– Ei kai pantteri voi mitään pilkuilleen. Jo äidinmaidossa saamme tämän kulttuurisen kehyksen, hän sanoo.

Päiväntasaajan Afrikka, jonne Salonen oli lähtenyt kehitysyhteistyöhön, näytti hyvinvoinnista toisenlaisen ulottuvuuden. Siellä se näytti koostuvan muista aineksista kuin Suomessa. Aineellisesta hyvästä oli usein puutetta, mutta kokemuksellisesti elämä näyttäytyi usein jopa parempana.

– Siellä hyvinvointi rakentuu sen varaan, että minulla on yhteys muihin, Salonen kuvailee.

Kysymys ihmisen henkilökohtaisesta hyvinvoinnista on olennaisesti yhteydessä myös planeetan ja sen muiden asukkaiden hyvinvointiin. Salosen Afrikan-vuosina, 2004–2007, puhe ilmastonmuutoksesta alkoi lisääntyä. Suomessa mainittiin usein, että lyhyellä aikavälillä Suomi kuuluisi ilmastonmuutoksen voittajamaihin. Afrikassa Salonen näki, millaisia suoria vaikutuksia ilmastonmuutoksella oli jo silloin afrikkalaisten arkeen. Voittajuutta ei ollut näköpiirissä. Toimeentulo oli vaarassa.

– Ei tarvinnut ihmetellä, onko ilmastonmuutos totta vai ei. Sadekausien syklit, jotka olivat olleet samanlaisia vuosisatojen ajan, olivat menneet sekaisin. Köyhä maanviljelijä haali jostakin siemenet, muokkasi maaliskuun alussa maan ja jäi odottamaan sateita, jotka normaalisti alkaisivat maaliskuun puolivälin paikkeilla. Nyt sateita ei tullut tai ne tulivat myöhässä, tulvana, joka huuhtoi siemenet mennessään, Salonen kertoo.

”Elämän ihmettely itsessään on tavoittelemisen arvoista.”

Noihin aikoihin hän ei vielä ollut väitellyt tohtoriksi aiheesta ”Kestävä kehitys globaalin ajan hyvinvointiyhteiskunnan haasteena”. Afrikka oli käännekohta. Maailmojen vastakohtaisuudet pakottivat Salosen miettimään hyvinvoinnin olemusta.

– Länsimainen käsitys hyvinvoinnista oli alkanut kääntyä itseään vastaan ja himmentää tulevaisuuden toivoa, sillä maailmassa on yhä enemmän väestöä ottamassa planeetasta kaiken irti, Salonen sanoo.

Näyttää myös siltä, että aineellisin mittarein mitattava hyvinvointi ei enää tietyn pisteen jälkeen kykenekään lisäämään ihmisen koettua onnellisuutta.

– Meillä täällä tuntuu koko ajan puuttuvan vaikka mitä. Afrikkalaisittain kokemus taas on, että jos tunnen kuuluvani yhteisööni, minulta ei puutu mitään, Salonen vertaa.

Minne kasvavan kuluttamisen tie vie?

”Tulevaisuuden toivo.” ”Ei minulta mitään puutu.” Melkeinpä raamatullisilta kuulostavat sananparret sisältävät oikeastaan pähkinänkuoressa sen, mistä kestävässä kehityksessä on kyse. Tulevaisuuden toivo kuuluisi kaikille. Jokaisella kuuluisi olla kokemus, että elämästä ei puutu mitään.

Salosen ajatukset alkoivat pyöriä uudenlaisilla kierroksilla. Ensinnäkin: jotakin pitäisi tehdä. Toiseksi: hyvään elämään näyttäisi olevan muitakin reittejä kuin kasvavan kuluttamisen tie.

– Meillä on tuntunut olevan aika kapea käsitys siitä, miten tätä ainutkertaista elämää voisi elää mielekkäästi, hän toteaa.

Kun Salonen muutti takaisin Suomeen, hän arveli, että täällä olisi varmaankin tehty jo pilvin pimein väitöskirjoja, joissa nämä ekologiset, sosiaaliset ja taloudelliset näkökulmat nivoutuisivat yhteen.

Osoittautui, ettei niitä ollut, joten Salosen oli tehtävä väitöstutkimus itse.

”Armo tunnistaa keskeneräisyyden, mutta rakentaa siitä huolimatta tulevaisuutta.”

– Kestävän kehityksen ajattelu, joka vuonna 2010 tuntui vielä orastavalta, kasvoi suuriin mittakaavoihin. Tällä hetkellä asia on jotakuinkin koko maapallon kokoinen.

Salonen työskentelee nykyisin professorina Itä-Suomen yliopiston yhteiskunta- ja kauppatieteellisessä tiedekunnassa ja kuuluu Suomen kestävän kehityksen asiantuntijapaneeliin. Kaikessa ytimekkyydessään tilanne on Salosen mielestä Suomessa tämä: meillä hyvinvoinnin puitteet ovat maailman parasta laatua – se on todettu lukuisissa onnellisuusmittauksissa, joissa Suomi keikkuu kärkisijoilla vuosi toisensa perään. Silti tuntuu, että meillä on paljon yksinäisyyttä ja ahdistusta. Koululaisetkin tuntuvat uupuvan. Mistä ristiriitainen vaikutelma syntyy?

– Olemme rakentaneet onnellisuutta tukevan yhteiskunnan, jossa kansalaiset voisivat kukoistaa. Elintaso on kuitenkin vain elämän kulissia. Meillä on hienot kulissit, mutta näytelmän juoni on hukassa.

Salonen toteaa, että sotien jälkeen Suomessa alkoi kiihkeä köyhyydestä irtautuminen. Se onnistui, mutta suorittamisen vaihde jäi eräällä tavalla päälle. Talouden arvot ajoivat muun yli, kuten monissa muissakin kehittyneissä maissa.

– Olemme rakentaneet järjestelmän, joka perustuu talouskasvupakkoon. Toisin sanoen mikään ei riitä. Talouskasvua varten eläminen on liian pieni tarkoitus ainutkertaiselle elämälle.

Armo ei heitä hanskoja tiskiin

On olemassa kahdenlaista hyvinvointia, jotka ihmiselämässä kietoutuvat toisiinsa. Toinen perustuu mielihyvään, toinen merkityksellisyyteen. Vielä antiikin aikaan hyvinvoinnin käsitys rakentui näistä molemmista. Oma aikamme näyttää painottaneen mielihyvän tavoittelua, mutta merkityksellisyyden kokemus on se, joka kantaa pidemmälle.

Se voi myös osoittaa polun kohti kestävyyssiirtymää eli planeetan kannalta ystävällisempää elämänmuotoa. Muutoksen tarve on joka tapauksessa väistämätön.

– Jos ajattelemme hyvinvointia pelkkänä aineellisena elintasona, kestävyyssiirtymä voi tuntua luopumiselta. Jos taas ajattelemme hyvinvointia merkityksellisyyden näkökulmasta, se voikin olla menestystarina, Salonen sanoo.

Tutkimukset osoittavat, että roinan lisäämiseen perustuva eteenpäinmenon idea ei enää kannattele meitä. Tutkimuksin on myös todettu, että ponnistelu hyvän puolesta kasvattaa tyytyväisyyden tunnetta.

– Vaikka siirtymä kestävämpään elämäntapaan ei ole helppo, halua siihen on silti paljon. Elinkeinoelämän valtuuskunnan teettämässä asenne- ja arvotutkimuksessa todettiin, että peräti 70 prosenttia suomalaisista toivoo koronapandemian olevan alku kehitykselle, jonka myötä kuluttaminen vähenee pysyvästi.

Mielekkyyden puutteesta versoo herkästi mitättömyyden ja riittämättömyyden tunteita. Jos elämä on typistynyt pelkäksi kilpailemisen putkeksi, Salonen kannustaa aloittamaan merkityksellisyyden etsinnän kuulostelemalla hetkiä, jolloin voi tuntea olevansa osa kokonaisuutta, ei irrallaan.

– Kytkösten kautta ajatteleminen tekee meille hyvää. Sen voi kokea vaikka lukemalla kirjaa ja eläytymällä toisten elämään, tai istumalla rantakalliolla tuntien, että näin ovat istuneet sukupolvet ennen minua. Yhteyden kokemus syntyy myös ilojen ja surujen jakamisesta toisten kanssa. Elämän ihmettely itsessään on tavoittelemisen arvoista.

Monista voi tuntua, ettei yksi ihminen voi kovin paljon. Salonen muistuttaa, että Me too -liikekin alkoi yhdestä ainoasta ihmisestä, mutta se mullisti silti ajattelua kaikkialla.

– Asian edistämistä on jo se, että pitää toiveikkuutta yllä ja ryhtyy ratkaisemaan asioita, jotka tuottavat toivottomuutta, hän kannustaa.

Salonen toteaa, että myös kirkolla on tärkeä tehtävä. Se voi osaltaan ohjata merkityksellisten sisältöjen äärelle, sillä sen missiona on ihmisen luovuttamaton arvo.

– Kirkko voi myös olla konkreettinen ratkaisujen etsijä ilmastonmuutoksessa. Sen roolina on pitää kiinni tulevaisuudesta ja toivosta, hän sanoo.

Salonen on mieltynyt armon käsitteeseen. Se on jotakin kovin erilaista kuin kilpailukeskeisen yhteiskunnan kovuus.

– Armo tunnistaa keskeneräisyyden, mutta rakentaa siitä huolimatta tulevaisuutta. Armossa on jotakin ylevää ja kaunista. Se resonoi tämän ajan kanssa, jossa mikään ei tahdo riittää. Armo ei heitä hanskoja tiskiin.

Tutustu Seinäjoen seurakunnan ympäristötyöhön: seinajoenseurakunta.fi/kestavakehitys

Juttu julkaistu ensimmäisen kerran Lakeuden Risti -lehden numerossa 6/2022.

Artikkeli ”Kulissit eivät riitä –tarvitaan myös juoni” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Aitta-ahon elämänmuutos pohjautuu pyrkimykseen elää arvojensa mukaista elämää. Arvojensa mukaan elämistä pohtii myös moni muu suomalainen.

Mitkä asiat ovat sinulle elämässäsi tärkeimpiä? Useimmat ihmiset vastaavat kysymykseen mainitsemalla ainakin ystävät ja perheen, hyvinvoinnin, terveyden ja luonnon.

Vaikeampi kysymys sen sijaan on, osaammeko elää näiden meille tärkeiden asioiden mukaisesti. Näkyvätkö arvot jokapäiväisessä elämässämme?

Aiheesta paljon julkisuudessa puhunut ja kirjoittanut psykologi Arto Pietikäinen kohtaa työssään enenevässä määrin ihmisiä, jotka kokevat, etteivät suoritteet ja menestys ulkoisessa elämässä ole taanneet heille pysyvämpää onnea. Niiden kautta on saatu vain nopeasti haihtuvaa tyydytystä.

Arvoista puhuminen saattaa kuulostaa filosofiselta, mutta kysymys on Pietikäisen mukaan hyvin käytännönläheisistä asioista.

– Jos arvot eivät näy käytännön elämässä, ei niillä ole paljoakaan merkitystä, psykologi huomauttaa.

Se, millainen olin ja mitä annoin omille lähimmille ihmisilleni, koetaan kuolemankin edessä hyvin tärkeäksi.

Psykologi Arto Pietikäinen

Pietikäinen korostaa, että omia arvoja on hyvä kirkastaa menemällä elämänsisältöjen taakse.

– Sinällään vaikkapa parisuhteessa kumppanina oleminen, isän tai äidin rooli, tai mikä tahansa elämänsisältö sinällään, ei ole vielä arvo.

– Vasta sen jälkeen, kun kysytään, millainen haluaisin parisuhteessa, isänä tai äitinä tai jossain muussa roolissani olla, ollaan tekemisissä arvojen kanssa.

Jos tärkeitä arvoja ovat esimeriksi kannustavuus ja kunnioittava suhtautuminen muihin ihmisiin, on Pietikäisen mukaan tärkeää kysyä, miten voisin olla käytännössä elämässä kannustavampi ja kunnioittavampi. Hän pyytää asiakkaitaan usein pohtimaan, miten he voisivat siirtää itselleen tärkeitä periaatteita käytännön toimintaan, juuri tänään ja tällä viikolla.

Mieli ja tunnemaailma jarruttavat usein ihmisen matkaa kohti arvojen mukaista elämää.

– Arvojen vieminen käytäntöön ei ole aina helppoa, sillä ajatukset muodostavat vaikutusvaltaisia esteitä. Joskus pelkokin voi estää arvojen toteutumisen. On hyvä muistaa, että tunteet tulevat ja menevät, eikä niihin tarvitse enempää kiinnittyä.

Psykologi Pietikäinen kannustaa niin ikään välttämään sitä, että omat arvot sekoittuvat muiden tärkeäksi nimeämiin tavoitteisiin, odotuksiin ja mielipiteisiin. On hyvä kysyä, eletäänkö elämää itse valitulla suunnalla vai toteutetaanko vain muiden haluamia asioita.

– Myös yhteiskunnan arvot ja mainosten maailma luovat helposti mielikuvan siitä, mikä on elämässä tärkeää. Olisi kuitenkin hyvä tiedostaa, mitkä ovat omasta sisimmästä kumpuavia arvoja, hän sanoo.

Vaikkei omien arvojen mukaista elämää voisi joka hetki elääkään, on silti hyvä ponnistella niiden viitoittamaan suuntaan. Pietikäinen muistuttaa, että ihmisten puhuessa elämänsä ehtoopuolella menneisyydestään, harva nostaa enää esille vaikkapa työtä tai sen kaltaisia saavutuksiaan.

– Sen sijaan se, millainen olin ja mitä annoin omille lähimmille ihmisilleni, koetaan kuolemankin edessä hyvin tärkeäksi.

”Kiusauksena on määritellä itseäni suoritusten kautta”

Eräs Suomen parhaista yleisurheilijoista, pika-aituri Elmo Lakka myöntää, että urheilijan ammatissa on vaikeaa, usein mahdotontakin, pitää kiinni kaikista tärkeimmistä arvoistaan.

– Arvot ohjaavat kyllä käyttäytymistäni, mutta toisaalta joudun tekemään paljon myös niiden vastaisia valintoja.

Vaikka Lakka esimerkiksi arvostaa suuresti perheen ja läheisten kanssa vietettyä aikaa, hän ei kuitenkaan huippu-urheilijana pysty sitä aina toteuttamaan. Lukuisia suomenmestaruuksia voittanut urheilija sanoo, että ammatti on perhe-elämän lisäksi välillä vastoin myös toista hänelle hyvin tärkeää arvoa, terveyttä.

– Huippu-urheiluhan on kaukana ter­veyttä edistävästä liikunnasta! Lakka täräyttää.

– Toisinaan joudun puskemaan itseni aivan äärimmilleen ja puremaan hammasta, kun jokin kohta kropassa on kipeä. Ja vaikka keho kokee tiukkojen treenien jälkeen kovia, seuraavana päivänä pitää taas yrittää olla vielä entistäkin parempi.

Urheilija toivoo voivansa omistaa kilpa­uran jälkeen enemmän aikaansa muille arvoilleen. Vaikka Lakka kertoo nauttivansa tällä hetkellä suunnattomasti ammatistaan, tuntuu hänestä hyvältä ajatella, että uran jälkeen on mahdollista tehdä valintoja muutoinkin kuin urheilun optimoinnin näkökulmasta. Jo tällä hetkellä hän yrittää muistuttaa itselleen, että elämässä on paljon muutakin mielekästä kuin urheileminen.

– Että en ole pelkästään pika-aituri, vaan ennen kaikkea ihminen Elmo Lakka.

Yleisurheilija pitää itseään kuitenkin onnekkaana voidessaan toteuttaa sitä mistä eniten pitää, urheilla ammatikseen. Hän kertoo tiedostavansa, että urheilijana on kiusaus ryhtyä määrittelemään itseään tekemisten, suoritusten ja menestyksen kautta.

– Mutta vaikka olen huippu-urheilija, olen mielestäni pohjimmiltani melko jalat maassa tyyppi, enkä kurottele korkeuksiin.

– Tällä hetkellä pidän siitä, että saan urheilla, mutta urheilun ulkopuolella on myös todella mielekkäitä asioita, joita voin toteuttaa ja tehdä, kuten opiskelu ja perheen kanssa vietetty kullanarvoinen aika.

Lakka kertoo arvojensa muuttuneen vuosien aikana. Hän on oppinut sen, että urheilu on parhaimmillaankin vain urheilua.

– Nautin siitä valtavasti ja se tekee minut onnelliseksi, mutta koetan olla rakentamatta omaa identiteettiäni urheilijana olemisen varaan.

”Ei olla tulossa maitojunalla takaisin”

Kun Miia Aitta-ahon muuttokuorma suuntasi viime kesänä Jyväskylästä kohti Ivaloa, moni ystävä veikkasi perheen palaavan pian maitojunalla takaisin.

– Ei olla kyllä tulossa täältä ihan heti takaisin, naurahtaa Aitta-aho nyt kysymykselle.

– Olemme viihtyneet Lapissa todella paljon. Ja vaikka niin kävisikin, että tulisimme joskus takaisin, en näkisi sitä epäonnistumisena. Ratkaisu kumpusi omista arvoistani ja on ollut hienoa elää niiden mukaisesti, hän painottaa.

Aitta-aho arvelee, että lappilaisten elämänarvot eroavat jonkin verran eteläsuomalaisista. Ihmisillä kun ei ole kiire mihinkään.

– Ei juosta kaupasta toiseen turhanpäiväisten ostosten perässä, kun ei ole edes kunnolla kauppojakaan, hän kertoo huvittuneesti.

Aitta-aho kertoo huomanneensa, että kun elämästä on karsittu kaikki ylimääräinen, sitä huomaakin tulevansa toimeen yllättävän vähällä. Hän kokee Ivalossa suurta mielihyvää aivan pienistä ja arkisista asioista.

Lapissa asumisen hyviksi puoliksi Aitta-aho nimeää myös sen, että ulos mennään, oli keli mikä hyvänsä. Ja sen, että toiseen ihmiseen keskitytään.

– Täällä vietetään tosi paljon aikaa luonnossa. Ja kun ollaan toisten luona kylässä, ei räpläillä kännykkää, vaan keskitytään juttelemaan.

”Mieluummin yksin kuin pahoinvoivana huonossa seurassa”

Jo nuorena omilleen muuttanut, Jyväskylän Keljossa nykyisin asuva opiskelija Emmi Kanerva kertoo pitävänsä elämänsä tärkeimpinä arvoina hyvin tavallisia asioita. Eräs niistä on omasta jaksamisesta huolehtiminen. Jatkamisen painottaminen on muuttunut teoiksi pitkällisessä prosessissa.

– Olen pohjimmalta luonteeltani sellainen, että unohdan helposti itseni. Otan liian usein toisten huolet omikseni, media-alaa Gradialla opiskeleva Kanerva luonnehtii itseään.

– Joskus aikaisemmin omasta olotilasta kiinni pitäminen oli minulle melko vierasta. Nyt koetan opetella ja toteuttaa sitä joka päivä.

Jaksamisesta huolehtimiseen kuuluu muun muassa se, että osaa tunnistaa omat rajansa ja vetäytyä välillä yksinäisyyteen lataamaan akkuja. Kanerva saattaa sanoa kavereille, että ei jaksa nyt nähdä heitä, vaan haluaa vain olla sillä hetkellä yksin. Hän myös varmistaa hyvät yöunet ja liikkuu paljon luonnossa.

Aluksi itsekkäältä vaikuttanut päätös tuottaa Kanervan mukaan useimmiten hyvää myös muille: Voidessaan itse paremmin hän jaksaa olla ystäville levänneenä taas parasta mahdollista seuraa.

Kanervalle metsissä liikkuminen ja järvien läheisyys ovat paikkoja, joissa elämän arvoja ja ajatuksia on vaivattominta kirkastaa. Aina vetäytyminen ei kuitenkaan tarkoita yksin olemista.

– Jos haluan lähteä keräämään voimia luontoon, voin helposti saada jonkun ystävän mukaan. Koen ystävien kanssa samanlaista rauhaa ja levollisuutta kuin yksinäisyydessä.

Omien arvojen vieminen käytäntöön tarkoittaa hänelle esimerkiksi sitä, että välttää ajautumista huonoihin kaveriporukoihin.

– Vietän mieluummin aikaani yksin kuin voin pahoin huonossa seurassa. Varsinkin nuorempana mennään helposti massan mukana, eikä välttämättä ymmärretä, miten tärkeää on pitää omista arvoista.

Yhdeksi elämänsä isoista käännekohdista Kanerva nimeää rippileirin.

– Ripari oli todella vaikuttava kokemus. Meidän leirillä vallitsi tosi kodinomainen, lämmin henki. Aivan kuin olisi viettänyt aikaa omien sisarustensa seurassa.

Kanerva kertoo tutustuneensa leirillä ennestään tuttuihinkin ihmisiin uudella tavalla, ja että ihmisistä tuli pintaan sellaisia puolia, joita hän ei ollut aikaisemmin huomannut.

– Loppujen lopuksi olimme kyyneleet silmissä, kun leiri loppui. Emme olisi halunneet lähteä sieltä, Kanerva muistelee haikeana.

”Jos haluan lähteä keräämään voimia luontoon, voin helposti saada jonkun ystävän mukaan.”

Emmi Kanerva

Artikkeli Rakkautta, rehellisyyttä, kauneutta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Milloin ihmiset yleensä havahtuvat elämäntapamuutokseen?
Halu elämäntapamuutokseen voi tapahtua, kun ihminen havahtuu pahaan oloonsa. Vuosien saatossa kaiken kiireen keskellä on helppo unohtaa oma kunto ja jaksaminen. Joillakin paino on alkanut iän myötä nousta, selkä tai nivelet oireilla. Pahaan oloon tottuu niin helposti.

Miten omaa hyvinvointia voisi parantaa pienin askelin?
On tärkeää ymmärtää, että muutosmatkalle voi lähteä vain siitä pisteestä, missä itse on sillä hetkellä. Teen paljon painonhallintavalmennuksia, joissa yleensä aloitetaan aivan liian kaukaa oma kapasiteetti ja voimavarat huomioiden. Kun malttaa edetä rauhassa pienin askelin ja asettaa itselleen riittävän pieniä välitavoitteita, onnistuminen on todennäköisintä ja keho ehtii oppia uusia toimintatapoja. Kun pystyy tekemään enemmän asioita, jotka tuovat onnellisuutta ja mielihyvää, tavoitekin lähestyy kuin itsestään.

Mikä on tämän ajan pahin vitsaus hyvinvoinnin näkökulmasta?
Ihmiset haluavat nykyään uskoa helppoihin ratkaisuihin, jolloin heidän hyvinvointivalinnoistaan puuttuu punainen lanka ja pitkäjänteisyys. Erilaiset lyhyet projektit, joissa itsekuria tarvitaan enemmän kuin keho ja mieli mahdollistavat, motivoivat paljon enemmän kuin elämänmittaiset muutosmatkat. Kun joku hyvinvointia lupaava asia kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei mitä luultavimmin ole totta. Toinen omasta mielestäni tärkeä asia meidän arkemme muuttuminen. Ihminen istuu kehonsa huonoon kuntoon niin aineenvaihdunta kuin tuki- ja liikuntaelimistökin huomioiden.

Olet myös yleisurheiluvalmentaja. Ehditkö valmentaa?
Toimin useita vuosia Suomen urheiluliiton lajikouluttajana naisten korkeushypyn puolella. JKU:ssa minulla oli myös pitkään oma valmennusryhmä, mutta oman yrittäjäpolun aloittaminen pakotti minut valmennustauolle. Aika ei vain riittänyt kaikkeen, eikä puolivaloilla valmentaminen olisi ollut oikein lahjakkaille tytöille. Teen kuitenkin pieniä valmennusprojekteja eri yksilö- ja joukkuelajien kanssa.

Mitä oma urheilutaustasi on sinulle opettanut?
Se on tietenkin opettanut paljon yksilöllisyydestä ja tavoitteellisesta toiminnasta. Urheilu on opettanut, mitä oikeasti tarkoittaa kokonaisvaltainen hyvinvointi, kuinka pettymykset voivat kasvattaa, mitä tarkoittaa, jos paineet ja odotukset omalta tai muiden taholta ovat liian isot. Päämäärätietoisuus ja itsensä johtamisen taidot ovat urheilussa opittuja taitoja.

Miten pidät huolta omasta hyvinvoinnistasi?
Pyrin elämään niin kuin opetan. Unesta en tingi, koska väsymys vaikuttaa minulla migreenin puhkeamiseen. Ja tietenkin jaksamista tukeva ravinto ja monipuolinen liikunta ovat tärkeitä. Omaan hyvinvointiin kuuluu myös aika perheen kanssa.

Onko sinulla paheita?
Yksi niistä on makean syöminen. Toisaalta syön niin terveellisesti muuten, että saan kyllä ravinnosta riittävästi tarvittavia rakennusaineita. Luonteessa saattaa toki perheenjäseniltä kysyttäessä olla rippeitä pohjalaisuudesta, joita voi kutsua paheiksi.

Mitä harrastat?
Harrastan lasten harrastuksia kuskina ja talkootöiden tekijänä. Hyvinvointia ylläpitäen pyrin olemaan aktiivinen jollain tavoin joka päivä ja lisäksi kuntoilla voimaillen, kehoa huoltaen tai sykettä nostaen 4-5 kertaa viikossa.

Mistä asioista saat voimaa elämään?
Ehdottomasti omasta perheestä ja arvojeni mukaisesta elämästä.

Artikkeli Hyvinvointia pienin askelin julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Ikävä kyllä, eläinsuojeluongelmia riittää, eivätkä ne ole vähentyneet. Ihmisten lisääntyvä pahoinvointi näkyy siinä, että myös eläinten pahoinvointi on lisääntynyt, Tammisto kertoo.

Huonokuntoisia eläimiä saatetaan kaupitella eteenpäin, tai löytöeläinkoteihin tuodaan omia lemmikkejä ikään kuin löydettyinä, kun niitä ei jakseta hoitaa. On myös tapauksia, joissa kissa on jätetty muuton jälkeen tyhjään asuntoon virumaan ilman ruokaa, kun siitä on haluttu päästä helposti eroon.

– Ei kunnioiteta elämää, se on kaikkein kuvottavinta. Jos eläintä ei pystytä hoitamaan, joskus eettisin ja paras vaihtoehto on lopettaa se. Eläimen ei saa antaa kärsiä, Tammisto sanoo.

Hän huomauttaa, että eläinsuojelulaki velvoittaa eläimen omistajaa tarkistamaan eläimensä kunnon kerran vuorokaudessa.

Eläinsuojeluvalvontaa tekevät eläinlääkärit, terveystarkastajat ja poliisi. Jyväskylässä eläinsuojeluilmoitukset tehdään ensisijaisesti valvontaeläinlääkärille. Uhkaavissa tilanteissa, kun eläimen kärsimys on aivan ilmeistä ja näkee jonkun käyttävän väkivaltaa eläintä kohtaan, on otettava yhteys suoraan poliisiin.

Yhteistyö viranomaisten ja vapaaehtoisten eläinsuojelijoiden välillä sujuu Tammis-ton mukaan hyvin.

– Joskus sosiaalihuolto saattaa olla yhteydessä meihin, mikäli henkilö ymmärtää vapaaehtoisesti luopua eläimestään, hän sanoo.

Saana Tammistolta kysellään toisinaan, miksi eläinsuojeluyhdistys on niin selkeästi ”kissayhdistys”. Hänen mukaansa kissat ovat paljon esillä siksi, että niiden eläinsuojelullinen tila on kotieläimistä kaikkein heikoin. Kissoja saa ilmaiseksi, niitä ei arvosteta, ne jätetään monesti leikkaamatta ja annetaan niiden kulkea ja lisääntyä vapaasti.

Yhdistyksen nettisivuilla etsitään tällä hetkellä kotia viidelle kissalle, kolmelle kanille ja kolmelle koiralle

Jyväskylässä tehtiin vielä muutama vuosi sitten noin satakunta eläinsuojelutarkastusta vuodessa. Kahtena viime vuotena määrä on pompannut 150 tarkastukseen vuodessa. Tarkastuksia tehdään ihmisten ilmoitusten perusteella. Soittajalla on huoli eläimestä ja epäilys eläimen kaltoinkohtelusta herää.

– Tyypilliset tapaukset ovat erilaiset ihmisen elämänhallinnan puutteesta johtuvat eläimen kaltoinkohtelut. Yli 90 prosenttia tapauksista koskee nimenomaan ihmisten lemmikkejä, Jyväskylän kaupungin eläinsuojelun valvontaeläinlääkäri Mikko Kananen kertoo.

Kanasen mukaan tarkastukset ovat lisääntyneet, koska ilmoituksia on tullut aiempaa enemmän. Hän epäilee, että viime vuosien tasoon on saattanut vaikuttaa näkyvämpi uutisointi uudesta eläinsuojelulaista. Eläinsuojelulaki on herättänyt voimakasta keskustelua ja sitä on myös kritisoitu paljon.

Vaikka tarkastukset ovat lisääntyneet tuntuvasti, niistä koituvien jatkotoimenpiteiden määrä vain hiukan. Tarkastuksista karkeasti ottaen joka kolmannessa havaitaan puutteita ja joudutaan antamaan eläinsuojelumääräyksiä. Kiireellisiä toimenpiteitä tapahtuu vähemmän, noin joka viidennessä tarkastuksessa. Kiireellinen toimenpide tarkoittaa nykyisessä eläinsuojelulaissa joko hoidon hankkimista, eläimen myymistä tai lopettamista.

– Uudessa eläinsuojelulaissa tullaan puhumaan eläimen haltuun ottamisesta.

Valvontaeläinlääkäri Mikko Kananen huomauttaa, että viranomaisen havainnot kertovat vain niistä tapauksista, joihin eläinsuojelulainsäädäntö antaa viranomaiselle toimivaltaa. Hän korostaa, että on paljon ihmisten pahoinvointiin liittyvää eläinten huonoa kohtelua, johon viranomainen ei pysty puuttumaan, kuten koiran päivittäisen ulkoiluttamisen laiminlyönti.

– Viranomaisella ei ole näyttöä ulkoiluttamisen laiminlyönnistä, ellei tilanne ole aivan surkea. Myös määräysten toteuttamisen valvonta on mahdotonta, Kananen sanoo.

Hän huomauttaa myös, että eläinlääkäripalvelujen yksityistyminen ja ketjuuntuminen ovat tehneet eläinten kunnollisen hoitamisen osalle eläinten pitäjistä mahdottomaksi.

– Tämä pahoinvointi tulee viranomaisen tietoon vain tapauksissa, joissa on lähdetty eläinlääkärille ja kieltäydytty eläinlääkärin ehdottamista hoidoista. Eläimistä, jotka jäävät kokonaan hoitamatta, tulee vähän ilmoituksia, mutta muiden syiden vuoksi tehdyissä tarkastuksissa myös eläinten terveydenhuollon laiminlyöminen on tyypillinen löydös.

Kanasen mukaan tällä hetkellä eletään lemmikkieläinbuumia – eläimiä ollaan valmiita hankkimaan mistä tahansa myyntipalstalta pelkän päähänpiston perusteella. Tämä on tehnyt lemmikkieläinkaupan kutsuvaksi epärehellisille ihmisille, joille eläinten hyvinvointi ei merkitse mitään.
– Lemmikkieläimet ovat muuttuneet entistä enemmän kauppatavaraksi, sekä lyhytjänteisen hankinnan ja omistuksen kohteeksi.

Toinen isompi eläinlääkärin huomaama trendi on se, asiakaskunta on nuorentunut. Siirtymää on tapahtunut alkoholisoituneista tai muutoin syrjäytyneistä ikäihmisistä syrjäytyneisiin nuoriin.

– Nuorten ihmisten kohtaaminen näissä merkeissä tuntuu erityisen surkealta. Ihmisen huono vointi vaikuttaa eläimen vointiin ja toisaalta huonosti voiva eläin lisää ihmisen pahoinvointia.

Tiuhti ja Viuhti löytyivät navetan villipopulaatiosta

Laukaalainen Leena Koskinen, 26, on pitänyt kissojen sijaiskotia kahden vuoden ajan. Kimmokkeen sijaiskodin pitämiseen Koskinen sai eläinsuojelua vapaaehtoisena tehneeltä työkaverilta, joka vinkkasi, että sijaiskodeista on pulaa. Siitä kaikki lähti.

Koskisella ei ole omia lemmikkejä, mutta hän on silti eläinrakas. Koskisen mielestä kissojen sijaiskodin pitäminen on hyväntekeväisyyttä, tavalla joka sopii hänelle.

– Lapsuudenkodissani oli kissoja, mutta aikuisiällä en ole hankkinut omaa elämäntilanteeni takia. Näin voin nauttia kissoista, mutta en joudu sitoutumaan niihin loppuelämäksi.

Edelliset hoitokissat lähtivät viikko sitten uuteen, pysyvään kotiin. Kaksi kissaa, jotka Koskinen nimesi Tiuhdiksi ja Viuhdiksi, olivat ”kesytettävänä adoptiokuntoon” kuukauden ajan. Villikissan pennut löytyivät kahden ja puolen kuukauden ikäisinä laukaalaisesta navetasta.

– Maatilan väki oli löytänyt kissat ja ruokkinut niitä. He ottivat yhteyttä eläinsuojeluyhdistykseen, jonka kautta pennut päätyivät minulle, Koskinen kertoo.

Keski-Suomen eläinsuojeluyhdistys maksoi kissanpentujen leikkaukset, madotukset, sirutukset ja eläinlääkärintarkastuksen, jossa tarkastettiin kissojen terveydentila.

Aluksi toinen kissoista oli todella arka, eikä antanut Koskisen mukaan tulla lähelle. Luottamus kasvoi kuitenkin leikin ja ruoan kautta. Pikkuhiljaa pennut tottuivat ihmisseuraan ja reipastuivat.

Sijaiskodin pitäminen kysyy Koskisen mukaan sitoutumista. Eläinlääkärikäynnit ja kesyttäminen vievät aikaa.

– Löytöeläimet eivät ole lähtöisin maailman parhaista oloista. Ei pidä odottaa helppoja tapauksia, sillä kissat ovat usein joko villejä tai vanhoja.

Artikkeli Eläimet kärsivät siellä missä ihmisetkin julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Oppilaitospapin puoleen voi kääntyä, jos kokee elämässään ongelmia tai haluaisi jutella jollekulle. Keskustelut käydään luottamuksellisesti. Opiskelijan käynnistä ei jää merkintää rekisteriin, pappi ei pidä kirjaa käyneistä. Tämä on Niemisen mukaan merkittävä asia, sillä se laskee kynnystä ottaa yhteyttä.
– Voidaan pelätä, että merkintä saattaisi leimata tai haitata elämää myöhemmin. Siksi kynnys papin kanssa jutteluun on matalampi kuin lääkärin tai psykologin kanssa, Nieminen pohtii.
Hän kuvailee oppilaitospapin arkea kristillisen perinteen ja nyky-yhteiskunnan rajapinnalla tasapainotteluksi ja elämän syvyydestä kumpuavaksi hyvinvoinnin edistämiseksi.
– Seremoniallista edustamista eli messujen pitämistä on vähän, ja arkista tavallisten ihmisten tapaamista paljon. Se sopii minulle.
”Tavallisella ihmisellä” Nieminen yrittää kuvailla sitä, että hänen asiakkaistaan monet eivät ole kirkon ydinporukkaa, jumalanpalveluksissa aktiivisesti käyvää väkeä.
– Tässä työssä on paljon hyviä puolia. Tämä on ihmisläheistä hommaa ja jokainen päivä erilainen. On mukava, kun joutuu jatkuvasti opiskelemaan uusia juttuja, kuten esimerkiksi tutustumaan eri uskontoihin, Nieminen kertoo.
Mitä opiskelijat sitten papille juttelevat? Nieminen jakaa ongelmat kolmeen: Ensimmäinen on sisäiseen hyvinvointiin eli omaan itseen kohdistuvat kysymykset. Toisena tulevat sosiaaliset kysymykset kuten parisuhde ja muut ihmissuhteet. Kolmas alue on elämän syvemmän perustan pohdinta.
– Aluksi kartoitetaan opiskelijan elämäntilannetta. Mistä hän on tulossa ja minne menossa, mikä tuottaa iloa elämään ja mikä taas murheita, Nieminen selittää.
– Vastaukset ovat lopulta ihmisellä itsellä sisällään, minä vain autan niiden etsimisessä kuuntelemalla ja kysymyksiä esittämällä, hän jatkaa.
Yleisiä pulmia nuorille ovat yksinäisyys ja elämän tarkoituksen etsiminen. Papin tehtävä on ikään kuin pysäyttää miettimään tai tukea kriisin hetkellä.
– Loppujen lopuksi kaikki etsivät samoja asioita eli elämän tarkoitusta, maailmankatsomuksesta riippumatta, Nieminen pohtii.

Hieman yllättävää on, että uskonnollisuus tulee kuulemma harvoin tapaamisissa esille. Papin työpöydällä ei näy myöskään Raamattua, ja sitä harvoin luetaan tapaamisten aikana.
– Minä en kysy, kuuluuko joku kirkkoon vai ei. Kaikki ovat tervetulleita, Nieminen selittää.
Oppilaitospapilla on pitkä perspektiivi nuorison tilaan ja heidän hyvinvointiinsa. Niemisen mukaan taloudelliset kysymykset ovat korostuneet tällä vuosikymmenellä, kun jaossa on ollut niukkuutta ja leikkauksia.
Hän voi vahvistaa omalta osaltaan myös uutisista tutun, ikävän kehityskulun – nuoret kipuilevat entistä enemmän.
– Opiskelu- ja tukiaikaa on rajattu, opintotukia leikattu, alan vaihtaminen ja työn löytäminen on hankalampaa kuin aiemmin. Vaatimustason nousu yleisesti ottaen yhteiskunnassa näkyy, Nieminen analysoi.
Opiskelijoiden hyvinvointiin on toisaalta panostettu entistä enemmän luomalla tukiverkkoja ja hyvinvointipalveluja.
– Meillä on henkilökohtaisia opinto-ohjaajia, hyvinvoinnista vastaavia opettajia sekä tutor-oppilaita, eli varsin laaja auttajien verkosto opiskelijoiden tukena, Nieminen sanoo.

Artikkeli Kaikki etsivät samoja asioita julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Olen persoonana vanha, henkinen ikäni on varmaan 40 vuotta. Se on auttanut minua tässä työssä, minua ei ole koskaan kyseenalaistettu ikäni puolesta, enkä ole siitä itsekään tehnyt numeroa.

Virossa syntynyt Silvia puhuu myös eestiä, vaikka onkin asunut Hämeenlinnassa suurimman osan elämästään. Silvia on eläväinen ja suorapuheinen. Hän on huomannut, että hänen tapaansa ottaa toiset huomioon hymyllä ja sanoilla pidetään joskus erikoisena kulttuurissamme, jossa mieluummin katsotaan hiukan syrjään ja lähestytään tilanteita etäisyydestä käsin.

– Omasta mielestäni olen kyllä ihan normaali, Silvia nauraa.

Silvia kertoo etsineensä aktiivisesti omaa työtapaansa, työskennellen monipuolisesti personal trainerina eli henkilökohtaisena valmentajana, ryhmäliikunnan ohjaajana sekä liikunta- ja ruokaohjelmien suunnittelijana.

– Kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin kuuluu ravitsemus, liikunta, korvien väli sekä tämän kaiken keskipisteessä kuolematon sielu, Silvia tiivistää.

Hengellisyys on osa Silvian hyvinvointia. Perheen perintönä saatu lapsuuden usko on muuntunut hänen sydämessään aikuiseksi uskoksi.

– Minulla on kuitenkin ollut oma etsikkoaikani. Murrosikäisenä kävin läpi myös häpeää uskovaisesta perheestäni, hän tunnustaa.

– Nyt usko antaa elämääni varmuutta ja merkitystä, aiheen elää täysillä, omalla intohimolla ja energialla.

Viime aikoina Silvia kertoo saaneensa hienoja kokemuksia seurakuntayhteydestä.

– Aikaisemmin en ymmärtänyt ollenkaan seurakuntayhteyden merkitystä, mutta nyt olen mukana ideoimassa seurakunnan nuorten aikuisten toimintaa, hän kertoo.

Aina välillä joku yllättää Silvian kysymyksellä tanssin sopivuudesta kristitylle. Hänen mielestään puheenaihe on aivan turha, sillä tanssi on ihmisen normaalia ilmaisua ja monille perustarve.

– Se tulee Herrasta ja niistä ihmisistä, jotka Hän on luonut. Ihan kaikessa voi myös kysyä, mitä haetaan ja mikä on toiminnan tarkoituksena – se ratkaisee. Ihmiset yhdistävät tosi outoja asioita keskenään.

– Toisaalta elämänkatsomukset ovat niin erilaisia. Ollaan korvat auki, eikä pillastuta turhasta, Silvia toivoo.

Luottamus Jumalaan vapautti

Spontaani ja helposti syttyvä – aikaisemmin Silviaa harmitti tämä puoli omassa temperamentissaan. Innostuminen on valtava voimavara, jolla saa asioita tapahtumaan. Silvia on kuitenkin todennut, että joskus jokin asia tai tilanne, johon hän on heittäytynyt, ei olisi ansainnut hänen energiaansa. Tämä aiheutti hänessä lopulta suurta epävarmuutta, jonka tilalle ikä on tuonut kuitenkin arvostelukykyä ja rohkeutta. Ikuinen kysymys Jumalan tahdosta on hänelle nykyään luottamuksen asia.

– Äiti sanoi minua ennen tuulipääksi. Nykyään hän ei enää huolehdi. Luotan myös itse itseeni, sillä luotan siihen, että Jumala on mukana, mitä hyvänsä oma pääni päättääkään. Osaan laittaa stopin, jos minulle tulee jostakin epämiellyttävä olo, enkä halua olla siinä osana.

Silvia painottaa vastuun ottamista niin omasta kehostaan kuin mielestäänkin, sillä jos näin ei tee, suurimman vahingon kärsii itse. Eikä todellakaan voi sanoa, että näin puhuu vain nuori idealisti, jolle elämä ei ole vielä näyttänyt kynsiään.

Silvian serkku murhattiin kylmäverisesti pari vuotta sitten.

– Itkettää, koskettaa ja satuttaa. Katkeruus kuuluu asiaan, mutta on tultava myös aika rauhan tekemiseen oman sydämensä kanssa, Silvia sanoo.

– Mummini ei ole päässyt irti katkeruudesta ja näen kuinka se häntä kuluttaa. Kaikki ovat varmaan yhtä mieltä siitä, että tekijä sai liian lyhyen tuomion. Se ei ole kuitenkaan meidän käsissämme. Joidenkin asioiden puolesta kannattaa taistella, mutta kun taistelu on käyty, on hyvä, jos voi irrottaa asiasta. Tämänkin teon tekijä tulee lopulta vastaamaan asiasta Jumalan edessä.

Silvia kertoo viimeisten kahden vuoden olleen kasvun aikaa. Yksi käännekohta on ollut oman arvomaailman itselle näkyväksi tekeminen ja sovittaminen työelämään. Silvia on pohtinut sitä, miten tehdään bisnestä eettisesti. Hän on ottanut ison askeleen ja rakentanut palveluistaan omanlaisensa kokonaisuuden Happy fit -toiminimellään.

– Voin oppia vain tekemällä. Olen sellaisen uuden edessä, mitä kukaan ei voi tehdä minulle valmiiksi.

Tukena Silvialla on ollut miesystävänsä, tuleva puolisonsa. Häitä vietetään kesällä.

– Elämä on aina edessä, tässä ja nyt, sanoo Silvia.

Kuuntele sisintäsi ja kehoasi

Silvia puhuu paljon tasapainosta; että elämän eri kapasiteetit tukisivat toinen toisiaan, eivätkä olisi omissa lokeroissaan. Esimerkiksi liikunta voisi silloin olla luonnollinen olemisen tapa niin arjessa kuin vapaallakin.

– Jos on ajatus, että lomalla ei tehdä mitään ja arkena treenataan, kuvastaa se minusta liikunnan merkitystä velvollisuutena ja suorituksena. Se kun voisi olla normaali elämän ilmentymä, joka pitää yllä hyvää oloa ja terveyttä, mikä taas ruokkii motivaatiota päivittäiseen liikuntaan.

Silvia ei kiellä itseltään tai muilta herkuttelua ja lepäämistä. Itsensä palkitseminen on hänestä hyvä asia, kunhan ei sorru selittelyyn.

– Itselleen lojaalius vie pitkälle. Se ettei valehtele itselleen vaikuttimistaan, vaan ottaa omista teoistaan ja tavoistaan vastuun. On mielen asia, roskaako omaa kehotemppeliä kiireellä, stressillä, huonolla ruokavaliolla, turhilla lääkkeillä tai väkivaltaisilla ajatuksilla ja teoilla.

Entä jos menee överiksi? Pakkomielteinen liikkuminen, kalorien laskeminen ja ulkonäön ylenpalttinen korostaminen on aihe, joka puhuttaa paljon juuri nyt. Silvia myöntää, että liikunnasta ja ravitsemuksesta voi helposti tulla myös stressin aihe.

Yksi hyvä mittari hänen mielestään on pohtia, ketä varten itseään kehittää tai muokkaa. Jos itsetunto perustuu toisten miellyttämiseen ja itsetuntemus puuttuu, ei pysty ajattelemaan itseään kauniina omana itsenään. Silloin tasapaino voi keikahtaa.

– Tärkeintä on kuunnella omaa kehoaan samalla tavalla kuin omia ajatuksiaankin. Oletan, että kehollisen hyvinvoinnin ääni on entistä hiljaisempi. Esimerkiksi tietotekniikka irrottaa ihmistä kehollisuudesta.

– Minusta kysymys on hyvin simppeleistä asioista, jotka tuntuvat kuitenkin olevan hukassa. Ruokavaliossa tärkeintä on tasapaino ja puhtaus. Kunnon kotiruoka toimii oikein hyvin. Ruuan ravintoarvo on kuitenkin köyhtynyt viime vuosikymmenien aikana ja ravintolisät ovat tarpeellisia – mutta ei summanmutikalla ja kassikaupalla.

Silvialle on tärkeää kehittää itseään. Ajankohtaiseksi haasteekseen hän on asettanut lukemisen.

– En ole koskaan ollut lukutoukka. Pyrin etsimään mieluisia kirjoja ja lukemaan päivittäin.

Haastattelun Silvia haluaa päättää ajatukseen kiitollisuudesta, jota hän on opetellut harjoittamaan tietoisesti. Esimerkiksi moitteet ja kritiikinkin voi ottaa vastaan mahdollisuutena kasvaa, jos on valmis katsomaan avoimin mielin eteen asetettuun peiliin.  Omaa asennettaan ja toimintaansa voi joko muuttaa tai vahvistaa riippuen siitä, mitä peilistä näkyy.

– Hyviä asioita voi sallia itselleen pitkin päivää. Ei tarvitse odottaa jotain spesiaalia tilannetta. Aarteita löytää, kun etsii. Tai oikeastaan riittää, että pitää silmät auki, Silvia tuumii.

Voimaa ja rentoutta – tee ainakin nämä!

Silvia vinkkaa kaksi tasapainottavaa ja voimauttavaa liikettä Kotikirkon lukijoille. Tee koko harjoitus 1-3 kertaa kunnes tunnet itsesi energisemmäksi. Työpäivän keskelläkin verenkierto aivoihin tehostuu.

Hyrrä

Ojenna käsivarret sormenpäitä myöten suoriksi sivuille alaviistoon. Paina hartioita alas ja pidä katse suoraan eteenpäin. Pyöritä käsiä vinhasti ympäri kuin piirtäisit sormenpäilläsi pientä ympyrää. Tee liike 20 kertaa molempiin suuntiin.

Puu

Nosta kädet ylös taivasta kohti, käsivarret suorina, mutta rentoina. Sormet ovat suorat. Katso ylöspäin käsien väliin, paina hartiat alas ja ojenna koko vartalo. Vältä kuitenkin selän liiallista taaksetaivutusta. Kun olet saavuttanut hyvältä tuntuvan asennon, hengitä syvään sisään ja ulos kahdeksan kertaa. Tarkista jokaisella ulospuhalluksella, että hartiat ovat alhaalla.

Artikkeli Elämä on aina edessä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.