Nalwamba aloitti puheensa henkilökohtaisella kuvauksella lapsuudestaan ja silloin saamistaan luontovaikutteista. Merkittävä oli isoäiti, joka kertoi luontoon liittyviä tarinoita. Puheen aloitus on väkevä. ”Kasvoin Sambian eteläosassa aikana, jolloin ihmisen jalanjälki vaikutti hyvin vähän ympäristöömme. Peruskoulussa kuuluin Chongololo-klubiin, kansalliseen lasten ohjelmaan luonnonsuojelun hyväksi, joka toi nuoreen mieleeni tietoisuuden siitä, että eläimillä ja muilla elävillä olennoilla, orgaanisilla ja epäorgaanisilla, on oikeus omaan ”tilaan”.

Isän äidin lumoavat tarinat vahvistivat kunnioituksen ja ihailun tunnetta luontoa kohtaan. Nykyisin on vaikeaa sivuuttaa kasvavaa luontokatoa. Joet ja purot, jotka olivat aikaisemmin puhtaita, ovat joko tukkeutuneet muovista ja mudasta tai kuivuneet metsien hävittämisen ja liiallisen laiduntamisen vuoksi. — Saastuminen ja metsien hävittäminen voiton tavoitteluun tähtäävän kansainvälisen ja paikallisen kaivosteollisuuden toimesta on ekologisen oikeudenmukaisuuden eksistentiaalinen kysymys.”

Ei ihme, että Nalwamba on tutkijanurallaan syventynyt afrikkalaisiin perinteisiin ja niiden välittämään luontokuvaan. Hän ammentaa niistä kirjoituksiinsa rohkeita näköaloja siihen, miten meidän kristillinen uskomme voisi olla vahvistamassa hyviä perinteitä ja miten voisimme käyttää profeetallista ääntä luonnon väärinkäyttöä ja arjen epäekologisia tapoja vastaan.

Lähetyskumppanuusneuvottelujen puheenvuorolle oli annettu aiheeksi Luominen muuttuvassa maisemassa.Aihe ammentaa lähtökohtansa kansainvälisestä keskustelusta, jossa kirkon tehtävää, missiota, on joitakin vuosia tarkasteltu jatkuvan muutoksen näkökulmasta. Nalwamba tuo tähän keskusteluun muistutuksen siitä, miten Jumala jatkuvasti luo uutta ja muuttaa maisemaa, eikä vain luonnon osalta. Miten jatkuva muutos muuttaa meitä ja yhteisöjämme ja toisaalta, miten me Jeesuksen seuraajina voimme omalta osaltamme olla myös muutoksen aikaansaajia myönteisellä tavalla?

Luomisoppi on vakaa pohja ja suhde luontoon pohjimmiltaan hengellinen

Luonnosta puhuttaessa ei voi sivuuttaa Raamatun luomiskertomuksia eikä kristillistä luomisoppia. Meillä on vahva juonne jo kristillisyyden ensimmäisiltä vuosisadoilta ajatella henkeä ja materiaa kahtiajakautuneesti niin, että henki on hyvää ja materia pahaa. Tällainen ajattelu on usein rampauttanut luontoon liittyvän teologian tekemisen, koska luontoa ei ole pidetty oleellisena. On keskitytty Jumalaan ja jumalasuhteeseen. Tätä kehitystä ei helpottanut modernismin tuoma usko ihmiseen ja tämän kykyihin hallita kaikkea. Jumalalle jäi teologiassakin helposti vain alkuunpanijan rooli.

Lähetystyön historiassa suhde luontoon on vaihdellut, mutta valitettavan usein se on ollut näkökulmaltaan lähes puhdasta hyväksikäyttöä. Alkuperäiskansojen luontosuhteeseen liittyviä perinteitä on pyritty järjestelmällisesti tuhoamaan ymmärtämättä, miten ne voisivatkaan hyödyttää kristillistä teologiaa ja kristittynä elämistä juuri niissä konteksteissa. (Creation Care in Christian Mission, toim. Kapya J. Kaoma 2015).

Kuzipa Nalwamban mukaan oppi luomisesta on perusta kristilliselle teologialle. Raamatun alkulehdiltä lähtien Jumalaa kutsutaan kaiken olevan luojana ja siitä käsin määrittyy myös omamme ja luomakunnan suhde Luojaan. ”Aikakaudella, jota leimaavat ennennäkemättömät ympäristölliset, kulttuuriset ja teknologiset muutokset, myös ymmärrystämme luomisesta on kehitettävä. Nämä ’uudet maisemat’, sekä kirjaimelliset että metaforiset, haastavat meidät tarkastelemaan ja laajentamaan teologisia pohdintojamme. Raamatun ajattomat totuudet on uudelleenarvioitava ja sovellettava näihin uusiin konteksteihin.” Kysymys on siitä, miten näissä uusissa maisemissa kirkon missionaarisuus toteutuu ajanmukaisella ja vaikuttavalla tavalla.

Luomisoppia on käytetty pitkälti puhuttaessa kaiken alusta. Lisäksi on voitu todeta, että Jumala luo jatkuvasti uutta, mutta vähemmälle pohdinnalle on jäänyt se, mitä tämä merkitsee kristityille ja kirkoille. Raamattukaan ei puhu luomisesta vain alkukertomusten yhteydessä, vaan luomiseen viitataan aina Uutta testamenttia myöten. Luomisoppi voisikin olla elävä ja dynaaminen osa kristillistä teologiaa. Se tarjoaa vakaan perustan ja toivon lähteen jatkuvasti muuttuvassa ja epävakaassa maailmassa. Luomisoppi muistuttaa meitä, ettei ”maailma ole sattuman tai kaaoksen tuote, vaan lahja rakastavalta Luojalta, joka jatkaa kaiken ylläpitämistä ja uudistamista”.

Raamatullisesta näkökulmasta viljelemisen ja varjelemisen käsky (1. Mooseksen kirja 2:15) merkitsee vastuuta maan hoitamisesta, sen eheyden säilyttämisestä ja sen kukoistamisen varmistamisesta. Tämä hoitovastuu ei ole vain käytännön velvollisuus, vaan myös hengellinen. Se heijastaa suhdettamme Luojaan. Kun epäonnistumme luomakunnan hoitamisessa ja vahingoitamme ympäristöä, häiritsemme myös suhdetta Jumalaan ja toisiimme.

Itselleni mielenkiintoisimpia Nalwamban esittämiä laajennuksia luomisopin käytölle ovat kohdat, joissa hän viittaa erilaisiin teknologioihin – tekoäly mukaan lukien – sekä kulttuureihin. Olemme jo pitkään puhuneet luonnon monimuotoisuudesta ja sen vaalimisen tärkeydestä. Nalwamban mukaan meidän pitäisi ajatella samoin myös teknisistä innovaatioista ja erilaisista kulttuureista. Kulttuurikin on Jumalan lahjaa ja siksi kulttuurinen monimuotoisuus on vaalimisen arvoista. Samalla meidän tulee säilyttää raamatullisuus ja profeetallinen ääni. Siellä, missä teknologia uhkaa elämää, on sanottava selkeästi ei. Samoin kaikkia kulttuurisia piirteitä on arvioitava sen mukaan, edistävätkö ne elämää vai sitovatko ja tuhoavat ne elämää ja sen monimuotoisuutta.

Onkin aiheellista kysyä, kuinka tervettä on ollut pyrkimys yhtenäiskulttuuriin tai nykyisin toisenlaisten kulttuurien torjuminen ”epäsuomalaisena”.

Postmodernismiakaan ei tarvitse torjua, muttei myöskään halata

Nalwamba käy lyhyesti läpi kulttuurisia ja teknologisia ”maisemia” ja esittää niiden suhteen mahdollisia teologisia suuntia. Kuten todettu, hän pitää erilaisia kulttuureja Jumalan luomistyön rikkautena. Siten ns. kontekstuaalisuus eli evankeliumin välittäminen kullekin kulttuurille ominaisilla tavoilla niin, että se tulee paremmin ymmärrettäväksi, on välttämätöntä. Kulttuurit ja niiden tavat eivät ole ”esteitä, jotka tulee voittaa, vaan ne voivat auttaa kirkkoa ymmärtämään paremmin itse evankeliumia”.

Luonnon hoitamisesta puhuessaan Nalwamba viittaa Ruth Padilla DeBorstin ajatuksiin. DeBorst on latinalaisamerikkalainen teologi, joka korostaa kokonaisvaltaista missiota ja vaikuttaa Lausanne liikkeen parissa. Hänen isänsä René Padilla on itseasiassa yksi kokonaisvaltaisen mission (integral mission) vahvimpia kehittäjiä. DeBorstin mukaan ”kokonaisvaltainen missio ja luomakunnan hoito ovat erottamattomia, erityisesti Latinalaisessa Amerikassa, missä kulttuurinen monimuotoisuus on tärkeä osa yhteisön elämää”.

Nalwamba puhuu myös tekoälystä ja muista innovaatioista, joiden äärellä meidän on muistutettava jokaisen yksilön arvosta. Jumalan työtovereina meitä kutsutaan käyttämään teknologisia kykyjämme tavoilla, jotka kunnioittavat Luojaa ja edistävät koko luomakunnan kukoistamista.

Oman lukunsa Nalwamba omistaa postmodernismille, joka ajattelusuuntana on usein haastanut kristinuskoa ja itse asiassa kaikkia maailmanselityksiä. Postmodernismi nähdään helposti kaikkea pirstaloivana ja suhteellistavana, joka ei pidä mitään asiaa pohjimmiltaan totena tai epätotena.

Nalwamban mukaan voimmekin lähestyä tätä ajattelutapaa liittoutumalla. ”Voimme omaksua postmodernin monimuotoisuuden ja pluralismin tuomalla esiin raamatullisten luomiskertomusten rikkauden ja moninaisuuden. Esimerkiksi ensimmäisen Mooseksen kirjan kaksi luomiskertomusta tarjoavat erilaisia, mutta toisiaan täydentäviä näkökulmia Jumalan luovaan työhön. Ne muistuttavat meitä siitä, että luominen on monitasoinen ja salaperäinen todellisuus, jota ei voida täysin vangita yhdellä kertomuksella.”

Omista perinteistämme ammentava teologia auttaa kehittämään luontosuhdetta ja vahvistaa missionaarisuutta

Eripuolilla maailmaa on tehty mielenkiintoista tutkimusta ja kokeiluja oppimalla paikallisista perinteistä ja soveltamalla niitä kristilliseen teologiaan. Tai pitäisikö sanoa, että teologiaa on luotu uudella tavalla, kun on opittu ymmärtämään paikallisten perinteitten arvoa suhteessa luontoon. Lähetyskumppanuusneuvottelujen aikana käydyssä paneelissa Nalwamba toi esiin muiden alkuperäiskansojen ohella maamme saamelaisten vahvan panoksen ekumeenisissa keskusteluissa. Mitä kaikkea me voisimmekaan oppia heiltä?

Etelä-Amerikassa ja eteläisessä Afrikassa on tehty jo runsaasti teologista tutkimusta paikallisista perinteistä ja alkuperäiskansojen luontokäsityksistä. Näitä on myös tuotu vahvistamaan kirkkojen ääntä, kun ne puhuvat luonnon monimuotoisuuden puolesta ja käyttävät myös kriittisiä puheenvuoroja silloin, kun luonto tai kulttuurit ovat uhattuna.

Globaali kirkko joutuu käsittelemään jatkuvasti muuttuvaa todellisuutta. Yhdessä löydetyt oivallukset ovat ratkaisevia lähetystyön kehittämisessä evankeliumille uskollisena ja kuitenkin jatkuvasti ajanmukaisena.

Nalwamba viittaa vielä Andrew Wallsin (edesmennyt brittiläinen lähetyshistorioitsija) ajatukseen, jossa hän kuvaa jännitettä ”alkuperäisyysperiaatteen” ja ”vaeltajaperiaatteen” välillä: Alkuperäisyysperiaate mahdollistaa evankeliumin juurtumisen erilaisiin kulttuureihin (eli muuttuvissa maisemissa), kun taas vaeltajaperiaate muistuttaa kristittyjä heidän lopullisesta uskollisuudestaan Kristukselle yli minkään kulttuurisen identiteetin (Walls, The Missionary Movement in Christian History).

Kristus-keskeisyys ja luonto mission toteuttajana

Omassa kirkossamme puhutaan usein Kristus-keskeisyydestä. Ekoteologiassakin se on oleellinen näkökulma. Uuden testamentin mukaan Kristus on ollut mukana jo luomisen aamussa ja hänellä on kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Häneen ankkuroituu koko luomakunnan vapautus synnin ja kuoleman vallasta. Siten luomisuskomme on vahvasti myös uskoa Kristukseen.

Esimerkkinä voisi olla vaikkapa fransiskaaninen perinne, jossa puutarhan hoitaminen ei liity vain luontoon tai luonnon antimista nauttimiseen (hyödyntämiseen). Puutarhanhoito on samalla sen muistamista, että se kuten mekin, olemme Kristuksessa luotuja. Luonnosta huolehtiminen on jumalasuhteen hoitamista. Luonto puhuu Luojastaan ja pitää meistä huolta.

Kirkkomme ympäristödiplomi ja hiilineutraali kirkko -tavoite ovat tärkeitä välineitä, kun teemme käytännön työtä luonnon hyväksi. Molemmissa keskitytään vahvasti käytänteisiin ja käytännön tavoitteisiin. Siinä on niiden vahvuus. Toisaalta nekään eivät ole tuoneet mukanaan sellaista teologista työskentelyä, joka auttaisi meitä hahmottamaan omia perinteitämme (saamelaisuus mukaan lukien) ja löytämään Kristus-keskeisyyden merkityksen myös luontosuhteessamme.

Onneksi maailmanlaajan kirkon äänet alkavat kuulua myös meillä.

Kuzipa Nalwamban puhe englanniksi:  Creation in Changing Landscapes

Kuzipa Nalwamban puheen tallenne (myös suom. tekstitys); Creation in Changing Landscapes

Kirkon lähetyskumppanuusneuvottelujen sivuilla voi lukea kaikki pääpuheenvuorot ja niiden kommentointipuheet tai katsoa ne videotallenteena.

Artikkeli Luonto toteuttaa Jumalan missiota julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Surettaa hirveästi, jos tulevat sukupolvet eivät näe enää norsua. Jos se on kuollut sukupuuttoon ja on vain museossa, niin kuin dinosaurukset. Sellainen riski on olemassa, ja olisihan se suunnaton menetys. Niin ihana, valtava eläin!

Norsut ovat tietysti vain yksi esimerkki lajikadosta, josta Kotiaho on lupautunut kertomaan.

Ilmiön mittakaavaa voi kirkastaa vaikkapa kurkkaamalla netissä osoitteeseen iucnredlist.org. Luonnon monimuotoisuutta seuraavalla kansainvälisellä ”punaisella listalla ” on tällä hetkellä yli 38 000 uhanalaista lajia: eläimiä, kasveja ja sieniä.

Ja kadon keskellä suurta osaa lajeista ei ole vielä löydettykään, Kotiaho jatkaa. Niin tuntematon maapallo meille on.

Mutta palataan vielä aivan alkuun.

– Elämähän on syntynyt tälle planeetalle vain kerran, Kotiaho toteaa.

– Sen jälkeen se on jatkuvasti moninaistunut, sukupolvesta toiseen siirtyvänä elämän ketjuna. Tätä ketjua voi kuvata myös elämänpuuna, jossa kaikki lajit ovat toisiinsa yhteydessä. Luonnon monimuotoisuus on siis elämä sen kaikissa eri muodoissa.

Kokonaisen eliölajin – kuten norsun – lopullinen katoaminen alkaa ensin yksilöiden menettämisellä.

– Populaatiot pienentyvät, kun niiden jäseniä harvennetaan tai resursseja vähennetään. Suurin osa Suomenkin luontokadosta on sitä, että me ihmiset otamme lisää elinympäristöjä käyttöömme ja vähennämme samalla muiden lajien resursseja, Kotiaho taustoittaa.

– Esimerkiksi metsien lahopuu on 4000–5000 lajin elinehto: kun talousmetsästä viedään pois 90 prosenttia lahopuusta, sitä käyttävien lajien yksilöt vähenevät saman verran.

Ja kun yksilöitä ajan myötä häviää tarpeeksi, hiljalleen sammuu koko laji.

Lajeja maapallolta katoaa Kotiahon mukaan tällä hetkellä jopa tuhat kertaa nopeammin kuin historiallisesti. Syitä on useita: massiivinen maankäyttö, ilmastonmuutos, saasteet, haitalliset vieraslajit, eläinkantojen suora hyödyntäminen.

Joka tapauksessa katse kääntyy aina samaan suuntaan: ihmiseen.

– Ajattelen, että olemme kaikki yhteydessä toisiimme. Siksi tulee mieleen moraalinen kysymys: koska meillä ihmisillä on sääntöjä, kuten älä tapa, miksi sallimme muiden lajien hävittämisen tuosta vain? Vaikka ne ovat samaa alkuperää kuin ihminen?

On aika soittaa teologille.

Helsingin yliopiston tutkija Noora Koivulahti pohtii tekeillä olevassa väitöskirjassaan eläinten ja ihmisten oikeuksien moraalisia perusteita. Millaisia näkökulmia kristillinen etiikka tarjoaa armottomaan lajikatoon?

– Ihmisen toiminnan aiheuttama eläinten lajikato ja elinympäristöjen tuhoutuminen ei ollut kovin akuutti epäkohta kristinuskon syntyaikoina, Koivulahti aloittaa.

– Mutta jos kysymystä mietitään laajemmin ihmiskunnan pahuuden ongelmana, tai pohditaan miksi ihmiset toimivat yksilöinä ja yhteisöinä vastoin omia etujaan, silloin kristinuskolla on aiheeseen pitkä perinne.

Eläimet sinänsä ovat Koivulahden mukaan kulkeneet kristinuskon traditiossa mukana monin eri tavoin: Raamatun teksteissä, pyhimyskertomuksissa ja eläintarinoissa, joihin sisältyy jokin moraalinen opetus.

– Kristilliseen perinteeseen liittyy vahvasti muun muassa kuvailu ihmisten ja eläinten välisestä harmoniasta. Esimerkiksi Jesajan kirjassa kuvataan Jumalan ja rauhan valtakuntaa nimenomaan eläinten kautta. Susi kulkee karitsan kanssa ja vasikka ja leijonanpentu syövät yhdessä, pikkupoika paimenena.

Kuvaukset liittyvät alkuperäisen, luotujen välisen sopusoinnun muistamiseen, ja toisaalta tulevan Jumalan valtakunnan ja rauhanomaisen elämän odotukseen, Koivulahti kertoo.

– Mutta ei niissä oleteta, että vastaavaa pystyisi tässä maailmassa toteuttamaan.

Onpa kristillistä aatemaailmaa määrittänyt osin myös vahva henkisen ja materiaalisen, rationaalisen ja irrationaalisen sekä tämän ja tuon puoleisen erottelu, joka on saattanut johtaa aineellisen todellisuuden väheksymiseen.

– Meidän pitäisi kuitenkin ymmärtää pitää pyhänä sitäkin, mikä on tässä maailmassa, Koivulahti toteaa.

Viime vuosina maailmalta onkin kuulunut myös kristittyjen painavia puheenvuoroja kärsivän luomakunnan puolesta.

1,25 miljardin jäsenen katolisen kirkon hengellinen johtaja paavi Franciscus julkaisi vuonna 2015 kiertokirjeen Laudato si’ (Ole ylistetty), jossa hän puhuu ihmis- ja luomakunnasta universaalina perheenä ja kutsuu planeetan ihmisiä ”ekologiseen kääntymykseen”.

Ortodoksisen kirkon ekumeeninen patriarkka Bartolomeos nimittää luonnon riistokäyttöä suorasukaisesti synniksi. Koska maailma on Luojan luoma, on sen suojeleminenkin patriarkasta lähtökohtaisesti uskonnollinen ja eettinen, ei poliittinen, teknologinen tai taloudellinen kysymys.

Noora Koivulahden tutkimat teologit, kuten Oxfordin eläineettisen keskuksen perustaja Andrew Linzey ja Chesterin yliopiston etiikan professori David Clough, ovat tuoneet uusia näkökulmia erityisesti eläinten oikeuksia koskevaan akateemiseen keskusteluun.

– Eläinten radikaali välineellistäminen ja siitä seuraava paha edellyttävät uskoa täysin ihmiskeskeiseen Jumalaan, joka on luonut muunlaisen elämän vain ihmisen tarpeiden täyttämiseksi. Tämä ajatus on monelle eläinteologille mahdoton, hän tiivistää.

Suomessa vastaavia avauksia on kuulunut niukemmin.

– Aika hiljaista on ollut, vahvistaa Koivulahti.

Luterilaisella kirkolla on kyllä oma energia- ja ilmastostrategiansa sekä selkeä tavoite: hiilineutraali kirkko vuoteen 2030 mennessä. Myös Jyväskylän seurakunta on sitoutunut tavoitteeseen ympäristöohjelmansa kautta.

Mutta esimerkiksi lajikadosta ja eläinten oikeuksista on instituutiotasolla puhuttu melko vähän.

– Ympäristökysymykset ovat kirkolle ylipäänsä haastava aihe, koska jäsenten parissa on niistä isoja käytännön erimielisyyksiä, täydentää ympäristötutkija, teologi Panu Pihkala.

– Ja tämä eläinkysymys on vielä haastavampi, joten siitä on useimmiten vaiettu. Edes kirkon yleiset ympäristöteologiset asiakirjat eivät käsittele eläimiin liittyviä kysymyksiä juurikaan, eivätkä ne myöskään keskivertoseurakunnan elämässä tai toiminnassa hirveän paljon näy.

Päästäänköhän tänä talvena hiihtämään? Kuullaankohan mökkijärvellä ensi kesänäkin kuikan huuto?

Niin ilmastonmuutoksen kuin sukupuuttojenkin merkitys konkretisoituu usein vasta siinä vaiheessa, kun asiaa miettii jonkin itselle tärkeän menetyksenä.

Kurjaltahan se tuntuu.

Ympäristöahdistusta tutkineen Panu Pihkalan mielestä kristillisellä katsomuksella olisi paljonkin annettavaa myös lajikadon ja ilmastokriisin aikakaudella elävälle nykyihmiselle.

– Kristillisen maailmankatsomuksen ytimessä on äärimmäisen vahva välittämisen eetos. Lähimmäisen rakastaminen, jonka yhä useammat kristityt ulottavat koko luomakuntaan. Se voi motivoida toimimaan ja ilmetä myötätuntona toisten ihmisten vaikeita tunteita kohtaan.

Kärsimyksen ja kuolevaisuuden kohtaamisessa kirkolla on pitkä perinne muun muassa sielunhoidon, diakoniatyön ja hautauspalveluiden kautta.

– Kristinuskon ydinkertomuksiin Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta liittyy oleellisesti surun, pelon, ahdistuksen ja syyllisyyden ilmapiiri, mutta toisaalta myös toivon sanoma, anteeksianto ja armo, Pihkala jatkaa.

Aivan ensiksi kristityiltä vaaditaan yksilöinä ja yhteisöinä oman toiminnan ja ympäristöahdistusta koskevien asenteiden totuudenmukaista arviointia, sanoo Pihkala.

– Mutta parhaimmillaan kristillisen arvomaailman pohjalta voidaan hyvin iloita iloitsevien kanssa ja itkeä itkevien kanssa. Siis kohdata aidosti myös ihmisten ympäristösuru, pelko, viha, syyllisyys ja kaikki muutkin tunteet.

Kuvassa
 
Oranki (Äärimmäisen uhanalainen)

Indonesian ja Malesian sademetsissä asuva älykäs ihmisen lähisukulainen, joka elää luonnossa keskimäärin 40-vuotiaaksi. Urosorangit ovat yksineläjiä. Naaras saa ensimmäisen poikasensa noin 15-vuotiaana, ja kasvattaa ja opastaa poikasta jopa 6–7 vuotta. Ruokavalioon kuuluu hedelmien lisäksi versoja, munia ja hyönteisiä. Viettää suuren osan ajastaan puissa – nimi ”orangutan” tarkoittaa metsän ihmistä. 

Syitä uhanalaisuuteen: erityisesti palmuöljyn viljelyyn liittyvä sademetsäkato, salametsästys. 

Pussihukka (Hävinnyt) 

Australiassa Tasmanian saarella elänyt pussieläin, joka muistutti ulkonäöltään sutta ja väritykseltään tiikeriä. Eli pääasiassa yksin, pareittain tai pienissä perhekunnissa metsä- ja nurmimaastossa. Emo kantoi poikasia kengurun tapaan pussissaan ensimmäiset elinkuukaudet. Painoi aikuisena 15–25 kg, ääntelyn kerrotaan muistuttaneen yskivää haukuntaa. Elintavoista luonnossa tiedetään vähän, viimeinen yksilö kuoli eläintarhassa vuonna 1936.  

Syitä sukupuuttoon: metsästäminen. 

Jääkarhu (Vaarantunut) 

Karhujen heimoon kuuluva arktisen alueen asukas ja maailman suurin maalla – tai jäällä – elävä lihansyöjä. Uroskarhu voi painaa jopa 800 kg. Raskaana oleva naaras rakentaa lumeen luolan, jossa synnyttää keskimäärin kaksi pientä, alle puolikiloista pentua. Pennut pysyvät emon lähellä usean vuoden ajan. Aikuinen karhu metsästää jäätiköllä ja syö pääasiassa hylkeitä, kesäisin sinnittelee rasvavaraston avulla. Supersopeutuja, joka voi vaeltaa tai uida satoja kilometrejä. 

Syitä vaarantumiseen: nopea ilmastonmuutos.

Hömötiainen (Suomessa erittäin uhanalainen)

Lintulautojen ja talviruokintapaikkojen tuttu vieras elää havu- ja sekametsissä eri puolilla Suomea, Eurooppaa ja Aasiaa. Pääsääntöisesti paikkalintu, mutta ajoittain nuoret yksilöt lähtevät vaeltamaan kohti etelää. Kaivaa pienellä nokallaan pehmeään lahopuuhun pesäkolon, jonne munii keskimäärin kahdeksan munaa. Molemmat vanhemmat ruokkivat poikasia. Ravintona hyönteiset, siemenet ja marjat. 

Syitä uhanalaisuuteen: vanhojen metsien väheneminen.

Ankerias (Äärimmäisen uhanalainen)

Sinnikäs, salaperäinen kala, joka kutee Atlantin syvissä vesissä eikä lisäänny vangittuna lainkaan. Matkaa tuhansia kilometrejä Euroopan rannikoille, jokiin ja järviin. Elää luonnossa noin 30-vuotiaaksi, muuttaa useita kertoja muotoaan ja valitsee sukupuolensa. Pohjakala, joka syö muun muassa äyriäisiä ja muiden kalojen raatoja, mutta lopettaa syömisen kokonaan tultuaan sukukypsäksi. Ennen kuolemaansa palaa Sargassomerelle lisääntymään. 

Syitä uhanalaisuuteen: jokien patoaminen, ylikalastus.  

Siivetönruokki (Hävinnyt) 

Pingviininnäköinen ja -kaltainen iso merilintu, joka eli pohjoisen pallonpuoliskon saarilla. Tynkäsiipinen, taitava uimari. Asui suurissa, pysyvissä yhdyskunnissa rannan läheisyydessä ja söi kalaa. Muni yhden munan vuodessa. Viimeinen pari tapettiin Islannin rannikon läheisyydessä vuonna 1844 pesältään hautomasta munaansa, viimeinen elävä yksilö nähtiin vuonna 1852 Newfoundlandin edustalla. 

Syitä sukupuuttoon: saalistaminen lihan ja untuvien vuoksi sekä näytteiksi museoihin.

Ruusuruohomaamehiläinen (Taantuva, ei vielä uhanalainen) 
 
Yksin erakkona elävä maamehiläinen, joka käyttää ravintonaan vain ruusuruohon mettä ja siitepölyä. Ei tuota hunajaa. Naaras kaivaa pesäluolaston paljaaseen hiekkaan ja laskee jokaisen haaran perälle yhden munan, kaikkiaan 5–10 munaa. Ruokkii toukat kokoamalla munien luokse siitepölyä odottamaan kuoriutumista. 

Syitä taantumiseen: niittyjen ja ketojen väheneminen, hyönteismyrkyt. 
 
Lähteet: Luonnonsuojelubiologian lehtori Panu Halme, Wikipedia, IUCN Red List of Threatened Species, Juha Kauppinen: Monimuotoisuus (2019) 

Artikkeli Kohtalona katoaminen? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Pölyttäjiä ei ole hirveästi tänä keväänä näkynyt, mutta kyllä täällä muutama pörriäinen on hommissa, raportoi Enonkosken luostariyhteisön pappi Pauliina Kainulainen tyytyväisenä luostarin linnunlauluiselta pihalta.

Kainulainen on työskennellyt Enonkosken Ihamaniemellä sijaitsevassa luterilaisessa luostarissa vuodesta 2018. Luostarissa ei ole pysyvää asuinyhteisöä, vaan se ottaa vastaan vierailijoita eri pituisiksi ajoiksi, retriitteihin ja talkoolaisiksi.

– Tai muuten vain käymään, lyhyestikin. Tänne tulijat ovat usein vaeltajia, hengellisiä etsijöitä, joissa on herännyt syvyyden ja sisäisen matkan kulkemisen kaipuu. Siihen he hakevat eri tavoin tukea, Kainulainen kertoo.

Mutta palataan vielä pörriäisiin. Viime vuosikymmeninä romahtanut pölyttäjähyönteisten määrä on yksi esimerkki maail­manlaajuisesta ekosysteemien luhistumisesta, joka myös Kainulaista murehduttaa.

Metsien ja järvien maisemissa Pohjois-Savossa varttunut Kainulainen piti luontoa jo lapsena pyhänä. Käsitys ei ole aikuisena muuttunut, ja nykyään hänet tunnetaan yhtenä Suomen keskeisimpänä ekoteologisena ajattelijana.

– Ekoteologiassa ollaan valmiita näkemään myös kristinuskon varjoja. Sitä, kuinka kristillinen usko on osaltaan vaikuttanut tähän luonnosta vieraantumiseen, josta kärsimme. Toinen hyvin tärkeä puoli on se, mitä myönteistä perinteestämme ja uskostamme löytyy, sellaista mikä voi auttaa meitä parantamaan nyrjähtäneen luontosuhteemme.

Kainulainen on itse ollut pitkään kiinnostunut erityisesti ”syvän hengellisyyden” merkityksestä.

– Ajattelen, että pysyvät muutokset kohti yksinkertaisempaa, kohtuullisempaa ja toivottavasti myös onnellisempaa elämää lähtevät ihmisen mielen ja sydämen syvätasolta. Mielenmuutos, sehän oli myös Jeesuksen julistuksen ydintä.

Vaikka luomakunnan tila on onneton, Kainulainen ei mielellään astu moraalin alueelle.

– Sillekin on paikkansa, mutta mielenmuutos on laajempi juttu. Siinä kysymys kuuluu, kuinka ihmisen mieli voi vapautua vaikkapa pelkoihin ja huoliin käpertymisestä. Monen ongelman perusjuuri on pelko siitä, mitä muut ajattelevat.

Kainulaisen näkemys mielenmuutoksesta kulkee syvällä kristillisen mystiikan traditiossa.

– Hiljainen rukous sekä mielenmuutos ymmärrettynä tienä kohti sisäistä vapautta ovat mielestäni hienoja mahdollisuuksia, varsinkin tässä meidän ajassa. Jos ihminen kaipaa uudistumista, tukena on vuosituhantinen sisäisen tien perinne. Sitä ei ehkä aina tiedetä, hän pohtii.

Hiljaisella rukouksella on Kainulaisen mukaan usein suora yhteys myös käytännön tekoihin.

– Se ei ole vain mukavaa fiilistelyä tuohuksen valossa. Hiljaisuudessa ihminen johdatetaan toimintaan, mikä se asia sitten kenellekin on. Hiljainen rukous, elämän erilaiset valinnat ja kamppailu oikeudenmukaisemman maailman puolesta kulkevat käsi kädessä.

Jos tuohuksesi ovat lopussa ja matka luostariin liian pitkä, eipä hätää. Kainulainen ajattelee, että myös monissa aivan tutuissa toimissa voi hyvin hiljentyä ja kokea syvää hengellisyyttä.

Kirjoissaan hän on hahmotellut suomalaiseen elämänpiiriin sopivaa teologiaa, joka ammentaa vanhasta, suomalais-ugrilaisesta maailmankatsomuksesta. Siihen liittyvät vahvasti muun muassa ihmisen kokonaisvaltaisuus ja luontosuhde.

– Esimerkiksi marjametsässä vaeltelu ja saunominen ovat minulle, ja lukemattomille muille suomalaisille, tuttuja hiljentymisen paikkoja ja yhteyksiä ikivanhaan sielunkerrostumaamme. Monelle myös kalastus tai pilkkiminen kevätjäillä, jossa istutaan tuntikausia hiljaa, ovat selvästi tällaisia kotoperäisiä mietiskelyn muotoja, hän nauraa.

– Minusta me suomalaiset olemme pohjimmiltamme vähän erilaisia eurooppalaisia. Länsimaisessa filosofiassa keskitytään yleensä vahvasti mieleen ja järkeen. ”Ajattelen, olen siis olemassa”. Kotoperäinen ajattelumme on kokonaisempaa.

Kainulainen myöntää, että avara pohdiskelu on johtanut teologin ajoittain myös kirkkoa ja kristinuskoa koskeviin kriiseihin. Yksi keskeinen syy, miksi hän pitää edelleen kirkosta kiinni, liittyy juuri kristillisen mystiikan kiehtovaan ja merkittävään syväuomaan.

– Ja miksi sitten kristinusko? Jeesuksen persoona on minulle vain niin ohittamattoman tärkeä. Löydän hänen elämästään ja opetuksistaan aina uutta.

Viimeisimmän kirjansa kirjoitusprosessin myötä Kainulainen kertoo ajatelleensa Jeesusta erityisesti viisausperinteen ja kokonaisvaltaisen rukouksen opettajana. Lisäksi, Kainulainen uskoo, myös Jeesus oli järvi-ihminen.

– Hän selvästikin rakasti Genesaretinjärveä ja sen kauneutta! Evankeliumeista käy muutenkin ilmi, että Jeesus hakeutui usein luontoon, joko kohtaamaan ihmisiä tai yksin hiljentymään. Se ainakin on monille suomalaisille tuttua.

Kurjet huutavat jossakin kaukana ja Kainulainen pysähtyy kuuntelemaan. Luostarissa on vielä hiljaista, mutta kesäkauden toimintaa ollaan aution koronakevään jälkeen jo vähitellen aloittelemassa.

Kainulainen kertoo kokeneensa alkavan kesän erityisen vaikuttavana, kenties juuri erikoisen kevään vuoksi.

– Vaikka onhan tämä muutenkin aina ihmeellinen vuodenaika, kun kaikki on niin uutta ja tuoretta. Kesä on runsas aika nähdä kauneutta, hän toteaa.

– Mutta ei minulla ole yhtä suosikkivuodenaikaa ylitse muiden. Nautin tästä dramaattisesta vaihtelusta ja suren jos se menetetään. Toistaiseksi meillä kuitenkin on kaikki erilaiset vuodenajat rikkautena – ja kaikki mitä yritän ekoteologian saralla tehdä, on kamppailua sen puolesta, että niin olisi jatkossakin.

Enonkosken luostari

Vuonna 1994 perustettu Enonkosken luostari on Enonkoskella Ihamaniemen kylässä sijaitseva evankelis-luterilainen luostari ja Enonkosken luterilaisen luostariyhteisön keskuspaikka. Se toimii Mikkelin hiippakunnan alaisuudessa ja yhteistyössä Enonkosken kappeliseurakunnan kanssa. Luostariyhteisöä määrittää hiljaisuus ja yksinkertainen elämäntapa, mutta luostarissa ei ole perinteisiä sääntöjä, kuten katolisissa ja ortodoksisissa luostareissa. 

Katso lisää: luostariyhteiso.fi

Artikkeli Vuodenaikojen puolustaja julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Läntisen valistuksen aikaansaama mekanistinen maailmankatsomus, missä luonto on ikään kuin kone, on johtanut teknologiseen ajatteluun ja puhe ”luonnonvaroista” korostaa ihmisen hyötyä. Tämä näkyy myös seurakuntien talouspainotteisena suhtautumisena luontoon.

Voimakas kaupungistuminen on tuonut monia hyviä asioita, mutta virtuaalitodellisuus ja koneympäristössä eläminen ovat lisänneet etääntymistä luonnosta. – Luontosuhteella on pitkät juuret, metsä oli vuosisatoja sitten myönteinen koti ja turvapaikka. Miksi käymme nyt karua kamppailua sitä vastaan?

LUOMAKUNTA on pyhä ja Jumala siinä läheisesti läsnä. Tämän kristinuskoon perimmiltään kuuluvan hienon löydön Kainulainen haluaa tuoda takaisin elämäämme. Sen myötä voivat palata kohtuuden taju ja rajat, jotka ovat hävinneet mielenmaisemastamme.

Ekologisen kriisissä hengellinen syvätason ajattelu on välttämätöntä. Pureutuminen kulutuksen juurisyihin selkeyttää, miksi kulutuksesta irtautuminen on vaikeaa. Mukavuudenhalu aiheuttaa pelkoa ja varmistelua. Kainulainen esittää ratkaisuksi mietiskelevää rukousta.
– Perusajatuksena on päästää irti huolesta ja pelosta. Tällöin ihminen vapautuu sisäisestä tarpeesta vertailla ja varmistella tulevaisuuttaan. Hän alkaa elää yksinkertaista ja kohtuullista elämää, eikä lamaannu esimerkiksi ilmastoahdistuksen vuoksi.

Ahdistus luonnosta, eläimistä ja ilmastosta ei itsessään riitä, vaan pitää löytää apuvälineet ja yhteys syvempään ulottuvuuteen. Hiljainen rukous tuo elämään iloa ja voimaa muutokseen. Rukous toimii samalla mielikuvituksen lähteenä nykyistä parempaan kohtuuden kulttuuriin.
– Tällainen rukous muuttaa ihmistä ja vie häntä johonkin uuteen.

KAINULAISEN mukaan tehokkaalle metsänhakkuusysteemille on olemassa vaihtoehtoja, jos niitä on halu oikeasti löytää. Hän vetoaa asiassa yksityisomistajien ohella seurakuntiin ja kuntiin.
– Jatkuvapeitteinen kasvatus on mahdollinen vaihtoehto myös taloudellisesti. Sen myötä metsän monimuotoisuus sekä metsäkanalintujen ja metsämarjojen kanta pelastuu.

Omaa suhdettaan luontoon Kainulainen kuvaa käytännönläheiseksi. Marjastus on hänelle suoranainen intohimo, joka tarjoaa lähes meditatiivisia elämyksiä. Päiväkirjamerkinnät Pohjois-Savon aikaisesta lapsuudesta vahvistavat varhaisen innostuksen luontoon.
– Olin kirjoittanut päiväkirjaani, että luonnossa minulla on pyhä paikka. Tuo pyhyyden taju on säilynyt mielessäni aina.

Kainulainen on tutkinut paljon ekologisia aiheita, joista hän väitteli tohtoriksi vuonna 2005. Ekoteologi on nimikkeenä epävirallinen, mutta kertoo hänen erityiskiinnostuksestaan luontoon kristillisyyden ja hengellisyyden kautta.
– Ylikulutus ja luonnon tasapainon vaaliminen ovat teologinen kysymys. Filosofia ja teologia voivat auttaa luontosuhteen korjaamisessa.

Työssään Enonkosken luostariyhteisössä hän pääsee toteuttamaan kohtuullisuutta ja pitämään hiljaisen rukouksen ajatusta yllä. Kristillinen usko sisältää hänestä vahvan meditaation ja mietiskelyn perinteen.

Artikkeli Mietiskelevällä rukouksella irti kulutusahdistuksesta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kaikki alkaa siitä, että on autiota ja tyhjää. Vain Jumalan henki liikkuu syvien vetten päällä pimeydessä. Ja sitten tulee valo.

Jos oikein tarkkoja ollaan, luomiskertomuksia on kaksi. Ensimmäinen kertoo maailman luomisesta kuudessa päivässä. Toinen kuvaa tapahtumia vähän eri järjestyksessä ja ihmisen suhdetta luomakuntaan ja Jumalaan.

– Luomiskertomukset ovat ikivanhoja selityksiä maailman synnystä, jotka on kirjattu muistiin vasta paljon myöhemmin. Vaikka niissä kuvataan ikiaikaista kokemisen tapaa, niillä on viestinsä kaikkina aikoina, sanoo ekoteologiaan perehtynyt tutkija ja pappi Pauliina Kainulainen.

Luomiskertomukset ovat ikivanhoja selityksiä maailman synnystä, jotka on kirjattu muistiin vasta paljon myöhemmin.

Syvyydessä on luovuuden lähde

Luomiskertomukset ovat Kainulaisen mukaan uskon muinaista kieltä, jota ei pidä suoraan rinnastaa moderniin luonnontieteen kieleen. Yllättäviä yhtäläisyyksiäkin on: alussa on vesi, ja sitten alkaa pikkuhiljaa kehittyä yhä monimutkaisempia elämänmuotoja.

– Mielestäni voi hyvin arvostaa molempia käsityksiä elämän synnystä ja kehityksestä. Raamatun äärellä lukijan tehtävänä on kysyä kertomuksen merkitystä.

On arvioitu, että ensimmäinen luomiskertomus on kirjoitettu 400-luvulla eKr. ja toinen 800- tai 900-luvulla eKr.

Raamatun alkukertomuksissa on yhtäläisyyksiä muun muassa sumerilaisten ja babylonialaisten luomismyyttien kanssa, kuten alkukaaos, vesi sekä ihmisen luominen maasta.

– Erojakin on. Raamatun luomiskertomus ei ole väkivaltainen eivätkä luomakunnan osat ole itsessään jumalia, vaan Jumala luo kaiken. Kiinnostavaa on se, kuinka syvyys ja kaaos ovat luomisen edellytys. Siksi myöskään ihmismielen syvyyksiä ei tarvitse pelätä.

Syvyys ja kaaos ovat luomisen edellytys. Siksi myöskään ihmismielen syvyyksiä ei tarvitse pelätä.

Kunnioituksesta seuraa rajan taju

Kainulaisen mielestä Raamatun kuvausta maailman luomisesta on usein tulkittu liian ihmiskeskeisesti.  Kertomuksen huipentuma ei ole ihmisen vaan lepopäivän luominen. Ihmisen yhteys maahan ja luontoon on perustavanlaatuinen, sillä hänet luotiin tomusta samana päivänä kuin maaeläimet.

– Tämä on todella ajankohtainen näkökulma nyt, kun puhutaan ekologisesta kriisistä, eläinten kohtelusta ja luonnon monimuotoisuuden vähenemisestä.

Toisen luomiskertomuksen mukaan Jumala asetti ihmisen viljelemään ja varjelemaan maata. Tämän tasapainoisen kumppanuuden hakeminen on nyt ajankohtaisempaa kuin koskaan.

Raamattu korostaa luomakunnan itseisarvoa ja Jumalan läsnäoloa kaikessa luodussa. Luonto on pyhä, mutta ei itsessään jumalallinen.

– Meidän tulisi tietoisesti irrottautua siitä ajatuksesta, että ihmisellä on rajaton valta käyttää hyväkseen luomakuntaa. Kun ymmärtää luonnon pyhyyden, siitä seuraa kunnioitus ja rajan taju.

Luomiskertomus antaa luvan myös iloon ja nautintoon. Jumala näki, että luomistyö oli hyvä. Ihminen saa liikkua luonnossa, etsiä siitä lohtua ja kiittää.

– Uuden testamentin valossa luomisen aamu rinnastuu kauniisti ylösnousemuksen aamuun. On äärettömän toivoa antava ajatus, että Jumala pystyy kumoamaan kaikki tuhoavat voimat, kuolevaisuuden ja katoavaisuuden.

Kun ymmärtää luonnon pyhyyden, siitä seuraa kunnioitus ja rajan taju.

Artikkeli Luomiskertomus juhlii luomakunnan pyhyyttä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Entä jos Pyhä kirja olisi kirjoitettu Suomessa, ja Jeesus olisi hakenut vertauksensa kuusessa keinuttelevia oravia katsellen – mitä Jeesus olisi sanonut?

– Hän oli vertausten mestari, joten en lähde keksimään, mitä hän sanoisi, ekoteologi Pauliina Kainulainen toppuuttelee.

– Mutta ehkä hän saattaisi sanoa, että katsokaa pihlajaa ja haapaa. Niitä pidetään roskapuina, mutta ne ovat kaikkein tärkeimpiä kokonaisuuden kannalta.

Haapa havisee monimuotoisuutta

Kainulaiselle ne ovat metsän läheisimmät puut. Pihlaja on kaunis kaikkina vuodenaikoina, ja se on suomalaisille pyhä pihapuu. Pyhät on pihlajat pihalla, pyhät oksat pihlajissa, pyhät lehvät oksasilla, marjaset sitäi pyhemmät, lukee Kalevalassakin.

– Eniten ilahduttaa, kun näen metsässä ison kauniin haavan, jonka runko kasvaa keltaista jäkälää. Se on tärkeä metsän eliöiden elämälle, monimuotoisuuden ihmeellinen puu. Suomen metsien tila on huono, ja lajien kato on suuri. Haavat pitäisi jättää pystyyn edistämään monimuotoisuutta.

Mikä on vihapuhepuu?

Hedelmistään puu tunnetaan, sanoi Jeesus. Pauliina Kainulainen löytää yhtymäkohdan vihapuheeseen, huonoihin hedelmiin.

– Me tarvitsemme hyviä hedelmiä, sanoja, jotka antavat elinvoimaa ja viisautta.

Jeesuksen vertauksessa puutarhan omistaja päätti antaa vuoden lisäaikaa hedelmää tuottamattomalle viikunapuulle.

– Vaikka ei kykene tuottamaan hyviä hedelmiä, saa silti uuden mahdollisuuden.

Jeesus puhui itsestään viinipuuna ja seuraajistaan puun oksina. Se kuvastaa kiinteää yhteyttä voiman lähteeseen. Sama sanotaan Vanhassa testamentissa toisin: Siunattu se joka luottaa Herraan. Hän on kuin puu, joka kurkottaa juurensa veteen eikä pelkää kuivuuden ja helteen tuloa, vaan tuottaa hedelmää aina.

– Ihminen tarvitsee yhteyttä Jumalan voimanlähteisiin ja oman mielensä syvyyksiin. Muuten emme jaksa katsoa silmiin tämän ajan ongelmia ja omia vaikeuksiamme emmekä löydä keinoja kulkea eteenpäin.

Reformaatio katkoi syväjuuria

Kainulainen kaipaa kirkolta syviä hengellisyyden juuria ja hyviä hedelmiä. Ironista kyllä, reformaation merkkivuonna hän toteaa, että reformaatio katkoi juuria vanhaan ja koeteltuun hengellisyyteen. Protestanttiset kirkot ovat kadottaneet mystisen tradition, joka elää niin katolisessa kuin ortodoksisessa luostarilaitoksessa sekä teksteissä, jotka ovat peräisin erämaaisiltä ja -äideiltä jakamattoman kirkon ajoilta

– Suomalaisessa hengellisyydessä on paljon juurevaa, mutta olemme menettäneet ihmismieltä ja ihmiselämän kokonaisuutta koskevaa viisautta.

Protestanttinen kristillisyys on – ja taas puuvertaus – latvapainotteista.

– Vanha hengellisyys sanoo, että rukouksen tulee laskeutua päästä sydämeen. Hengellisyytemme on liian rationaalista, mutta uskon, että olemme menossa parempaan suuntaan.

Kainulainen huomasi jo lapsena, että metsä rauhoittaa ja auttaa suhteellistamaan huolia. Monelle suomalaiselle metsä on Luojan kohtaamisen paikka.

– Olen halunnut silloittaa kristillisen tradition ja vanhan suomalaisen luontohengellisyyden.

Puu opettaa kohtuullisuutta

Jatkuva kasvu on puille vieras ajatus. Puu kasvaa määrämittansa pituutta ja alkaa sen jälkeen kasvattaa järeyttä.

– Se on kohtuullisen kasvun ja omaan mittaansa kasvamisen kuva. Jatkuva kasvu ei ole mahdollista rajallisella maapallolla.

Kohtuullisuutta voi oppia mystiikan perinteestä. Mietiskelevä rukous opettaa kasvattamaan juuria syvemmälle. Mystiikka sisältää ajatuksen vapaaehtoisesta luopumisesta Se on tärkeää, kun ihmisen toiminta voimistaa ilmastonmuutosta ja tekee osan planeetasta asuinkelvottomaksi. Ylikuluttaminen on koodattu elämäntapaamme.

– Emme tee sitä pahuuttamme. Emme vain näe sen seurauksia.

Luopumisen tarpeen näkeminen vaatii siviilirohkeutta ja syviä hengellisiä juuria.

– Viisaat mystikot ovat tajunneet: Kristinusko on luopumisen tie, ja sillä on paljon tekemistä elämäntapamme ja globaalin vastuumme kanssa.

Biotalous askarruttaa
perintömetsän omistajaa

Pauliina Kainulaisella on itsellään perintömetsää. Osa on Metso-metsänsuojeluohjelmassa, osa talousmetsää. Hakkuuaukeita sinne ei ilmesty.

– Tarvittaessa myyn puuta jatkuvan kasvatuksen periaatteella. Kun puista viedään vain osa pois, maisema jää metsän oloiseksi, ja marjojen ja sienirihmastojen elämä jatkuu.

Kainulainen arvostelee ”siisteyden” vaatimusta talousmetsissä. Puut viedään metsästä pois keskenkasvuisina. Missään ei saa näkyä lahopuuta, mikä vaarantaa metsien monimuotoisuuden.

– Ehkä siinä näkyy keskenkasvuisen kulttuurin kammo katoavaisuutta kohtaan. Emme kestä ajatella, että elämä on rajallinen.

Biotalousbuumi askarruttaa Kainulaista. Hän pitää järkevänä sitä, että Suomi yrittää päästä eroon fossiilisista polttoaineista ja korvata niitä puulla, joka uusiutuu.

– Mutta näen, että sitä käytetään otsikkona kestämättömälle ajatukselle, että metsästä voi ottaa puuta ihan rajattomasti.

Keski-Suomessa sijaitsevalla Äänekosken biotaloustehtaalla on Kainulaisen mielestä paikkansa, mutta jos sellaisia tulee monta, tilanne on kestämätön – puu ei riitä.

– Se tarkoittaa entistä intensiivisempää avohakkuupolitiikkaa. Omaa oksaa siinä sahataan.

Kainulainen toivoo, että seurakunnat hoitaisivat metsiään kestävästi jatkuvan kasvatuksen periaatteella. Siinäkin on toistaiseksi parannuksenteon paikka.

Artikkeli Viisas puu ei kasva rajattomasti julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.