Syksyllä 1996 järjestettiin ensimmäinen Herrakammari, missä oli paikalla Pasin lisäksi muutama rohkea mies. Paikkana oli Salaman talo osoitteessa Kauppalankatu 15, jossa eräs ystävällinen rouva oli antanut asuntonsa seurakunnan käyttöön. Siitä lähtien Pasi on ollut kammarin vakiokävijä, aina kun muut työteliään ja menevän miehen aktiviteetit ovat antaneet myöten.

– Täällä on mielenkiintoisia esitelmiä ja juttuja, ja näkee samalla paljon tuttuja. Eikä pidä unohtaa hyvää uskonnollista henkeä.

Pasin pöytäseurueessa nyökytellään päätä ja lisätään, että joka toinen viikko on sopiva tahti tällaiselle tapahtumalle. Kun heiltä kysyy mieleenpainuvinta iltaa vuosien varrelta, moni muistaa jääkiekkoteeman, jolloin paikalla oli noin 70 osallistujaa. Se että vieraana olleen tunnetun valmentajan nimi ei tullut heti mieleen, ei yllättänyt ketään.

URHEILU ja sotahistoria ovatkin aiheita, jotka kiinnostavat erityisesti kävijöitä vuodesta toiseen. Näin kertoo tapahtumaa viitisen vuotta vetänyt Juhani Huovila. Illan teema näkyy myös kävijämäärässä: vakiokävijöitä on 25–30, määrä kaksinkertaistuu oikein kiinnostavan aiheen myötä.

Herrakammarin alkuun juodaan kahvit ja virittäydytään tunnelmaan. Ohjelman avaa vierailijan pitämä esitelmä illan aiheesta. Sitten seuraa keskustelu ja lopuksi pidetään iltahartaus. Seitsemän uutisiksi ehtii hyvin kotiin.

– Tämä formaatti on todettu sangen toimivaksi. Keskustelu on usein vilkasta, toteaa Huovila tyytyväisenä.

Käsiteltäviä teemoja miettii työryhmä, johon kuuluu Huovilan lisäksi kolme henkilöä. Ehdotukset ja vinkit kiinnostavista aiheista ovat tervetulleita. Herrakammarin tunnelmaa Huovila kuvaa rennoksi ja välittömäksi, ja tilaisuus on löytänyt paikkansa seurakunnan tarjonnassa.

– Herrakammari on omanlaisensa matalan kynnyksen tapahtuma, joka ei kilpaile saunailtojen ja raamattupiirien kanssa.

TAPAHTUMAN nimi saattaa herättää joissakin kysymyksiä. Herraseuraan vivahtavaa nimeä mietti taannoin myös Juha Aschan, mutta paikalle uskaltauduttuaan hän on viihtynyt tavallisten miesten ja mielenkiintoisten juttujen parissa nyt kahden vuoden ajan. Huovila löytää nimen taustalta kaksi versiota.

– Toinen juontaa mummokammariin, tämä oli ikään kuin miesten vastaava juttu. Toinen versio liittyy legendaariseen ja isompaan Herra-nimeen.

Eipä silti, myös naiset ovat silloin tällöin tervetulleita miesten seuraan, kun aihe heitä erityisesti kiinnostaa.

HERRAKAMMARI kokoontuu nykyisin Kouvolan seurakuntakeskuksen Luukas-salissa. Helmikuun viimeisenä maanantaina oli vuorossa kokoontuminen numero 531. Illan vieraana oli yhteisöpappi Mia Hagman, joka kertoi ajastaan suomalaisten pappina Amerikassa. Hagmanin värikäs kuvaesitys ja kerronta naulitsi jokaisen katseen ja huomion. Kyllä tässä kammarissa on toden totta aivan oma miehinen otteensa.

Artikkeli Innostavia aiheita miehisessä illassa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Hän tarttui minua kädestä ja kertoi tuntevansa, kuinka Jumala sanoo, että minun pitää tehdä levy.

Leppä otti vinkistä vaarin ja rukoili Jumalalta apua, mutta tämä ei alkuun puhunut hänelle. Kunnes tulppa avautui, ja sitten se olikin menoa.

– Tekstiä alkoi tulvia, sanoittaminen avautui ja nyt sanoja riittää vielä tosi moneen lauluun.

Alkoi vuoden kestävä projekti, minkä aikana Leppä sanoitti, sävelsi, sovitti, soitti, lauloi, äänitti ja tuotti levyllisen gospelmusiikkia. Hänen tapansa sanoittaa on kirjoittaa teksti ensin englanniksi ja kääntää se sitten suomeksi. Näin siksi, koska hän tykkää laulaa englanniksi. Mutta mistä laulut kertovat?

– Raamatun kohtia, kuten laulu ”Rakkauden valo”, joka on Johanneksen evankeliumista (Joh. 3:16). Laulut ovat hyvin henkilökohtaisia, mukana on paljon rukous-, ylistys- ja rakkaustyyppistä laulantaa.

Leppä kuvailee tapaansa säveltää yksinkertaiseksi, joka lähtee melodian tapailusta. Hänen gospelmusiikkinsa on countryhenkistä amerikkalaistyylistä rockgospelia. Levyprojekti vei Lepän täysin mennessään, mutta paneutuminen kannatti.

– Ensimmäinen levy on tehty ja olo on hyvä. Seison levyni takana suorin selin.

Armon Voimalla-levy on kuunneltavissa nykytyylisesti Spotify-, iTunes- ja muissa julkaisupalveluissa. Levystä on tehty myös perinteinen cd-versio.

MUSIIKKI on kulkenut Lepän elämässä mukana pitkään, hän on tehnyt sitä ammattimaisesti jo 22 vuotta. Juuret musiikkiin istutettiin jo lapsena ja kodin esimerkillä on ollut iso merkitys.

– Äitini on laulanut paljon, ja isäni on soittanut bändeissä. Kun kuulee ja näkee paljon musiikkia, se tarttuu.

Moni yhdistää Leppään sanan Elvis. Innostus legendaariseen laulajaan syttyi jo 2-vuotiaana. Elvistä Leppä on kuunnellut eniten ja kun hän lauloi ensimmäisen kerran julkisesti muitten kuullen, se oli Elvistä karaokessa 18-vuotiaana. Esiintyminen Voice of Finlandissa 2014 löi lisää vettä Elvis-myllyyn ja Leppä onkin toteuttanut paljon yhteisiä projekteja Elvis Finland -kerhon kanssa.

Laulamisen lisäksi Leppä hallitsee kaikki perusbändisoittimet. Hänen omassa musiikissaan maistuvat roots-pohjaiset country ja blues.

– Haluan, että minut tunnetaan ja muistetaan myös omasta musiikistani.

Leppä kertoo olevansa vahvasti Jumalan lapsi, uskon hän löysi itse rippukouluikäisenä. Etsikkoaika ja kasvu uskoon kesti pitkään, kun hän hakeutui Jumalan lähelle vaikeuksissaan. Viime aikoina hän on tullut mukaan Kuusankosken seurakunnan vapaaehtoistyöhön, mikä lähti musiikin kautta.

– Olen rukoillut monta vuotta, että pääsisin esittämään hengellistä musiikkia. Olen erittäin kiitollinen, kun se on vihdoin toteutunut.

Artikkeli Levyllinen omakohtaista gospelia julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Vesa Pyötsiä ottaa kitaran kotelosta ja säestää alkuun yhteislaulun, jona on tällä kertaa tuttu ”Aurinko kun kohoaa”. Alkuhartauden teemana on tällä hetkellä Lasten Raamatun lukeminen ja paraikaa on menossa Joosefin elämästä kertova kohta.

– Joosef oli unien näkijä ja selittäjä. Vaikka hänelle kävi kovin huonosti, Jumala korjasi tilanteen. Näin voi tapahtua meille kaikille, Pyötsiä kertoo lapsille.

Rukouksen ja loppulaulun jälkeen alkaa tohina, kun jaetaan kerhomerkkejä ja etsitään sopivia kypäriä pian koittavaa ratsastusta varten. Tilan isäntä Martta Pyötsiä ja kerho-ohjaaja Veera Ala-Krekola toimivat lasten parissa tottuneen rauhallisesti.

TOISTA KERTAA ponikerhoon tullut 7-vuotias Paloma Liikanen hytisee innosta päästä ratsastamaan. Kymintehtaan koulua käyvä ekaluokkalainen on ratsastanut kaksi vuotta heppakoulussa Korialla.

– On ihan parasta ratsastaa täällä Hapsu-ponilla. Harrastan lisäksi partiota ja voimistelua.

Isojen eläinten kanssa on tärkeää toimia turvallisesti ja ohjaajien opastamalla tavalla. Ala-Krekolan hevosura alkoi juuri Toivolan tilalla ja nyt hän on kilpaillut ratsastuksessa jo kolme vuotta. Hän opiskelee parhaillaan lukiossa ja miettii eläinlääkärin uraa.

– Tykkään kovasti toimia lasten kanssa. Tein TET-harjoittelun päiväkodissa ja olen ollut täällä ohjaajana kesäleireillä.

Ala-Krekola on suorittanut Valkealan seurakunnan nuorisotyönohjaaja Minna Nikin pitämän kerhonohjaajan peruskurssin.

– Kurssilla nuori oppii toimimaan lasten kanssa. Erilaisia tilanteita ja tehtäviä harjoitellaan kädestä pitäen, avaa Nikki kurssin sisältöä.

PYÖTSIÄN perhe on ollut pitkään mukana monissa seurakunnan toiminnoissa. Kun Nikki soitti taannoin Martta Pyötsiälle ja ehdotti ponikerhon järjestämistä, kaikki sujui luontevasti. Nyt on menossa ponikerhon kolmas vuosi, Toivolan tilalle kokoonnutaan kerran viikossa syyskuusta huhtikuuhun muiden seurakunnan kerhojen tapaan.

– Alkuhartaus, Lasten Raamatun lukeminen, laulut sekä eri teemat, kuten joulu, pääsiäinen, pikkujoulut ja kevätjuhla kuuluvat ohjelmaan.

Ja tietysti ulkoilua ja ponien kanssa toimimista. Martta Pyötsiä kertoo, kerhossa on tarkoituksena opettaa lapsille ratsastuksen alkeet. Siihen liittyy paljon muuta toiminnallista harjoittelua. Hänen ja Ala-Krekolan lisäksi ohjaajana toimii tarvittaessa myös Minja Tikkanen.

Ponikerho on suunnattu lähinnä alakouluikäisille lapsille, jotka jaksavat touhuta 1,5 tunnin ajan ulkoilmassa. Kerhoon voidaan ottaa enintään 12 lasta. Tällä hetkellä mukana on seitsemän tyttöä Valkealan, Kouvolan ja Kuusankosken seurakunnista. Joten mukaan mahtuu vielä, myös poikia.

Ponikerho
Paikka: Toivola 1936 -tila, Toivolanpolku 87, Utti
Aika: Keskiviikkoisin klo 16.30-18
Kevätkausi 14.1.-22.4., ei talvilomalla, 190 euroa.
Kesken kautta mukaan tulevat tarjoushinnalla.
Ilmoittautumiset: Minna Nikki, 040 093 6252, minna.nikki@evl.fi

Artikkeli Ulkoilua ja kertomuksia ponikerhossa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Sanoin kerran äitini luona jo tovin oltuani, että pitäisi vissiin lähteä. Äitini tokaisi, jotta vihdoinkin tajusit.

Perttola korostaa, että jokainen muistisairaus etenee omalla tavallaan. Vain noin 10 prosenttia sairauksista on perinnöllisiä, näin on yleensä nuorilla. Muistisairaan kohtaamisessa ei tarvita mitään erityisosaamista, riittää että on läsnä.

-Kohtaa hänet ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Kuuntele, juttele ja seuraa, onko hän tässä maailmassa. Älä torju, älä korjaa, äläkä kysy, muistatko sinä.

Päivän sää, politiikka ja läheisen mieliaiheet ovat hyviä puheenaiheita. Perttolan äidille Kimi Räikkönen oli erityinen ylpeyden aihe, ja hänestä kertova kirja oli todellinen aarre, jota hän lainaili auliisti muille.

RIITTÄMÄTTÖMYYS on usein tunne, joka liittyy muistisairaan lähellä elämiseen. Perttolalla ja hänen puolisollaan ei ollut silloin mitään käsitystä Muistiyhdistyksestä, eivätkä he älynneet ottaa siihen yhteyttä. Nyt he ovat yhdistyksen jäseniä ja aktiivisia vapaaehtoisia.

– Muistiyhdistyksessä toimii ihania ihmisiä, jotka osaavat neuvoa. Me saimme jälkikäteen rauhan, emme olisi voineet tehdä enempää.

Perttola on kuunnellut muistiluennon monen monta kertaa ja oppii siitä aina jotakin uutta. Vapaaehtoistyössä käytetään hyväksi omia taitoja. Perttola toimii muistikahviloissa ja kirjoittaa eri teemoista runoja. Puoliso kouluttautui muistikaveriksi, jollaisen omainen voi pyytää sairaan seuraksi vaikkapa ulkoilemaan.

Perttola kävi äitinsä kanssa muistimessussa, missä äiti käyttäytyi kuin pieni lapsi, jota piti koko ajan hyssytellä. Äiti osasi kuitenkin rukoukset ja muut jumalanpalveluksen menot kuin vettä vaan, ja messusta jäi hyvä mieli.

– Kirkkoherrat, diakonit ja muut seurakunnat työntekijät ovat aina valmiita juttelemaan ja tukemaan.

Ajatus omasta sairastumisesta mietityttää aika ajoin Perttolaa. Hän tietää, että muistisairaus on aina yksilöllinen ja etenee eri tahtia omia polkujaan. Äitinsä sairautta hän käsitteli myös pitämällä siitä päiväkirjaa ja kirjoittamalla koskettavan runon.

Äidin seinäkello
on kuin äiti itse -
kaunis katsella,
vakaa ja vankka päältä päin,
käy ja tikittää uutterasti,
kuten ennenkin.

Mutta se ilmaisee itseään oudosti.
Kun sen pitäisi lyödä 12 kertaa,
se lyö vain kerran.
Kello yhdeltä yöllä
saattaa kuulua 11 lyöntiä.
Se on kuitenkin elossa edelleen.

Kun kelloa muistaa vetää, se saa taas uutta puhtia.
Kun äitiä käy katsomassa ja kuuntelemassa, hän virkistyy.
Kun ottaa vakavuudella vastaan
hänen huimat tarinansa milloin mistäkin seikkailusta,
ottaa vakavasti hänet
ja hänen tarpeensa.

Mitä siitä,
jos jo edesmenneet rakkaat
käyvät hänen luonaan joka päivä
- sehän on lohdullista.

Mitä siitä,
jos hän edelleen kokee kykenevänsä
kiipeilemään, tanssimaan, virkkaamaan.
Mitä siitä,
jos hän ei enää niin tarkkaan muista,
montako tyttöä ja poikaa on
tullut synnyttäneeksi.
Tai sanoo tytärtään miniäkseen tai
siskokseen.

Hän iloitsee edelleen tyylikkäistä
hiuksistaan,
jos joku vaan laittaa papiljotit.
Hän ihailee kaikenlaista kauneutta,
mitä näkee ympärillään.
Hän lukee kaikki huomaamansa kyltit, ilmoitukset ja tienviitat,
mutta tulkitsee ne omalla
hauskalla tavallaan.

Nyt äiti on jo tallella siellä jossakin.
Näkemiin, rakas äiti,
me seinäkellon kanssa jatkamme
vielä täällä.
Lupaathan,
että näemme vielä jonain kauniina päivänä.

Artikkeli Ole läsnä ja juttele – älä korjaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

-Olemme kai aina olleet etsimässä jotakin – seikkailua, vapautta, uusia kokemuksia. Niitä löysimmekin, mutta kaikkein tärkein löytyi vasta myöhemmin.

Vuoden 2017 tienoilla elämä oli mallillaan; oli hyvät työpaikat ja oma koti järven rannalla. Ulkoisesti heillä oli kaikki, mitä he olivat halunneet. Mutta silti heistä tuntui, ettei elämä ja sen tarkoitus voinut olla vain tässä. Sisäinen tyhjyys herätti hengellisen etsinnän ja tarpeen saada vastauksia elämän suuriin kysymyksiin.

– Viiden vuoden ajan etsimme niitä muun muassa self helpistä, mindfulnessista, meditaatiosta ja idän uskonnoista. Ne antoivatkin aluksi paljon, mutta lopulta toivat esiin ihmisen huonoja puolia, kuten minäkeskeisyyden. Koimme myös kasvavamme “henkisessä viisaudessa”.

KAIKKI etsintä johti lopulta isoon peliliikkeeseen; irtisanoutuminen töistä, asunnon myynti ja matkailuauton rakentaminen. Edessä oli kahden vuoden reissu.

Ennen reissua Jarno keskusteli uskovan työkaverinsa kanssa hengellisistä asioista ja sai matkalle luettavakseen Gurun kuolema -kirjan. Suurista epäilyksistä huolimatta Jarno luki sen, ja kirjan sisältö saikin hänet kyseenalaistamaan aiemmat uskomuksensa. Sisäinen maailma synkkeni, kun hän joutui valitsemaan kahden totuuden välillä.

– Lopulta ymmärsin, että Jeesus on ainoa tie ja totuus. Heti sen myötä oloni helpottui ja koin valon tulevan tilalle. Kerroin kokemastani Taijalle.

Taija yllättyi aluksi, mutta kirja ei kuitenkaan herättänyt hänessä samanlaista oivallusta. Jarnon rohkaisemana he alkoivat lukea Raamattua puhelimesta. Kotiinpaluun jälkeen he löysivät Jarnon isovanhempien kätköistä kristillistä kirjallisuutta. Raamatun sisältö ei silti edelleenkään auennut. Seurasi parin vuoden taistelu uskosta.

YSTÄVÄN kannustus ja Aaro Leikkarin kirja ”Että et hukkuisi” sai Jarnon vihdoin vakuuttumaan.

– Kirjassa mainittiin, että Jeesuksen tunnustaminen Herraksi on vaikeaa, jos et usko. Tunnustin uskoni Taijalle ja minut valtasi ilo, rauha ja hyvä olo. Sain kokea voimakkaan Pyhän Hengen kosketuksen.

Seuraavina päivinä Jarno oli valtavan tunteen ja voiman vallassa. Tällöin Raamatun sana aukeni kuin laput olisi otettu pois silmiltä. Lisäksi hänet valtasi syvä huoli ihmisistä, jotka eivät tunne Jeesusta, sekä palava halu todistaa Hänestä. Ja kaikki, mitä yleensä tässä rajallisessa ja maallisessa elämässä tavoitellaan, menetti yhtäkkiä täysin merkityksensä.

Jarnon kokemus sai myös Taijan pysähtymään elämän suurten kysymysten äärelle.

– Se sai minut pohtimaan omaa kohtaloani. Olin aina kuvitellut, että kaikki pääsevät taivaaseen, paitsi oikeasti pahat ihmiset. Aloin ymmärtää, ettei asia ehkä olekaan niin. Silloin oivalsin, että pelastus tulee yksin uskosta Jeesukseen ja rukoilin silloin pelastusrukouksen.

Tämän vuoden tammikuussa Taija ja Jarno lähtivät ensimmäistä kertaa kirkkoon. Käpylän kirkosta alkoi kuin iskusta uusi reissu, joka muutti kaiken. He ovat saaneet elämäänsä uusia ihmisiä ja kokemuksia. Erityiskiitos menee Heljä ja Olavi Mäki-Patolalle.

– Heljä ja Olavi ottivat meidät huomaansa, olemme saaneet heiltä opetusta ja ohjausta. Emme ole jääneet yksin, nyt käymme kristinuskon perusteita käsittelevää Alfa-kurssia. Olemme aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa.

Jarno ja Taija korostavat, että jokainen kokee uskonsa tavallaan. Heidän arvomaailmansa on mennyt päälaelleen siitä, mikä on elämässä tärkeää.

– Olen löytänyt rauhan ja ymmärtänyt anteeksiannon tärkeyden, kuvaa Taija tilannettaan.

Jarno on todella tyytyväinen, sillä reissusta löytyi se, mitä hän on aina etsinyt.

– Olen saanut syntini anteeksi ja minut on vapautettu kaikesta. Nyt on rauha.

Artikkeli Totuuden etsimisen pitkä oppimäärä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Salosen suvun juuret ulottuvat Jaalaan 18 sukupolven ajan. Hän allekirjoittaa jalon elämän ja sanoittaa sen seuraavasti:

– Ollaan omineen ja sovinnossa. Täällä kotiseutu korostuu, olemme jaalalaisia.

Jarmo Iiskola on syntyperäinen jaalalainen ja tuntee seudun elämäntavat juurta jaksain.

– Yhteisöllisyys ilmenee täällä vahvasti ja on läsnä jokapäiväisessä elämässä.

Antti Nurmen isä on syntynyt Jaalassa, hän itse muutti Jaalaan 1976 ammattiaan harjoittamaan.

– Täällä pidetään naapurista huolta, olemme yhdessä ja välitämme toisistamme.

MAALISKUISENA torstai-iltapäivänä Salonen, Iiskola ja Nurmi olivat tulleet monen muun lailla Meilän juttuun Jaalan Raittiin. Tarjolla on soppaa Arvilan Kotileipomon kotoisan maukkaan ruis- ja hiivaleivän kera, ja lopuksi nautitaan kahvit. Sielukin saa kahden tunnin aikana runsaasti ravintoa.

– Jutustelua ja leppoisaa yhdessä oloa. Käsittelemme myös monia mielenkiintoisia teemoja, kertoo Iiskola tyytyväisenä.

Papit ja diakonit ohjaavat teemojen käsittelyä, ja myös kanttorit vierailevat tapahtumissa, mikä on Nurmen mieleen.

– Musiikki yhdistää ihmisiä. Kuusankoskella on taitavat kanttorit, heidän lauluaan on ilo kuulla.

Yhteisvastuu ja lähetystyö ovat nekin käsiteltäviä aiheita. Salonen nostaa menneistä teemoista erityisesti yhden esiin, sillä myös paikalliset aktiivit vastaavat joskus ohjelmasta.

– Kun kimolalaiset kävivät kertomassa kylän tämän hetken sekä vanhoja ja vielä vanhempia asioita. Se historiikki oli oikea meilän juttu.

DIAKONI Kirsi Hypén-Melander kokee Jaalan ihanana työalueena, missä ihmiset tulevat luontaisesti rupattelemaan. Tämä näkyy siinä, että jaalalaiset lähtevät helposti mukaan erilaiseen toimintaan.

– Täältä löytyy helposti vapaaehtoisia ja monet yhdistykset, kuten Eläkeliitto ja Lions Club, ovat hyvin aktiivisia.

Meilän jutun juuret ulottuvat vuoteen 2022, kun eläkkeellä oleva diakoniatyöntekijä Aino Lemminkäinen ja kappalainen Minna Tanska ideoivat tapahtuman. Kuusi kertaa kevät- ja syyskaudella pidettävä avoimien ovien tapahtuma kokoaa paikalle keskimäärin 20–30 henkilöä.

Hypén-Melander korosti, että jokainen Kuusankosken sekä Jaalan seurakunnassa työtä tekevästä neljästä diakoniatyöntekijästä on jaalalaisia varten. Apua on tarjolla niin toimipisteessä kuin tarvittaessa kotikäynneillä. Hänen Meilän jutun teemansa käsitteli elämän tärkeitä ihmisiä. Alustuksen jälkeen oli hetki omaa työskentelyä ja sitten yhteistä keskustelua aiheesta. Nuorisoseura, seurakunnan lauluryhmä, keskiviikkokerho turinoineen ja kyläyhdistykset, jollainen rantautui vihdoin myös kirkonkylään, täydentävät jaalalaisten aktiivista toimintakenttää

Artikkeli Vahva yhteisöllisyys on Jaalan juttu julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Haluamme turvata seurakunnan parhaan toimintakyvyn tulevaisuudessa. Meillä on nyt viisi hyvää seurakuntaa, joita ihmiset rakastavat ja vaalivat. Toisaalta väestö ikääntyy ja syntyvyys laskee. Kosketuspinta ei ole mahdollisimman laaja, on tarve uusille työtavoille. 

Hämäläinen lisää, että rinnalla kulkee huoli työntekijöistä, joita ei tahdo löytyä seudulle. Hän ottaa esimerkiksi oman seurakuntansa Elimäen tilanteen; jäseniä on nyt 5 200 ja määrä pienenee joka vuosi 200:lla. 

– Meillä ei voi olla jatkossa kolmea pappia, kahta kanttoria ja kahta diakonia. Tällaista rakennetta ei vain voi pitää yllä.

Uudenlainen ajattelu ja voimavarojen yhdistäminen on Hämäläisen mielestä paras ratkaisu palvelujen turvaamiseksi. 30 minuutin siirtymäajalla työntekijät liikkuvat jo aika sujuvasti Kouvolan alueella. 

– Tehdään yhdessä ja otetaan muiden hyvät käytännöt kaikkien käyttöön. Lähestytään vaikka nuorisotyötä uusin silmin ja erikoistutaan, kuten esimerkiksi kirkkomuskareissa. 

HUOLI palvelujen ja tuttujen käytäntöjen katoamisesta kuntien yhdistymisen tapaan kalvaa ihmisiä. Sen myös yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtajana toimiva Hämäläinen on aistinut monissa keskustelutilaisuuksissa. Seurakuntalaisten kuuleminen on tärkeä osa kehitystyötä. 

– On halu säilyttää tutut toimitukset tutuissa paikoissa tuttujen ihmisten toimesta, ja tämä toteutuu. Digitalisaatio auttaa virkatodistus- ja muissa asioissa. 

Nuoret näyttävät osaltaan suuntaa matkalla kohti tulevaa, heille on luontaista käydä eri seurakuntien tapahtumissa. Hämäläinen ymmärtää, että ihmiset elävät käytännön kautta ja miettivät omaa kotikirkkoaan ja omia tarpeitaan. Ne eivät ole uhattuna. 

– Katse on eteenpäin kohti tulevaisuuden resursseja. Yksi uuden nimen saava seurakunta ja yhdet resurssit on järkevää, kun haluamme luoda uutta. 

Rakenneselvitystyö on kirvoittanut kritiikkiä muun muassa seurakunnan hengellisen toiminnan laiminlyömisestä. Hämäläisen mukaan seurakunnalla säilyy kirkas kristillinen tehtävä. Byrokratiaa vähentämällä resurssit on mahdollista suunnata paremmin hengellisiin palveluihin. 

Kiinteistöstrategian yhteinen kirkkovaltuusto palautti uuteen käsittelyyn. Yhteinen kirkkoneuvosto perusti tätä varten uuden työryhmän, jonka tulee löytää uusi etenemistapa. 

– Jokin ratkaisu pitää tehdä ja sitoutua siihen. Teemme tätä tulevia sukupolvia varten. 

KIRKOLLINEN päätöksenteko kulkee omia polkujaan ja rakennemuutoksen etenemisen osalta tätä avaa Kouvolan seurakuntayhtymän hallintojohtaja Rauni Pennanen:

Anjalankosken, Elimäen ja Kouvolan seurakuntaneuvostot tekivät 20.2.2025 yhdenmukaisen aloitteen Kouvolan alueen viiden nykyisen seurakunnan yhdistymisestä yhdeksi uudeksi seurakunnaksi 1.1.2027.  Kouvolan seurakunnan päätöksessä on ehtona, että Kouvolan Keskuskirkko remontoidaan tai rakennetaan kokonaan uusi kirkko entisen tilalle. Kirkkoon tulee mahtua vähintään 500 henkilöä.

Yhteinen kirkkovaltuusto puolsi aloitteita lausunnossaan 18.3.2025. Aloitteiden kuulutusaika oli 10.–31.3.2025, jolloin seurakuntalaisilla oli mahdollisuus tehdä kannanottoja aloitteesta Tuomiokapitulille.

Tuomikapituli käsittelee aloitteet todennäköisesti tämän kevään aikana ja mikäli se puoltaa aloitteita, ne etenevät Kirkkohallituksen käsittelyyn. Kirkkohallituksen käsittely on aikaisintaan syksyn 2025 aikana. Uuden seurakunnan nimen etsintä ja henkilöstön kuuleminen on samaan aikaan käynnissä. 

Artikkeli Tavoitteena paras toimintakyky tulevaisuudessa  julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

”Koen kirkkokuorossa laulamisen palvelutehtäväksi, tarjoamme seurakuntalaisille ja yleisölle musiikkia.”

Varpu Karppelan kuorolaulutausta on yhtä mittava, ura alkoi rippikouluaikaan nuorisokuorossa 1972. Sinfonia- ja seurakuntakuoron kautta hän on päätynyt kirkkokuoroon.

”Kuorolaulu on kutsumustehtävä, sosiaalista toimintaa ja ystävien näkemistä. Laulaminen kuorossa vie mennessään.”

Kuoron puheenjohtajana toimiva Sirpa Luukkonen omaa erilaisen taustan. Ystävän hellä painostus sai karaokelaulajan tulemaan mukaan kuoroon 2017.

”Ehdottomasti kannatti tulla. Erittäin hyvä harrastus, missä saa kuulua samanhenkiseen joukkoon.”

Valkealan Opiston kuorossa 1970-luvulla laulanut Seppo Kuparinen teki pitkän tauon jälkeen paluun reilut 10 vuotta sitten Valkealan kirkkokuoroon. Kun laulu siellä loppui, hän siirtyi Kouvolaan muutama vuosi sitten.

”Musiikki ja laulaminen on verissä. Kuoroon on aina kiva tulla bassoa virittelemään.”

KOUVOLAN Kirkkokuoro perustettiin 1925 ja satavuotiseen matkaan mahtuu monta karismaattista kuoronjohtajaa. Seurakunnan ensimmäinen kanttori, director musices Vilho Oksa, johti kuoroa 32 vuotta.

Eino Kirvessalo, Vilho Piiparinen, Leo Siukola, Jouko Koskela, Seppo Kuokka, Pekka Ainali, Helena Markula, Mari Lehtinen; siinä Oksan seuraajat. Vuodesta 2018 kuoroa on johtanut varhaiskasvatuksen kanttori Ritva-Liisa Marttila.

”Tällä hetkellä kuorossa laulaa 36 aktiivista harrastajaa. Olemme kolmiääninen kuoro (sopraano, altto, basso). Esiinnymme jumalanpalveluksissa sekä seurakunnan ja muissa seudun tapahtumissa. Vierailemme pienryhminä myös palvelutaloissa.”

Kuoron ohjelma muovautuu kirkollisten teemojen mukaan ja sisältää myös kevyttä musiikkia. Kuoro harjoittelee kerran viikossa ja uudet laulajat, erityisesti miehet, ovat tervetulleita stemmalaulun maailmaan. Koelaulu oman pienen ääniryhmän kanssa, siitä se lähtee.

100-VUOTISTA TAIVALTAAN juhlii myös Kuusankosken Kirkkokuoro, jonka kuoronjohtajana toimii tällä hetkellä seurakunnan kanttori Ville Perkkiö. Hänen edeltäjiään ovat olleet Risto Eskola, Jarmo Kukkonen, Tapani Rautasuo ja Paavo Oskari Salokannel.

Kuusankosken Kirkkokuoron juhlakonsertissa kuullaan neliäänisiä lauluja eri vuosikymmeniltä sekä Rautasuon, Kukkosen, Eskolan ja Perkkiön sekä kahden kuorolaisen tekemiä sävellyksiä.

Kuusankosken kirkkokuoro 100 vuotta juhlakonsertti su 23.3. klo 16 Kuusankosken kirkossa. Vapaa pääsy, käsiohjelma 10 €. 

Kouvolan kirkkokuoro 100 vuotta juhlakonsertti su 4.5. klo 17 Kouvolan srk-keskuksen Maria-salissa. Vapaa pääsy.

Artikkeli Sata vuotta laulun ilosanomaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Näinä raskaina, sotaisina aikoina Mari Parkkinen – meidän oma, Mikkelin hiippakunnan piispamme – tahtoo levittää toivon sanomaa. Vaikka maailma ympärillä myllertää ja turvallisuuden tunne katoaa, voi sielulleen löytää rauhan.

Syvin rauha löytyy Jumalasta. Ja näin joulun alla, Jeesuslapsesta.
– Pienessä lapsessa näemme maan ja taivaan. Siinä on ihmisyyden ydin: että asetumme viattoman lapsen äärelle; lapsen, joka ei pärjää ilman hoivaa ja luottaa aikuiseen. Ja toisaalta, olla aikuinen, johon luotetaan.

Vaikka pääsiäinen on kirkkomme suurin juhla, liittyy jouluun enemmän odotuksia, usein ylimitoitettuja. Lahjoja, kohtaamisia, yltäkylläisyyttä. Hyvää, lämmintä ja hellää yhdessäoloa. Rauhaa kaikille kansoille!

Parkkinen kertoo olevansa jouluihminen, mutta muistuttaa, että arki on tärkein. Se jatkuu juhlan jälkeen, ja myös sodan keskellä. Jossakin muodossa sen on jatkuttava. Lapset on saatava kouluun ja leipää pöytään.

Mekin, sodan ulkopuolella, voimme vain jatkaa arkeamme ja tehdä maailman eteen sen, minkä pystymme.
– Oli se kuinka pientä tahansa.

Syyskuussa 2023 piispaksi vihitty Mari Parkkinen vieraili tänä syksynä kaksi kertaa Kouvolassa. Lokakuisella käynnillään hän kohtasi Elimäellä seurakunnan työntekijöitä ja luottamushenkilöitä, joille puhui paitsi arjesta, myös kiitollisuudesta.
– Kiitollisuus lähtee sydämestä, joka näkee ympärillään hyvää. Tässä ja nyt sydämeni täyttyy muistoista, kohtaamisista ja kiitoksesta. Kannan teitä kaikkia sydämessäni.

Parkkisen sydämessä on erityinen paikka Elimäen Takamaalla, missä hän asui perheineen kolme vuotta. Mari ja Sami Parkkinen vihittiin avioliittoon vuonna 1996 Elimäen kirkossa. Siellä myös kastettiin heidän esikoisensa. Elimäellä syntyivät perheen molemmat lapset.
– Se oli meille merkittävää, elämänmakuista aikaa.

Takamaa löytyi sopivaksi puolimatkankrouviksi pääkaupunkiseudulla ja Kotkassa työskennelleille Parkkisille. Nytkin piispana Parkkinen tulee tänne kuin kotiseudulleen. Täällä asuvat yhä rakkaat naapurit, Helena ja Antti Raanoja, joiden kanssa jaettiin hyvää arkea.
– Minut, kaupunkilaisen Helena opetti leivinuunin käyttöön ja mehuntekoon, Antti taas tervehtimään kaikkia – koska niin täällä on tapana.

Elimäen Takamaalta Parkkiset muuttivat maailman takamaalle. Keski-Amerikan Belizessä he osallistuivat vapaaehtoisina Mayalapsille koulu -hankkeeseen.
– Olen aina halunnut rakentaa parempaa maailmaa. Innostus kansainvälisyyteen syttyi jo Vatialan alakoulussa Kangasalalla, Ambomaan lähetin vierailusta 80-luvun alussa.

”Voi kun joskus pääsisi tuollaiseen työhön!” tuumasi tuolloin 10-vuotias. Haave toteutui kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin, kun Mari Parkkinen perheineen muutti Jerusalemiin lähetystyöhön. Tänä syksynä lapsuuden haaveet saivat kruununsa, kun Mikkelin piispa valittiin Suomen Lähetysseuran johtoon.

Parkkisen polku on poukkoillut radio- ja tv-toimittajasta teologian opintoihin ja pappisvihkimykseen, Imatran kirkkoherran virasta Mikkelin hiippakunnan 11. piispaksi.
– Olen iloinen, että Jumala aikanaan otti nuorta ja mustavalkoista niskasta kiinni ja ravisteli. Kouli niin, että saatoin vain sanoa: Jumala, tässä nyt olen.

Parkkisen päätyminen toimittajaksi tuntuu loogiselta.
– Maailman epäoikeudenmukaisuus vaivasi minua jo varhain. Koulun uskontotunneilla kritisoin jyrkästi kirkon virheitä. Äiti Teresa teki minuun suuren vaikutuksen. Toimittajana pääsin tekemään juttuja kehittyvästä maailmasta. Ja etsimään ”totuutta”.
– Olemme myös perheenä tehneet useita isoja, ehkä rohkeitakin ratkaisuja.

Kristinuskon armon ja rakkauden sanoma alkoi puhutella ruuhkavuosia elävää kahden pienen lapsen äitiä, jota eivät uskonto tai usko aiemmin juurikaan koskettaneet.
– Silloin oli aikaa miettiä. Totesin, että uskoon pitää suhtautua samalla rehellisyydellä ja vakavuudella kuin toimittajuuteen.

Teologian opinnot avasivat upean kristillisten perinteiden aarrearkun, jota Parkkinen toimittajan aivoillaan alkoi pilkkoa itselleen ymmärrettäväksi. Hän kiersi myös maailmalla, kirkoissa ja luostareissa.
– Minulle oli aina täysin selvää, että luterilainen kirkko on kotini, mutta voin silti käydä muilla kylässä, tutustumassa.

Nyt syyskuussa Myö- ja työ-hiippakuntapäivillä Mikkelissä piispa ihastui satavuotiaan mummon lausahdukseen:
– Elämä on pyhää ja pökerryttävää. Sitä maailmakin on, hyvässä ja huonossa.
– Kaikesta selviää, sanotaan. En tiedä, tarvitseeko elämästä selvitä. Ehkä ennemminkin tulla sinuiksi elämän kanssa.

Vuosina 2014-2017 Jerusalemissa hän näki, miten väkivallan läsnäolo arjessa vaikuttaa ihan kaikkeen. Ihminen ei ole luotu elämään sellaisessa levottomuudessa, joka maailmalla näyttää yhä vain pahenevan.
– Me suomalaisetkin maksamme vielä omien sotiemme hintaa. Edesmenneen veteraaniystäväni Hannes Hynösen sanoin: ”Kun ei ihminen koskaan ryhtyisi sotaan!”

Nuorena mustavalkoisena Parkkinen syytti maailman pahuudesta Jumalaa, kunnes ikä vapautti jyrkkyydestä:
– Ymmärsin, etteivät pahuus ja ahneus tulleet Jumalasta, vaan ihminen tekee tämän kaiken ihan itse.

Silti me saamme Jumalalta rakkauden, ilman omaa ansiota tai tekoja. Tänä suorittamisen, kilpailun ja selviytymisen aikana tuppaa unohtumaan, että ihminen on luotu olemaan, ei tekemään – englanniksi Human being, ei Human doing. Elämä menee koko ajan kovemmaksi, äärilaitoja hipoen. Muutos on kuitenkin mahdollista, ja se lähtee meistä kaikista.
– Kännykkä kiinni ja kahville kaverin kanssa kasvokkain, ei someen jakamaan ilkeitä huomioita muista, piispa haastaa.
– Kymmenen käskyä on yhä hyvä perusta, esimerkiksi: Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi.

Piispana Mari Parkkinen on toiminut nyt reilun vuoden. Hän naurahtaa yhä edelleen miettivänsä, että miten tässä näin kävi.
– Palaan usein arkkipiispa Tapio Luoman rohkaiseviin sanoihin piispanvihkimyksessäni Mikkelin tuomiokirkossa 3.9.2023: ”Saat olla levollisella mielellä, sillä sinua kannetaan. Mukanasi on kaikissa vaiheissa itse Jumala.”
– Tämä on ollut mukava vuosi, täynnä ihania kohtaamisia. Ihmiset ovat eläneet mukana, työ on monitahoista ja -tasoista.

Rukoukseenkin on tullut lisää ulottuvuuksia.
– Piispana rukoilen hiippakunnan puolesta ja kahden lapsenlapsen mummina tietysti läheisteni puolesta. Maailmankansalaisena rukoilen rauhaa.

Tunnuslauseekseen jo aikoja sitten löytämänsä Pikkuprinssin ”Ainoastaan sydämellään näkee hyvin” piispa toteaa sanomaltaan vain vahvistuneen.
– Kerta kaikkiaan! Meidän on opittava elämään yhdessä, on vain jaksettava uskaltaa, toivoa, rakastaa. Ja katsoa pientä Jeesuslasta.

Hän lainaa Suvi Teräsniskan laulua Pilvipeiton alla:
”Jossain pilvipeiton alla, moni lapsi maailmalla.
Yksin nukkuu taivasalla.
Taivaan Isä suojaa heitä miljoonia nääntyneitä.
Enkeleiden siivin peitä heidät nukkumaan, nukkumaan.”

Artikkeli Piispa Mari Parkkinen tahtoo levittää toivon sanomaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kuusaalaisiksi tunnustautuvalle parille oma rakas kotikirkko olisi tietysti ollut mieluisin vaihtoehto, mutta myös Myllykosken kirkon tunnelma viehätti isosti.
– Vihkiminen oli hyvin persoonallinen ja henkilökohtainen tilaisuus. Niin mieliinpainuva, että käymme aina silloin tällöin katsomassa vihkikirkkoamme, Anthony tunnustaa.

HENGELLISET asiat ovat Helille ja Anthonylle läheisiä. Helin taustalta löytyy tyttökerhoa ja rippileirin isosena olemista. Tällä hetkellä he eivät ole aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa, mutta jumalanpalveluksissa ja musiikkitilaisuuksissa he käyvät, ja Radio Dei soi usein kotona.

Anthony on hyvin kiinnostunut hengellisistä asioista ja pohtii niitä paljon. Hän pitää nykytyylisistä jumalanpalveluksista.
– Meno on jäyhää, mutta niin sen pitääkin olla. En lähtisi kaupallistamaan niitä ja kosiskelemaan kevyellä tyylillä. Kevyt musiikki ei kuulu mielestäni kirkkoon.

Heli on samoilla linjoilla, eikä hän lähtisi muuttamaan mitään jumalanpalveluksen nykysisällöstä.
– Sanoma on tärkeä juuri sellaisena kuin se on. Yllättyisin jos kirjassa olevaa kaavaa lähdetään muuttamaan. Nykymaailman meno on aika erikoista, missä arvostetaan yksilöitä yhteisön sijaan.

BRANTBERGIEN arki on sisältänyt remontointia matkalla useasta asunnosta kohti yhteistä kotia. He löysivät toisensa yhteisessä työpaikassa, missä he toimivat opettajina. Yhteiseen vapaa-aikaan kuuluu sähly ja muu liikunta. Heli on saanut Anthonylta intoa myös uuteen harrastukseen.
– Olen uskaltanut alkaa laulaa. Tavoitteemme on tehdä yhteistä musiikkia.

Anthonylla on vahva bänditausta kitaransoiton ja laulun muodossa. Helillä pysyy vastaavasti kynä hyvin kädessä. Kun molemmilta löytyy runsaasti luovuutta, ovat toimivan duon ainekset koossa. Anthony avaa, mitä on luvassa.
– Syvällistä, elämänmakuista, suomenkielistä iskelmämusiikkia. Aiheet löytyvät ympäröivästä elämästä tai puolivahingossa jammaillessa.

Eikä tässä vielä kaikki, sillä aluillaan on myös kirja. Romaani syntyy sekin yhteisten kirjoitusprojektien tuloksena.

HÄÄMATKAN hääpari teki suunnitelmien mukaisesti Tallinnaan keväällä. Kesäloma piti sisällään erilaisia matkoja, ja joulun aikaan odottaa seuraava. Edessä on erilainen joulu reissussa ilman joulun hässäkkää.

Kouvolan seurakunnat järjestävät seuraavan yhteisen Hääpäivän 2.5.2025 Elimäen kirkossa. Heli ja Anthony kannustavat avioitumista miettiviä pareja tarttumaan mahdollisuuteen. Vaikka vihkimiset tapahtuvat puolen tunnin välein, ne ovat Anthonyn mukaan hyvin henkilökohtaiset ilman ”liukuhihnatunnelmaa”.
– Rohkeasti vaan ilmoittautumaan. On helppo ratkaisu, päivä ja paikka ovat valmiina, ja pienellä panostuksella saa perinteisen ja juhlavan tunnelman, Heli ja Anthony kannustavat.

Kouvolan seurakuntien Hääpäivässä 2.5.2025 Elimäen kirkossa pareja vihitään puolen tunnin välein. Hääpäivään ilmoittaudutaan 28.3.2025 mennessä p. 040 849 2612 (ma-pe klo 9–12) tai osoitteeseen elimaki@evl.fi. Pyyntö avioliiton esteiden tutkinnasta tulee tehdä 17.4.2025 mennessä osoitteessa esteidentutkinta.fi. Lisätietoja: kouvolanseurakunnat.fi/haapaiva.

Vaivattomasti vihille 2.5.2025

Artikkeli Avioliitossa soi yhteinen sävel julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.