Toisen maailmansodan jälkeen ekumeenisen liikkeen piirissä kirkkojen välinen apu ja diakonia alkoi rakentua kirkkojen sisällä ja tätä työtä varten perustettuihin omiin organisaatioihinsa. Konfliktien, pakolaisuuden ja ilmastonmuutoksen keskellä toimivat kirkkojen välisen avun ja diakonian toimijat etsivät entisestään keinoja tehdä laajempaa, vaikuttavampaa ja laadukkaampaa työtä. Kehitysyhteistyön ammattimaistuminen vaikutti näihin toimijoihin, niiden toimintaperiaatteisiin ja käsitykseen ammatillisesta avustustyöstä. 

Yhteyksiä syntyi kehitysyhteistyötä ja humanitaarista toimintaa rahoittaviin valtioihin ja kansainvälisiin järjestöihin sekä muihin kehitys- ja humanitaarista työtä tekeviin kansalaisjärjestöihin ja ihmisoikeusliikkeeseen. Osa toimijoista perusti erillisiä järjestöjä ja säätiöitä, joiden omistajapohjat vaihtelivat yksittäisistä kirkoista laajempiin ekumeenisiin jäsenkuntiin. Tämä kehityskulku vaikutti toimijoiden toimintatapoihin, painopisteisiin, jopa identiteettiin. 

Diakonian ja kirkkojen välisen avun yhteistyölle on ekumeenisessa liikkeessä löydetty erilaisia organisoinnin tapoja. 1990-luvulta eteenpäin nämä organisoinnin tavat ovat olleet aiempaa itsenäisempiä KMN:n rakenteesta. Vuonna 1995 perustettiin Action by Churches Together (ACT International). Uusi Geneveen perustettu järjestö keskittyi erityisesti kirkkojen väliseen humanitaariseen toimintaan. Vuonna 2007 perustettiin ACT Development kirkkojen ja niihin liittyvien järjestöjen laajempaan yhteiskunnalliseen transformaatioon tähtäävän kehitysyhteistyön yhteistyöelimeksi. KMN ja LML olivat tiiviisti mukana uusien järjestöjen perustamisessa. Vuonna 2010 ACT International ja ACT Development yhdistyivät ACT-allianssiksi (Action by Churches Together (ACT) Alliance). ACT-allianssin tehtäväksi tuli KMN:n ja LML:n jäsenkirkkojen ja niihin liittyvien alan järjestöjen yhteistyön edistäminen humanitaarisessa avussa, kehitysyhteistyössä ja vaikuttamistoiminnassa.

ACT-allianssin perustamisen yhteydessä ja sen jälkeen erityisesti KMN:n ja alueellisten ekumeenisten organisaatioiden piirissä syntyi pohdintaa kirkkojen ja niitä lähellä olevien kehitysyhteistyön ja humanitaarisen avun organisaatioiden (”specialized ministry”; ”agency”) suhteesta. Myös LML:n kanssa etsittiin ratkaisuja sen jäsenkirkkojen ACT-jäsenyyden esteisiin. Etenkin alueellisten ekumeenisten organisaatioiden piirissä oli huolta uusien maatasolle perustettujen ACT-foorumien roolista. ACT-foorumit toivat ACT-allianssin jäsenjärjestöt kussakin maassa verkostomaisesti yhteen toimimaan mm. katastrofivarautumisessa, humanitaarisissa ohjelmissa ja vaikuttamistyössä. Joidenkin huolena oli, että nämä pitkälti ulkomaisten avustusjärjestöjen jäseniä sisältävät foorumit pyrkisivät syrjäyttämään kansalliset kirkkojen neuvostot. Joidenkin ACT-allianssin jäsenjärjestöjen identiteetit olivatkin siirtyneet jo melko kauas toisen maailmansodan aikojen selkeämmin kirkollisesta identiteetistä.

 Avustusjärjestöihin kohdistui myös odotuksia taloudellisesta avusta kirkkojen työlle ja ekumeenista ajatusta resurssien jakamisesta peräänkuulutettiin. Paikoin oli vaikeuksia löytää yhteistä kieltä ja ymmärrystä periaatteista, valtiollisten taustarahoittajien kirkollisten järjestöjen käyttöön antamien varojen käytöstä ja yhteistyöstä. KMN:n Busanin yleiskokouksessa todettiin, että töitä olisi tehtävä, että toimijat löytäisivät yhteisen diakonisen kielen – kielen, joka kuvaisi diakoniatyön uskopohjaista ja samalla oikeusperustaista luonnetta.

Paikoin jännitteisen tilanteen lieventämiseksi KMN ja ACT-allianssi kutsuivat vuonna 2014 Malawiin koolle jäsenkirkkojaan, jäsenjärjestöjään ja ekumeenisia alueellisia yhteistyöelimiä. Tarkoitus oli keskustella yhteistyöstä ja suhteista. Malawissa syntyi ajatus yhteisen diakonia-ajattelun kiteyttämisestä. Haluttiin luoda vuoropuheluprosessi, jossa kiteytettäisiin ekumeenisen diakonian käsitettä ja luotaisiin näin edellytyksiä yhteiselle toiminnalle. Vuonna 2009 ilmestynyt LML:n Diakonia in Context – Transformation, Reconciliation, Empowerment (2009) oli tälle prosessille tärkeä taustadokumentti. 

Oli tärkeää saada aikaan paitsi prosessi, joka synnyttäisi luottamusta, myös aidosti yhdessä omistettu asiakirja. Dokumentin työstämisprosessi olikin melko pitkä, sillä hyväksyntä yhteisasiakirjalle saatiin vasta tänä vuonna (2022). Prosessiin vaikutti paitsi pandemia, myös tarve saada KMN:n jäsenkirkkojen, etenkin ortodoksikirkkojen, näkökulma riittävästi esille diakoniaymmärryksessä.  

Diakonia kutsumuksena vastustaa kaikkea pahaa

Dokumentti korostaa käytännön ja teologian yhteenkietoutumista. Diakonian teologia ilman käytännön työtä on vain kauniita sanoja. Diakoninen toiminta vaatii tuekseen teologiset perusteet, joista työ saa erityislaatunsa. Diakonian teologiassa on usein keskitytty Uuden testamentin diak–alkuisiin sanoihin, joita on vuosien ajan tulkittu viittauksena köyhien palvelemiselle. Uudemmassa raamatuntutkimuksessa tätä on kritisoinut muun muassa John S. Collins, joka on osoittanut, että Uudessa testamentissa diakonia merkitsee paremminkin tehtävää tai viestinviejää. Dokumentissa korostetaan, että diakonian tehtävä ja vietävä viesti nousee Kolminaisuuden rakkaudesta.

Ekumeenisen diakonian dokumentissa diakonian teologiaa käsitellään Kolminaisuuden kautta. Luomisessa Jumalan rakkaus tuli näkyväksi, ja luomisen teologiassa on myös kutsu ihmiselle vaalia luomakunnan eheyttä. Huolenpito luomakunnasta osana diakonian tehtävää korostuu erityisesti ilmastokriisin ja sukupuuttoaallon aikana.  Diakonia määritellään kutsuna vastustaa kaikkea pahaa, joka rikkoo Jumalan luomistyötä, luomakunnan eheyttä ja ihmisten arvoa Jumalan kuvina. 

Jeesuksen elämässä ja toiminnassa näkyy piirteitä, jotka syventävät ymmärrystä diakoniasta. Kuten Jeesuksen elämä, myös diakonia tekee näkyväksi Jumalan hyvän tahdon ja läsnäolon maailmassa. Inkarnaation kautta tulee todelliseksi Jumalan sitoutuminen kärsimyksen todellisuuteen. Jeesuksen maanpäällinen toiminta oli holistista, ja kosketti ihmiselämän koko todellisuutta ja teki syrjään työnnetyistä osallisia, yhteisön jäseniä. Useimmiten se tapahtui julkisessa tilassa ja oli siksi vahvasti yhteiskunnallista. Kuten Jeesuksen elämä ja tehtävä Jumalan palvelijana, myös diakonian tehtävä on olla todistus Jumalan valtakunnan saapumisesta, rauhan ja oikeudenmukaisuuden voitosta. Tämä ei voi toteutua kirkon sisällä, vaan on aina ulos ja laitamille pyrkivää toimintaa.

Nöyrä palvelu vai rohkea puolustaminen?

Jeesuksen ohjelmanjulistus Luukkaan evankeliumissa (Luuk. 4:14–16) nähdään dokumentissa diakonialle keskeisenä tekstinä. Pyhä Henki johtaa ”ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.” Pyhä Henki siis ohjaa diakonian profeetalliseen tehtävään.

Asiakirja nostaa esiin transformaation käsitteen, jota on viime vuosina käytetty ekumeenisessa missiologiassa, esimerkiksi Arushan Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin konferenssissa vuonna 2018. Huonosti suomeksi kääntyvä transformaatio kuvaa syvällistä muutosta, muuntumista, jonka Pyhä Henki vaikuttaa meissä ja maailmassa. Asiakirja liittää transformaation diakoniassa yhteiskunnalliseen muutokseen ja näkee sen diakonian yhtenä tavoitteena. 

Dokumentissa esitetään, että diakonia tulisi nähdä nöyrän palvelun sijaan rohkeana vaikuttamisena, joka pyrkii puuttumaan rakenteelliseen sortoon, väkivaltaan ja epäoikeudenmukaisuuteen. Profeetallinen diakonia rohkaisee käyttämään ääntä sorrettujen ja syrjään työnnettyjen aseman korjaamiseksi, ei heidän puolestaan, vaan yhdessä heidän kanssaan. Joskus tämä voi edellyttää myös kritiikkiä vallanpitäjiä kohtaan. 

Diakonian kutsumus (vocation) pitää sisällään heikoimmassa asemassa olevien puolustamisen tai puolesta puhumisen (advocation), jossa ei ole aina mahdollista välttää vihaista vastareaktiota (provocation). Dokumentin diakonian teologiaa käsittelevä osa pyrkii näkemään diakonian hyvin laajana käsitteenä, jonka alla on mahdollista nähdä yhtä lailla pyrkimykset rauhan puolesta ja ponnistelut ilmasto-oikeudenmukaisuuden tai sukupuolten välisen oikeudenmukaisuuden toteuttamiseksi. Diakonian vahva teologinen perustelu on tärkeä osa dokumenttia ja auttaa löytämään kirkkojen ja uskopohjaisten toimijoiden yhteistä kaikupohjaa. Dokumentin ääni on sävyltään vapautuksen teologinen ja luo ansiokkaasti kaivattua siltaa uskopohjaisuuden ja oikeusperustaisuuden välille. 

Toimintaympäristön haasteet ja tie eteenpäin

Dokumentti on myös aikansa kuvaa. Se korostaa YK:n kestävän kehityksen tavoitteita (SDG) ekumeenisen diakonian toimintaympäristönä ja muistuttaa ACT-allianssin jäsenten sitoumuksesta niiden edistämiseen. Kirkkoja ja muita uskonnollisia yhteisöjä tarvitaan yhteistyöhön yhä kauemmaksi lipuvien tavoitteiden saavuttamiseksi. Samoin asiakirjassa korostetaan ekumeenisten toimijoiden vastuuta pakolaisista ja vaikuttamistyötä tilanteessa, jossa pakolaisten oikeudet ja pakolaisia suojelevat kansainväliset sopimukset kaipaavat puolustamista. Taloudellinen oikeudenmukaisuus ja taloudellisen epätasa-arvon lisääntyminen, ilmasto-oikeudenmukaisuus ja sukupuolten välinen oikeudenmukaisuus ja terveyteen liittyvä oikeudenmukaisuus nostetaan myös esille toimintaympäristön kuvauksessa. Kaikissa näissä lisääntyvä epätasa-arvo aiheuttaa huolta ja vaatii toimia. Kasvava tunnustus uskonnon roolille kehityksessä nähdään mahdollisuutena kirkoille ja diakonisille toimijoille taistella elämän puolesta ja tuoda toivoa ihmisten ja yhteisöjen elämään. 

Dokumentissa korostetaan diakonian eettisyyttä: diakoninen toiminta on itseisarvo, eikä sillä saa olla muuta päämäärää, kuten kirkon jäsenmäärän kasvattaminen. ACT-allianssi sanoutuu irti kaikenlaisesta proselytismistä eikä diakoniaan saa kuulua minkäänlaisia ehtoja. Läpinäkyvyys toimijoiden taustasta ja arvoista kuuluu kuitenkin eettisen humanitaarisen työn, kehitysyhteistyön ja diakonian periaatteisiin. Dokumentti rohkaisee kunnioitukseen kunkin vakaumusta ja arvopohjaa kohtaan, kun tehdään yhteistyötä muihin uskontokuntiin kuuluvien tai sekulaarien toimijoiden kanssa. Vaikuttamistyön tavoite ei ole luoda kristillisille arvoille tai toimijoille lisää yhteiskunnallista tilaa, vaan vaikuttaa kaikkien ihmisten oikeuksien toteutumiseen. Se toki voi pitää sisällään työn uskonnonvapauden puolesta ja luoda näin kirkoille paremmat toimintaedellytykset osana kansalaisyhteiskuntaa.

Dokumentti painottaa marginaaleista nousevan diakonian käsitettä, haastaa purkamaan auttajan ja autettavan roolia ja korostaa jokaisen, myös haavoittuvassa asemassa olevan ihmisen, toimijuutta. Tämä on erittäin tärkeä huomio, mutta se, millä tavoin tätä purkamista voidaan toteuttaa, kaipaa jatkotyöstöä eri ympäristöissä.

Antia myös kotimaiseen keskusteluun

Uusi diakonia-asiakirja on hyvä yleiskatsaus ekumeenisen liikkeen käsitykseen diakoniastaan ja omasta roolistaan siinä. Voidaan toki kysyä, missä määrin dokumentti luo katsausta diakonioihin, siinä määrin on moninaisuudelle annettu ääntä. Sama riski on nykyhaasteiden listaamisella, joka tuo esille haasteiden moninaisuuden, muttei välttämättä niihin vastaa. Dokumentti on kuitenkin onnistunut perustavoitteessaan: se antaa – toimijoiden väliselle keskustelulle legitiimin kanavan ja luomaan edellytyksiä yhteistyölle. Dokumentti määrittää riittävästi diakonian yhteisiä erityispiirteitä ja luo puitteita yhteistyölle toimijoiden moninaisuuden vahvistaen. 

Suomalaiselle lukijalle dokumentti avaa ikkunan ekumeenisen diakonian polysentrisyyteen ja erilaisten tunnustuskuntien painotuksiin, mutta näyttää myös toimintaympäristöjen erityisiä haasteita. Diakonian rooli ilmastokriisiin vastaamisessa ei välttämättä meillä ole vielä elettyä todellisuutta, mutta kehittyvien maiden kontekstissa se on jo arkipäivää ja saa siksi dokumentissa roolin. Diakonian teologiseen pohjaan kuuluu myös huolenpito luomakunnasta. 

Korostus diakoniasta kirkon olemuksen läpäisevänä asiana, ei työmuotona, liittyy meilläkin käytyyn keskusteluun diakonian viran ja koko kirkon tehtävän välisestä jännitteestä. Suomalaiselle lukijalle dokumentissa on kiinnostavaa sitoutuminen profeetalliseen diakoniaan, joka nähdään ytimeltään osana diakoniatyötä. Diakonian identiteetti köyhien ja marginaaliin työnnettyjen rinnalla edellyttää työtä systeemisen epäoikeudenmukaisuuden kitkemiseksi ja sinnikästä ihmisarvon, oikeudenmukaisuuden ja rauhan edistämistä. 

Aiemmin hiertävät valtaan ja varojen käyttöön liittyvät kysymykset eivät ole välttämättä prosessin myötä ratkenneet, mutta nyt trendit ovat paikoin myös paikallisten kirkkojen puolella. Vaikka humanitaarisiin toimijoihin kohdistetaan jatkuvasti suurempia ammattimaisuuteen ja läpinäkyvyyteen liittyviä vaatimuksia, on kompleksisten ongelmien kanssa painiva kansainvälinen apuyhteisö entistä enemmän kiinnostunut myös uskopohjaisten toimijoiden kapasiteetista ja erityispiirteistä. 

Myös paikallisten toimijoiden roolin korostaminen sekä kyky liikkua jouhevasti humanitaarisen ja kestävän kehityksen kontekstien välillä ja tehdä paitsi diakoniaa myös rauhantyötä kasvattavat uskonnollisten toimijoiden lisäarvoa. Aika korostaa identiteetin merkitystä ja identiteettityötä, mikä osaltaan työntää kirkkojen piirissä syntyneitä toimijoita määrittelemään ja sanoittamaan omaa identiteettiään ja toimijuuttaan. Se saa Malawin prosessin jatkumaan myös osana järjestöjen strategiatyötä.

Jatkotyöstönä KMN toivoo, että asiakirja aiheuttaisi keskustelua eri maissa kirkkojen ja sen piirissä toimivien kotimaisen ja kansainvälisen diakonian toimijoiden kesken. Yhteiselle ekumeeniselle jatkotyöstölle voisi olla tarvetta myös kirkkojen diakonisten hankkeiden vastuullisuussitoumuksien saralla. Dokumentista olisi hyvä keskustella myös seurakuntadiakonian kentässä ja tarkistaa, vastaako diakoniakäsitys sitä, mikä kirkkojen diakonian arjesta ja sen piirissä olevien ihmisten kokemuksesta kumpua eri puolilla maailmaa.  

Kirjoittajat:

• Lotta Gammelin, Lähetysseuran diakonian erityisasiantuntija
• Pauliina Parhiala, Lähetysseuran Diakonia ja kehitys – päällikkö, joka oli mukana Malawin konsultaatiossa ja käynnistämässä prosessia diakonia-asiakirjan laatimiseksi toimiessaan ACT-allianssin operatiivisena johtajana (2014–2017)

Dokumenttin voi lukea tästä:
Called to Transformation – Ecumenical Diakonia

Artikkeli Kohti yhteistä ekumeenisen liikkeen diakoniakäsitystä? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kirkkojen maailmanneuvostossa (KMN) aikaa lasketaan monesti kokoussykleissä. KMN:n perussykkeen muodostavat seitsemän-kahdeksan vuoden välein järjestettävät yleiskokoukset. Amsterdam 1948, Evanston 1954, New Delhi 1961, Uppsala 1968, Nairobi 1975, Vancouver 1983, Canberra 1991, Harare 1998, Porto Alegre 2006 ja viimeisimpänä Busan 2013.

Yleiskokoukset tuovat KMN:n jäsenkirkkojen edustajat yhteen ja lähettävät heidät takaisin omiin kirkkoihinsa. Jokainen yleiskokous kokoontuu tietyn teeman äärellä ja yleiskokouksen aika, paikka, ympäristö ja kokoukseen osallistuvat delegaatit suuntaavat KMN:n toimintaa uuteen suuntaan. Busanin yleiskokouksesta lähdettiin eteenpäin rauhan ja oikeudenmukaisuuden teemalla. KMN:n toimintaa yleiskokousten välillä johtavan keskuskomitean raportti onkin otsikoitu: Pilgrims on the Path of Peace – The Journey of the WCC from Busan to Karslruhe (Pyhiinvaeltajia rauhan polulla: KMN:n matka Busanista Karlsruheen).

Kirkkojen maailmanneuvoston järjestäytyminen oli itsessään seurausta vuosikymmenten mittaisesta kirkollisten järjestöjen ja kirkkojen yhteistoiminnasta. Globaalien kristittyjen yhteen tulemisien sarja alkoi Edinburghin Maailman lähetyskonferenssissa 1910. Erityisesti protestanttisten kirkkojen piirissä kansainvälinen yhteistyö toteutui ennen kaikkea lähetysjärjestöjen työn kautta. Siitä näkökulmasta on luontevaa, että ensimmäinen maailmanlaaja kokoontuminen oli juuri lähetysjärjestöjen kansainvälinen kokous. Tämän kokouksen jälkimainingeissa perustettiin Kansainvälinen Lähetysneuvosto, International Missionary Council, joka edelsi KMN:n Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komissiota ja jonka satavuotisjuhlavuotta vietettiin koronapandemian varjossa etäyhteyksillä viime syksynä.

Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komissio: kirkolla on vastuu missiosta

Kansainvälisen lähetysneuvoston ja myöhemmin Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komission järjestämistä Maailman lähetyskonferensseista muodostuu yleiskokouksia täydentävä rytmi. Edinburgh 1910, Jerusalem 1928, Tambaram 1938, Whitby 1947, Willingen 1952, Achimota (Ghana) 1958, Mexico City 1963, Bankok 1972, Melbourne 1980, San Antonio 1989, Salvador da Bahia 1996, Ateena 2005 ja Arusha 2018. Myös jokaisella Maailman lähetyskonferenssilla on ollut omanlaisensa painotus tai teologinen ote. Monesti esiin nostetaan esimerkiksi Willingenin kokous 1952 ja sen missio Dei – Jumalan lähetys -painotus.

Iso muutos oli myös Kansainvälisen lähetysneuvoston yhdistyminen Kirkkojen maailmanneuvostoon 1961. Voi ajatella, että tällöin lähetys siirtyi lähetysjärjestöille ulkoistetuista toiminnasta takaisin kirkkojen toiminnaksi.

Kootusti voi sanoa, että kirkkojen ekumeenisen mission näkökulmasta Busanin 2013 ja tulevan Karlsruhen yleiskokousten väliin asettuu kolme lähetysteologian kannalta merkittävää asiakirjaa.

Ensimmäinen näistä on KMN:n lähetysteologinen asiakirja Yhdessä kohti elämää (Together towards Life, 2013). Se on järjestyksessä toinen KMN:n missiologinen asiakirja ja seuraa 1982 julkaistua tekstiä Mission and Evangelism. An Ecumenical Affirmation. Yhdessä kohti elämää  -asiakirjan valmistelu tapahtui ennen Busanin yleiskokousta, mutta sen teologinen vaikuttavuus näkyy Busanin jälkeisessä ajassa.

Toiseksi merkittäväksi asiakirjaksi, tai oikeastaan asiakirjakokonaisuudeksi, nostan viimeisimmän, Tansanian Arushassa 2018 pidetyn Maailman lähetyksen ja evankelioinnin konferenssin asiakirjat (CWME eli Comission on World Mission and Evangelism), jotka julkaistiin otsikolla Moving in the Spirit, ”Liikkeellä Hengessä”.

Viimeisenä asiakirjakokonaisuutena Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komission työryhmien raporteista koostettu kirja otsikolla Call to Discipleship. Mission in the Pilgrimage of Justice and Peace – ”Kutsu opetuslapseuteen; lähetys osana rauhan ja oikeudenmukaisuuden pyhiinvaellusta.”

Tarkastelen tässä esityksessä näiden edeltä mainittujen asiakirjojen teologisia painotuksia. Tänään painotukseni on erityisesti kahdessa jälkimmäisessä, Arushan maailman lähetyksen ja evankelioinnin konferenssin loppuraportissa sekä koko Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komission raportissa.

Arushan Maailman lähetys- ja evankelioimiskonferenssi

Arushan 2018 Maailman lähetys- ja evankelioimiskonferenssi asettui tietoisesti vuonna 1910 alkaneiden lähetyskonferenssien sarjaan. Konferenssin välittömänä taustana oli KMN:n Busanin yleiskokouksessa julkaistu lähetysasiakirja Yhdessä kohti elämää (Together towards Life, 2013).

Nostan aluksi lyhyesti esiin joitakin Yhdessä kohti elämää -asiakirjan keskeisiä teologisia painopisteitä:

• Yhdessä kohti elämää -asiakirjassa ”missio” tarkoittaa yhtä aikaa sekä lähtemistä, lähettämistä että tehtävää. Ensisijainen painopiste on Kolminaisuuden sisäisessä lähettämisessä ja Kolmiyhteisen Jumalan työssä tai tehtävässä maailmassa. Asiakirja korostaa erityisesti Pyhän Hengen työtä.
• Missio Dein tai Jumalan työn, tehtävän tai lähetyksen tavoitteena maailmassa on elämän täyteys kaikille. Missio Dei on elämää antavaa ja yhteiseen työhön kutsuvaa.
• Asiakirja kuvaa lähetystyön ideologista muutosta käsitteellä ”marginaalien missio”. Siinä missä lähetystyö on historiallisesti suuntautunut rikkailta – niiltä, joilla on köyhille, joilla ei ole, Jumalan missioon osallistutaan kaikkialta ja se suuntautuu kaikkialle. Luterilaisesta näkökulmasta samaa ajatusta voi tarkastella ristin teologian näkökulmasta: Lutherin mukaan Jumala – inhimillisestä näkökulmasta tarkasteltuna – kätkeytyy vastakohtaansa. Ihminen haluaa kuten Mooses nähdä kunniakkaan Jumalan. Sen sijaan meille näytetään jotain muuta; heikkoutta, epäonnistumista, kärsimystä. Anja Ghiselli totesi vuosia sitten ristin teologiasta mainiolla tavalla: ”se, että Jumala ylipäätänsä syntyi ihmiseksi, on tavattoman suuri paradoksi. Ensin Jumala ilmestyy pienenä lapsena seimeen, lopussa hänet naulitaan ristille, eikä se väliaikakaan ollut mitään kovin kuninkaallista eikä mahtavaa”. (K&K 3.12.2013) Marginaalien missio on teologisesti tarkasteltuna ristinteologista missiota.
• Jumalan työ ei tähtää vain ihmisen vaan koko luomakunnan pelastukseen. Lähetys ja ykseys on ymmärrettävän sen kosmisessa mittakaavassa.
• Yhdessä kohti elämää -asiakirja itsessään yhtäältä tunnustaa eri taustoista tulevien kristittyjen erilaiset käsitykset lähetyksestä ja toisaalta pyrkii tuomaan niitä yhteen yhteiseen konvergenssiasiakirjaan samalla tavalla kuin Kaste, ehtoollinen ja virka -asiakirja ja Kirkko, yhteistä näkyä kohti -asiakirjat toivat yhteen opillisia näkemyksiä.
• Asiakirja painottaa evankeliumin, hyvän sanoman esiin tuomisen tärkeyttä kunnioittavasti ja nöyrästi.

Miten näitä painopisteitä tulkittiin Arushan Maailman lähetyksen ja evankelioinnin konferenssissa?

Konferenssi oli ensimmäinen Afrikan mantereella pidetty lähetyskonferenssi kuuteenkymmeneen vuoteen. 1958 lähetyskonferenssilla on merkittävä rooli ekumeenisen lähetysliikkeen historiassa, sillä tuossa Ghana Achimotassa pidetyssä kokouksessa Maailma Lähetysneuvosto teki päätöksen liittymisestä osaksi Kirkkojen maailmanneuvostoa. Liittymisen keskeisenä tarkoituksena oli vahvistaa yhteyttä ekumeenisen, kirkkojen yhteyttä edistävät ja missiologisen, kirkon lähetystehtävää edistävän työ välillä. Liittyminen oli merkittävä paitsi käytännöllisesti myös periaatteellisesti; Kirkkojen maailmanneuvoston osana missio ymmärretään nimenomaan kirkon missioksi. Teologisesti muotoiltuna, missiota tarkastellaan ekklesiologisesta, eli kirkko-opillisesta näkökulmasta.

Vuodesta 1958 vuoteen 2018 kristillisessä maailmassa on tapahtunut myös tunnettu maantieteellisen painopisteen muutos globaalista pohjoisesta globaaliin etelään. Voikin sanoa, että vuoden 1958 järjestetty Maailman lähetyskonferenssi toteutui hyvin erilaisessa Afrikassa ja hyvin erilaisessa globaalissa kristinuskossa kuin Arushan kokous 2018.

Tämä globaalin pohjoisen ja globaalin etelän välisen maantieteellisen painopisteen muutos – kääntyminen päälaelleen, jos niin voi sanoa, on hyvä rinnastus Arushan Maailman lähetyksen ja evankelioinnin konferenssin keskeiselle viestille kirkon mission muutoksellisuudesta tai transformatiivisuudesta.

Imperiumeja kaatamaan

Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komission puheenjohtaja Mor Coorilos Geevarghese käsitteli tätä näkökulmaa konferenssin avajaispuheenvuorossa. Sen teemana oli kirkon mission transformatiivisuus, jota lähestyttiin puhumalla imperiumien kaatumisesta ja kaatamisesta. Imperiumilla Mor Coorilos viittaa erilaisiin imperialistisiin järjestelmiin, jossa Jumalan valta on korvattu ihmisen tai rahan vallalla; diktaattoreihin, joiden valta yhdistää neoliberalistista talousvaltaa ja fasistista poliittista järjestelmää.
Mor Coorilos siteeraa intialaista kirjailijaa Arundhati Royta, joka kirjoittaa: ”meidän ei tule vain vastustaa imperiumia vaan piirittää se. Riistää siltä happi. Häpäistä se. Pilkata sitä — yritysvallankumous romahtaa, jos kieltäydymme ostamasta sitä, mitä heillä on myytävänä – heidän ideoitaan, heidän tulkintaansa historiasta, heidän sotiaan, heidän aseitaan, heidän ajatustaan siitä, mikä on välttämätöntä.” ja Mor Cooriloksen sanoin: ”heidän versiotaan kirkon missiosta ja evankelioinnista.”

Ajattelen, että tänään me luemme Mor Cooriloksen puheenvuoroa toisin kuin vielä vasta kuukausi sitten. Imperialistinen vallankäyttö, jossa pyritään kontrolloimaan maata, ihmisiä, tulkintaa historiasta väellä ja voimalla on meillä aivan naapurissa. Monet ovat viime aikoina nostaneet esiin kirkkojen roolin näissä tapahtumissa. On viitattu siihen, miten ekumeeninen liike syntyi toisen maailmansodan jälkimainingeissa ja miten syvällä rauhan ja yhteyden teemat ovat ekumeniassa.

En kuitenkaan voi välttyä kysymästä, miksi näiden imperiumien olemassaolo ja voima havahduttaa meitä vasta kun avointa sotaa käydään aivan naapurissa. Eikö tämä viesti, joka nyt resonoi todellisuutemme kanssa ole se, jota kristityt Afrikasta, Aasiasta ja Latinalaisesta Amerikasta ovat yrittäneet nostaa tietoisuuteemme jo kymmenien vuosien ajan.

Mor Cooriloksen puhe on täynnä esimerkkejä siitä, miten vallan keskiöistä kaukana olevat seuraavat Jeesusta, joka kaatoi temppelin kaupankäyntipöydät ja nousevat vastustamaan epäoikeudenmukaisia talousjärjestelmiä. Ja nykypäivän kristityistä marttyyreistä, jotka varhaisen kirkon kristittyjen tapaan kieltäytyvät tunnustamasta nykypäivän imperiumeja. Meidän tulee saarnata, Mor Coorilos sanoo, imperiumien kaatumista niin kuin ne olisivat jo kaatuneet.

Imperiumien kaataminen on todellinen haaste myös ekumeeniselle liikkeelle ja lähetysliikkeelle. Mor Coorilos muistuttaa, että sanan oikumenee alkuperäinen merkitys on imperialistinen. ”oikumene” tarkoitti Rooman imperiumia ja ”oikumeneen” laajentaminen Rooman hallintavalla laajentamista. Missä määrin ekumeeniset toimijat, myös lähetyksen toimijat, ovat itse vapaita nykypäivän imperialistisista arvoista? Lähetysliikkeeltä Mor Coorilos kysyy, missä määrin lähetyskumppanuudet ohjautuvat talouden logiikasta käsin. Kuinka kauaksi olemme tulleet imperialistisesta ja kolonialistisesta lähetyksestä, jossa evankeliumi, taloudellinen valta ja kulttuurinen sivistys nähtiin ennen kaikkea Eurooppalaisten omaisuutena.

Transformatiivinen (muuttuva ja muuttava) opetuslapseus

Arushan lähetyskokouksen ajatus ”transformatiivisesta opetuslapseudesta” liikkuu näissä imperialistisen ajattelutavan kaatamisen maastoissa, joissa marginaalit nousevat, keskiön ja marginaalien valta-asetelma romahtaa.

Monista puheenvuoroista käy ilmi sekä toiminnan että olemisen tapojen uudelleen määrittely. Missionaarisessa toiminnassaan kirkkojen tulee aktiivisesti vastustaa pahan valtaa, olemisessaan siirtyä konsumeristisesta hyödykeajattelusta relationaaliseen yhteisölliseen olemiseen (communio).

Transformatiivinen opetuslapseus on hyvän tekemistä ja yhdessä olemista. Jooseop Keum, joka toimi Arushan kokouksen aikaan Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komission johtajana kirjoitti kokousraportissa: ”Maailma on rikki. Siksi ekumeenisen liikkeen tulee rohkeasti todistaa kolmiyhteisen Jumalan ykseydestä ja elää sitä todeksi, jotta ihmiskunta voi olla yhtä. Maailma janoaa kristittyä opetuslapseutta, joka sovittaa rikkonaisen ja hämmentyneen maailman. Jotta tämä voisi tapahtua, kirkon ykseys ja kirkon missio eivät voi olla vaihtoehtoisia agendoita. Kristittyjen opetuslasten rooli on kriittinen, jotta kirkko olisi maailman valo. Ihmiset näkevät Jumalan valtakunnan meidän kauttamme. Tästä syystä meidän tulee löytää uudelleen opetuslapseutemme yksinkertaisuus, inklusiivisuus, ilo, itsensä antaminen, empatia ja profeetallinen mielikuvitus.”

Olen nostanut nyt Arushan puheenvuoroista esiin erityisesti kaksi teemaa; transformatiivisen opetuslapseuden ja lähetyksen ja ekumenian yhteyden. Ekumenian ja evankelioivan lähetyksen suhde on pitkään ollut ristiriitainen. Yhtäältä tiedämme, että modernin ekumeenisen liikkeen historian alku nojaa merkittävältä osaltaan protestanttisten lähetysjärjestöjen yhteistyöpyrkimyksiin. Yhteinen todistus on tunnustettu kristittyjen yhteiseksi asiaksi ja myös monet ekumeeniset oppikeskustelut on käyty juuri tästä yhteisen todistuksen näkökulmasta.

Toisaalta ekumeenisissa keskusteluissa on tälle vuosituhannelle asti jouduttu keskustelemaan yhteisistä ekumeenisista evankelioinnin säännöistä. Esimerkiksi protestanttisten kirkkojen ja Katolisen kirkon lähetys ortodoksienemmistöisillä alueilla on nostanut ekumeeniseen keskusteluun kysymyksen niin sanotusta proselytismistä. Proselytismillä viitataan laajasti toisten kristillisten kirkkojen jäseniin kohdistuvaan evankeliointityöhön – tällaista toimintaa Kirkkojen maailmanliiton asiakirjoissa on kutsuttu ”vääräksi todistukseksi” jo useiden vuosikymmenien ajan. Tästä näkökulmasta ei ole yllättävää, että ekumeenisen ja evankelioivan lähetyksen yhteyden vahvistaminen on nostettu KMN:n Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komissiossa yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi.

Jeesuksen työtovereita

Lopetan tämän Arushan lähetyskokouksen tarkastelun viimeiseen huomioon, joka liittyy Arushan kokouksen suhteeseen Kirkkojen maailmanneuvoston yleisteemaan Rauhan ja oikeudenmukaisuuden pyhiinvaelluksesta. Vaikka Yhdessä kohti elämää -asiakirja mainitaan yhtenä Rauhan ja oikeudenmukaisuuden pyhiinvaellus -teeman tausta-aineistona, sen yhtymäkohdat Arushan kokoukseen on luettava rivien välistä – olkoonkin niin, että rivien välit ovat melko suuret ja kohtuullisen helposti nähtävissä.

Yksikään konferenssin esitelmistä ei suoraan käsittele kysymystä rauhasta ja oikeudenmukaisuudesta, mutta konferenssin yleisviesti selvä: Pyhän Hengen voimassa eläminen on uskovien pyhiinvaellusta, jonka tunnuspiirteenä on oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan vievästä muutos (Moving in the Spirit, xvii). Tästä seuraa uudistunut tai muutoksen läpikäynyt ajatus opetuslapseudesta. Jooseop Keum kuvaa konferenssin raportissa, miten opetuslapseus perinteisesti ymmärretään ystävällismieliseksi suhteeksi Jeesukseen.

Arushan kokouksen käsityksessä opetuslapseudesta painopiste on siirtynyt Jeesuksen kaveruudesta Jeesuksen työtoveruuteen: Jeesuksen tunteminen on Jeesuksen seuraamista ja Jeesuksen työn jatkamista. Näin ymmärrettynä opetuslapseuden käsitykseen tulee merkittävä soteriologinen eli pelastusopillinen painotus. Jumalan lähetykseen osallistumalla tulemme osalliseksi Jumalasta, koska Jumalan toiminta on itseään antavaa toimintaa. Tässä asiakirja viittaa ajatukseen theosiksesta tai jumalallistumisesta, joka on varhaisen kirkon aikana tunnettu, nykyään usein ortodoksiseen teologiaan liitetty tapa puhua pelastuksesta. Theosiksessa on kysymys transformaatiosta. Transformatiivisen opetuslapseuden idea auttaa meitä purkamaan myös kokonaisvaltaisen lähetyksen eheyttä uhkaavan vastakkainasettelun pelastuksen ja oikeudenmukaisuuden välillä.

Sen lisäksi että opetuslapseuden käsitys on tässä asiakirjassa uudistunut, Arushan kokous painottaa opetuslapseutta jatkuvasti uudistumassa olevana olemisen tapana. Opetuslapseus ohjautuu Jumalan valtakunnan arvioista käsin. Arushan kokouksen keskeisenä antina oli sen tarkastelu, mitä on ihmisen osa Jumalan lähetyksessä. Konferenssin vastaus on: olla muutosta tuova opetuslapsi, pysyä rohkeana, kun pahan valta kasvaa, opetella näkemään Jumalan työ siinä, mikä näyttäytyy väheksyttävältä ja marginaaliselta, puolustaa oikeudenmukaisuutta ja rauhaa.

Arushasta Karlsruheen

Arushan maailmalähetyksen ja evankelioinnin konferenssin asiakirjoja luettuaan ei ylläty, että opetuslapseuden käsite nousee keskeiseksi koko Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komission raportissa Karlsruhen yleiskokoukselle.

Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komission työskentely tapahtuu kolmessa työryhmässä. Näitä ovat Lähetyksen teologian (Theology for Mission), Transformatiivisen opetuslapseuden (Transforming Discipleship) ja Marginaalien mission (Mission from the Margins) työryhmät. Lisäksi vuodesta 2014 Ekumeenisen vammaisvaikuttajien verkoston (Ecumenical Disability Advocates Network, EDAN) toiminta on integroitu osaksi komission työskentelyä, mistä syystä myös EDANin raportti julkaistaan tässä.

Runollista teologiaa – paluuta varhaiseen teologian tekemisen muotoon

Lähetyksen teologian työryhmä raportti tarkastelee yleiskokouksen teemaa lähetyksen teologian näkökulmasta. Avainkäsitteenä tässäkin raportissa on opetuslapseus. Ensimmäinen raportin silmiin pistävä asia on tekstimuoto. Perinteisen raportoivan tekstin sijaan raportti on suurimmaksi osaksi dialogista ja runomuotoista. Jokainen säe alkaa väitelauseella, joka saa runomuotoisen vastauksen. Tästä saimme tänään esimerkin jo Elina Hellqvistin avauspuheenvuorossa.

Tekstin teologiset teemat nousevat selvästi edellä mainitusta Arushan kokouksesta: Se puhuu liikkeellä olemisesta Pyhän Hengen voimassa. Liikkeellä olemisen teeman kautta teksti liittyy ajatukseen rauhan ja oikeudenmukaisuuden pyhiinvaelluksesta. Opetuslapseuden ajatuksen kautta teksti puolestaan erittelee tarkemmin ihmisen roolia Jumalan työtoverina. Sekä tekstin sisältö, että esitystapa painottavat liikettä ja dynaamisuutta.

Raportin esitystapa nostaa esiin kiinnostavia kysymyksiä siitä, miten teologiaa tehdään. Teologia on sanan mukaisesti sanoja tai puhetta (logos) Jumalasta. Lähetyksen teologian työryhmän raportti tuntuu edustavan toisenlaista tyylisuuntaa. Joitakin vuosikymmeniä sitten amerikkalaisessa teologisessa diskurssissa nostettiin voimakkaasti esiin varhaisen kirkon ”teologian” tyylillinen rikkaus. Se sisältää runoutta, liturgisia tekstejä, vertauksia, rukousta, tarinoita, lauluja jne. Moderni länsimainen teologia puolestaan pidättäytyy teologiassa, joka on lähtökohtaisesti propositionaalista – siis perustuu väitelauseisiin – systemaattista, jopa dogmaattista. Tämän tyyppisen ”teologian” rinnalle tarjottiin ajatusta ”theo-poesiksesta”, Jumalan tarkastelusta runouden tai laajemmin erilaisten kielellisten ja kulttuuristen muotojen kautta.

Näen sekä Lähetyksen teologian työryhmän raportin sisällössä että muodossa kaikuja tällaisesta ”theo-poesiksesta”, jossa luova Jumala toimii aktiivisesti maailmassa ja jossa inhimillisen kielen ja kulttuurin ilmausten kautta esitetään erilaisia tarkasteluita tästä Jumalan uutta luovasta toiminnasta.

Muutosta luova opetuslapseus

Transformatiivisen opetuslapseuden työryhmän raportti on muodoltaan perinteinen. Sisältönsä puolesta se ponnistaa Arushan lähetyskokouksen teemoista kehittäen niitä edelleen. Keskiössä on edelleen muutoksen aikaansaaminen. ”Opetuslapseus”, raportti toteaa, ”on avain muutokseen Jumalan ruumiissa, eli Maassa ja Kristuksen ruumiissa, eli kirkossa.” (s. 50)

Raportti tarkastelee muutosta luovan opetuslapseuden eri ulottuvuuksia.

Näistä ensimmäisenä raportti nostaa esiin irrottautumisen kolonialismin vainoamasta kirkosta. Kolonialismin vainoamalla kirkolla teksti viittaa yhtäältä siirtomaavallan ja kristillisten kirkkojen yhteiseen historiaan, toisaalta tämän historian jälkeensä jättämiin kolonialistisiin rakenteisiin. Teksti viittaa erityisesti sellaiseen länsimaiseen kolonialistiseen lähetykseen, jossa läntisten imperiumien laajentumista käytettiin välineenä Kristuksen julistamiseen ja jossa kristinuskon pelastus ymmärrettiin kääntymisenä valkoihoisten eurooppalaisten sivistykseen. Toisaalta esiin nostetaan evankeliumin voima, joka ylittää evankeliumin julistajan inhimilliset rajoitukset.

Transformaatio tai muutos tulee näissäkin papereissa esiin aikaisemman ”marginaalien mission” ajatuksen kautta. Kielellinen muotoilu on hieman, mutta merkittävällä tavalla erilainen. Nyt puhutaan ”syrjäytetyistä yhteisöistä”, joiden keskuudessa Jeesus on läsnä ”itsessään”, ei siis vain globaalista pohjoisesta tuleen lähetyksen seurauksena. Syrjäytettyihin yhteisöihin kuuluvat myös alkuperäiskansat, jotka entistä enemmän ankkuroituvat omaan hengellisyyteensä ja perinteiseen viisauteen ja tietämisen tapaan. Tai maahanmuuttajaseurakunnat, joka kukoistavat rasismin ja ksenofobian keskellä tai yhteiskuntaluokan, vamman, seksuaalisuuden tai sukupuoli-identiteetin takia syrjäytetyt, jotka kaikesta huolimatta löytävät rakastavan yhteisön.

Asenteen tasolla tämä muutos edellyttää katumusta (metanoia) ja uudenlaista suhdetta toisiin ihmisiin ja kaikkeen olevaan. Raportti on kielessään ja käsitteissää suora: ”jätämme taaksemme koloniaalisen ja sovinistisen kirkon”; ”etenemme kohti kulttuurisesti moninaista, avointa, vieraanvaraista ja haavoittuvaa” kirkkoa.

Yhdeksi kristillisen yhteisön tunnusmerkiksi nostetaan juuri haavoittuvuus ja sen kanssa eläminen. Kristillisen yhteisön tunnuspiirteinä on omastaan jakaminen, rakkaus ja yhteiskunnallisesti osattomien osallisuus.

Marginaalien mission uudelleen hahmottamista

Nämä opetuslapseuden teemat risteävät merkittävällä tavalla Marginaalien missio -työryhmän teemojen kanssa. Marginaalien missio työryhmä nostaa esiin työryhmän otsikossa olevan käsitteen keskeisyyden, mutta myös siihen liittyvät haasteet. Raportissa onkin kysymys marginaalien mission eräänlaisesta uudelleenmuotoilusta, joka pystyisi paremmin rikkomaan ”keskuksen” ja ”marginaalien” välisen vastakkainasettelun. Tämä tapahtuu viiden näkökulman kautta:

Ensiksi: sekä ”keskus” että ”marginaalit” ovat moniulotteisia ja risteäviä. Raportti toisin sanoen tulkitsee marginaalien missiota intersektionaalisesti. Marginalisoituminen on kontekstuaalista ja yksilö voi eri piirteidensä tai ominaisuuksiensa perusteella kuulua erilaisiin ”keskuksiin” tai ”marginaaleihin”. ”Marginaalit” ovat myös kiisteltyjä alueita, sillä ihmisten kokemukset syrjäytymisestä ja syrjäyttämisestä vaihtelevat. Raportti puhuu myös systeemisestä marginalisoitumisesta, eli järjestelmällisistä, rakenteisiin pesiytyneistä eriarvoistamisen mekanismeista.

Toista näkökulmaa voisi kutsua toimijuuden korostamiseksi. Se painottaa ”marginaalissa” olevien toimijuutta ja kykyä itse arvioida omaa ympäristöään ja puhua omasta tilanteestaan. Erityisesti raportti kysyy, kenellä on oikeus ”tehdä teologiaa”? Toimijuuden ja subjektiivisuuden painotuksella vastustetaan köyhyyden romantisointia tai holhoavaa suhtautumista. Toimijuus on mahdollisuutta muuttaa ympäristöään.

Kolmas näkökulma kutsuu erilaisia diakonian ja kehityksen toimijoita vuoropuheluun intersektionaalisen syrjäyttämisen ja syrjäytettyjen toimijuuden ajatusten kanssa. Miten tukea yhteistyössä kumppanien toimijuutta ja välttää riippuvuussuhteiden syntymistä.

Lopuksi raportti haastaa muutosta luovaan lähestymistapaan lähetyskumppanuudessa. Raportti muistuttaa, että marginaalien missiossa ei ole kysymys syrjäytettyjen mobilisoinnista lähetystyöhän. Kysymys on enemmänkin juuri uudenlaisesta arvostuksesta, jossa syrjäytettyjen annetaan nousta ”keskiöön”. Meidän, joilla on toimijuuden etuoikeus, tulee odottaa vuoroamme. Odottaa, että meidät kutsutaan kumppaneiksi Jumalan lähetykseen.

Kaikkien kirkko kaikkia varten

Neljäs raportti on Ekumeenisen vammaisvaikuttamisen verkoston raportti. Raportin voisi nähdä yhtäältä ”marginaalien mission” kontekstualisointina. Nähdäkseni raportin merkitys on kuitenkin tätä laajempi. Se käsittelee vammaisuutta ja vammattomuutta laajemmin kysymystä inhimillisen todellisuuden ”finiittisyydestä” tai rajallisuudesta sekä ihmisyyden monimuotoisuudesta.

Siinä missä missiologian piirissä puhutaan lähetyksestä, joka on ”kaikkialta kaikkialle”, tämä raportti on otsikoitu ”Tulla kaikkien kirkoksi kaikkia varten” (Called to be a Church of all and for all). Teksti painottaa ihmis- ja kirkkokäsitystä, jossa mitään perusteita syrjintään ja ulos sulkemiseen ei enää ole ja missä kaikkien, siis ihan kaikkien lahjat tekevät kirkosta Kristuksen ruumiin.

KMN:n missionaarinen ekumenia Karlsruhe 2022 jälkeen

Mitä näistä raporteista voidaan päätellä tulevaa KMN:n yleiskokousta ja sen jälkeistä aikaa silmällä pitäen.

Toisin kuin edellisessä yleiskokouksessa, Karslruhen yleiskokouksessa ei ole erillistä lähetys-teemaista täysistuntoa. Pidän tätä hyvänä ja johdonmukaisena kehityskulkuna. Jos ajattelemme, että lähetys on kirkon ominaisuus, jos siis puhumme missionaarisesta kirkosta, on näiden raporttien nostamat teemat tultava esiin aina kun puhutaan kirkosta maailmassa.

Jos tarkastelee yleiskokouksen suunniteltuja temaattisia täysistuntoja, ne heijastelevat hyvin raporttikirjan teemoja. Ensimmäisenä teemana on ”Jumalan Jeesuksessa Kristuksessa inkarnoituneen rakkauden merkitys – sovitus ja ykseys”. Tätä seuraa erityisesti Eurooppaa käsittelevä teema: Eurooppa – kolonialismin ja sodan tuolle puolen kohti solidaarisuutta, vieraanvaraisuutta ja rauhaa. Kolmantena teemana on Elämän täyteyden tunnustaminen ja neljäntenä Ihmisarvon ja yhteisen ihmisyyden tunnustaminen. Viidennen ja viimeisen teeman otsikkona on lyhyesti: ykseys.

Käsillä olleet raportit ovat kieleltään rohkeita. Ne painottavat jokaisen ihmisen ihmisarvoa, Jumalan rakkauden rajattomuutta ja kristittyjen velvollisuutta osallistua Jumalan muutosta luovaan työhön. Näkisin, että näiden painotusten valossa keskustelu yhdenvertaisuudesta, ihmisoikeuksista ja syrjimättömyydestä tulisi olla aikaisempaa helpompaa.

Aiemmin ilmestyneet kirjoitukset:

• Kristuksen rakkaus, lähetys ja opetuslapseus: Kohti Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokousta (Elina Hellqvist)
• Lähetettynä muuttumaan (Timo-Matti Haapiainen)
• Marginaaleista nousevan mission uudelleentarkastelua (Kati Kemppainen)
• Uusi kommentaari ekumeenisesta missiologiasta (Minna Hietamäki)
• Olemisen lahja (Katri Suhonen)
• Muuntajiksi maailmaan: Jeesuksen seuraajat toisinajattelijoina (Vesa Häkkinen)
• Ekumeeninen liike sodan ja epäjärjestyksen maailmassa – katsaus Kirkkojen maailmanneuvoston alkuvaiheisiin 11. yleiskokouksen edell (Katharina Kunter)

Artikkeli Arushasta Karlsruheen: Teologiset painopisteet Kutsu opetuslapseuteen -raportissa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Tuoreessa julkaisussaan Mission Rediscovered: Transforming Disciples. A Commentary on the Arusha Call to Discipleship Kenneth R. Ross tarjoaa teologisen kommentaarin Arushan kokouksen niin sanottuun Arushan kutsu -asiakirjaan. Arushan kutsu on lyhyt kahden sivun mittainen teksti, joka koostuu sivun mittaisesta johdannosta ja kahdestatoista ”kutsusta”. Jokainen ”kutsu” on teologisesti tiivis kiteytys siitä, mihin Jumala kutsuu kaikkia kastettuja. Arushan kutsu -asiakirja ja Arushan lähetyskokouksen raportit avaavat kiinnostavalla tavalla tämän hetken ekumeenisen lähetysteologian painopisteitä. Ne viitoittavat myös tietä tulevaan Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokoukseen Karlsruhessa loppukesästä 2022.

Sekä Arushan kutsu -asiakirjan että Kenneth R. Rossin kommentaarikirjan keskeisiksi käsitteiksi nousevat Pyhä Henki, muutos ja opetuslapseus. Siinä missä Pyhän Hengen liikkeelle paneva ja uutta luova voima on kirkollisessa ja teologisessa puheessa melko tuttua, opetuslapseuden käsite on Rossin mukaan muuttunut aikojen saatossa vieraaksi. Juuri opetuslapseuden käsitteessä Ross näkee avaimen koko Arushan kutsun teologian ymmärtämiseen. Opetuslapseuden ajatus on kuitenkin ymmärrettävä oikeassa asiayhteydessään ja oikeassa mittakaavassa. Opetuslapseuden oikea asiayhteys on Jumalan lähetystehtävä (missio Dei) tai Jumalan pelastava työ maailmassa. Ihmisen näkökulmasta opetuslapseudessa on kysymys osallistumisesta siihen, mitä Jumala tekee ihmisen ja koko luodun pelastamiseksi. Tässä työssä opetuslapset ovat enemmän assistentteja kuin työnjohtajia. Toiseksi opetuslapseus tulee ymmärtää oikeassa mittakaavassa, joka on yhtä laaja kuin elämä itse. Lähetystehtävässä on kysymys ihmisen ja koko luodun todellisuuden selviämisestä. Sisällöllisesti ”opetuslapseus” viittaa tekstissä Kristus-keskeiseen elämäntapaan – eräänlaiseen itsensä kasvattamiseen tai opettamiseen kristuksenkaltaiseen elämään.

Arushan kaksitoista kutsua

Minkälaiseen opetuslapseuteen Jumala meitä sitten kutsuu? Ross tarkastelee kommentaarissaan jokaista Arushan kahdestatoista ”kutsusta” erikseen.

Kastettuna muuttuvaan ja muutosta luovaan opetuslapseuteen

Arushan ensimmäisessä kutsussa painottuvat kaste, missionaarinen opetuslapseus ja Kristus-keskeisyys. Ihminen vastaanottaa kasteen ja kutsun opetuslapseuteen joltain toiselta. Passiivinen vastaanottaminen muuttuu aktiiviseksi antamiseksi, kun kastettu kristitty saa kutsun muuttuvaan ja muutosta luovaan opetuslapseuteen. Muuttuva ja muutosta luova opetuslapseus on kasvamista Kristus-keskeiseen elämäntapaan, Kristuksen seuraamiseen. Missionaariseen elämäntapaan liittyvä muutos on kahdenlaista. Se on yhtäältä kristityssä itsessään tapahtuvaa muutosta eli Jumalan työtä meissä. Samalla se on sitä muutosta, jonka Jumala on luvannut Kristuksessa koko maailmalle. Missionaarinen näkökulma, kirjoittaa Ross, ei ”tyydy status quo:n vaan pyrkii aina suuntaamaan kohti Jumalan valtakuntaa”

Profeetallisesti ja kriittisesti

Arushan toinen kutsu kehottaa erottamaan oikean Jumalan vääristä jumalista. Tänä aikana, jolloin monet palvelevat markkinatalouden väärää jumalaa, meitä kutsutaan palvelemaan kolmiyhteistä Jumalaa, joka on oikeudenmukaisuuden, rakkauden ja armon Jumala. Jumalan valtakunta ja rahatalouden imperiumi ovat toisilleen vastakkaisia, Ross kirjoittaa; siinä missä Jumalan pelastus on inklusiivista, sisäänsä sulkevaa, on uusliberalistinen talous eksklusiivista, vain harvoille tarkoitettua. Uusliberalistinen talous perustuu köyhien hyväksikäyttöön halpatyövoimana, mutta Jumalan pelastustalous suojelee ja suosii köyhiä. Jumalan valtakunnassa köyhät ovat näkyvillä, ei työnnettynä yhteiskunnan reuna-alueille ja yhteiskunta perustuu yhteisöllisyyteen ja toisten tukemiseen, ei ahneuteen ja hyödyn tavoitteluun. Tästä syystä kristityt on kutsuttu tarttumaan profeetallisesti ja kriittisesti köyhyyden ja oikeudenmukaisuuden kysymyksiin. Olennaista Jumalan valtakunnan näkökulmasta on vastustaa vallan epätasapainoista jakautumista ja ihmisen ja koko luomakunnan muuttumista hyödykkeeksi.

Evankeliumi on hyvä uutinen elämästä

Arushan kolmas kutsu keskittyy hyvän uutisen julistamiseen, eli evankeliointiin. Evankeliointi-sanalla on ristiriitainen kaiku. Hyvien uutisten sijaan evankeliointi liitetään usein aggressiiviseen ja epäkunnioittavaan käyttäytymiseen. Tästä johtuen monista on tullut arkoja käyttämään evankelioinnin käsitettä.

Arushan kutsu yhtäältä tunnistaa evankeliointiin liittyvät kielteiset mielikuvat ja niiden taustalla olevat väärinkäytökset, mutta samalla teksti kutsuu sellaiseen rohkeaan evankeliointiin, joka tuo selkeästi esiin Kristuksen ihmiseksi tulemisen, kärsimyksen ja ylösnousemuksen sekä pelastavan armon ehdottomuuden. Teksti nostaa ajatuksen elämän täyteydestä evankelioinnin keskiössä – hyvä uutinen on uutinen elämästä, joka voittaa kuoleman. Arushan ajattelussa kutsu evankelioida, siis kertoa armosta ja elämästä, ei kuulu vain ammattikristityille. Jokainen on saanut kasteessa kutsun seurata Kristusta.

Ross painottaa kommentaaritekstissä voimakkaasti eräänlaista uskontokriittisyyttä. Aitoon Kristuksen seuraamiseen kuuluvat katumus ja kääntymys. Katumukseen ja kääntymykseen sisältyy myös uskonnon välineellistämisen, ideologisuuden ja väkivaltaisen hyväksikäytön tunnustaminen ja torjuminen. Myös tämä on hyvän uutisten julistamista – ei niinkään sanoissa vaan teoissa. Kääntymys ei tarkoita vain kääntymistä kristinuskoon vaan myös evankelioivan kristityn jatkuvaa kääntymystä.

Marginaalien missio – keskiöitä ja reuna-alueita

Arushan neljäs kutsu tarkastelee valtatasapainoa yhteiskunnan niin sanotun ”keskiön” ja ”reuna-alueiden” välillä. Ajatus ”marginaalien missiosta” on ollut yhden Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komission työryhmän teemana. Kati Kemppainen pohti työryhmän raportin sisältöjä aikaisemmassa Kirkkomme lähetyksen julkaisussa (Marginaaleista nousevan mission uudelleentarkastelua). Näyttää siltä, että edelleen on tärkeää nostaa esiin sekä historialliset valta-asetelmat ”kristillisen pohjoisen” ja ”etelän ei-kristillisten lähetyskenttien” välillä että nykypäivän asetelmat yhteiskuntien keskiössä ja yhteiskunnan reuna-alueille syrjäytettyjen välillä.

Arushan teologiassa marginaaleja lähestytään Pyhän Hengen toiminnasta käsin. Ross nostaa esiin, miten Pyhän Hengen uudistava ja muutosta tuova voima on ollut keskeisessä asemassa erityisesti globaalin etelän kristityille. Globaalisti monet, jotka eivät innostu uskon opillisesta muotoilusta, ovat silti avoimena hengellisyydelle. Erityisen keskeistä on harjaantua näkemään toimijuutta niissä ihmisissä, jotka ovat tulleet eri tavoilla syrjään työnnetyiksi. Tulevaisuuden lähetystyö ei ole hierarkkista ja keskusjohtoista – sillä ei ole keskuksia ja reuna-alueita – vaan verkostomaista ja monenkeskistä. Lähetystä tapahtuu kaikkialta kaikkialle.

Profeetallisuuteen ja dialogisuuteen harjaantuminen

Arushan viidennessä kutsussa esiintyy englannin kielen käsite ”discern”, joka kääntyy hyvin hankalasti suomen kielelle. Sanakirjan mukaan sanalla tarkoitetaan huomaamista, erottamista tai havaitsemista. Sananmukaisesti kristittyjä kutsutaan havaitsemaan tai erottamaan mikä on Jumalan sanaa maailmassa, joka sisältää paljon ristiriitaista, valheellista ja harhaanjohtavaa.

Kommentaaritekstin avulla tulee selväksi, että kysymys ei ole niinkään yksinkertaisesta ”havaitsemisesta” kuin pohdinnasta ja ymmärryksen syvenemisestä. ”Älkää uskoko ketä tahansa” (1. Joh. 1:4). Minkälaista tämä Jumalan sanan erottaminen on? Ross esittää, että ”Jumalan sanan erottaminen” on ennen kaikkea profeetallista dialogia. Dialogilla viitataan tässä sellaiseen asenteeseen, joka on avoin, vastaanottava ja valmis oppimaan ja muuttumaan. Profeetallisuus puolestaan tarkoittaa kriittistä puuttumista maailmassa olevaan pahuuteen. Profeetallisuus yhdistyy tässä kutsuun kääntyä ja seurata Kristusta. Profeetallisuuden ja dialogisuuden yhdistäminen on vaativa, mutta välttämätön hengellinen tehtävä.

Kestävän tulevaisuuden rakentaminen

Kuudennessa kutsussa tarkastellaan ihmisen suhdetta luomakuntaan. Ross huomauttaa, että luomakuntaan liittyvät kysymykset ovat vasta viime aikoina tulleet osaksi kristillistä lähetystä. Globaalin pohjoisen lähetysliikkeellä on historiallinen suhde siirtomaavalloituksiin ja sitä kautta luonnon markkinajohtoiseen hyödyntämiseen. Vasta ilmastokriisin myötä on laajemmin alettu kiinnittää huomiota viljelemisen rinnalla myös luomakunnan varjelemiseen.

Kutsu opetuslapseuteen on suora kutsu osallistua ympäristön ja luonnon kestävän tulevaisuuden rakentamiseen. Ross näkee myös oleellisena nostaa esiin ilmastokriisiin liittyvät oikeudenmukaisuuden kysymykset: kriisi ei koettele kaikkia samalla tavalla. Kuten tiedämme, ilmastonmuutoksesta kärsivät eniten he, jotka sitä vähiten aiheuttavat.

Opetuslapsiksi kutsuttujen yhteenkuuluvuus

Arushan seitsemännessä kutsussa painottuu opetuslapsiksi kutsuttujen yhteenkuuluvuus. Yhteenkuuluvuus yhdistetään sekä ekumeeniseen yhteyden tavoitteluun että yhteiskunnallisten, epäoikeudenmukaisten erotteluiden tekemiseen.

Opetuslapseus ei ytimeltään ole niinkään yksilön omaa kasvua kristittynä kuin liittymistä toisiin ihmisiin ja siihen työhön, jota Pyhä Henki ihmisissä tekee. Myös seitsemännen kutsun kohdalla Ross palaa kommentaarinsa keskeiseen teemaan, maailmassa ilmenevään epäoikeudenmukaisuuteen. Kristuksen kutsuun vastaaminen ei ole vain minun omaa kuulumistani Kristukselle vaan kuulumista Pyhässä, uudistavassa ja muutosta luovassa Hengessä. Tästä syystä, Ross kirjoittaa, kirkot voivat puhua toisenlaisen todellisuuden mahdollisuudesta. Samasta syystä kristillisten yhteisöjen tunnusmerkkeinä tulee olla oikeudenmukaisuus ja inklusiivisuus. Nämä tunnusmerkit ovat Rossin mukaan tehokkainta nykypäivän apologiaa.

Suhde toisin uskoviin

Kahdeksannessa kutsussa käsitellään yhtä lähetysteologian keskeisimmistä teemoista, suhdetta toisin uskoviin ihmisiin. Lähetysliikkeen tapa tarkastella toisin uskovia on muuttunut historian aikana merkittävästi. Ross osoittaa kiinnostavasti, miten sekä varhaisen lähetysliikkeen usko muiden uskontojen hiipumiseen että länsimaisen sekularismin ajatus uskontojen ylipäätään hiipumisesta ovat jääneet toteutumatta. Päin vaston, maailma on entistä uskonnollisempi ja uskonnolliset ihmiset entistä uskonnollisempia, mikä johtaa monesti uskonnollisiin ylilyönteihin ja konflikteihin.

Tästä syystä rauhan kysymykset ovat jo pitkään olleet uskontojen kohtaamisen keskiössä. Tänä päivänä lähetystyö tasapainottelee kahden välttämättömyyden välillä. Yhtäältä välttämättömyys evankelioida, toisaalta rauhan välttämättömyys. Molemmat nousevat raamatullisesta käskystä olla rauhantekijä ja julistaa evankeliumia kaikille kansoille. Tasapainottelun ytimessä on sekä vahva uskonnonlukutaito ja osaaminen uskontojen välisessä kohtaamisessa mutta myös niiden ristin kantaminen, jotka kohtaavat sortoa, rasismia ja syrjintää.

Palvelijoiksi kutsutut

Yhdeksännessä kutsussa tarkastellaan Jeesuksen seuraajien vallankäyttöä. Maailmassa, joka arvostaa ennen kaikkea valtaa ja vaurautta, Kristuksen opetuslapsia kutsutaan olemaan palvelijoita. Myös tämä osio tuo yhteen osittain jännitteisiä opetuslapseuden ulottuvuuksia. Minkälaista on johtajuus, joka ilmenee palvelemisena? Mitä on palvella koko maailmaa, mutta olla samalla juurtunut kirkon elämään? Aikaisempien osioiden tapaan myös vallankäyttöä koskevassa tekstissä nostetaan esiin markkinatalouden vaihtoehtoinen agenda, jossa johtajat tavoittelevat ennen kaikkea valtaa ja vaurautta. Muutoksessa oleva opetuslapseus on vallan käytön suhteen itsekriittistä. Se kysyy, miten käytämme valtaa, miten jaamme johtajuutta ja miten olemme kumppaneita Jumalan lähetyksessä?

Raja-aitojen kaatamista

Arushan kutsun kymmenes osa palaa uudestaan oikeudenmukaisuuden ja syrjäytymisen teemaan. Jeesuksen seuraajia kutsutaan kaatamaan ihmisiä erottavat aidat ja vastustamaan uusien raja-aitojen pystyttämistä. Tämän kutsun välittömänä taustana on erilaisten ihmisryhmien pakotettu siirtyminen omilta asuinalueiltaan sodan, nälänhädän tai muiden syiden takia. Rajojen rakentamisen sijaan Raamatun esimerkit ohjaavat vieraanvaraisuuteen. Raamatun näkökulmasta Jumala vastaanottaa vieraanvaraisuudessaan niin enemmistöt kuin vähemmistötkin.

Kaikki on kutsuttu yhtä lailla osallistumaan Jumalan lähetykseen.

Valta, ristin teologia ja evankeliumin arvot

Yhdestoista kutsu käsittelee samaa teemaa, nyt ristin teologian näkökulmasta. Ristin seuraaminen haastaa elitismin, etuoikeudet ja henkilökohtaisen ja rakenteellisen vallan. Ristin teologian näkökulma muistuttaa siitä, että evankeliumin arvot, jotka korostavat jokaisen yhtäläistä arvoa ja jossa kaikki kutsutaan osallistumaan, ovat toiset kuin maailman arvot. Tästä syystä opetuslapseus on ”kallista” (costly). Evankeliumin arvot eivät ole välittömästi ymmärrettäviä tai helposti vastaanotettavia.

Kommentaarissaan Kenneth R. Ross muistuttaa, että opetuslapseus ei ole ensisijaisesti poliittista aktiivisuutta tai tietyn uskomusjärjestelmän ylläpitämistä, vaikka kumpikin voi olla seurausta opetuslapseudesta. Opetuslapseus on ennen kaikkea henkilökohtainen, muutosta tuova kohtaaminen Kristuksen kanssa. Opetuslapseus ei voi jäädä teoreettiseksi periaatteeksi, sen on tultava arkiseksi elämäntavaksi. Ristin teologian näkökulmasta opetuslapsen elämäntapa edellyttää erityisesti vallan käytön tarkastelua. Sekä oman, henkilökohtaisen vallan käytön, että sen vallankäytön, johon osallistumme eri instituutioiden osana.

Viimeinen sana on toivo

Viimeisen sanan Arushan kutsussa saa toivo. Kahdestoista kutsu kutsuu elämään ylösnousemuksen valossa, joka tarjoaa toivon näkökulmia. Ylösnousemuksen toivo ei ole vain kuolemanjälkeinen toivo, se on myös elämänaikainen toivo. Samalla Ross muistuttaa, että kristillinen toivo ei ole pinnallista optimismia, joka kieltäytyy tunnistamasta elämän kovuutta. Kristillinen toivo on realistista toivoa. Se on muutoksen ja uusien mahdollisuuksien toivoa.

Arushan teologinen anti suomalaiseen keskusteluun

Arushan kutsu-asiakirja on hyvin lyhyt ja sen teologian vaikuttavuutta on vaikea vielä arvioida. Joitakin alustavia näkökulmia tekstin vaikuttavuudesta tai annista voidaan kuitenkin jo nostaa esiin.

Kirkkojen maailmanneuvosto on ekumeeninen toimija, joka tuo työskentelyssään yhteen jopa omaa jäsenkuntaansa laajemman joukon eri taustoista tulevia kristittyjä. Esimerkiksi kahdessa viimeisessä Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin konferenssissa Ateenassa 2005 ja Arushassa 2018 läsnä on ollut täysivaltaisia osallistuja paitsi Kirkkojen maailmanneuvoston jäsenkirkoista myös Katolisesta kirkosta, evankelikaalisista ja helluntaikirkoista. Lähetysteologiset asiakirjat eivät ole syntyneet Kirkkojen maailmanneuvoston toimistossa Genevessä vaan Kirkkojen maailmanneuvostoa laajemmissa kristittyjen kohtaamisissa.

Kansainvälisissä kohtaamisissa tulevat esiin yhtä aikaa teologian tekemisen paikallisuus ja kansainvälisyys. Kristityt kokoontuvat seurakunnaksi aina tietyssä ajassa ja paikassa, mutta eivät koskaan erillään toisistaan. Ekumeeninen (lähetys)teologia ei ole teologian erityslaji vaan muistutus siitä, miten eri taustoista tulevat kristityt pyrkivät sanoittamaan evankeliumia ja elämään evankeliumia omassa ympäristössään ja silti yhteydessä toisiinsa.

Lähetysteologisten asiakirjojen tarkastelu kiinnittää huomiota siihen, miten teologinen ajattelu on aika- ja paikkasidonnaista, kehittyvää ja muuttuvaa. Jotkin teemat, esimerkiksi Yhdessä kohti elämää -asiakirjassa (2013) esiin nostettu ”marginaalien missio” ovat herättäneet kriittistäkin keskustelua ja saanet uusia muotoiluja (kts. Kati Kemppaisen artikkeli). Toisaalta jotkut käsitteet, esimerkiksi suomalaisessa missiologisessa keskustelussa paljon käytetty holistisen (kokonaisvaltaisen) mission käsite, ei esiinny asiakirjassa kertaakaan. Sen sijaan asiakirja nostaa esiin ajatuksen ”koko elämän opetuslapseudesta” (whole-life discipleship). Asiakirjan käsitys evankeliumin hyvästä sanomasta on myös kokonaisvaltainen. Se julistaa elämän voittoa kuolemasta ja oikeanlaista suhdetta Jumalaan, toisiin ihmisiin ja koko luotuun todellisuuteen.

Yksi tekstien keskeisistä läpileikkaavista teemoista on yksisuuntaisen, vallan keskiöstä suuntautuvan toiminnan korvautuminen vastavuoroisella ja dialogisella toiminnalla. Vastavuoroisuus ja dialogisuus perustuvat oikeudenmukaisuuden arvoon, joka ymmärretään nimenomaa raamatullisena arvona.

Kasteessa ihminen on kutsuttu opetuslapseksi, siis oppimaan ja muuttumaan. Vastavuoroinen ja dialoginen lähestymistapa ei vaikuta vain häneen, jota palvellaan tai jolle julistetaan evankeliumiin vaan myös häneen, joka palvelee tai julistaa. Pohjoisella pallonpuoliskolla, kristinuskon entisessä keskuksessa, nykypäivän ja tulevaisuuden haasteena on, miten me pystymme olemaan vastavuoroisessa, profeetallisen evankelioivassa suhteessa eri paikoista ja eri taustoista tuleviin ihmisiin.

Artikkeli Uusi kommentaari ekumeenisesta missiologiasta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.