– Kerran tulin kutsuneeksi morsianta vihkimisen aikana useamman kerran väärällä nimellä, ja tajutessani virheeni päädyin spontaanisti kiittämään Taivaan Isää siitä, että hän kyllä tuntee hääparin, vaikka pappi täällä tällä tavalla sekoileekin. Lausahdukseni sai koko juhlaväen nauramaan remakasti, Siistonen muistelee.

– Urani alkupuolelta mieleeni on jäänyt tilaisuus, jossa hääpari vihittiin vain papin ja todistajien läsnä ollessa, eikä edes kanttoria ollut varattu. Musiikki soitettiin jostain suoratoistopalvelusta kaiuttimen avulla, ja jossain kohtaa palvelun mainokset pärähtivät soimaan. Häihin tuli sitten mainostauko.

Myös Miika Mäkisen mieleen juolahtavat ensimmäisenä häät, jotka olivat hänen uransa ensimmäiset.

– Koska kyseessä oli ihan ensimmäinen vihkimiseni, keskityin toden teolla hääparin nimiin. No, sulhasen nimi meni tietysti väärin, ja morsiamen hämmentynyt katse osoitti sen.

Mäkinen ajattelee mokailun olevan lahja, joka toimii ikään kuin työn polttoaineena.

– Monet ihmiset jännittävät meitä pappeja etukäteen. Meidän luullaan käyttäytyvän tietyllä, asiallisella tavalla ja herkästi ajatellaan, että itsekin pitäisi käyttäytyä papin seurassa jotenkin pidättyvästi ja virallisesti, Mäkinen kuvailee.

– Kun sitten menemme ja mokaamme, jää murtuu. Olen saanut palautetta, että on kiva, kun vähän mokasit ja hoidit tämän jotenkin normaalisti.

Kirsi Pohjola ja Eeva-Kaisa Rossi ovat olleet todistamassa ristiäiskommelluksia.

– Eräissä ristiäisissä kastevauva teki kakat juuri ennen h-hetkeä. Kakat nousivat vaipasta selkää pitkin niskaan asti, ja kastemekko tahraantui siinä samassa, Eeva-Kaisa Rossi kertoo.

– Onneksi paikan päältä löytyi lainattava varamekko, jonka vanhemmat pystyivät vaihtamaan pienokaisensa ylle. Ehdimme veisata vieraiden kanssa neljä tilaisuuteen sopivaa virttä juhlakalun valmistautuessa tilaisuuteen uudestaan.

– Harvassa ovat varmasti papit, jotka eivät olisi joskus kastaneet lasta väärällä nimellä. Itse kastoin kerran vauvan hänen äitinsä nimellä. Niissä hetkissä sitä aina toivoo, että tilannetta todistavilla ihmisillä riittää ymmärrystä ja huumorintajua papin toilailuja kohtaan, Kirsi Pohjola summaa.

Hautajaisiin liittyvien tarinoiden kohdalla papit pohtivat hetken, voiko kertomuksia jakaa.

– Kerran olimme aloittamassa siunaustilaisuutta, kunnes huomasimme, että vainaja puuttuu paikalta. Uurnaa ei ollut toimitettu krematoriosta kirkkoon, sillä sen kuljetuksesta oli ollut seurakunnan ja omaisten välillä epäselvyyttä, Eeva-Kaisa Rossi kertoo.

– Siinä vainaja todella myöhästyi omista hautajaisistaan. Omaiset lähtivät sitten hakemaan uurnaa, ja me muut odotimme kirkkosalissa tunnin verran saattuetta saapuvaksi. Ja jälleen kerran veisasimme virsiä.

Pohjola muistaa kauhun tunteen, jota hän työsti päässään eräässä siunaustilaisuudessa.

– Minun kohdalleni sattui kerran tapaus, jossa unohdin kaikki kirjani ja paperini kotiin. Minulla oli mukanani kone, mutta tietysti kappelissa ollut tulostin ei juuri silloin suostunut toimimaan, Pohjola tuskailee.

– En muistanut mitään suunnittelemaani ja jouduin pyytämään erästä hautajaisvierasta kuvailemaan vainajaa minulle edes kahdella sanalla. Siinä hetkessä tajusin, että minun on nyt koottava itseni, pysyttävä rauhallisena, ja siunattava vainaja vain tämän lyhyen käytäväpuheen perusteella. Siitäkin lopulta selvittiin.

Annemari Siistonen (vas.), Miika Mäkinen, Kirsi Pohjola ja Eeva-Kaisa Rossi ovat joutuneet yllättävienkin tilanteiden eteen ristiäisissä, häissä ja hautajaisissa.

Artikkeli ”Kun mokaamme, jää murtuu” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Siitä huolimatta mokaileminen kirpaisee ja saattaa jäädä vuosikausiksi kummittelemaan alitajuntaan. Uusissa tilanteissa huomaa pelkäävänsä epäonnistumista ja julkista nöyryytystä. Ja jos ei julkista, niin ainakin kavereitten naureskelua.

Mokaileminen voi myös kehittää ihmistä, antaa uusia ideoita ja kasvun mahdollisuuksia.

Jyväskylän Kirkkopäivillä keskustellaan mokaamisen tärkeydestä, rohkeudesta, armosta ja anteeksiannosta. Paneeliin kutsuttu freelancenäyttelijä Joni Leponiemi (kuvassa oikealla) pitää itseään ihan kelvollisena mokailijana.

– Ammatissani on kunnia-asia osata mokata reippaasti: kun mennään risteyksestä pihalle, niin mennään sitten kunnolla. Mokan välttelemisellä harvoin syntyy mitään.

Näyttämöllä sattuu ja tapahtuu. Harvoin katsojat edes huomaavat, jos näyttelijä unohtaa vuorosanansa tai tipahtaa hetkeksi.

– Näytöksen jälkeen ne mokat käydään läpi ja kiitetään, jos kollega on pelastanut tai pahoitellaan, jos mokailusi on tuhonnut vaikka kohtauksen rytmin.

Hyvässä työryhmässä ei esiintyvän taiteilijan tarvitse omia mokailuja hävetä. Leponiemen mukaan hyvä ohjaaja on harjoituksissa armollinen ja antaa näyttelijöiden mokata, olla huonoja ja kysyä tyhmiä.

Mokat voivat myös tuoda oivalluksen siitä, mihin suuntaan hahmoa tai kohtausta voisi kehittää.

Omiin mokailuihin liittyy pelkoa ja häpeää. Leponiemi kertoo aloittaneensa piano-opinnot 1980-luvulla Jyväskylän konservatoriossa. Hän kuvailee, että tutkinnot ja matineat olivat kuumottavia kokemuksia. Altakulmain murahtelevien raatilaisten edessä suorittaminen ja virheiden vältteleminen vei musiikista siihen kuuluvan riemun.

Omiin mokailuihin liittyvien pelkojensa hän uskoo osaltaan juontuvan noista epäonnistumisen pelon kokemuksista.

– Toisaalta moka voi vapauttaa paljon hyvää energiaa katsojissa, kuulijoissa ja kanssaeläjissä, tyyliin ”katos, muutkin mokaa!”.

Mokaamista voi myös alkaa pelätä, kun ensin oikein töppäilee. Leponiemi ymmärtää, miltä tuntuu jos laulaa täpötäydelle jäähallille ennen peliä Maamme-laulun ja pelkää unohtavansa sanat.

Hän ei itse unohtanut sanoja, mutta lakki unohtui päähän. Kun voimakkaasti ladattua ja monelle pyhää asiaa laulaa, tulee tunne, että tämän on pakko onnistua. Silloin tuleekin unohduksen hetki.

– Siitä saattaa pikku trauma napsahtaa.

Aina kun uusi työ alkaa, Joni Leponiemi väittää epäilevänsä ammattitaitonsa riittävyyttä. Epäonnistumisen ja virheiden pelko pyörii elämässä aina taustalla.

– Aika ja vanheneminen on tehnyt armollista työtä sen hyväksi, että vaikka välillä itsetunto on kastemadon luokkaa, mokat eivät jää vaivaamaan. Ilon kautta mennään, Leponiemi vakuuttaa.

Kirkkopäivien keskusteluun on kutsuttu myös johtava oppilaitospappi Leena Huovinen, joka on toiminut suomalaisten huippu-urheilijoiden kisapappina vuodesta 2003.

Hänen mielestään moka on laitettava oikeaan mittakaavaansa. Mokia on monenlaisia, huolimattomuudesta syntyneitä pikku virheitä tai jotain, joka hiukan harmittaa. Sen sijaan epäonnistumisen kokemus on laajempi ja syvempi.

Hän on nähnyt läheltä, millaiseen epätoivon kuoppaan urheilija voi vajota epäonnistumisensa vuoksi.

– Sitä en sanoisi mokailemiseksi. Kun neljän tai kahdeksan vuoden työ kaatuu johonkin sadasosasekuntiin, on epäonnistumisen kokemus paljon raskaampi kuin pikku mokailun jälkeen, hän vertaa.

Hänen kokemuksensa mukaan kuopasta pääsee pois toisten ihmisten avulla. Silloin tarvitaan kuuntelijaa ja rinnalla kulkijaa.

– Kärsimys ei jalosta ilman rakkautta ja anteeksiantoa. Kun hyvin käy, tarinat kääntyvät elämän suolaksi.

Suomen urheiluhistoriassa Lahti 2001 oli Huovisen mukaan varsinainen mokailun huippu. Sankari-ikonit putoilivat doping-skandaalissa alas jalustoiltaan.

– Jälkiselvittelyissä oli mestaroinnin makua ja vaadittiin anteeksipyyntöjä joka suuntaan, Huovinen muistelee.

Hänen mielestään urheilijan niin kuin muidenkin kannattaa katsella mokiaan ja epäonnistumisiaan oman itsensä tuntemisen kautta.

– Jos menneet mokat harmittavat, pitää ajatella, että on toiminut sen ymmärryksen valossa, joka sillä hetkellä oli. Ei auta katsella taaksepäin. Keskeneräiset asiat voi selvittää eikä niihin sen jälkeen tarvitse palata, hän määrittelee oman tapansa työstää asioita.

Mokaamisen lyhyt oppimäärä Jyväskylän yliopiston päärakennuksessa lauantaina 18.5. klo 17. Tilaisuus on maksuton. Keskustelussa ovat mukana pikaluistelija Mika Poutala, kisapappi Leena Huovinen ja näyttelijä Joni Leponiemi. Keskustelun juontaa Helsingin Kirjamessujen ohjelmajohtaja Ronja Salmi.

Artikkeli Mokiensa kanssa pitää vaan elää julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Facebookin Ei menny kuin Strömsössä -ryhmässä on yli 130 000 jäsentä. Siellä jaetaan kuvia ja kertomuksia arjen epäonnistumisista, nauretaan hyväntahtoisesti omille ja muiden kohelluksille. Kuvia epäonnistuneista ruuista ja leipomuksista, lemmikkien aikaansaamasta hävityksestä, lasten hilpeistä piirroksista – loputon määrä tarinoita elämässä sattuneista mokailuista. Miten poistaa sulaneen muovileikkuulaudan rippeet uunista? Miten nolata itsensä asiakkaan/esimiehen/opettajan/anopin edessä? Arveluttavan viestin lähettäminen väärälle vastaanottajalle on myös suosittua.

Mokaaminen on inhimillistä, ja sitä sattuu kaikille.

Mokaaminen on inhimillistä, ja sitä sattuu kaikille. Se on ongelma ainoastaan niille, jotka ottavat itsensä liian vakavasti. Ruotsalaisten, koko perheen Lasse-elokuvien päähenkilön isä on joskus lausahtanut armeliaan kommentin, jonka koetan itsekin pitää mielessä. ”Jälkeenpäin naurattaa.” Se on hyvä lohtu silloin, kun asiat menevät pieleen ja pinna uhkaa kiristyä.

Kesän mittaan tuli mokattua monta kertaa. Milloin omaa tyhmyyttään, milloin laiskuuttaan, milloin muuten vain. Tuli muun muassa miehen kanssa öljyttyä pihaterassit niin, että pihakiveystä, sokkelia tai talon laudoitusta ei suojattu. Mitä suotta, musta terassiöljy lähtee vaaleasta kiveyksestä todella helposti, hankaamalla ja kulumalla – vuosikymmenten saatossa. Öljyä oli tietysti kohtuullisen runsaasti myös öljyäjissä, mutta kyllä meidät vielä gepardista erotti.

Itselle nauraminen on tärkeä taito. Sitä tarvitaan taas, kun syksy ja arki vyöryvät vauhdilla päälle. Vauhdissa asioita unohtuu, joku menee pieleen, housut repeävät kriittisellä hetkellä tai suusta pääsee jotain holtitonta. Entä sitten? Vaikka Strömsössä asiat poikkeuksetta onnistuvat, kaikki eivät voi asua siellä. Meidän muiden kannattaa muistaa, että ankeimmatkin epäonnistumiset ovat hetken päästä historiaa. Jälkeenpäin naurattaa.

Artikkeli Strömsö julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.