Israelin vuosina tutuksi tuli myös tuolloin Jerusalemissa toiminut Shalhevetjah-keskus (nykyinen Felm-keskus) ja sen yhteydessä siihen aikaan toiminut messiaaninen seurakunta. Työn ohessa valmistui myös Magnus Riskan eksegeettinen väitöskirja, jossa hän tutki Kuolleenmeren kirjakääröjä. Tulevalla lähetysjohtajalla on kokemusta Kylväjän työstä kolmenkymmenen vuoden ajalta. Vuosien varrella hän on ehtinyt työskennellä myös Kylväjän kotimaantyössä koulutuspäällikkönä sekä dekaanina Porvoon hiippakunnassa. Lähetys ja eksegetiikka ovat kulkeneet käsi kädessä innostaen tärkeään työhön evankeliumin ilosanoman kertomisesta.

Verkostoja ja strategiatyöskentelyn johtamista

Työ Kylväjän lähetysjohtajana alkaa meneillä olevan strategiaprosessin johtamisella. Prosessissa haluttiin huomioida lähetysjohtajan vaihdos, kertoo Kylväjän apulaisjohtaja Hanna Lindberg.

– Magnus Riska on ollut työyhteisön jäsenenä mukana yhteisissä strategiatyöskentelyissä ja nyt hän vie lähetysjohtajana prosessia eteenpäin maaliin asti, Lindberg kertoo.

Vuodenvaihteen jälkeen Hanna Lindberg siirtyy koulutusjohtajan tehtävään Janne Aitan siirtyessä järjestön apulaisjohtajaksi. Mitään radikaalia muutosta järjestön keskeisessä työnäyssä ja tavoitteissa tuskin on odotettavissa tehtävävaihdoksien yhteydessä. Työnäky tavoittamattomien tavoittamisesta on tärkeä myös uudelle lähetysjohtajalle.

– On hämmästyttävää, että tilastojen mukaan jopa 97 % lähetystyöntekijöistä globaalisti työskentelee jo tavoitettujen kansojen parissa. Vastaava jakauma on myös lähetystyölle suunnatussa kansainvälisessä tuessa, Riska toteaa.

Lähetystyön perustana Jeesus, Raamattu ja rukous

Tarve työlle tavoittamattomien parissa on merkittävä. Tuleva lähetysjohtaja nostaa esille lähetystyön perustana Jeesuksen, Raamatun ja rukouksen. Nämä tulevat olemaan Kylväjän työn peruspilareita myös tulevan lähetysjohtajan aikana. Lähetystyö on liittymistä Missio Deihin, Jumalan lähetykseen.  Olemme siinä mukana yksilöinä, seurakuntina, järjestöinä ja kirkkona.

Magnus Riskalla on Raamatussa monia lempikohtia. Hän nostaa esille erityisesti Psalmin 23:4 ja sen toivorikkaan näkökulman. Paimenpsalmissa Daavid aloittaa kirjoittamalla Jumalasta toisessa persoonassa, mutta kun psalmin tematiikka siirtyy vaikeisiin asioihin ja niiden käsittelyyn kirjoittaja käyttää Jumalasta ensimmäistä persoonaa, Riska toteaa. Raamatun sanat ovat vapauttavat: Sillä sinä olet minun kanssani.

Toinen eksegeetin lempikohdista on kuvaus aarteesta saviastioissa: Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme. (2. Kor. 4:7) Tämä tuo esiin Raamatussa näkyvän paradoksaalisuuden ja Jumalan vahvuuden.

Magnus Riskan teologista ajattelua on inspiroinut irlantilaissyntyinen missiologi ja Vanhan testamentin tutkija Christopher J. H. Wright, joka on muun muassa toiminut lähetystyössä Intiassa sekä rehtorina All Nations Christian Collegessa Englannissa.

Kulttuurirajoja ylittävää yhteistyötä

Kylväjän tekemä lähetystyö on luonteeltaan kokonaisvaltaista ja siihen kuuluu luontevasti sekä evankeliumin julistaminen että palvelu. Lähetysjärjestöllä on parhaillaan 14 työaluetta ja 36 ulkomaantyöntekijää. Järjestön vuosibudjetista 75 % ohjautuu työhön ulkomaille. Järjestöllä on sekä lähettejä että tukijoita myös ruotsinkielisistä seurakunnista. Kylväjän lähetysnäky ei vuosien varrella ole muuttunut kovinkaan paljon.

– Uskomme edelleen, että on tärkeää lähettää ihmisiä työhön kulttuurirajojen yli. Samalla tiedostamme, että lähetystyön osaaminen on vahvasti paikallisilla. On alueita, jonne me eurooppalaisina emme syystä tai toisesta edes pysty menemään. Paikallisten lähetystyöntekijöiden merkitys on erittäin suuri, Riska toteaa.

Lähetystyö onkin kulttuurirajoja ylittävää yhteistyötä. Magnus Riska katsoo odottavaisin mielin vuodenvaihteeseen ja uuteen tehtävään lähetysjohtajana.

Artikkeli Lähetys ja eksegetiikka lähellä sydäntä – Kylväjän uusi johtaja Magnus Riska valmistautuu tehtäväänsä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kirja alkaa melko poikkeuksellisesti kirjoittaman omakohtaisella muistikuvalla. Se samalla paljastaa, että lähetystyön asia on suuresti myös kirjoittajan sydämellä. Ehkä tästä johtuu, että Huvi tuo Huttusten elämää kuvatessaan näkyviin myös niitä suuria linjoja, joita maailmanpolitiikka ja lähetystyön muutokset toivat heidän elämäänsä. Huvilla on ollut käytössään laaja arkistoaineisto, johon on kuulunut myös lähettikirjeitä ja muutakin kirjeenvaihtoa. Niistä poimittujen sitaattien kautta lukija pääsee kurkistamaan aitoihin tunnelmiin ja tuntemuksiin vuosikymmenten takaa.

Lähetystyökin muuttuu jatkuvasti

Itselleni monet kuvatut asiat ovat pintapuolisesti tuttuja. Silti sain paljon uutta tietoa vaikkapa Israelissa ja Palestiinalaisalueella tehtävän lähetystyön alkuvaiheista, samoin Inkerin kirkon kanssa tehtävän työn nykyaikaisesta käynnistymisestä. Kirjassa mainitaan Huttusten lisäksi monia lähetystyötä seuranneille tuttuja nimiä. Onkin todettava, että alkaa olla viimeisiä aikoja, jolloin kuusikymmentäluvulla lähetystyöhön lähteneiltä saa vielä omakohtaista kerrontaa. Tästäkin syystä kirja on merkittävä teos.

Kirjassa tulee – tosin vain pienenä mainintana – se lähetystyötä koskeva suuri muutos, että nykyisin lähetystyöhön harvoin lähdetään koko työuran ajaksi. Näin suurin osa kuusikymmentäluvulla ja pitkään sen jälkeenkin lähteneistä ajattelivat. Muutokseen on ainakin kaksi syytä. Kumppanikirkot pyytävät asiantuntijoita erityistehtäviin, jotka ovat määräaikaisia. Enää suomalaiset eivät voi päättää, että lähetystyöntekijä on kumppanin palveluksessa eläkkeelle lähtöön asti. Elämänmuotomme, lasten koulutus huomioon ottaen, pakottavat myös miettimään paluuta jo lähtiessä. Seurauksena on, että yhä harvemmin on aikaa ja mahdollisuuksia paikallisen kielen ja kulttuurin syvälliseen opiskeluun. Toisaalta kumppaneilla tämä osaaminen on luonnostaan.

Kutsumus kantaa

Yksi kirjan kestoaihe on kutsumus. Se näyttäytyy Pertin elämässä vahvana ja kantavana voimana. Mielenkiintoista viimeaikoina lähetystyöstä ja seurakunnan missionaarisuudesta käydyn keskustelun kannalta on se, miten Pertti kokee olevansa lähetystyöntekijä sekä Israelissa ja Venäjällä työskennellessään, mutta myös sotilaspappina kotimaassa. Samasta missiostahan lopulta on kyse: seurakunta on lähetystyössä omalla alueellaan, mutta on kutsuttu osallistumaan myös maailmanlaajan kirkon toimintaan.

Kirjan lopussa on Pertin itsensä kirjoittama Epilogi. Se itsessään on puhutteleva ja Pertin tuntevat voivat kuulla siinä hänen äänensä. Pertin kutsumusta kuvaa hyvin hänen siteeraamansa Oswald Chambersin tekstiä: ”Jos se viipyy, odota sitä. Emme voi toteuttaa näkyä. Meidän tulee vain elää sen innoittamina, kunnes se toteutuu.” (Chambers: Parhaani hänelle)

Kutsumus vei papin Jerusalemiin ja Pietariin  Juttu Huttusista ja kirjasta Suomen Lähetysseuran sivuilla.

Artikkeli Tero Huvi: Tehtävä kolmessa kulttuurissa – Pertti Huttunen lähetyksen palveluksessa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Elämän käänteentekevä hetki elettiin kiirastorstaina 2008:
– Katsoin Mel Gibsonin elokuvan The Passion of the Christ. Tajusin silloin väkevästi, että olen itsekin syyllinen siihen, että viaton mies kärsii. Tiesin, että kutsumukseni on lukea papiksi. Joensuussa koin hyväksi pienessä porukassa vallinneen tiiviin yhteyden.

– Pappien työtilanne on vaikeutunut, joten alle vuoden nimikkeeni on ollut työtön.

Toisaalta Tomi osaa kulkea läpi harmaan kiven. Lapsuudessa ylimääräistä rahaa ei ollut musiikkiopistoon, joten hän osti säästöillään kirpparilta käytetyn keyboardin. Sen jälkeen omalla sitkeydellä hän opetteli soittamaan pianoa sekä urkuja. Tomi kuuluu Kouvolan kirkkokuoroon ja soittaa myös chimekellomusiikkia Mari Lehtisen johtamassa Klangi-yhtyeessä. Hän myös säveltää molemmille omaa musiikkia.

Kun Tomi alkoi opetella Rahmaninovin cis-molli preludia, kanttori oli todennut: ”Et yhtään vaikeampaa kappaletta keksinyt”.  Mutta eihän helppous ole aina elämässä parasta.

Artikkeli ”En ajelehdi massan mukana” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Muistan alakouluikäisenä koputtaneeni synnytysosaston ikkunaan, jotta hoitajat näyttäisivät minulle pientä vastasyntyneen kapaloitua nyyttiä.

Airaksinen valmistui alun perin fysioterapeutiksi 90-luvun alussa ja työskenteli vuosia yksityisen lääkäriaseman palveluksessa. Vuosituhannen vaihteessa hän päätti lähteä opiskelemaan teologiaa ja tähtäimessä olivat alusta alkaen sairaalapapin tehtävät.

Airaksinen vihittiin papiksi helluntaina 2006. Heti seuraavana päivänä hän aloitti sairaalapapin työt tutussa sairaalassa.

– Tavallisesti papit tekevät ensin seurakuntatyötä, mutta koska minulla oli jo sen verran ikää ja elämänkokemusta, niin uskalsivat ottaa minut tänne töihin.

Ensimmäiset kolme vuotta Airaksinen toimi puolittain sairaalassa ja puolittain seurakuntapastorin tehtävissä. Nyt hän on ehtinyt toimia päätoimisena sairaalapappina kohta kymmenen vuotta ja kokee olevansa unelma-ammatissaan.

– En muista sellaista päivää, jolloin olisi ollut ikävä tulla töihin.

Sairaalapapilla ei ole kahta samanlaista työpäivää. Osa päivän työtehtävistä saattaa olla kirjattuna jo kuukausia aiemmin, mutta joka päivässä pitää olla sopivasti väljyyttä ennalta arvaamattomia tilanteita varten.

– Se on tämän työn rikkaus ja raskaus, että koskaan ei tiedä minkälaiseen tilanteeseen sinut kutsutaan vaikkapa teho-osastolle.

Kärsimys ei jalosta

Asta Airaksinen työskentelee paljon saattohoitopotilaiden ja heidän omaistensa kanssa. Työssään hän on oppinut, että kenelle tahansa voi sattua mitä tahansa, koska tahansa.

Kärsimyksen jalostavaan vaikutukseen hän ei usko, sen sijaan kärsimykset saavat ihmiset usein ajattelemaan elämänsä tärkeimpiä asioita ja muokkaavat sitä kautta kokemusmaailmaa.

– Sairasta ihmistä riisutaan pikkuhiljaa monesta asiasta. Jäljelle jäävät ne tärkeimmät, usein rakkaimmat ja läheisimmät ihmiset.

Sairaalapappeja sitoo vaitiolovelvollisuus. He eivät kirjaa ylös mitään, mikä liittyy keskusteluihin joko potilaan, omaisten tai henkilökunnan kanssa. Heillä ei ole myöskään oikeutta lukea potilaspapereita, ellei potilas halua niitä omaehtoisesti näyttää.

– Se tuo vapautta. Voin keskittyä vain siihen hetkeen ja ihmiseen, jonka kanssa keskustelen. Saan paljon palautetta siitä, että potilaat kokevat tulleensa kohdatuiksi ensisijaisesti ihmisinä, eivätkä jonkun diagnoosin leimaamina.

”Se, mitä siinä hetkessä tapahtuu, on aina mysteeri”

Ihmisten kohtaaminen kahden kesken on työn suola. Airaksisen kokemuksen mukaan juttusille saattaa tulla täysin maansa myynyt ja sekavassa tilassa oleva ihminen. Keskustelun jälkeen on tapahtunut jokin liikahdus, ja sama ihminen saattaa poistua silmät kirkkaina.
– Se mitä siinä hetkessä tapahtuu, on aina mysteeri. Jumala on siinä mukana ja ihmeitäkin olen nähnyt tapahtuvan.

Ilonaiheita henkisesti raskaaseen työhön tuovat eri osastojen hyvät työkaverit. Vanhimmat heistä ovat tuttuja jo ajalta, jolloin Airaksinen toimi fysioterapeuttina. Hänelle syvin kutsumus sairaalapappina on ilon tuominen ehkä muutoin ankeaan ympäristöön ja toivon ylläpitäminen vaikeissakin tilanteissa.

– Joskus läheisensä menettäneet omaiset ovat muistaneet minua jälkeenpäin kortilla. Heille on jäänyt mieleen joku sanomani lause, joka on kannatellut heitä pitkään. Usein en välttämättä edes itse muista sanoneeni mitään niin hienoa.

Artikkeli Unelmatyö löytyi läheltä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Camilla Latvalan mielestä elämän tarkoitus on olla läsnä, tehdä hyvää toisille ja kehittää itseään paremmaksi – unohtamatta nauttia ympärillä olevista hienoista asioista.

– Jos itselläni ei olisi elämässä mitään tarkoitusta, en usko, että nousisin aamulla sängystä.

Elämän tarkoituksen hahmotus on vaikuttanut myös alanvalintaan. Työssä voi olla läsnä ja auttaa. Latvala aloitti lähihoitajaopinnot vuoden alusta. Ammattiin valmentavassa valma-koulutuksessa hän sai askelmerkkejä itsetuntemusharjoitteiden ja opettajien myötä. Avun saaminen opetti vastuuta omasta toiminnasta: toista ihmistä voi auttaa etsimään elämän tarkoitusta.

– Jokaisen sanoilla ja teoilla on merkityksensä. Voin auttaa jotain ihmistä löytämään elämän tarkoituksen, mutta voin myös vaikuttaa niin, että toinen kokee, että hänen elämällään ei ole merkitystä.

Elämän tarkoituksen ajattelu ei saa olla pakkomielteistä.

– On lohdutonta ajatella, että on vain yksi tarkoitus. Esimerkiksi usko voi olla tärkeä, mutta pitää nähdä myös muut mahdollisuudet.
Camilla Latvala syntyi vanhoillislestadiolaiseen perheeseen, mutta otti etäisyyttä liikkeeseen. Nyt hän kuuluu jälleen herätysliikkeeseen. Usko toi lisää merkityksellisyyden tunnetta elämään.

– Se antoi valoa myös siihen, miten ympärillä olevia asioita voi muuttaa paremmiksi.

Käytännöllinen kysymys

Akatemiaprofessori Sara Heinämaan mukaan kysymys elämän tarkoituksesta on käytännöllinen: Mitä voin elämässäni tehdä ja millaiseksi henkilöksi voin tulla? Pohdinnalla on paljon teoreettisia ulottuvuuksia, jotka koskevat ihmiselämän luonnetta ja rakennetta.

– Elämään sisältyy tietynlaisia käännekohtia ja rajapaaluja: tiedostamme syntyneemme tiettyyn aikaan ja paikkaan ja tajuamme etenevämme kohti kuolemaa. Elämämme jäsentyy osaksi yhteisöjä, kuten perhe, työyhteisö, ystäväpiiri, kansa ja myös globaalit verkostot. Nämä rakenteet ovat teoreettisen jäsennyksen aiheita. Jokainen meistä joutuu omalla kohdallaan päättämään, millaisille tarkoituksille elämänsä omistaa.

– Elämämme ei ole asiantuntijaongelma. Kaikenlaiset saarnamiehet – tieteiden ja uskontojen – ovat jokaisen toisen ihmiselämän osalta amatöörejä.

Elämän tarkoitusta koskevaa kysymystä ei pidä sekoittaa kosmologisiin kysymyksiin kuin miksi universumissa on elämää, miten elämä syntyy tai miksi on jotain eikä mitään.

– Ne ovat maailmankatsomuksellisia kysymyksiä, eivätkä ne väistämättä kosketa meitä kaikkia.

Elämän tarkoitus on eräänlainen päämäärä, joka suuntaa toimiamme, tekojamme ja pienempiäkin pyrkimyksiämme. Se ei kuitenkaan ole päätepiste, jonka vasta lopuksi saavutamme. Kyse on oikeasta toiminnan tavasta, joka kytkee meidän ympäröivään maailmaan. Aristoteleen mukaan elämän tarkoitusta voi nimittää eräänlaiseksi onnellisuudeksi. Hän tarkoitti tällä sielun moninaisten kykyjen hyveellisyyttä.

– Tarkoituksena on tulla hyväksi. On myös esitetty, että elämän tarkoitus on tulla parhaaksi mahdolliseksi ihmiseksi, mutta koska jokainen ihminen on taipumuksiltaan ainutkertainen, voimme saavuttaa tämän lukemattomin eri tavoin, monilla erilaisilla poluilla.

Usko antaa uuden merkityksen

Pastori Ville von Gross aloitti elämän tarkoituksen miettimisen ”oikein kunnolla” luettuaan ensimmäisen filosofian kirjan.

– Mutta en ymmärtänyt maailmaa sen paremmin. Kirja antoi enemmän kysymyksiä.

Historia ja tähtitiede eivät antaneet vastausta. Teologiaa opiskellessaan von Gross ymmärsi, että kysymys on enemmänkin kaipuusta kuin vastauksen loogisesta oikeellisuudesta.

– Kysymys on henkilökohtainen: mikä on elämäni tarkoitus? Mihin rakennan maailmankatsomukseni ja perusturvani?

Kristinuskon mukaan elämän tarkoitus on rakentaa sellainen luottamus Jumalaan, joka kestää yli kaikkien elämän vaiheiden. Usko antaa elämälle uuden ja erilaisen merkityksen, jos ihminen ottaa sen tosissaan.

– Maailma olisi erilainen paikka, jos ihmiset toteuttaisivat rakkauden kaksoiskäskyn. Meidän tulisi tehdä toisille, kuten tahtoisimme itsellemme tehtävän.

Kristitylle Taivaan kotiin pääseminen on elämän tarkoitus, mutta elämällä voi olla useita merkityksiä.

– Itselläni on kaksi vahvaa kutsumusta. Ensimmäinen on olla rakastava isä lapsilleni. Se kattaa koko perheeni ja puolisoni. Toinen kutsumus on pappeus, jonka pyrin hoitamaan niin hyvin kuin vain mahdollista. Kutsumukset antavat elämälle tarkoituksen.
Jokainen ihminen on ainutkertainen, ja se korostuu suhteessa toisiin ihmisiin.

– Elämä on oppimista ja kasvamista ehjäksi. Lopullisen vastauksen saa elämän matkan päätyttyä, kun koti-ikävä lakkaa. Itseäni puhuttelee virren 511 säkeistö: ”Tie valmis on, ja päässä sen vastaus löytyy ikuinen, ja kerran ehjä ihminen ylistää tietä Kristuksen”.

Elämän tarkoitus pyrkiä hyvään

Elämän tarkoitus on pyrkiä kaikkeen hyvään. Se lähtee siitä, miten kohtelee itseään, sanoo Jouni Takkinen. Ensin täytyy rakastaa itseään, jotta pystyy arvostamaan toisia.

Takkinen vietti lapsuutensa  maaseudulla ja sai hoivaa kolmelta sukupolvelta.

– Minun on helppo sanoa, että täytyy pyrkiä hyvään, sillä elämäni on ollut turvallinen. En tiedä, millaiseksi olisin kasvanut, jos taustalla olisi pahoinvointia.

Takkinen uskoo, että jokainen pohtii jossain vaiheessa elämänsä tarkoitusta, ei filosofoiden vaan arjen tasolla.

– Jokainen miettii, miten elämä on mennyt tai mikä on suhde läheisiin.
Elämän tarkoitus muuttuu ajan myötä. Kolmen lapsen isä ei ajattele kuin ”kaikkitietävä teini”, jolla kaikki on edessä.

– Vanhemmuus tuo vastuun ja ilon. Oma ainutkertaisuus lakkaa, kun tulet isäksi. Sen parempaa asiaa ei voi olla kuin että näkee lastensa kasvavan.

Elämän tarkoitus voi heijastua ammatinvalintaan. Takkisen ammatinvalintaan ovat vaikuttaneet enemmän talouslamat. Mies on vaihtanut työtä graafiselta alalta ravintolatyöntekijään ja nyt työnjohtajaksi putkifirmaan.

– Joskus kun kiistellään pikkuasioista, vaikka aikatauluista, muistutan, että rakennamme ihmisille koteja, se on työmme tarkoitus.

Työkohteet vaihtelevat uudisrakentamisesta remontteihin. Remonteissa kunnioittava asenne korostuu

– Silloin mennään ihmisten koteihin. Siinä ollaan olennaisten äärellä, ja siellä kohtaa koko ihmiskirjon.

– Mikään inhimillinen ei ole vierasta. Pystyn kohtaamaan erilaisia tilanteita ja tulen toimeen erilaisten ihmisten kanssa.

Lähimmäisenrakkautta pystyy toteuttamaan paremmin, jos ei ole ennakkoluuloinen.

Artikkeli Elämän tarkoitus on hyväksi tuleminen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.