Kokonaiskirkon uuden strategian laatiminen vuodelle 2027–2032 aloitettiin keväällä 2025, jolloin kirkkohallituksen täysistunto asetti projektille ohjausryhmän ja työryhmän. Strategian laatimiseen on kutsuttu mukaan kaikki asiasta kiinnostuneet neljän strategiawebinaarin ja niihin liittyvien työpajojen kautta.

Kirkon lähetystyön toimikunta, joka on piispainkokouksen nimeämä ja sen alainen toimikunta, päätti kokouksessaan viime joulukuussa osallistua aktiivisesti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon uuden strategian työstämiseen. Nyt takana on jo kaksi lähetystyön tiimoilta järjestettyä omaa strategiatyöpajaa. Kesäkuun alussa kirkon lähetystyön toimikunnan valitsemat edustajat kokoontuvat kolmanteen ja viimeiseen webinaariin.

Mukana ovat olleet muun muassa some- ja verkkotoimittaja Menni Nousiainen Espoon hiippakunnasta sekä lähetystyön ja vapaaehtoistoiminnan koordinaattori Matti Mäkinen Tampereen hiippakunnasta. Lähetystyön ja kansainvälisen diakonian sopimusjärjestöt ovat olleet kattavasti mukana työskentelyssä ja näky on ollut yhteinen – uudessa strategiassa tulisi mainita rohkeasti lähetystyö, kirkon missionaarinen olemus ja huomioida globaalin kirkon ulottuvuus.

Lähetys ja ykseys, missio ja ekumenia, ovat kirkon kaksi tukijalkaa. Kirkko on missionaarinen, ja kirkko on yksi. Siksi lähetystyön tulisi näkyä kirkon strategiassa, muistuttamassa kirkon missionaarisuudesta nousevasta perustehtävästä, tiivistää Kirkon lähetystyön keskuksen johtaja Risto Jukko.

Hän jatkaa, että lähetystyö voisi konkretisoitua fokusoinnilla seurakuntien työntekijöiden ja luottamushenkilöiden lähetystiedon lisäämiseen ja maahanmuuttajatyön merkityksen korostamiseen.

Strategia ei voi olla liian Suomi-keskeinen

Keskustelut lähetysyön strategiatyöpajoissa ovat toistuvasti tuoneet esille kristinuskon globaalin ulottuvuuden. Strategia ei saa olla liian Suomi-keskeinen, koska kirkkomme on osa maailmanlaajaa kristillistä perhettä.

Tästä muistuttaa myös Kirkkohallituksen tarjoama strategiawebinaarien aineisto, jossa Luterilaisen maailmanliiton teologian, lähetyksen ja oikeudenmukaisuuden osaston johtaja Sivin Kit muistuttaa kirkon globaalista olemuksesta. Toinen aineistossa esille tuleva tärkeä näköala on evankelioinnin merkitys osana kristillistä perinnettä.

Nykyisessä Ovet auki. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon strategia vuoteen 2026-dokumentissa lähetystyö on kirkkolakia mukaillen ollut selkeästi sanoitettuna kirkon keskeisenä tehtävänä.

Kirkon lähetystyön toimikunnan näkökulmien esiintuominen on erityisen arvokasta, koska edustajat tulevat kaikista kirkon hiippakunnista ja he ovat hyvin perillä omien hiippakuntiensa lähetystyön tilanteesta, toteaa Jukko. Järjestöjen erityisosaaminen tulee puolestaan ennen kaikkea kansainvälisestä työstä maailmalla.

Näiden kahden näkökulman – kotimaisen ja ulkomaisen – yhdistäminen ja maailmanlähetyksen kokonaistilanteen ja kehityssuuntien esiintuominen ovat kirkon lähetystyön toimikunnan erityisosaamista, jota kellään muulla elimellä ei Suomen ev.-lut. kirkossa ole. Siksi toimikunnan esiin nostamia aiheita olisi hyvä saada strategiaan mukaan, Jukko toteaa.

Lähetystyö tuo toivon näkökulmaa muutoksien keskellä

Yllättävät sodat ja konfliktit, samoin kuin monet luonnonkatastrofit sekä samaan aikaan tapahtuvan ilmastonmuutoksen aiheuttamat seuraukset vaikuttavat monin tavoin lähetystyön toteuttamiseen nopeasti muuttuvassa maailmassa.

Vaikka lähetystyössä tapahtuu kaiken aikaa muutoksia ja toimintaympäristö muuttuu nopeasti, lähetystyö tapahtuu aina toivon näkökulmasta. Kriisit ovat nimittäin aina myös mahdollisuus johonkin uuteen, Jukko toteaa.

Lähetys on liike, joka menee eteenpäin. Yksikään strategia ei siksi pysty sitä tarkoin kuvaamaan. Se, mikä tänään on todellisuutta, voi jo huomenna olla muuttunut. Ehkä kirkon strategiankin aikajänne voisi olla lyhyempi, Risto Jukko pohtii.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon uusi strategia astuu voimaan vuonna 2027. Strategiaa työstetään vielä loppukevään ja kesän aikana. Kirkon lähetystyön toimikunnan ja lähetysjärjestöjen lisäksi strategiatyöskentelyyn on luonnollisesti osallistunut aktiivisesti seurakuntien edustajia tahoillaan ympäri Suomen.

Jos haluat pitää oman strategiatyöpajan ennen prosessin päättymistä, löydät siihen ohjeet ja tarvittavat tiedot täältä:  Kirkon strategia 2027–2032 – EVL Plus. Uusi strategia on tarkoitus hyväksyä kirkkohallituksen täysistunnossa syyskuussa 2026.

Artikkeli Kirkon lähetystyön toimikunta ja lähetysjärjestöt aktiivisesti mukana kirkon käynnissä olevassa strategiaprosessissa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Todistaminen muistina ja kertomuksena

Läpi Raamatun kulkee juonne muistamisesta ja muistin välittämisestä. Vanhassa testamentissa muistamisen keskeinen tapahtuma oli vapautus orjuudesta. ” Muista, että itse olit orjana Egyptissä, kun Herra, sinun Jumalasi, kohotti voimakkaan käsivartensa ja johdatti sinut sieltä pois.”

Uudessa testamentissa muistaminen liittyy samalla tavalla Jumalan ja Jeesuksen tekoihin, mutta myös empatiaan. ”Muistakaa vangittuja kuin olisitte itsekin vankilassa. Muistakaa kidutettuja kuin olisitte itse heidän nahoissaan.” (Hepr. 13:2) Paavali kehottaa muistamaan hänen työtään evankeliumin eteenpäin viemisessä ja toisaalta kaikkia sisaria ja veljiä eri seurakunnissa.

Muistaminen on kertomista, tarinointia ja julistamista. Evankeliumin sanallista esillä pitämistä ja sen voiman välittämistä tekojen kautta. Ennen kaikkea tulee kuitenkin muistaa ylösnousemuksen todellisuutta. Siitä käsin avautuvat monet näkökulmat kristittynä elämiseen eli opetuslapseuteen.

Todistaminen seurakunnan elämäntapana

Ylösnousemuksen muistaminen synnyttää toivon, joka ylittää pelon, kyynisyyden ja väkivallan. Meidät on kastettu Jeesuksen kärsimykseen ja kuolemaan, mutta myös ylösnousemukseen. Tämä muuttaa meitä ja elämäämme. Uskossa voimme suuntautua sitä kohti, mitä Jumalan valtakunta parhaimmillaan on jo tässä elämässä: anteeksiantoa, rohkeutta, toivoa ja toisen hyväksi toimimista.

Ylösnoussut ilmestyi ennen kaikkea yhteisölle. Hän osoitti sanojaan myös yksittäisille seuraajilleen, mutta silloinkin osana yhteisöä. Siten meidän todistuksemmekaan ei ole vain yksittäisiä puheenvuoroja, vaan kyse on yhteisöstä, jossa Kristuksen elämä, kärsimys ja ylösnousemus näkyvät yhteydessä, armossa ja palvelussa.

Seurakunta ei elä itseään vaan maailmaa varten. Kristuksen kärsimys meidän puolestamme vie meidät muistamaan ja samaistumaan kaikkien kärsimykseen. Se vie meidän myös toimimaan kaikkien kärsivien puolesta. Siten diakonia on alusta asti ollut oleellinen osa seurakunnan olemusta. Diakonia ei ole vain ammattilaisten ominaisuus, vaan koko seurakunnan. Siitä käsin jokainen voi muistaa, ettei kukaan ole tarpeeton. Tästä Paavali opettaa hienosti 1. kirjeessään korinttilaisille: ”Kristus on kuin ihmisruumis: kokonaisuus, joka muodostuu monesta eri jäsenestä. Meidät kaikki on kastettu samassa Hengessä yhdeksi ruumiiksi, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita. Kaikki me olemme juoneet samaa Henkeä.”

Vahvin tämän yhteyden, muistamisen ja todistamisen tapahtuma on ehtoollisen vietto. Siinä Kristus antaa itsensä meille ja meitä varten. Ateria lahjoittaa anteeksiannon ja yhdistää meidät paitsi Kristukseen, myös kaikkiin pyhiin kaikkina aikoina. Ehtoollinen muistuttaa Jumalan teosta Jeesuksen ristinkuoleman ja hänen ylösnousemuksensa kautta.

Todistaminen haavoittuvuudesta käsin

Risti on luterilaisille erityisen tärkeä juuri ristinteologian takia. Usko ei ohita kärsimystä, vaan käy sen läpi ja saa siihen uuden suunnan. Epätoivo ei ole toivosta luopumista, vaan toivoa, joka näkee mielekkyyden ja tarkoituksen siinäkin, missä ilman uskoa on vaikea jaksaa.

Risti ei tuota ylösnousemusta eikä kärsimys jalosta. Ylösnousemus on ihme. Se ei pakene kärsimystä haavekuviin tai turhaan lohdutukseen. Ylösnousemuksen voima on suurimmillaan heikkoudessa. Se todistaa Jumalan voimasta ja hänen antamistaan mahdollisuuksista.

Siksi nykyisin on alettu puhua evankeliumista, joka nousee marginaaleista. Liian usein evankeliumimme on voitokkaiden evankeliumia: ”olin suuressa ahdingossa, mutta selvisin ja siksi todistan”. Tämän sijaan rististä ja haavoittuvuudesta nouseva evankeliumi todistaa toisin: ”suuressa ahdingossa käännyn Jumalan puoleen – vaikka olen kaiken kauheuden keskellä, tiedän etten ole yksin. Kärsivä Kristus on minun kanssani.”

Tähän sisältyy myös sen muistaminen, että lunastus ja vapautus ei koske vain ihmistä. Myös luomakunta odottaa tätä Jumalan lasten vapauteen pääsemistä. ”Meillä on toivo pelastuksesta. Mutta toivo, jonka voi jo nähdä toteutuneen, ei enää ole toivo. Kukapa toivoisi tulevaksi sitä, mikä on jo näkyvissä! Sen sijaan toivomme sitä, mitä emme näe. Odotamme sitä malttamattomina mutta kärsivällisinä.” (Room. 8:24–25)

Todistaminen rakkauden ja palvelun tekoina

Jeesus julisti Jumalan valtakuntaa. Hän kietoo valtakunnan ja todistamisen yhteen kutsumalla opetuslapsia elämään nöyrästi ja palvellen, rakastamaan vihollisia, kantamaan toisten taakkoja, etsimään oikeudenmukaisuutta ja sovintoa. Nämä eivät ole pelastuksen ehtoja vaan Jumalan valtakunnan voimaa, joka tulee näkyväksi elämässä. Näistä voi puhua ja näitä toteuttaa, sillä olemme saaneet anteeksi ja Jeesus on meidän kanssamme. ”Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät.” (Joh. 20:21)

Kristitty todistaa ylösnousemuksesta elämällä toivon varassa, odottamalla uutta maailmaa ja toimimalla sen merkkien puolesta jo nyt.

Artikkeli Kun koko elämä todistaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Lähetystyöhön liittyvistä haasteista huolimatta on tärkeää muistaa, että Suomessakin Jumalan ”Henki jatkuvasti uudistaa ja elävöittää seurakuntia”. Yksi mahdollisuus tähän on seurata maailmanlähetyksen kehitystä ja antaa sitä kautta maailmanlaajojen lähetysnäkymien vaikuttaa oman seurakunnan lähetysajatteluun ja -käytäntöön. Tällöin korostuu se, että lähetys kuuluu jokaiselle kristitylle, koska jokainen seurakunnan jäsen on kasteessa saanut kutsun todistajan tehtävään. Tätä kasteen ulottuvuutta ja siihen liittyvää todistajan tehtävän merkitystä ovat viime vuosina painottaneet lähes kaikki maailmanlähetyksen suuret toimijat. Suomen ev.-lut. kirkon jäsenillä on kasteessa saatu kutsu osallistua lähetystyöhön. Kun näin tapahtuu, lähetyksen Henki pääsee ”uudistamaan ja elävoittämään” niin yksittäisten kristittyjen kuin seurakuntienkin elämää.

Lähetysteologian suuri oivallus

Willingenin lähetyskonferenssista 1952 alkaen lähetysteologian suuri oivallus on ollut se, että lähetys on Jumalan lähetys (missio Dei). Käsitettä on myös haastettu, mutta kritiikki ei ole kumonnut tai tehnyt tyhjäksi sen perusajatusta siitä, että lähetys kuuluu viime kädessä kolmiyhteiselle Jumalalle – Isä, Poika, Pyhä Henki – ennemmin kuin kirkoille tai erilaisille organisaatioille.

Kirkko tai lähetysjärjestöt tai mitkään organisaatiot eivät siis ”omista” lähetystä vaan se kuuluu Jumalalle, jonka ominaisuuksiin kuuluu lähetys. Lähetys on rakkauden liikettä ihmiskuntaa ja luomakuntaa kohtaan. Se, että lähetys on Jumalan lähetystä ja että Jumala on lähetyksen Jumala ja rakkaus (1. Joh. 4:8b), saavuttaa huipennuksensa Jeesuksessa ristillä. Isä lähettää Pojan maailmaan, Isä (ja Poika) lähettää Hengen, Poika lähettää seuraajansa, Henki perustaa seurakunnan ja vahvistaa ja varustaa Jeesuksen seuraajat todistajan tehtävään.

Kaikki tämä kuuluu suureen elämän liikkeeseen, joka jatkuu ja on tälläkin hetkellä käynnissä maailmassa, joskus näkyvämmin, joskus näkymättömämmin. Mahdollisuus osallistua tähän liikkeeseen on suuri etuoikeus ja kunnia, armo ja lahja, joka perustuu kasteessa saatuun todistajan tehtävään.

Todistus liittyy kiinteästi Jumalan pelastavaan toimintaan maailmassa. Se on sekä julistamisen että diakonisen palvelun muodossa todistamista siitä, että Jeesus Kristus on Vapahtaja ja Herra. Siihen kuuluu myös rauhan ja sovinnon rakentaminen. Kristilliseen todistukseen ja lähetystyöhön sisältyy myös marttyyrikuoleman mahdollisuus (Ilm. 6:9). Kristittyjen marttyyrien verta onkin verrattu [kirkon] siemeneen (kirkkoisä Tertullianus, n. 155–220).

Instituutioista kumppanuuteen

Monia erilaisia tulevaisuuden näkemyksiä on esitetty 2000-luvun lähetystyöstä ja sen piirteistä, osa jo oikeaan osuneita, osa hieman varjoon jääneitä. Yksi tärkeimmistä näkemyksistä liittyen tämän päivän lähetystyöhön esitettiin itse asiassa jo toista sataa vuotta sitten Edinburghin maailmanlähetyskonferenssissa 1910. Siellä intialainen V. S. Azariah lausui seuraavat sanat konferenssin lähes kokonaan eurooppalaisille ja pohjoisamerikkalaisille osanottajille, joita oli yli 1200: “Kaikkina aikoina Intian kirkko tulee osoittamaan kiitollisuutta ja todistamaan lähetystyöntekijöiden sankarillisuudesta ja itseään säästämättömästä vaivannäöstä. Te olette antaneet omastanne voidaksenne antaa ruokaa köyhille. Te olette antaneet ruumiinne poltettavaksi. Me pyydämme myös rakkautta. Antakaa meille ystävyyttä.”

Jotain on tapahtunut reilussa 100 vuodessa, kun tänä päivänä hyvin monet lähetykseen sitoutuneet kirkot, lähetysjärjestöt ja lähetyksen toimijat painottavat ystävyyttä, vieraanvaraisuutta ja kumppanuutta maailmanlaajassa lähetysliikkeessä enemmän kuin instituutioita, byrokratiaa tai hallintoa. Azariahin sanat ovat edelleen täysin ajankohtaisia tämän päivän kristityille. Universaalilla kirkolla ja maailmanlähetyksellä on nimittäin edelleen vaikeuksia nähdä ja elää todeksi yhtä kristillisen uskon keskeisintä osaa: kristittyjen ykseyttä ja keskinäistä rakkautta (Joh. 13:34–35; 17:11, 21–23).

Kuka tekeekään työt?

Maailmanlähetyksen parissa on suuri joukko kulttuurirajat ylittäneitä lähetystyöntekijöitä (yli 450 000). Kuitenkin, vaikka heidän lukuunsa lisätään kaikki kristillisissä kirkoissa, järjestöissä tai verkostoissa työntekijöinä toimivat ihmiset, he ovat yhteensä noin 1 % maailman kaikista kristityistä, ja loput 99 % ovat ns. ”maallikoita”, seurakuntien ja kirkkojen rivijäseniä. Juuri heidän mukaan saamisensa maailmanlähetykseen on ratkaisevan tärkeää, ainakin kolmesta syystä.

Ensinnäkin jo määrällisesti heitä on 99 kertaa enemmän kuin kristinuskon ”ammattilaisia”, kun suhde on 99–1. Toiseksi, kristillinen todistus Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan ja evankeliumin muuttavasta voimasta on uskottavampi, kun sen antaa joku, joka ei leipätyökseen toimi uskonnollisen yhteisön palveluksessa. Ja kolmanneksi, kirkkojen ja seurakuntien jäsenet toimivat monissa hyvin erilaisissa ympäristöissä, joihin lähetystyöntekijöillä tai pastoreilla saattaa olla vaikeaa, jopa mahdotonta päästä, ja tuollaisissa ympäristöissä toimivilla kristityillä on luonnollisella tavalla mahdollisuus olla todistajina siitä, että evankeliumin sanoma kuuluu yhtä hyvin niihin ympäristöihin kuin kirkkoihin ja kappeleihin.

Paikallinen jumalanpalvelusyhteisö on se paikka ja tapahtuma, jossa kristittyjä rohkaistaan ja varustetaan toimimaan evankeliumin hyväksi omissa ympäristöissään. Lähetys nousee seurakunnan keskuudesta, sen rukouksista ja jumalanpalveluselämästä.

Globaalin etelän painoarvo

Toisena tärkeänä maailmanlähetyksen piirteenä 2000-luvulla voidaan mainita globaalin kristinuskon demografinen muutos, kun yli 2/3 kaikista maailman kristityistä asuu ns. globaalissa etelässä. Vuonna 1900 noin 18 % kristityistä asui Afrikassa, Aasiassa, Latinalaisessa Amerikassa tai Oseaniassa, kun vastaava luku Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa oli yhteensä 82 %.

Tänä vuonna maailmassa arvioidaan olevan n. 2,67 miljardia kristittyä, joista asuu globaalissa etelässä 69 % ja globaalissa pohjoisessa 31 %. Yleisesti voidaan todeta, että etelässä kirkot jatkavat kasvamista, pohjoisessa sen sijaan perinteisten kirkkojen jäsenmäärän väheneminen jatkuu. Esimerkkinä tästä kehityksestä mainittakoon, että maailman suurimmat luterilaiset kirkot ovat tänä päivänä Afrikassa.

Kyseessä on suurempi muutos kuin Suomessa ehkä tiedostetaan tällä hetkellä, koska se vaikuttaa ja tulee vaikuttamaan Suomen kristillisyyteen, globaaliin kristinuskoon ja maailmanlähetykseen tulevina vuosikymmeninä monin tavoin. Se vaikuttaa jo nyt kristinuskon itseymmärrykseen ja identiteettiin samoin kuin ekumeeniseen lähetysteologiaan ja tekee lähetystyöstä kokonaisvaltaisempaa, koska globaalin etelän kristityt elävät usein materiaalisessa köyhyydessä ja ilmastonmuutoksen aiheuttamien luonnonkatastrofien vaikutusalueella, toisin kuin useimmat globaalissa pohjoisessa elävät kristityt.

Kokonaisvaltainen lähetystyö tarkoittaa samanaikaista evankeliumin julistamista ja sen sanoman todeksi elämistä. Se ei tarkoita niinkään julistamisen ja palvelun esiintymistä rinnakkaisina tapahtumina, vaan sitä, että julistamisella on aina myös yhteiskunnallisia vaikutuksia, koska se kutsuu ihmisiä katumukseen ja rakastamaan lähimmäisiä, mikä johtaa muutokseen myös yhteiskunnallisesti. Samoin evankeliumista nousevalla palvelulla ja yhteiskunnallisella osallistumisella on väistämättä julistuksellisia vaikutuksia, koska ne ovat todistusta evankeliumin muuttavasta voimasta ja Jumalan armosta Kristuksessa.

Kristinuskon demografisen painopisteen siirtyminen globaaliin etelään tarkoittaa myös sitä, että ne, joita ennen pidettiin reuna-alueilla tai lähetysalueilla olevina marginaaliryhminä, ovatkin nyt lähetyksen keskeisiä toimijoita. Tästä ilmiöstä Kirkkojen maailmanneuvoston lähetysasiakirja toteaa: ”Lähetyksen toimijoita ovat vallan ja voiman keskuksista syrjässä elävät ihmiset. Heillä on profeetallinen tehtävä, joka julistaa kaikille kuuluvaa yltäkylläistä elämää. Yhteiskunnan syrjäytetyt ihmiset ovat Jumalan lähetyksen ensisijaisia kumppaneita.” (#107).

Paikallisuus on globaalia

Maailmanlaaja lähetystyö näyttää 2000-luvulla painottavan paikallistasoa mutta globaalissa kehyksessä, ja nykyiset viestintävälineet mahdollistavat kaukanakin vallan ja voiman keskuksista syrjässä elävien kristittyjen osallistumisen yhteiseen oppimisen ja toimintaan – jos heille annetaan siihen tilaisuus. Tämä on globaalin pohjoisen kristillisyyden mahdollisuus ja haaste.

Suomessa paikallistasolla näitä ”reuna-alueita” edustavat mm. maahanmuuttajakristityt, joiden on ollut usein vaikea löytää tiensä suomalaisiin seurakuntiin. Siihen on monia syitä, mm. molemminpuoliset pelot ja ennakkoluulot. Tämä on johtanut siihen, että monesti maahanmuuttajakristityillä on omia, ns. etnisiä seurakuntia. Ilmiö on yleinen myös muualla Euroopassa sekä Pohjois-Amerikassa. Maahanmuuttajakristityt eivät ole uusi ilmiö, koska kirkko on alusta asti ollut liikkeellä oleva, vaeltava Jumalan kansa. Tärkeää olisi, että niin suomalaiset kristityt kuin muualta tulleet kristityt muistaisivat Jeesuksen sanan: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” (Joh. 13:35).

Artikkeli Kenen tehtävä on lähetys? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Komulainen on tullut tunnetuksi erityisesti hindulaisuuden ja katolisen kirkon asiantuntijana. Molempien suhteen hän on aina säilyttänyt vahvan tutkijan asenteen, vaikka uskaltaakin sukeltaa molempien aarteisiin myös kokemuksellisesti.

Koetun uskonnon merkitys

Eletty uskonnollisuus on viime vuosina noussut monissa tutkimuksissa ja niitä seuranneissa julkaisuissa eri tavoin tarkastelun alle. Komulainen viittaa tähän näkökulmaan useissa kohdissa kirjaansa. Sen keskeinen anti on siinä, miten jokainen yksilö ja myös laajat ihmisjoukot kaikissa uskonnoissa elävät uskoaan. Tämä tapahtuu pääasiassa varsin irrallaan akateemisesta ja uskontojen johtajien käymistä opillisesta keskustelusta. Oleellisempaa ihmisille on uskonnon merkitys elämän arjessa, jossa loppujen lopuksi punnitaan uskon anti ja vaikutus.

Komulainen antaa esimerkkejä, joissa ihmisten toimintaan sekoittuu vaikutteita monista perinteistä, jopa uskontojen rajat ylittävistä käytänteistä. Tätä on teologisessa keskustelussa usein väheksytty merkityksettömänä tai eksoottisena poikkeuksena. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä tähän on havahduttu mielestäni varsin myöhään, kun on alettu keskustella vaikkapa hengellisyyden (spiritualiteetin) uusista muodoista. Erityisesti matalan koulutus- jopa lukutaidon maissa perinteiden sekoittuminen on varsin suoraviivaista, kuten kuvataan esimerkiksi aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä, katolista kirkkoa valottavassa kirjassa Roomasta maailman ääriin (Gaudeamus 2025).

Globaalin etelän omat teemat

Toinen juonne Komulaisen kirjoituksissa liittyy luterilaisuuden monimuotoisuuteen ja siihen, miten se liittyy muihin kirkkoihin ja uskontoihin. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on pudonnut jäsenmäärältään suurimpien kirkkojen joukossa kauas kärkikolmikosta. Siihen kuuluu nykyisin kaksi afrikkalaista (Etiopiassa ja Tansaniassa) ja yksi aasialainen kirkko (Indonesiassa!). Olemme kenties liiaksi tottuneet teologiassamme saksalais-pohjoismaalaiseen katsantokantaan, ettemme huomaa maailmankartan muuttuneen.

Globaalin etelän teologit ovat jo paljon ennen meitä nostaneet esiin teemoja, kuten epäoikeudenmukaiset rakenteen, luonnon monimuotoisuuden kaventuminen ja ilmastonmuutos, kolonialismin painolasti. Moni suomalainen on korostanut, että meidän tulisi oppia globaalin etelän kirkoilta evankelioimis ja iloisia rytmejä. Näihin liittyy paljon sellaista lähetysromantiikkaa, joka ei pitkälle kanna. Sen sijaan monikaan ei ole Komulaisen ja joidenkin missiologien tapaan nähnyt niitä teologian virtauksia, joista enemmistömaailman edustajat ovat puhuneet vuosikymmeniä.

Esimerkkinä tästä toimikoon Tambaramin maailmanlähetyksen konferenssi vuodelta 1938. Voi olla kyse omista silmälaseistani, mutta Komulainen tuo minulle ensimmäisenä nähtäväksi, miten merkittäviä puheenvuoroja kolonialismista ja sen vaikutuksista paikalliseen kristillisyyteen nimenomaan intialaiset tutkijat tuolloin pitivät. He julkaisivat myös kirjan Rethinking Christianity in India, jossa he ”arvostelivat ankarasti sitä, että Intian kirkot omaksuivat länsimaista tuotuja ajatuksia sen sijaan, että kehittäisivät omaa teologiaansa lähtien liikkeelle intialaisesta kulttuurista”. (Komulainen s. 118).

Yleensä Tambaramin kokouksesta nostetaan esiin ajatus kirkosta evankelioimisen välineenä, Kristuskeskeisyys suhteessa muihin uskontoihin, erilaiset lähetystyön ja evankelioinnin menetelmät ja se, että konferenssiin osallistui ennätysmäärä ”nuorten” kirkkojen edustajia. Sen sijaan edellä mainitun kaltainen kontekstuaalisuus ja toisaalta kolonialismin painolastista puhuminen jäävät vähemmälle huomiolle. Jos tuohon antiin olisi kiinnitetty enemmän huomiota, ei 1970-luvulla noussut keskustelu ulkomaalaisten työntekijöiden ja rahan kahlitsevasta vaikutuksesta paikallisten kirkkojen omaehtoiseen toimintaan ja teologian muodostukseen (moratorium) olisi kenties herättänyt niin paljon ihmetystä.

Komulainen kuitenkin muistuttaa, että kristinusko myös inspiroi – omista lähtökohdistaan käsin – antikolonialistista ajattelua ja toimintaa. Council for World Mission onkin osoittanut, että esim. Lontoon Lähetysseuran lähetystyöntekijät tulivat usein työväenluokasta, eivätkä jakaneet järjestön yläluokkaisen johdon ajatustapoja eivätkä aina edes noudattaneet saamiaan käskyjä. Tämä synnytti jännitteitä erityisesti orjakysymyksen kohdalla (Peter Cruchley – Silent No Longer– Insight Issue 11 – June 2020, s. 19-24)). Komulainen viittaa afrikkalaisiin kotoperäisiin kirkkohin, Intiassa ja Kiinassa syntyneisiin liikkeisiin ja yksittäisten teologien kirjoituksiin. Nämä kaikki ovat omalta osaltaan ilmentäneet tai voimistaneet halua vapautua kolonialismista ja etsiä omaa tapaa ilmentää uskoa.

Karttojen uudelleen silmäilyä

Komulaisen ansiona voi pitää sitä, miten vahvasti hän on jo aiemmin ja nyt tässä kirjassaan pyrkinyt tuomaan esille sellaista kristillisen kirkon ja samalla lähetystyön historiaa, joka harvoin on päässyt esille Eurooppa keskeisessä ajattelussa. Kristinusko levisi jo ensimmäisinä vuosisatoina kauas itään. Patriarkka Timoteus -yhtenä Komulaisen nostamista esimerkeistä – vaikutti 700-luvulla Bagdadista käsin aina nykyisen Pekingin alueelle saakka. Siis valtavalla maantieteellisellä alueella. Eikä Timoteus ollut ainoa.

Patriarkka eli likeisessä yhteydessä muslimeihin ja pyrki rakentamaan hyviä suhteita. ”Avarakatseisuuden ohessa Timoteus omasi rohkean asenteen, sillä hän rukoili avoimesti kalifin edssä, että muslimit voisivat vielä jakaa ’evankeliumin helmen’ yhdessä kristityjen kanssa.” (Komulainen, s. 58)

Se, että monin paikoin Aasiassa ja Afrikassa kristittyjen määrä ja vaikutus myöhemmin kutistui ei tarkoita sitä, etteikö näillä alueilla olisi ollut kristillistä ajattelua eli teologiaa ja sen käytänteitä paljon ennen, kuin meidän leveysasteillamme oli edes kuultu evankeliumista.

Samalla Komulainen muistuttaa, että yhä meistä katsottuna idässä elää kirkkoja, joiden juuret ulottuvat ajanlaskun alkuvaiheisiin. Näillä kirkoilla on omat tarinansa kerrottavana kristittyjen yhteisessä pöydässä, emmekä me voi arvioida näitä tarinoita vain omien mittapuidemme mukaan. Vain tasa-arvoisessa keskustelussa, dialogissa ja halussa oppi, voimme rikastuttaa toinen toisiamme.

Siitäkin Komulaisen tapa katsella karttoja muistuttaa, että protestanttinen lähetystyö – josta saamme aidosti iloita – on melko myöhäsyntyistä verrattuna katolisen kirkon lähetystyöhön. Molempien riesana on ollut ja yhä toisinaan on sitoutuminen valtahierarkioihin. Lähellä vallanpitäjiä saa helposti toimintavapauksia, jotka muutoin jäisivät saamatta. Silloin on kuitenkin vaarana menettää oleellinen osa siitä raamatullisesta ja pitkästä kristillisestä perinteestä, jota kutsutaan profeetallisuudeksi. Kirjan esimerkit latinalaisamerikkalaisesta teologian tekemisestä ja profeetallisesta elämisestä muistuttavat, että myös marttyyrius on todellisuutta silloin, kun kirkko ei suostu kumartamaan vääriä kuninkaita.

Vahvaa asiantuntijuutta ja tarinoita elämästä

Kuten jo alussa kirjoitin, Komulainen nivoo kokemuksiaan, tutkimuksiaan ja pohdintojaan kudokseksi, jota on yllättävänkin helppo seurata. Kirjalla näyttää olevan juoni, joka avautuu vähitellen, isojen linjojen ja pienten yksityiskohtien vuorotellessa kirjan lehdillä.

Pidin kirjassa eniten luvusta ”Uskoa paikallisella kielellä”, jossa käsitellään kontekstuaalisen teologian ja toiminnan merkitystä ja mahdollisuuksia, sekä luvusta ”Köyhien evankeliumi”, jossa Komulainen varsin vakuuttavasti osoittaa, miten vahvasti Raamatussa sitoudutaan uskoon ja elämiseen köyhien kanssa ja miten heillä on oikeus itse määritellä, mitä usko tarkoittaa ja miten sitä tulkitaan elämän keskellä.

Omimmillaan Komulainen on luvussa ”Teologiaa vuoropuhelussa uskontojen kanssa”. Varsin rohkeasti hän kuvaa monia sellaisia sovelluksia teologiasta ja jumalanpalveluselämästä, joiden uskoisin Suomessa herättävän kovaäänistä keskustelua, mutta jotka paikallisesti ovat aitoa kristinuskon omakohtaista elämistä.

Kirja soveltuu hyvin Suomen Lähetysseuran julkaisuksi. Monissa järjestön julkaisuissa – puhutaan matkoilla olemisesta. Tällä kertaa keskitytään kirkon mission ymmärtämiseen ja toisaalta kirkon monimuotoisuuden kunnioittamiseen. Tähän tämä matkakirja on erittäin suositeltava.

Artikkeli Kristinuskon muuttuva kartasto eli mitä maailmanlaaja kirkko voisikaan meille opettaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Nalwamba aloitti puheensa henkilökohtaisella kuvauksella lapsuudestaan ja silloin saamistaan luontovaikutteista. Merkittävä oli isoäiti, joka kertoi luontoon liittyviä tarinoita. Puheen aloitus on väkevä. ”Kasvoin Sambian eteläosassa aikana, jolloin ihmisen jalanjälki vaikutti hyvin vähän ympäristöömme. Peruskoulussa kuuluin Chongololo-klubiin, kansalliseen lasten ohjelmaan luonnonsuojelun hyväksi, joka toi nuoreen mieleeni tietoisuuden siitä, että eläimillä ja muilla elävillä olennoilla, orgaanisilla ja epäorgaanisilla, on oikeus omaan ”tilaan”.

Isän äidin lumoavat tarinat vahvistivat kunnioituksen ja ihailun tunnetta luontoa kohtaan. Nykyisin on vaikeaa sivuuttaa kasvavaa luontokatoa. Joet ja purot, jotka olivat aikaisemmin puhtaita, ovat joko tukkeutuneet muovista ja mudasta tai kuivuneet metsien hävittämisen ja liiallisen laiduntamisen vuoksi. — Saastuminen ja metsien hävittäminen voiton tavoitteluun tähtäävän kansainvälisen ja paikallisen kaivosteollisuuden toimesta on ekologisen oikeudenmukaisuuden eksistentiaalinen kysymys.”

Ei ihme, että Nalwamba on tutkijanurallaan syventynyt afrikkalaisiin perinteisiin ja niiden välittämään luontokuvaan. Hän ammentaa niistä kirjoituksiinsa rohkeita näköaloja siihen, miten meidän kristillinen uskomme voisi olla vahvistamassa hyviä perinteitä ja miten voisimme käyttää profeetallista ääntä luonnon väärinkäyttöä ja arjen epäekologisia tapoja vastaan.

Lähetyskumppanuusneuvottelujen puheenvuorolle oli annettu aiheeksi Luominen muuttuvassa maisemassa.Aihe ammentaa lähtökohtansa kansainvälisestä keskustelusta, jossa kirkon tehtävää, missiota, on joitakin vuosia tarkasteltu jatkuvan muutoksen näkökulmasta. Nalwamba tuo tähän keskusteluun muistutuksen siitä, miten Jumala jatkuvasti luo uutta ja muuttaa maisemaa, eikä vain luonnon osalta. Miten jatkuva muutos muuttaa meitä ja yhteisöjämme ja toisaalta, miten me Jeesuksen seuraajina voimme omalta osaltamme olla myös muutoksen aikaansaajia myönteisellä tavalla?

Luomisoppi on vakaa pohja ja suhde luontoon pohjimmiltaan hengellinen

Luonnosta puhuttaessa ei voi sivuuttaa Raamatun luomiskertomuksia eikä kristillistä luomisoppia. Meillä on vahva juonne jo kristillisyyden ensimmäisiltä vuosisadoilta ajatella henkeä ja materiaa kahtiajakautuneesti niin, että henki on hyvää ja materia pahaa. Tällainen ajattelu on usein rampauttanut luontoon liittyvän teologian tekemisen, koska luontoa ei ole pidetty oleellisena. On keskitytty Jumalaan ja jumalasuhteeseen. Tätä kehitystä ei helpottanut modernismin tuoma usko ihmiseen ja tämän kykyihin hallita kaikkea. Jumalalle jäi teologiassakin helposti vain alkuunpanijan rooli.

Lähetystyön historiassa suhde luontoon on vaihdellut, mutta valitettavan usein se on ollut näkökulmaltaan lähes puhdasta hyväksikäyttöä. Alkuperäiskansojen luontosuhteeseen liittyviä perinteitä on pyritty järjestelmällisesti tuhoamaan ymmärtämättä, miten ne voisivatkaan hyödyttää kristillistä teologiaa ja kristittynä elämistä juuri niissä konteksteissa. (Creation Care in Christian Mission, toim. Kapya J. Kaoma 2015).

Kuzipa Nalwamban mukaan oppi luomisesta on perusta kristilliselle teologialle. Raamatun alkulehdiltä lähtien Jumalaa kutsutaan kaiken olevan luojana ja siitä käsin määrittyy myös omamme ja luomakunnan suhde Luojaan. ”Aikakaudella, jota leimaavat ennennäkemättömät ympäristölliset, kulttuuriset ja teknologiset muutokset, myös ymmärrystämme luomisesta on kehitettävä. Nämä ’uudet maisemat’, sekä kirjaimelliset että metaforiset, haastavat meidät tarkastelemaan ja laajentamaan teologisia pohdintojamme. Raamatun ajattomat totuudet on uudelleenarvioitava ja sovellettava näihin uusiin konteksteihin.” Kysymys on siitä, miten näissä uusissa maisemissa kirkon missionaarisuus toteutuu ajanmukaisella ja vaikuttavalla tavalla.

Luomisoppia on käytetty pitkälti puhuttaessa kaiken alusta. Lisäksi on voitu todeta, että Jumala luo jatkuvasti uutta, mutta vähemmälle pohdinnalle on jäänyt se, mitä tämä merkitsee kristityille ja kirkoille. Raamattukaan ei puhu luomisesta vain alkukertomusten yhteydessä, vaan luomiseen viitataan aina Uutta testamenttia myöten. Luomisoppi voisikin olla elävä ja dynaaminen osa kristillistä teologiaa. Se tarjoaa vakaan perustan ja toivon lähteen jatkuvasti muuttuvassa ja epävakaassa maailmassa. Luomisoppi muistuttaa meitä, ettei ”maailma ole sattuman tai kaaoksen tuote, vaan lahja rakastavalta Luojalta, joka jatkaa kaiken ylläpitämistä ja uudistamista”.

Raamatullisesta näkökulmasta viljelemisen ja varjelemisen käsky (1. Mooseksen kirja 2:15) merkitsee vastuuta maan hoitamisesta, sen eheyden säilyttämisestä ja sen kukoistamisen varmistamisesta. Tämä hoitovastuu ei ole vain käytännön velvollisuus, vaan myös hengellinen. Se heijastaa suhdettamme Luojaan. Kun epäonnistumme luomakunnan hoitamisessa ja vahingoitamme ympäristöä, häiritsemme myös suhdetta Jumalaan ja toisiimme.

Itselleni mielenkiintoisimpia Nalwamban esittämiä laajennuksia luomisopin käytölle ovat kohdat, joissa hän viittaa erilaisiin teknologioihin – tekoäly mukaan lukien – sekä kulttuureihin. Olemme jo pitkään puhuneet luonnon monimuotoisuudesta ja sen vaalimisen tärkeydestä. Nalwamban mukaan meidän pitäisi ajatella samoin myös teknisistä innovaatioista ja erilaisista kulttuureista. Kulttuurikin on Jumalan lahjaa ja siksi kulttuurinen monimuotoisuus on vaalimisen arvoista. Samalla meidän tulee säilyttää raamatullisuus ja profeetallinen ääni. Siellä, missä teknologia uhkaa elämää, on sanottava selkeästi ei. Samoin kaikkia kulttuurisia piirteitä on arvioitava sen mukaan, edistävätkö ne elämää vai sitovatko ja tuhoavat ne elämää ja sen monimuotoisuutta.

Onkin aiheellista kysyä, kuinka tervettä on ollut pyrkimys yhtenäiskulttuuriin tai nykyisin toisenlaisten kulttuurien torjuminen ”epäsuomalaisena”.

Postmodernismiakaan ei tarvitse torjua, muttei myöskään halata

Nalwamba käy lyhyesti läpi kulttuurisia ja teknologisia ”maisemia” ja esittää niiden suhteen mahdollisia teologisia suuntia. Kuten todettu, hän pitää erilaisia kulttuureja Jumalan luomistyön rikkautena. Siten ns. kontekstuaalisuus eli evankeliumin välittäminen kullekin kulttuurille ominaisilla tavoilla niin, että se tulee paremmin ymmärrettäväksi, on välttämätöntä. Kulttuurit ja niiden tavat eivät ole ”esteitä, jotka tulee voittaa, vaan ne voivat auttaa kirkkoa ymmärtämään paremmin itse evankeliumia”.

Luonnon hoitamisesta puhuessaan Nalwamba viittaa Ruth Padilla DeBorstin ajatuksiin. DeBorst on latinalaisamerikkalainen teologi, joka korostaa kokonaisvaltaista missiota ja vaikuttaa Lausanne liikkeen parissa. Hänen isänsä René Padilla on itseasiassa yksi kokonaisvaltaisen mission (integral mission) vahvimpia kehittäjiä. DeBorstin mukaan ”kokonaisvaltainen missio ja luomakunnan hoito ovat erottamattomia, erityisesti Latinalaisessa Amerikassa, missä kulttuurinen monimuotoisuus on tärkeä osa yhteisön elämää”.

Nalwamba puhuu myös tekoälystä ja muista innovaatioista, joiden äärellä meidän on muistutettava jokaisen yksilön arvosta. Jumalan työtovereina meitä kutsutaan käyttämään teknologisia kykyjämme tavoilla, jotka kunnioittavat Luojaa ja edistävät koko luomakunnan kukoistamista.

Oman lukunsa Nalwamba omistaa postmodernismille, joka ajattelusuuntana on usein haastanut kristinuskoa ja itse asiassa kaikkia maailmanselityksiä. Postmodernismi nähdään helposti kaikkea pirstaloivana ja suhteellistavana, joka ei pidä mitään asiaa pohjimmiltaan totena tai epätotena.

Nalwamban mukaan voimmekin lähestyä tätä ajattelutapaa liittoutumalla. ”Voimme omaksua postmodernin monimuotoisuuden ja pluralismin tuomalla esiin raamatullisten luomiskertomusten rikkauden ja moninaisuuden. Esimerkiksi ensimmäisen Mooseksen kirjan kaksi luomiskertomusta tarjoavat erilaisia, mutta toisiaan täydentäviä näkökulmia Jumalan luovaan työhön. Ne muistuttavat meitä siitä, että luominen on monitasoinen ja salaperäinen todellisuus, jota ei voida täysin vangita yhdellä kertomuksella.”

Omista perinteistämme ammentava teologia auttaa kehittämään luontosuhdetta ja vahvistaa missionaarisuutta

Eripuolilla maailmaa on tehty mielenkiintoista tutkimusta ja kokeiluja oppimalla paikallisista perinteistä ja soveltamalla niitä kristilliseen teologiaan. Tai pitäisikö sanoa, että teologiaa on luotu uudella tavalla, kun on opittu ymmärtämään paikallisten perinteitten arvoa suhteessa luontoon. Lähetyskumppanuusneuvottelujen aikana käydyssä paneelissa Nalwamba toi esiin muiden alkuperäiskansojen ohella maamme saamelaisten vahvan panoksen ekumeenisissa keskusteluissa. Mitä kaikkea me voisimmekaan oppia heiltä?

Etelä-Amerikassa ja eteläisessä Afrikassa on tehty jo runsaasti teologista tutkimusta paikallisista perinteistä ja alkuperäiskansojen luontokäsityksistä. Näitä on myös tuotu vahvistamaan kirkkojen ääntä, kun ne puhuvat luonnon monimuotoisuuden puolesta ja käyttävät myös kriittisiä puheenvuoroja silloin, kun luonto tai kulttuurit ovat uhattuna.

Globaali kirkko joutuu käsittelemään jatkuvasti muuttuvaa todellisuutta. Yhdessä löydetyt oivallukset ovat ratkaisevia lähetystyön kehittämisessä evankeliumille uskollisena ja kuitenkin jatkuvasti ajanmukaisena.

Nalwamba viittaa vielä Andrew Wallsin (edesmennyt brittiläinen lähetyshistorioitsija) ajatukseen, jossa hän kuvaa jännitettä ”alkuperäisyysperiaatteen” ja ”vaeltajaperiaatteen” välillä: Alkuperäisyysperiaate mahdollistaa evankeliumin juurtumisen erilaisiin kulttuureihin (eli muuttuvissa maisemissa), kun taas vaeltajaperiaate muistuttaa kristittyjä heidän lopullisesta uskollisuudestaan Kristukselle yli minkään kulttuurisen identiteetin (Walls, The Missionary Movement in Christian History).

Kristus-keskeisyys ja luonto mission toteuttajana

Omassa kirkossamme puhutaan usein Kristus-keskeisyydestä. Ekoteologiassakin se on oleellinen näkökulma. Uuden testamentin mukaan Kristus on ollut mukana jo luomisen aamussa ja hänellä on kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Häneen ankkuroituu koko luomakunnan vapautus synnin ja kuoleman vallasta. Siten luomisuskomme on vahvasti myös uskoa Kristukseen.

Esimerkkinä voisi olla vaikkapa fransiskaaninen perinne, jossa puutarhan hoitaminen ei liity vain luontoon tai luonnon antimista nauttimiseen (hyödyntämiseen). Puutarhanhoito on samalla sen muistamista, että se kuten mekin, olemme Kristuksessa luotuja. Luonnosta huolehtiminen on jumalasuhteen hoitamista. Luonto puhuu Luojastaan ja pitää meistä huolta.

Kirkkomme ympäristödiplomi ja hiilineutraali kirkko -tavoite ovat tärkeitä välineitä, kun teemme käytännön työtä luonnon hyväksi. Molemmissa keskitytään vahvasti käytänteisiin ja käytännön tavoitteisiin. Siinä on niiden vahvuus. Toisaalta nekään eivät ole tuoneet mukanaan sellaista teologista työskentelyä, joka auttaisi meitä hahmottamaan omia perinteitämme (saamelaisuus mukaan lukien) ja löytämään Kristus-keskeisyyden merkityksen myös luontosuhteessamme.

Onneksi maailmanlaajan kirkon äänet alkavat kuulua myös meillä.

Kuzipa Nalwamban puhe englanniksi:  Creation in Changing Landscapes

Kuzipa Nalwamban puheen tallenne (myös suom. tekstitys); Creation in Changing Landscapes

Kirkon lähetyskumppanuusneuvottelujen sivuilla voi lukea kaikki pääpuheenvuorot ja niiden kommentointipuheet tai katsoa ne videotallenteena.

Artikkeli Luonto toteuttaa Jumalan missiota julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Lähetysteologiaa luomisesta kirkon uudistumiseen

Ekumeniikan dosentti Jaakko Rusaman toimittama 35 artikkelin kokoelmateos avaa lähetysteologiaa luomisuskosta luonnontieteiden valtakaudella päätyen emerituspiispa Seppo Häkkisen ajankohtaiseen kysymyksenasetteluun viihdekirkosta ja kirkon uudistumisesta. Emerituspiispa Jorma Laulaja toteaa artikkelissaan osuvasti, ettei luonnontieteellinen paradigma hoida syyllistä mieltä eikä tue ihmistä turvallisella läheisyydellä. Evankeliumia tarvitaan yhteiskunnallisten muutostenkin keskellä.

Kirjan teologisen pohdinnan taustalla on havaittavissa mission asema keskellä jännitteistä yhteiskunnallista teologista kenttää, missä vaikuttaa virkateologiset kysymykset ja erilaiset opilliset painotukset. Kontekstuaalisuuden- lähtökohtana on inkarnaatio – Jumalan asettuminen osaksi ihmiskuntaa ja ihmisyyttä. Vaikka evankeliumi itsessään on kulttuurin yläpuolella, se pukeutuu aina johonkin kieleen ja kulttuuriin – niin myös meillä täällä Suomessa. Artikkelissaan Seppo Häkkinen muistuttaakin miten kirkon itseymmärryksen ja mission tulee nousta Jumalan sanasta. Identiteettiä pohdittaessa on hänen mukaansa kiinnitettävä huomio kirkon perustaan, uskon ilmenemiseen ja kirkon tehtävän toteuttamiseen. 

Jumalan lähetyksen kokonaisvaltaisuus

Kirjan missiologinen anti on erittäin kattava. Artikkelissaan lähetyksen kokonaisvaltaisuudesta emerituspiispa Simo Peura luo lyhyen katsauksen siitä, miten holistinen lähetyskäsitys nousi lähetysteologian avainkäsitteeksi 1970-luvulla. Ekumeenisen lähetysliikkeen jännitteet johtivat evankelikaalien organisoitumiseen Lausannen liikkeeksi vuonna 1974.

Artikkelissa tuodaan esille, miten lähetyksen kokonaisvaltaisuutta käsiteltiin kaikissa 1970-luvun suurissa ekumeenisissa konferensseissa Kirkkojen maailmanneuvostossa, Lausannen evankelioimiskonferenssissa ja Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksessa Dar es Salaamissa.

Moderni lähetystyö nähdään kirjan artikkeleissa laaja-alaisesti holistisena toimintana, jossa evankeliumi palvelee koko ihmistä. Ihminen tarvitsee sekä vapauttavaa sanomaa syntien anteeksiantamuksesta että elämän ja elinolosuhteiden uudistamista rauhan, sovinnon ja humanitaarisen työn kautta. Missionaarisuus nähdään ihmisoikeutena, silloin kun se toteutuu uskonnonvapausperiaatteen mukaisesti ilman käännyttämistä.

Globaalin kirkon näkökulma

Kirja on teoreettisesta painostaan huolimatta helposti luettava ja tarjoaa sekä tutkimusta että juhlakirjan olemukseen kuuluvaa vapaamuotoisempaa näkökulmaa missiologian dosentti Risto Ahosen elämäntyöhön. Yksi kirjan tärkeimmistä aihepiireistä on globaalin kirkon näkökulma. Tätä käsittelee muun muassa Kirkon lähetystyön keskuksen johtaja Risto Jukko artikkelissaan ”Busanista Karlsruheen. Siirtymä voimaannuttavasta pneumatologiasta kristologiaan ekumeenisessa trinitaarisessa lähetysteologiassa.”

Jukko tuo esille, miten Kirkkojen maailmanneuvoston Busanin kokouksen lähetysasiakirja ”Yhdessä kohti elämää – lähetys ja evankelioiminen muuttuvassa maailmassa (2012) korostaa Hengen lähetystä ja marginaaleista lähtevää lähetystyötä. Pyhä Henki voimaannuttaa reuna-alueilla olevat lähetyksen toimijoiksi. Vuonna 2018 järjestetyssä Kirkkojen maailmanneuvoston maailmanlähetyksen ja evankelioimisen konferenssissa Arushassa Tansaniassa Pyhän Hengen korostus jää taka-alalle ja painopisteeksi muotoutuu Kristus ja kristuskeskeinen opetuslapseus. Missionaarisuus ja kristittynä eläminen tarkoittaa Arushan painopisteiden mukaan Jeesuksen esimerkin seuraamista.

Globaalin kirkon ääni kuuluu juhlakirjassa myös Jordanian ja Pyhän Maan evankelisluterilaisen kirkon emerituspiispa Munib Younanin ekumeenista vuoropuhelua ja uskontodialogia korostavassa artikkelissa. Jaakko Mäkelän artikkelissa puolestaan tuodaan esille Aasian ja Afrikan kirkkojen osallistuminen rajoja ylittävään lähetystyöhön.

Jumalan ja meidän missio

Jaakko Rusaman toimittaman kirjan anti on kiistatta erittäin laaja ja teos on samalla hieno kunnanositus Risto Ahosen merkittävälle elämäntyölle missiologian tutkimuksen ja opetustyön parissa. Ahosen klassikoksi muodostunut magnum opus ”Lähetys uudella vuosituhannella. Maailmanlähetyksen teologiset perusteet” vuodelta 2000 on myös vaikuttanut tulevien tutkijasukupolvien missiologiseen tulkintaan.

Artikkelien tarjoama laaja näköala lähetystyöhön tarjoaa lukijalle mahdollisuuden keskittyä itseään kiinnostaviin näkökulmiin lähetysteologiaa ja lähetystyötä tarkasteltaessa. Samalla herää kysymys – puuttuuko tästä erittäin kattavasta ja merkittävästä teoksesta vielä jokin näkökulma? Lähetystyön merkittävänä resurssina ovat lähetyshistoriamme aikana olleet naislähetit ja vuonna 2022 noin 59 % ulkomaan työssä olevista suomalaisista lähetystyöntekijöistä oli naisia. Ensimmäiset perheettömät naiset lähtivät lähetystyöhön Suomesta vuonna 1898. Naiset ovat usein myös omalla työpanoksellaan mahdollistaneet lähetystehtävän toteutumisen perheissään. Lukijana olisin mielelläni myös lukenut tästä naisten tekemästä tärkeästä työstä Jumalan lähetyksessä.

Kirjan kantava teema ”Kirkon olemus on missio” kulkee teoksen läpi sen punaisena lankana nostaen samalla esille myös kristittyjen ekumeenisen yhteyden. Kristittyinä ja seurakuntina saamme elää todeksi evankeliumin vapauttavaa sanomaa pelastuksesta ja syntien anteeksiantamuksesta. Jumalan missio on myös kirkon ja meidän jokaisen missio.

Artikkeli Jumalan missiosta kirkon missioon julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Evankelioivasta opiskelijajärjestöstä kansainväliseen ympäristöön

Lähetystyön keskeinen asema 1960-luvun Ylioppilaslähetyksessä – nykyisessä Opiskelija- ja koululaislähetyksessä OPKO:ssa – teki vaikutuksen nuoreen Eila Helanderiin. Järjestössä korostettiin kristityn tehtävää viedä evankeliumi niille, jotka eivät sitä vielä ole kuulleet. Nuoria kannustettiin tarkastelemaan suhdettaan lähetystyöhön sekä pohtimaan omaa kutsumustaan. Lähetyksen perustana oli Jeesuksen kehotus tehdä kaikki kansat hänen opetuslapsikseen (Matt.28:19–20).

Helander toimi lähetyksen hyväksi olemalla jonkin aikaa ruotsinkielisen ylioppilaslähetyksen ”boxilähetyksen” vastaava henkilö. Muistelmissaan hän kertoo, miten uusille opiskelijoille lähetettiin kirje, jossa tarjottiin mahdollisuutta tavata ja keskustella hengellisistä kysymyksistä. Yllättävän moni otti vierailijat vastaan. Boxilähetyksen toiminnasta huolimatta Helander ei koskaan kuulunut järjestön sisäryhmään eikä ollut sen jäsen. Syyksi hän kertoo, ettei pitänyt järjestön kriittisestä asenteesta kirkkoa kohtaan.

Eila Helanderin muistelmat sisältävät leppoista kerrontaa lähetystyöstä Suomessa, mutta myös tarinoita ulkomailta, minne kutsumus lopulta hänet vei. Evankelioiva opiskelijajärjestö kotimaassa vaihtui mielenkiintoiseen tehtävään kansainvälisen kristillisen opiskelijajärjestön IFES:n (International Fellowship of Evangelical Students) työntekijänä. Tässä työssä kulttuurien kohtaaminen muuttui osaksi arkielämää siirtomaavalloista äskettäin vapautuneiden Itä-Afrikan maiden opiskelijatyössä.

Lähetystyön moratorio ja työ Itä-Afrikassa ja Karibialla

Muistelmateos luo helposti lähestyttävän, vaikkakin yleisen, kuvan Eila Helanderin työn lisäksi myös aikakauden ajankohtaisista missiologisista kysymyksistä. Hän kuvaa miten hänen Afrikan työnsä alkuun sijoittuu lähetystyön tuloksena syntyneissä kirkoissa vaikuttanut lähetystyön moratorio, joka ilmeni voimakkaana haluna irrottautua länsimaalaisista kulttuurivaikutteista, työntekijöistä ja järjestöistä. Keskiössä oli oman paikallisen afrikkalaisen kulttuurin ja johtajuuden nousu ja luominen, kun nuoret kirkot hakivat paikkaansa ja elivät itsenäistymisprosessin alkuvaiheita.

Eila Helander kuvaa mukaansatempaavasti miten hän eli kahden kulttuurin keskellä – osana paikallista yhteisöä, mutta toisaalta myös oman suomalaisen kulttuuritaustansa edustajana. Työhön liittyi paljon matkoja Keniassa, Tansaniassa, Ugandassa ja myöhemmin tehtäväkuvan muututtua tutuksi tuli myös Karibian alueen kulttuurien kirjo. Vuosiin opiskelijasihteerinä Karibialla mahtuu myös mieleenpainuva vierailu Jim Jonesin Kansan temppeli -yhteisössä Jonestownissa kuukautta ennen järkyttävää yli 900 sadan ihmisen hengen vienyttä massamurhaa.

Makumiran teologisesta korkeakoulusta Helsingin yliopistoon

Afrikan ja Karibian vuosien jälkeen Helander aloitti tutkimustyön, joka johti väitöskirjaan evankelikaalisten yliopisto-opiskelijoiden uskonnollisuudesta Trinidadissa. Tutkimus avasi samalla tien lehtoriksi. Työ vei mukanaan ja pian syntyi myös tutkimus naisevankelistoista ja vuosia myöhemmin myös lähetystyön kannalta merkittävä tutkimus naisläheteistä Suomen Lähetysseuran työssä toisen maailmansodan jälkeen. Eila Helander kuvaa elävästi muistelmissaan miten vuodet Afrikassa ja Karibialla jättivät jälkensä häneen ja kun mahdollisuus palata Afrikkaan tarjoutui vuonna 1988 hän tarttui siihen. Nyt oli vuorossa tehtävä Suomen Lähetysseuran lähettämänä lähetystyöntekijänä ja opettajana Makumiran teologisessa korkeakoulussa Tansaniassa.

Kuvaus vuosista Makumirassa sisältää muistelmia lähetystyön arjesta ja juhlasta, kohtaamisista ja tärkeistä ystävyys- ja ihmissuhteista. Esille nousee kirjan toistuva teema siitä, miten tansanialainen sananlasku Ihminen on ihmiset on yksi Helanderin työn ja elämän tärkeimmistä ohjeista. Ihminen on osa yhteisöä sekä ulkomailla että omassa kotimaassaan ja me tarvitsemme toisiamme.

Eila Helanderin muistelmat luo moninaisen kuvan yhden ihmisen suhteesta lähetystyöhön ja monikulttuurisuuteen. Kerronta vuosista Makumirassa sisältää myös vaikeita teemoja ja toteamuksen siitä, miten elämä ei aina mene tekemiemme suunnitelmien mukaan ja myös yllätyksiä voi tulla. Aika opettajana Makumirassa päättyy yllättäen, mutta tilalle muotoutuu ura kirkkososiologian professorina ja lukuisten akateemisten luottamustehtävien haltijana. Yhdeksi tärkeimmäksi tehtäväksi Helsingin yliopistossa muotoutuu nuoren tutkijapolven kouluttaminen. 

Kirjan kantava teema ”Kaikki muuttuu hyväksi” toimii kirjan punaisena lankana ja on samalla hiljainen toteamus Jumalan vahvasta johdatuksesta elämän moninaisten vaiheiden keskellä. Yksi kirjan koskettavimmista kohdista on erään afrikkalaisen turvallinen toteamus vaaran ja uhkan keskeltä: Turvallisuuden tunteemme ei perustu vaarojen puutteeseen vaan Jumalan läsnäoloon jokaisessa elämämme tilanteessa. Tästä Jumalan läsnäolosta Jumalan antamassa lähetystehtävässä tämä kirja kertoo.

Artikkeli Helsingin Kalliosta Itä-Afrikan ja Karibian kautta yliopistolle – Eila Helanderin muistelmia sävyttää lähetystyö ja kulttuurien kohtaaminen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

1990-luvulla alkoi korostua uusien seurakuntien istuttaminen (church planting) osana Englannin kirkon strategiaa. Tämä merkitsi siirtymistä perinteisistä parokiaaliseurakunnista verkostomaisiin seurakuntiin. Vuoden 2004 ”Mission-Shaped Church” -raportti korosti kirkon missionaarisuutta kuluttajalähtöisessä kulttuurissa, ja painotti evankeliumin inkulturaatiota eli sen sopeuttamista nykykulttuuriin ilman kristillisten arvojen hylkäämistä. Raportissa esitettiin käytännön ehdotuksia seurakuntien istuttamiselle ja kirkon mission toteuttamiselle.

Missionaarinen lähestymistapa on muovannut Englannin kirkon strategiaa kohti moninaisuutta ja dynaamista yhteistyötä erilaisten seurakuntaelämän muotojen välillä, mikä näkyy myös tuoreiden ilmausten (fresh expressions) nousussa. Tämä strategia on auttanut kirkkoa vastaamaan paremmin nykypäivän haasteisiin ja säilyttämään merkityksensä moniarvoisessa ja sekularisoituneessa ympäristössä.

Lue dos. TT Tomi Karttusen koko artikkeli: Englannin kirkon uudistushankkeet eurooppalaisena tiennäyttäjänä (pdf)

Artikkeli Englannin kirkon uudistushankkeet eurooppalaisena tiennäyttäjänä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kuka olet?

Olen Johanna Björkholm-Kallio, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappi. Olen syntynyt Pohjanmaalla ja olen kaksikielinen eli puhun toisena äidinkielenäni ruotsia. Olen asunut pääkaupunkiseudulla noin 20 vuotta, kunnes pari vuotta sitten muutin perheineni Savitaipaleelle. Väitöskirjatutkimus Åbo Akademissa on loppusuoralla, aiheenani on Suomen Lähetysseuran lähetystyöntekijöiden koulutus jälleenrakennuksen aikana (1944–1960). Tarkoitukseni on saada tutkimus valmiiksi vuoden loppuun mennessä.

Lähetystyö on ollut minulle aina läheinen. Tulen herätyskristillisestä ympäristöstä, jossa lähetystyötä pidettiin esillä. Afrikan-lähetystyöntekijöiden kouluvierailut tekivät pysyvän vaikutuksen ja minulla oli nuorena aasialaisia ystäviä Vietnamista. Vuosien varrella olen ollut töissä Suomen Lähetysseurassa, Lähetysyhdistys Kylväjässä ja SLEF:issä [Svenska Lutherska Evangeliföreningen] sekä nyt viimeiset vuodet pappina Sammonlahden seurakunnassa Lappeenrannassa, joten tunnen sekä seurakuntatyötä että lähetysjärjestöjen työskentelyä. Kansainvälistä kokemusta olen saanut muun muassa toimimalla Namibian ev.-lut. kirkon yhteydessä Windhoekissa toimivan Paulinumin teologisen seminaarin opettajana.

Millaisia töitä tulet tekemään Kirkon lähetystyön keskuksessa kirkon ulkoasiain osastolla?

Muutaman päivän työkokemuksen perusteella tehtäväkuva on hyvin laaja ja monipuolinen. Kirkon kansainväliset lähetyskumppanuusneuvottelut on suurin ja tärkein asia, jonka valmisteluihin ja toteutukseen pääsen heti osallistumaan. Lähetysteologian asiantuntijana tehtäväni on edistää kirkon lähetystehtävän toteutumista lähetysteologian näkökulmasta hiippakunnissa ja seurakunnissa. Osallistun lähetystä koskevaan koulutukseen ja viestintään ja pidän yhteyksiä lähetysjärjestöihin, hiippakuntiin sekä kotimaisiin ja kansainvälisiin verkostoihin. Esimerkkinä voi mainita, että minut nimettiin Kirkon lähetystyön keskuksen edustajaksi Suomen lähetysneuvoston hallitukseen vajaan kahden viikon työssäolon jälkeen!

Mikä kiinnostaa kirkon kansainvälisessä työssä?

Kirkon kansainvälinen työ on kiehtovaa kaikessa moninaisuudessaan. Kansainvälinen työ luo puitteet ja ympäristön toistemme kohtaamiselle Kristuksen maailmanlaajassa kirkossa. Näissä kohtaamisissa saamme kuunnella toisiamme ja oppia toisiltamme, kasvaa yhdessä kristittyinä ja yhdessä myös jakaa elämän ilot ja surut. Kansainvälisen työn moninaisuuteen kuuluu sekä oman itsen että toiseuden kohtaaminen ja rinnalla kulkeminen. Kansainvälisyys ei tarkoita enää pelkästään yhteyksiä toisiin maihin, vaan saamme jakaa elämäämme myös täällä Suomessa. Tämä yhteys voi olla ekumeenista yhteyttä, rinnakkain kulkemista tai vaikkapa toiseuden ymmärtämistä muissa uskonnoissa.

Mitä ajattelet lähetystyön asemasta kirkossa ja seurakunnissa?

Ilosanoma armahtavasta ja anteeksiantavasta Jumalasta, Jeesuksesta Kristuksesta, luo kristillisille kirkoille globaalisti vahvan yhteisen perustan. Evankeliumin ilosanoma liikkuu kaikkialta kaikkialle alkaen Jerusalemista aina maan ääriin asti. Me suomalaiset kristityt olemme osa tätä kolmiyhteisen Jumalan lähetystä. Olemme saaneet ottaa vastaan sanoman Jeesuksesta ja tätä sanomaa saamme olla viemässä eteenpäin yksilöinä, järjestöinä, seurakuntina ja kirkkona. Lähetystyö on kuin seurakunnan ja kirkon sykkivä sydän – se ylläpitää toimintoja, kutsuu seurakuntayhteyteen ja kehottaa meitä pitämään huolta toisistamme. Uskon, että lähetystyö on avain kirkon kasvuun ja se antaa uskoa tulevaan monenlaisten haasteiden ja vaikeuksienkin keskellä.

Lähetystyö elää aina osana aikaansa ja vallitsevaa kulttuuria ja ympäröivää yhteiskuntaa. Kulttuurien ja toimintamallien muuttuminen yhteiskunnassa heijastuu myös lähetystyön toimintamalleihin ja lähetysteologiseen itseymmärrykseen. Lähetystyö on toisaalta monelle tuttua, mutta samalla siitä edelleenkin elää monia ennakkoluuloja vaikkapa käännyttämisenä. Meidän tehtävämme seurakuntalaisina ja kirkkona on haastaa näitä ennakkoluuloja ja vanhentuneita käsityksiä lähetystyöstä tarjoamalla ajankohtaista tietoa esimerkiksi kertomalla siitä hienosta työstä, mitä kirkkomme lähetysjärjestöt tekevät yhdessä paikallisten kumppaniemme kanssa eri puolilla maailmaa. Etäyhteyksien kautta on helppoa osallistua jumalanpalveluksiin ja seurakunnan toimintaan kaukanakin ja myös tällä tavalla saada ajankohtaista tietoa kirkoista maailmalla.

Mitä toivot tapahtuvan kirkon kansainvälisissä lähetyskumppanuusneuvotteluissa elokuussa?

Uskon kirkon kansainvälisillä lähetyskumppanuusneuvotteluilla olevan merkittävä vaikutus sekä meillä täällä Suomessa että kumppanikirkoissamme maailmalla. Täällä kotimaassa monet seurakuntalaiset saavat mahdollisuuden tavata kirkon lähetystyön kansainvälisiä kumppaneita näiden tekemillä seurakuntavierailuilla ympäri Suomea ennen ja jälkeen kokouksen. Lähetyskumppanuusneuvottelut mahdollistavat kohtaamisen ja verkostojen vahvistamisen lähetysjärjestöjen, kumppanuuskirkkojen ja hiippakuntien välillä. Odotan neuvotteluilta monipuolista teologista keskustelua lähetyksen olemuksesta ja yhteisestä uskostamme. Samalla saamme yhdessä voimaantua ja tukea toisiamme evankeliumin todistuksessa.

Mitä haluat sanoa tämän jutun lukijoille?

Haluan haastaa meitä jokaista syventämään jumalasuhdettamme, oppimaan lisää toisiltamme ja löytämään oman paikkamme maailmanlaajassa kirkossa ja lähetyksessä.

Teksti: Johanna Björkholm-Kallio
Johdanto ja kysymykset: Risto Jukko
Kuva: Harri Kallio

Artikkeli Kirkon lähetystyön keskuksen asiantuntija haluaa rakentaa yhteyksiä ja lisätä yhteisymmärrystä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kerro lyhyesti kuka olet ja mistä tulet?

Olen luterilainen kristitty, teologian maisteri sekä Kirkkohallituksen ulkoasianosaston, erityisesti Kirkon lähetystyön keskuksen kesäteologi. Tulen Pohjois-Pohjanmaalta, jossa olen asunut lähes koko elämäni. Kiinnostus kansainvälisyyteen on ollut elämässäni läsnä jo kauan, sillä pienellä paikkakunnalla tuntui, että maailmasta on paljon näkemättä ja kokematta. Kolmesta opintopaikkakuntavaihtoehdosta Joensuun, Helsingin ja Turun väliltä päädyin Joensuuhun. Rakastuin Joensuuhun pääsykoematkalla ja totesin, että sinne on päästävä.

Opiskelin läntisen teologian puolella Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa käytännöllistä teologiaa ja sosiologiaa, jonka lisäksi opin paljon paitsi omasta kirkostani myös ekumeniasta käytännössä. Itä-Suomen yliopiston teologian opiskelijoilla on erityinen mahdollisuus oppia sekä läntisestä että ortodoksisesta teologiasta niin akateemisten realiteettien kuin käytännön kohtaamistenkin kautta. Elokuussa 2022 Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksessa Karlsruhessa pääsin stuerttina osaksi uskomattoman innostavaa nuorten ja vähän vanhempienkin kristittyjen joukkoa, joka muistutti minua siitä, kuinka ihanan moninainen joukko meitä kristittyjä kaikkinensa onkaan.

Kesällä 2023 muutin pääkaupunkiseudulle silloisen harjoittelupaikan perässä, kun olin Kirkkohallituksessa ulkoasiain osastolla harjoittelussa. Sen jälkeen viimeistelin opintoni pääkaupunkiseudulta käsin.

Mitä töitä teet Kirkon lähetystyön keskuksessa kirkon ulkoasiain osastolla?

Tulin töihin Kirkon lähetystyön keskukseen valmistelemaan ennen kaikkea kirkon kansainvälisiä lähetyskumppanuusneuvotteluita, erityisesti nuorten aikuisten osallisuutta lisäävää stuerttiohjelmaa. On hienoa päästä koordinoimaan lähetyskumppanuusneuvotteluiden stuerttijoukkoa, kun itsellä on käytännön kokemusta siitä, miten avartavaa on päästä tapahtumien ytimeen. Omat stuerttikokemukseni suurissa yleiskokouksissa eivät myöskään aina olleet sujuvia, joten toivon, että voin ammentaa aiemmasta kokemuksesta viisautta tulevaa tapahtumaa varten!

Stuerttiohjelman lisäksi olen osa projektitiimiä ja järjestelen käytännön toteutukseen liittyviä asioita yhdessä muiden Kirkon lähetystyön keskuksen työntekijöiden, eniten projektikoordinaattori Maria Mountrakin kanssa. Jonkin verran töihini liittyy myös viestinnällisiä työtehtäviä. Olin viime syksynä neljä kuukautta viestintään keskittyvässä harjoittelussa Diakonia-ammattikorkeakoulussa, jossa tein paljolti hankeviestintää. Ehkä pääsen hyödyntämään jotain siellä opittua myös nykyisessä tehtävässäni!

Mikä kiinnostaa kirkon kansainvälisessä työssä?

Minua kiinnostaa moninaisuus kirkkojen, kulttuurien ja yksittäisten ihmisten välillä. Nuorena kasvoin monilla tavoin yksipuolisen kuvaston keskellä. Ensin tutustuin siihen, miltä näyttää luterilaisuus toisella puolella Suomea, sitten kysymys laajentui siihen, miltä kristinusko näyttää ympärilläni – sekä oman kirkkoni sisällä että laajemmin kirkkokuntien välillä. Nyt näkökulmani on laajentunut siihen, miten moninainen kristittyjen perhe onkaan ympäri maailmaa. Ja toisaalta, mitä erityisesti luterilaiset sisarukseni ajattelevat, mikä meitä yhdistää ja mikä toisaalta voi erottaa?

Kirkon kansainvälisessä työssä kiinnostaa tämän moninaisuuden huomioiminen kaikessa, mitä teemme. Miten meille kaikille voisi löytyä paikka kokea itsemme toivotuiksi ja arvostetuiksi? Ja kuinka meidän kaikkien lahjat voitaisiin saada kukoistamaan?

Mitä ajattelet lähetystyön asemasta kirkossa ja seurakunnissa?

Kirkossamme on paljon keskustelua työaloista. Kuinka yksi hoitaa yhtä puolta, toinen toista. Samaan aikaan kun resurssit supistuvat, joudutaan tekemään valintoja – mitä poistetaan, mikä muuttaa täysin muotoaan. Nimettyjä lähetyssihteerejä ja -koordinaattoreita on vähenevissä määrin. Toivoisin, että lähetystyötä ja erityisesti lähetyskasvatusta saataisiin osaksi tavallista arkea. Nimenomaan istutettuna kirkon kokonaisvaltaiseen työhön, ei omaksi osasekseen. 

Näkemykseni mukaan kirkkomme lähetystyö kokonaisuudessaan on kumppanuutta. Lähetystyötä tehdään monitasoisesti ja nähdäkseni kirkkoamme arvostetaan kumppanina ympäri maailmaa. Luulen, että moni pohtii sitä, miten lähetystyöstä voitaisiin kertoa todenmukaisesti, siten, että mielikuvat olisivat jotain muuta kuin käännyttämistä ja alistamista. Kirkkomme tekee sopimusjärjestöjensä kautta paljon hienoa työtä ympäri maailmaa, joka tavalliselta seurakuntalaiselta jää monesti kuulematta.

Mitä toivot tapahtuvan kirkon kansainvälisissä lähetyskumppanuusneuvotteluissa elokuussa 2024?

Toivon, että kumppanimme sekä Suomessa että ulkomailla saavat hyvän kokemuksen tapahtumasta ja kaikki sujuisi, kuten on suunniteltu. Ja että lähetyskumppanuusneuvotteluissa nimenomaan kumppanuus, molemminpuolinen oppiminen ja kirkon kokonaisvaltainen lähetys tulisivat esiin.

Stuerttikoordinaattorina toivoisin erityisesti, että nuoret stuerttimme oppivat uutta ja he saavat kokemuksen siitä, että heidän osallistumisensa lähetyskumppanuusneuvotteluihin on sekä tärkeää että toivottua. Stuertin tehtävät ovat todistetusti ponnahduslauta moniin kirkon tehtäviin niin Suomessa kuin ulkomaillakin, joten toivon, että kipinä kirkon kokonaisvaltaisen lähetyksen edistämiseen jatkaa kasvamistaan yhteisen tapahtuman äärellä.

Mitä haluat sanoa tämän jutun lukijoille?

Ekumenia ja kirkon missio ovat molemmat irrottamaton osa elämäämme kristittyinä. Haluaisin, että sanomaa kirkon kokonaisvaltaisesta lähetyksestä voitaisiin levittää ympärillemme niin lähellä kuin kauempanakin. Se on meidän kaikkien kristittyjen tehtävä.

Lisäksi pidän tärkeänä ekumeenisena toimintamallina, että enemmistökirkkoon kuuluvina voimme antaa kaikille kristityille tilaa ja kunnioitusta. Meidät Suomessa tunnetaan monilta osin ekumenian mallimaana, joten pidetään siitä kiinni.

Haluatko kutoa ulkomaisille kumppanivieraillemme villasukat? 

Jutun pääkuvassa Saara pitää käsissään lähetyskumppanuusneuvotteluille suunniteltuja villasukkia. Sellaiset halutaan lahjoittaa jokaiselle ulkomaisille kumppanivieraallemme. Lisätietoja ja kutomisohje: Lähetyskumppanuusneuvottelut 2024

TEKSTI: Saara Alamäki
JOHDANTO JA KYSYMYKSET: Risto Jukko
KUVA: Aarne Ormio

Artikkeli Kuinka saisimme kaikkien lahjat kukoistamaan? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.