Kirja jakautuu neljään päälukuun: I Rooman piispa globaalin katolisuuden symbolina, joka tuo erityisesti paavin vaalin ja Franciscuksen perinnön kautta näkyviin, ettei kyse ole vain symbolista, vaan tehtävästä, jossa käsin voi aidosti vaikuttaa. II Ylirajallinen katolisuus valottaa kirkon ekumeenista ajattelua ja toimintaa, mutta myös kirkon sisällä toimivien virtausten merkitystä katolista kirkkoa laajemmin. III Esimerkkejä monimuotoisesta katolisuudesta oli etukäteen itselleni odotetuin luku, enkä pettynyt. Tässä jaksossa korostui katolisen kirkon moninaisuus, mikä ei sinänsä yllätä, kun kyse on yli miljardin jäsenen yhteisöstä, joka levittäytyy kaikille mantereille ja lukuisten kulttuurien keskelle. IV Ajankohtaisia aiheita ja kirkon kohtalon kysymyksiä herätti ensin ajatuksen, että tarvittiinko tätä. Kirjoitukset ovat kuitenkin niin analyyttisia ja kiihkottomia, että ne välittävät tärkeää tietoa asioista, jotka helposti jäävät vain lööppien tai Hollywoodin varaan. Jo tässä kohtaa totean, että suosittelen kirjaa lämpimästi.

Ei ole helppoa olla paavi

”On tärkeää huomata, että Franciscusta arvostelevat paitsi hänen ajamiaan uudistuksia vastustaneet myös niiden mittakaavaan pettyneet.” (Kuivala, s. 34) Paavi Franciscus herätti monet huomaamaan, että paavin ajattelulla, teologialla ja toimilla on merkitystä laajemminkin kuin vain oman kirkkonsa kannalta. Franciscus loi omalla esimerkillään sellaista missionaarisuutta, että se on pistänyt monet muutkin – erityisesti valta-asemassa olevat – kirkot miettimään omaa toimintaansa. Samalla hänen persoonansa ja siihen kohdistuneen innostuksen ja toisaalta hyökkäykset tuovat näkyviin kirkon moninaisuutta. Tämä tuli vastaan myös niissä etukäteisarvioissa, joissa pohdittiin uuden paavin valintaa: tulisiko hän jatkamaan Franciscuksen linjaa vai peräti romuttamaan sen. Tähän mennessä kuullun pohjalta näyttää lupaavalta (jatkumo), mutta tulevaisuus sen paljastaa.

Katolinen eli maailmanlaaja kirkko

Vatikaanin ääntä tarkkaillaan erityisesti niissä maissa, joissa kirkolla on vahva asema. Onhan paavin lausumilla tai muilla opetusviran haltijoiden kannanotoilla suora kosketus ihmisten arkeen. Katolisen kirkon ääni tärkeää ottaa vähintäänkin huomioon laajemminkin ainakin ekumeenisissa yhteyksissä tai etiikkaa koskevissa asioissa. Äänen huomioiminen ei automaattisesti tarkoita sen tottelemista, mutta ilman keskusteluyhteyttä menetämme valtavan pääoman.

”Teologiseksi avainkysymykseksi Vatikaanin II konsiilissa muodostui, millä tavalla teologisesti ymmärretty universaali kirkko, jonka kautta ihminen pelastuu, suhteutuu kirkkoon konkreettisesti ajassa ja paikassa olevana todellisuutena.” (Hietamäki, s. 65) Selvää on se, että kaikista jäsenistä ei ole ymmärtämään, saati seuraamaan dogmatiikasta johdettavia opinlauseita. Niinpä on pakko kysyä, kuinka se elämä, jota ihmiset elävät kirkon helmoissa suhtautuu niihin lauselmiin, joita Vatikaanista esitetään. Vatikaanin II konsiilin merkitystä ja ihmisten arkea pohditaan useissakin kirjan artikkeleissa. Voiko kirkon opetus olla tukemassa ihmisten elämää siinä kulttuurissa ja niiden perinteiden mukaan, joihin he ovat kasvaneet? Tämä ei ole vain katolisen kirkon, vaan kaikkien kysymys.

Säröjä kauniissa kuvassa

Roomasta maailman ääriin ei ole vain myötäkarvainen kiiltokuva. Tämä tulee esiin erityisesti kirjan neljännessä osassa, mutta jo toisen luvun kirjoitukset painavat jalat tukevasti maahan.

Vapautuksen teologia on merkittävä voima, jolla on ollut yhteiskunnallista vaikutusta. Silti se ei ole saanut edes paavi Franciscuksen kirjoituksissa juurikaan tilaa, feministiteologiasta puhumattakaan. Monet vapautuksen teologit ovat joutuneet kärsimään rohkeudestaan olla uudelleen ajattelemassa profeetallisuutta ja kirkon roolia ihmisten elämässä. Silti ”(J)uuri kirkollisten perusyhteisöjen ja vapautuksen teologien mukanaolo demokratiapyrkimyksissä ja sotilasvallan vastustamisessa antoivat tälle liikehdinnälle marxilaisuudesta ja perinteisestä vasemmistosta poikkeavan vaihtoehtoisen kielen ja ideologisen kehikon”. (Vuola, s. 79)

Vapautuksen teologiasta ja sen perillisissä eri puolilla maailmaa, meillä on jatkuvasti opittavaa. Useinkin taidamme – jälleen kerran – tietää liian vähän oikeita asioita näistä liikkeistä ja liian paljon pitäytyä (vääriin) mielikuviin.

Vera La Mela kuvaa rikasta ja monipuolista kirkon sisäistä liikehdintää, joka antaa tilaa erityisesti maallikoiden tarpeille. Tässä kirjoituksessa oli itselleni eniten uutta tietoa. Samalla jäin pohtimaan, että omasta kirkostamme en löydä samanlaisia liikkeitä, lukuun ottamatta herätysliikkeitä. Kenties senkaltaiset ilmiöt, kuin Naisten Pankki tai ilmastonmuutokseen liittyvä liikehdintä omalta osaltaan täyttävät tätä vajetta.

Välskärin kertomuksista karkeille pinnoille

Katolisen kirkon monimuotoisuutta ja tämän monimuotoisuuden syvää teologista viisautta avaa hyvin kirjan kolmas luku. Komulaisen artikkelista poimin kaksi näkökulmaa. Ensimmäinen on uskontodialogin hitaan historian. Usein, etenkin protestanttisissa kirkoissa uskontodialogi nähtiin pitkään vain lähetystyön välineenä. Ajatuksena oli, että heittäytymällä dialogiin toisin uskovien kanssa, on mahdollista antaa todistus Kristuksesta ja sitä kautta saada keskustelukumppani ottamaan tuo sanoman vastaan. Käytännössä kyse ei siis ollutkaan dialogista, vaan tavoitteellisesta vaikuttamista, jolla oli dialogin muoto.

Nykyisin dialogisuus ymmärretään vastavuoroiseksi, avoimeksi ja monella tapaa myös rohkeaksi tavaksi oppia ymmärtämään elämää, Jumalaa ja uskoa. Katolinen kirkko on tästä kehityksestä hyvä esimerkki. ”Kun kristillistä läsnäoloa edustava katolinen pappi sekoittuu ja uppoaa Varanasin väkijoukkoihin, Vagneux´n mukaan pappi jatkaa Kristuksessa tapahtunutta jumaluuden inkarnaatiota ihmisyyteen.” (Komulainen, s. 115). Tämä esimerkki Intiassa vaikuttaneesta lähetystyöntekijästä on ehkä äärimmäinen, mutta pitää sisällään vahvan näkökulman. Asettumalla dialogiin – sekä puheissaan että elämässään – kristitty asettaa itsensä alttiiksi sille, että hän itsekin muuttuu. Uskon Kristukseen ei tarvitse ohentua eikä väljähtyä, mutta läsnäolevan dialogin kautta voi toteutua sellaista uskon todeksi tulemista, johon Jeesuksen oma esimerkki meitä kutsuu.

Samasta teemasta kertoo mielestäni myös Helteen artikkeli, joka rakentuu filippiiniläisen papin Daniel Pilarion ajatteluun. Keskeinen kysymys on, millä tavalla teologia ja ihmisten jokapäiväinen elämä suhtautuvat toisiinsa?  Pilario on kehittänyt omaa teologiaansa ns. kaatopaikkaseurakunnan keskellä. Kyse on noin 140 000 ihmisen yhteisöstä, jotka elävät entisen kaatopaikan päälle syntyneellä asuinalueella. Pilarion väitöskirjan otsikossa viitataan elämän karkeaan maaperään:
”Pilarion teologisessa ajattelussa karkea maaperä viittaa ihmisten päivittäiseen elämään. Myös akateemisessa teologiassa tulee olla kosketuspintaa tähän ihmisten jokapäiväiseen elämään. Mikäli näin ei ole, teologia jää omaksi suljetuksi alueekseen, jonka ymmärrettävyys ja merkittävyys sen itsensä ulkopuolella on vähäinen. Tuloksena on sulkeutunutta teologiaa ja sulkeutunut kirkko.” (Helle, s. 124).

Helle sukeltaa suoraan kontekstuaalisuuden ytimeen: vain sellainen evankeliumi voidaan ottaa vastaan, joka välitetään niillä sanoilla ja symboleilla, jotka ovat vastaanottajalle ymmärrettäviä. Kirjoituksensa lopussa hän vielä muistuttaa: ”[I]hmisten seurassa on otettava kengät jalasta tai muutoin tulee tallanneeksi ihmisten unelmia ja toiveita. Tai vielä vakavammin: voi unohtaa, että Jumala on ollut heidän keskellään jo ennen kuin itse tulimme sinne.” (Helle, 131.

Kolmannen luvun artikkeleista eniten uutta tietoa itselleni tarjoisivat Petra Kuivala ja Minna Opas. Kuivalan kirjoituksen keskiössä on pohdinta kansanhurskauden sekä virallisen opin ja liturgian suhteesta. Kuubassa vaikuttaa vanhoja perinteitä, jotka helposti sekoittuvat ihmisten käytännön elämässä ja hengellisyydessä kristillisiin oppeihin (tai toisinpäin!). Tässä tilanteessa kirkko käy tasapainottelua opin ja elämän suhteen.

Opas puolestaan kuvaa hyvin niitä haasteita, joita kristillisillä kirkoilla on ollut ja yhä on suhteessa alkuperäiskansojen elämään ja perinteisiin. Liian paljon hyvää ymmärrystä luonnosta ja ihmisten suhteesta siihen on menetetty, kun kristillisyyden nimissä on raastettu ihmiset irti omista juuristaan. Katolinen kirkko on kuitenkin käynyt tärkeää dialogia Amazonin alueen ihmisten kanssa ja oppii pikku hiljaa luottamaan myös ihmisten ymmärrykseen ja taitoon soveltaa uskoa.

Tärkeä muistutus tulee Ketolan kirjoituksessa omassa maassamme vaikuttavasta katolisesta kirkosta. Topeliuksen Välskärin kertomukset yhtenä tekijänä vaikutti pitkään mielikuviimme katolisuudesta. Onneksi tässä suhteessa on päästy eteenpäin ja voimme iloita keskellämme elävästä pienestä katolisten joukosta.

Maailman ääret ovat sittenkin lähellä

Viimeinen luku käsittelee niin sanottuja vaikeita aiheita. Aiheet ovat olleet ja yhä ovat vaikeita siksi, että niihin sisältyy niin paljon vaikenemista, ihmisten ohittamista ja suoranaista salailua. Katolisen kirkon – kuten kaikkien kirkkojen – tulevaisuuden yksi ratkaiseva kysymys lieneekin se, kuin avoimesti uskallamme yhteisönä kohdata omat varjomme. Katolisen kirkon hyväksikäyttö skandaali nousi useimpien tietoisuuteen käsittämättömänä vyyhtenä, johon tuntui olevan sotkeutunut tavalla tai toisella kirkon hierarkian kaikki portaat. Suuri, historiallisesti parituhatvuotinen kirkko on oivallinen maali myös erilaisille salaliittoteorioille. Yhdessä nämä – totuuksineen ja harhaisine näkyineen – voivat herättää vastenmielisyyttä ja suoranaista pelkoa. Silti ilmiöt koskettavat enimmäkseen tavallisia ihmisiä. Silloin, kun varjot satuttavat, on asioihin puututtava myös näiden tavallisten vuoksi, inhimillisyyden ja suojelun vuoksi. Harhaiset kuvitelmat puolestaan voi jättää omaan arvoonsa. Paitsi että niillä pahimmillaan on poliittisia ja taloudellisia vaikutuksia ja silloin niihinkin on tartuttava.

Kyse on jatkuvasti paitsi Jumalasta ja kirkosta, myös ihmisten arjesta – maailman ääret ovat kaikkialla. Ihminen tarttuu joka tapauksessa niihin uskon piirteisiin ja ilmaisuihin, jotka tuntuvat läheisiltä. Jeesuksen äiti Marian merkitys kuvaa tätä hyvin. Maria on miljoonille katolisille – ja toki viimeisten vuosikymmenten aikana monille muillekin kristityille – tärkeä hahmo, jonka elämää ja sanoja tutkitaan. Niistä ammennetaan vastavoimaa paitsi arjen haasteisiin, myös vastustettaessa vääristyneitä käytänteitä ja teologisia itsestäänselvyyksiä.

Pisteiden huomaamisesta linjojen näkemiseen

Kirjan viimeinen luku ennen epilogia sisältää mielenkiintoista pohdintaa katolisen kirkon tulevaisuudesta. Penttinen katsoo asioita sisältäpäin ja tekee mielenkiintoisia havaintoja toisaalta paavi Franciscuksen vaikutuksesta, myös siitä pitkästä linjasta, jota Vatikaanin II konsiili merkitsee. Itse asiassa hän on vakuuttunut siitä, että kirkossa on meneillään pitkän jatkumon muutos, jota ei niin vain pysäytetä, vaikka joskus siltä näyttääkin.

Penttisen osuus herättää kysymyksen koko kirjoittajakaartista: miksi katolisesta kirkosta suomalaisen kirjan on kirjoittanut joukko, joka on pääasiassa luterilaisia? Tähän on varmasti useitakin syitä, joista yksi lienee se, että maassamme on paljonkin aiheita, joista akateemista tutkimusta on tehnyt vain pieni joukko, jotka tässä tapauksessa nyt vain sattuvat olemaan luterilaisia. Mielestäni tämä ei vähennä kirjan arvoa. Ehkä tätä kautta ilmiöt tulevat jopa paremmin ymmärrettäväksi luterilaisuuden kyllästämässä ympäristössä.

Kirjan lukemisen voisi aloittaa myös Komulaisen kirjoittamasta epilogista. Se on oikeastaan yleisesitys kirjan nostamista linjoista, mutta omalla tavallaan laajentaa niiden merkitystä. Marian merkitys, suhde alkuperäiskansoihin tai kirkon missionaarisuuden toteuttaminen kaduilla ja kujilla eivät ole yksittäisiä pisteitä katolisen kirkon elämässä. Ne näyttäytyvät uudistuksia tuottavilta juonteilta, joiden loppupäätä ei vielä näy. Tämä on tärkeää muistaa, ettemme sorru katsomaan laajaa katolisten yhteisöä vain jonkin ilmiön silmälaseilla.

Kirjan luettuani oma kysymykseni on, mitä kaikkea meidän tulisikaan huomata oman luterilaisen kirkkomme kehityslinjoissa?

Artikkeli Roomasta maailman ääriin – muutosta, jatkuvuutta ja monimuotoisuutta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Siirtolaisuus ja lähetystyö

Kun aikanaan tein väitöskirjaa suomalaisesta lähetystyöstä 1900-luvun alun Japanissa, ihmettelin, miksi lähetystyö jaettiin ulko- ja sisälähetykseen. Molemmissa kohdattiin nähdäkseni samoja kysymyksiä ja toimittiin varsin samalla tavalla. Kieliongelmat tai vähemmistöasemassa olleiden ihmisten tilanteet olivat tuttuja sekä sisä- että ulkolähetyksen työalueilla. Sisälähetys koetti tavoittaa muun muassa jutaavia saamelaisia tai liikkuvia romaneja, ulkolähetyksessä puolestaan lähetit olivat maahanmuuttajia, tosin expateja eli varsin hyväosaisia muuttajia.

Teologisesti on tietysti tuttua, että liikkuvat ihmiset, kutsutaan heitä sitten vaikka siirtolaisiksi tai pakolaisiksi, ovat kristinuskon historian ytimessä. Raamatusta löytyy lukuisia esimerkkejä pakolaisista ja siirtolaisista, joiden mukana kristillisyys kulkeutui tai kuljetettiin tarkoituksella paikasta toiseen pitkin Välimeren maailmaa. Valkoisen Euroopan ja Amerikan historiassa puolestaan imperialistinen maailmanvalloitus ja kolonialistinen hyväksikäyttö saatteli käsipuolessaan myös kristillistä lähetystyötä. Edes suomalaiset lähetysjärjestöt ja evankelisluterilainen kirkko eivät ole tässä suhteessa viattomia. Tietenkään lähetystyön historia ei ole ensisijaisesti kulttuuri-imperialismia (käsite itsessäänkin on löysä), mutta se ei ollut myöskään vain abstraktin opin viemistä maailman eri kolkkiin.

Lähetystyön ja siirtolaisuuden tutkimusta pohtinut Martha Th. Frederiks (2022) on todennut, että käsitteet ’lähetys’ (mission) ja ’siirtolaisuus’ (migration) kaipaavat akateemista käsitteellistä tarkkuutta, koska siirtolaisuudesta käydään parhaillaan kovaäänisiä poliittisia debatteja. Siirtolaisuudesta ja siirtolaisista esitetyt mielikuvat ovat poliittisesti, teologisesti, jälkikoloniaalisesti tai aktivismin myötä muovautuvia. Käsitteellinen epämääräisyys tekisi siksi myös lähetystyön ja siirtolaisuuden kytköksen tutkimisesta helposti tieteellisen miinakentän. Nähdäkseni keskeisten käsitteiden heittely yhteiskunnallisissa keskusteluissa tekee molemmista ilmiöistä helposti pelkän mielikuvien maailman, jossa joidenkin ihmisarvo kyseenalaistetaan toistuvasti.

Tuotamme vastakkainasetteluja toisinaan tahattomasti. Lähetystyötä ja siirtolaisuutta koskeva tutkimus käyttää binaarisia käsitteitä kuten siirtolainen–paikallinen, länsimainen muuttaja–ei-länsimainen muuttaja. Puhetapa toiseuttaa ja arvottaa määritellessään toisen tai vieraan poikkeukseksi normista tai normaalina pidetystä. Normi on yleensä historiallisesti rakentunut länsi eli Eurooppa ja Pohjois-Amerikka, tai paikallinen, paikallaan pysyvä.

Yksi muuttoliiketutkimuksen sitkeistä pulmista onkin, että samalla kun koetamme välttää korostamasta ryhmärajoja, kuten vaikkapa somali, syyrialainen, pakolainen, maahanmuuttaja ja niin edelleen, meidän pitäisi tunnistaa erilaisten taustojen ja tilanteiden tuottamia kysymyksiä, jotka koskevat juuri tiettyjä ihmisiä. Esimerkiksi kaikkien sulattamisesta keskenään samanarvoisiksi käy vaikkapa Ranska, jossa ei perinteisesti ole eroja tunnustettu. Tuloksena on kuviteltu tasa-arvo, jonka vuoksi rakenteellisiin ongelmiin ei tarvitse tai voida puuttua.

Tästä syystä tutkimuksessa pyritään yhä useammin siihen, ettemme tuottaisi tietoa, jonka selityksenä on se, että joku on afganistanilainen tai irakilainen, varsinkin kun he voivat tosiasiassa edustaa kansalaisuuden sijaan vähemmistöä, kuten Afganistanin hazaroita tai Irakin kurdeja (Tervonen & Leinonen 2021). Vähemmistöt ovat eritoten pakolaisten joukossa vahvasti edustettuina, koska nimenomaan vähemmistöjen asema on kotimaassa vaikea tai jopa vainottu.

Tutkijat pohtivat nykyään tarkkaan myös eettisiä kysymyksiä, kun on kyse haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten tutkimisesta. Ei riitä, että varmistutaan haastateltavan suostumisesta tutkimukseen tai henkilötietojen suojaamisesta. Tutkimuseettisestä periaatteesta do no harm on siirrytty yhä laajemmin periaatteeseen prevent harm eli tutkijalla on moraalinen velvollisuus tuoda esiin rakenteellista epätasa-arvoa ja sen seurauksia. Samalla pitäisi toteutua ethics of care -periaate eli tutkijan on välitettävä yhtä paljon tutkimuksensa kohteena olevista ihmisistä kuin aineistosta, teoriasta, metodeista ja tutkimuksensa tuloksista. Tutkijan ja kaikkien muidenkin, jotka toimivat haavoittuvassa asemassa olevien ja traumaattisia kokemuksia läpikäyneiden ihmisten kanssa, on tunnistettava oma paikkansa, esimerkiksi se miten luottamusta voi rakentaa, jos toisen kokemukset viranomaisista perustuvat väkivaltaiseen tai muuten epäoikeudenmukaiseen kohteluun.

Palatakseni lähetyksen ja muuttoliikkeen suhteeseen, yksi kiistojen aihe – myös Suomessa – ovat uskonnolliset kääntymykset ”maahanmuuttostrategiana” (Frederiks 2022, 672). Näitä kysymyksiä on viime vuosina tutkittu Valtteri Vähä-Savon johtamassa hankkeessa ”Moderni inkvisitio? Arvioinnin teknologiat, todistamisen käytännöt ja asiantuntija-auktoriteetti yksilöiden sisäisen totuuden arvioinnissa”. Yksi tutkituista teemoista on turvapaikanhakijat, jotka vetoavat uskonnolliseen kääntymykseen, toinen turvapaikanhakijat, jotka vetoavat seksuaaliseen suuntautumiseensa, ja kolmas teema ovat transihmiset, jotka pyrkivät sukupuolenkorjausprosessiin. Ylipäänsä tutkimuksissa on todettu, että muuttajat, erityisesti pakolaiset, ovat usein muita vastaanottavaisempia uskonnolliselle kääntymykselle, sekä oman uskonnollisen perinteensä sisällä että sen ulkopuolelle. Syyt ovat moninaisia: joillekin uusi uskonnollinen viitekehys tuo sosiaalista pääomaa, jotkut voivat sen avulla kapinoida perhe- ja sukuperinteiden odotuksia vastaan, sulautua paremmin uuden kotimaan valtakulttuuriin tai sopeutua sosiaaliseen tai kulttuuriseen murrokseen.

Omassa tutkimuksessani on tästä historiallisia esimerkkejä. Venäjältä vallankumouksen ja sisällissodan jälkeen Suomeen vuosina 1918–1922 tulleet tuhannet itäkarjalaiset ”heimopakolaiset” olivat ortodokseja. Ryssittelyä ja muuta syrjintää välttääkseen he suomensivat etu- ja sukunimiään, puhuivat kotona karjalaa ja kodin ulkopuolella suomea, ja osa luopui ortodoksisuudesta siitäkin huolimatta, että matkapapit (pakolaisia itsekin) hoitivat hajallaan Suomessa olevaa pakolaisseurakuntaa. Kirkkokunnan vaihtamiseen johtivat myös avioliitot luterilaisten suomalaisten kanssa. Kotoutuminen johti seuraavan sukupolven kohdalla sekä kielen että karjalaisen ortodoksisuuden rapautumiseen, vaikka molemmat olivat osa syvää kulttuuri-identiteettiä ja liki ainoata omaisuutta, jonka pakolainen pystyi kantamaan mukanaan.

Kriittistä keskustelua onkin aiheuttanut muuttajien parissa evankeliointi. Varsinkin haavoittuvassa asemassa olevien kuten pakolaisten tai paperittomien parissa tehtävää uskonnollista työtä on saatettu pitää epäeettisenä, koska sen katsotaan hyväksikäyttävän toisen haavoittuvuutta. Toisten mielestä taas kristillinen vieraanvaraisuus on laajasti uskonnollista vieraanvaraisuutta, jossa kunnioitetaan toisten uskonnollisuutta eli kohtaamisessa korostuvat pikemminkin uskontojen väliset suhteet kuin evankeliointi. On myös tutkimustietoa siitä, miten juuri uskonnollinen auttamistyö on ollut käänteentekevä monien kovia kokeneiden maahanmuuttajien elämässä.

Vieraanvaraisuus (hospitality) ei olekaan automaattisesti positiivista, vaan siihen tulisi tietoisesti sisällyttää sitoutuminen oikeudenmukaisuuteen: pyrkimys vastustaa ennakkoluuloja, rasismia ja epäoikeudenmukaista lainsäädäntöä. Koska vieraanvaraisuus sisältää valta-asetelman vieras–isäntä, tutkija Dorottya Nagy on ehdottanut keskeiseksi käsitteeksi, puhetavaksi ”naapuria”, siis ihmistä, joka on samanlainen kuin minä itse.

Lähetystyön ja muuttoliikkeen tutkijat ja käytännön työn tekijät tunnistavat myös niin sanotun ’käänteisen lähetystyön’ eli muista maanosista Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan tulevat kristilliset lähetystyöntekijät, jotka pyrkivät evankelioimaan mielestään maallistuneita kristinuskon vanhoja sydänmaita.

Keiden sanoilla puhumme

Kriittisen muuttoliiketutkimuksen edustajat ovat varsinkin viimeisen kymmenen vuoden kehitystä tutkiessaan osoittaneet, että ne käsitteet, joiden avulla muuttajia määritellään ja käsitellään, eivät tunnista heidän tilanteidensa monimutkaisuutta. Siksi onkin keskeistä tarkastella kansallisen lainsäädännön, kansainvälisten sopimusten yhtä lailla kuin poliittisen ja arkipuheen sisältämiä puhetapoja. Käsitteet ja sananvalinnat eivät ole tärkeitä vain tutkijoille, vaan kaikille meistä. Kun puhumme maahanmuuttajasta, turvapaikanhakijasta, pakolaisesta, kiintiöpakolaisesta, paperittomasta, ulkomaalaistaustaisesta, maahanmuuttotaustaisesta tai mistä tahansa, on olennaista tiedostaa sanojen tausta, käyttötarkoitus ja vaikutus.

Siirtolainen ja turvapaikanhakija ovat viimeisen vuoden, parin kuluessa hakeneet paikkaansa muun muassa uutislähetyksissä ja toimittajien raporteissa. Suomen ja Venäjän välisille raja-asemille pyörillä kiirehtineitä kolmansien maiden kansalaisia on nimitetty toisinaan siirtolaisiksi, toisinaan taas turvapaikanhakijoiksi tai laittomiksi maahanpyrkijöiksi.

Minulle tutkijana tämä sanasotku kertoo kriittisen keskustelun puutteesta ja myös Suomen maahanmuuttopolitiikan reaktiivisuudesta sen sijaan, että se olisi pitkäjänteistä ja strategista. Siksi esitän seuraavaksi ajatuksia muuttoliikkeisiin ja muuttajiin liitetyistä nimityksistä.

Lähtökohtana on, että määritelmät ja kategoriat ovat monimutkaisia ja epätäsmällisiä. Lisäksi ne ovat aina syntyneet tietyssä historiallisessa kontekstissa ja tiettyyn poliittiseen tarkoitukseen, mutta ne vaikuttavat syvästi ihmisten elämään, jopa heidän selviytymiseensä.

Seuraavassa on kaksi siirtolaisen määritelmää, jotka täsmällisyydestään huolimatta eroavat toisistaan.

International Organization for Migration (IOM):
Siirtolainen on henkilö, joka muuttaa tai on muuttanut valtiosta toiseen tai valtion sisällä pois kotipaikastaan, riippumatta 1) laillisesta asemastaan, 2) siitä onko kyseessä pakkomuutto vai vapaaehtoinen muutto, 3) mitkä muuton syyt ovat, tai 4) mikä on oleskelun pituus. (Lähde: https://www.iom.int/; suomennos kirjoittajan)

Suomen Pakolaisapu:
Siirtolainen on yleistermi henkilölle, joka muuttaa pysyvästi asumaan toiseen maahan. Siirtolaisella tarkoitetaan sekä maahanmuuttajaa että maastamuuttajaa. Kansainvälisissä tilastoissa siirtolainen on henkilö, joka muuttaa maasta ainakin vuodeksi ulkomaille. Monien maiden tilastoissa siirtolaiseksi määritellään kuitenkin myös henkilöt, jotka muuttavat maahan lyhyemmäksi ajaksi – kuten puoleksi vuodeksi tai kolmeksi kuukaudeksi. (Lähde: https://pakolaisapu.fi/sanasto/)

Pakolaisen määritelmä puolestaan löytyy esimerkiksi Suomen Maahanmuuttovirasto Migrin sanastosta. Se perustuu YK:n vuonna 1951 solmittuun ja vuonna 1967 täydennettyyn kansainväliseen pakolaissopimukseen eli ns. Geneven sopimukseen:

Pakolainen / Refugee on ulkomaalainen, jolla on perustellusti aihetta pelätä joutuvansa vainotuksi alkuperän, uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen tai poliittisen mielipiteen vuoksi. Pakolaisaseman saa henkilö, jolle jokin valtio antaa turvapaikan tai jonka UNHCR katsoo olevan pakolainen. (Lähde: https://migri.fi/sanasto)

Määritelmät vaikuttavat täsmällisiltä ja järkiperäisiltä, mutta kun ne vellovat mediakeskustelussa, niihin punoutuu rodullistettuja ja luokkaan liittyviä merkityksiä. Voidaan myös kysyä, milloin siirtolaisuus tai pakolaisuus päättyy. Miksi kuulemme jatkuvasti arkipuheessa sellaisia ilmauksia kuin ”toisen polven maahanmuuttajat”? Enkä viitsi edes sanoa mitä ajattelen uhkakuvista, joilla esimerkiksi keskustan (tätä julkaistaessa perussuomalaisten) kansanedustaja Pekka Aittakumpu pelasi lokakuun alussa julkaisemassa tviitissään. Hänen kommenttinsa edusti paitsi historian ja kulttuuristen piirteiden käyttöä poliittisiin tarkoituksiin, myös vihan, pelon ja rasismin lietsomista.

Kategoriat, kuten siirtolainen ja pakolainen, kuvaavat huonosti ihmisten todellisuutta sekä moninaisia syitä muuttopäätöksen takana. Vapaaehtoisen ja pakkomuuton raja on häilyvä. Esimerkiksi Afganistanista paenneista monet ovat ensin hakeutuneet turvaan naapurimaa Iraniin. Kun elinolot ovat osoittautuneet vuosien mittaan lohduttomiksi tai kestämättömiksi, osa on jatkanut matkaansa vaikkapa Turkkiin. Siellä heidät on tulkittu siirtolaisiksi Iranista, mikä tarkoittaa, että EU:n alueelle päästessäänkään heitä ei katsota turvapaikanhakijoiksi. Sama ihminen on siis yhtäällä pakolainen, toisaalla siirtolainen, ja näiden sanojen juridinen, kansallinen ja kansainvälinen oikeudellinen tulkinta sanelee heidän mahdollisuuksiaan saavuttaa elämisen arvoinen elämä.

Kuvaannollisesti voisi todeta, että pakolaisuus on yhtä vanhaa kuin historia itsessään, mutta julkisissa keskusteluissa ja politiikassa harjoitetaan lyhytnäköistä historiallista katsetta eli käytännössä edellä esitettyä YK:n sopimusta, joka määrittelee pakolaisen juridisena kategoriana valtioiden näkökulmasta. Lisäksi pakolaissopimuksen painotus on henkilökohtaisessa vainossa – suojelun ulkopuolelle jäävät monet pakolaisuuden kaltaisissa olosuhteissa elävät. Esimerkiksi luonnonkatastrofin tai ympäristöongelmien vuoksi kodeistaan lähtemään joutuneita sopimus ei koske.

YK:n pakolaissopimus ei koske myöskään sotaa pakenevia, kuten Ukrainan pakolaisia. Heihin onkin sovellettu EU:n ns. tilapäisen suojelun sopimusta, jonka aikamääreitä puolestaan pitää erikseen jatkaa sodan pitkittyessä. Aivan aiheesta muista maista tulleet turvapaikanhakijat ja pakolaiset ovat kokeneet ukrainalaisten kohtelun ja vastaanoton eri Euroopan maissa osoituksena valtiotason rasismista.

Siirtolaisuuden historia kietoutuukin läheisesti kolonialismin ja rasismin historiaan, mutta tämä yhteys unohtuu usein myös siirtolaisuuden tutkimuksessa (Mayblin & Turner 2021).  Vuosina 1800–1950 noin 62 miljoonaa ihmistä muutti maasta tai maanosasta toiseen eurooppalaisen kolonialismin vuoksi tai seurauksena. Näitä muuttoliikkeitä tuottivat asutuskolonialismi, orjakauppa, erilaiset työsiirtolaisuuden muodot ja niin edelleen. Nykypäivän globaalin liikkuvuuden muodot eivät ole millään tavoin satunnaisia vaan heijastelevat kolonialismin perintöä.

Kun YLE-TV1:n pääuutislähetykset maanantaina 7.10.2024 näyttivät Helsingin lentokentälle saapuvia filippiiniläisiä lähihoitajia ja kertoivat Suomen houkuttelevan hallitusohjelman mukaisesti työperäisiä maahanmuuttajia myös Intiasta, Vietnamista ja Brasiliasta, kytkös kolonialismin perintöön on ilmeinen. Tästä todistaa tavoite saada halpaa työvoimaa, globaali taloudellinen epätasa-arvo ja erilaiset hierarkiat muuttajien välillä. – Yksi lentokentällä haastatelluista naisista toi tämän konkreettisesti esiin: hänen kaksi lastansa olivat jääneet Filippiineille, ja äiti toivoi saavansa heidät jossain vaiheessa Suomeen.

Julkisen keskustelun taustalla väikkyy tekijä, joka saa vain vähän huomiota: kansallisvaltio. On selvää, että valtio on toistaiseksi ainakin toimivin yhteiskuntien hallitsemisen järjestelmä, mutta sen itsestäänselvyyksiä voisimme kyseenalaistaa. EU-passin omaavan kansalaisen ei tarvitse murehtia siitä, etteikö valtio suojelisi ja puolustaisi häntä (vaikka Suomen naapurissa Venäjä on esimerkki siitä, mitä totalitaristinen valtiojärjestys tarkoittaa omille kansalaisille). On kuitenkin pidettävä kriittinen ajattelu kirkkaana: Hyvin usein asioiden kansallinen järjestys esitetään asioiden luonnollisena järjestyksenä. Globaalin pohjoisen valtiot Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa kehittävät yhä väkivaltaisempia systeemejä rajakontrolliin ja myös maahanmuuttajien hallintaan. Esimerkiksi Saksassa on käytössä järjestelmä nimeltä Duldung, joka tarkoittaa maahanmuuttajan ”väliaikaista sietämistä”. Kyseessä on laillinen epästatus, jonka nojalla henkilö voidaan koska tahansa heittää ulos maasta. Suomessa puolestaan suunnitellaan turvapaikanhakijoiden säilöön ottamista hakemuksen käsittelyn ajaksi. Siksi Pakolaisneuvonta kerää parhaillaan allekirjoituksia vetoomukseen kansanedustajille estääkseen lain eteenpäin viemisen. Toteutuessaan laki tarkoittaisi myös lasten säilöön ottamista eli vankeutta. Vetoomuksen perusviesti kuuluu näin: Turvanpaikan hakeminen ei ole rikos.

Aika lohduttomana katson tämänhetkistä vastakkainasettelujen maailmaa, jossa kovat kansalliset asenteet ajavat humanitaarisuuteen perustuvien arvojen ja ihmisoikeuksien yli. Suomen evankelisluterilaisen kirkon koen vielä seisovan vakaasti paikallaan puolustamassa heikkoja ja sorrettuja, olivatpa nämä minkä maan kansalaisia tahansa. Toivon, että kirkko käyttää arvojohtajan mahtiaan ja nostaa kriittisesti esiin valtioiden tekemän väkivallan, oli sitten kyse Suomesta, Ruotsista, Norjasta, Tanskasta, Saksasta, Israelista, Syyriasta, Venäjästä tai Iranista. Näiden toimien kohteena ovat aina ihmiset, tänään joku muu kuin sinä ja minä, huomenna ehkä jo meistä jompikumpi.

Teksti perustuu kirjoittajan pitämääni luentoon Kirkon kansainvälisen työn verkostopäivillä Oulussa 10.–11.10.2024.

Tapahtumassa käytettyjä puheenvuoroja on luettavissa myös täältä.

Valikoima kirjallisuutta

• Crawley, Heaven & Skleparis, Dimitris: Refugees, migrants, neither, both. Categorical fetishism and the politics of bounding in Europe’s ’migration crisis’. Journal of Ethnic and Migration Studies 44(1) 2018, 48–64.
• Frederiks, Martha Th. Mission and Migration: Mapping Methodological, Historical, and Theological Perspectives. K. Kim, K. Jørgensen, and A. Fitchett-Climenhaga, The Oxford Handbook of Mission Studies. Oxford University Press, 2022, 670–687.
• Long, Katy: When refugees stopped being migrants: Movement, labour and humanitarian protection. Migration Studies 1(1) 2013, 4–26.
• Mayblin, Lucy & Joe Turner: Migration Studies and Colonialism. Polity, 2021. 
• Nagy, Dorottya: Minding Methodology. Teoksessa Theology-Missiology and Migration Studies. Religion, Migration, and Identity: Methodological and Theological Explorations, toim.  Martha Frederiks and Dorottya Nagy, 30–. Brill 2015.
• Tervonen, Miika & Leinonen, Johanna (toim.) Vähemmistöt muuttajina. Näkökulmia suomalaisen muuttoliiketutkimuksen moninaisuuteen. Siirtolaisuusinstituutti 2021. Verkossa: https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-7399-10-1 
• Zetter, Roger: Protection in Crisis: Forced Migration in a Global Era. Washington, DC: Migration Policy Institute, 2015. http://www.migrationpolicy.org/research/protection-crisis-forced-migration-and-protection-global-era  

Artikkeli Maailma muutoksessa – muuttajien maailmassa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Marjaana Kotilainen ilahtui uusista kasvoista

Hellekesänä etänä kesäjuhlien seuraaminen on nautinto, kun on suotuisa varjo saapusalla. Kuuntelimme kaksin mieheni kanssa Kansanlähetyksen juhlia tuvassamme. Palasin joihinkin tallenteisiin myös jälkikäteen itsekseni. Moni esiintyjä on vuosien takaa tuttu, mutta riemastuin täysin uusistakin kasvoista. Lähetysperhe kasvaa! 

Kirkko ja sen työtovereina lähetysjärjestöt ovat kutsuttuja lähettämään parastaan maailmalle. Kansanlähetyksen missio näkyy konkretiana, kun valkoisiin alboihin puettu lähettijoukko saapuu juhlakentälle. Lähetysjohtaja Daniel Nummelan linjapuheen myötä vakuutun, ettei ihmisten lähettämisen aika ole ohi. Se ilahduttaa. Evankeliumi saa kasvot.

Tunnelmat mansikanpakastuksen ja opetuksen kuuntelun aikana olivat nostalgiset. Olinhan työskennellyt mm. kivasti lasten merkityksestä Jumalan työssä puhuneen Saara Mrčela vanhempien kanssa Sansassa vuosia. Nykyisestä työstäni Lähetysyhdistys Kylväjässä olen toipilasvapaalla, joten nyt on vuoroni olla eri kesäjuhlien esirukoilija. Se on hyvä osa! 

Teksti: Marjaana Kotilainen

Hanna-Mari Vuorinen: Yhteisöllisyys toteutui myös etäyhteyksien kautta

Kansanlähetyspäivien teemana oli Evankeliumi kaikille, ja päivien ohjelmaa oli helppo seurata Kansanlähetyksen YouTube-kanavan kautta suorastriiminä. Kansanlähetysliikkeen arvot, visio ja missio ovat minulle tärkeitä henkilökohtaisessa elämässäni ja työssäni ja osallistun Kansanlähetyspäiville säännöllisesti.

Kansanlähetyspäivät käynnistyivät etkoilla Teamsissa, jolloin vuorovaikutuksellisuus toteutui mukavalla tavalla yhdessä keskustellen. Ohjelmassa oli huomioitu eri kohderyhmät: lapset, nuoret ja aikuiset. Monipuolinen ohjelma sisälsi Raamattuopetuksia, keskusteluohjelmia, rukousta sekä upeaa hengellistä musiikkia. Erityisesti pidin siitä, että nuorille oli järjestetty samanaikaisesti Köppärit-leiri Ryttylässä. Nuorilla oli mahdollisuus tavata toisiaan, kuulla evankeliumin sanomaa ja saada rohkaisua elämäänsä.

Pääohjelmassa korostui rohkea kristinuskon esillä pitäminen, kristittynä eläminen ja toiminen tämän ajan keskellä sekä evankeliumin sanoman eteenpäin vieminen niille kansoille, jotka eivät ole sitä vielä kuulleet. Erityisesti minua puhutteli apulaislähetysjohtaja Teijo Peltolan opetus Isä meidän -rukouksesta, jossa hän muistutti siitä, että ”Kristillinen usko ei ole syvimmiltään uskonto, ideologia tai aate, vaan suhde. Se on Isän ja meidän välinen suhde, johon sisältyy neljä lupausta.”  Arvostan myös sitä, miten linjapuheessaan lähetysjohtaja Daniel Nummela vakuutti puolustavansa kaikkien suomalaisten sanan-, mielipiteen- ja uskonnonvapautta. Yhdessä hänen kanssaan järjestimme Teams-kanavan seurakuntien edustajille, jossa kiitimme heitä yhteisestä työstä ja jossa Daniel kertoi Kansanlähetyksen lähetystyön ajankohtaisia kuulumisia. Yhteisöllisyys toteutui hyvin myös etäyhteyksien kautta, koska yhteinen usko, rukous ja lähetystehtävä yhdistävät paikasta ja etäisyydestä huolimatta.

Osallistuin sunnuntain ulkoilmamessuun ja Kansanlähetyspäivien päätöstilaisuuteen paikan päällä Ryttylässä. Lähetystyöntekijöiden siunaamisessa ja matkaan lähettämisessä kulminoituu parhaiten myös lähetystehtävän moninaisuus. Tässä suuressa lähetystehtävässä saan olla lähetettynä omalla paikallani ja toimia yhteistyössä muiden kristittyjen ja lähettävien seurakuntien kanssa!  Oli myös hienoa kohdata ystäviä ja työkavereita kasvokkain ja vaihtaa kuulumisia heidän kanssaan.

Raamattu rakkaaksi – evankeliumi kaikille.

Hanna-Mari Vuorinen

lähettäjäyhteyksien koordinaattori, Suomen Ev.lut. Kansanlähetys

PS. Kansanlähetyspäivien ohjelma on katsottavissa YouTube-kanavalla myös jälkikäteen https://www.youtube.com/playlist?list=PL2_W3aaKw-SX1z9-PZY5PkBVsGxIVr9wC.

Artikkeli Evankeliumia kaikille Kansanlähetyspäivillä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Mauno Nivalalle herättäjäjuhlat olivat sekä murheen että yhteyden kokemus

Kauhavan herättäjäjuhlien järjestäminen on minulle tunnetasolla ensisijaisesti murheen kokemus. Kun hurskaasti on totuttu suunnittelemaan ajatuksella: ”…jos Jumala suo, pidetään juhlat…”. Vahva myötätuntoni on kauhavalaisten puolella. Pohdin, miltä tuntuu kahteen kertaan, peräkkäisinä vuosina, järjestellä isoa tapahtumaa, jonka toteutumista alkuperäisessä muodossa Jumala ei suonut! 

Toiveikkaana rukoilen kauhavalaisten puolesta edelleen ja mielenkiinnolla odotan, mitä hyvää heille tulevaisuudessa ylhäältä annetaan.

Herättäjäjuhlat olivat nyt hajallaan olevan väen kokoontuminen eri paikoissa. Minä ajoin autolla kuuden tunnin päähän vuokramökkiin, jossa kahden pariskunnan voimin veisasimme. Ajoin, koska juhlamatka on ollut osa herättäjäjuhliani vuodesta 1963 alkaen. 

Kauhavan herättäjäjuhlat olivat minulle yhteyden juhlat neljällä tavalla:

– Tunsin yhteyttä muihin eri tahoilla kodeissa, mökeillä, veneissä tai pihaherättäjäjuhlia viettäviin.

– Ajattelin kuolleita, poisnukkuneita, perille päässeitä. Iäisyysasioita. Kauhavan juhlilla oli valkoisten ristien taideteos. Idean taiteilija oli saanut Nivalan sankarihautausmaan valkoisista risteistä. Kauhavan lentotukikohtaan on jäänyt kymmeniä sotilaslentäjiä palaamatta. 

– Pohdin yhteyksiäni Namibiaan, muihin Afrikan maihin, Inkerin kirkkoon, Eestin kirkon seurakuntiin. Herättäjäjuhlilla korostui kansainvälisissä asioissa diakoninen ja muu käytännön vastuu. Erityisesti ilmastoasiat ja kirkon perheneuvontatyö jäivät mieleen. Kotimaan asioissa lisäksi nuorten ja perheiden mielenterveysasiat.

– Juhlien päätöspuheessa kertautui vielä aavistus yhteydestä Kristukseen. Hän suojaa, Hän vie perille. 

Kiitos Kauhavan juhlien tekijöille, Körttiradiolle ja Herättäjä-Yhdistyksen työntekijöille! 

Teksti: Mauno Nivala 

Jumalan siipien suojaa kutsuminen tuo Tuula Paasivirralle turvaa

Ensimmäiset Herättäjäjuhlat, joilla olin mukana, olivat vuoden 1988 juhlat Mäntsälässä. Muistan, kun vesisateessa juostiin läheiselle koululle. Kovat penkit jäivät mieleen. Viimeksi livenä eli läsnä ollen olen ollut 2016 Vantaan Herättäjäjuhlilla. Ne olivat omalla tavallaan erilaiset, hyvät juhlat. Olin silloinkin Vantaankosken seurakunnan pappi eli järjestävän seurakunnan ja seurakuntayhtymän palveluksessa. Sain toimia noilla juhlilla sekä lepopaikkapäivystäjänä että juhlien mediatoimistossa, monipuolisesti juhlien mediaa palvellen. Valokuvasin myös omat juttuni. Ylen ohjaaja Patrakkaa haastattelemaan piti kiivetä Ylen lähetysautoon, Jukka Sariolaan menin junalle vastaan. Puhuttelevaa oli osallistua mustapukuisena avustavana pappina juhlakentällä tv-jumalanpalvelukseen, tuolloin vuonna 2016 ja oli ilo tavata ystäviä. Noilta juhlilta minulla on muistona hauska valokuva ”kerrospukeutumisesta”, jossa näkyy pappeus, talkoolaisen t-paita pressikortti rinnassa ja lepohuonepäivystäjän SPR-liivi.

Jumalan siipien suojaan kutsutaan ja kutsuttiin mukaan nyt juhlille. Se toi turvaa pieneen mieleeni. Osallistuin juhliin pääasiassa iPadin kautta, osin parvekkeella niin talkooseuroja, lähetysseuroja kuunnellen. Peukutin Facebookissa nuoria veisaajia. Osan ohjelmasta kuuntelin suorana ja osan tallenteena. Viikonloppuna kastoin muutaman lapsen Vantaankosken seurakunnan jäseneksi ja toimitin liturgina ja saarnaajana Seutulan kappelin sunnuntain iltamessun. Herättäjäjuhlat päättyivät osaltani sunnuntaina iltaiselle kirkkokahville pitkäaikaisien ystävieni luo, heidän, joiden kautta olen oppinut palvelevaa, arjen kristillisyyttä. Tulevan toiminnanjohtaja Kalle Hiltusen sana vaatimattomasta uskosta puhuttelee.

 Olin ilahtunut monista seurapuheista. Ihanaa, nuorissa on tulevaisuus, myös herännyt kansa ottaa ilmastomuutoksen tosissaan. Lähetystyötä, missioita ajatellen kunnioittava palvelu julistuksen rinnalla on tärkeä osa missionaarista seurakuntaa. Herännäisyydessä puhuttelee juuri tietty vaatimattomuus, ei tivata uskoa, mutta sen pohjavirta kulkee palvelussa ja rukouksessa mukana ja tietoisuus kerran taivaassa tapaamme. Vapahtaja kutsuu luokseen. Vantaan Seutulassa messumme päättyi virteen 343:6, Kotona kerran Taivaassa… riemuiten saamme käydä laulamaan.

Kirjoittaja on helsinkiläinen, Vantaankosken seurakunnan vs. seurakuntapastori Tuula Paasivirta

Leena Väyrynen-Si: Suomi on lähetyskenttä

Osallistuin Kauhavan virtuaalisille herättäjäjuhlille, jotka järjestettiin Kauhavan kirkon kupeessa olevalla nurmikentällä ja Kauhavan kirkossa. Olin juhlilla siksi, että työskentelen Herättäjä-Yhdistyksessä, ja työtehtäviin kuuluu erilaisia vastuualueita tai tehtäviä juhlilla ja niiden järjestämisessä. Juhlat ovat hengellisen antinsa ja kokoontumisen lisäksi vuoden merkittävin varainhankinta- ja markkinointitapahtuma, jonka avulla herännäisyyttä ja sen sanomaa ja painotuksia voidaan tehdä tunnetuksi. 

Herättäjäjuhlille olen osallistunut lapsuudesta lähtien. Työntekijänä eri rooleissa 2000-2004 ja 2015 lähtien. Tänä vuonna olin ensi kertaa mukana toimittamassa juhlien ajan Körttiradiota, kun aiemmin vastuualueet ovat olleet toisenlaiset (kansainvälisen/opiskelijatyön lettukojun organisointi ja huolto tai Siionin virsien uudistuksen esittely). Lisäksi juhlilla järjestettiin ensi kerran virtuaalinen kansainvälisen työn tapaaminen – yleensä juhlilla on erilaisia toimijatapaamisia varsinaisen juhlaohjelman välissä ns. oheisohjelmana – jossa oli ideana toteuttaa jotain sellaista, mitä juhlilla muutenkin olisi. Tapaaminen järjestettiin Zoom-palvelussa siten, että siihen oli ennakkoilmoittautuminen. Sähköpostilinkki lähetettiin ilmoittautuneille tapaamispäivänä.

Viikonlopun aikana huomasin kehittyväni (ainakin vähän) niin radiojuontajana kuin -haastattelijanakin. Radiossa sain yhdeksi tärkeäksi tehtäväkseni haastatella kauhavalaisia nimikkolähettejämme Pia ja Tero Ruotsalaa, joilla on todella vankka kokemus kirkon missiosta Jordaniasta, Virosta ja nyt viimeksi Kambozhasta. Kaikissa kielissä ei ole samanlaisia ilmauksia kuin omassa kielessämme jo on, vaan ne täytyy luoda, jotta voidaan keskustella parisuhteesta tai jopa tunteista. Jumalanpalveluselämän kehittäminen ja tukeminen voi tarkoittaa sitä, että seurakuntalaisille opetetaan nuottien lukemista – lähetystyö ei ole siis pelkkää Raamatun opettamista tai saarnojen pitämistä.

Kansainvälisen työn tapaamisesta tuli aika intiimi ja jopa luottamuksellinen. Monet kirkot pitävät yllä Afrikan lähetyskohteita edelleen, vaikka paikalliskirkolla ei enää olisi tarvetta eurooppalaisten lähettien työlle. Afrikkalaiset kirkot voisivat itse tehdä oman lähetystyönsä ja evankelioimisensa, mutta sitä ei heille sallita, koska ne halutaan pitää riippuvuussuhteessa rahoittajiin. Sen sijaan suurempi tarve ”varsinaiselle” lähetystyölle on Aasiassa, jossa kristittyjen osuus on pieni ja kirkot ovat hyvin pieniä, mutta energisiä ja toimivia. Kambozhassa luterilaisia on 375 henkilöä – kastettuja jäseniä siis. Tavoitteena on 500 kastettua, jotta kirkko voi hakea Luterilaisen maailmanliiton (LML) jäseneksi ja saada siten virallista asemaa kirkkoyhteisössä. Jokainen kastettu ymmärretään kirkon työntekijänä ja näin kukin saa jotain vastuuta kirkon työssä. Sen johtajat ovat nuoria naisia, joita Pia Ruotsala saa mentoroida.

Naisena ja pappina iloitsin siitä, että kaikissa seuroissa pääsääntöisesti puhujina oli sekä naisia että miehiä – lähetysseuroissa kaikki puhujat olivat naisia. Myös raamattutunnin pitäjä oli naispuolinen. Körttiradiossa saatiin eräänlainen skuuppi aikaan, kun Osmo Kankaan haastattelussa puheenjohtaja Tapani Rantala vaati muita herätysliikkeitä lopettamaan erillismessut ja osallistumaan seurakuntien yhteiseen jumalanpalvelukseen.

Yhdenvertaisuus ja tasa-arvon edistäminen on edelleen tärkeää kirkossa, vaikka muussa yhteiskunnassa ne eivät ole enää mikään juttu. Nuorille ja nuorille aikuisille on itsestään selvää, että kaikkia kohdellaan yhdenvertaisesti ja tasa-arvoisesti, ja kirkollisten toimijoiden konservatiiviset ulostulot ovat entisestään vieroittamassa heitä Kristuksen ruumiista. Monen kokemus on, että Jeesuksen opetukset ja teot syntisten armahtamisesta eivät näy kirkollisten toimijoiden omissa opetuksissa ja teoissa. Suomi ei ole enää kristillinen maa, vaan lähetyskenttä, jossa palvelun ja julistuksen on oltava rakkaudellisessa suhteessa toisiinsa. Tämä välittyy myös kirkon ulkomaisessa työssä!

Teksti: Leena Väyrynen-Si, pastori, kansainvälisen työn sihteeri ja Uudenmaan aluesihteeri, Herättäjä-Yhdistys ry.

Kauhavan herättäjäjuhlien kotisivu http://www.herattajajuhlat.fi

Lue Kirkkomme Lähetyksen jutut myös muilta kesäjuhlilta!

Artikkeli Herättäjäjuhlille kokoonnuttiin Jumalan siipien suojaan julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.