Lähetystyöhön liittyvistä haasteista huolimatta on tärkeää muistaa, että Suomessakin Jumalan ”Henki jatkuvasti uudistaa ja elävöittää seurakuntia”. Yksi mahdollisuus tähän on seurata maailmanlähetyksen kehitystä ja antaa sitä kautta maailmanlaajojen lähetysnäkymien vaikuttaa oman seurakunnan lähetysajatteluun ja -käytäntöön. Tällöin korostuu se, että lähetys kuuluu jokaiselle kristitylle, koska jokainen seurakunnan jäsen on kasteessa saanut kutsun todistajan tehtävään. Tätä kasteen ulottuvuutta ja siihen liittyvää todistajan tehtävän merkitystä ovat viime vuosina painottaneet lähes kaikki maailmanlähetyksen suuret toimijat. Suomen ev.-lut. kirkon jäsenillä on kasteessa saatu kutsu osallistua lähetystyöhön. Kun näin tapahtuu, lähetyksen Henki pääsee ”uudistamaan ja elävoittämään” niin yksittäisten kristittyjen kuin seurakuntienkin elämää.

Lähetysteologian suuri oivallus

Willingenin lähetyskonferenssista 1952 alkaen lähetysteologian suuri oivallus on ollut se, että lähetys on Jumalan lähetys (missio Dei). Käsitettä on myös haastettu, mutta kritiikki ei ole kumonnut tai tehnyt tyhjäksi sen perusajatusta siitä, että lähetys kuuluu viime kädessä kolmiyhteiselle Jumalalle – Isä, Poika, Pyhä Henki – ennemmin kuin kirkoille tai erilaisille organisaatioille.

Kirkko tai lähetysjärjestöt tai mitkään organisaatiot eivät siis ”omista” lähetystä vaan se kuuluu Jumalalle, jonka ominaisuuksiin kuuluu lähetys. Lähetys on rakkauden liikettä ihmiskuntaa ja luomakuntaa kohtaan. Se, että lähetys on Jumalan lähetystä ja että Jumala on lähetyksen Jumala ja rakkaus (1. Joh. 4:8b), saavuttaa huipennuksensa Jeesuksessa ristillä. Isä lähettää Pojan maailmaan, Isä (ja Poika) lähettää Hengen, Poika lähettää seuraajansa, Henki perustaa seurakunnan ja vahvistaa ja varustaa Jeesuksen seuraajat todistajan tehtävään.

Kaikki tämä kuuluu suureen elämän liikkeeseen, joka jatkuu ja on tälläkin hetkellä käynnissä maailmassa, joskus näkyvämmin, joskus näkymättömämmin. Mahdollisuus osallistua tähän liikkeeseen on suuri etuoikeus ja kunnia, armo ja lahja, joka perustuu kasteessa saatuun todistajan tehtävään.

Todistus liittyy kiinteästi Jumalan pelastavaan toimintaan maailmassa. Se on sekä julistamisen että diakonisen palvelun muodossa todistamista siitä, että Jeesus Kristus on Vapahtaja ja Herra. Siihen kuuluu myös rauhan ja sovinnon rakentaminen. Kristilliseen todistukseen ja lähetystyöhön sisältyy myös marttyyrikuoleman mahdollisuus (Ilm. 6:9). Kristittyjen marttyyrien verta onkin verrattu [kirkon] siemeneen (kirkkoisä Tertullianus, n. 155–220).

Instituutioista kumppanuuteen

Monia erilaisia tulevaisuuden näkemyksiä on esitetty 2000-luvun lähetystyöstä ja sen piirteistä, osa jo oikeaan osuneita, osa hieman varjoon jääneitä. Yksi tärkeimmistä näkemyksistä liittyen tämän päivän lähetystyöhön esitettiin itse asiassa jo toista sataa vuotta sitten Edinburghin maailmanlähetyskonferenssissa 1910. Siellä intialainen V. S. Azariah lausui seuraavat sanat konferenssin lähes kokonaan eurooppalaisille ja pohjoisamerikkalaisille osanottajille, joita oli yli 1200: “Kaikkina aikoina Intian kirkko tulee osoittamaan kiitollisuutta ja todistamaan lähetystyöntekijöiden sankarillisuudesta ja itseään säästämättömästä vaivannäöstä. Te olette antaneet omastanne voidaksenne antaa ruokaa köyhille. Te olette antaneet ruumiinne poltettavaksi. Me pyydämme myös rakkautta. Antakaa meille ystävyyttä.”

Jotain on tapahtunut reilussa 100 vuodessa, kun tänä päivänä hyvin monet lähetykseen sitoutuneet kirkot, lähetysjärjestöt ja lähetyksen toimijat painottavat ystävyyttä, vieraanvaraisuutta ja kumppanuutta maailmanlaajassa lähetysliikkeessä enemmän kuin instituutioita, byrokratiaa tai hallintoa. Azariahin sanat ovat edelleen täysin ajankohtaisia tämän päivän kristityille. Universaalilla kirkolla ja maailmanlähetyksellä on nimittäin edelleen vaikeuksia nähdä ja elää todeksi yhtä kristillisen uskon keskeisintä osaa: kristittyjen ykseyttä ja keskinäistä rakkautta (Joh. 13:34–35; 17:11, 21–23).

Kuka tekeekään työt?

Maailmanlähetyksen parissa on suuri joukko kulttuurirajat ylittäneitä lähetystyöntekijöitä (yli 450 000). Kuitenkin, vaikka heidän lukuunsa lisätään kaikki kristillisissä kirkoissa, järjestöissä tai verkostoissa työntekijöinä toimivat ihmiset, he ovat yhteensä noin 1 % maailman kaikista kristityistä, ja loput 99 % ovat ns. ”maallikoita”, seurakuntien ja kirkkojen rivijäseniä. Juuri heidän mukaan saamisensa maailmanlähetykseen on ratkaisevan tärkeää, ainakin kolmesta syystä.

Ensinnäkin jo määrällisesti heitä on 99 kertaa enemmän kuin kristinuskon ”ammattilaisia”, kun suhde on 99–1. Toiseksi, kristillinen todistus Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan ja evankeliumin muuttavasta voimasta on uskottavampi, kun sen antaa joku, joka ei leipätyökseen toimi uskonnollisen yhteisön palveluksessa. Ja kolmanneksi, kirkkojen ja seurakuntien jäsenet toimivat monissa hyvin erilaisissa ympäristöissä, joihin lähetystyöntekijöillä tai pastoreilla saattaa olla vaikeaa, jopa mahdotonta päästä, ja tuollaisissa ympäristöissä toimivilla kristityillä on luonnollisella tavalla mahdollisuus olla todistajina siitä, että evankeliumin sanoma kuuluu yhtä hyvin niihin ympäristöihin kuin kirkkoihin ja kappeleihin.

Paikallinen jumalanpalvelusyhteisö on se paikka ja tapahtuma, jossa kristittyjä rohkaistaan ja varustetaan toimimaan evankeliumin hyväksi omissa ympäristöissään. Lähetys nousee seurakunnan keskuudesta, sen rukouksista ja jumalanpalveluselämästä.

Globaalin etelän painoarvo

Toisena tärkeänä maailmanlähetyksen piirteenä 2000-luvulla voidaan mainita globaalin kristinuskon demografinen muutos, kun yli 2/3 kaikista maailman kristityistä asuu ns. globaalissa etelässä. Vuonna 1900 noin 18 % kristityistä asui Afrikassa, Aasiassa, Latinalaisessa Amerikassa tai Oseaniassa, kun vastaava luku Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa oli yhteensä 82 %.

Tänä vuonna maailmassa arvioidaan olevan n. 2,67 miljardia kristittyä, joista asuu globaalissa etelässä 69 % ja globaalissa pohjoisessa 31 %. Yleisesti voidaan todeta, että etelässä kirkot jatkavat kasvamista, pohjoisessa sen sijaan perinteisten kirkkojen jäsenmäärän väheneminen jatkuu. Esimerkkinä tästä kehityksestä mainittakoon, että maailman suurimmat luterilaiset kirkot ovat tänä päivänä Afrikassa.

Kyseessä on suurempi muutos kuin Suomessa ehkä tiedostetaan tällä hetkellä, koska se vaikuttaa ja tulee vaikuttamaan Suomen kristillisyyteen, globaaliin kristinuskoon ja maailmanlähetykseen tulevina vuosikymmeninä monin tavoin. Se vaikuttaa jo nyt kristinuskon itseymmärrykseen ja identiteettiin samoin kuin ekumeeniseen lähetysteologiaan ja tekee lähetystyöstä kokonaisvaltaisempaa, koska globaalin etelän kristityt elävät usein materiaalisessa köyhyydessä ja ilmastonmuutoksen aiheuttamien luonnonkatastrofien vaikutusalueella, toisin kuin useimmat globaalissa pohjoisessa elävät kristityt.

Kokonaisvaltainen lähetystyö tarkoittaa samanaikaista evankeliumin julistamista ja sen sanoman todeksi elämistä. Se ei tarkoita niinkään julistamisen ja palvelun esiintymistä rinnakkaisina tapahtumina, vaan sitä, että julistamisella on aina myös yhteiskunnallisia vaikutuksia, koska se kutsuu ihmisiä katumukseen ja rakastamaan lähimmäisiä, mikä johtaa muutokseen myös yhteiskunnallisesti. Samoin evankeliumista nousevalla palvelulla ja yhteiskunnallisella osallistumisella on väistämättä julistuksellisia vaikutuksia, koska ne ovat todistusta evankeliumin muuttavasta voimasta ja Jumalan armosta Kristuksessa.

Kristinuskon demografisen painopisteen siirtyminen globaaliin etelään tarkoittaa myös sitä, että ne, joita ennen pidettiin reuna-alueilla tai lähetysalueilla olevina marginaaliryhminä, ovatkin nyt lähetyksen keskeisiä toimijoita. Tästä ilmiöstä Kirkkojen maailmanneuvoston lähetysasiakirja toteaa: ”Lähetyksen toimijoita ovat vallan ja voiman keskuksista syrjässä elävät ihmiset. Heillä on profeetallinen tehtävä, joka julistaa kaikille kuuluvaa yltäkylläistä elämää. Yhteiskunnan syrjäytetyt ihmiset ovat Jumalan lähetyksen ensisijaisia kumppaneita.” (#107).

Paikallisuus on globaalia

Maailmanlaaja lähetystyö näyttää 2000-luvulla painottavan paikallistasoa mutta globaalissa kehyksessä, ja nykyiset viestintävälineet mahdollistavat kaukanakin vallan ja voiman keskuksista syrjässä elävien kristittyjen osallistumisen yhteiseen oppimisen ja toimintaan – jos heille annetaan siihen tilaisuus. Tämä on globaalin pohjoisen kristillisyyden mahdollisuus ja haaste.

Suomessa paikallistasolla näitä ”reuna-alueita” edustavat mm. maahanmuuttajakristityt, joiden on ollut usein vaikea löytää tiensä suomalaisiin seurakuntiin. Siihen on monia syitä, mm. molemminpuoliset pelot ja ennakkoluulot. Tämä on johtanut siihen, että monesti maahanmuuttajakristityillä on omia, ns. etnisiä seurakuntia. Ilmiö on yleinen myös muualla Euroopassa sekä Pohjois-Amerikassa. Maahanmuuttajakristityt eivät ole uusi ilmiö, koska kirkko on alusta asti ollut liikkeellä oleva, vaeltava Jumalan kansa. Tärkeää olisi, että niin suomalaiset kristityt kuin muualta tulleet kristityt muistaisivat Jeesuksen sanan: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” (Joh. 13:35).

Artikkeli Kenen tehtävä on lähetys? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Muutin perheeni kanssa (vaimo Laura, tyttäret Jemina 11-v. ja Aliina 9-v.) vuodenvaihteessa Suomeen Taiwanilta, jossa olimme Suomen Lähetysseuran kautta lähetystyössä viimeiset seitsemän vuotta. Toimin siellä China Lutheran Seminaryssa teologisena kouluttajana. Opetin systemaattista teologiaa, Lutherin teologiaa sekä saarnaoppia. Itse asiassa työpaikka Taiwanilla oli paluu lapsuudenkotiini, sillä synnyin ja kasvoin samassa kaupungissa (Hsinchu).

Kirjoitettuani ylioppilaaksi kansainvälisestä koulusta suuntasin Yhdysvaltoihin, jossa vietin 19 vuotta koulunkäynnin ja kirkollisen työn merkeissä. Muuttaessamme Yhdysvalloista Taiwanille vietimme muutamia kuukausia Suomessa vuonna 2011. Tätä jaksoa lukuun ottamatta olen asunut koko elämäni ulkomailla. KLK:n johtajan Jaakko Rusaman yhteydenotto viime syksynä ja tiedustelu mahdollisesta kiinnostuksestani lähetysteologin työpaikaan tuli suurena yllätyksenä. Olimme kuitenkin jo reilun vuoden pohtineet mahdollista muuttoa. Tähän oli kaksi syytä: Lähetysseuran päätös lopettaa työ Taiwanilla tulevina vuosina, sekä huoli ikääntyvistä vanhemmistani Suomessa. Kun Jaakko tarjosi lähetysteologin sijaisuutta ja ilmoitti että tammikuussa tulisi aloittaa KLK:ssa, syksystämme tuli vilkas. Kolmessa kuukaudessa vanha koti purettiin, hoidin syyslukukauden akateemiset velvoitteeni loppuun ja tavaramme lähetettiin rahdissa Suomea kohti. Saavuimme Suomeen uudenvuodenaattona. Perheemme elämässä alkoi uusi vaihe ja seikkailu.

Minkälainen suhde sinulla on ollut Suomeen tähän mennessä?

Kuten mainitsin, olen lähetyslapsi ja asunut koko elämäni ulkomailla tähän asti. Tästä syystä suhteeni Suomeen on aina ollut monimutkainen. Vaikka olen suomalainen ja suomi on äidinkieleni, kansainvälisenä  ”matkalaukkulapsena” identiteettini on aina koostunut kolmesta palasesta: suomalaisesta, kiinalaisesta sekä amerikkalaisesta. Lapsena kävimme Suomessa joka kolmas kesä. Avioliiton myötä (vaimoni Laura on myös suomalainen lähetyslapsi) siteeni Suomeen ovat vahvistuneet entisestään. Olemme viimeiset 17 vuotta käyneet joka kesä Suomessa.

Miltä elämä Suomessa on tähän asti tuntunut?

Seikkailulta! Olemme perheenä asettuneet hyvin uuteen kotiimme. Lasten koulunkäynti paikallisessa suomalaisessa koulussa – ensimmäistä kertaa elämässään – on alkanut hyvin, vaikka tulivatkin kesken lukuvuoden luokalleen. Onhan tässä tietysti riittänyt kulttuurishokkia, jota osasin odottaa, mutta perheeni onnistunut sopeutuminen Suomeen alkuviikkoina ja työyhteisön lämmin henki ja vastaanotto ovat auttaneet jaksamaan. Omalla kohdallani koen, että en ole maahanmuuttaja eli ”mamu” (en ole ulkomaalainen) enkä paluumuuttaja eli ”pamu” (en ikinä lähtenyt Suomesta ulkomaille), vaan ”mu”—globaali suomalainen, joka on määrätietoisesti valinnut muuton Suomeen! Veikkaan että meitä ei ole kovin montaa. Perheenä olemme nauttineet runsaslumisesta talvesta, Suomen puhtaudesta, järjestäytyneisyydestä sekä siitä, että TV ohjelmat näkyvät reaaliajassa (eikä netissä viiveellä, kuten Taiwanilla).

Väittelit Yhdysvalloissa katolilaisessa Fordham yliopistossa teologian tohtoriksi luterilaisesta missiologiasta. Mitä oivalluksia löysit missiologisen tutkintosi kautta?

Väitöskirjani otsikko on: Lähetys nousee Jumalan lupauksesta (Mission shaped by promise). Väitteeni on kolmiosainen: Jos evankeliumin perusluonne on lupaus, ja jos evankeliumin olemuksen tulisi ohjata lähetystä, niin silloinhan lähetyksenkin perusluonne ja -olemus perustuu lupaukseen. Kun tarkastelemme Jumalan lähetystä, kirkon lähetystä sekä kokonaisvaltaista lähetystyötä lupauksen näkökulmasta luulen, että se kirkastaa monia asioita, jotka ehkä muista näkökulmista eivät ilmene yhtä kirkkaasti. Jos Jumalan lupauksien voima kantaa meidän monenlaista ja monimuotoista lähetystyötä, niin silloin lähetys ja lähetystyö voidaan kokea lahjana. Silloin siihen osallistuminen on meille ilo ja riemu, eikä käskyn suorittamisen taakka. Toki lähetyskäsky on olemassa ja voimassa, mutta lupaus tuo korvaamattoman ainutlaatuisen myönteisen voiman, lohdutuksen, turvallisuuden ja rauhan Jumalan lähetyksen toteuttamiseen.

Mitä vahvuuksia tuot lähetysteologin tehtävään?

Tietysti runsas ja monipuolinen kansainvälinen kokemukseni on arvokas pääoma. Lähetyslapsen identiteetistä ja ajattelutavasta pystyn asettumaan ja ymmärtämään monia eri näkökulmia, niiden vahvuuksia sekä vajavaisuuksia. Uskon, että kysyn haastavia ja jopa uusia kysymyksiä, koska tulen tehtävääni ja Kirkkohallitukseen Suomen kontekstin ulkopuolelta, tuorein silmin. Monipuolinen työkokemukseni kirkon missiossa (lähetystyön tekijä, teologinen kouluttaja, seurakuntapastori, opiskelijapastori) on myös arvokasta.

Mitkä ovat mielestäsi nykypäivän lähetystyön haasteet ja mahdollisuudet?

Vähän riippuu mistä paikasta tai kohderyhmästä on kyse. Lähetysjärjestöjen taloudelliset paineet sekä lähtevien lähetystyöntekijöiden määrän lasku ovat todellisia haasteita. Yleisesti ottaen haasteet läntisellä pallonpuoliskolla ovat maallistuminen ja sekularisoitunut yhteiskunta. Tähän lisäisin vielä kristityn identiteetin epäselvyyden tai, tarkemmin sanottuna, itsestäänselvyyden. Kuten Dean Inserra toteaa: “Ihmiset, jotka sanovat olevansa kristittyjä, mutta joilta puuttuu ymmärrys evankeliumista, ovat todellinen haaste evankelioinnille.”

Kiteyttäisin näkemykseni näin—evankeliumin olemuksen, voiman ja moniulotteisuuden yhä syvempi pohtiminen, ymmärrys sekä viestittäminen ovat tärkein asia. Keskitytään tärkeimpään asiaan ja pidetään se tärkeimpänä! Mikä on tämän ”ristin hullutuksen” (I Kor. 1:18) merkitys minulle, yhteiskunnalleni ja maailmalle tänään? Miten Jumalan pelastava hulluus ja heikkous (I Kor. 1:25) aidosti kohtaa, terävästi haastaa ja yllättää nykyihmisen niin, että hän kuulee evankeliumin ”uutena” ja ”hyvänä” sanomana (”evankeliumi” sanan alkuperäinen merkitys)? Tässä riittää haasteita ja pohtimista lähetystyölle sekä ulkomailla että kotiseurakunnissamme.

Kristuksen evankeliumi ylittää ja hajottaa meille rakkaat luokittelut liberaaleihin, edistyksellisiin, konservatiiveihin tai johonkin muuhun.

Evankeliumi ei ole minkään yhden porukan omaisuutta, vaan ylittää ennakkoluulomme ja jatkuvasti yllättää ja haastaa meitä jokaista. Tästä muutama esimerkki. Kutsuuko evankeliumi ihmisiä katumuksen tekoon ja henkilökohtaiseen uskoon (konservatiivinen vakaumus) vai yhteiskunnalliseen ja globaaliin oikeudenmukaisuuteen (liberaali vakaumus)? Kyllä! Onko evankeliumilla selvä opillinen sisältö (konservatiivinen vakaumus) vai onko sillä vahva eettinen ulottuvuus (liberaali vakaumus)? Kyllä. Niin kuin Jumalan pyhyys ja toisaalta rakkaus ja armo kohtasivat Kristuksen ristillä, samoin evankeliumin voimalla (Room. 1:16) on aina henkilökohtainen (”hengellinen”) sekä yhteiskunnallinen (”maallinen”) ulottuvuus. Tätä kokonaisvaltainen lähetystyö tarkoittaa. Toivoisin että tällaisesta vakaumuksesta kirkossa voisimme yhdessä, nöyrästi ja toisin ajattelevia kunnioittaen, viedä Kristuksen ilosanomaa niille, jotka eivät ole sitä vielä kuulleet ja joilla on monenlaisia tarpeita.

Artikkeli Perheemme elämässä alkoi uusi vaihe: seikkailu Suomessa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.