Armahtaisinko,
antaisinko anteeksi,
vaikka vielä ei sattunutkaan?

Niinhän Jumala teki,
armahti, ennen kuin edes synnyin,
armahti, kun olin syntynyt,
armahti, kun mokasin,
armahti, vaikka en osannut pyytää anteeksi.

Armahtaisinko…

Kristittynä elämisen ihanuus on siinä, että meidän suurin uutisemme on Armo. Kirkon aarre ei ole laki ja ohjeet, ei oikein elämisen opas ja sosiaalinen kontrolli, vaan armo. Armo, joka nousee sekä empatiasta, toisen tilalle asettumisesta, että ennen kaikkea siitä rakkaudesta, jolla meitä on rakastettu. Ja enemmänkin – armo ylittää vastavuoroisen rakkaudenkin rajat. Jumalan rakkaus oli ennen meitä, on meidän jälkeemme ja aina. Rakkaus ei koskaan häviä.

Miksi tämän toteuttaminen on niin vaikeaa? Miksi me yhteisönä alamme luoda sääntöjä siitä, minkä pitäisi olla elämää? Kirjain näet tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi (2. Kor. 3:6).

Säännöt voivat auttaa ja auttavatkin. Mutta ne voivat myös tukahduttaa, jos niistä tulee elämää tärkeämpiä, jos ne eivät tue elämää vaan varjostavat, piilottavat, estävät ja kahlitsevat. Siksi – kuten Jeesus totesi – säännöt (sapatti) ovat ihmistä varten, ei ihminen sääntöjä varten.

Erityisen haasteellista tämä on silloin, kun kohtaamme toisenlaisen toisen. Silloin punnitaan se, vaadimmeko toiselta jotain omasta mielestämme tärkeää ja oleellista ennen kuin toisella on edes mahdollisuus tulla kohdatuksi. Lähetystyössä – ja koko kirkon missiossa – on tärkeää se, että toinen kohdataan ihmisenä – ei toisen uskonnon kannattajana tai toisen kulttuurin eksoottisena ilmentymänä. Pahinta on ollut se, kun toinen ja hänen elämäntapansa on tuomittu pahaksi ennen kuin evankeliumi on saanut koskettaa. Mihin unohtuikaan Paavalin huudahdus ensi sunnuntain raamatunluvusta: ”Sen tähden et voi mitenkään puolustautua, ihmisparka, sinä, joka tuomitset muita, kuka sitten oletkin.” (Room. 2:1).

Onneksi saamme olla armollisia myös itsellemme. Siitä voi alkaa uusi, armollinen elämä. ”Kirkkaus, kunnia ja rauha taas tulee jokaisen osaksi, joka tekee hyvää, ensin juutalaisen, sitten myös kreikkalaisen, sillä Jumala ei tee eroa ihmisten välillä.” Room. 2:11)

Niinpä – armo on ensin. Ja armo on sen jälkeenkin.

Armahtaisinko? Toivottavasti.

Kirkkomme Lähetys julkaisee kesän aikana viikoittain kirjoituksen seuraavan sunnuntain jumalanpalvelustekstien pohjalta. Tavoitteena on luodata sitä, mitä nuo tekstit mahdollisesti antavan pohdintaan kirkon missionaarisuudesta. Raamatuntekstit voi lukea kirkkovuosikalenterista: https://www.kirkkovuosikalenteri.fi/kalenteripaiva/sunnuntai-5-7-2020/

Artikkeli Armahtaisinko? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Mikä on hukassa? Löytötavaralaatikosta löytyy avaimia, lompakoita, lapasia, leluja, ehkä jopa kännykkä, mutta sieltä ei varmasti löydy kadonnutta lupausta. Miten lupaus voi muka kadota? Silloin kun se rikotaan. Elämme aikaa, jossa monet suhtautuvat epäilevästi, jopa kyynisesti lupausten mahdollisuuteen. Olemme saaneet kokea pettyvämme liian useasti. ”Mutta iskä, sä lupasit!” ”Sä et sittenkään ehtinyt mun esitykseen.” ”Mä en vaan enää rakasta sua.” ”Tiedän että lupasin, mutta kun…” Joku kyynisesti toteaa: ”Lupaukset ovat kauneimpia valheita.”

Lupausten rikkominen, hajoaminen, katoaminen tuottaa, ei ainoastaan harmistusta ja pettymystä, vaan myös tuskaa, kärsimystä, masennusta, pahoinvointia, rikkinäisyyttä. Raamatun kielellä tätä voisi kuvata fraasilla ”synti ja sen seuraukset.”

Miten kaikenlaiset kadonneet lupaukset voidaan löytää uudelleen? Miten rikki menneet lupaukset korjataan ehjiksi? Onko se edes mahdollista? On! Siitä juuri evankeliumissa on kyse. Suhteessa Jumalaan haluaisimme nähdä itsemme uskollisina, hyvinä lupausten pitäjinä. Mutta Jumalan sana paljastaa todellisen asemamme, meidän todellisen identiteettimme: ”Jos taas… [joku] uskoo Jumalaan, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi, Jumala lukee hänen uskonsa vanhurskaudeksi (Room. 4:5).” Itse asiassa emme olekaan uskollisia lupausten pitäjiä, vaan jumalattomia, lupausten rikkojia. Kauhea diagnoosi, järkyttävä löytö! Onko peli menetetty, onko elämäni määrätty väärälle raiteelle? Ei ole.

Kun tongit Jumalan löytötavaralaatikkoa, Raamattua, mitä sieltä löytyykään? Et ehkä löydä omia, kadonneita lupauksiasi, mutta löydät hämmästykseksesi, riemuksesi, lupauksia Jumalan uskollisuudesta sinua kohtaan! ”Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että kun vielä olimme syntisiä, Kristus kuoli puolestamme (Room. 5:8).” ”Jos olemme uskottomia, hän pysyy silti uskollisena (2 Tim. 2:13).”

Nämä lupaukset ovat odottamaton ilosanoma, itse evankeliumi pettyneelle, kyyniselle, rikkinäiselle ihmiselle – sinulle ja minulle. Raamattu on täpösen täynnä näitä lupauksia: ansaitsematon rakkaus, odottamaton armo, uusi identiteetti lahjana, ei saavutuksena, uuden alun mahdollisuus, häpeän, pelon ja syyllisyyden hajottaminen. Näitä evankeliumin kallisarvoisia lupauksia lähetystyö tarjoaa murtuneille, epäonnistuneille lupausten rikkojille, asuivat he missä tahansa.

Kirkkomme Lähetys julkaisee kesän aikana viikoittain kirjoituksen seuraavan sunnuntain jumalanpalvelustekstien pohjalta. Tavoitteena on luodata sitä, mitä nuo tekstit mahdollisesti antavan pohdintaan kirkon missionaarisuudesta. Raamatuntekstit voi lukea kirkkovuosikalenterista: https://www.kirkkovuosikalenteri.fi/kalenteripaiva/sunnuntai-28-6-2020/

Artikkeli Mikä on hukassa? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Jobin kertomus, ja koko Jobin kirja, on kamppailua kärsimyksen ja salatun Jumalan kanssa. Jobin vastoinkäymiset vievät hänet nopeasti, väistämättömästi törmäyskurssille salatun Jumalan kanssa. Ensi pyhän tekstissä Job julistaa kaksi, vaikeasti yhteen soveltuvaa, melkein päinvastaista totuutta Jumalasta. Toisaalta: ”Hän on voimallinen, hänen on oikeus, hänen on vanhurskaus. Koskaan hän ei tuomitse väärin.” Toisaalta: ”Nyt ei valoa näy, pilvet sen peittävät… Kaikkivaltiasta me emme voi tavoittaa.”

Toisaalta siis uskontunnustus siitä, että Jumala on kaikkivaltias, kaikkea hallitseva. Mikään kärsimys, hätä, tai takaisku ei tapahdu hänen sallimattaan. Toisaalta tämän kaikkivaltiaan Jumalan tahto, sekä kärsimyksemme syyt, ovat myös meiltä usein salattu, eikä Jumala ole velvoitettu antamaan meille syitä. Miksi kärsimme, joskus epäoikeudenmukaisesti tai järjettömästi? Jumala ei anna vastausta tai selitystä, ei Jobille eikä meillekään. Jobin kirja loppuu siihen, että vaikka Job on voittanut kaikki kärsimyksensä, hänen miksi-kysymyksensä jää vaille vastausta.

Suostutko sinä elämään ilman vastausta miksi-kysymyksiisi? Vai horjuttaako vastausten puute uskoasi ja luottamustasi Jumalaa kohtaan? Viekö vastausten vaatimus, ja niiden puute, sinut epätoivoon, masennukseen tai katkeruuteen? Silloin kun kärsimme, todella kärsimme, emme tarvitse syitä. Ne eivät lohduta. Mitä kärsivä ihminen tarvitsee? Halausta, käden puserrusta, myötätuntoista katsetta, läsnäoloa. Kristinuskossa juuri tuota läsnäoloa luvataan: Immanuel, Jumala kanssamme, kaikessa hädässämme ja kärsimyksissämme.

Miten tiedämme tämän? Ristin takia. Ristissä yhdistyy kaksi mysteeriä: 1) Jumala yhtyy kärsimykseemme, kokee syvimmän tuskamme ja häpeämme ja 2) samalla Jumala ei saa selitystä kärsimykseensä! ”Jumalani, Jumalani, miksi olet hylännyt minut (Mk 15:34)?”. Jumala kärsii, Jumala ei saa selitystä.

Vain kristinusko tarjoaa näin myötätunnontäyteisen, näin empaattisen, näin armollisen ja rakastavan Jumalan! Tätä Jumalaa lähetystyö juuri julistaa, sanoin ja teoin. Maailman kaikkeutta tarkastellessa Jumalan hyvyys, armo, rakastava läsnäolo on usein kätketty. Evankeliumin, siis ristin ja ylösnousemuksen julistuksessa tämä kätketyn, salatun Jumalan sydän paljastuu. Kätketystä Jumalasta, jolta ei saa selityksiä kärsimyksellemme, kuoriutuukin evankeliumin julistuksessa rakastava, armahtava Immanuel – Jumala kanssamme, hyvässä, huonossa ja koronassa.

Kirkkomme Lähetys julkaisee kesän aikana viikoittain kirjoituksen seuraavan sunnuntain jumalanpalvelustekstien pohjalta. Tavoitteena on luodata sitä, mitä nuo tekstit mahdollisesti antavan pohdintaan kirkon missionaarisuudesta. Tähän kirjoitukseen liittyvät raamatuntekstit voi lukea kirkkovuosikalenterista: https://www.kirkkovuosikalenteri.fi/kalenteripaiva/sunnuntai-7-6-2020/

Artikkeli Suostutko sinä elämään ilman vastausta? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– He ovat päässeet sopuun itsensä kanssa. Paha teko ei häviä ja se mikä on rikottu, on rikki, mutta asiaa pystyy katsomaan silmiin. Hyväksymään sen, että olen tehnyt tämän teon, mutta minulla on myös vapaus lähteä rakentamaan jotakin uutta.

Muurikainen on tavannut pitkän liudan vankeja niiden 12 vuoden aikana, jotka hän on työskennellyt Rikosseuraamuslaitoksen osa-aikaisena vankilasielunhoitajana Laukaassa. Hän tietää, että juuri vapaudesta vankilassa puhutaan paljon.

– Mutta kyllä aihe koskettaa meitä kaikkia. Kaikilla on elämässään omat vankilansa ja rajat, joiden sisällä vapaus on löydettävä. Vapauteen liittyy aina myös vastuu.

Vapaus ja vastuu, hyvä ja paha – näitä järeitä teemoja Muurikaisen tulee työnsä kautta pohdiskeltua. Ovatko siis toiset ihmiset pahoja, toiset hyviä?

– Eivät ole, Muurikainen torppaa.

– Tekisi mieli sanoa, että vangit ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin sinä tai minä. Monella on tietysti vakava rikos taustalla, mutta usein vankien kanssa jutellessa tulee sellainen ajatus, että voisivatko osat mennä toisinkin päin. Olen tällainen perusluterilainen jätkä; ajattelen ettei pahuus ole vankilassa tai jossakin muualla, vaan se leikkaa myös omaa sisimpääni. Jokainen on ”samalla hurskas ja syntinen”.

Muurikainen pyrkii vakaasti purkamaan vankeja koskevia karuja mielikuvia, jotka syntyvät usein median – vieläpä amerikkalaisen median – välityksellä.

– Sehän on ihan väärä kuva. Jokainen vankila on tietysti erilainen, ja suljettu vankila on eri asia kuin avovankila. Mutta kaikissa niissä lusii isiä, äitejä, seurakuntalaisia ja opiskelijoita. Ihmiset siellä ovat paljon muutakin kuin vankeja.

Vangin leima saattaa Muurikaisen mukaan istua tiukassa myös vangitun omassa mielessä.

– Ehkä tärkein tehtäväni on haastaa vankeudessa olevia löytämään itselleen erilaisia identiteettejä. Tuoda esiin, että sinä voit olla muutakin kuin vanki.

Vankien arkea Muurikainen avartaa muun muassa toimimalla saattajana kirkko- tai hautausmaareissulla. Vain pari viikkoa sitten hän vieraili pienen vankiryhmän kanssa Kuokkalan kirkossa.

– Siellä he polvistuivat ehtoollispöydässä muiden kirkossakävijöiden kanssa. Sellaisina hetkinä tuntuu usein siltä, että nyt ollaan tämän työn ytimessä.

Sielunhoitajan ensisijainen työkalu on kuitenkin keskustelu.

– Se riittää aika pitkälle, jos vuorovaikutus toimii. Hyvä keskusteluyhteys vaatii aikaa, osaamista, solidaarisuutta ja myötätuntoa. Usein, kun keskustelu alkaa tuntua kipeältä, ihmisessä tapahtuu jotakin. Mennään jotain tärkeää kohti. Kannustan ihmisiä silloin aina jatkamaan prosessia.

Muurikainen vierailee avovankilassa noin kerran viikossa, iltaisin työpäivän päätteeksi. Päivätyö Laukaan seurakunnan diakonina sisältää tavallisten laukaalaisten auttamista muun muassa päihteisiin, mielenterveyteen, talouteen ja yksinäisyyteen liittyvissä ongelmissa.

Keskustelut vankilassa saattavat syntyä spontaanisti osastolla pienissä ryhmissä tai koputtamalla sellin ovelle.

– Yhteys pidemmän tuomion vankien kanssa muodostuu usein syvemmäksi. Lyhyemmän tuomion vankien kanssa on aika satunnaista, millä tasolla liikutaan. Avovankilassa väki myös vaihtuu nopeasti.

Vaikka riittämättömyyden tunteet ovat tuttuja, Muurikainen sanoo aikaa myöten suostuneensa ajatukseen, että yksittäinenkin kohtaaminen voi olla merkittävä. Papin tai diakonin läsnäolo voi toimia myös signaalina: jos kirkko, niin kenties Jumalakin voi olla myös vankilassa.

Kolmisenkymmentä vuotta diakoniatyötä Suomessa ja Venäjällä tehnyt Muurikainen on uransa aikana kohdannut monenlaista, eivätkä vankien hurjatkaan taustat enää helposti järkytä.

– Tietysti joskus tulee vastaan hyvin vaikeita tapauksia, jotka vetävät hiljaiseksi. Siinä tilanteessa miettii kuitenkin vain, että se ihminen on tässä nyt. Eivät teot määritä meitä kokonaan, ihminen on jotakin paljon enemmän.

Mikä sitten on diakonin vastaus oman pahuutensa rankalla tavalla kohdanneelle ihmiselle?

– Tulee mieleen vain yksi lyhyt sana: armo. Se on omassakin elämässä se, miksi voin lähteä aina uuteen päivään, yrittää uudelleen, hän sanoo.

– Minun on helppo olla rikosseuraamusalalla töissä myös tästä syystä. Siellä yhtenä perusarvona on, että ihmisellä on kyky muuttua ja kasvaa. Olemme ihan samassa linjassa.

Muurikaisesta vankilatyö ei lopulta poikkea paljoakaan hänen päivätyöstään.

– Kaikessa diakoniatyössä kohtaa ihmisiä, jotka on jotenkin sysätty syrjään. Kehitysvammaisilla on yhteiskunnassa omat haasteensa, maahanmuuttajilla omansa. Vankilatyöhön liitetään helposti ylimääräistä gloriaa, mutta ennen kaikkea se vaatii sitkeyttä. Sitä, että jaksaa jäädä niiden rinnalle, joiden elämä on vaikeaa.

Takaisin Tourulan Nesteelle. Huoltoasemalla olemme, koska sieltä on lyhyt matka kuvauspaikalle, ensi vuonna valmistuvan Jyväskylän avovankilan rakennustyömaan tuntumaan. Laukaan avovankila suljetaan, ja laitoksen kuusikymmentä mies- ja naisvankia muuttavat kesällä 2020 Jyväskylään.

– Ymmärrän huolen, jota muutto herättää. Laukaassakin vankila aiheutti ensin pelkoa lähiympäristössä, mutta siellä naapuruus on ajan mittaan muodostunut luontevaksi. Esimerkiksi vankien liikuntasali on ollut koululaisten käytössä.

Muurikainen muistelee kuulemaansa lausahdusta, jonka mukaan oikeuslaitoksen tehtävä on tuomita ja vankilan tehtävä vapauttaa.

– Avovankilassa ei ole muureja, siellä kannustetaan ihmisiä piirtämään itse oman toimintansa rajoja. Rohkaistaan omatoimisuuteen ja vastuuseen. Joillekin se on vaikeaa, mutta ihmiset siellä ovat menossa kohti vapautta.

Muurikainen kertoo, että monet entiset ja nykyiset vangit opiskelevat ja tutustuvat työelämään Jyväskylässä tälläkin hetkellä. Hän nyökkää kahvion suuntaan, jossa istuu perheitä, työmiehiä, pari poliisia ja muuta väkeä.

– Voi ihan hyvin olla, että tuossa meidän vieressä joi äsken kahvia joku vankilan aiempi asiakas.

Artikkeli Tehtävänä vapaus julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Siitä huolimatta mokaileminen kirpaisee ja saattaa jäädä vuosikausiksi kummittelemaan alitajuntaan. Uusissa tilanteissa huomaa pelkäävänsä epäonnistumista ja julkista nöyryytystä. Ja jos ei julkista, niin ainakin kavereitten naureskelua.

Mokaileminen voi myös kehittää ihmistä, antaa uusia ideoita ja kasvun mahdollisuuksia.

Jyväskylän Kirkkopäivillä keskustellaan mokaamisen tärkeydestä, rohkeudesta, armosta ja anteeksiannosta. Paneeliin kutsuttu freelancenäyttelijä Joni Leponiemi (kuvassa oikealla) pitää itseään ihan kelvollisena mokailijana.

– Ammatissani on kunnia-asia osata mokata reippaasti: kun mennään risteyksestä pihalle, niin mennään sitten kunnolla. Mokan välttelemisellä harvoin syntyy mitään.

Näyttämöllä sattuu ja tapahtuu. Harvoin katsojat edes huomaavat, jos näyttelijä unohtaa vuorosanansa tai tipahtaa hetkeksi.

– Näytöksen jälkeen ne mokat käydään läpi ja kiitetään, jos kollega on pelastanut tai pahoitellaan, jos mokailusi on tuhonnut vaikka kohtauksen rytmin.

Hyvässä työryhmässä ei esiintyvän taiteilijan tarvitse omia mokailuja hävetä. Leponiemen mukaan hyvä ohjaaja on harjoituksissa armollinen ja antaa näyttelijöiden mokata, olla huonoja ja kysyä tyhmiä.

Mokat voivat myös tuoda oivalluksen siitä, mihin suuntaan hahmoa tai kohtausta voisi kehittää.

Omiin mokailuihin liittyy pelkoa ja häpeää. Leponiemi kertoo aloittaneensa piano-opinnot 1980-luvulla Jyväskylän konservatoriossa. Hän kuvailee, että tutkinnot ja matineat olivat kuumottavia kokemuksia. Altakulmain murahtelevien raatilaisten edessä suorittaminen ja virheiden vältteleminen vei musiikista siihen kuuluvan riemun.

Omiin mokailuihin liittyvien pelkojensa hän uskoo osaltaan juontuvan noista epäonnistumisen pelon kokemuksista.

– Toisaalta moka voi vapauttaa paljon hyvää energiaa katsojissa, kuulijoissa ja kanssaeläjissä, tyyliin ”katos, muutkin mokaa!”.

Mokaamista voi myös alkaa pelätä, kun ensin oikein töppäilee. Leponiemi ymmärtää, miltä tuntuu jos laulaa täpötäydelle jäähallille ennen peliä Maamme-laulun ja pelkää unohtavansa sanat.

Hän ei itse unohtanut sanoja, mutta lakki unohtui päähän. Kun voimakkaasti ladattua ja monelle pyhää asiaa laulaa, tulee tunne, että tämän on pakko onnistua. Silloin tuleekin unohduksen hetki.

– Siitä saattaa pikku trauma napsahtaa.

Aina kun uusi työ alkaa, Joni Leponiemi väittää epäilevänsä ammattitaitonsa riittävyyttä. Epäonnistumisen ja virheiden pelko pyörii elämässä aina taustalla.

– Aika ja vanheneminen on tehnyt armollista työtä sen hyväksi, että vaikka välillä itsetunto on kastemadon luokkaa, mokat eivät jää vaivaamaan. Ilon kautta mennään, Leponiemi vakuuttaa.

Kirkkopäivien keskusteluun on kutsuttu myös johtava oppilaitospappi Leena Huovinen, joka on toiminut suomalaisten huippu-urheilijoiden kisapappina vuodesta 2003.

Hänen mielestään moka on laitettava oikeaan mittakaavaansa. Mokia on monenlaisia, huolimattomuudesta syntyneitä pikku virheitä tai jotain, joka hiukan harmittaa. Sen sijaan epäonnistumisen kokemus on laajempi ja syvempi.

Hän on nähnyt läheltä, millaiseen epätoivon kuoppaan urheilija voi vajota epäonnistumisensa vuoksi.

– Sitä en sanoisi mokailemiseksi. Kun neljän tai kahdeksan vuoden työ kaatuu johonkin sadasosasekuntiin, on epäonnistumisen kokemus paljon raskaampi kuin pikku mokailun jälkeen, hän vertaa.

Hänen kokemuksensa mukaan kuopasta pääsee pois toisten ihmisten avulla. Silloin tarvitaan kuuntelijaa ja rinnalla kulkijaa.

– Kärsimys ei jalosta ilman rakkautta ja anteeksiantoa. Kun hyvin käy, tarinat kääntyvät elämän suolaksi.

Suomen urheiluhistoriassa Lahti 2001 oli Huovisen mukaan varsinainen mokailun huippu. Sankari-ikonit putoilivat doping-skandaalissa alas jalustoiltaan.

– Jälkiselvittelyissä oli mestaroinnin makua ja vaadittiin anteeksipyyntöjä joka suuntaan, Huovinen muistelee.

Hänen mielestään urheilijan niin kuin muidenkin kannattaa katsella mokiaan ja epäonnistumisiaan oman itsensä tuntemisen kautta.

– Jos menneet mokat harmittavat, pitää ajatella, että on toiminut sen ymmärryksen valossa, joka sillä hetkellä oli. Ei auta katsella taaksepäin. Keskeneräiset asiat voi selvittää eikä niihin sen jälkeen tarvitse palata, hän määrittelee oman tapansa työstää asioita.

Mokaamisen lyhyt oppimäärä Jyväskylän yliopiston päärakennuksessa lauantaina 18.5. klo 17. Tilaisuus on maksuton. Keskustelussa ovat mukana pikaluistelija Mika Poutala, kisapappi Leena Huovinen ja näyttelijä Joni Leponiemi. Keskustelun juontaa Helsingin Kirjamessujen ohjelmajohtaja Ronja Salmi.

Artikkeli Mokiensa kanssa pitää vaan elää julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Lakihenkinen rauhanyhdistysläisyys vahvisti nousuaan 1960-luvun alussa, kun Leena työskenteli miehensä Laurin kanssa Reisjärven kansanopistossa.

– Jumalan valtakunta on laajempi. Me emme voineet enää vaieta, hän sanoo tiukasti.

Eriseuraisiksi nimetyt toisinajattelevat saivat lähteä. Uusi koti perheelle löytyi Tornionjokilaaksosta ja sinne Impiöt jäivät yli 30 vuodeksi.

– Koin, että nyt saa levittää siivet, Leena kuvailee avautunutta, avarampaa maailmaa.

Vierailut Ranskassa Taize-yhteisössä olivat sykähdyttäviä. Leena Impiö kuvailee, miten siellä hänellä avautuivat uudenlaiset näkymät hengellisyyteen. Armo ja armollisuus olivat siellä koko ajan läsnä.

– Ymmärsin, että ei tarvitse piirtää rajoja. Armo kuuluu kaikille.

Hän on pahoillaan siitä, että kirkko on jakautunut repaleiseksi, kun kristittyjä kuitenkin yhdistää suuri yhteinen tekijä, armo.

– Meillähän on sama vakuutusyhtiö, hän hymyilee.

Ylitornion kansanopistossa oltiin yhtä suurta perhettä. Opiston opiskelijat ja henkilökunta elivät tiiviissä yhteisössä, ja oleellinen osa tätä perhettä olivat opiston erityislinjan kehitysvammaiset opiskelijat.

– Kehitysvammaiset ja lapset ovat minua eniten opettaneet, Impiö toteaa.

Hänen kohtaamansa viaton lapsenusko ja tunteitten vilpittömyys vahvistivat ajatusta siitä, että Jumalan valtakunta kuuluu kaikille.

Kun perheystävä Anna-Maija Raittila pyysi tekstiehdotuksia tulevaan uuteen virsikirjaan, ei Leena kehdannut kieltäytyä. Virsikirjakomitea kaipasi perhevirsiä sekä tekstejä erityistilanteisiin.

– Ajelin polkupyörällä Tornionjoen sillalla Ruotsin suuntaan ja hyräilin tuttuja sävelmiä, joihin voisin sanat sijoittaa. Rukoilin ja itkin, että ei tästä tule mitään, hän muistelee.

Joen rannalla istuessa sanat kuitenkin löytyivät. Rakastettu perhevirsi syntyi oman perhetilanteen mukana, sillä ensimmäinen lapsenlapsi oli tulossa.

”Toistamme tarvitsemme, syliä avointa, vanhemman kokemusta ja lapsen katsetta. Kohtaamme pettymykset, ilot ja yllätykset toistemme rinnalla.” (Vk 464, 2)

– Ystävät sanovatkin tätä polkupyörävirreksi, Impiö kertoo huvittuneena.

Kristittyjen perheyhteyttä korostetaan myös kastevirressä: ”Meidät kaikki kutsutaan yhteyttä hoitamaan. Seurakunta Kristuksen olkoon perhe yhteinen.” (Vk 218,4)

Luovuus ja itseilmaisu olivat sallittuja lapsuuden ahtaassa lestadiolaisyhteisössäkin. Pieni Leena lauloi, musisoi, piirsi ja kirjoitti.

– Tanssia ei saanut, mutta kyllä me joskus saunan pukuhuoneessa tanssittiinkin, hän naurahtaa.

Hän oppi jo pienenä lukemaan ja kirjoittamaan, ja äitinsä ehdotuksesta ryhtyi kirjeenvaihtoon Ambomaalla olevan Miina-tätinsä kanssa.

– Kirjoitin äidin neuvon mukaan arkipäivän asioista, heinänteosta ja mansikoitten kypsymisestä, vaikka arvelin etteivät tällaiset asiat voi Ambomaalla kiinnostaa. Ehkä sitten kiinnostivatkin, hän pohtii.

Leena Impiöltä on kysytty, miksei häneltä ole ilmestynyt enempää kirjoja. Ei hän ole kuulemma ehtinyt, kun kaikki aika on mennyt kirjeitten kirjoittamiseen. Kirjeitä hän kirjoittaa edelleen, vaikka yrittääkin vähän jarrutella.

– Joulukorteissakin kerroin pieniä kuulumisia, hän kertoo.

Nyt Leena Impiö elää tätä hetkeä kauniissa kerrostaloasunnossaan.

Menneet ovat takana, ja tulevaisuuden tavoitteena on lapsenlapsen ohjeen mukaan päästä ensin 90-vuotiaaksi ja siitä sitten eteenpäin.

– Lapsenlapsi totesi ryppyjäni silitellessään, että mummi, sulla on naamassa paljon noita säteitä.

Pitkän elämän historia on luettavissa kodin sisustuksessa. Esivanhempien mustavalkoiset valokuvat sekä kuvat onnellisesta nuoresta parista ja perheestä yhdellä seinällä, toisella kokoelma lastenlasten ja lastenlastenlasten kuvista.

Hän muistuttaa, että jokainen päivä on lahja Jumalalta. Myös ne vaikeimmat päivät.

– Esirukous on valtava voima erityisesti silloin, kun elämässä on raskaita vaiheita, hän lisää.

Leena Impiö, s. 6.12.1931 Saarijärvellä, asuu Jyväskylässä

Puoliso rehtori, rovasti, kansanedustaja Lauri Impiö (k. 2006)

Opettajana Reisjärven kristillisessä kansanopistossa 1955–61, Ylitornion kristillisessä kansanopistossa 1966–94

Julkaisut: Leipäpuhetta, Perillä on paljon kysyttävää, Toisella rannalla, Joki virtaa, vaarat pysyvät (Ylitornion kristillisen opiston historiaa, yhdessä Lauri Impiön kanssa)

Virsiä uudessa virsikirjassa (virret 464, 218 ja 246)

5 lasta, 9 lastenlasta, 7 lastenlastenlasta

Artikkeli Avara armo kirkastui julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Olen monena vuonna päättäväisesti käynyt kohti syksyä taistelumielellä, valmiina taklaamaan pimeyden. Aseistautunut kirkasvalolampulla, D-vitamiinilla,  positiivisella ajattelulla ja säännöllisellä reippaalla liikunnalla. Pitänyt huolen nukkumisesta ja levosta. Ottanut jokaisesta naistenlehtien sivuilla esitetyistä kaamoksentaklaus-vinkistä vaarin. Mutta marraskuu, tuo vanha synkeämielinen veikko, on tähän mennessä voittanut aina.  Marraskuu ei vastaan hangoittelustani huolimatta tyydy olemaan vain kuukausi ja vallitseva säätila, vaan se haluaa olla mielentila.

Mutta onneksi kansa joka pimeydessä vaeltaa, on näkevä suuren valkeuden. Se ilmestyy aluksi kaamoksen keskelle pieninä tuikkeina, kuin aavistuksena paremmasta. Ensin pimeyttä ryhtyvät urheasti halkomaan pihapensaisiin kierretyt kaamosvalot. Pian perässä seuraavat ikkunoihin viritellyt jouluvalot ja ikkunalaudoille asetellut kyntteliköt. Ja viimein jouluna, seimen äärellä, valo näyttää todellisen valtansa pimeydelle.

Tänä vuonna unohdan suosiolla taistelumielen ja turhan rimpuilun. Lähestyn kaamosta pehmein menetelmin ja keskityn rauhallisin mielin odottelemaan joulua. Viltti, sohvannurkka ja villasukat olkoot minulle arkinen kuva armosta.

Vaikka ikkunaruutujen takana on pelkkää mustaa, valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.

Artikkeli Kamppailua kaamoksessa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Ei sentään, vaikka rautatieaseman lähistöllä sijainnut kotitalo roihusi kohta liekeissä. Perhe kuitenkin säästyi, sillä se oli siirtynyt asumaan Kuusaan Sääksniemelle. Armollinen kokemus oli myös sodan lopputulos: Suomi säilytti itsenäisyyden.

Suomen juhliessa satavuotiasta olemassaoloaan seisomme nykyisen ortodoksikirkon kupeella ja etsimme katseella sirpalekuopan paikkaa. Monttu on täytetty, ja kirkkokin on saanut uudet isännät.

Kellotorni on kuitenkin sama, johon Pertin isä nahkurimestari Nestor Vuori kiipesi yli neljänkymmenen vuoden ajan. Pertti avusti usein isää kolme vuotta vanhemman veljensä Paulin kanssa suntion tehtävissä. Joskus soitettiin kahdestaan lauantain ehtookellot. Kun isoa kelloa oli naputettu neljäkymmentä vuotta yhteen ja samaan kohtaan, luomus halkesi.

– Ikkunasta tähystettiin papin saapumista mäkeä ylös. Papinkellot hiljenivät, kun ulko-ovi kolahti kiinni. Sielunkellot soitettiin kahdella kellolla. Kaksi huttaa ja kolmannella läpättiin…

Kirkon neljä kamiinaa polttivat ahnaasti koivuhalkoja, joten lämmitys piti pakkaskaudella aloittaa aamukuudelta. Sotavuosina iäkäs isä sai jatkaa suntion tehtävissä väestönsuojelutyön ohella. Hälytyksen tullessa ihmisiä ohjattiin suojaan.

Isä käveli Käpylän asunnolta aina kirkonmäelle suntion tehtäviin. Lopulta sairaus vei niin voimat, että viimeiseltä työkeikalta isä autettiin kotiin.

Artikkeli Pommeja satoi – vapaus säilyi julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Suku rukoili puolestani ja mummo vei kirkkoon esirukouspyynnön. Vakavasta sairaudesta selviäminen oli iso rukousvastaus. Siksi voi sanoa, että koko elämä on lahjaksi saatua armoa.

Anniina muistaa myös äidin toteamuksen, ettei Jumala anna kenellekään suurempaa kuormaa kuin tämä jaksaa kantaa.

Vuosien myötä Anniinasta on kasvanut sosiaalinen ja energinen, vastuuta ottava seurakunnan isonen – pian myös lukiolainen. Hän kuuluu nuorisovaltuustoon, ja on ollut seitsemänvuotiaasta asti mukana partiossa. Vedettävänä on myös oma ryhmä.

Seurakuntaharrastus sai tärkeän sysäyksen vuosi sitten Puhjonrannassa pidetyn rippikoulun kautta. Tänä kesänä Anniina on ollut isosena seurakuntakeskuksen päivärippikoulussa ja yhdellä naapuriseurakunnan leirillä. Edessä on vielä tavaroiden pakkaaminen kohden Viroa.

Anniina on kokenut, että seurakunnassa ihmiset tulevat hyvin toimeen keskenään.  Evankeliumin julistamisen ohella seurakunta tuo ihmisiä yhteen ja pitää yllä lähimmäisenrakkautta. Vaikka ihmisten tulee armahtaa toisiaan, se on pientä sen rinnalla, miten Jumala on meidät armahtanut.

Nuorille kasvuympäristö on erityisen tärkeä siksi, ettei elämä karkaa väärille poluille.

Luottamusta Jumalan johdatukseen osoittaa Anniinan halu päättää jokainen päivä lapsena opittuun Levolle lasken luojani -iltarukoukseen.

Artikkeli Armoa koko elämä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Ovatko armo ja anteeksianto samoja asioita

Paavo Kettunen, käytännöllisen teologian professori Itä-Suomen yliopiston Läntisen teologian laitokselta, vastaa:
Niistä puhutaan usein samoina asioina, mutta niiden välillä on tärkeä tehdä ero. Anteeksiantamiseen liittyy syyllisyys väärästä teosta. Armo on laajempi käsite. Se kohdistuu koko ihmiseen, välitetyksi tulemiseen. On asioita, jotka menevät huonompaan suuntaan, jos ne kohdataan anteeksiantamuksella. Esimerkiksi vääryyttä kokenut voi pyytää anteeksi. Hänelle ei tule antaa synninpäästöä. Sen sijaan hänet tulee kohdata välittävässä ilmapiirissä, niin että hän uskaltaa puhua siitä, mitä on joutunut kärsimään.

 Armon kokeminen konkretisoituu ihmisten kautta: onko ihmisiä, joiden seurassa voi olla oma itsensä ja jotka kannustavat vastoinkäymisissä?

Armo opettaa elämään Jumalan mielen mukaan, antamaan ja pyytämään anteeksi niiltäkin jotka vihaavat meitä ja joita me emme ymmärrä

Ihmiset uskoo sellaseen mitä ei ole olemassakaan, koska niillä on kuoleman pelko. Pelkäävät helvettiä…

Ovatko Jumalan armo ja ihmisten armo sukua ?

Ihmisten armon asenne on pohjimmiltaan samaa, jolla Jumala kohtaa ihmistä. Armahtavaisuus ei välttämättä edellytä aktiivista uskonelämää, vaan se on mahdollisuutena jokaisessa ihmisessä. Joskus jopa tuntuu, että ne, jotka eivät tunnustaudu kristityiksi, voivat olla armahtavaisempia – he eivät aseta itseään toisen yläpuolelle. Armahtavaisuus nousee luomistodellisuudesta ja toteutuu empatiakykynä ja kykynä asettua toisen asemaan. Armolle voi antaa lisäsyvyyttä se, että on itse saanut voimakkaan armon kokemuksen.

Armo kuulostaa joskus armopalalta. Asuin kouluvuosina tätini nurkissa, ja silloin tällöin sain kuulla, että ”armosta sinä täällä olet”. Eihän hänenkään ollut helppoa pitää nurkissaan levotonta nuorta. Ymmärrän sen nyt.

Onko armo vallankäyttöä?

Jos puhutaan lainsäädännöstä, armo on vallankäyttöä. Se, joka voi myöntää armahduksen, on asetettu siihen asemaan. Hän voi armahtaa tai olla armahtamatta, eikä sitä tarvitse perustella.

Armahtavainen ihminen tajuaa, että hänellä itselläänkin on paljon puutteita. Ihmisten armollinen asenne toisiaan kohtaan toteutuu, kun ihmiset kokevat olevansa samalla tasolla. Ylhäältä tuleva, toisen reppanaksi alentava armahtaminen, joka sisältää ajatuksen omasta puhtaudesta, voi olla armon pahin vihollinen.

Jumalan armoa on vaikea ymmärtää, jos on lapsena sisäistänyt kokemuksen itsestään huonona tai jollain tavalla sellaisena, ettei kelpaa, ettei ole rakastamisen arvoinen. Lapsuudenkokemukset vaikuttavat.

Persoona vaikuttaa siihen, miltä armo ”tuntuu”?

Elämänkokemukset muokkaavat jumalakäsitystämme. Yliluonnollinen armon kokemus on harvinaisempaa. Häpeätutkimuksessani muutama vastaaja tosin kertoi kokemuksista, jotka olivat ylittäneet tavallisen toiminnan – ihminen, joka ei ole pystynyt hyväksymään itseään, on saanut syvän kokemuksen Jumalan hyväksynnästä.

Armollisuuden kohtaaminen ei lisää kenenkään ihmisarvoa, mutta se voi auttaa häntä tunnistamaan oman ihmisarvonsa.

Olemmeko nykyään armottomampia?

Läpi historian on ollut julmuutta ja armottomuutta. Silti historiassa kulkee myös armon juonne. Tämän päivän armottomuus ei ole niinkään julmuutta vaan välinpitämättömyyttä ja piittaamattomuutta. Toisen asia ei kosketa minua . Ehkä se on yhteydessä siihen, että meidän täytyy taistella oman hyvämme takia ja pelastaa oma elämämme.

Anteeksi en anna. On pilattu perheen jäsenten elämä. Saavat kostonsa, elämä sen tuo, ennemmin tai myöhemmin. Armoa ei tipu sellasille jotka toistuvasti pettävät lupauksensa.

Miksi kannattaisi edes yrittää?

Ketään ei voi käskeä antamaan anteeksi eikä muuttumaan armolliseksi. Se on pitkä psyykkinen prosessi. Anteeksiantamista voi auttaa, jos ihminen saa armollisessa ympäristössä tuoda esille sen, miksi ei anna anteeksi, mitä katkeruutta ja muita tunteita asiaan liittyy.

Armollinen kirkko ottaa ihmisen tosissaan

Uskovat leikkivät sanoilla, armollakin. Ovat itse kykenemättömiä anteeksi pyytämään tai armoa antamaan. Moni uskova on parannuksen tehnyt, mutta muistaa maailman tappiin asti toisten pahat teot muttei omiaan.

Miten kirkko voi  pitää armoa vakuuttavasti esillä?

– Tärkeää on, että ihmiset saavat seurakunnissa kokemuksen välitetyksi tulemisesta. Kun kirkossa todentuu se, että ketään ei jätetä eikä kenenkään ohi ja yli kävellä. Kun kirkko on yhteisö, joka ottaa todesta ihmisen kysymykset ja ihmisen kokonaisuutena. Kun ihmiseltä ei odoteta suorituksia, vaan kirkkoon saa tulla, meni hyvin tai huonosti.

Artikkelin kursivoidut osuudet on poimittu Facebook- ja suomi24.fi -keskustelupalstalta.

Paavo Kettunen on käytännöllisen teologian professori Itä-Suomen yliopiston Läntisen teologian laitoksella

Artikkeli Armoa silmän tasalta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.