Seurakuntani Bangsar Lutheran Church toimii Kuala Lumpurin keskustassa. Seurakuntamme jumalanpalveluksiin osallistuu enimmillään sata henkeä. Lähes kaikilla on joku tehtävä. Toiset avustavat jumalanpalveluksissa, toiset keittiössä, toiset huolehtivat kirkon puutarhasta.

Minä johdan lukutaitoprojektia kirkkomme muslimienemmistöisessä naapurustossa. Monet meistä ajattelevat, että kristittynä eläminen ei ole vain kirkonpenkin lämmittämistä, vaan se on vastuun kantoa. Seurakuntamme on pieni, mutta pidämme sen mielellämme pienenä.

Epäilijöiden päällikkö

Seurakunnallamme ei ole evankelioivaa piiloagendaa, vaan tavoitteena on osoittaa rehellistä rakkautta. Seurakunnassa on eri-ikäisiä jäseniä. Nuoria aikuisia on liki puolet ja lapsia viidesosa.

Liityin seurakuntaan kaksi vuotta sitten. Muslimiystävän kautta tutustuin seurakuntamme pastoriin Sivin Kitiin, joka kuvailee itseään ”kaikkien epäilijöiden päälliköksi”. Luterilainen seurakunta tarjosi minulle yhteisön, jossa voin pohtia minua vaivanneita kysymyksiä sosiaalisesta eriarvoisuudesta ja köyhyydestä.

Valmistuttuani juristiksi toimin kaksi vuotta vapaaehtoisena opettajana köyhän asuinalueen koulussa. Oppilaiden rankat elämäntarinat vaikuttivat vahvasti uskooni. Rukoilin oppilaitteni puolesta, mutta se ei auttanut. Tuskin koskaan saan vastauksia mieltäni vaivaaviin kysymyksiin, mutta ainakin olen aloittanut matkanteon.

Yksisarvisia taivaassa

Kun olin lapsi, koulukaveri pyysi minut mukaan pyhäkouluun. Hän kysyi, haluanko päästä taivaaseen. Kysyin, onko taivaassa yksisarvisia. Kaverin mukaan siellä on kaikkea.

Kun olin 11-vuotias, isäni ymmärsi, että olin vakaasti päättänyt ryhtyä kristityksi. Isä ei hyväksynyt sitä. Hän pakotti minut lopettamaan pyhäkoulussa käymisen. Yläkoulussa osallistuin kristilliseen koululaispiiriin, mutta isä kielsi sielläkin käymisen. Hän uhkasi heittää minut ulos kotoa. En antanut periksi ja lopulta hän myöntyi. Myös veljeni on kristitty. Vanhempamme ovat hiljalleen hyväksyneet ratkaisumme, mutta suhteet eivät ole ennallaan.

Koen oloni epämukavaksi liian valmiiden vastausten ääressä. Uskon siihen, että Jeesus on tie taivaaseen, mutta liika varmuus pelottaa minua.

Artikkeli Seurakunnassa voin pohtia vaikeita kysymyksiä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Lähellä kirkkoa asuvat ihmiset ovat kotoisin maaseudulta ja monet heistä käyvät töissä lähellä sijaitsevissa tehtaissa. He vuokraavat pienen huoneen koko perheelle ja jättävät lapset sinne lähtiessään töihin. Vaikka ihmiset asuvat tiiviisti, heidän välillään ei ole yhteyttä, vaan he elävät riippumattomina toisistaan. Seurakuntamme haluaisi olla heille koti, joka tarjoaa rakkautta, iloa ja Jumalan valtakunnan perheen.

Emme voi pelkästään julistaa rakkautta, vaan meidän pitää myös tehdä sitä mistä saarnaamme. Tämä alkaa pienistä asioista.

Jumala antoi ajatuksia

Neljä vuotta sitten koin, että Jumala kutsui minua tekemään pieniä asioita suurella rakkaudella. Haastoin seurakuntaa lähtemään liikkeelle. Lakaisimme kadun, poimimme roskat, kunnostimme liikennemerkit ja pidimme kirkossa valot päällä. Avasimme ovet lapsille ja he tulivat luoksemme syömään ja leikkimään. Koin, että Jumala antoi minulle ajatuksia alueemme lasten saavuttamiseksi. Aloitimme lasten raamattuillat, joissa on käynyt jopa 30 lasta. Niiden kautta 12 lasta ja vanhempaa on kastettu.

Koin, että meidän piti kysyä lapsilta mitä he halusivat, sen sijaan että me kerromme heille, mitä he haluavat tehdä. Kun kävi ilmi, että he pitävät urheilusta, aloimme järjestää urheilupäiviä. Lapset ovat tuoneet mukaan ystäviään ja nyt toiminnassa käy jopa 50 lasta.

Liityin seurakuntaan neljä vuotta sitten kuuliaisuudesta ja rakkaudesta. Seurakunnan toiset jäsenet ovat osa minua. He ovat enemmän kuin työryhmä, he ovat minun perheeni. Me teemme seurakunnasta hyvän maaperän niin, että Jumalan antamat siemenet kasvavat hyvin.

Kristittynä oleminen Thaimassa on kuin olla pieni kivi. Se putoaa veteen ja synnyttää pieniä aaltoja. Otan pieniä kuuliaisuuden askelia ja ne voivat myöhemmin tuoda suuren siunauksen maalleni.

Suureen muutokseen ei aina tarvita isoja asioita. Suurella rakkaudella tehdyt pienet teot voivat saada paljon aikaan yhteiskunnassamme.

Artikkeli Avasimme lapsille ovet syödä ja leikkiä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Tapasin Ayelen viimeksi helmikuussa Etiopiassa. Silloin oli minun vuoroni kehua etiopialaista keittiötä.

Lounaan äärellä palaan kysymyksiin, joita usein mietin. Mekane Yesus -kirkon kasvu on häkellyttävää, mutta niin ovat kasvun mukanaan tuomat haasteetkin. Mikä saa maailman suurimman luterilaisen kirkon jäsenet sitoutumaan näin vahvasti lähetyskäskyn toteuttamiseen? Kirkko kasvaa ja suuntautuu ulospäin niin kotimaassaan kuin ulkomailla. Millaisia teologisia ja käytännöllisiä haasteita tämä asettaa maailman suurimmalle luterilaisellen kirkolle?

Yhteiskunta hyötyy laajasti

”Ensinnäkin kasvussa on kyse Pyhän Hengen työstä. Kysymys on Mekane Yesus -kirkkoa laajemmasta ilmiöstä. Pyhän Hengen työssä mukana oleminen motivoi meitä”, Bruk Ayele toteaa.

Hän kertoo, että herätys koskettaa yhteiskuntaa sen kaikilla tasoilla; opiskelijoita, naisverkostoja ja yliopistomaailmaa.

Ayele palaa herätyksen alkulähteille, aikaan, jolloin kirkko eli ahtaalla ja sitä vainottiin. Elettiin vuosikymmeniä sosialistihallinnon kontrollissa 1970-luvulta 90-luvulle. Näiden vuosien perinnön hän kiteyttää kolmeen asiaan: rukous, raamattuopetus ja kristittyjen yhteys.

”Kaikki rakentuu näiden varaan.”

Näkemys yhdistää hänen mukaansa evankelista kristillisyyttä laajasti. Rukouksen ja raamattuopetuksen varaan rakentuu Pyhän Hengen antama sanoma.

Uskonnonvapaus perustuslaissa

Pysähdymme miettimään henkilökohtaisen uskon ja yhteisön suhdetta. Jeesuksen henkilökohtainen vastaanottaminen on tärkeää, mutta, tärkeää on myös, että olemme yhdessä Kristuksen ruumiin jäseniä. Olemme olemassa toisiamme varten, Ayele toteaa.

Etiopian nykyinen perustuslaki takaa uskonnonvapauden. Yhteiskunnan turvaama uskonnonvapaus on osaltaan mahdollistanut kirkon räjähdysmäisen kasvun.

Mekane Yesus -kirkkoa johdetaan yhtä aikaa vahvan strategian avulla ja antamalla vastuuta paikallistasolle.

Köyhät seurakunnat varustavat kirkon lähetyksen taloudellisesti. Ne huolehtivat sekä palkoista että toimintakuluista. Lähetys on seurakuntaelämän sydämessä, siitä puhutaan, siitä kannetaan vastuuta ja seurakunnalle on kunnia asia olla lähettävä seurakunta.

Jokainen seurakunta järjestää seurakuntaelämän omalla alueellaan, mutta se on lisäksi vastuussa myös siitä alueesta, jonne seurakunnan tavoittava työ suuntautuu.

Rohkeita tavoitteita

Mekane Yesus -kirkon ulkomaille suuntautuva lähetystyö alkoi kymmenen vuotta sitten. Kymmenessä vuodessa kirkko on lähettänyt 17 lähetystyöntekijää Aasiaan, Afrikkaan ja Etelä- Amerikkaan.

”Tavoitteenamme on lähettää 500 lähetystöntekijää seuraavan kymmenen vuoden aikana. Kun kymmenen vuotta sitten kävimme keskustelua ulkomaille suuntautuvan lähetystyön järjestämisestä, vain harva uskoi, että onnistuisimme. Työ äärimmäisen vaikeissakin olosuhteissa on ollut menestyksellistä”, Ayele iloitsee.

Rohkeiden tavoitteiden keskellä kirkko ponnistelee sekä määrällisten, laadullisten että rakenteellisten haasteiden keskellä.

Laatua koulutukseen

”Kyse on koulutuksen laadusta kirkon elämän kaikilla tasoilla. Kirkollamme on yhteensä yli 13 000 seurakuntaa ja tavoittavan työn aluetta, mutta vain alle 5000 pastoria”, Ayele kertoo.

Koulutuksen asema yhteiskunnassa on muuttunut.

”Koulutettu sukupolvi odottaa kirkolta valmiuksia keskustella tämän päivän kysymyksistä. Puutetta on kaikesta; kirjastoista, asuntoloista, tietokoneluokista – koulutustoiminnan taloudellisista edellytyksistä. Lopulta pisin tie on koulutuksen laadun kehittämisessä.”

Mekane Yesus -kirkon vahvistuva rooli lähetystyön toimijana on myös meidän hetkemme arvioida, miten voimme olla mukana tässä elämän liikkeessä ja Jumalan Lähetyksen muutosvaiheessa.

Teijo Peltola
Kansanlähetyksen apulaislähetysjohtaja

Artikkeli Köyhät ja rohkeat julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.