Vesa Pyötsiä ottaa kitaran kotelosta ja säestää alkuun yhteislaulun, jona on tällä kertaa tuttu ”Aurinko kun kohoaa”. Alkuhartauden teemana on tällä hetkellä Lasten Raamatun lukeminen ja paraikaa on menossa Joosefin elämästä kertova kohta.

– Joosef oli unien näkijä ja selittäjä. Vaikka hänelle kävi kovin huonosti, Jumala korjasi tilanteen. Näin voi tapahtua meille kaikille, Pyötsiä kertoo lapsille.

Rukouksen ja loppulaulun jälkeen alkaa tohina, kun jaetaan kerhomerkkejä ja etsitään sopivia kypäriä pian koittavaa ratsastusta varten. Tilan isäntä Martta Pyötsiä ja kerho-ohjaaja Veera Ala-Krekola toimivat lasten parissa tottuneen rauhallisesti.

TOISTA KERTAA ponikerhoon tullut 7-vuotias Paloma Liikanen hytisee innosta päästä ratsastamaan. Kymintehtaan koulua käyvä ekaluokkalainen on ratsastanut kaksi vuotta heppakoulussa Korialla.

– On ihan parasta ratsastaa täällä Hapsu-ponilla. Harrastan lisäksi partiota ja voimistelua.

Isojen eläinten kanssa on tärkeää toimia turvallisesti ja ohjaajien opastamalla tavalla. Ala-Krekolan hevosura alkoi juuri Toivolan tilalla ja nyt hän on kilpaillut ratsastuksessa jo kolme vuotta. Hän opiskelee parhaillaan lukiossa ja miettii eläinlääkärin uraa.

– Tykkään kovasti toimia lasten kanssa. Tein TET-harjoittelun päiväkodissa ja olen ollut täällä ohjaajana kesäleireillä.

Ala-Krekola on suorittanut Valkealan seurakunnan nuorisotyönohjaaja Minna Nikin pitämän kerhonohjaajan peruskurssin.

– Kurssilla nuori oppii toimimaan lasten kanssa. Erilaisia tilanteita ja tehtäviä harjoitellaan kädestä pitäen, avaa Nikki kurssin sisältöä.

PYÖTSIÄN perhe on ollut pitkään mukana monissa seurakunnan toiminnoissa. Kun Nikki soitti taannoin Martta Pyötsiälle ja ehdotti ponikerhon järjestämistä, kaikki sujui luontevasti. Nyt on menossa ponikerhon kolmas vuosi, Toivolan tilalle kokoonnutaan kerran viikossa syyskuusta huhtikuuhun muiden seurakunnan kerhojen tapaan.

– Alkuhartaus, Lasten Raamatun lukeminen, laulut sekä eri teemat, kuten joulu, pääsiäinen, pikkujoulut ja kevätjuhla kuuluvat ohjelmaan.

Ja tietysti ulkoilua ja ponien kanssa toimimista. Martta Pyötsiä kertoo, kerhossa on tarkoituksena opettaa lapsille ratsastuksen alkeet. Siihen liittyy paljon muuta toiminnallista harjoittelua. Hänen ja Ala-Krekolan lisäksi ohjaajana toimii tarvittaessa myös Minja Tikkanen.

Ponikerho on suunnattu lähinnä alakouluikäisille lapsille, jotka jaksavat touhuta 1,5 tunnin ajan ulkoilmassa. Kerhoon voidaan ottaa enintään 12 lasta. Tällä hetkellä mukana on seitsemän tyttöä Valkealan, Kouvolan ja Kuusankosken seurakunnista. Joten mukaan mahtuu vielä, myös poikia.

Ponikerho
Paikka: Toivola 1936 -tila, Toivolanpolku 87, Utti
Aika: Keskiviikkoisin klo 16.30-18
Kevätkausi 14.1.-22.4., ei talvilomalla, 190 euroa.
Kesken kautta mukaan tulevat tarjoushinnalla.
Ilmoittautumiset: Minna Nikki, 040 093 6252, minna.nikki@evl.fi

Artikkeli Ulkoilua ja kertomuksia ponikerhossa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Onhan se kiva, kun täällä on eri lelut ja eri miljöö kuin kotona. Perhekerhossa tulee koko perheelle vaihtelua arkeen, ja täällä pääsee juttelemaan muille aikuisille leikin lomassa, Kalethin vanhemmat Soila Kouvonen-Olkku ja Tapani Olkku kertovat.

Seurakunnan kerhot ja muskarit rytmittävät perheen arkea. Sarkolan seurakuntakodilla, Käpylän kirkossa ja Koivistontalolla järjestettäviin kerhoihin ja muskareihin on helppo lähteä pyörällä tai kävellen, koska välimatkat ovat lyhyitä.

– Olen saanut kristillisen kasvatuksen. Nyt emme ole olleet niin uskonnollisia, joten pidän siitä, että seurakunnan kerhoissa uskonnollisuus tulee leikin ja laulun kautta kivasti esille. Jumalan kämmenellä on yksi Kalethin lempi-iltalauluista, Soila kertoo.

Kaleth tuli Kolumbiasta Suomeen vuosi sitten. Seurakunnan kerhoista on löytynyt kavereita, ja muiden lasten kanssa touhuaminen on ollut hyvää valmentautumista lähestyvää päiväkotiarkea varten. Kesän alussa Kaleth menee Koivistontalon lasten kesäkerhoon.

– Kävimme keväällä myös seurakunnan isä-lapsi-kerhossa ja avaruusillassa. Kiva, kun tarjontaa on paljon. Olemme olleet aika aktiivisia osallistumaan näihin, Tapani sanoo.

Kaikkien Kouvolan seurakuntien lasten kesätoimintaan voi tutustua osoitteessa: kouvolanseurakunnat.fi/lastenkesatoimintaa.

Artikkeli Seurakunnan kerhoista löytyy uusia kavereita julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Näin kertoo kouvolalainen äiti kokemuksiaan Kouvolan seurakunnan tänä syksynä aloittamasta Pikkuhelppi-palvelusta. Helposti hoituva, uusia virikkeitä tarjoava ja luotettava palvelu osuu hänen mielestään hyvin lapsiperheiden tarpeisiin. Kahden tunnin aika riittää monen arkisen asian hoitamiseen. Palvelu on tarpeen, sillä usein tukena toimiva mummi ei pääse aina olemaan avuksi.

Mutta mikä tämä Pikkuhelppi oikein on, siitä kertoo Kouvolan seurakunnan lastenohjaaja Eetu Kotilainen.

– Tarjoamme ilmaista lastenhoitoapua perheille neuvola-, kauppa-, harrastus- tai muun käynnin ajaksi. Tai kun tuntuu siltä, että tarvitsee hetken aikaa itselle.

Tarpeita voi ja saa olla monia, sillä palvelu on tarkoitettu kaikille ilman sosioekonomisia perusteita. Kahden tunnin hoitojakso ajoittuu aamupäivään ja lapsen vanhempi päättää, missä hoito tapahtuu.

– Voimme olla seurakunnan tilassa, lapsen kotona tai ulkoilemassa. Menemme lapsen ehdoilla ja leikimme niitä leikkejä, mitä lapsi haluaa.

LELUT ja niillä leikkiminen on Kotilaisen mukaan hoitoon tulevien lasten ykkösjuttu. Hän on muiden seurakunnan lastenohjaajien tapaan koulutettu ammattilainen, joka osaa kohdata pienen lapsen. Noita kohtaamisia hänelle tulee päivittäin kymmeniä seurakunnan eri kerhoissa ja tapahtumissa.

Jo pidempään toiminut Lapsiparkki tarjoaa ryhmämäisen vaihtoehdon lapsille. Lapsiparkki on kerhomainen, vakituisena aikana samassa paikassa tapahtuva, 1–9-vuotiaille lapsille suunnattu toiminnallinen tapahtuma.

– Laulua, leikkiä ja soittoa sisältävä tapahtuma on hyvä tapa tulla mukaan seurakunnan toimintaan. Lapsiparkit ovat olleet erittäin suosittuja ja myös Pikkuhelpit ovat lähteneet mukavasti liikkeelle, lapset viihtyvät ja vanhemmat ovat tyytyväisiä.

Lapsiperheiden arki kulkee elämän- ja työtilanteen sekä päiväkodin, koulunkäynnin ja harrastusten muodostamassa yhtälössä. Kotilainen kertoo, että seurakunta tarjoaa palveluita eri vuorokaudenaikaan, jotta perheet voivat osallistua niihin oman elämänrytminsä puitteissa.

Pikkuhelppiä Kouvolassa
Helppiaikaa on tarjolla ma, ti, to ja pe klo 9-11 välillä. Tiedustelut ja ajanvaraukset p. 0400 885524 edellisen viikon torstaihin mennessä.

Pikkuhelppiä Kuusankoskella
Tiedustelut/ajanvaraukset puh. 040 679 0490/Johanna.

Artikkeli Pikkuhelpistä on isosti apua julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Lilian on hyväntuulinen lapsi, mutta arkeen kuuluu tietenkin kaikenlaisia tunteita ja tilanteita. Mikan mukaan niihin osaa nykyään suhtautua lempeästi, sillä vanhemmuudesta on jo kertynyt kokemusta. 
– Esimerkiksi nyt tiedän, että kun lapsi itkee, se on vain se pieni ohikiitävä hetki. Tässä vaiheessa osaa toisella tavalla arvostaa isyyttä ja nauttia joka hetkestä, koska tietää, että loppujen lopulta aika menee niin nopeasti. 

Yhteinen Lilian-vauva täydensi Mikan ja Liinan uusperheen onnen, johon kuuluu nyt yhteensä seitsemän lasta, joista vanhimmat ovat jo muuttaneet omilleen. 
– Ajattelimme, että jos Luoja suo vielä tällaisen tilaisuuden vanhemmuuteen, niin onhan se koettava. Hetkeäkään ei ole kaduttanut. On ihanaa seurata Lilianin kasvua ja kehitystä, Mika kertoo. 

Hän on onnellinen siitä, että vuorotyö on tarjonnut mahdollisuuden olla enemmän mukana vauva-arjessa. Työvuorot ovat osuneet sopivasti siten, että Mika on päässyt Lilianin ja Liinan mukaan vauvamuskariin Kuusankosken seurakuntakeskukselle. 
– Seurakuntakeskus on tuttu paikka, sillä Lilianin kastejuhlaa vietettiin täällä. Muskarin lisäksi emme vielä ole osallistuneet muihin seurakunnan tapahtumiin tai kerhoihin, mutta kiinnostusta on kyllä. 

Seurakunnan perhekerhot voisivat olla mukavaa ajanvietettä, kun Mika jää marraskuun lopussa kotiin vanhempainvapaalle hoitamaan Liliania, ja Liina palaa vuorostaan töihin. 
– Työ on tärkeää, mutta perhe ja lapset ovat tärkeämpiä. Teen lastensuojelutyötä ja se on muuttanut elämänkatsomustani. Isyyden tunne on syvemmällä ja ajatus siitä, että lapsesta pitää välittää. Isänä olen lempeä, ymmärtäväinen ja hyväksyn jokaisen sellaisena kuin hän on, Mika kertoo. 

Artikkeli Muskari on arvokas yhteinen hetki  julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Esa Niemelästä tuli isä 30-vuotiaana, kun Oiva syntyi Helsingissä vuonna 2017. Vaimo Mari Niemelä oli 26.

Nyt Kouvolan Kankarossa asuvassa perheessä on kolme lasta: 2019 syntyi Alpo ja lokakuun alussa Eila.

Perheeseen kuuluu myös sheltti Karpo, 6v.

Esan synnyinseudulle Kouvolaan perhe muutti omakotitalon valmistuttua 2018. Kaikeksi onneksi diplomi-insinööri-isä sai työpaikan Kymenlaakson Sähköltä.

Helsingissä syöpäklinikalla työskennellyt sairaanhoitaja Mari perusti yhden naisen hoiva-alan yrityksen.

Kun viitisen vuotta sitten pohdittiin perheen tulevaa kotipaikkaa, Korialla kasvanut Esa totesi Etelä-Pohjanmaan itselleen liian isoksi palaksi – Mari on syntyisin Jalasjärveltä.

Esa kiittää puolisonsa joustavuutta asuinpaikan suhteen.

Mari yhä joskus ihmettelee lännen ja idän kulttuurieroja: Pohjanmaalla kaikki tehdään suuresti pröystäillen ja sanotaan suoraan.

LÄMMIN VASTAANOTTO

– Alkuun meillä ei ollut Kouvolassa sukulaisten lisäksi juuri tuttuja, muistelee Esa, joka asui vuosia pois täältä, Helsingin ohella Lappeenrannassa ja tovin Brysselissäkin.

2013 Helsingissä tavanneet Esa ja Mari elivät tuolloin kumpikin etsikkoaikaansa, ja kasvoivat uskossaan yhdessä. Molemmilla on luterilainen tausta. Helsingissä oma yhteisö löytyi helluntailaisista,

Kouvolassa seurakunnan Sunnuntai Specialista, Kansanlähetyksestä, ja lasten myötä kerhoista.

Ilman uskovien yhteisöjä tuttavapiiri Kouvolassa olisi reilusti pienempi.
– Vastaanotto oli lämmin. Täällä uskovat tuntevat toisensa, ja seurakunnan tapahtumatarjonta on laaja.

Seurakunta takasi molemmille myös tehtäviä ja luottamustoimia.

Esa arvostaa Marin vetovastuuta luottamustoimien viedessä omaa aikaansa. Kouvolan seurakuntaneuvostoon ja yhteiseen kirkkovaltuustoon valittu Esa naurahtaa saaneensa jo syntymässä byrokratian lahjan.
– Minulle ei tuota vaikeuksia istua kokouksissa ja kirjoittaa sähköposteja.

NÖYRIN MIELIN

Lahjaansa Esa käyttää edistääkseen seurakunnassa tärkeiksi kokemiaan asioita, viimeksi lasten kristillistä kasvatusta.
– Lähdin näihin palvelutehtäviin nöyrin mielin, toivoen voivani itsekin antaa jotain.

Seurakunnan tärkeimmiksi tehtäviksi hän kokee levittää kirkon perussanomaa Jeesuksesta, Raamatun opetusta, kristittyjen yhteyttä ja rukousta.

Hän toivoo, että asioista käytettäisiin oikeita nimiä.
– Synnistäkin saa puhua!
– Lasten kautta vanhemmat tavoittavat toisiaan. Vaatii kieltämättä kärsivällisyyttä osallistua tapahtumiin lasten kanssa, mutta siinäkin meitä on kannustettu. Lapset ovat elävän seurakunnan merkki.

Oman ikäpolvensa, etenkin 25-40-vuotiaat miehet, Esa arvioi kirkon haasteeksi.
– Pitäisi pysyä mukana nykymaailmassa, ei sitä kuitenkaan myötäillen, vaan perussanomaa vieden.
– Vanhempi polvi sai lapsuudessaan kristillistä kasvatusta, toisin kuin valtaosa meistä. Oman kristillisen yhteisön löytäminen voi olla vaikeaa.

VÄLILLÄ PITÄÄ PYSÄHTYÄ

Esa huokaa joutuvansa aina välillä peilin edessä kysymään: Vietänkö tarpeeksi aikaa perheeni kanssa?
– Selitän itselleni, että ainakin yritän olla läsnä silloin, kun olen kotona.

Yhteiset Lasten Raamatun lukuhetket ovat tärkeitä rauhoittumisen paikkoja.

Isyydessään Esa on osittain turvautunut lapsuuskodin malliin. Kymmenisen vuotta sitten, vain kuusikymppisenä kuollut Harri-isä oli kiinnostunut kolmen lapsensa asioista ja läsnä arjen tekemisissä.
– Siitä jäi hyvä kuva, jota yritän itsekin lapsilleni välittää.

Tässä häntä auttaa rakas ja sopivan kokoinen kotiseutu, luontoineen ja sujuvine arkineen. Jalasjärven mummulassakin pyritään käymään säännöllisesti.

Esalla isyyteen kuuluu myös kiitollisuus.
– Siitä, että on hyvä perhe, että on saatu olla terveinä. Että vaimon kanssa on sama vakaumus, seurakuntayhteys ja sen kautta tuttavia.

Välillä näiden äärelle pitää pysähtyä.

Artikkeli Vastuullisella paikalla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

20-vuotiaan Anne Peranderin piti käydä vain yhden kerran tuuraamassa Lohtajan seurakunnan päiväkerhossa, mutta sille tielle hän jäi 44 vuodeksi.
– Minut oli kutsuttu tähän työhön. Tämä on ollut juuri sitä työtä, jota olen tykännyt tehdä, sanoo lokakuussa eläkkeelle jäävä lastenohjaaja tunnetta äänessään.
Kun Lohtajan seurakunnan silloinen lastenohjaaja Marja-Liisa Herlevi kysyi Annea tuuraamaan, hän muistaa kysyneensä Mitä siellä tehdään? Kun luvassa oli laulua, leikkiä, piirtämistä ja askartelua lasten kanssa sekä Raamatun kertomuksia, lähti Anne lastenohjaaja Kaarina Pollarin pariksi päiväkerhoa pitämään.
– Päiväkerhovetäjiä oli alussa useita, eri kylillä omansa. Kaarinan kanssa hoidimme Marinkaisten ja Karhin kerhot ja myöhemmin kävimme vetämässä kerhoja muillakin kylillä, Anne muistelee.

”Teen maailman tärkeintä työtä
kun saan olla lasten kanssa.”

Anne Perander

Anne Perander ja Oili Ijäs ovat olleet työkavereita vuodesta 1983 lähtien. Siitä lähtien kun Oili Erkkilä valittiin Lohtajan seurakunnan kasvatustyöhön – suoraan koulun penkiltä.
– Minut valittiin tehtävään Oili Erkkilänä, mutta aloitin Oili Ijäksenä, koska Järvenpään silloisesta Luther-opistosta nuorisotyönohjaajaksi valmistumista seuraavana päivänä menin Riston kanssa naimisiin, Oili muistelee.
Hän ei suinkaan suunnitellut jäävänsä kotiseurakuntaan töihin, mutta toisin kävi.
– Ajattelin, että katsotaan, haen sitten myöhemmin muualle töihin tai opiskelemaan, vaikka äidinkielen opettajaksi.

Alkuun Anne teki lastenohjaajan töitä osa-aikaisesti, kävi aamu- ja iltanavettojen välissä pitämässä päiväkerhoja.
– Vilkkaimpina vuosina isompien lasten päiväkerhoja oli joka kylällä kaksi kertaa viikossa, pienemmille kerran viikossa. Lisäksi oli perhekerho kerran viikkoon muualla paitsi Väli-Viirteellä, Anne muistaa.
Enimmillään – tai parhaimmillaan – Lohtajan seurakunnan päiväkerhoissa kävi toistasataa lasta. Lisäksi Anne ja Oili vetivät kunnan työntekijän kanssa esikouluryhmää sekä – vanhempien pyynnöstä – yhtenä vuonna aamukerhoja koululaisille.
– Yhteen aikaan myös perhepäivähoidossa olevat lapset kävivät ohjaajiensa kanssa seurakunnan kerhossa  –  viisi hoitajaa ja 20 lasta  – kaikkien muiden kerholaisten lisäksi, niin olihan siinä Marinkaisten rukoushuoneellakin tuolit vähissä.
– Enimmillään oli 63 osallistujaa seurakunnan perhekerhossa. 1990-luvulla piti miettiä, miten saadaan tila riittämään. Kerhoissa kun tarvitaan istumapaikan lisäksi kaikille askartelu- ja leikkitilaa.
– Saatoimme hyvin tietää kaikkien kylän lasten nimet. Oli mukavaa nähdä varhaisnuoriso- ja nuorisotyössä niitä perhe- ja päiväkerhoissa tapaamiani lapsia, joista oli kasvanut seurakuntanuoria, Oili Ijäs muistelee.

Kyllähän me nyt legendaarinen kirkko-Anne tunnetaan, oli lohtajalaisten rippikouluikäisten vastaus kanta-Kokkolassa asuvalle Annen samanikäiselle siskontytölle.
Voi perustellusti sanoa, että Anne ja Oili ovat kasvattaneet lähes kaikkia lohtajalaislapsia 1980-luvulta tähän päivään.
Naisten työuran alkuaikoina perhekerhoissa käyneet lapset ovat kasvaneet jo aikuisiksi ja tuoneet omat lapsensa ja lapsenlapsensakin Annen kerhoihin ja edelleen kouluikäisinä ja rippikoululaisina Oilin leireille.
– Olen tykännyt työstäni ja pitänyt sitä hyvin arvokkaana. Saan olla onnellinen, että olen saanut syntymään suhteen seurakunnan varhaiskasvatuksen piirissä kasvaneisiin lapsiin – vaikka moni kysyi minulta alkuun, että Et kai sinä lastenohjaajaksi jää?, Anne muistelee.
– Ihmisten kohtaaminen ja pienellä paikkakunnalla perheiden ja koulun kanssa tehty yhteistyö on ollut tärkeää. Olen saanut käyttää lahjojani – niin paljon kuin sielu sietää – kun olen saanut pitää työssäni evankeliumia esillä monin tavoin lasten ja nuorten parissa, Oili Ijäs lisää.

”Kaikkien lasten tulisi saada tietää,
että on olemassa joku, joka kantaa
heitä kämmenellään, myös lapsen Isää ja Äitiä.”

Anne Perander

Työkalut ja -tavat ovat vuosien saatossa muuttuneet, ja lapset vaihtuneet.
– Lasten pitkäjänteisyys ja keskittyminen on kaventunut, elämä on muuttunut lyhyempisykliseksi, mutta Raamatun kertomukset säilyvät ja pysyvät samana, Oili Ijäs summaa.
Naiset näkevät harmillisena sen kehityksen, miten kristinuskon opetus koulussa ja kunnan varhaiskasvatuksessa on vähentynyt.
– Kaikkien lasten tulisi saada tietää, että on olemassa joku, joka kantaa heitä kämmenellään, ja myös lapsen Isää ja Äitiä, Anne sanoo.
Kasvattajat toivoisivat yhteyden seurakuntaan jatkuvan sukupolvilta toisille.
– Aiemmin rippikoulussa kävi lähes sata prosenttia ikäluokasta, nykyisin Etelä-Suomen seurakunnissa tuo luku on vain 42 prosenttia. Kun 10–15 vuotta sitten kysyi koulun aamunavauksessa, kuinka moni on käynyt pyhäkoulussa, perhekerhossa tai seurakunnan leireillä, niin suuri osa nosti kättään. Jos ei ole tietämystä kristinuskosta, ei ole pohjaa, jolle rakentaa, Oili Ijäs tiivistää.

Raamatun kertomukset heräävät eloon

Oili Ijäs jäi eläkkeelle vuosi sitten lokakuussa. Anne Peranderin eläkepäivät alkavat juosta lokakuun ensimmäisestä päivästä lähtien, jolloin tulee kuluneeksi tasan 44 vuotta siitä, kun hän aloitti työt Lohtajan seurakunnassa. Oilin vuodet saman työnantajan palveluksessa hipovat myös neljääkymmentä.
Naisten työrupeamaan mahtuu viisi kirkkoherraa, tuhansia tutuksi tulleita lohtajalaislapsia ja -nuoria sekä lukemattomia työtunteja.

”Me kierrätimme ja hyödynsimme käytettyä tavaraa
jo ennen kuin koko kierrätys-sanaa käytettiin.”

Anne Perander

Ikimuistoisimpia kohokohtia molempien uralla ovat olleet Lohtajan seurakunnan tuvat täyteen vetäneet  pääsiäisnäytelmät, joihin Anne ja  kerhojen lapset tekivät lavasteita. Oili käsikirjoitti pääsiäisnäytelmiä ja -vaelluksia tai muokkasi näytelmätekstin valmiista käsikirjoituksesta. Hän myös ohjasi, ja rooleissa nähtiin työntekijöitä ja vapaaehtoisia.

– Avointen esitysten lisäksi oli useita esityksiä koululaisryhmille ja alle kouluikäisille. Joskus esityspaikkana oli kirkko ja sen ympäristö, jolloin kyliltä järjestettiin kyydit. Joskus esityksiä vietiin kirkosta kyläkouluille ja vanhusten laitoksiin, Oili muistelee.
Korona-aikana näytelmät videoitiin – osaavia kuvaajia, editoijia ja äänittäjiä löytyi vapaaehtoisista.
Niinä vuosina kun lapsia oli paljon, päiväkerhojen joulujuhlia pidettiin joka kylällä – niin Ala-Viirteellä, Väli-Viirteellä, Karhissa ja Marinkaisissa kuin kirkonkylälläkin.
– Ne olivat sellaisia yhteisponnistuksia, veivät paljon aikaa, mutta ovat jääneet tärkeinä mieleen.

Kun naiset aloittivat työt Lohtajan seurakunnassa, Anne lokakuussa 1979 ja Oili kesäkuussa 1983, oli kirkkoherrana Mikko Himanka.
– Hän oli edelläkävijä ja esikuvani. Lohtajan seurakunnan kasvatustyössä toimintaa väritettiin jo tuolloin draamalla, kun erilaista luovaa ilmaisua ei kovin yleisesti muualla seurakunnissa käytetty, Oili kertoo.
Raamattuopetus on säilynyt naisten mukaan vahvana Lohtajan seurakunnan kasvatustyössä Mikko Himangan ajoista lähtien.
– Monesti myös kirkkoherra Tuomo Jukkola toi matkoiltaan erilaista tavaraa rekvisiitaksi näytelmiin ja askarreltavaksi kerhoihin. Me kierrätimme ja hyödynsimme käytettyä tavaraa jo ennen kuin koko kierrätys-sanaa käytettiin, Anne muistelee.
– Tavaraa oli aina tulossa ja menossa, varastoon ja sieltä kerhoihin askarreltavaksi. Sitä alkoi katsella ympärilleen ja huomasi miettivänsä, että Tuostahan voisi tulla hyvä seimi, tai tuosta saisi tehtyä Jerusalemin muurit, Anne muistelee.

Artikkeli Koko kylän kasvattajat julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Mutta vain nyt paaston ajan, pääsiäiseen saakka. Sitten herkutellaan.

Keljonkankaan Neulaskodin päiväkerholaiset Elsa, Seela ja Lumi eivät lakkoile. Heti kun lastenohjaaja Tarja Masalin antaa luvan, pienet pääsiäismunat katoavat kulhosta parempiin suihin. Päiväkerhossa on tällä kertaa aiheena pääsiäinen, ja niinpä pöydältä löytyy munien lisäksi myös pajunkissoja, rairuohoa, kasa askartelutarpeita ja viisi lähes valmista pääsiäistipua.

– Pyrstösulan voi lopuksi liimata tipun taakse, mutta varokaa etteivät sormet mene liimaan. Ja heltan voi laittaa paikalleen näin, naks! Masalin demonstroi askartelijoille.

Viitala on kutsuttu maaliskuiseen pääsiäispäiväkerhoon vieraaksi, kuuntelemaan ja vastailemaan lasten aihepiiriä koskeviin kysymyksiin ja osallistumaan samalla seurakunnan pääsiäisvideon kuvauksiin.

Aluksi tipujen askartelu kirvoittaa eläväisiä pohdintoja eri lintujen äänistä, mutta pienen lämmittelyn jälkeen mennäänkin suoraan ikuisuuskysymyksiin.

– Kumpi tuli ensin, kana vai muna? tiedustelee viisivuotias Seela Lehtinen pöytäseurueelta.

– Sepä onkin ihmeellinen kysymys. Kumpi sinun mielestä? Viitala heittää pallon takaisin.

Pienen pyörittelyn jälkeen Lehtinen päätyy lopputulokseen, että kanan on täytynyt tulla ensin.

– Jumala loi kanan, ja kana loi munan, hän summaa pohdinnat.

Mutta miten kananpoikaset liittyvät pääsiäiseen, kristikunnan suurimpaan juhlaan?

– Oikeastaan tiput liittyvät pääsiäiseen yhdessä pääsiäismunien kanssa, Viitala valottaa.

– Kananmunan sisällä on kätkettynä elämää, eli tipu. Vähitellen se kasvaa ja kun se on valmis tulemaan maailmaan, munankuori menee rikki ja tipu kuoriutuu. Pääsiäisenä juhlitaan sellaista elämää, joka tulee kätköstä esille.

Pääsiäinen on valon ja elämän juhlaa, mutta on perinteessä tummiakin sävyjä.

– Te varmaan muistatte kertomuksen, jossa Jeesus ratsastaa aasilla Jerusalemiin? Jerusalemissa tapahtui sitten monenlaista. Jeesus söi esimerkiksi juhla-aterian ystäviensä kanssa, mutta eteen tuli myös vaikeita asioita ja Jeesus vangittiin, Viitala kertoo.

– Joo, ollaan me kuultu. Jeesus ristiinnaulittiin ja se kuoli, mutta heräsi sitten eloon, päiväkerholaiset tietävätkin tarinan jatkon.

– Niin, siitä tuli tosi murheellinen juttu. Mutta pääsiäinen on juuri se juhla, jolloin Jeesuksen ystävät ovat ensin hyvin surullisia, kunnes he sitten kohtaavatkin ylösnousseen Jeesuksen. Suru vaihtuu iloksi ja ihmiset saavat kokea, että Jumala luo elämää kuolemankin keskelle, Viitala tiivistää.

Tiput alkavat valmistua ja puhe siirtyy pöydällä oleviin pajunoksiin. Jotenkin nekin taitavat linkittyä ensimmäisen pääsiäisen tapahtumiin?

– Kun Jeesus ratsasti Jerusalemiin, ihmiset heiluttivat hänelle puista katkottuja palmujen oksia. Suomessa on sen verran kylmä, ettei täällä kasva palmuja, mutta keväällä ihan ensimmäisenä kasvaa pajunkissoja. Ne muistuttavat palmunoksista ja ovat myös elämän merkki, Viitala silittää pieniä pajunkukintoja.

– Oletteko te muuten käyneet virpomassa? Mitäs siinä pitikään sanoa?

– Virvon varvon, tuoreeks terveeks, tulevaks vuodeks, vitsa sulle, palkka mulle, Elsa muistaa ulkoa koko lorun.

– Ja sitten saadaan pääsiäismunia ja joskus karkkia!

– Joo, palmusunnuntainahan näillä virvotaan. Ja siinä voi myös sanoa lopuksi, että ”Jumala sinua siunatkoon”. Mutta sekin on hienoa, että saa karkkia tai muuta hyvää, Viitala myöntää.

Päiväkerholaisten pääsiäiseen kuuluvat tänäkin vuonna pääsiäismunat, -laulut ja -askartelut, kenties virpominenkin, mutta mitä aikoo kirkkoherra tehdä pääsiäisenä?

– Toivottavasti pääsen käymään kirkossa, Viitala aloittaa.

– Nyt kun on nämä maskit ja monenlaisia rajoituksia, kirkotkin ovat olleet kiinni. Mutta toivottavasti pääsiäisenä päästään kirkkoon, sen aika näyttää. Varmaan käyn myös kävelyllä keväisessä luonnossa, ja mämmiä ja muita herkkuja täytyy syödä. Rairuohon voisi kylvää, hän tuumailee.

– Mutta tiedättekö te vielä sen yhden tärkeän pääsiäisen merkin? Viitala muistaa.

– Se on ristinmerkki. Se kertoo, että vaikka elämässä on joskus tosi isoja suruja, voi siihen surun keskellekin tulla iloa. Vaikka on vaikeuksia, voi silti olla toiveikkaalla mielellä. Se on sitä Jumalan huolenpitoa, jota pääsiäisenä juhlitaan.

Katso askarteluhetken tunnelmia videolta ja seurakunnan pääsiäisen ohjelma osoitteessa jyvaskylanseurakunta.fi/paasiainen

Artikkeli Kaiken keskellä ilo julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Pyhäkouluhetkeen on kuulunut rukousta, laululeikkejä ja lyhyt opetus. Lapset ovat myös saaneet kertoa kuulumisiaan, etenkin kesän jälkeen.
Kotipyhäkoulu on mahdollistanut myös yhteisen puuhastelun.
– Opetushetken jälkeen joka toinen kerta olemme leiponeet leipiä, pullia tai pikkuleipiä kotiin viemisiksi. Joka toinen kerta on leikitty piilosta, pelattu lautapelejä tai voimailtu renkaissa.

Vuoden kohokohtia ovat olleet kevätretket sekä yöpyhäkoulut.
Kevätretket ovat suuntauneet muun muassa Laajalahteen, Siikajoelle ja Kälviän eläinpuistoon. Yöpyhäkouluihin on kokoonnuttu aina marraskuun alussa.
– Leikimme lamppista ulkona puistossa, etsimme metsään kätkettyä aarretta ja iltapalaksi teimme pitsoja, Pirkko Häli muistelee.
Kotipyhäkoululaiset ovat osallistuneet myös seurakunnan järjestämiin pyhäkoulujen yhteisiin kevät- ja joulujuhliin.

”Kodissamme yöpyi enimmillään 16 eri ikäistä lasta.”

Pirkko Häli

Lasten kanssa touhuaminen on ollut Häleille mieluisaa ja tärkeää. He ovat kiitollisia kodeille, jotka ovat lähettäneet lapsiaan pyhäkouluun.
– Lapset on aina otettu vastaan rukouksin, ja rukouksin saatettu myös kotimatkalle.
Hälin pyhäkoulu sai muutamia vuosia sitten myös oman pyhäkoulukummin.
– Entinen opiskelijani on ilahduttanut meitä askarteluillaan ja joululahjoillaan ja rukoillut pyhäkoulumme puolesta.

Pyhäkoulun ohjaajat saavat kokea monta unohtumatonta hetkeä lasten kanssa. Pirkko Häli muistelee erästä tuomiosunnuntaita, jolloin puhuttiin viimeisestä tuomiosta.
– Kysyin lapsilta, miten me pärjäämme tuomiolla. Eräällä pojalla oli vastaus valmiina. Hän sanoi, että tarvitaan hyvä puolustusasianajaja. Todellakin, meillä on paras mahdollinen puolustusasianajaja Jeesus Kristus!

Hyvien kokemusten myötä Pirkko Häli rohkaisee muitakin ryhtymään pyhäkoulun ohjaajaksi. Pienten lasten vanhempien voi olla helpompi pitää pyhäkoulua nimenomaan kotona.
– Toivoisin myös esimerkkiksi Pop up -pyhäkouluja kauppakeskuksiin. Mahdollisuuksia on monenlaisia kutsua lapsia kokemaan yhdessäoloa ja Raamatun opetusta.
– Raamatussakin meitä kehotetaan tarjoamaan lapsille evankeliumia: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta.” (Mark. 10:14)

”Olen luopunut monista luottamustehtävistäni. Kaikkein vaikeinta on ollut luopua pyhäkoulutyöstä.”

Pirkko Häli

Kokkolan suomalainen seurakunta kiittää Pirkko ja Seppo Häliä erittäin tärkeästä, vuosikymmeniä jatkuneesta työstä ja toivottaa heille Jumalan siunausta uusiin tehtäviin.
– Toivon, että uusia Pirkkoja ja Seppoja löytyisi joka puolelta Kokkolaa, jotta lapset voisivat kuulla ilosanoman Jeesuksesta ja kohdata heistä välittäviä aikuisia omalla asuinalueellaan, sanoo varhaiskasvatuksen ohjaaja Karin Uotila.
Seurakunta tukee pyhäkoulun ohjaajia antamalla hartaus- ja askartelumateriaalia sekä ohjaajien tarvitsemaa tukea.
– Ykspihlajan alueelle on jo ilmoittautunut yksi pariskunta, joka avaa kotinsa pyhäkoululle. Olemme valmiit ottamaan vastaan myös lisää ohjaajia.
– Toivottavasti mahdollisimman moni innostuu tästä hienosta työstä, jotta perinne jatkuu.
Kotipyhäkoulujen lisäksi pyhäkouluun voi tulla Kokkolan kirkkoon jumalanpalveluksen saarnan aikana. Myös sinne kaivataan lisää ohjaajia. Vuoro tulee noin kerran kuukaudessa tai harvemmin. Pyhäkoulut starttaavat, kun koronatilanne sen sallii.

Artikkeli Pyhäkoulun ohjaajana yli 40 vuotta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kati kertoo lykänneensä mm. lasten vaatehankintoja, joihin hän sai nyt seurakunnilta avustuksen Perheiden parhaaksi -hankkeesta. Vanhat vaatteet alkavat jo käydä pieniksi ja kuluneiksi, lapset tarvitsevat talvivaatteet.

Osallistumiset lasketaan tarkasti

Kati kuvaa, että pienituloisuus näkyy arjessa hyvin konkreettisesti. Esimerkiksi tapahtumiin ei voi lähteä, jos matkakuluihin ei ole varaa. Välillä on laskettava, riittävätkö rahat edes uimahallimaksuihin.
– Taloudellinen niukkuus tuo mukanaan myös paljon huolta ja ahdistusta, minkä lapset aistivat.

Lapset vertaavat tilannettaan siihen, mitä kavereilla on ja mihin muut pääsevät osallistumaan.

– Perheessämme iloitaan yhdessäolosta ja arjen pienistä asioista, jotka ovat ehkä muille itsestäänselvyyksiä. Kuitenkin esimerkiksi jouluna lapset kaipaavat, että heitä muistetaan jollain lailla. He pettyvät, ellei ole antaa mitään lahjoja.

Joulunpyhinä Kati on ollut usein töissä, todennäköisesti tänäkin jouluna.

– Pidän joulua edeltävästä ajasta. On mukavaa leipoa pipareita, sytyttää kynttilöitä ja kuunnella joululauluja.

Diakoniatyöntekijöistä välittyy lämpö

– On tärkeää pystyä hakemaan apua, kun oma taloudellinen tilanne on heikko. Helppoa se ei välttämättä ole, ensin on hyväksyttävä oma tilanne ja pystyttävä toimimaan, Kati pohtii.

Kati kiittää diakoniatyöntekijöitä kohtaamisista, joista on jäänyt hyvä mieli.

– Työntekijöistä välittyy lämpö. Minulta myös kysytään kuulumisia: miten jaksan ja tarvitsenko keskusteluapua.

Hävikkiruokaa enemmän myyntiin

Kati toivoo, että hävikkiruoka hyödynnettäisiin nykyistä paremmin esimerkiksi kouluissa ja sairaaloissa. Hän ostaisi mielellään hyvää arkiruokaa edullisesti.

– Olisi tärkeää saada nimenomaan terveellistä ruokaa, sillä se on usein kallista.

Kati on käynyt välillä myös diakonian yhteisruokailuissa, mutta kesken koulu- tai työpäivän niihin on hankalaa lähteä. Kati toivoo myös, että lapsille ja nuorille järjestettäisiin enemmän ilmaisia tapahtumia – vaikkapa päiviä, jolloin uimahalliin pääsee maksutta.

Katin nimi on muutettu

Artikkeli ”Laskemme, onko varaa mennä uimahalliin” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Ajattelin aina myös, että haluan olla nuori äiti, ja juuri siksi oli niin ihanaa tietää raskaudesta viime kesänä. Huomasin olevani tosi kiitollinen siitä, että voin ylipäänsä saada lapsia ja tulla äidiksi.

Forsmanin ja avopuoliso Raido Raudseppin pieni poikavauva syntyi tammikuussa, kun Suomessa vielä päiviteltiin vähälumista talvea ja maailmalla Australian massiivisia maastopaloja. Tuoreet vanhemmat kuulivat uutisen lapsensa sydänviasta.

– Meillä oli vähän erilainen alku, kun vauvalle piti tehdä heti sydänleikkaus Helsingissä. Mutta muuten kaikki on mennyt todella hyvin, kertoo Forsman tyynesti.

– Ihana, rakas, rauhallinen mutta luonteikas, temperamenttia löytyy, kuvailevat vanhemmat uutta tulokasta. Dramaattisen alun jälkeen pieni perhe elää nyt tavallista perusarkea Keljossa: Forsman on kotona vauvan kanssa, Raudsepp tekee päivisin töitä kuorma-auton kuljettajana.

– Tai tietysti nyt koronatilanteen takia näemme lähinnä minun ja Raidon perheitä, kavereita harvemmin. Eikä hirveästi liikuta kaupungilla tai missään muuallakaan, tehdään vain pieniä ulkolenkkejä ja ollaan sisällä, tarkentaa Forsman.

Suurimman osan elämästään kohdun lämpimässä hämäryydessä viettäneellä vauvalla ei vielä varsinaista rutiinia olekaan, mutta pienen ihmisen uudenlaiseen arkeen kuuluvat tällä hetkellä ainakin maito, leikki, nokostelu, musiikki sekä vanhempien ja sukulaisten sylit.

– Perusjuttuja, mutta aikataulu vaihtelee päivästä toiseen, Forsman kertoo.

Sukulaisten ja kummien syliin pieni Oliver pääsee myös kesäkuun puolivälissä pidettävässä kastejuhlassaan.

– Suunnittelimme juhlaa jo maaliskuulle, mutta sitten korona alkoi jyllätä ja kokoontumisia rajoitettiin. Meille oli tärkeää, että molempien perheet pääsevät todistamaan kastetta, joten päätimme kastaa vauvan vasta kun rajoitukset poistuvat, sanoo Forsman.

Kesäkuun alusta lähtien hallitus sallii 50 hengen kokoontumiset ja nyt Oliver Alexander Raudseppin kastetilaisuuteen mahtuvat mukaan kaikki läheisimmät: Forsmanin vanhemmat ja yksitoista sisarusta, Raudseppin kaksoisveli ja isä puolisoineen sekä Porista juhlaan saapuva ystäväpariskunta.

– Ensin kaste, sitten pari laulua, ja lopuksi syödään hyvin. Haluaisin pitää juhlat omassa kodissa, mutta meillä on vain viisikymmentäkaksi neliötä ja iso parveke. Katsotaan nyt, tuumailee Forsman rennosti.

Vanhoillislestadiolaisesta suurperheestä tuleva Forsman tuntee luterilaiset kasteperinteet kuin omat taskunsa, mutta lapsena Virossa asunut Raudsepp kävi itse kasteella ja liittyi kirkkoon vasta viime marraskuussa.

– Suurin syy oli se, että haluan mennä kirkossa naimisiin. Mutta olen aina ollut myös kiinnostunut kristinuskosta. Minulla ei ole juuri minkäänlaista uskonnollista taustaa, ja aikuisrippikoulussa sai uusia näkökulmia ja vastauksia moniin kysymyksiin, Raudsepp kertoo.

Lapsena kastetulle Forsmanille myös oman lapsen kastaminen on aina ollut selvä juttu.

– Kyllä se minulle on tärkeää, vaikken näitä uskonasioita osaakaan sen tarkemmin selittää. Toki lapseni saavat sitten vanhempina päättää, mihin ikinä haluavatkaan kuulua.

Samoilla linjoilla on Raudsepp.

– Vaikka en itse varsinaisesti usko, haluan että lapseni saa mahdollisimman paljon tietoa asiasta. Lopulta suhde uskoon on hänen oma asiansa, mutta en näe mitään syytä, miksei häntä kastettaisi.

Keskelle epävarmaa maailmaa syntyneen pienen Oliver Raudseppin elämänpiirin muodostaa vielä hyvän aikaa ensisijaisesti oma perhe, isä ja äiti. Ei huolta siis, Oliver!

– Haluaisin olla äiti, joka huolehtii, rakastaa ja laittaa lapsen edun etusijalle. Koen perheen suurena rikkautena, pohtii Forsman.

Raudsepp puolestaan toivoo, että Oliver voisi kasvaessaan pitää häntä parhaana kaverina, jolle voi puhua aivan kaikesta.

– Että olisin sellainen isä, jota poika voi arvostaa, mutta näyttää myös ylpeästi kavereille, että tässä on minun isäni.

Kasteen merkitys säilyy

Kun Suomen hallitus toukokuun alussa ilmoitti lieventävänsä koronaepidemiaan liittyviä kokoontumisrajoituksia, alkoi kirkkoherranviraston puhelin soida.

– Viidenkymmenen henkilön kokoontumiset sallitaan 1.6. alkaen, ja muun muassa kastevarauksia onkin tullut nyt huomattavasti enemmän kuin aiemmin keväällä, kertoo pastori Heli Ahonen Jyväskylän seurakunnasta. 

Seurakunnassa on varauduttu siihen, että lapsia kastetaan paljon erityisesti alkukesästä.  

– Haluamme että kaikki perheet, jotka ovat joutuneet siirtämään kastejuhlaansa, saavat sen toteutettua mahdollisimman nopeasti. Pappeja on varattu kastevuoroihin tavallista enemmän, ja kesäkuussa kasteita voidaan toimittaa myös lauantaisin.

Vaikka rajoitukset hellittävät, seurakunnassa noudatetaan edelleen voimassaolevia ohjeita ja huolehditaan hyvin turvallisuudesta, Ahonen vakuuttaa. 

Useimmissa kirkkotiloissa on voimassa viidenkymmenen henkilön maksimiosallistujamäärä. Joissain seurakunnan pienemmissä tiloissa, kuten Vesalan Riihikirkossa, sallittu osallistujamäärä on vielä suppeampi. Kastetilaisuuden valmistelu yhdessä papin kanssa tapahtuu ensisijaisesti puhelimitse tai muita sähköisiä kanavia hyödyntäen.

– Edelleen on myös syytä huolehtia hyvästä käsihygieniasta sekä välttää kättelyä ja muuta fyysistä kontaktia. Kohdataan toisiamme muulla tavalla lämpimästi, toivoo Ahonen.  

Haasteellisesta tilanteesta huolimatta hän iloitsee seurakunnan uusista jäsenistä.

– Kasteella on pitkät perinteet ja monia merkityksiä. Se voi olla aivan pienimuotoinen tapahtuma, tai suurempi perheen, ystävien ja sukupolvien juhla, jossa otetaan rakkaudella vastaan uutta perheenjäsentä. 

Kasteen syvin merkitys toteutuu riippumatta juhlan puitteista, Ahonen uskoo.

– Kasteessa lapsi liitetään seurakuntaan ja uskotaan hänet hyvän, armollisen Jumalan suojaan. Vanhemmat saavat kokea, että lapsi ei ole ainoastaan heidän varassaan, vaan häntä kantavat myös ihmistä suuremmat käsivarret. Siinä on mielestäni syy, miksi kaste kannattaa ja on merkityksellinen ajasta aikaan. 

Artikkeli 52 m2 täynnä rakkautta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.