– Oli ensimmäinen muuttoni, kun lähdin asumaan yksin omaan kämppään Turkuun.

Viime aikoina Anni myöntää tavoittaneensa myös opiskelijakämpässään kodin tuntua, mutta silti hän mieltää Hämeenlinnan edelleen kodikseen.

– Rakastan sitä, että perhe on ympärillä. Sanoin juuri aamulla äidille, että on mukava kuulla ääniä ja jutella heti aamulla jonkun kanssa. Turussa päivään herääminen kestää kauemmin, kun olen yksin.

Anni on seurustellut abivuodesta alkaen. Poikaystävä Aleksi opiskelee Riihimäellä.

– Näemme lähes joka viikonloppu jossakin – Riihimäellä, Hämeenlinnassa tai Turussa. Soittelemme useasti viikossa ja viestejä lähetämme päivittäin. Yleensä tämä riittää torjumaan ikävän. Harvoin, mutta joskus, tulee musertava ikävän tunne, Anni kertoo.

– Tärkeää on olla myös omien perheiden kanssa. Käyn äidin kanssa lenkillä ja kerron hänelle kaikki asiat, se on aina ollut niin.

Ajan antaminen eri ihmisille ja monille paikoille on kuitenkin tasapainottelua. Tulevassa joulussa ihaninta Annin mielestä onkin se, että hän saa olla yhdessä paikassa ja aikaa on tarpeeksi kaikille.

Joulu tehdään yhdessä

Kun Anni oli pieni, hänen perheensä vietti joulun mummuloissa. Kapula on kuitenkin vaihtunut, jo monena vuonna mummut ja papat ovat tulleet aatoksi Annin perheen kotiin.

– Emme ole vielä Aleksin ja perheidemme kanssa puhuneet, vietämmekö kumpikin aaton omien perheiden kanssa – kuten edelliset joulut. En pidä mahdottomana, että olisimme toisen kodissa aaton ja toisen luona joulupäivän, Anni tuumailee.

Tulevan luokanopettajan mielestä joulujuhlaperinteet kuuluvat suomalaiseen kulttuuriin, myös kouluissa. Hän pohtii, mitä joulusta jäisi jäljelle, jos sen sanoma ja sisältö menettäisivät merkityksensä.

– Minulle on tärkeää se, että käymme aattona kirkossa. Eniten odotan sitä hetkeä, että saan olla ja relata. Joulupöydän teemme yhdessä. Valmistamme aina samanlaista salaattia ja kalaleipiä, ja mummut tuovat laatikot. On tarkoitus, että jompikumpi mummuista opettaa minua tekemään laatikoita.

Open isot saappaat

Luokanopettajan tärkeimpänä tavoitteena Anni pitää lapsen kasvattamista osaksi yhteiskuntaa. Lapsi tarvitsee monia eväitä pärjäämiseen elämässä, kuten uskoa itseensä ja omaan oppimiseensa. Oppilaiden edellytyksiä ja mielenkiinnon kohteita ymmärtämällä voi pyrkiä murtamaan oppimisen esteitä.

Annista on hyvä, että koulutus on pitkä, sillä hän kuvailee luokanopettajan työtä vaativaksi ja saappaita suuriksi.

– On oltava oikeasti aikuinen ja kasvattaja monille lapsille, otettava heistä vastuu ja kuultava myös perheitä. Tietopuolinen osuus on paljon pienempi pala, Anni summaa.

Entä jos arvioikin jonkin tilanteen väärin tai ei löydä yhteistä säveltä lapsen kanssa?

– On riitettävä että yrittää parhaansa ja luotettava omiin ratkaisuihinsa, Anni pohtii.

– Virheiden mahdollisuus on aina olemassa. Ei saa sortua ajattelemaan, että on aina oikeassa, koska on aikuinen ja opettaja. Haluan säilyttää kyvyn katsoa peiliin ja säilyä ihmisenä.

Olen oppinut…

että olen seurallinen ihminen. Minulle sopisi yhteisasuminen, mutta koen yksin asumisen olevan minulle nyt hyvä asia. Lähden päivittäin jonnekin, vaikka opiskelu ei sitä vaatisi. Hakeuduin höntsäurheiluryhmään, jossa treenataan viikottain peruskuntoa.

että tykkään tasaisesta elämästä. En esimerkiksi lähde mielelläni myöhään juhlimaan, sillä seuraavana päivänä en voi olla virkeänä.

että pärjään luokan edessä. Uusi rooli muotoutuu minussa vähitellen.

Artikkeli Jouluksi kotiin julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

-Koulussa esiintyy mielestäni kahdenlaista yhteisöllistä kuoleman surua: opiskelijan kuolemaan liittyvää surua ja henkilökunnan jäsenen kuolemaan liittyvää surua. Kuitenkin nämä molemmat vaikuttavat koko koulun yhteisöön, Kevätsalo-Vuorio sanoo.

Yhteisössä jokaisella on oma tapansa käsitellä surua. Jollekin kuolemantapaus voi olla lähipiirinsä ensimmäinen, joku on saattanut joutua kohtaamaan jo useita menetyksiä. Kuoleman edessä oman elämän rajallisuuden ja haurauden taju sekä itse surukokemus aktivoituvat.

Kuoleman edessä oman elämän rajallisuuden ja haurauden taju sekä itse surukokemus aktivoituvat.

Aikuinen on saattanut tulla jo sinuiksi sen kanssa, että kaikkien elämä on yhtä haavoittuva. Ensimmäistä kertaa kuolemaa surevalle nuorelle voi kuitenkin tulla järkytyksenä, että oma ja lähipiirin elämät ovat yhtä hauraita. Siksi on tärkeä muistaa, että jokaisen reaktio suruun voi olla lähtökohtaisesti hyvin erilainen.

Yksilön kokemusta ei yhteisössä voi väistää ja se vaikuttaa yhteisölliseen suruun. Jotkut tarvitsevat surulomaa, mutta monelle nuorelle surua on helpompi ilmentää tekemisen ja puhumisen kautta. He saattavat haluta sytyttää kynttilän, viedä kukkia, perustaa kuolleen muistoksi Facebook-sivun tai koota vainajasta kuvia.

-Koulussa suru heijastuu kuin veteen heitetty kivi, jonka ympärille muodostuu renkaita. Renkailla on eri ihmisiä. Sisemmillä renkailla, lähellä menehtynyttä, ei kuitenkaan välttämättä ole vain läheisimmät ystävät, vaan niillä saattaa olla myös etäisempiä ihmisiä, jotka kokevat surun voimakkaasti. Surun kokemus on yksilöllinen.

Koulussa suru heijastuu kuin veteen heitetty kivi, jonka ympärille muodostuu renkaita.

-Suru heijastuu myös muihin kouluihin. Kaikilla on yhtäläinen oikeus suruun. Oppilaitoksissa on tärkeä tietää, mistä yhteisöllisessä surussa on kyse ja miten sitä käsitellään. Oikealla tiedolla on suuri merkitys. Jos koulun pihan lippu on puolitangossa tai kynttilöitä sytytetään, tulee kaikkien tietää, mistä on kyse. Huhumylly on surua häiritsevä riski.

Suru voikin karata käsistä ja tällöin aikuisella tulee olla herkkyyttä tunnistaa riskit ja asettaa surulle oikeanlaiset rajat.

-Suruun ei voi jäädä vellomaan. Yhteiseen suruun vaikuttaa paljon se, kuinka yhteisössä johto ja yhteiset normit ja asenteet ottavat surusta otetta. Annetaanko surulle tilaa vai tukahdutetaanko se ”nyt kävi näin” -asenteeseen. Kun nuori tulee kotiin kertomaan yhteisössä tapahtuneesta surusta, on tärkeää kuinka tieto otetaan vastaan.

Suru jättää naarmun, mutta sitä voidaan katsoa hyväksyvästi.

-Se mitä pappina voin surun keskelle surun rakenteiden tukemisen ja tarpeiden tunnistamisen lisäksi tuoda, on toivon näkökulma: Elämä ei pääty kuolemaan, vaan se jatkuu taivaassa kuoleman jälkeen. Kun surua on käsitelty, yhteisö selviää.

Oli surun syy mikä tahansa ja sureva kuka tahansa, suru jättää aina yksilöön ja yhteisöön elinikäisen jäljen.

-Suru jättää naarmun, mutta sitä voidaan katsoa hyväksyvästi. Naarmu saa olla. Vielä vuosienkin jälkeen jokin tuoksu, kuva tai paikka voi tuoda surun takaisin, mutta kun siitä voi päästää irti ja katsoa sen muistoa kiitollisena, surukokemus on hyväksytty osaksi elämää.

Artikkeli Yhteinen suru julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Sonja Aarnio on yksi Luotsin vakinaisista työntekijöistä ja toimii pukuvuokraamossa.

– Aloitin työni Luotsilla vuonna 2008 toimiessani projektipäällikkönä silloisessa kierrätys-, siivous- ja remonttihankkeessa. Luotsille töihin pääseminen oli minulle jonkinlainen päähänpinttymä, hän naurahtaa.

– Kierrätys kuuluu vahvasti omiin arvoihini, joten saan toimia niiden mukaisesti. Kierrätän kaiken: vaatteet, pahvit, paperit, rakennusmateriaalit… Pyrin viemään kaiken kierrätettävän oikeaan paikkaan, jotta niillä olisi jatkoa. Mielestäni kierrättäminen on helppoa ja sen tulisi jopa kansalaisvelvollisuus. Toivon, että ihmiset arvostaisivat kierrätettyjä vaatteita. Niiden joukosta löytyy esimerkiksi sellaisia kankaita tai malleja, joita ei tänä päivänä kaupoista löydy. Ja ainahan vaatteet ovat muokattavissa sopiviksi, Aarnio vinkkaa.

Luotsin pukuvuokraamossa kierrättäminen ja ekologisuus kuuluvat myös työntekijöiden Aino Lehtisen ja Krista eli Kikka Tammisen arvoihin.

– Vastustan kulutusta. Kierrätys on kannattavampaa. Suurin osa vaatteistani on kirppareilta. On kiehtovaa, että ikinä kirpparille lähtiessään ei voi tietää, mitä löytää. Voi löytää sellaista, mitä kenelläkään muulla ei ole. Se tekee pukeutumisesta uniikkia, sanoo Lehtinen.

– Minulle kierrätys on osa elämäntyyliä. Kierrätän vaatteitani tasaisin väliajoin tarjoamalla niitä tutuille tai viemällä UFF:lle tai Fidalle.  Yritän pitää yllä samaa hyvää, jota itse saan ostaessani käytettyjä vaatteita ja tavaroita. Näen käytetyn vaatteen arvokkaana, sanoo Tamminen.

-Hämeenlinnassa on hyvä kattaus kirpputoreja ja niitä tulee koko ajan lisää, sanoo Lehtinen.

Lehtinen ja Tamminen kiirehtivät takaisin takahuoneeseen, sillä heillä on työ kesken. He ovat stailanneet lukiolaiset Reeta Vaahteran ja Emma Ilosen pukuvuokraamon kierrätysvaatteilla sekä arki- että juhlalookiin. Viimeisen silauksen antavat silmälasit, joita Tamminen valitsee erivärisiä ja muotoisia rillejä täynnä olevasta laatikosta.

Naiset ihastelevat löytöjä, ja mieleen heillä juolahtaa välittömästi myös muita tapoja yhdistää vaatekappaleita. Erityisesti juhla-asut olivat nuorten naisten mieleen.

-Näistä on saatu tosi kivoja kokonaisuuksia, sanoo Vaahtera.

Kierrätys on kuulunut myös malliemme elämään jo pienestä pitäen.

-Pienenä sain ihan hirveästi leluja tutuilta. Yksi suosikeistani oli pienenä löytämäni suosikkinukkesarjani nukke, Ilonen naurahtaa muistolle.

– Viime aikoina olen tehnyt hyviä nuottilöytöjä.

-Minun parhaita kirppislöytöjäni on ollut lukion historian kirja eurolla – eurolla! iloitsee Vaahtera.

Naisten kierrätystottumukset eivät rajoitukaan vain tekstiileihin vaan kierrättäminen ulottuu roskista lukiokirjoihin ja astioista huonekaluihin.

-Kierrättäminen on eritoten helppoa, kun siitä muodostuu tapa. Muuten se voi vaatia vähän panostusta, sanoo Ilonen.

-Se on helppoa, kun ottaa kierrätysmahdollisuuksista selvää, Vaahtera lisää.

Kierrättämisen taustalla naisten motivaattoreina toimivat luonto ja ekologisuus. Materiaalien loppuun asti käyttäminen ja uusiokäyttö vähentävät ympäristön kuormitusta. Heikolta ja haperolta näyttävä tekstiilituote saa uuden elämän esimerkiksi Texvexin kaltaisessa poistotekstiilipankissa, jossa materiaalit erotellaan toisistaan kierrätysompelijoille tai revintään. Lopussa luonto ja ihmiskunta kiittävät.

-Kierrättämisestä tulee hyvä fiilis, koska tietää mitä tekee ja mitä suojelee, sanoo Ilonen.

-Ja lahjoittamalla voi tehdä toisenkin iloiseksi, päättää Vaahtera.

Onnen matematiikan mukaanhan jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Kuinka paljon iloa tuottaakaan monta kertaa kierrätetty vaate?

Kuinka kierrätän vaatteita?

Vie käyttämättömäksi tai pieneksi jääneet vaatteet lahjoituksena tai myyntiin kirppareille, kierrätyskeskuksiin tai lahjoita kaverille.

Käyttökelvottomat vaatteet voi viedä Hämeenlinnassa Brahenkadulla Palvelukeskus Sampolassa sijaitsevaan Texvex-poistotekstiilipankkiin, jossa vaatteiden eri osat eritellään kierrätystä varten.

Toimituksen vinkit:

1. Tutustu nettikirppiksiin. Uudet omistajat voivat löytyä hetkessä ja kierrätettävät vaatteesi voidaan halutessasi noutaa vaikka kotiovelta!

2. Järjestä vaatteidenvaihtotapahtuma tai kotikirppis lähipiirillesi. Vanhojen vaatteittesi uusi omistaja voi löytyä lähempää kuin arvaatkaan ja samalla järjestät iloisen sosiaalisen tapahtuman.

Artikkeli Häikäise ja häikäisty kierrättämällä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.