enää täällä ja Pääsiäinen jatkua saa. Näytelmässä katsojat pääsevät yhtymään Isä meidän -rukoukseen.

Väkevimmin pääsiäisen sanoman Enni aistii kiirastorstain iltamessussa, jossa eletään Jeesuksen viimeistä yhteistä iltaa. Opetuslasten kynttilät sammuvat, ja kirkko jää pimeäksi.

Pääsiäisen arkistuminen surettaa

Seurakuntapastori Piia Tötterström pohtii pääsiäisen arkistumista sen myötä, että kaupat ovat lähes jatkuvasti avoinna ja juhlapyhien määräkin supistunut. ”On surullista, jos meillä ei ole enää entisessä määrin tilaa uskolle ja aikaa hiljentymiseen”.

Jo Lahdessa Piia pääsi kokemaan pääsiäisyön väkevät fanfaarit, kun aamukahteen kestäneessä messun kahvihetkessä ihmiset hehkuivat täynnä iloa ja riemua.

– Meidät lunastettiin. Se on uskonelämän ydin. Kaikki Raamatun lupaukset lunastettiin yhdessä hetkessä. Mitä tahansa tapahtuu, minulle on aina se pelastus… Sen uskon pitäisi olla myös juhlan jälkeen sitä normaalia tosielämää, ei mitään suorittamista.

Piia muistaa elävästi vuoden 2019 pääsiäisyön tuoreena harjoittelijana Inkeroisten yömessussa. Kirkosta poistuessa työporukan omat desibelitkin laskeutuivat kuiskauksiksi. ”Nähdään…” Kotiin ajaessa vielä pohdin, miten ”pienenä murusena maailmankaikkeudessa minulla on merkitys ja minut on myös murusena pelastettu. Samaan aikaan surin sitä tärkeintä, mikä niin monelta rakkaalta vielä puuttuu.”

Piia toteaa, että joskus oman työpäivän keskelläkin voi tulla tunne, että juuri nyt tulee puhua Jumalalle jostain tietystä ihmisestä. Vuosia sitten oma isä sairastui äkillisesti. ”Aloin rukoilla ja sain rauhan. Jumala vastasi siihen rukoukseen.”

Uskonelämän hoitamisen peruspilarit

Myös Enni muistuttaa uskonelämän hoitamisen neljästä peruspilarista, Raamatusta, rukouksesta, seurakuntayhteydestä ja ehtoollisesta. Yksin kotonakin voi some-päivitysten kautta vahvistua, mutta jos joku seikka jää askarruttamaan, siitä voi tulla puhumaan, vaikka nuortenillassa kahden kesken.

Lastenohjaajista Leena-Kaisa Katajala kertoo olleensa näytelmissä mukana useampana vuonna muun muassa Pietarin roolissa. Häntä puhuttelee juhlassa Jeesuksen ylösnousemus.

Marika Lohman-Mettälälle joulu- ja pääsiäisnäytelmät ovat ihanaa vaihtelua lastenohjaajan työhön. Enkelin roolin kautta näytelmä tarjoaa suuren määrän vahvoja tunteita. Lopussa nähdään ilo.

Outi Kulmala on puolestaan esittänyt sotilasta. Alkujännityksen väistyessä elämykset antavat itsellekin virkistystä. Ohjaajat uskovat, että näytelmä puhuttelee enemmän kuin pelkkä kirjasta lukeminen. Lasten naamoista sen näkee.

Kaikille avoin pääsiäisnäytelmä Inkeroisten kirkossa tiistaina 31.3. klo 18 ja Sippolan kirkossa kiirastorstaina 2.4. klo 9.15.

Artikkeli Tyhjä munankuori puhuttelee julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Todistaminen muistina ja kertomuksena

Läpi Raamatun kulkee juonne muistamisesta ja muistin välittämisestä. Vanhassa testamentissa muistamisen keskeinen tapahtuma oli vapautus orjuudesta. ” Muista, että itse olit orjana Egyptissä, kun Herra, sinun Jumalasi, kohotti voimakkaan käsivartensa ja johdatti sinut sieltä pois.”

Uudessa testamentissa muistaminen liittyy samalla tavalla Jumalan ja Jeesuksen tekoihin, mutta myös empatiaan. ”Muistakaa vangittuja kuin olisitte itsekin vankilassa. Muistakaa kidutettuja kuin olisitte itse heidän nahoissaan.” (Hepr. 13:2) Paavali kehottaa muistamaan hänen työtään evankeliumin eteenpäin viemisessä ja toisaalta kaikkia sisaria ja veljiä eri seurakunnissa.

Muistaminen on kertomista, tarinointia ja julistamista. Evankeliumin sanallista esillä pitämistä ja sen voiman välittämistä tekojen kautta. Ennen kaikkea tulee kuitenkin muistaa ylösnousemuksen todellisuutta. Siitä käsin avautuvat monet näkökulmat kristittynä elämiseen eli opetuslapseuteen.

Todistaminen seurakunnan elämäntapana

Ylösnousemuksen muistaminen synnyttää toivon, joka ylittää pelon, kyynisyyden ja väkivallan. Meidät on kastettu Jeesuksen kärsimykseen ja kuolemaan, mutta myös ylösnousemukseen. Tämä muuttaa meitä ja elämäämme. Uskossa voimme suuntautua sitä kohti, mitä Jumalan valtakunta parhaimmillaan on jo tässä elämässä: anteeksiantoa, rohkeutta, toivoa ja toisen hyväksi toimimista.

Ylösnoussut ilmestyi ennen kaikkea yhteisölle. Hän osoitti sanojaan myös yksittäisille seuraajilleen, mutta silloinkin osana yhteisöä. Siten meidän todistuksemmekaan ei ole vain yksittäisiä puheenvuoroja, vaan kyse on yhteisöstä, jossa Kristuksen elämä, kärsimys ja ylösnousemus näkyvät yhteydessä, armossa ja palvelussa.

Seurakunta ei elä itseään vaan maailmaa varten. Kristuksen kärsimys meidän puolestamme vie meidät muistamaan ja samaistumaan kaikkien kärsimykseen. Se vie meidän myös toimimaan kaikkien kärsivien puolesta. Siten diakonia on alusta asti ollut oleellinen osa seurakunnan olemusta. Diakonia ei ole vain ammattilaisten ominaisuus, vaan koko seurakunnan. Siitä käsin jokainen voi muistaa, ettei kukaan ole tarpeeton. Tästä Paavali opettaa hienosti 1. kirjeessään korinttilaisille: ”Kristus on kuin ihmisruumis: kokonaisuus, joka muodostuu monesta eri jäsenestä. Meidät kaikki on kastettu samassa Hengessä yhdeksi ruumiiksi, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita. Kaikki me olemme juoneet samaa Henkeä.”

Vahvin tämän yhteyden, muistamisen ja todistamisen tapahtuma on ehtoollisen vietto. Siinä Kristus antaa itsensä meille ja meitä varten. Ateria lahjoittaa anteeksiannon ja yhdistää meidät paitsi Kristukseen, myös kaikkiin pyhiin kaikkina aikoina. Ehtoollinen muistuttaa Jumalan teosta Jeesuksen ristinkuoleman ja hänen ylösnousemuksensa kautta.

Todistaminen haavoittuvuudesta käsin

Risti on luterilaisille erityisen tärkeä juuri ristinteologian takia. Usko ei ohita kärsimystä, vaan käy sen läpi ja saa siihen uuden suunnan. Epätoivo ei ole toivosta luopumista, vaan toivoa, joka näkee mielekkyyden ja tarkoituksen siinäkin, missä ilman uskoa on vaikea jaksaa.

Risti ei tuota ylösnousemusta eikä kärsimys jalosta. Ylösnousemus on ihme. Se ei pakene kärsimystä haavekuviin tai turhaan lohdutukseen. Ylösnousemuksen voima on suurimmillaan heikkoudessa. Se todistaa Jumalan voimasta ja hänen antamistaan mahdollisuuksista.

Siksi nykyisin on alettu puhua evankeliumista, joka nousee marginaaleista. Liian usein evankeliumimme on voitokkaiden evankeliumia: ”olin suuressa ahdingossa, mutta selvisin ja siksi todistan”. Tämän sijaan rististä ja haavoittuvuudesta nouseva evankeliumi todistaa toisin: ”suuressa ahdingossa käännyn Jumalan puoleen – vaikka olen kaiken kauheuden keskellä, tiedän etten ole yksin. Kärsivä Kristus on minun kanssani.”

Tähän sisältyy myös sen muistaminen, että lunastus ja vapautus ei koske vain ihmistä. Myös luomakunta odottaa tätä Jumalan lasten vapauteen pääsemistä. ”Meillä on toivo pelastuksesta. Mutta toivo, jonka voi jo nähdä toteutuneen, ei enää ole toivo. Kukapa toivoisi tulevaksi sitä, mikä on jo näkyvissä! Sen sijaan toivomme sitä, mitä emme näe. Odotamme sitä malttamattomina mutta kärsivällisinä.” (Room. 8:24–25)

Todistaminen rakkauden ja palvelun tekoina

Jeesus julisti Jumalan valtakuntaa. Hän kietoo valtakunnan ja todistamisen yhteen kutsumalla opetuslapsia elämään nöyrästi ja palvellen, rakastamaan vihollisia, kantamaan toisten taakkoja, etsimään oikeudenmukaisuutta ja sovintoa. Nämä eivät ole pelastuksen ehtoja vaan Jumalan valtakunnan voimaa, joka tulee näkyväksi elämässä. Näistä voi puhua ja näitä toteuttaa, sillä olemme saaneet anteeksi ja Jeesus on meidän kanssamme. ”Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät.” (Joh. 20:21)

Kristitty todistaa ylösnousemuksesta elämällä toivon varassa, odottamalla uutta maailmaa ja toimimalla sen merkkien puolesta jo nyt.

Artikkeli Kun koko elämä todistaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Jumala on itsensä lahjoittava rakkaus, Rakkaus Itse. Jumala, joka ei tarvitse mitään, rakastaa meidät ihmiset olemassa oleviksi. Olemme hänelle täysin tarpeettomia olentoja, hän luo meidät voidakseen rakastaa meitä. Me synnymme Jumalan rakkaudesta.

Kreikan sanalla agape kuvataan Raamatussa rakkautta, joka on pyyteetöntä, uhrautuvaa ja täydellistä. Agape ei kysy, mitä hyvää saan, vaan mitä hyvää voin lahjoittaa. Rakkaus ei ole substantiivi, pelkkä tunnetila, vaan rakkaus on verbi, teonsana. Aktiivinen valinta ja sitoutuminen toiseen, joka ilmenee tekoina.

Laulujen laulu kertoo rakkaudesta

”Paina minut sinetiksi sydäntäsi vasten, pane sinetiksi ranteesi nauhaan. Rakkaus on väkevä kuin kuolema, kiivas ja kyltymätön kuin tuonela. Sen hehku on tulen hehkua, sen liekki on Herran liekki.” (Laul. l. 8:6)

Rakkaus on väkevä, se hehkuu ja palaa tulta. Kristillinen avioliitto asetettiin jo luomiskertomuksessa. Jumala loi miehen ja naisen ja tarkoitti heidät kumppaneiksi toisilleen. Täydentämään toisiaan. ”Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi.” (1. Moos. 2:24) Näillä samoilla sanoilla Jeesus vahvistaa avioliiton Uudessa testamentissa.

Apostoli Paavali sanoitti rakkautta tavalla, joka on jäänyt elämään, ja jonka usein hääjuhlassa kuulemme: ”Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.”  (1. Kor. 13)

Saarnaaja pohtii: ”Ja jos kaksi makaa yhdessä, on molemmilla lämmin, mutta kuinka yksinäisellä voisi olla lämmin? Yksinäisen kimppuun on helppo käydä, mutta kaksi pitää puolensa, eikä kolmisäikeinen lanka katkea helposti.” (Saar. 4:11–12)

Kun avioliitto solmitaan Jumalan kasvojen edessä, Jumala sitoutuu kolmanneksi säikeeksi. Avioliitto ei ole pelkästään puolisoiden rakkauden ja tahtomisen varassa, vaan mukana on Jumala, jolta saa pyytää apua kaikissa elämän ja avioliiton tilanteissa. Hän on vain rukouksen päässä. Sitoutuneena kulkemaan avioparin kanssa, heitä siunaten ja varjellen.

Jumalan lahjarakkaus

Me tunnemme rakkauden kaksoiskäskyn: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”  Tämä rakkauden vaatimus ei koske vain rakkaita lähimmäisiä, vaan Jeesus opettaa: ”Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia.” (Matt. 5:44–45)

Jumalallinen lahjarakkaus saa ihmisen kykeneväksi rakastamaan sellaista, mikä ei luonnostaan ole rakastettavaa: vihollisia ja pahantekijöitä, ynseitä sulkeutujia ja ylimielisiä ihmisiä, sellaisia, jotka eivät normaalisti herätä meissä ihmisissä rakkautta.

Kirjeessä heprealaisille sanotaan: ”Pitäkäämme huolta toinen toisestamme ja kannustakaamme toisiamme rakkauteen ja hyviin tekoihin.” Tähän meidät on kutsuttu. Jumalan rakkaus tähtää siihen, että me rakastaisimme toisiamme.

Jeesus sanoo jäähyväispuheessaan opetuslapsilleen, että jos tämä ihmeellinen Jumalan rakkaus saisi tulla täydelliseksi meissä niin, että rakastaisimme Jumalaa yli kaiken ja sen kautta toisiamme, silloin maailma uskoisi.

Rakkaus ruokkii rakkautta. Kun sydän saa aavistaa Jumalan rakkauden suuruuden, kun se saa tuntea täydellisen anteeksiannon voiman, silloin rakkaus karkottaa pelon ja peittää kaiken alleen. Rakkaus ei koskaan katoa.

Kirjoittaja on Elimäen seurakunnan kappalainen Maarit Kenttälä.

5x Rakkaus Raamatussa

”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.”
(Joh. 4:19)

”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.”
(Joh. 3:16)

”Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Näin rakkaus toteuttaa koko lain.”
(Room. 13:10)

”Tulkoon laupeus, rauha ja rakkaus yhä runsaampana osaksenne.”
(Juud. 1:2)

”Mutta kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi.”
(Kol. 3:4)

Artikkeli Mitä rakkaus on? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Uushenkisyyden määritelmä on tutkijoillekin hankala pähkinä. Käsitteen alle kuuluu laaja joukko menetelmiä ja opetuksia uskonnoista ja henkisistä perinteistä. Ilmiön kirjavuus näkyy Youtubessa, Facebookissa ja Tiktokissa.

Uushenkisyyden kasvu näkyy laajentuneena tapahtumatarjontana. Tapahtumat keskittyvät isoihin kaupunkeihin, kuten esimerkiksi Äiti Amman halausspektaakkeli Espoossa.

Nuoria naisia kiinnostaa tällä hetkellä erityisesti manifestointi eli usko siihen, että ajatuksen voimalla voi muuttaa aineellista todellisuutta. Peräti neljännes 18–29-vuotiaista naisista kertoo kirkon kyselyssä, että manifestointi kuuluu heidän henkiseen tai hengelliseen elämäänsä vähintään toisinaan.

Kirkon tutkimusten mukaan nelisen prosenttia suomalaisista ajattelee, että vain yksi uskonto on oikeassa ja muut uskonnot perustuvat erehdykseen. Useimmat ajattelevat, että myös muissa uskonnoissa on löydettävissä totuuksia tai tärkeitä inhimillisiä arvoja.

Merkityksen etsijät ovat kirkolle mahdollisuus, jota se ei voi ohittaa.

Kristinuskon ja uushenkisyyden suhde riippuu Sohlbergin mukaan kristinuskon tulkinnasta. Herätyskristillisyyden piirissä suhtautuminen on hyvin kielteistä. Taustalla on eksklusiivinen eli poissulkeva näkemys suhteessa muihin uskontoihin ja henkisiin perinteisiin.

– Se heijastaa dualististyyppistä näkemystä todellisuudesta, jossa tehdään jyrkkä jako ”valon ja pimeyden”, ”hyvän ja pahan välillä.”  Taustalla on pelko siitä, että uushenkisyyden menetelmät johtavat harhaan. Kyse on usein myös tiedon puutteesta, Sohlberg selvittää.

Kun uushenkisyyden harjoittaja ”tulee uskoon” ja näkee menneen elämänsä valheellisena, taustalla saattaa Sohlbergin mukaan olla jokin kriisi. Kääntymystä edeltävää aikaa peilataan hyvin kielteisesti ja uusi yhteisö tukee tätä kokemusta.

– Näissä kertomuksissa nousee usein esille armon merkitys ja jonkinlainen väsymys ajatukseen jatkuvasta itsensä kehittämisestä ja sisäisten voimavarojen ehtymättömyydestä.

Opiskelija Linda Lindroth kertoo etsineensä vastauksia uushenkisyydestä. Häntä ajoi etsinnöissä eteenpäin voimakas auttamisen halu. Lindroth keräsi kokemuksia matkustaen Australiaan, Intiaan ja Meksikoon. Lopulta hänellä oli käytössään uushenkisyyden koko tarjotin reikihoidoista shamaanirumpuihin ja mantralauluihin.

Lindroth alkoi tarjota intuitiivista energiahoitoa, reikihoitoa ja shamanistisia rumpumatkoja. Hän uskoi auttavansa ihmisiä löytämään tarkoituksen elämäänsä tai parantumaan vaivoistaan.

Muutama vuosi sitten Instagram-syötteeseen alkoi virrata postauksia, joissa uushenkisyyskuvioista tutut ihmiset kertoivat löytäneensä Jeesuksen.

– Tulin vihaiseksi. Miten niin vanha, tylsä ja tuomitseva juttu voisi olla ainoa totuus? Mutta ajatus ei jättänyt minua rauhaan. Postausten lempeys ja rakkaus liikuttivat jotain sydämeni syvimmissä sopukoissa.

– Sitten kerran lenkillä tunsin yhtäkkiä täydellisen rakkauden ja rauhan ylläni ja kuulin sisimmässäni kysymyksen: Linda, kuka on sinun Jumalasi? 

Pian Lindroth irtisanoi hoitohuoneensa. Lindroth seurasi aiheeseen liittyviä ajatuksia Instagramissa, ja sieltä löytyi myös yhteys helluntaiseurakuntaan. Hän ei näe mahdolliseksi yhdistää uushenkisyyttä ja Jeesuksen seuraamista.

Kirkkonummella asuva Lindroth valmistuu sosionomi-diakoniksi tänä keväänä. Vuonna 2025 hän suoritti opintoihin liittyvän harjoittelun Jyväskylän seurakunnassa.

Tutkimuskoordinaattori Sohlberg näkee, että uushenkisiä käytäntöjä on mahdollista soveltaa harkitusti valikoiden kristilliseen kontekstiin. Hänen mukaansa uushenkisyyteen on hyvä suhtautua kriittisesti, muttei pelokkaasti tai lähtökohtaisesti demonisoiden.

– Jo varhaiset teologit ja kirkkoisät ammensivat antiikin pakanallisesta filosofiasta aineksia kristilliseen teologiaan. Kristinuskon historiassa on ollut hyvin yleistä, että kristinuskon rinnalla ovat eläneet erilaiset kansanuskon muodot.

Artikkeli Etsijät, keitä he ovat? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Löysikö tavallinen kansalainen kirkosta evankeliumin ilon?

Jumalanpalveluksen saarnan hän sai ehkä kuulla omalla kielellään, sillä painettuja suomenkielisiä saarnoja oli jo 1500-luvulla. Uskonpuhdistuksen myötä saarnat pitenivät, mutta kirkossa jaksoi kuunnella, kun sinne rakennettiin penkit.

Kunnon seurakuntalaisen piti saapua kirkkoon juhlapyhinä ja rukouspäivinä. Kirkossa talonpoika istui nimikkopenkissään käytävän oikealla puolella ja hänen puolisonsa vasemmalla muiden emäntien tavoin.

Nykyaikana moni asia on toisin kuin 1600-luvulla. Lapuan hiippakunnan
piispan Matti Salomäen mukaan usko ei ole enää itsestäänselvyys vaan valinta.

– Silti kristinusko vastaa yhä samoihin kysymyksiin, joita ihmiset ovat Keski-Suomessakin pohtineet vuosisatojen ajan – elämän haurauteen, kärsimykseen ja siihen, mistä löytyy kestävä perusta elää ja kuolla, Salomäki miettii.

Kristinusko on piispan mukaan niin syvällä suomalaisessa kulttuurissa ja historiassa, että sen säikeitä löytyy joka puolelta.

– Ne säikeet ovat yhdistäneet tätä kansaa ja kantaneet sitä vaikeina aikoina, ne ovat antaneet toivoa ja rohkaisseet eteenpäin, Salomäki näkee.

Historiaosuuden lähde: Keski-Suomen historia 1, toimittanut Mauno Jokipii. Jyväskylä 1998.

Ja tähän on tultu: Kirkko juhlii sydämen sivistystä ja hyvää hallintoa

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa juhlitaan tänä vuonna hyvää hallintoa, vahvaa kulttuuria ja sivistystä. Vuonna 1276 perustettu Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli oli alku suomalaiselle julkiselle hallinnolle, koulutukselle ja sivistykselle.

Sydämen sivistyksen 750-juhlavuotena suomalaisia haastetaan pohtimaan, mitä sivistys tarkoittaa tänään ja miten sitä voi edistää. Jyväskylän seurakunnan yhteisen seurakuntatyön johtaja Heli Ahonen kuvailee sydämen sivistystä kyvyksi kriittiseen ajatteluun sekä viisaudeksi toimia niin, että toisilla ihmisillä on lähellämme hyvä olla ja että kannamme yhteistä vastuuta.

– On sitten kyse perheestä, työstä, naapureista, koulusta, yhteiskunnasta tai maailmasta, hän sanoo.

Jyväskylän seurakunnassa sivistyksen teema näkyy esimerkiksi lasten musikaalissa marraskuussa. Lähiaikoina juhlavuoden teemat ovat esillä esimerkiksi Joutsassa, jossa lauletaan kansallisrunoilija Runebergin lauluja 5. helmikuuta ja Palokan kirkossa, jossa nostetaan esiin ilmaisuvoimaista musiikkia säveltäneitä naisia Sydämen sivistystä: Sivistyneet naiset
keskellämme -tilaisuudessa 6. maaliskuuta.

Myös seurakuntavaalit marraskuussa 2026 ovat esimerkki kirkon hallinnosta ja demokratiasta: kaikki kirkkoon kuuluvat 16 vuotta täyttäneet saavat äänestää luottamushenkilöt päättämään oman seurakuntansa asioista.

Kirkon ylin päättävä elin, kirkolliskokous, täyttää juhlavuonna 150 vuotta. Lapuan hiippakunnan 70-vuotisjuhlakahvit juodaan Lapualla alueellisen lähetysjuhlan yhteydessä 14. toukokuuta.

Artikkeli Kun kuningas käski… julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Israelin vuosina tutuksi tuli myös tuolloin Jerusalemissa toiminut Shalhevetjah-keskus (nykyinen Felm-keskus) ja sen yhteydessä siihen aikaan toiminut messiaaninen seurakunta. Työn ohessa valmistui myös Magnus Riskan eksegeettinen väitöskirja, jossa hän tutki Kuolleenmeren kirjakääröjä. Tulevalla lähetysjohtajalla on kokemusta Kylväjän työstä kolmenkymmenen vuoden ajalta. Vuosien varrella hän on ehtinyt työskennellä myös Kylväjän kotimaantyössä koulutuspäällikkönä sekä dekaanina Porvoon hiippakunnassa. Lähetys ja eksegetiikka ovat kulkeneet käsi kädessä innostaen tärkeään työhön evankeliumin ilosanoman kertomisesta.

Verkostoja ja strategiatyöskentelyn johtamista

Työ Kylväjän lähetysjohtajana alkaa meneillä olevan strategiaprosessin johtamisella. Prosessissa haluttiin huomioida lähetysjohtajan vaihdos, kertoo Kylväjän apulaisjohtaja Hanna Lindberg.

– Magnus Riska on ollut työyhteisön jäsenenä mukana yhteisissä strategiatyöskentelyissä ja nyt hän vie lähetysjohtajana prosessia eteenpäin maaliin asti, Lindberg kertoo.

Vuodenvaihteen jälkeen Hanna Lindberg siirtyy koulutusjohtajan tehtävään Janne Aitan siirtyessä järjestön apulaisjohtajaksi. Mitään radikaalia muutosta järjestön keskeisessä työnäyssä ja tavoitteissa tuskin on odotettavissa tehtävävaihdoksien yhteydessä. Työnäky tavoittamattomien tavoittamisesta on tärkeä myös uudelle lähetysjohtajalle.

– On hämmästyttävää, että tilastojen mukaan jopa 97 % lähetystyöntekijöistä globaalisti työskentelee jo tavoitettujen kansojen parissa. Vastaava jakauma on myös lähetystyölle suunnatussa kansainvälisessä tuessa, Riska toteaa.

Lähetystyön perustana Jeesus, Raamattu ja rukous

Tarve työlle tavoittamattomien parissa on merkittävä. Tuleva lähetysjohtaja nostaa esille lähetystyön perustana Jeesuksen, Raamatun ja rukouksen. Nämä tulevat olemaan Kylväjän työn peruspilareita myös tulevan lähetysjohtajan aikana. Lähetystyö on liittymistä Missio Deihin, Jumalan lähetykseen.  Olemme siinä mukana yksilöinä, seurakuntina, järjestöinä ja kirkkona.

Magnus Riskalla on Raamatussa monia lempikohtia. Hän nostaa esille erityisesti Psalmin 23:4 ja sen toivorikkaan näkökulman. Paimenpsalmissa Daavid aloittaa kirjoittamalla Jumalasta toisessa persoonassa, mutta kun psalmin tematiikka siirtyy vaikeisiin asioihin ja niiden käsittelyyn kirjoittaja käyttää Jumalasta ensimmäistä persoonaa, Riska toteaa. Raamatun sanat ovat vapauttavat: Sillä sinä olet minun kanssani.

Toinen eksegeetin lempikohdista on kuvaus aarteesta saviastioissa: Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme. (2. Kor. 4:7) Tämä tuo esiin Raamatussa näkyvän paradoksaalisuuden ja Jumalan vahvuuden.

Magnus Riskan teologista ajattelua on inspiroinut irlantilaissyntyinen missiologi ja Vanhan testamentin tutkija Christopher J. H. Wright, joka on muun muassa toiminut lähetystyössä Intiassa sekä rehtorina All Nations Christian Collegessa Englannissa.

Kulttuurirajoja ylittävää yhteistyötä

Kylväjän tekemä lähetystyö on luonteeltaan kokonaisvaltaista ja siihen kuuluu luontevasti sekä evankeliumin julistaminen että palvelu. Lähetysjärjestöllä on parhaillaan 14 työaluetta ja 36 ulkomaantyöntekijää. Järjestön vuosibudjetista 75 % ohjautuu työhön ulkomaille. Järjestöllä on sekä lähettejä että tukijoita myös ruotsinkielisistä seurakunnista. Kylväjän lähetysnäky ei vuosien varrella ole muuttunut kovinkaan paljon.

– Uskomme edelleen, että on tärkeää lähettää ihmisiä työhön kulttuurirajojen yli. Samalla tiedostamme, että lähetystyön osaaminen on vahvasti paikallisilla. On alueita, jonne me eurooppalaisina emme syystä tai toisesta edes pysty menemään. Paikallisten lähetystyöntekijöiden merkitys on erittäin suuri, Riska toteaa.

Lähetystyö onkin kulttuurirajoja ylittävää yhteistyötä. Magnus Riska katsoo odottavaisin mielin vuodenvaihteeseen ja uuteen tehtävään lähetysjohtajana.

Artikkeli Lähetys ja eksegetiikka lähellä sydäntä – Kylväjän uusi johtaja Magnus Riska valmistautuu tehtäväänsä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Papit tietävät, että vakaasta vakaumuksesta huolimatta ihmisellä herää kriisissä melkein aina epäilys, riittääkö hänen uskonsa. Epäilijöille papeilla on ilosanoma.

– Jos ihminen miettii uskonsa riittävyyttä, hän on jo kääntynyt Jumalan puoleen. Se riittää, Parttimaa vakuuttaa.

– Pienikin usko, hapuilukin riittää. Jeesus ei tallaa pientäkään uskon versoa. Raamatussa hän vakuuttaa: joka minun puoleeni kääntyy, sitä minä en aja pois. Kristus-luukku on aina auki. Kristuksella on aina armollista asiaa. Se on tämän työn helmi, Kari jatkaa.

Sairaus voi vetää ihmisen lähemmäksi Jumalaa. Kuoleman lähestyessä jotkut kokevat syvää Jumalan läheisyyttä ja kiitollisuutta elämästä.

– Tällä viikolla juttelin saattohoitoon siirtyneen iäkkään potilaan kanssa, josta huokui rauha ja levollisuus. Hän sanoi, että kaikki on hyvin ja Jumala tietää, miksi nyt on hänen aikansa lähteä, Parttimaa kertoo.

– Minuakin kannattelee siinä potilaan vieressä ajatus, että Jumala ei koskaan hylkää. Se antaa rohkeuden vakuuttaa potilaalle kuoleman lähestyessä, että kaikki on hyvin, sinua odotetaan, hän jatkaa.

Sairaalapappi saa jakaa herkkiä hetkiä ihmisen elämän illassa.

– Ihana vanha rouva, joka oli palliatiivisessa hoidossa syövän vuoksi, kertoi onnellisena, että hänen hiuksensa oli pesty. Hän oli myös saanut ehtoollisen ja sanoi olevansa valmis kuolemaan. Siinä me sitten itkimme yhdessä. Voiko olla kauniimpaa, Kari kysyy.

Toisenlaisiakin kokemuksia on. Joidenkin usko murentuu, kun Jumala ei parannakaan.

– Eräs syöpää pitkään sairastanut nainen uskoi Jumalan parantavan hänet. Hänellä oli vahva yhteys seurakuntaan ja hänen puolestaan rukoiltiin paljon. Kun lääkäri kertoi, ettei enää ole mitään tehtävissä, nainen tunsi tulleensa hylätyksi ja petetyksi. Hän katkaisi kaikki yhteydet seurakuntaan, Kari kertoo.
Toisilla on epärealistinen usko lääketieteen mahdollisuuksiin. Uskotaan uusien hoitojen ja lääkkeiden voivan tehdä ihmeitä.

– Sitten onkin järkytys, kun lääkäri ilmoittaa, että kaikki keinot on käytetty, Parttimaa sanoo.

Myös vakavasti sairastuneen läheisten usko joutuu koetukselle. On raskasta katsoa avuttomana rakkaan ihmisen kärsimystä. Kaikkea kipua ei aina saada tainnutettua, vaikka kivunhoito on nykyään tehokasta. Miksi Jumala ei paranna? Kipeitä kysymyksiä ei voi ohittaa.

– Kysymykset on hyvä sanoa ääneen. Meidän tehtävämme on kuunnella ja auttaa niin potilasta kuin läheisiä käsittelemään vaikeita tunteita, papit sanovat.

– Yksi elämän pahimpia paikkoja on olla kuolevan läheisen sängyn vierellä, kun mitään ei voi tehdä. Kiitän usein potilaan läheisiä, että he jaksavat olla siinä, Kari kertoo.

Hän on itse joutunut kokemaan läheisen kärsimyksen, kun hänen Martti-puolisonsa sairastui syöpään ja menehtyi loppukesällä 2023.

– Uskoin, että Jumala auttaa, ettei hän ota Maraa pois. Mutta lopulta oli pakko nöyrtyä siihen, että toisin kävi. Syöpä koskettaa niin monia, miksei siis myös meitä. Miksi minä tai Mara olisimme jotenkin erityisiä?

– Jumala sallii sairauden, kärsimyksen ja kuoleman – en tiedä miksi. Mutta jollain tavalla hän kantaa meitä siinä kaikessa, Kari uskoo.

Sairaalassa ihminen on riisuttu omista vaatteista, titteleistä ja asemasta. Olo on usein heikko ja avuton. Vakavasti sairastunut kaipaa läheisyyttä.

– Meidän tehtävämme on vakuuttaa, että hänestä pidetään huolta. Olemme hänen vierellään ja uskon, että Jumala on läsnä myös. Pidän sairasta usein kädestä tai silitän jalkaa peiton päältä, Kari kertoo.

– Pyrin katsomaan potilasta silmiin, jos se vielä on mahdollista. Katsekontakti viestii, että olemme siinä yhtä arvokkaina riippumatta hankalasta olosta, Parttimaa jatkaa.

Toisen ihmisen rauhallinen ja myötätuntoinen läheisyys lohduttaa sairasta. Usein potilaat liikuttuvat kyyneliin saakka. Sairaalapapeilla onkin aina nenäliinapaketti mukana.

Elämän päättymisen lähestyessä papit saattavat kysyä potilaalta, pelottaako kuolema. Usein heille vastataan, että kuolema ei pelota, mutta kuoleminen pelottaa. Tai sanotaan, että välit ovat kunnossa yläkertaan. Kuolemasta ei mielellään puhuta.

Jotkut torjuvat ajatuksen kuolemasta kokonaan. Papit arvelevat, että silloin ihminen ei pysty käsittelemään asiaa ja ehkä pelkää, että kuolemasta puhuminen kutsuu kuolemaa. Jotkut vihastuvat, jos läheiset kysyvät heidän ajatuksiaan kuolemasta. He luulevat, että heistä halutaan eroon.

– Potilaat saattavat kokea, että toivo häviää, jos lääkäri tai hoitaja mainitsee kuoleman. Mutta vaikka ihminen eläisi vahvasti, kuolemasta pitäisi puhua enemmän. Nyt se on vain mörkö jossain kaukana, Kari pohtii.

– Me sairaalapapit olemme juuri sitä varten, että puhumme myös kuolemasta potilaiden kanssa. Se on meidän tärkeimpiä juttujamme, Parttimaa painottaa.
Potilas ei yleensä halua rasittaa läheisiään puhumalla kuolemastaan, eivätkä läheiset aina kestä puhua kuolemasta sairaan kanssa.

Sairaalapapit menevät yleensä potilaan luokse potilaan pyynnöstä. Poikkeuksena on syöpäosasto, jossa pappi voi käydä tervehtimässä potilaita ilman pyyntöä. Joskus hoitohenkilökunta kysyy potilaalta, haluaisiko tämä tavata pappia. Kaikessa toimitaan potilaan ehdoilla, uskoa ei koskaan tuputeta.

– Voimme kysyä, tuntuisiko rukous luontevalta tai saanko siunata sinua. Harva kieltäytyy siunaamisesta. Monet kokevat turvalliseksi Isä meidän -rukouksen. Pyydän usein läheisiä osallistumaan potilaan siunaamiseen. Suuri osa heistä kokee sen hyvänä, Kari kertoo.

Sairaalapapin työllä on raskas puolensa, mutta työn merkityksellisyys antaa voimaa.

– Kuoleman varjo kulkee aina mukana, mutta se varjo saa elämän lahjan kirkastumaan. On arvokasta ja ihanaa kuulla, kuinka rikkaan elämän ihmiset ovat saaneet elää, Parttimaa sanoo.

– Koen, että Pyhä Henki antaa voimaa ja johdattaa sinne, missä meitä tarvitaan. Emme mene yksin potilaan luokse. Työ on vahvistanut uskoa, että kuoleman jälkeen meitä odottaa jokin ihana, Kari hymyilee.

Marjo Parttimaa ja Niina Kari puhuvat sairastumisesta ja uskosta Sunnuntaivuoro-videohartauden jaksossa 11. Suorat linkit seurakunnan Youtube-kanavalle löytyvät osoitteesta jyvaskylanseurakunta.fi.

Tiesitkö?

Sairaalasielunhoitoa 100 vuotta

• Ensimmäinen Suomen ev-lut. kirkon sairaalasielunhoitaja Kullervo Ilmonen aloitti työnsä Lapinlahden sairaalassa vuonna 1925. Jyväskylässä ensimmäinen sairaalapappi aloitti vuonna 1957.
  
• Sairaalapappeja on Suomessa noin 120. Jyväskylän seurakunnan neljä sairaalapappia toimivat Novan sairaalassa ja Kyllön terveysasemalla. Heidän yhteystietonsa löytyvät seurakunnan verkkosivuilta jyvaskylanseurakunta.fi/sairaalapapit.

Artikkeli Ethän ota häntä pois julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Meidän omat joulukiireemme ja jouluruokamme ja joulujuhlamme usein kätkevät adventin aikaan liittyvän paaston merkityksen. Adventin aikaan voisi kuulua jouluvalmistelujen lisäksi esimerkiksi ruokailujen säännöstelyä ja omastaan antamista, enemmänkin kuin vain omaisille annettavien joululahjojen muodossa. Se tarjoaa mahdollisuuden luopua jostakin ja pidättäytyä vaikkapa ostamasta sellaisia tavaroita, jotka tiedämme jo etukäteen tarpeettomiksi tai kertakäyttöisiksi.

Adventtipaaston aikana voimme erityisellä tavalla hiljentyä kuulemaan Jumalan puhetta meille, mm. käymällä kirkossa ja hiljentymällä rukouksessa, voimme erityisellä tavalla tutkistella itseämme Raamatun tekstien äärellä ja katua vääriä tekojamme – tai oikeiden tekojen tekemättömyyttä – sanojamme ja ajatuksiamme. Paasto on mahdollisuus arvioida ja tarkentaa oman elämämme tärkeysjärjestystä.  Samalla se muistuttaa meitä lähimmäisen rakastamisen ja heille tehtävän hyvän merkityksestä.

Odottava valvoo

Adventin aikana meidän on siis hyvä kilvoitella kristityn elämässämme. Mutta adventin ajan paastolla – riippumatta siitä, millaisen muodon se itse kunkin meistä elämässä saa – on toinenkin tehtävä: se muistuttaa meitä hengellisesti valveilla pysymisen merkityksestä (Luuk. 12:35). Sana ”adventti” tulee sanoista adventus Domini, Herran tuleminen. Jeesuksen sanat tämän vuoden 2. adventtisunnuntain evankeliumitekstissä (Luuk. 12:35–40) ovat vakavat ja osuvat suoraan meidän usein kiireiseen elämäntapaamme joulua edeltävinä päivinä.

Taivaallinen isäntä, Jeesus, on vain tilapäisesti poissa, mutta hän on luvannut tulla takaisin, ja sen tulisi vaikuttaa siihen, mitä me teemme tänään ja huomenna, adventin aikana ja joka päivä. Vaikka odotus venyisi kuinka pitkäksi tahansa, meidän tehtävämme Luukas 12:36 mukaan on odottaa isäntämme Jeesuksen paluuta, niin että voimme heti hänen saapuessaan avata hänelle elämämme ovet ja ottaa hänet vastaan.

Jae 40 asettaa meidät merkittävän haasteen eteen: ”Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista.” Se on tärkeä muistutus omasta erehtyväisyydestämme: juuri silloin, kun me aavistamme, tai me luulemme, tai me arvelemme, tai meistä vaikuttaa siltä (kreikan verbillä dokeō on monia merkityksiä), että Ihmisen Poika ei tule, niin juuri silloin Jeesus tulee. Silloin ei ole aikaa suurempiin eikä pienempiin joulusiivouksiin tai rästitöiden tekemiseen, vaan meidän on syytä olla valmiita kohtaamaan hänet.

Kaikki ei sittenkään ole meidän käsissämme

Ja kuitenkin me kenties mieluummin haluaisimme hallita jouluamme. Monella onkin omasta mielestään joulun vietto hallinnassaan. Mehän tiedämme, että joka vuosi 24.–25.12. välisenä yönä Jeesuksen syntymää juhlitaan. Me valmistaudumme ja suunnittelemme oman joulumme ja sen vieton aikataulun. Me hallitsemme joulumme, kun Jeesus on pieni avuton vauva Betlehemissä, joka ei pyydä meiltä mitään. Ja kuitenkin seimen lapsi on kaiken keskus ja joulun herra. Joulussa keskeisintä on Jumalan ihmiseksi tuleminen ja se, miksi Jumala tuli ihmiseksi.

Nikean uskontunnustus sanoo asian tiivistetysti: Jeesus Kristus syntyi ihmiseksi ”meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden”. Adventin aika ja Jumalan ihmiseksi tuleminen ovat lahja meille ihmisille. Ihmeellistä on se, että sen sijaan, että me ihmiset alkaisimme Jeesuksen palatessa palvella häntä, joka on isäntä ja Herra, hän pyytää meitä palvelijoita käymään pöytään ja hän alkaakin palvella meitä! (Luuk. 12:37). Hämmästyttävä osien vaihto, joka kertoo siitä, millainen Jumala on: hän on rakkaus ja kaiken alku ja loppu, elämämme antaja ja ylläpitäjä. Seimeen syntynyt Jeesus on kaikkien ja kaikkein paras joululahja – tänäkin jouluna.

Artikkeli Valkoisesta violettiin – miksi? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.