Sehän on Martti Luther. Tuollainen päähine hänellä on vanhassa maalauksessa. Mutta entä Karppelan parta? Luther on kuvattu usein siloposkisena. – Onhan tätä ollut 500 vuotta aikaa kasvattaa, Karppela lohkaisee ja tunnustelee leukaperiään.

Hän on sonnustautunut Lutheriksi reformaation eli uskonpuhdistuksen juhlavuoden kunniaksi. On kulunut 500 vuotta siitä, kun Luther, saksalainen munkki, julkaisi 95 teesiä katolisen kirkon anekauppaa vastaan.

Ihmisoppia saarnaavat ne, jotka sanovat, että heti kun raha kilahtaa kirstuun, sielu vapautuu kiirastulesta. Näin kuului teesi numero 27.

Mitä Luther tuumaisi Suomen itsenäisyyden juhlinnasta? Lutherin aikana Saksa oli osa Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa, joka koostui useista ruhtinaskunnista. Isänmaa ei voinut tarkoittaa Lutherille samaa kuin meille, mutta luterilaisuus yhdistetään usein isänmaallisuuteen, sillä Lutherin opetuksissa oli esivaltaa kunnioittava henki. – Yhtenä selityksenä kunnioitukselle on se, että Luther sai suojelua maalliselta hallitsijaltaan, Saksin vaaliruhtinaalta, kun Rooman kirkko halusi hänet hengiltä, Karppela arvioi.

Hallitsijat ovat käyttäneet hyväkseen protestanttisten kirkkojen – kuten luterilaisuuden – ajatusta siitä, että maallinen hallitsija on myös kirkon pää. Kritiikittömyys esivaltaa kohtaan on ollut luterilaisuuden sokea piste. Kun kansallisaate nousi Saksassa 1800-luvulla, Luther valjastettiin sen esikuvaksi. Samoin natsien noustessa valtaan Luther asetettiin heidän arvojensa esitaistelijaksi. – Luterilaista isänmaallisuutta ei saa käyttää ahdasmielisen muukalaisvastaisen kansallistunteen nostattamiseksi, Karppela huomauttaa.

Kristityt ovat vieraita ja muukalaisia tässä maailmassa; heidän isänmaansa ja omaisuutensa on muualla. Näin Luther kirjoitti Ensimmäisen Mooseksen kirjan selityksessä. – Lutherin ajatus isänmaallisuudesta on kaksijakoinen. Kristitty on samalla sekä oman kotimaansa että tulevan kotimaansa taivaan  kansalainen.

Mietitään juhlivaa Suomea sen synnytysvuosina. Suomessa kirkko on perinteisesti ollut hyvää pataa esivallan kanssa. Kansalaissodan aikana kirkko leimautui oikeistolaiseksi, ja sen välit työväkeen tulehtuivat pitkäksi ajaksi. – Kirkko kohteli väärin punaisia, toteaa Luther, siis Karppela.

Sotien jälkeen Suomessa ruvettiin rakentamaan hyvinvointiyhteiskuntaa, jonka ajatus ihmisten tasa-arvoisesta kohtelusta oli lähellä kirkon ihanteita. Sitä on purettu hissukseen 80-luvulta lähtien.
– Parhaillaan on kehittymässä köyhiin ja rikkaisiin jakautuva Suomi.  Vähäosaisten ja syrjäytyneiden määrä kasvaa.

Luther kannatti sekä köyhäinhuoltoa että esivallan kunnioittamista. Koko pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta nousee luterilaisuudesta. Siinä hyväntekeväisyys on rakennettu systeemin sisälle, ja se rahoitetaan veroilla. Katolilaisissa maissa hädänalaista tuetaan vapaaehtoisin lahjoituksin.

Aina kun Suomen valtaapitävät kumartavat suurituloisille ja etuoikeutetuille, he kääntävät selkänsä vähäosaisille.
– Kirkon köydenvedossa on kaksi suuntaa: köyhien oikeuksien puolustaminen ja esivallan päätösten kunnioitus. Nämä ovat usein ristiriidassa keskenään, eikä kirkkokaan aina tiedä, miten toimia, Karppela sanoo.
– Kirkko ei voi lähteä siitä, että se ratkoo kaikki aikansa ongelmat. Tärkeintä on olla aktiivinen ja osallistua keskusteluun, vaikka yhteentörmäyksiä tulee. Ei sitä tarvitse pelätä.

Luther oli ristiriitojen mies. Munkki, joka karkasi naimisiin nunnan kanssa. Kirjasi kuolemattomia lauseita kuten: Ajatukset ovat tullivapaita. Ja: Mihin Jumala rakentaa kirkon, paholainen viereen pystyttää kappelin. Hän rakasti viiniä ja laulua, ja parjasi paavin lisäksi juutalaisia ja lakimiehiä. – Aikansa lapsi. Luuli, että maapallo on universumin keskus, jota aurinko kiertää, Karppela toteaa.

Lutherin mielestä Jumala toimii kirkon, perheen ja yhteiskunnan rakenteiden välityksellä. Niissä on löydettävissä Jumalan tahto ja johdatus. Täyttäessään velvollisuutensa yhteiskunnassa, työ- tai perhe-elämässä luterilainen toteuttaa Jumalan tahtoa.

Luther ajatteli Jumalan johdattavan päättäjiä. Toisaalta luterilaisen kirkon tunnustuskirjoista kumpuaa ajatus, että tilanteessa, jossa pyritään kukistamaan evankeliumin oppi, kristityn on asetuttava vastarintaan.
– Ajankohtainen esimerkki on turvapaikanhakijoiden pakkopalautukset. Pakolaisia otettiin aluksi kirkon suojiin, mutta vähitellen tuli ymmärrys, ettei ole sopiva pelata omaa peliä, Karppela sanoo ja näyttää lisää Lutherin kirjoituksia.

Kirkko on ollutkin kaikkina aikoina eräänlainen maanpakolaisten ja varattomien turvapaikka.
– Näissä veljien vaikeuksissa ei siis kirkko voi olla toimetonna eikä se saakaan. Jumalan käsky ja esi-isien opetukset pakottavat sen laupeuden töihin.
– Mikä on kirkon rooli ja missä kulkee auttamisen raja? Ainakin on tärkeää, että kirkko osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun ja pitää esillä lähimmäisenrakkautta ja kaikkien ihmisten tasa-arvoisuutta. Ne ovat kristinuskon ydintä.

Artikkeli Luther ja juhlavuodet julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Olemme maapallon kestävyyden näkökulmasta puolustus- ja korjaustaistelussa. Tulevien 15 vuoden aikana ihmiskunta päättää, minkä kokoinen katastrofi meitä kohtaa. Sen suuruus riippuu digitalisaation etenemisestä ja siitä, kuinka hyvin valtiot ymmärtävät asian vakavuuden, hän arvioi.

Digitalisaatiolla Halava viittaa uudenlaisiin tuotannon tapoihin, esimerkiksi keinoälyn ja robottien hyödyntämiseen. Niiden avulla voidaan korjata maapallon kriittisiä ongelmia, kuten sitä, riittääkö tuleville sukupolville puhdasta vettä, ilmaa ja ruokaa tai miten luodaan kestäviä liikennejärjestelmiä.

Suomi selviää hyvin

Optimistiksi tunnustautuva Halava uskoo, että Suomi selviää murroksesta hyvin.

– Meillä on korkea koulutustaso, teknologiamyönteisyyttä, yhteiskuntarauha ja toimivat systeemit. Olemme pieni ja yhtenäinen kansakunta, jonka tehtävä on näyttää tietä.

Suomalaiset siirtyvät elämäntyylillisesti lähemmäksi luontoa.

– Kaupungistumisen jälkeen ihmiset etsivät entistä vahvempaa luontopresenssiä eli yhteyttä luontoon. Jyväskylän kaltainen keskikokoinen kaupunki, missä omasta kodista pääsee helposti luontoon, on selkeästi ihanteellinen tulevaisuuden asuinpaikka. Ja jos haluaa tehdä töitä Helsingissä, sinne pääsee täältä hyperloop-tyyppisellä sukkulalla putkea pitkin 20 minuutissa, visioi Halava.

Työssä tapahtuu jättimäinen muutos. Ihmisen ja koneen rajapinta määritellään kaikissa ammateissa uudestaan. Likaiset, raskaat ja pakkotoisteiset osiot siirretään koneille, ja ihmisen tehtävistä tulee artistityötä. Radikaalisti muuttuvat Halavan mukaan esimerkiksi taksinkuljettajan, pankkivirkailijan ja lipuntarkastajan työtehtävät.

Yksilöiden ehdoilla

Helsingin yliopiston kulutustutkimuksen professori Mika Pantzarin mielenkiinto kohdistuu tulevaisuudessa siihen, mikä pysyy samana. Yksi tällainen on vastavuoroisuusperiaate.

– En kiistä, etteikö tekoäly toteutuisi jossain muodossa, mutta ihmisyyteen liittyvät asiat jäävät helposti teknologisten innovaatioiden varjoon. Meidän yhteiskunta ei toimisi, jos meillä ei olisi sukupolvittaista vastavuoroisuutta – sitä, että me hoidamme omat lapset ja he hoitavat meidät.

Kulutustutkimuksessa on tutkittu viime aikoina paljon ihmisten yksilöllisiä rytmejä.

– Tiedämme, että ihmisen tarkkaavaisuudessa tapahtuu vuorokauden aikana valtavia vaihteluita. Siksi myös yhteiskuntaa tulisi kehittää yksilöiden ehdoilla. Ihmisten oman potentiaalin toteuttaminen tulisi mahdollistaa. Tämä ei tarkoita onnellisuuden maksimointia, vaan sitä, että jokaisessa on erityistä, ja se tulisi löytää.

Pantzar myöntää, että hänen tulevaisuuskuvansa on aika optimistinen.

– Minua vaivaa optimismi, mikä johtuu siitä, että olen elänyt 60-luvun Tapiolassa, missä katsottiin kennedyläiseen edistyksen maailmaan, professori naurahtaa.

Mikä on oikeasti tärkeää?

Jotta ihmisten erityisyyttä voitaisiin hyödyntää yhteiskunnassa, politiikassa pitäisi Pantzarin mielestä miettiä sitä, mikä ihmisille on oikeasti tärkeää.

– Meillä puhutaan poliittisista asioista abstraktein termein, mutta harva poliitikko sanoo, että meidän pitäisi satsata yksinäisyyden vähentämiseen tai siihen, että nukumme riittävästi, hän jyrähtää.

Pantzar uskoo ihmisyyden paluuseen myös kulutuksessa.

– Siinä on näkyvissä vastavoimia, jotka korostavat merkityksellisyyttä ja konkretiaa kaiken virtuaalisen touhun vastapainoksi. Syntyy hitaan ruuan kaltaisia vastaliikkeitä, ja ihmiset haluavat kohdata toisiaan ja pelata vaikka lautapelejä.

Kirkon asema muutoksessa

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuutta on Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Veli-Matti Salmisen mukaan hyvä tarkastella kahdesta näkökulmasta: siitä, minkälainen kirkko on instituutiona ja mikä on sen paikka ihmisten elämässä.

Kirkon asema yhteiskunnassa on ollut muutoksessa jo jonkun aikaa. Sen merkitystä kyseenalaistetaan, ja kirkosta erotaan enemmän kuin sinne liitytään. Muutoksen tuulet eivät ole Salmisen mukaan vähenemään päin.

– Pitkällä aikavälillä emme voi puhua kansankirkosta, koska entistä pienempi osa suomalaisista kuuluu kirkkoon. Tämä ei kuitenkaan heikennä kirkon asemaa yhteiskunnassa. Uskon, että kirkko osallistuu tulevaisuudessa entistä enemmän arvokeskusteluihin, myös yhteiskunnallisesti tärkeissä neuvottelupöydissä.

Kirkkoon kuuluu noin 70 prosenttia suomalaisista. He pitävät kirkon arvoja, toimituksia ja auttamistyötä tärkeänä. Kirkkoon kuulutaan myös kulttuuriperinnön vuoksi.

– Iso osa haluaa kuulua kirkkoon, vaikka ei suoranaisesti sitoudu kirkon oppiin tai katso olevansa mitenkään erityisen uskonnollinen, Salminen kertoo.

Luterilainen identiteetti säilyy

Hän arvioi, että jatkossa yhä suurempi osa suomalaisista ei kuulu mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan.

– Sellainen suuntaus on nousemassa, että ollaan mukana erilaisissa uushenkisissä yhteisöissä, joissa tunnetaan yhteenkuuluvuutta. Niissä voi olla viitteitä esimerkiksi kristinuskoon, mutta ne eivät suoranaisesti kiinnity mihinkään tiettyyn uskontoon.

Vaikka yhteys kirkkoon löystyy, Salminen uskoo luterilaisten periaatteiden näkyvän suomalaisten arjessa jatkossakin.

– Työntekemisen arvostaminen, oikeudenmukaisuus ja toisten auttaminen liittyvät vahvasti suomalaiseen ja luterilaiseen identiteettiin, riippumatta siitä, kuuluuko kirkkoon vai ei, hän summaa.

Artikkeli Suomen seuraavat 100 vuotta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Nyberg kertoo kirjassaan, kuinka hän joskus Venäjällä asuessaan vitsaili, että tunnetuin koskaan elänyt suomalainen on Martti Luther. Tällä hän tarkoitti, kuinka monella tasolla Lutherin aloittama reformaatio on vaikuttanut suomalaiseen kulttuuriin ja suomalaisten kulttuuri-identiteettiin.
– Jotkut venäläiset ymmärsivät, mitä tarkoitin, mutta pelkään, etteivät kaikki suomalaiset enää arvosta luterilaisen kulttuuriperinnön merkitystä.
Nybergin mukaan suurin ero Suomen ja Venäjän välillä on luterilaisuuden ja ortodoksisuuden välinen kuilu.
– Se on syvempi kuin mikään muu kuilu, Nyberg painottaa.
Hänen mukaansa historia on tässä asiassa hyvä opettaja: venäläiset harjoittivat käännytystyötä 1800-luvulla lupaamalla talonpojille maata Virossa ja Latviassa jos nämä kääntyvät ortodokseiksi.
Kun Suomesta tuli osa Venäjää vuonna 1809, ei itäistä hallitsijaa kiinnostanut kansan käännyttäminen Moskovan kirkon kuuliaisiksi lapsiksi. Suomessa oli vakaat olot, kiitos Kustaa Vaasan, joka liitti kirkon ja valtion yhteen liki 300 vuotta aiemmin 1500-luvulla.

Pohjoismainen reformaatio oli olennainen osa modernin, keskusjohtoisen valtion luomista. Se loi pohjan oikeusvaltiolle, joka olisi ollut uhattuna, jos kansaa olisi alettu pakkokäännyttää luterilaisista ortodokseiksi.
Suomessa kirkko toimi aivan toisin kuin Venäjällä, se opetti kansan lukemaan.
– Juuri tässä on konteksti (asiayhteys) omaan käsitykseemme kulttuuristamme ja kulttuuri-identiteetistämme. Se, että kirkko opetti meidät lukemaan, merkitsi valtavaa sivistystason nousua. Ero on todella suuri venäläiseen ortodoksisuuteen verrattuna, Nyberg summaa.
Tämä ero on korostunut 2010-luvulla, kun Venäjän ortodoksinen kirkko tukee voimakkaasti Vladimir Putinin politiikkaa. Se katsoo itsekin, että kaikki Venäjän kirkkoon kuuluvat maat kuuluvat myös Venäjälle.
Itse asiassa koko Suomea ja suomalaista identiteettiä ei ollut olemassa ennen reformaation saapumista Suomeen. Kun kirkollinen latina vaihtui kansan omaan kieleen, sillä oli suunnaton merkitys. Sen seuraukset määrittävät tänäkin päivänä, miten näemme itsemme, lähimmäisemme ja koko yhteiskunnan.
Reformaatio antoi suomalaisille oman kielen myötä arvon, merkityksen, itsetunnon ja identiteetin. Kuten Juice Leskinen sanoi, kielessä on kaikki. Suomen kieli ja suomalaisen mieli ovat siis reformaation tulosta, kuten suomalainen ja kunnallinen sosiaalietiikka sekä koko kunnallinen hallinto.
Käytännöllisen teologian professori Jyrki Knuutila Helsingin yliopistosta sanoo luterilaisuuden olevan niin syvällä suomalaisissa ja koko yhteiskunnassa, ettei sen vaikutuksia tule aina edes erikseen ajatelleeksi.
Niin paljon kuin kirkon ja valtion liittoa on kritisoitu, näkee Knuutila siinä paljon hyvääkin. Ilman tätä liittoa suomalaisten sivistystaso olisi tuskin noussut niin korkealle kaikkine seurauksineen. Molemmat tarvitsivat toisiaan.
– Lainsäädäntö perustui pitkään kymmenelle käskylle ja kirkon opettamaan lähimmäisenrakkauteen, ja se oli alku myös hyvinvointivaltion synnylle sosiaaliturvineen. Kirkko opetti huolehtimaan lähimmäisestä, kaikkein heikoimmista. Diakoniatyö on aina ollut kirkon ytimessä, Knuutila luettelee.

Esimerkki vähäosaisista huolehtimisesta on Suomen joissakin kirkoissa vieläkin esillä olevat yli 100 vaivaisukkoa, joilla on kerätty rahaa 1600-luvulta lähtien.
Kirkkohallituksessa työskentelevä taidehistorioitsija ja kulttuuriperintöasiantuntija Saana Tammisto sanoo vaivaisukkoja maamme sosiaaliturvan uranuurtajiksi.
– Vaikkei niillä valtavia summia ole kerättykään, niiden sosiaalinen symboliarvo vähäosaisimpien auttamiseksi ja tunnustamiseksi yhteisön jäseniksi oli suuri.
Näkyvin esimerkki reformaation vaikutuksesta Suomessa on Saana Tammiston mukaan miltei joka paikkakunnalta löytyvä kirkko.
– Kirkko on läsnä maisemassa ja arjessa sekä oman kulttuurisen identiteetin muotoutumisessa, vaikkei olisikaan kristitty. Sen sijainti ja rooli kylä- tai kaupunkimaisemassa on keskeinen. Kirkko on tuottanut koko olemassaolonsa ajan paikkakunnalle sekä historiallisia merkityksiä että ymmärrystä maailmasta, Tammisto luettelee.

Entäs sitten se paljon puhuttu ja parjattu luterilainen työmoraali?
– Se ymmärretään tänä päivänä helposti ylenmääräisenä raatamisena. Kristillinen lepopäivän pyhittäminen on kuitenkin yksi keino yrittää rakentaa ihmisarvoista elämää kaikille. Tärkeää on arjen ja pyhän, työn ja levon tasapaino, Tammisto sanoo.

Artikkeli Kaiken takana on Luther julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Saarna julistaa pyhää sanaa ja haastaa ihmisen itsenäisesti pohtimaan kuulemaansa.

”Saarnan tarkoitus on, että ihminen tulee Sanan puhuttelemaksi. Luterilainen kansankielisyys ilmenee saarnassa siten, että ihmiset itse aktiivisesti pohtivat Raamatun sanaa ja sitä, mitä se kulloinkin heille tarkoittaa”, sanoo Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan kehityskappalainen Heikki Toivio.

Kehittyvä saarna

Kuten ihminen ja koko muu maailma, myös saarna kehittyy ja muuttuu. Siksi sama saarna ei välttämättä toimi toisena ajankohtana, vaikka saarnan viesti sinänsä puhuttelisi kyseisellä hetkellä.

”Vuosia sitten kirjoitettu saarna ei toimi sellaisenaan, koska elämä, tilanne ja kirkko ovat muuttuneet.”

Saarnan kirjoittaminen on prosessi, joka ei tapahdu viimeisenä iltana. Toiviolla kuluu aikaa saarnan kirjoittamiseen noin viikko. Työ vaatii perehtymistä ja ajattelua.

”Ensimmäiseksi luen päivän tekstin Raamatusta ja perehdyn siihen. Sen jälkeen tutkin muita kirjoituksia, jotka voisivat avata tekstiä. Materiaalista etsin sopivaa aloitusta ja lopetusta. Prosessin aikana mietin ja rukoilen mielessäni, mitä kaikki lukemani merkitsee. Kaikesta tiedosta etsin punaista lankaa. Sanan pitää puhutella itseä, jotta se voi puhutella muita.”

Yhtä oikeaa tapaa saarnan kirjoittamiseen ei kuitenkaan ole. Saarnaaja voi tulkita Raamatun sanomaa ilman muuta kirjallisuutta ja perustaa saarnansa yksin omaan kokemukseensa. Tärkeintä on, että muuttuvassa maailmassa saarna antaa ihmiselle virikkeitä Raamatun tulkitsemiseen.

Toivio haaveilee voivansa yhdistää useita eri aisteja kuten maku- ja hajuaistin saarnan kokemukseen, mutta usein pelkät sanat ja läsnäolo riittävät. Toisinaan Toivio pitää niin sanotun keskustelusaarnan, jossa päivän aihetta papin kanssa tai haastattelemana on pohtimassa seurakuntalaisia.

”Minusta on kivaa saarnata yhdessä seurakuntalaisten kanssa. Yhden, kahden tai kolmen seurakuntalaisen kanssa saarnatessa kansankielisyys toteutuu parhaiten. Niissä käy ilmi, miten minä ja he ymmärtävät Raamatun kohdan. Raamattu puhuttelee kaikkia, ei vain pappeja.”

Saarna on silta

Saarna on kuitenkin vain osa jumalanpalvelusta, joka rakentuu Raamatun sanasta, ehtoollisesta, rukouksesta ja musiikista. Osat tukevat toisiaan, kuten esimerkiksi uskontunnustus, joka on kuin vastaus saarnalle.

Musiikin merkitys on luterilaisessa kirkossa suuri ja se tukee saarnaa. Viimevuotinen uudistus päivitti virsikirjan vastaamaan nykyihmisen tarpeita. Uusissa virsissä käsitellään niin kaupunkilaisuuden, luonnonsuojelun, talven, isänpäivän kuin paastonajankin aiheita.

Jumalanpalveluksissa pyritään siihen, että muukin puhuttelee ihmistä kuin saarna.

”Saarnan merkitys on kuitenkin korvaamaton. Se on vuorovaikutusta ihmisen ja Raamatun välillä. Ihmisen arvot ja mietteet heijastuvat siitä, kuinka hän pyhää sanaa tulkitsee. Saarna on silta ihmisen ja Pyhän välillä. Se kutsuu, kehottaa ja rohkaisee.”

……………………………………………………………………………………………………………..
SANAN KIRKKO

Martti Luther ajatteli, että jumalanpalvelus ei saanut olla vieraskielinen näytelmä, jota seurakunta seuraa sivusta. Luther ymmärsi, että kansankielisen saarnan kautta Jumala on elävästi ja todellisesti läsnä seurakunnan keskellä. Raamattu on Jumalan sanaa nimenomaan kuultuna. Jumalaa ei pidä etsiä kuullun sanan takaa, vaan Hän on Sanassa. Saarna ei ole vain puhetta armosta, vaan sen välittömänä päämääränä on ihmisen pelastuminen. Sanat eivät vain kerro Jeesuksesta, vaan ne antavat Jeesuksen. Ilman Pyhän Hengen vaikutusta kuulemme vain inhimillistä puhetta, mutta Pyhän Hengen vaikutuksesta synnin sitoma omatunto vapautetaan ja armo tuodaan kuulijan sisimpään.

Artikkeli Saarnan puhuttelema julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Toisaalta nyt kasvaa sukupolvi, jolle kirkko on etäinen. Uskonto ei ole juuri näyttäytynyt heille kotona.

– He saattavat olla kirkosta eronneita tai suhde kirkkoon on ohut, mutta suhde uskontoon ei ole myöskään traumaattinen. Kirkko on yksi toimija muiden joukossa. Tämä lähtökohta vapauttaa heidät keskustelemaan asiasta.

Uskonnosta vieraantuneilla ei ole välttämättä tarvetta vastustaa kirkkoa, joka näyttäytyi yhtenäiskulttuurin aikana joillekin ahdistavana vallankäyttäjänä.

Uusateistien liikehdintä lisää ”omalla hauskalla tavallaan” uskonnollista keskustelua, Mustakallio lisää.

– Näkyvät julkiateistit eivät ehkä ole enää ihan siinä terässä kuin vähän aikaa sitten, jolloin heidän kirjojaan ilmestyi runsaasti ja monet rohkaistuivat puhumaan ateismistaan ja tieteisuskovaisuudestaan.

Anna Kontula ja isäkapina

Anna Kontula, Vasemmistoliiton kansanedustaja, varttui Tampereella taistolaisperheessä. Hän liittyi 18-vuotiaana luterilaiseen kirkkoon, koska se tekee paljon hyviä asioita yhteiskunnallisesti. Nuoren Annan toinen peruste hymyilyttää häntä.

– Kommunisti-ateistien lapsen on vaikeaa tehdä isäkapinaa sen paremmin kuin liittymällä kirkkoon!

Poliitikko ei enää näe, että kirkko olisi ensisijaisesti yhteiskunnallinen toimija. Paremman maailman puolesta toimiminen on kaikkien velvollisuus.

– Kristillisessä traditiossa on sisäänrakennettuna paljon sellaista ainesta, joka vahvistaa sosiaalista omaatuntoa. Hengellisen elämänmuodon ydin on kuitenkin toisaalla.

Kontula kaipaa rohkeaa ja syvällistä hengellisen maailman sanoittamista.

– Etsijät ja kilvoittelijat tarvitsevat tukea, kuuntelijoita, vinkin antajia ja tien viitoittajia. Armoitettuja hengellisiä ohjaajia. Ei riitä, että pappi hallitsee äiti-suhteesta puhumisen, ellei hän osaa kertoa, mistä uskon ydinasioissa on kysymys.

Teoksessaan Mistä ei voi puhua Kontula käsitteli uskon mystistä merkitystä.

– Elämän tärkeimmät asiat tapahtuvat rationaalisen järjen alueen ulkopuolella: ne tunteet, jotka meillä on läheisiämme kohtaan, kauneuden ja hengellisyyden kokemukset.

– Mystisistä kokemuksista puhuminen avaa tilaa ihmisen tunnemaailman ja hengellisen ulottuvuuden ilmaisemiselle, jota Suomessa pelätään.

Keskustelunavaukselle oli sosiaalinen tilaus. Kirja otettiin innokkaasti vastaan vasemmistolaisten kaappikristittyjenkin piirissä.

Rohkeutta puhua reilusti uskosta

Vapaa kirjoittaja Kaarina Hazard kirjoitti Twitterissä, ettei hän olisi uskonut näkevänsä päivää, jolloin moni tuttu liittyy kirkkoon. Nämä vasemmistovaikuttajat näkevät, että kirkko tekee eettisesti oikeita asioita.

Myös arkkipiispa Kari Mäkisen esiintymiset ovat tehneet heihin vaikutuksen, Antti Mustakallio toteaa.

Harva halusi mainostaa epäilyksiään tai epäuskoaan. Uskosta oli helpompi olla kokonaan puhumatta.

Piispa Irja Askola puhui taannoin Helsingin Sanomissa kuolemansynneistä. Se oli hengellinen mutta myös yhteiskunnallinen puheenvuoro, puhetaidon kouluttaja antaa esimerkkejä painavista kirkollisista puheenvuoroista.

– Kirkko ei ole kuitenkaan kannanottoautomaatti, jonka sanoma typistyy etiikan kommentaattoriksi. Kirkon edustajilta vaaditaan nyt rohkeutta puhua reilusti myös uskosta, Mustakallio kannustaa.

– Pidän turmiollisena epämääräistä lullukkapuhetta, jossa hymistellään asioita eikä sanota oikein mitään, vaan tarraudutaan tuttuihin ja turvallisiin sanankäänteisiin. Sellainen puhe ei jätä jälkeä keneenkään.

Kirkon virka antaa tilaa ja vapautta puhua hengellisistä ydinkysymyksistä. Mitä tahansa ei voi tietenkään sanoa. Kristinuskosta vieraannuttavasta, päällekäyvästä uskontopuheestakin on esimerkkejä.

– Hyvässä hengessä tapahtuva uskontopuhekin voi kohdata vastustusta, mutta se on risti, joka kirkolle on annettu.

Uskosta helpompi vaieta

Uskonto on suomalaisille tavattoman intiimi asia, Antti Mustakallio muistuttaa. Moni puhuu omasta hengellisyydestä varovaisemmin kuin siitä, mitä makuuhuoneessa tapahtuu.

– Yhtenäiskulttuurin paine piti ihmiset hiljaisena. Harva halusi mainostaa epäilyksiään tai epäuskoaan. Uskosta oli helpompi olla kokonaan puhumatta.

Kirjailija-terapeutti Tommy Hellsten kertoo uusimmassa kirjassaan Tähän olen tullut hengellisestä tiestään avoimemmin kuin koskaan.

Hän tietää olevansa nyt joidenkin mielestä hihhuli, muttei enää 64-vuotiaana piittaa leimoista.

– Minulla on ollut aina hengellinen puoli. En vain ole tuonut sitä paljon esille. Jos otat hihhulin leiman, muutut monille punaiseksi vaatteeksi, eikä sinun sanottavaasi tarvitse enää kuunnella.

Riku Rantala – luterilainen agnostikko

Uskonnon puolestapuhujia tulee yllättäviltäkin tahoilta.

Tv-tuottaja ja toimittaja Riku Rantala perusti työtoverinsa Tunna Milonoffin kanssa nettipalvelun, jonka kautta voi liittyä kirkkoon (www.liityhetikirkkoon.com). ”Hyvät suvaitsevat ihmiset, vallatkaa kirkko takaisin itsellenne!”, kaverukset julistivat.

Rantala suhtautuu uskontoon avarakatseisemmin ja myönteisemmin kuin nuorempana.

Hyvät suvaitsevat ihmiset, vallatkaa kirkko takaisin itsellenne!

– Tarkastelin uskontoa valtarakennelmana. En ymmärtänyt, miten paljon lohtua usko tuo ihmisille. Ihmisillä on sisäänrakennettu hengellisyyden kaipuu.

Mies itse on luterilainen agnostikko.

– Vapaa-ajattelijoiden nihkeys kirkkoa kohtaan on ärsyttänyt minua. Maailmalla kohtaamiini yhteisöihin verrattuna luterilainen kirkko ei ole pahislistan kärkipäässä. Se kannattaa demokratiaa ja avoimuutta ja tuen mielellään sen työtä, Rantala kommentoi.

Kirkko on helppo syntipukki

Toimittajana ja vihreänä poliitikkona profiloitunut Jukka Relander arvioi, että vihreiden kirkkokritiikkiin on liittynyt nuoruuden auktoriteettikapinaa.

– Ihmiset tarvitsevat jonkin tahon, jota näpäyttää, ja paremman puutteessa kirkkokin käy. Nuori edistyneistö haluaa kostaa jonkin synnin, jonka kirkko on joskus tehnyt.

Relander kasvoi uusperheessä, jossa usko ei ollut erityisesti läsnä.

– Pappi kysyi isäni hautajaisia valmisteltaessa, mikä hänen suhteensa uskontoon oli. Vastasin, että isä uskoi kyllä johonkin, muttei ihan niin kuin kirkko opettaa.

Ihmiset tarvitsevat jonkin tahon, jota näpäyttää, ja paremman puutteessa kirkkokin käy.

Relander tietää, että on hyvin ahdistaviakin kristinuskon tulkintoja, muttei pysty eläytymään uusateistien uskontokritiikkiin, joka osuu hänestä ohi kohteensa.

– Minulla ei ollut lapsena yhtään negatiivista kokemusta kristinuskosta. Perustava kokemukseni oli lempeä, salliva ja rakastava kristillisyys, jota etenkin pullantuoksuinen mummelini edusti.

Relander käsittelee kristinuskon peruskysymyksiä avoimesti teoksessaan Uskon sanat. Mummelien usko on tainnut sittenkin kantaa sukupolvien yli.

Vastausten jano

Puheelle kristinuskon ydinasioista on aina tilausta, Antti Mustakallio tähdentää.
– Kirkkoisä Augustinus totesi, että ihmisen sydän on levoton, kunnes se löytää levon Jumalassa. Tämä ongelma on akuutti tänäkin päivänä. Meiltä löytyy materiaalista hyvinvointia ja viihdettä, mutta moni kysyy mistä löytyisi syvempi sisäinen rauha ja merkitys elämälle. Ja juuri siihen evankeliumi vastaa.

Vastausten jano ei lopu. Vaikka kirkosta erotaan vilkkaasti, ovi käy myös kirkkoon päin.

Miina Äkkijyrkkä liittyi nuoruuden kapinavaiheessaan ateistien yhdistykseen.

– Tuijotin isän ja äidin luonteen heikkouksiin. Uskovaisten olisi pitänyt olla mallikansalaisia. Mutta eiväthän uskovaiset ole sen parempia.

Kuvataiteilija palasi talvella luterilaiseen kirkkoon, jota hän syytti aikanaan ulkokultaisuudesta ja muotomenoista.

– Kirkko muistuttaa siitä, että elämässä on jotain muutakin ja jotain isompaa kuin viinanjuonti ja huorustelu. Sellainen maa ja kulttuuri, jossa ei luoteta Jumalaan, on tuulten vietävissä. Sillä ei ole selkärankaa, Äkkijyrkkä muotoilee.

– Kirkon puolesta ei yksi ihminen voi tehdä paljon, mutta kirkkoon kuuluminenkin on jo jotain. En halua istua kirkon penkissä kuin kerjäläinen. Kohta maksan kirkollisveroa.

Artikkeli Siitä on puhuttava, mistä on vaiettu julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.