Käsitys koko pelastuksesta on muuttunut nopeasti. 1500-luvulla ihmisten keski-ikä oli hurjan paljon lyhyempi kuin nyt. Sairasteltiin ja kuoltiin ihan eri tahtia. Kun elämä oli useimmille lyhyt, kurja ja epäreilu, oli paikallaan miettiä koko ajan tulevaa pelastusta. Oli lohdullista ajatella taivasta ja helvettiä ja toivo oli pääasiassa laitettava siihen, että jokin mukava ja oikeudenmukainen juttu seuraisi tämän elämän jälkeen. Kaikenlainen kärsimys, kuolema ja kurjuus ovat yhä ihmisen riesana, mutta iloisia aikoja ja puuhaa on nyt niin paljon enemmän, että harva tässä ehtii mitään kuoleman jälkeistä pohtimaan.

Nyt vuonna 2022, kun ihmisiltä kysyy mitä on pelastus ja mistä he haluavat pelastua, aika monelta menee sormi suuhun. Sitten, kun vastauksia alkaa tipahdella, niin taivaanportista ei puhuta enää mitään. Nyt halutaan pelastus asuntolainasta, lasten murehtimiselta, luontokadolta, sodilta, diktaattoreilta, avioerolta ja ulkonäköpaineilta. Pelastuksesta on tullut arkinen asia.

Näitä miettiessä luin (HS kuukausiliite 10/22) hauskan artikkelin Lego-ukoista. Muistan hämärästi lapsena, kun sain käteeni ensimmäisen. Ne oli luotu tarpeeseen. Legorakennelmiin haluttiin elämää. Ongelma oli sama, jota arvellaan Luojan poteneen, kun katsoi luomaansa maailmaa. Vähän yksinäinen ja tylsä leikki, jos ei ole jotain ukkeleita. 1978 syntyi ensimmäinen Lego-ukko. Hän oli poliisi. Tätä on seuranneet tuhannet erilaiset hahmot. Nyt on sairaanhoitajia, palomiehiä, rallikuskeja, prinsessoita, opettajia ja elokuvista tuttuja hahmoja. Nyt ihminen on luonut Lego-ukkoja niin paljon, että niiden lukumäärä maapallolla ylittää ihmisten lukumäärän. Lego-ukoilla, -akoilla ja muilla hahmoilla on muitakin mielenkiintoisia ihmisen kaltaisia piirteitä. Ne koostuvat kolmesta osasta: jaloista, ylävartalosta ja päästä. Osia voidaan vaihtaa eri hahmojen kanssa keskenään.

Luoja luo jatkuvasti uutta. Jospa ihmiseenkin saisi liitettyä joitakin Lego-hahmojen erinomaisista ominaisuuksista. Jos olisimme kuin he, olisimme kaikki saman mittaisia ja osiamme voitaisiin vaihtaa keskenään. Jos ihmiseen voisi välillä vaihtaa toisen ihmisen jalat, keskivartalon tai pään, ottaisin mielelläni tunniksi Mika Aaltolan tai Sauli Niinistön kotelon ja koettaisin miettiä miltä elämä nyt näyttää. Keskivartalo voisi olla jonkun tanssijan ja jalat nyt voisi olla kenen vaan 20 vuotta nuoremman huippu-urheilijan. Olisi ketterämpää kulkea.

Ihminen on luotu jostakin syystä paljon heikommista aineista, kuin Lego-toverimme. Satakiloinen ihminen ei puristu kahdestasadasta litrasta öljyä. Lego-hahmokaan ei kestä mitä tahansa, mutta rikki ne eivät mene kovissakaan leikeissä. Ne voivat ajaa ralliautolla päin seinää ja joutua hurjiin sotiin ilman, että saavat naarmuakaan. Jos ihminen on Legojen luoja ja Luoja on luonut ihmisen, ketjusta ei seuraa, että Legoja tarvitsisi ihmisen pelastaa. Ja vaikka tarvitsisi, ei ihminen siihen pystyisi, koska Legot ovat muovia ja siksi ikuisia. Elollinen maailma on toisenlainen.

Lapsena leikin paljon sotaleikkejä. Niissä oli joskus Legojakin mukana, mutta enemmän muovisia sotilaita. Ne kaatuivat tykillä ja rautakuulilla, mutta kun kaikki olivat kaatuneet, ne saattoi nostaa taas pystyyn uutta sotaa varten. Ihmisen aika on kuulemma kuin ohi kiitävä hetki. Elämä on hauras. Joku nostaa kuitenkin kuolleena taisteluissa tai myrskyissä kaatuneen. Ainakin ihminen yhä usein rukoilee ja pyytää, auta ja pelasta.

Ps. Lapsena meni kengät helposti vääriin jalkoihin. Kerran joku aikuinen murjaisi, että älä nyt nauhoja turhaan avaa, vaihdat vain kenkiin tulevat jalat keskenään. Tämä ei onnistuisi edes Lego-ukoilta.

Pakina julkaistu ensimmäisen kerran Lakeuden Risti -lehden numerossa 5/2022.

Artikkeli Ukko, akka ja ikuinen elämä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kirjassa isoveli valvoo. Taas syksyllä tv:ssä alkaa Big Brother. Siinä isoveli valvoo ja kuvaa – mukamas salaa – taloon teljettyjä vapaaehtoisia. Viime vuosi menikin nappiin pohjalaisittain, kun Petra Olli väänsi voiton ja kuittasi palkintorahat. En vaan tiedä, mitä siellä pitää tehdä, että voittaa.

Ohjelmalla ei ole juuri mitään tekemistä alkuperäisen idean kanssa. Orwellin totalitaristisessa valtiossa isoveli valvoo vuositolkulla. Kukaan ei pääse ikinä karkuun tai ole vapaaehtoisesti suostunut valvontaan. Teos kuvaa miten voisi tulevaisuudessa käydä, jos yksi totuus pääsee valtaan ja diktaattori ajatuspoliiseineen alkaa hallitsemaan. Kaikki hyvä ja kaunis tuhoutuu.

Vuosi 1984 tuli ja meni, ja onneksi Orwellin tulevaisuudenkuvaus ei toteutunut aivan sellaisenaan. Jotkut hurjat veikkaavat, että vielä tuohon päästään. Yhä käydään kilpaa, mistä löytyisi se totuus, ideologia tai niin kova isoveli, että se pystyisi nujertamaan muut voimat alleen.

Orwell osasi nähdä jotakin hämmästyttävän tarkasti. Vuonna 1948 hän teki ajatusmatkan 36 vuotta eteenpäin vuoteen 1984. Siitä, kun laskee toiset 36 vuotta eteenpäin, tullaan vuoteen 2020. Silloin alkoi korona-aika. Jos nyt kirjoitetaan kuvitelma eteenpäin taas 36 vuoden loikalla, olisi aika laittaa kirjan nimeksi Vuonna 2056. Miten asiat ovat silloin?

Oma kohta on helppo visioida. Jos ihmeen kaupalla henki yhä pihisee, olen jollakin osastolla. Robotti kyselee vaivoista. Arvostelen nuorten pappien saarnoja ja piinaan hoitajia huonoilla jutuilla, ja muistelen millaista oli ennen. 1900-luvulla kesät eivät olleet vielä liian lämpimiä ja jäätelössä oli maku tallella. Kuulo ja näkö ovat menneet, mutta mielipiteet vahvistuneet.

Ihmiset oppivat karujen kärsimysten jälkeen, että kukaan ei ole toista parempi.

Koko maailman tilan miettiminen mietityttää enemmän. Internet on yhdistetty aivoihin tai silmälaseihin. Tulevaisuudessa siintää lisää rokotuspasseja ja ankara ilmastonmuutoskuri on päällä. Isoveli taatusti valvoo tautitilannetta, maailmantaloutta ja ilmastotoimia. Nämä vievät päähuomion 2030-luvulla. Mutta sitten. Vuonna 2056 viimeinenkin diktaattori on kukistettu. Ihmiset oppivat karujen kärsimysten jälkeen, että kukaan ei ole toista parempi. Kansa toistelee suuria opetuksia, joista tärkeimmät ovat: ”Maailman mahtavimmatkin käyvät vessassa!” ja ”Minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille!”.

On tapahtunut suuri käänne. Ihmiset kaipaavat yhä yksinkertaisempaa ja hiljaisempaa elämää. Tärkeää on kunnioittaa erilaisia ajatuksia ja palvella muukalaisia. Tähän voimaa etsitään yhä myös Raamatun lehdiltä. Maailman aatteista on jääneet eloon ne, jotka tuovat vapauden uskoa, toivoa ja rakastaa.

PS. Eläkkeelle jäävä perheneuvojakollega osallistui kesäkuvataiteilija Riikka Gröndahlin videoteokseen. Taiteilija tallensi ihmisten hiljaisia kuvia ja ajatuksia tämän hetken elämästä. Teos on nyt tallennettu tulevia sukupolvia varten Seinäjoen museoiden arkistoon. Se esitetään seuraavan kerran 80 vuoden päästä, jos joku muistaa painaa play-nappia. Kollegani pohti: ”Missä mahdan sitä silloin katsella?”.

Kirjoittaja on E-P:n Perheasian neuvottelukeskuksen johtaja , joka toivoo, että seurakunnassa saa myös hymyillä ja sanoo pärjäävänsä sekavien ajatustensa kanssa, joten kuten, kun saa kirjoittaa niistä pakinoita. Hänen mottonsa on, että kaksin on aina mukavampaa eksyä, kuin yksin.

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Lakeuden Risti -lehden numerossa 4/2021.

Artikkeli ”Sota on rauhaa, vapaus on orjuutta ja tietämättömyys on voimaa” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Enemmän kuin keskisormen näyttämistä kuolemalle, tulee rukoiltua, että saisiko elää hetken vielä.

Etukäteen mielenkiintoa nosti keskisormi. Biisin aikana rokkareiden piti heiluttaa reippaasti keskaria. Tylsää tietysti oli, kun kisajärjestäjät kielsivät näyttämästä kansainvälistä käsimerkkiä. Se ei nyt oikeastaan enää tarkoita monen mielestä mitään ja nuoret saattavat heiluttaa keskisormea ”aivan läpällä.” Jos se nyt on suunnilleen haistattelua, alun perin hävyttömällä sormella viitattiin miesten väliseen seksuaaliseen kanssakäymiseen. Kreikasta tapa siirtyi Rooman imperiumin armeijaan. Keskisormea heiluttavat miehet haastavat riitaan ja sanovat merkin alkuperäisessä merkityksessä, että ”hyökkää kimppuun, jos uskallat, senkin seksuaalisesti kummallinen pelle”. Solvaamiskiellon jälkeen luovat miehet keksivät keinon jatkaa keskisormiviestintää ja maalasivat keskisormet punaisiksi. Silloin se tarkoittaa varmaan, että meitä ette kiellä, senkin euroviisuväki?

Viisu on alun perin kepeä laulelma. Siinä mielessä Suomen kappale ei ollut viisu ollenkaan, mutta ei näinä päivinä pidä olla tiukkapipo. Hyppäsin ennakkoluulottomasti taiteen vietäväksi ja perehdyin laulun sanomaan.

Siinä kutsutaan pimeälle kanavalle seikkailemaan. Kaksi asiaa jäi vähän askarruttamaan. Miehet tuntuvat ihannoivan sanojen perusteella 27-klubia. Jimi Hendrix, Janis Joplin, Jim Morrison ja myöhemmin Kurt Cobain kuolivat kaikki 27-vuotiaina tuhoisan elämäntavan vuoksi. Jokin tilastopiikki on havaittavissa. Saman ikäisenä kuolleita nuoria rokkareita on ripakopallinen. Tätä joukkoa ja heidän elämäntapaansa kappaleessa kaiketi ihannoitiin.

Toinen juttu, joka jäi kristityn mieltä askarruttamaan, oli miesten rukouspohdinnat. Miehet lauloivat, että säästäkää rukouksenne, ne eivät heitä auta. Voi ollakin näin, vaikka tuli mieleen väittää vastaan. Rukouksen voimaa ei kannata aliarvioida.

Tänä kesänä poden hiukan omaa ikäkriisiä. En ole ihan vielä edes 27+27, ja enemmän kuin keskisormen näyttämistä kuolemalle, tulee rukoiltua, että saisiko elää hetken vielä. Tuli mieleen vaan tämmöiselle 50-vuotiaalle sopivampi oikea viisu. Viisikymppisen viisun lauloi levylle Junnu Vainio. Siinäkin on kova meno ja väitetään viisikymppisten pystyvän moneen asiaan, johon eivät oikeasti pysty. Kertosäe on silti puhutteleva. Siinä sanotaan: ”Nuoruus on lahja, mutta vanheneminen on taidetta”.

Hyvää kesää kaikille. Kunpa meidän kaikkien elämässä olisi sopivasti molempia – rakkautta ja anarkiaa.

P.S. Sormilla voi tehdä monia erilaisia eleitä. Jos nostaa etusormen ja pikkurillin pystyyn saa tehtyä pirunsarvet. Jos lapsena laittoi sormet ristiin, se lievensi asiaa, jos lupasi jotakin, jota ei pystynyt pitämään. Vuosia sitten painettiin paitoja, joissa pelkkä etusormi osoitti kohti taivasta. Paidan kantajat halusivat sormimerkillä osoittaa, että on taivastie ja Luoja tuolla ylhäällä.

Kirjoittaja on E-P:n Perheasian neuvottelukeskuksen johtaja, joka toivoo, että seurakunnassa saa myös hymyillä ja sanoo pärjäävänsä sekavien ajatustensa kanssa, joten kuten, kun saa kirjoittaa niistä pakinoita. Hänen mottonsa on, että kaksin on aina mukavampaa eksyä, kuin yksin.

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Lakeuden Risti -lehden numerossa 3/2021.

Artikkeli Nuoruus on lahja, mutta vanheneminen on taidetta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Hyvä jos tästä kaikesta päästään vihdoin eroon. Samalla kun jämähdetään pysyvään aikaan, päästään eroon muutamasta kinkkisestä ongelmasta.

Keväällä ongelmana on ollut puuttuva tunti. Jos työskentelen yövuorossa, teen siirtoyönä tuntia lyhyemmän vuoron. Päivävuorolaisena minulta taas vietäisiin tunti pois kesken makoisimpien unien.

Onko tämä reilua ja kohteleeko se ihmisiä tasapuolisesti? Jos hyväksymme puuttuvan tunnin, pitäisikö samalla hyväksyä episodinen aikakäsitys? Sen mukaan aikaa ei voi mitata, sen voi vain kokea. Aika ei lopu, siksi ei ole mitään kiirettä.

Syksyisen ongelman voisi nimetä kahden tunnin dilemmaksi. Sama tunti eletään kahdesti peräkkäin. Kumpi niistä on se oikea? Muutama käytännön esimerkki.

Tilaan taksin ennen viisareiden siirtoa, pyydän pirssiä saapumaan klo 03.45. Olenko huomaamattani tilannut samalla kaksi taksia, jotka saapuvat tunnin välein?

Äiti on synnytyslaitoksella ja synnyttää kaksoset. Ensimmäinen syntyy ennen siirtoa klo 03.50 ja toinen putkahtaa siirron jälkeen, mutta saa syntymäajakseen klo 03.10. Silloinhan tilastoissa nuorempi näyttäisi näistä vanhemmalta.

Jos tämä synnyttäjä sattuisi vielä olemaan kuninkaallinen, voisiko siitä seurata juridisia ongelmia vallan perimyksen suhteen?

Lopuksi onnittelen kaikkia tulevana lauantaina häitäään viettäviä pareja. Teillä on tuntia pidempi hääyö.

Artikkeli Tuntia pidempi hääyö julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.