Nykyään on ylipäänsä vaikea kuvitella sitä maailmaa, jossa mertentakaisten siirtomaiden suruton haltuunotto ja hyväksikäyttö nähtiin jonkinlaiseksi luonnonjärjestykseksi, ellei peräti Jumalan tarkoittamaksi asiantilaksi. Suomen Lähetysseuralla ei tällaista taloudellista intressiä kuitenkaan ollut.

Brittiläisiin lähetystyöntekijöihin verrattaessa suomalaislähetit olivat ainakin siinä mielessä erilaisia, että he eivät tulleet maasta, joka harjoitti Afrikassa kolonialismia, ja heiltä puuttui näin ollen ymmärrys itsestään kolonialismia harjoittavan imperiumin edustajina. Tosin on mahdotonta arvioida, millä tavoin kuuluminen Venäjän valtakuntaan, joka toteutti itäisillä rajoillaan aggressiivista laajentumispolitiikkaa, vaikutti suomalaislähettien itseymmärrykseen.

Kohtalaisella varmuudella voidaan kuitenkin sanoa, että oletus valkoisen rodun kehittyneisyydestä afrikkalaisiin verrattuna ei ollut suomalaisille vieras. Kovin vähän kuitenkin tiedetään siitä, kuinka paljon ensimmäisten suomalaisten lähetystyöntekijöiden suhtautumiseen paikallisia ihmisiä kohtaan vaikutti se, että he olivat suhteellisen kouluttamattomia ja noin puolet heistä käsityöläisiä. Ja kuten Martti Rautasesta puhuttaessa usein muistetaan sanoa, hän oli inkeriläisen maaorjan poika, joka joutui isänsä kuoleman jälkeen jo nuorena ottamaan vastuun torpan hoidosta.

Tekeekin mieli ajatella, että sääty- tai luokkaero suomalaisten ja paikallisten ei ollut ainakaan niin suuri kuin se olisi ollut, jos lähetit olisivat edustaneet ylempiä säätyjä. 1800-luvun lopun Afrikassa monilla käytännön elämän taidoilla oli varmasti suurempi merkitys kuin esimerkiksi kirjallisella sivistyksellä. Lisäsi kamppailu jokapäiväisestä leivästä yhdisti lähettejä ja paikallisia ihmisiä toisiinsa.

Lähetys oli kansallinen hanke

Vaikka lähetystyö jo määritelmällisesti suuntautuu ulospäin, on sillä myös kansallisia merkityksiä. Suomessa Lähetysseuran perustaminen oli siinä mielessä kansallinen hanke, että sitä perusteltiin juuri sen kautta, että se olisi itsenäisen kansakunnan tuntomerkki. Näin seuran perustamisesta iloittiin Helsingfors Tidningarissa vuonna 1859:

”Täten tämä kansa ensi kerran selvästi tajuten päämäärän, astuu ihmiskunnan, kansakuntien riveihin, valmiina voimainsa mukaan työskentelemään maailman valkeuden hyväksi, – siinä varmassa päätöksessä, ettei se enää uskonnon alalla tahdo olla kansakuntien keskuudessa kuokkavieras, joka ainoastaan ottaa vastaan, vaan myös muille antaa mitä se voi.”

Perustamishankkeen kansallisesta luonteesta kertoo sekin, että sen allekirjoittajina oli joukko aikakauden merkkihenkilöitä (mm. Topelius ja Lönnrot), samoin kuin se, että alun perin suuntana olivat suomensukuisten heimojen asuinsijat Pohjois-Venäjällä ja Siperiassa. Kun Venäjän keisari kielsi aikeen, suomalaiset noudattivat saksalaisen lähetysjärjestön kutsua alueelle, jota alettiin kutsua Ambomaaksi.

Ambomaasta tulikin sitten tuttu paikka suomalaisille. Sen lisäksi, että noin 500 lähetystöntekijää on työskennellyt alueella, tuhannet suomalaiset lähetysharrastajat ovat jo 150 vuoden ajan seuranneet tiiviisti sen elämää.

Muutosagentit

Ambomaalla suomalaiset vaikuttivat perustavalla tavalla paikalliseen kulttuuriin ja elämänmenoon. Keskustelua suomalaisten alulle panemien muutosten laadusta käydään tällä hetkellä niin Suomessa kuin Namibiassa. Tätä keskustelua vauhdittamassa on Marjo Kaartisen, Leila Koivusen ja Napandulwe Shiwedan toimittama (ja verkossa vapaasti luettavissa oleva) artikkelikokoelma Intertwined Histories: 150 Years of Finnish Namibian Relations.

Lähetystyön aiheuttamaa muutosta arvioitaessa ei välttämättä ole olennaista se, olivatko vaikutukset tarkoituksellisia. Lähetit eivät esimerkiksi voineet ennakoida sitä, että heidän saapumisellaan oli seurauksia paikallisten yhteisöjen valtasuhteisiin. Se, että yksi Ovambo-johtajista, Ondongan kuningas Shikongo shaKalulu, suhtautui suopeasti suomalaistulokkaisiin ja näki heidän merkityksensä uusien tietojen ja taitojen oppimisen kannalta, aiheutti sen, että kyseisen alueen ja siellä puhutun kielen merkitys kasvoi muihin ryhmiin verrattuna. Ndongan kieli on ensimmäinen, jolle kehitettiin kirjallinen muoto.

Lähetystyön aiheuttamia kulttuurisia jälkiä ja ovambojen muistitietoa tutkinut Kim Groop toteaakin (artikkeli löytyy täältä), että ”[h]yödyntämällä suomalaisten vieraidensa tietämystä ja taitoja muuan muassa terveydenhuollossa, politiikassa ja rakentamisessa, Ondongan kuninkaat kasvattivat kuningaskuntansa alueellista ylivoimaa”.

Yksi mielenkiintoinen ja aivan liian vähälle huomiolle jäänyt ilmiö lähetystyön piirissä on lähetystyöntekijöiden ”apulaiset” eli ne paikalliset ihmiset, jotka työskentelivät jonkinlaisessa palvelusuhteessa lähetysasemilla. Apulaiset olivat usein ensimmäisiä kastettuja kristittyjä ja joutuivat tästä syystä kokemaan torjuntaa omassa yhteisössään. Omaksuessaan lännestä peräisin olevia arvoja ja toimintatapoja ja siirtyessään näin ainakin osittain yhdestä elämäntavasta toiseen he olivat eräänlaisia muutoksen agentteja.

Tähänastisessa suomalaislähetyksen historiankirjoituksessa on keskitytty pitkälti suomalaisiin toimijoihin, ja paikalliset ihmiset on nähty pitkälti toiminnan kohteiksi. Afrikantyöstä on kirjoitettu perusteellisia kokonaisesityksiä, joista ohittamaton on yhä Matti Peltolan vuonna 1958 ilmestynyt SLS:n Afrikan työn historia. Sitä ja monia muita seuran piirissä syntyneitä historiateoksia lukiessa voi kuitenkin kysyä, saavatko paikalliset kumppanit kertomuksessa tarpeeksi tilaa ja huomiota. Se kumppanuuden ihanne, johon lähetystyö nykyään perustuu, edellyttää halua ja kykyä tarkastella kriittisesti lähetyshistoriassa vaikuttaneita valtasuhteita.

Historiankirjoitus sisältää aina monenlaisia valintoja. Kun lähetyshistoria kuvaa lähetystyön kulttuurisia ansioita, kirjakielen, koulutuksen ja terveydenhuollon kehittämistä, kerrotaanko silloin vain suomalaisista? Missä ovat paikalliset kieliasiantuntijat, katekeetat, sairaanhoitajat? Hyvä alku kuvan oikaisemiseksi olisi jo se, että heidän nimensä mainittaisiin.

PS: Nimellä on väliä

Kun etsin kuva-arkistoista kuvitusta edellä olleeseen kirjoitukseen, silmiini osui oheinen Suomen Lähetysseuran kokoelmista peräisin oleva kuva. Se oli varustettu tällaisella tekstillä:

”Sairaanhoitotyöhön kuuluu myös evankeliumin julistus. Sairaalan oma pappi Abisai kiertää kirjalaukun kanssa potilaan luota toisen luo kertoen Vapahtajasta. Musta sairaanhoitajakin halusi tulla kuvaan sinivalkoisessa työpuvussaan. Valok. S.Löytty”

Minua kiehtoivat paitsi kuvan hahmot myös se, että sen oli ottanut vuonna 1956 Namibiassa työnsä aloittanut, vastikään edesmennyt isäni. Melkoinen sattuma, ajattelin, vaiko peräti silmänisku rajan takaa.

Kuvaa tarkastellessani minua kuitenkin harmitti, että papista oli mainittu vain etunimi ja sairaanhoitajalla ei ollut nimeä lainkaan. Saman aikakauden kuvissa mainitaan kyllä suomalaisten lähetystöntekijöiden henkilöllisyydet, mutta afrikkalaiset jäävät harmittavan usein tuntemattomiksi. Kieliikö nimettömyys arvostuksen puutteesta?

Lähetin sitten kuvan veljelleni Sakarille, joka on vuosia työskennellyt Namibiassa ja tuntee paljon kirkon työntekijöitä. Jospa joku heistä tunnistaisi Abisai-papin.

Jos maailma on pieni, kuten sanotaan, on Pohjois-Namibia pikkuruinen. Sakarin ystävä Alpo Enkono, Namibian evankelis-luterilaisen kirkon pääsihteeri, tunnisti kuvasta isoäitinsä Beatan veljen.

Abisai Nghimudimo Henok (n. 1872–1965) vihittiin papiksi 3. toukokuuta vuonna 1929. Hän oli itse asiassa ollut oppilaana jo ensimmäisellä eli vuonna 1922 aloittaneella pappisseminaarin kurssilla mutta sai pappeuden vasta järjestyksessä toisessa pappisvihkimyksessä.

Henok oli kotoisin Onaihendasta, Angolan puolelta, mutta hänen perheensä muutti Namibian puolelle Olukondaan, jossa hän kävi rippikoulun ja konfirmoitiin vuonna 1905. Käytyään ensin opettajaseminaarin hän siirtyi pappisseminaariin. Seurakuntapappina hän toimi Olukondassa 1929–1944 ja Onandjokwen sairaalassa 1945–1965.

Abisai Henok oli ensimmäisiä namibialaisia pappeja, joiden muistoa kunnioitetaan Namibian evankelis-luterilaisen kirkon (ELCIN) piirissä. Hän on yksi niistä, joiden elämäntarinan kautta kirjoitetaan lähetystyön ja sen myötä syntyneen namibialaisen kirkon historiaa.

Kuvan sairaanhoitajan henkilöllisyyttä emme saaneet selville, mutta on selvää, että koulutettuna naisena myös hänellä oli tärkeä rooli maansa historiassa.

PPS (lisätty 10.9.2020)

Lue jatkona ja täydennyksenä tähän Sakari Löytyn kirjoitus ”Post post scriptum: Abisai Henok Aludhilu ja muita Namibian kirkkohistorian merkkihenkilöitä”. Kuvan sairaanhoitajan nimi löytyi kuin löytyikin ja samalla muitakin namibialaisten merkkihenkilöitä.

Artikkeli Suomalainen lähetystyö ja historian muutosagentit julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.