Parisuhteessa voi olla vuorovaikutusongelmia, mikä voi ilmetä riitelynä, mykkäkouluna tai yhteyden katoamisena. Usein tapaamisten aiheina ovat myös elämänvaiheisiin liittyvät kriisit tai psykososiaaliset vaikeudet. Elämänvaiheisiin liittyvät kriisit tarkoittavat esimerkiksi lapsen syntymää, lapsettomuutta, tyhjää pesää tai eläkkeelle siirtymistä.

Kaiken perustana on läheiseen ihmissuhteeseen liittyvät tarpeet – tulenhan nähdyksi, kuulluksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi? Kouvolan perheneuvonnan työntekijät muistuttavat, että asioista kannattaa aina puhua. Jos jokin asia alkaa vaivata, se kannattaa rohkeasti ottaa puheeksi puolison kanssa. Tärkeää on pyrkiä puhumaan rauhallisessa mielentilassa, eikä riidan keskellä. Jos tunteet kuumenevat keskustelun aikana, on hyvä ottaa pieni erätauko, vetää henkeä, ja palata asiaan sitten, kun molemmat ovat rauhoittuneet. Keskustelulla on voima avata parisuhteen lukkoja, sillä se lisää ymmärrystä itseä ja toista kohtaan. Tärkeää on muistaa myös suhtautua kriittisesti omaan ajatteluun, sillä moni riita saa alkunsa virheellisistä tulkinnoista.

PERHENEUVONNASSA nähdään positiivisena muutoksena se, että nuoret hakevat apua herkemmin kuin aiemmat sukupolvet. Nuorilla on taitoa ja halua puhua tunteista. Vanhemmat panostavat lapsiin ja vanhemmuuteen paljon, ja tuoreet isät ovat aiempaa aktiivisempia.

Huolestuttavana suuntana nähdään monien palveluiden heikentyminen, mikä heijastuu myös perheneuvonnan työhön, sillä perheneuvonta on osa paikallista auttamisverkostoa. Perheneuvonnassa on myös huomattu, kuinka maailmalta kantautuvat sotauutisoinnit luovat ulkoista turvattomuutta. Myös huoli työpaikoista ja taloudesta on kasvanut.

KOUVOLAN perheneuvonnassa työskentelee kolme perheneuvojaa ja erityistyöalojen päällikkö Mia Räty, joka tekee myös asiakastyötä.

– Työmme ydin on kunnioittava ja arvostava kohtaaminen sekä ihmisistä välittäminen. Katsomme avarasti suhteiden ja seksuaalisuuden monimuotoisuutta. Arvostamme ihmisten rohkeutta tulla puhumaan ulkopuoliselle omista, hyvin henkilökohtaisista asioista. Me perheneuvonnan työntekijät olemme ylpeitä kirkosta, joka tarjoaa tällaisen ilmaisen ja laadukkaan palvelun, jonka kautta seurakunta tulee lähelle ihmisten arkea.

Juhlaluento Maria-salissa

Miksi rakkaus kompastuu pikkujuttuihin? Miten parisuhteessa säilytetään hyvä tunneyhteys? Tule Kouvolan seurakuntakeskuksen Maria-saliin tiistaina 14.4. klo 18-19.45 kuuntelemaan juhlaluentoa aiheesta ”Rakkauden logiikka – miksi rakkaus kompastuu pikkujuttuihin ja miten päästä yhteyteen”. Luennoitsijana on psykologi, tunnekeskeinen paripsykoterapeutti ja tietokirjailija Eira Eklund-Mikola. Kouvolan perheneuvonnan 50-vuotisjuhlakahvit ovat tarjolla sadalle ensimmäiselle klo 17-18.

Artikkeli Perheneuvonnasta avaimia parisuhteen lukkoihin julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

”Halusimme olla lähempänä lastemme perheitä”

Kun Markku Halttunen, 69, jäi ammattikorkeakoulun opettajan työstä eläkkeelle kuusi vuotta sitten, joutilaisuuteen ei ollut aikaa. Päivät täyttyivät mieluisasta projektista entisen kotikylän, Rautalammilla sijaitsevan Kerkonkosken kyläkirjan parissa. Parinkymmenen kirjoittajan teksteistä koostuva Halttusen toimittama kirja valmistui kesällä 2022.

– Sitä oli odotettu ja 450 kappaleen painos myytiin parissa kuukaudessa, mies kertoo.

Seuraava juttu oli muutto Varkaudesta entiseen opiskelukaupunkiin Jyväskylään. Sinne Halttusta ja puolisoa vetivät heidän kolme lastaan perheineen. Kullakin lapsella on kolme lasta, joten hoitoapu on tarpeen.

– Kyllästyimme ajamaan kahden kaupungin väliä ja halusimme olla lähempänä lastemme perheitä, jotta voimme olla helpommin apuna. Yhdessä perheessä on 10-vuotias Down-lapsi, joka tarvitsee tavanomaista enemmän huolenpitoa. Siellä laitamme ruokaa ja olemme lastenhoitoapuna joka toinen viikko iltaisin.

Halttusella riittää aikaa ja halua toimia muiden hyväksi. Hänellä on kokemusta vapaaehtoistehtävistä jo parinkymmenen vuoden ajalta. Punaisen ristin ja seurakunnan järjestämän ystäväpalvelukurssin hän suoritti vuosia sitten Varkaudessa, Jyväskylässä hän on löytänyt vapaaehtoishommia kyselemällä.

– Vapaaehtoistyö varmasti helpottaa siirtymistä pois työelämästä ja vähentää tunnetta tarpeettomaksi jäämisestä. Tehtävää riittää, mutta itse on oltava aktiivinen, jotta löytää sopivan tehtävän, Halttunen tietää.

Diakoniatyön ystävätoiminnassa hän on tutustunut moniin ihmisiin ja heidän erilaisiin tilanteisiinsa. Kerran viikossa hän käy ulkoilukaverina ikäiselleen huonosti liikkuvalle miehelle. Kävelylenkki onnistuu niin, että miehet ajavat vuorotellen sähkömopolla, vuorotellen kävelevät rollaattorin kanssa.

Halttunen toimii myös Nälkäpäivän ja Yhteisvastuun lipaskerääjänä. Parasta siinä ovat satunnaiset juttuhetket.

Itse on oltava aktiivinen, jotta löytää sopivan tehtävän.

– Etukäteen ei tiedä, kuka tulee juttelemaan tai laittaa rahaa lippaaseen. Se voi olla vanha tai joskus nuorikin.

Lisää juttukavereita on löytynyt Kortepohjan seurakuntakeskuksessa kokoontuvasta miestenpiiristä. Siellä on juteltu muun muassa kansalaissodasta ja miten siitä ajasta ovat kunkin vanhemmat tai isovanhemmat kertoneet. Joskus on aiheena ollut jokin elokuva, joskus kirjailijapappi Matti J. Kurosen ajatukset.

Halttunen pyöräilee ja pelaa talvisin kerran viikossa lentopalloa. Kesällä hän soutaa Jyväsjärvellä ja talvella luistelee Nisulan kentällä. Lukemiseenkin liikenee aikaa, parhaillaan on menossa Juha Hurmeen Sampo. Erityisesti paikallishistoria kiinnostaa miestä.

Halttunen kehuu uuden kotikaupunkinsa kirjastoa ja pyöräteitä. Mäkinen maasto ei haittaa, kun huristaa sähköpyörällä. Yksi juttu oli paremmin Varkaudessa. Siellä eläkeläiset saavat matkustaa tiettyyn aikaan päivästä bussissa ilmaiseksi.

Eläkeläinen sanoo osaavansa myös levätä. Hän ottaa päivätorkkuja ja ihmettelee pieniä asioita. Lapsenlapsen kanssa riittää ihmettelemistä, niin hänen kehityksessään kuin ympäristössäkin.

– Merete Mazzarellan eläkkeelle jäämistä käsittelevässä teoksessa Matkalla puoleen hintaan on luonnontutkija Carl von Linnén ajatus ”Ihmettele kaikkea, myös kaikkein vähäpätöisintä”.

Uusia ystäviä löytyy joka puolelta

Eläkkeelle jääminen avasi vapauden valtakunnan.

– Tuntui kummalliselta, että sai tehdä mitä haluaa, muistelee jyväskyläläinen Paula Kupari, 76, kolmentoista vuoden takaista eläkkeelle jäämistään.

Hän ehti työskennellä lähes 40 vuoden ajan psykologina työvoimatoimistossa. Työvuosiin sisältyi myös kouluttamista ja ryhmien ohjaamista. Mieluisasta työstä eläköitymistä helpotti kaksi pientä lapsenlasta, joiden parissa eläkkeelläkin oli tärkeää tehtävää.

– Olen kiitollinen, että sain tehdä työtä aikana, jolloin asiakkaan kanssa sai keskustella niin monta kertaa kuin oli tarpeen. Nykyisin kaikki on paljon rajoitetumpaa ja psykologeja on vähemmän.

Työelämän muutosvauhti ja vaatimukset näyttävät eläkeläisestä hurjilta.

– Välillä tulee melkein syyllinen olo, kun seuraan myös omien lasteni kautta työelämän vaatimuksia, että olenko tosiaan ansainnut tämän vapauden. Toisaalta puhe siitä, että eläkeläiset ovat vain kuluerä ja vanhusten hoitoon kuluu hirveästi rahaa, tuntuu pahalta.

Työkavereista monet tulivat Kuparille läheisiksi, ja hän pitää yhä muutamiin heistä yhteyttä. On kirjapiiriä, kahvihetkiä ja yhteisiä matkoja.

Aktiivisen naisen eläkevuosiin on mahtunut monenlaista. Oppimisen iloa on tuottanut esimerkiksi uuden värisävyn tai työtavan löytäminen kansalaisopiston maalauskursseilla. Liikunta on pienestä pitäen kuulunut Kuparin elämään. Jumpparyhmät, sauvakävely, ympärivuotinen pyöräily, retkeily, puuhailu mökillä ja puiden pilkkominen miehen kanssa pitävät kunnon hyvänä.

– Ilman liikuntaa en voisi elää, Kupari sanoo.

Metsä ja luonto ovat Koillismaalta kotoisin olevalle naiselle tärkeitä. Onneksi kotiovelta avautuvat lenkkipolut Palokan hienoihin maastoihin.

Välillä tulee melkein syyllinen olo.

Puuhommien ja lenkkeilyn lisäksi lukeminen ja yhteiskunnallisten asioiden seuraaminen ja niistä keskusteleminen – välillä saunan lauteilla – ovat Paulan ja puolison yhteisiä harrastuksia.

Kuparille on luontaista saada yhteys ihmisiin ja ystävystyä heidän kanssaan. Yksi uusi ystävä on 94-vuotias sokeutuva nainen, jota Kupari käy tapaamassa hoivakodissa viikoittain.

– Hän on ihana ihminen ja meistä on tullut hyviä ystäviä. Hänkin on maalannut ja harrastanut liikuntaa ja on kiinnostunut päivän politiikasta. Puhuttavaa riittää.

Toinen uusi ystävä on leskeksi jouluna jäänyt 89-vuotias serkku Rovaniemeltä. Hänen luonaan Kupari on vieraillut ja kirjoittaa parhaillaan tarinaa serkun elämästä.

– Nämä ystävät ovat liikkuneet paljon koko ikänsä. Arvelen, että liikunta voi ehkäistä muistisairauden puhkeamista.

Kaikkein ihaninta eläkkeellä on lastenlasten kanssa touhuaminen. Heitä Kupareilla on neljä, iältään 7–16-vuotiaita. Lisäksi on kaksi bonuslapsenlasta. Teinien kanssa on keksittävä uusia tapoja pitää yhteyttä.

– Se voi olla yhdessä leipomista, tietovisailua tai tekstiviestejä mielenkiintoisista ohjelmista. Mökille lapsenlapset tulevat mielellään ja tykkäävät uida. Kouluasioistakin juttelemme ja autamme tarvittaessa koulutehtävissä. Yksi lapsista on kehitysvammainen, mikä on avannut meille uuden maailman.

Eläkkeellä on aikaa tutkailla suvun historiaa. Kuparista olisi tärkeää jutella omien vanhempien kanssa, kun se vielä on mahdollista, ja kirjoittaa muistiin heidän historiaansa. Monen eläkeläisen vanhemmat elävät vielä, mutta usein kysymykset heräävät, kun vanhuksia ei enää ole. Tähän Kupari havahtui itsekin kirjoittaessaan muistiin tapahtumia nuoruudestaan. Nyt hän kirjoittaa oman perheensä tarinaa. Se on lastenlapsia tai heidän lapsiansa varten, jos he joskus haluavat tietää juuristaan.

Eläkevuosina Paula Kupari on löytänyt polkuja myös seurakuntaan. Hän rohkaistui kirjoittamaan viestin seurakuntaan ja ehdottamaan Palokan kirkolle naisten keskusteluryhmää. Kuparille yllätykseksi pappi kutsui hänet juttelemaan ja niin papin, diakonin ja Kuparin ohjaamana syntyi syksyllä 2022 Nainen roolien pyörteissä -ryhmä. Siihen ilmoittautui kahdeksan naista, juuri sopiva määrä.

– Ihmisillä on suuri tarve puhua syvällisesti elämän tärkeistä kysymyksistä. Siihen ei tunnu löytyvän tilaisuutta tai rohkeutta, helposti puhutaan vaan esimerkiksi televisio­sarjoista, Kupari pohtii.

Toisinaan tekemisen mielekkyys katoaa

Runoja, lauluja, vieraita kieliä, kuntoilua, talkoita. Arto Hjeltiä, 70, voi kuvata energiseksi eläkeläiseksi.

– Ei kannata antaa itsensä rapistua, hän sanoo ja kannustaa pitämään huolta niin fyysisestä kuin henkisestä ja hengellisestä kunnosta. Silloin vapaudesta voi nauttia.

Yksi Hjeltin harrastuksista on runonlausunta. Runo on hänen mielestään kuin taideteos, jota katsellessa löytyy aina uutta. Säkeitä ulkoa opetellessa aivot pysyvät virkeinä.

– Ulkoa oppiminen vaatii lukemattomia toistoja. Kun runo sitten elää mielessäni, voin alkaa miettiä, mitä runoilija on sillä halunnut välittää ja miten osaan sen ilmaista. Runon tunnemaailmaan eläytyessäni käyn läpi omia tunnemuistojani. Se on avannut tunnelukkojani ja hoitanut mieltäni muutenkin, Hjelt kertoo.

Hänestä on hyvää harjoitusta oppia ilmaisemaan tuntemuksiaan ihmisten edessä. Hän harjoittelee lausumista usein peilin edessä, jotta osaisi ilmaista runon viestin kehollaankin.

Arto Hjelt aloitti runonlausunnan 14 vuotta sitten. Hän kiittää vaimoaan, joka näki miehensä lahjat ja kannusti tätä menemään mukaan kansalaisopiston Riimi ja draama -ryhmään. Muutaman vuoden jälkeen mies liittyi Jyväskylän Sana-Sepot -lausuntaryhmään.

Eläkkeelle jääminen kahdeksan vuotta sitten tuntui Hjeltistä helpotukselta, sillä opettajan työ oli hänestä muuttunut liian tietokonepohjaiseksi. Hän opetti Jyväskylän maalaiskunnan ja Jyväskylän lukioissa matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa. Muutoin työ eläväisten oppilaiden ja mukavien kollegojen kanssa oli mieluista.

Nautin tekemisen meiningistä, jossa hurtti huumori höystää työtä.

Hyvissä ajoin ennen eläkkeelle siirtymistä Hjelt etsi kanavia korvaamaan koulutyön sosiaalisuutta. Kuusikymppisenä hän aloitti kuntosaliharrastuksen Vaajakosken Wellamossa. Reissulla virkistyy mielikin, kun saa turista miesten kanssa saunassa. Kuntoa Hjelt hoitaa myös pitkillä kävelylenkeillä. Verenpaine, kolesteroli ja verensokeri pysyvät hänen mukaansa parhaiten aisoissa liikunnalla.

Mies on jatkanut eläkkeellä venäjän ja heprean kielen opiskelua. Venäjä tuli hänelle tutuksi jo 1990-luvulla ystävyyskoulutoiminnan kautta ja kielitaito karttui työväen­opiston kursseilla. Hepreasta hän innostui vuoden 2012 Israelin-matkan jälkeen ja hakeutui peräti kahdeksan kertaa kesäisin heprean oppiin Israeliin kibbutsille.

– Se johtunee uupumuksesta tai tämän ikävaiheen muusta syvemmästä elämän käymisprosessista, jonka huomaan vasta tuon kokemuksen myötä. Uusi näkökulma johonkin tekemiseen löytyy pysähtymisen ja elämän rajallisuuden ymmärtämisestä ja kiitollisuudesta, että vielä saan olla elossa.

– Nyt keväällä on ihana katsella tätä vihreyttä ja kuunnella lintujen kirkasta laulua kotona, metsässä, laiturilla. Osaan kyllä pysähtyä ja nauttia tästä, vaikka olen myös usein malttamaton.

”Päivärytmi kannattaa suunnitella etukäteen”

Eläkkeelle jäämiseen kannattaa valmistautua hyvissä ajoin ja suunnitella eläkepäiviin säännöllinen päivärytmi. Samalla mieli prosessoi työroolista irti päästämistä.

Tätä mieltä on professori Sari Stenholm Turun yliopistosta. Hän johtaa laajaa pitkittäistutkimusta, jossa selvitetään eläkkeelle siirtyneiden muutoksia elintavoissa, terveydessä ja toimintakyvyssä.

Stenholm korostaa, että eläkkeelle siirtyminen on yksilöllinen kokemus riippuen esimerkiksi siitä, kokeeko ihminen pääsevänsä tai joutuvansa eläkkeelle. Kaikkien odotukset eivät toteudu monista eri syistä.

Yksi selkeä riskitekijä eläkkeelle siirtymisessä on Stenholmin mukaan sosiaalisten suhteiden väheneminen. Ne saattavat hävitä lähes kokonaan, jos työllä ja työyhteisöllä on ollut eläkkeelle siirtyneelle erittäin suuri merkitys eikä muita ihmissuhteita ole juuri ollut. Yksinäisyys lisää tutkimusten mukaan riskiä mielenterveyden häiriöihin ja ne voivat altistaa epäterveellisille elintavoille sekä tiedon käsittelyn heikkenemiselle.

– Jokainen tarvitsee muita ihmisiä, Stenholm painottaa.

Stenholmin johtaman tutkimuksen merkittävimpiä myönteisiä tuloksia on unen parantuminen eläkkeelle. Yöuni pitenee ja univaikeudet helpottuvat, kun työstressi jää pois. Monilla myös liikunta lisääntyy eläkkeellä.

Eläkeiässä monet myös käyvät läpi elämäänsä ja pyrkivät ymmärtämään tapahtunutta.

Ikäihmisten mielenterveyden asiantuntija Sonja Maunun­aho Mieli ry:stä sanoo, että oman elämän näkeminen tarkoituksenmukaisena kokonaisuutena tuo monille kokemuksen merkityksellisyydestä.

– Pitkä elämä tuo itsetuntemusta ja suhteellisuudentajua.

Maununahon mukaan yhteyden kokeminen on ­elin­tärkeää. Se voi syntyä läheisistä ihmissuhteista tai kuulumisesta sukupolvien ketjuun tai muihin itselle tärkeisiin yhteisöihin. Myös toisten auttaminen tuo monen eläkeläisen elämään merkityksellisyyttä.

– Mielestäni tarvitaan enemmän julkista puhetta siitä, miten monin tavoin ikääntyneet toimivat yhteisöidemme hyväksi ja tuovat merkityksellisyyden kokemuksia toisille.

Tiesitkö?

• Jyväskylässä on noin 35 000 eläkeläistä.
• Suomessa eläkeläisiä on noin 1, 6 miljoonaa.
• Työeläkkeelle siirrytään keskimäärin 63-vuotiaana. Eläkkeellesiirtymisikä on noussut nopeasti. Vuonna 2002 eläkkeelle jäätiin keskimäärin alle 59-vuotiaina. Vuosittain eläköityy noin 40 000 suomalaista.
• Eläketurvakeskuksen (ETK) tutkimuksen mukaan suurin osa kokee elämänlaatunsa paranevan eläkkeellä. Sen sijaan toimeentulon koetaan heikentyneen.

Artikkeli Sitten eläkkeellä… julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Merja sanoo, että pitkäkestoisen odotusmatkan aikana varsinkin Tuomas-messut Inkeroisten kirkossa tulivat tärkeiksi. Niissä illoissa hän viestitteli vahvasti Jumalalle: Mikä on sinun tahtosi? Annatko meille lapsen?

Tuomas-messuja on järjestetty jo kolmen vuoden ajan, useimmiten Inkeroisten kirkossa. Merja on palvellut niissä joskus juontajana, joskus tekstien lukijana tai muussa vapaaehtoistehtävässä.

LÄHES KYMMENEN VUODEN lapsettomuuden jälkeen saatu rukousvastaus sai paikkakunnalla paljon huomiota, sillä maakuntalehti julkaisi syntyvien sarjassa Helgasta jutun. Luottamushenkilöt ja kirkkovieraat saivat muutaman kuukauden päästä oman piristyksensä yhteisiin tapaamisiin, kun vauva matkasi kopassa paikalle.

– Ei Helgasta voinut sanoa häiriötä olleen, sillä pikkuneiti oli harvinaisen rauhallinen ja sopeutuva – vaikka kopan ympärillä kuhinaa riittikin.

Kiitosaihe on ollut sekin, että lapsi on touhukkuuden ohella terve. Ei tarvita mitään erityistä ruokavaliota. Yhdeksänkymmenen lehmän maitotilalla lapsi on mukana miltei kaikessa. Erään tutkimuksen mukaan maatilaympäristö eläimineen, kissoineen ja koirineen on terveyttä vahvistava tekijä. Muutkin ovat tehneet Helgasta omia huomioitaan. Piispan tapaamisen yhteydessä Lehtomäen Elina sanoi panneensa merkille, että aina kun musiikki lähti soimaan, Helgan ilme muuttui. Olisiko taustalla kiinnostus musiikkiin, jota Merjan suvusta löytyy? Eno on korvakuulolta soittava pelimanni, kuten aikanaan myös vaari oli. Merja on itseoppineena tuntenut vetoa pianoon ja haitariin.

MERJAN OMAT JUURET johtavat kanta-Kouvolaan. Lapsuuskoti oli perusluterilainen, mutta varsinkin isovanhempien kautta hengelliset asiat ovat syöpyneet mieleen ”aina selvinä ja tärkeinä”. Tyttökerhossakin tuli käytyä, ja ennen 1999 Anjalaan muuttoa Merja ehti opiskella sähköasentajaksi, mutta myös nuorisotyötä yhteisöpedagogi AMK-tutkinnon kautta. Maatalousyrittämiseen ja karjatalousammattiin perehtyminen on tapahtunut työn ohessa.

Tällä hetkellä Merjan luottamustehtäviin kuuluvat oman seurakuntaneuvoston ohella toinen kausi kirkkovaltuustossa ja yhteisen kirkkoneuvoston varajäsenyys. Iltamenoja tuottavat myös sairaalasielunhoidon vastuuryhmä, Anjala-Inkeroisten kirkkopiiri, musiikkityön vastuuryhmä sekä useat maatalouteen liittyvät luottamustehtävät.

VAIKKA ARKI on täynnä hektistä tehtävästä toiseen kiiruhtamista, Merja kuvaa seurakuntasuhdettaan yhdellä sanalla: toivo. Siitä kumpuaa itselle uskoa, ja se on elämää kannatteleva voimavara silloin, kun on vaikeaa.

–Haluan nähdä seurakunnan kaikille kiireisille pysähdyspaikkana, jossa voi levähtää ja hiljentyä. Itselle messut ja ennen muuta ehtoollispöytä on paikka, jossa koen tulevani hoidetuksi.

–Aikaa ei jää paljoa Raamatun lukemiseen, mutta usein avatessani sen olen saanut sieltä juuri siihen hetkeen oikean, rohkaisevan sanan. Maailmantilanne ympärillä suorastaan kauhistuttaa, mutta haluan silti uskoa, että hyvä lopulta voittaa.

Äitiyslomalla ollessa Merja on voinut osallistua kokouksiin ja jumalanpalveluksiin tavallista helpommin. Normaalisti navettatöiltä kymmenen kirkkoon ehättäminen tekee tiukkaa.

Silloin apuna ovat radio, televisio tai muut striimit. Aika rientää siivillä, joten pitää muistaa tietoisesti huolehtia, ettei Helgan lapsuus ”vilahda ohi”. Se on hänelle tärkeä ja arvokas vaihe.

–Vanhemmuudesta puhutaan liian usein vain negatiivisia asioita korostaen. Silloin se hieno puoli, mitä itse olemme kokeneet, unohtuu. Oma merkityksensä on silläkin, mitä lapset aikanaan antavat vanhempien ikääntyessä.

MONIA PUHUTTAA juuri nyt Kouvolan seurakuntayhtymässä käynnissä oleva hallinnollinen muutosprosessi. Merja uskoo, että jollain aikavälillä päädytään yhteen seurakuntaan.

–Nyt ollaan liikkeellä hieman etuajassa, joten on aikaa tehdä parempia päätöksiä kuin jouduttaessa taloudellisten reaaliteettien edessä selkä seinää vasten. Otetaan vastuuta, näytetään esimerkkiä.

Artikkeli Helga on rukousvastaus julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kuusaalaisiksi tunnustautuvalle parille oma rakas kotikirkko olisi tietysti ollut mieluisin vaihtoehto, mutta myös Myllykosken kirkon tunnelma viehätti isosti.
– Vihkiminen oli hyvin persoonallinen ja henkilökohtainen tilaisuus. Niin mieliinpainuva, että käymme aina silloin tällöin katsomassa vihkikirkkoamme, Anthony tunnustaa.

HENGELLISET asiat ovat Helille ja Anthonylle läheisiä. Helin taustalta löytyy tyttökerhoa ja rippileirin isosena olemista. Tällä hetkellä he eivät ole aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa, mutta jumalanpalveluksissa ja musiikkitilaisuuksissa he käyvät, ja Radio Dei soi usein kotona.

Anthony on hyvin kiinnostunut hengellisistä asioista ja pohtii niitä paljon. Hän pitää nykytyylisistä jumalanpalveluksista.
– Meno on jäyhää, mutta niin sen pitääkin olla. En lähtisi kaupallistamaan niitä ja kosiskelemaan kevyellä tyylillä. Kevyt musiikki ei kuulu mielestäni kirkkoon.

Heli on samoilla linjoilla, eikä hän lähtisi muuttamaan mitään jumalanpalveluksen nykysisällöstä.
– Sanoma on tärkeä juuri sellaisena kuin se on. Yllättyisin jos kirjassa olevaa kaavaa lähdetään muuttamaan. Nykymaailman meno on aika erikoista, missä arvostetaan yksilöitä yhteisön sijaan.

BRANTBERGIEN arki on sisältänyt remontointia matkalla useasta asunnosta kohti yhteistä kotia. He löysivät toisensa yhteisessä työpaikassa, missä he toimivat opettajina. Yhteiseen vapaa-aikaan kuuluu sähly ja muu liikunta. Heli on saanut Anthonylta intoa myös uuteen harrastukseen.
– Olen uskaltanut alkaa laulaa. Tavoitteemme on tehdä yhteistä musiikkia.

Anthonylla on vahva bänditausta kitaransoiton ja laulun muodossa. Helillä pysyy vastaavasti kynä hyvin kädessä. Kun molemmilta löytyy runsaasti luovuutta, ovat toimivan duon ainekset koossa. Anthony avaa, mitä on luvassa.
– Syvällistä, elämänmakuista, suomenkielistä iskelmämusiikkia. Aiheet löytyvät ympäröivästä elämästä tai puolivahingossa jammaillessa.

Eikä tässä vielä kaikki, sillä aluillaan on myös kirja. Romaani syntyy sekin yhteisten kirjoitusprojektien tuloksena.

HÄÄMATKAN hääpari teki suunnitelmien mukaisesti Tallinnaan keväällä. Kesäloma piti sisällään erilaisia matkoja, ja joulun aikaan odottaa seuraava. Edessä on erilainen joulu reissussa ilman joulun hässäkkää.

Kouvolan seurakunnat järjestävät seuraavan yhteisen Hääpäivän 2.5.2025 Elimäen kirkossa. Heli ja Anthony kannustavat avioitumista miettiviä pareja tarttumaan mahdollisuuteen. Vaikka vihkimiset tapahtuvat puolen tunnin välein, ne ovat Anthonyn mukaan hyvin henkilökohtaiset ilman ”liukuhihnatunnelmaa”.
– Rohkeasti vaan ilmoittautumaan. On helppo ratkaisu, päivä ja paikka ovat valmiina, ja pienellä panostuksella saa perinteisen ja juhlavan tunnelman, Heli ja Anthony kannustavat.

Kouvolan seurakuntien Hääpäivässä 2.5.2025 Elimäen kirkossa pareja vihitään puolen tunnin välein. Hääpäivään ilmoittaudutaan 28.3.2025 mennessä p. 040 849 2612 (ma-pe klo 9–12) tai osoitteeseen elimaki@evl.fi. Pyyntö avioliiton esteiden tutkinnasta tulee tehdä 17.4.2025 mennessä osoitteessa esteidentutkinta.fi. Lisätietoja: kouvolanseurakunnat.fi/haapaiva.

Vaivattomasti vihille 2.5.2025

Artikkeli Avioliitossa soi yhteinen sävel julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Pirkon juuret ovat Karjalassa, ja hän vietti osan lapsuudestaan puheliaassa ja iloisessa sukuyhteisössä Saarijärvellä. Vaikka elämä oli vaatimatonta, tunteita näytettiin, ruokaa laitettiin ja toisista pidettiin huolta. Hänen vanhempansa kuitenkin erosivat, ja Pirkko jäi äitinsä ja veljensä kanssa Saarijärvelle asumaan.

– Isä hylkäsi meidät totaalisesti, eikä kertonut etukäteen mitään. Tämä asia on seurannut minua koko elämäni ja olen prosessoinut sitä muun muassa kirjoittamisen kautta, Pirkko toteaa.

Äitiään Pirkko kuvailee hersyväksi ja hyväntahtoiseksi karjalaisnaiseksi, jonka kanssa hänellä oli selkeät välit. Kun Pirkko oli 17, hänen äitinsä löysi uuden miehen ja muutti Harjavaltaan.

– Jäin nuorena itsekseni, mutta kirjoitimme toisillemme kirjeitä, ja kävin äidin luona kylässä.

Tilannetta ei sen kummemmin käsitelty. Äiti palasi asiaan vasta vuosien päästä, kun Pirkolla oli jo oma perhe.

– Äiti oli kylässä ja kysyi yllättäen, että enkös minäkin hylännyt sinut. Hämmästyin kysymystä kovasti. Hän vaikutti helpottuneelta, kun kerroin, että hänen lähtönsä ei ollut satuttanut minua. Se on ainoita vakavampia keskusteluja, joita kävimme äidin kanssa.

Jyväskylän kauppaopistossa opiskellessaan Pirkko tapasi miehensä Heikin. Miehen huumorintaju ja kielitaito tekivät Pirkkoon vaikutuksen, ja rakkaus roihahti saman tien. Topi syntyi 1968 ja Karoliina 1975, ja perhe eli mukavia naapureita ja leikkikavereita vilisevässä kerrostalossa hyvää, yhteisöllistä arkea.

Karoliinan mielestä hänen äitinsä on ihmisrakas esteetikko ja taitava tarinankertoja.

– Mukavimpia muistoja minun lapsuudestani ovat iltahetket. Minulla oli joka ilta nukkumaan mennessä sellainen lista, että lue satu, laula laulu tai tule viereen nukkumaan. Useimmiten äiti taisi tehdä ne kaikki. Lapinäidin kehtolaulu ja Makeasti oravainen olivat minun suosikkilaulujani silloin. Itse huomaan laulelevani, kun olen onnellinen.

Lauantaisin Veijon perheessä siivottiin. Karoliinasta oli ihana tulla illalla saunasta, kun äiti oli aina järjestänyt ja sisustanut asunnossa jotain uusiksi.

– Siitä on jäänyt kodikkuuden tuntu.

Olemme läheisiä
ja tuemme toisiamme.
Kaikkien tunteiden
ilmaiseminen on
sallittua ja suotavaa.

Karoliina harrasti valokuvausta jo lapsena ja haaveili näyttelijän ammatista. Äidin kanssa hän kävi teatterissa, konserteissa ja matkoilla. Lukion jälkeen Karoliina muutti Tampereen kautta Helsinkiin elokuva-alaa opiskelemaan ja pääsi töihin Åke Lindmanille.

– On paradoksaalista, että eräänä päivänä Åke katsoi minua ja sanoi, että minun pitäisi olla näyttelijä. Silloin tehtiin kuitenkin sotaleffoja, joissa kameran edessä oli vain miehiä. Åke oli upea ihminen ja mieletön ihmistuntija.

Helsingin vuosiin ajoittuu myös haastavin aika äidin ja tyttären suhteessa. Tuolloin Karoliinasta tuntui, että hänen äitinsä vaati häneltä liikaa huomiota. Hetken aikaa välejä koeteltiin. Karoliina muistelee, että hänellä oli tuolloin tarve saada valita itse, koska tapaa äitiään tai juttelee hänen kanssaan.

– Ehkä kaipasin omaa tilaa. Minun oli ollut vaikea hahmottaa oman elämäni rajoja. Äidillä ja isällä oli aina paljon harrastuksia, jotka olivat minustakin hienoja, mutta halusin löytää omat mielenkiinnon kohteeni ja arvoni.

Pirkko kertoo koettaneensa toimia niin, että kaikesta voi puhua – vaikka ei ollut saanut sitä mallia omasta lapsuudenkodistaan.

– Olemme keskustelleet hyvin rehellisesti. Äidin parhaita puolia on kyky ottaa palautetta vastaan, vaikeistakin asioista. Olen nähnyt äidissäni vuosien saatossa kauniin ihmisyyden kehityskaaren. Ihailen ja arvostan sitä kovasti, Karoliina sanoo.

Asuttuaan pääkaupungin vilinässä 20 vuotta Karoliina alkoi kaivata kotiseudulleen. Hän muutti takaisin Jyväskylään 2019. Siitä kolmen viikon päästä hänen isänsä kuoli äkillisesti. Hän oli sairastanut vuosia, ja Pirkko oli hoitanut häntä kotona.

Pirkko oli valmiiksi uupunut, mitä hän ei ollut tunnistanut, ja Heikin kuolema vei häneltä elämänhalun kokonaan. Hän oli pois kuvioista kaksi vuotta. Ei kirjoittanut, ei lukenut, ei pitänyt yhteyttä ystäviinsä.

– Yritin karkottaa kaikki ihmiset ja elämän pois.

Monien menetysten keskellä Karoliina piti sitkeästi äitiinsä yhteyttä ja auttoi häntä lepäämään vuosikausien väsymyksen pois. Suuressa roolissa olivat myös Pirkon ystävät.

– Oli ihana huomata, että kukaan äidin ystävistä ei kadonnut silloin, kun äiti sairasti, Karoliina sanoo.

Pikkuhiljaa Pirkko alkoi jälleen kirjoittaa. Voimat ja elämännälkä palasivat vähitellen. Nyt hän harrastaa, tapaa ystäviään ja järjestelee kauniita esineitä kodissaan.

Hän korostaa tyttärensä roolia paranemisessaan.

– Karoliina suojeli minua silloin, kun olin heikoilla.

– Olen kiitollinen ja ylpeä äidistäni. Hän on joutunut kestämään monia raskaita asioita, mutta hän on käsitellyt ne ihailtavan sitkeästi ja elämäniloisesti. Minusta me molemmat ansaitsemme vielä paljon kivoja juttuja yhdessä mukavien ihmisten kanssa. Toivo on kaikki, Karoliina summaa.

Artikkeli Taidetta ja tunteita julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Tikkakoskella asuvat Jenni, haastatteluhetkellä vielä Jenni Kivimäki, ja Niko Saarinen jäävät kysyt­täessä miettimään, kumpi heistä teki kolmisen vuotta sitten aloitteen. Toinen oli arvoituksellisesti jostakin lisännyt toisen kaverikseen Snapchat-sovelluksessa, vaikka he eivät tunteneet ennestään, eikä yhteisiä tuttaviakaan ollut.

Nimi näkyi aikansa kavereiden joukossa ilman erityistä yhteydenpitoa, kunnes Jenni jakoi erään julkaisunsa koko kaverilistalleen.

– Niko kommentoi jotain, ja siitä se tutustuminen lähti, Jenni muistelee.

Juttu alkoi luistaa, ja he huomasivat kummankin olevan vuosimallia 1997. Niko syntyi 6.6. ja Jenni 9.9.

Pari viikkoa viestiteltyään Jenni saapui Porista Nikon luo Muurameen, ja yhdessä oli hyvä olla. Samat asiat naurattivat, ja arvotkin osuivat yksiin.

– Juttelimme alusta alkaen tärkeistä perusasioista – muutakin kuin kuulumisia. Kohta totesimme, että yhtä hyvin voisimme muuttaa saman katon alle.

Molemmat halusivat perheen, ja pian oli selvää, että lapsi saisi tulla. Nyt esikoinen on vihdoin täällä, hartaasti toivottuna ja lääketieteen tuloksellisella avulla. Raskaustesti näytti onnellisesti positiivista ensimmäisen hedelmöityshoidon jälkeen. Jenni saattoi vihdoin ilmoittaa tulevalle isälle ilouutisen ja jo seiskaluokalla valmiiksi miettimänsä täydellisen nimiyhdistelmän.

Mietimme, että on parempi kertoa etukäteen, mitä on tiedossa.

– Sanoin Nikolle, että jos tulokas on tyttö, nimeksi tulee Aava Evelia. Nikolle se sopi, mutta hän halusi lisätä vielä keskimmäisen nimen, Heli, 22 vuotta sitten kuolleen äitini mukaan, tuore vanhempi taustoittaa.

Molempien suvut rakastuivat välittömästi tummatukkaiseen tulokkaaseen. Hoitajia riittäisi jonoksi asti.

– Ei tuo olisi meillä päivääkään, jos vain antaisimme tytön hoitoon, Niko toteaa.

– Sanovat, että voit tuoda, mutta ei tarvitse enää hakea pois, Jenni jatkaa huvittuneena.

Pienokainen aloitti uuden sukupolven Jennin puolella, ja Nikon suku iloitsee erityisesti tytöstä, koska ennestään löytyy kuusi poikalasta. Vauva tuntuu perineen äitinsä luonteen ja isänsä ulkonäön, vaikka tämä ei yhdennäköisyyttä itse myönnä huomaavansa.

Marraskuun vauvan tammikuiseen kastejuhlaan kutsuttiin pyöreästi 40 sukulaista ja ystävää. Samalla vieraille selvisi yllätys, että kasteen yhteydessä vietetään myös häät.

– Mietimme, että on parempi kertoa etukäteen, mitä on tiedossa. Suvut tapaavat toisensa nyt ensi kertaa, joten jännitystä riittää muutenkin, pariskunta kertoo ennen juhlaa.

Molempien mielestä nyt on tärkeää juhlistaa perhettä ja nimenomaan uutta, pientä ihmistä. Kumpikaan ei välitä suurista juhlista, ja häät menevät siinä sivussa.

Kuokkalan kirkko tuo juhlaan oman arvokkuutensa. Pari suunnitteli siellä etukäteen tilaisuuden ohjelmaa ja etenemistä yhdessä pappi Antti Hiltusen kanssa. Yhdistelmätoimitukseen ei toistaiseksi löydy vakiintunutta valmista mallia.

– Kasteen ja vihkimisen yhdistelmä on aika harvinainen, vaikka muutamassa olen jo ollut mukana. Tuplatoimitusta voi hyvin suositella pareille, jotka järjestävät lapselleen kastejuhlaa, mutta eivät ole vielä avioliitossa, Hiltunen huomauttaa.

Juhlapuheeseen on luvassa molempiin toimituksiin liittyviä teemoja. Lisäksi lopun rukouksessa huomioidaan kokonaisuus. Tapahtumat suunnitellaan soljumaan sujuvasti eteenpäin, oleellinen kummastakin toimituksesta nivotaan mukaan – ja juhlasta tehdään juuri tälle perheelle sopiva.

 He tuovat lapsensa kastettavaksi Jumalan lapseksi ja seurakunnan jäseneksi.

– Tällä kertaa vihkipari on ensin kanssani tapahtumien keskipisteessä. Sen jälkeen kummit ja vauva liittyvät mukaan, ja siirrymme kastemaljan ympärille puolikaareen, Hiltunen avaa toimituksen etenemistä.

Hääpari sitoutuu yhteiseen elämään ja perheelle rukoillaan Jumalan siunausta. Hiltunen näkee, että juhlan ytimessä on vanhempien halu antaa lapselleen kaikkea parasta ja tuoda turvaa elämään.

– He tuovat lapsensa kastettavaksi Jumalan lapseksi ja seurakunnan jäseneksi. Toisiinsa sitoutumalla he rakentavat lapselleen turvaa – vaikka avioliitto toki on vanhemmuutta laajempi asia.

Vauvan myötä pari halusi koko perheelle yhteisen sukunimen, koska se on kummallekin tärkeä asia.

– Kumpi tahansa nimi olisi käynyt molemmille, mutta Saarisen lopulta kirjasin kohdalleni avioliiton esteiden tutkinnan lomakkeeseen, Jenni toteaa.

Artikkeli Tuplasti syytä juhlaan! julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Näin kertoo kouvolalainen äiti kokemuksiaan Kouvolan seurakunnan tänä syksynä aloittamasta Pikkuhelppi-palvelusta. Helposti hoituva, uusia virikkeitä tarjoava ja luotettava palvelu osuu hänen mielestään hyvin lapsiperheiden tarpeisiin. Kahden tunnin aika riittää monen arkisen asian hoitamiseen. Palvelu on tarpeen, sillä usein tukena toimiva mummi ei pääse aina olemaan avuksi.

Mutta mikä tämä Pikkuhelppi oikein on, siitä kertoo Kouvolan seurakunnan lastenohjaaja Eetu Kotilainen.

– Tarjoamme ilmaista lastenhoitoapua perheille neuvola-, kauppa-, harrastus- tai muun käynnin ajaksi. Tai kun tuntuu siltä, että tarvitsee hetken aikaa itselle.

Tarpeita voi ja saa olla monia, sillä palvelu on tarkoitettu kaikille ilman sosioekonomisia perusteita. Kahden tunnin hoitojakso ajoittuu aamupäivään ja lapsen vanhempi päättää, missä hoito tapahtuu.

– Voimme olla seurakunnan tilassa, lapsen kotona tai ulkoilemassa. Menemme lapsen ehdoilla ja leikimme niitä leikkejä, mitä lapsi haluaa.

LELUT ja niillä leikkiminen on Kotilaisen mukaan hoitoon tulevien lasten ykkösjuttu. Hän on muiden seurakunnan lastenohjaajien tapaan koulutettu ammattilainen, joka osaa kohdata pienen lapsen. Noita kohtaamisia hänelle tulee päivittäin kymmeniä seurakunnan eri kerhoissa ja tapahtumissa.

Jo pidempään toiminut Lapsiparkki tarjoaa ryhmämäisen vaihtoehdon lapsille. Lapsiparkki on kerhomainen, vakituisena aikana samassa paikassa tapahtuva, 1–9-vuotiaille lapsille suunnattu toiminnallinen tapahtuma.

– Laulua, leikkiä ja soittoa sisältävä tapahtuma on hyvä tapa tulla mukaan seurakunnan toimintaan. Lapsiparkit ovat olleet erittäin suosittuja ja myös Pikkuhelpit ovat lähteneet mukavasti liikkeelle, lapset viihtyvät ja vanhemmat ovat tyytyväisiä.

Lapsiperheiden arki kulkee elämän- ja työtilanteen sekä päiväkodin, koulunkäynnin ja harrastusten muodostamassa yhtälössä. Kotilainen kertoo, että seurakunta tarjoaa palveluita eri vuorokaudenaikaan, jotta perheet voivat osallistua niihin oman elämänrytminsä puitteissa.

Pikkuhelppiä Kouvolassa
Helppiaikaa on tarjolla ma, ti, to ja pe klo 9-11 välillä. Tiedustelut ja ajanvaraukset p. 0400 885524 edellisen viikon torstaihin mennessä.

Pikkuhelppiä Kuusankoskella
Tiedustelut/ajanvaraukset puh. 040 679 0490/Johanna.

Artikkeli Pikkuhelpistä on isosti apua julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Maarit Rädyn ensimmäinen muistikuva pikkusiskosta:

­– Äiti oli synnyttämässä sairaalassa, ja minut vietiin hoitoon naapuriin. Siellä soi Edelweiss.

– Olin haltioissani, se kuulosti niin kauniilta ja on yhä lempikappaleeni. Se tuo aina mieleeni Mian.

Rätyjen kuopuksen syntymävuonna 1966 perhe asui Karkkilassa: isä Kalevi, äiti Saara, Joensuussa vuonna 1956 ja 1959 syntyneet Matti ja Maarit.

– Matin kanssa jaksoimme tapella pari viikkoa siitä, kumpi saa työntää vauvaa vaunuissa. Innostus lopahti, kun syksyllä aloitin koulun.

Mia Rädyn varhaismuistot osuvat Heinolaan, jonne muutettiin isän työn perässä.

– Muistan lapsuuttani hyvällä. Se oli vapaata, aktiivista ja luovaa aikaa. Oltiin kavereiden kanssa paljon ulkona.

Rädyn tyttöjen reilun kuuden vuoden ikäero vaikutti sen verran, että Maaritilla ja Mialla ei juuri ollut yhteisiä leikkejä tai kavereita.

Enemmän pikkusisko pääsi tutustumaan Maaritin ystäviin Kouvolassa, minne Rädyn perhe asettui.

19-vuotiaana uskoon tullut Maarit toi usein kavereitaan kotiin. Varhaisteini Mia seurasi isompiaan ihaillen.

– He näyttivät oikeasti tykkäävän toisistaan. Se rakkaus puhutteli.

– Minuunkin suhtauduitte niin kivasti, Mia hymyilee Maaritille.

MAARIT LÄHTI Pieksämäelle opiskelemaan kirkon nuorisotyönohjaajaksi. Mia löysi yhteisönsä Kouvolan seurakuntanuorista.

Kumpikin päätyi kirkon töihin, Maarit Kouvolan seurakunnan nuorisotyönohjaajaksi, Mia papiksi ja Kouvolan seurakuntayhtymän yhteisten erityistyöalojen päälliköksi.

– Emme konkreettisesti kulkeneet samoilla työkäytävillä samaan aikaan, siskokset toteavat.

– Työ ei meitä yhdistä. Suhteemme pohjavire on sisaruus ja usko sen bonus. Olemme samalla kartalla ja jaamme yhteistä uskoa.

Rätyjen lapsuus osui 60-70-luvuille, jolloin Suomi oli varsin erilainen maa. Vanhemmat uskalsivat vielä luottaa jälkikasvunsa vapauteen, lapset vipelsivät isoissa porukoissa pitkin metsiä ja maita mantuja.

Kaverit olivat erityisen tärkeitä, mutta perheenäkin oltiin yhdessä, metsässä suunnistamassa ja marjassa, juhlapyhinä vanhempien juurilla Pohjois-Karjalassa …

Isä työskenteli Kymi-yhtiöllä, äiti sihteerinä muun muassa kirkkoherranvirastossa.

Maarit muistaa sisaruksilla olleen eri roolit perheessä.

– Isä vietti paljon aikaa Matin kanssa urheilun parissa, minulla oli partio. Äidiltä opin kädentaitoja ja ehkä luovuuttakin, mutta en varsinaisesti ollut kummankaan tyttö.

– Minä taas olin selkeästi isän tyttö, Mia toteaa.

Kumpikaan ei muista lapsuudessa olleen suuria riitoja tai kokemusta toisten suosimisesta.

– Uskon lasten tasapuolisen kohtelun olleen vanhemmillemme tärkeää, Maarit pohtii.

– Ei syntynyt katkeruuden siemeniä, lisää Mia.

SISARUUS SYVENI samankaltaisten elämänvaiheiden myötä Kouvolassa.

Mia sai esikoisensa vuonna 1990 ja muistaa kyselleensä lastenhoitovinkkejä isosiskolta, joka jo oli äiti. Maarit ei tuota muista, mutta arvelee perheiden lähekkäin asumisen lujittaneen sisaruussuhdetta.

– Tuolloin vielä kyläiltiin. Mekin tapasimme usein perheiden kesken, harvemmin kahdestaan, Maarit muistelee.

Kaksin kohtaamisia alkoi olla tiiviimmin, kun avioerokriisi ravisutti Mian elämää vuonna 2011. Vuonna 2005 eronneesta isosiskosta tuli paitsi kokemusasiantuntija, myös tärkeä tukihenkilö.

– Minulle on aina ollut selvää, että pikkusiskosta pidetään huolta, Maarit osoittaa sanansa Mialle:

– Näin, miten huonosti silloin voit. Halusin sydämestäni auttaa ja toivoin sinulle kaikkea hyvää. Ja hyvinhän siinä lopulta kävi!

Molemmille jo ennestään erityinen sisarsuhde syveni. Maaritin huoli pikkusiskosta helpotti, kun hän rukouksissa saattoi jättää taakkaansa Jumalalle.

Noina aikoina Maaritilla oli entistä enemmän aikaa läheisilleen. Hän oli terveyssyistä jättäytynyt virastaan vuonna 2005 ja teki villinä sekä vapaana kristillistä sielunhoitotyötä muun muassa Pitkospuut ry:ssä. Tämä mahdollisti arvovalintoja: Hän sai hoitaa sekä ensimmäistä lapsenlastaan että toimia äitinsä omaishoitajana.

Äidin kuolema vuonna 2015, isän yksin asuminen ja myöhemmin muutto palvelutaloon syvensivät suhdetta myös veljeen. Sisarukset tapasivat entistä useammin.

– Muutokset lujittivat sisaruuttamme. Olen todella kiitollinen siitä, että meillä on näin hyvät välit, Mia painottaa.

UUSI KÄÄNNE sisaruudessa koitti, kun Maarit – reilun 14 vuoden vapauden jälkeen – päätti palata Kouvolan seurakuntaan, nyt nuorisotyönjohtajaksi. Tyytyväisenä hän ajatteli tulleensa eläkevirkaan, mutta ehti olla töissä hädin tuskin puoli vuotta.

– Yhtäkkiä menetin nielemiskykyni ja lähes liikuntakyvynkin. Lopulta menin niin huonoon kuntoon, että jouduin sairaalaan. Sairastumiseni syytä ei osannut kertoa kukaan, kunnes sattumalta löytyi selitys. Ilman oikeaa diagnoosia ja hyvää hoitoa olisin voinut silloin kuolla tähän vakavaan verisairauteen, mutta nyt voin hyvin.

Vuoden sairausloman jälkeen Maarit jäi työkyvyttömyyseläkkeelle kesäkuussa 2021.

Mialle isosiskon sairastuminen oli hirveä shokki.

– Pelkäsin, että Maarit kuolee. Hänen merkityksensä kirkastui entisestään.

Lähes koko rankimman sairausajankin Maarit sai asua kotonaan, mistä hän kiittää ystäviä ja pikkusiskoa. Mia hoiti siskon asioiden ohella myös isän asioita.

– Se oli raskasta aikaa. Koko ajan huono omatunto joka suuntaan.

Maarit näkee nyt sairautensa siunauksena.

– Ensi kertaa elämässäni avauduin vastaanottamaan apua. Olin aina ollut pärjäävä ja muita hoitava, uskossanikin.

– Kun viedään kaikki, on pakko luopua omavoimaisuudesta. Sitä oppii nukkumaan myrskyssä, luottamaan lapsen tavoin Taivaallisen Isän rakkauteen.

MIA ON VIERESSÄ ihaillut siskon syvää luottamusta ja rauhaa, hienotunteisuutta, toisten kunnioitusta, valoisuutta ja elämänvalintojen rohkeutta. Niitä hän kaipaa itselleenkin.

Maarit ihailee Mian rohkeutta ja heittäytymiskykyä, luottamusta ja huumorintajua. Intohimoa ja itsensä likoon laittamista – niitä hän toivoisi itsekin saavansa.

Kumpikaan ei käytä kateus-sanaa. Se on kitkerä tunne, jota he eivät tahdo päästää mutkattomaan, läheiseen ja elintärkeään sisaruuteensa.

Mian rohkeus näkyy muun muassa musiikissa, jota hän tekee sekä esittää. Ensimmäinen levy on nimeltään Pinnanalaista elämää.

Maarit kirjoittaa. Hänen tarinansa Pieni Iloinen Vallaton ja Vakava Pettynyt Aikuinen kertoo myös sisaruudesta.

Siinä Maarit on palaamassa vakavasta aikuisuudesta Pieneksi Uteliaaksi Hymyileväksi, pikkusiskon kaltaiseksi vallattomaksi.

– Kuljemme samaa matkaa kohti armollista, rakastavaa Jumala-suhdetta. Niiksi, joita oikeasti olemme. Omaksi itseksemme.

Toisilleen he toivovat pelkkää hyvää.

Että Mian sydämen syvimmät kaipuut toteutuvat.

Että Maarit pääsee yhä syvemmälle elämään ja Jumalan rakkauteen.

– Tiedämme, että niin käy!

Artikkeli Yhteisellä matkalla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Lilian on hyväntuulinen lapsi, mutta arkeen kuuluu tietenkin kaikenlaisia tunteita ja tilanteita. Mikan mukaan niihin osaa nykyään suhtautua lempeästi, sillä vanhemmuudesta on jo kertynyt kokemusta. 
– Esimerkiksi nyt tiedän, että kun lapsi itkee, se on vain se pieni ohikiitävä hetki. Tässä vaiheessa osaa toisella tavalla arvostaa isyyttä ja nauttia joka hetkestä, koska tietää, että loppujen lopulta aika menee niin nopeasti. 

Yhteinen Lilian-vauva täydensi Mikan ja Liinan uusperheen onnen, johon kuuluu nyt yhteensä seitsemän lasta, joista vanhimmat ovat jo muuttaneet omilleen. 
– Ajattelimme, että jos Luoja suo vielä tällaisen tilaisuuden vanhemmuuteen, niin onhan se koettava. Hetkeäkään ei ole kaduttanut. On ihanaa seurata Lilianin kasvua ja kehitystä, Mika kertoo. 

Hän on onnellinen siitä, että vuorotyö on tarjonnut mahdollisuuden olla enemmän mukana vauva-arjessa. Työvuorot ovat osuneet sopivasti siten, että Mika on päässyt Lilianin ja Liinan mukaan vauvamuskariin Kuusankosken seurakuntakeskukselle. 
– Seurakuntakeskus on tuttu paikka, sillä Lilianin kastejuhlaa vietettiin täällä. Muskarin lisäksi emme vielä ole osallistuneet muihin seurakunnan tapahtumiin tai kerhoihin, mutta kiinnostusta on kyllä. 

Seurakunnan perhekerhot voisivat olla mukavaa ajanvietettä, kun Mika jää marraskuun lopussa kotiin vanhempainvapaalle hoitamaan Liliania, ja Liina palaa vuorostaan töihin. 
– Työ on tärkeää, mutta perhe ja lapset ovat tärkeämpiä. Teen lastensuojelutyötä ja se on muuttanut elämänkatsomustani. Isyyden tunne on syvemmällä ja ajatus siitä, että lapsesta pitää välittää. Isänä olen lempeä, ymmärtäväinen ja hyväksyn jokaisen sellaisena kuin hän on, Mika kertoo. 

Artikkeli Muskari on arvokas yhteinen hetki  julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Isien ja lasten leiri järjestään syyskuussa seurakuntayhtymän eri leirikeskuksissa. Leirin ohjelma on suunniteltu siten, ettei leiriläisille tule liiallista hoppua.  

Viikonlopun aikana isät ja lapset askartelivat nimipinssit. Ohjelmaan kuului myös aamu- ja iltahartaudet sekä ulkoilua. Perjantai-iltana lasten mentyä nukkumaan isät lähtivät perinteeksi muodostuneeseen isien saunaan. 

Lauantaina isät ja lapset askartelivat yhdessä paracord-rannekkeet. Lasten leikkihetken aikana isät kokoontuivat isien tuokioon, jossa keskusteltiin isyyteen ja kasvatukseen liittyvistä aiheista. Pihalle kyhättiin omia metsämajoja, ja iltapäivällä jokainen perhe sai tehdä omia juttuja, uida ja saunoa. Illan kruunasi makkaran ja lettujen paistaminen.  

Isien ja lasten leirille ilmoittautuminen ajoittuu keväälle pääsiäisen jälkeen. Tieto tulevasta leiristä löytyy silloin Kouvolan seurakuntayhtymän varhaiskasvatusyön sivuilta

Artikkeli Isien ja lasten leirillä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.