Tulevaisuudessa Jyväskylän Kaupunginkirkossa istutaan nykyistä mukavammin kallistetuissa penkeissä, kuoriosaan saadaan luiska – ja kuullaanpa kirkossa joskus ehkä flyygelinkin soittoa.

Remontin suunnitellaan alkavan syksyllä. Hankesuunnittelun keskiössä ovat ajanmukaiset ja esteettömät tilat, jotka mahdollistavat niin monipuolisen jumalanpalveluselämän, kirkolliset toimitukset kuin pienryhmien tapaamiset – ja taipuvat myös nykyistä paremmin erilaisten tapahtumien ja konserttien järjestämiseen.

– Tällä hetkellä tehdään toteutussuunnitelmia. Sen jälkeen haemme rakennuslupaa sekä tarvittavat lausunnot museovirastolta, kirkkohallitukselta ja kapitulilta. Kevään aikana suunnitelmat vielä tarkentuvat, sanoo Jyväskylän seurakunnan kiinteistöpäällikkö Raino Holappa.

Kirkkoneuvosto päättää suunnitelmista kevään aikana.

Vuonna 1880 valmistuneen kirkon edellinen remontti on tehty 1980-luvulla, ja talotekniikka kaipaa päivitystä. Myös kirkon tiiliverhous on paikoin rapistunut ja julkisivua on jouduttu osin verkottamaan irtoavien tiilien varalta.

Kattava hankesuunnitelma sisältää kaikki rakennuksen tekniset järjestelmät. Kaukolämmön laitteisto aiotaan uusia kokonaisuudessaan. Uudelle ilmanvaihtokoneelle rakennetaan kirkon lattian alle konehuone.
Esteettömyyttä ja liikkumista ollaan helpottamassa erilaisilla ratkaisuilla ja arvokohteet konservoidaan. Myös urut pääsevät käsittelyyn.

– Välipohjarakenteita tiivistetään, alapohjaa puhdistetaan, katto ja julkisivut korjataan sekä parannetaan ulkopuolen vesieristeitä ja veden ohjausta. Sisäpinnat pestään, maalataan tai konservoidaan Holappa jatkaa.

Muutos- ja korjaustöiden jokaisessa vaiheessa huomioidaan työn kohteen ainutlaatuisuus ja arvokkuus.

Kirkon ovet sulkeutuvat elokuussa, jolloin jumalanpalvelukset siirtyvät Valtiontalon Silmuun tai Taulumäen kirkkoon. Kun suunnitelmista on päätetty, työt alkavat myöhemmin syksyllä työmaan aitaamisella ja suojaustöillä. Jos remontti etenee suunnitellusti, ovet avautuvat jälleen alkuvuodesta 2028.

Hankkeen kustannusarvio on 5,2 miljoonaa, josta kuluvalle vuodelle on varattu kaksi miljoonaa euroa.

Artikkeli Mukava asento kirkon­penkissä on pian totta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Mistä taiteilijanimesi on peräisin?
Se syntyi vahingossa, kun olin 14-vuotias. Joku kuuli nimeni väärin, koska tulin sanoneeksi sen tosi nopeasti. Alussa käytin myös nimiä Jona tai Zona. Virallisesti olen Johanna Rasmus.

Mistä olet kotoisin?
Synnyin Itävallassa ja olen asunut Oulussa, Kuopiossa ja Helsingissä. Muutin 2021 Jyväskylään, vaikka en tuntenut täältä oikeastaan ketään. Rakastan luontoa ja arvostan rauhaa.

Miten sinusta tuli artisti ja lauluntekijä?
Harrastin nuoresta alkaen kuorolaulua ja pianonsoittoa. Isäni on helluntaiseurakunnan pappi, joten käytännössä kasvoin kirkossa. Siellä musiikilla oli tärkeä rooli, ja sain esiintyä paljon. Myös opettajat koulussa kannustivat kehittämään musikaalisia taitoja. Suuntasin opiskelemaan alaa, ja minusta tuli yhtye- ja orkesterimuusikko. Aloin tosin keikkailla jo opintojen aikana.

Miten kuvailet musiikkiasi, millaista se on?
Monien tyylien vaihtelu ja yhdistely on juttuni. Siksi musiikkiani voi kutsua eklektiseksi taidepopiksi.

Millä mielellä katsot uraasi tähän mennessä?
Olen onnekas ja suorastaan hemmoteltu. Olen saanut tehdä tinkimättömiä ratkaisuja musiikissani ja silti voinut muun muassa osallistua Vain elämää -ohjelmaan, saanut Emma-palkintoja ja tehnyt levyn sinfoniaorkesterin kanssa. Se on todella erityistä, ja olen kiitollinen.

Miten valitset soittolistat keikoille?
Valitsen kappaleet yhdeksän levyni valikoimasta usein viime tipassa. Sovitan musiikin kollektiiviseen tunnelmaan, ja voin vielä keikan aikana vaihtaa biisilistaa intuitiivisesti. Bändin muusikot taipuvat siihen hienosti. He osaavat heittäytyä, improvisoida ja lukea tilanteita upeasti.

Esiinnytkö mielelläsi kirkossa?
Kirkko on kotoisa ja luonteva esiintymispaikka. Valmistautuminen on toki erilaista kuin vaikkapa klubikeikkaa varten. Haluan rauhoittua ja virittäydyn tunnelmaan. Etenkin kirkossa koen, että olen vain välikappale musiikilleni. Itse en ole luonut lahjojani, vaan ne on annettu.

Miten luonnehdit hengellisyyttäsi?
Olen agnostikko. Uskon, että on jonkinlainen korkeampi voima tai jumaluus, enemmän kuin mitä täällä koemme. Lopullinen totuus selviää, kun kuolen ja se riittää minulle.

Millaisia faneja sinulla on?
Faneista on kertynyt pikkuhiljaa iso joukko. He ovat syvällisiä ja herkkiä ihmisiä, jotka kyseenalaistavat asioita eivätkä pelkää tunteita tai abstrakteja lähestymistapoja. He ovat myös valmiita panostamaan kulttuuriin ja arvostavat ajattomuutta musiikissa.

Mitä harrastat ja kenen kanssa vietät aikaa?
Minulla on lemmikkinä koira. Lisäksi aloitin avantouinnin, ja se on yllättävän sosiaalinen harrastus. Ammatilliset verkostoni ovat laajat. Lisäksi minulla on läheisiä muusikko- ja artistiystäviä. Muusikkouttani voin jakaa bändissä, mutta artistia ymmärtää parhaiten toinen artisti. Kaipaan yhteyttä ihmisten kanssa, mutta luovan ammattini takia haluan viettää paljon aikaa omassa maailmassani.

Mistä unelmoit?
Toivoisin pitkää uraa ja vakaata elämää ilman ihmissuhdedraamaa. Haluan haastaa itseäni loppuun saakka ja pysyä uskollisena omalle visiolleni – ja myös lopettaa siinä vaiheessa, kun kanava ei ole enää auki.

Yona esiintyy Yläkaupungin Yö -kaupunkifestivaalissa perjantaina 16.5. kello 21.

Artikkeli ”Juttuni on tyylien vaihtelu ja yhdistely” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Ihmisestä löytyy tarpeen tullen uskomaton määrä voimavaroja, hän sanoo kokemuksen äänellään.

Kansakunnan muistiin jättivät jälkensä ainakin Konginkankaan bussiturma, kauppakeskus Myyrmannin pommiräjähdys, tapaninpäivän tsunami, kouluampumiset ja Turun keskustassa tapahtuneet puukotukset. Paikalle on joka kerta hälytetty Salli Saari ja muu Suomen Punaisen Ristin kriisipsykologien ryhmä.

– Kymmenkunta ryhmäläistä saadaan vuorokauden kuluessa liikkeelle. Kaikkiaan löytyy 25 kokenutta kriisipsykologia ympäri Suomen.

Saari oli käynnistävä voima, kun SPR:n kriisipsykologien valmiusryhmä aloitti toimintansa huhtikuussa 1993. Hän johti sitä 25 vuoden ajan ja on edelleen ryhmän jäsen. Lisäksi perustettiin alueelliset kriisipsykologien ryhmät lähelle ihmistä arkisen elämän kriisitilanteita varten.

Ryhmä on perustamisensa jälkeen ollut mukana kaikissa Suomessa tapahtuneissa suuronnettomuuksissa. Totisiin toimiin jouduttiin Sally Albatrossin haaksirikon myötä jo vajaan vuoden päästä maaliskuussa 1994. Vaikka kukaan ei kuollut tai loukkaantunut, tilanne oli uhkaava. Kriisipsykologit olivat paikalla vastaanottamassa, kun 1300 henkilöä evakuoitiin laivasta terminaaliin. Lisäksi kaikille lähettiin ohjeistava kirje kotiin. Siinä kerrottiin, mitä traumaattinen kokemus voi aiheuttaa, miten reaktioihin kannattaa suhtautua, miten itseään voi auttaa ja missä tilanteessa tulisi ottaa yhteyttä ammattilaisiin.

– Hyvän vastaanoton myötä tapa laatia vastaavanlainen kirje suuronnettomuuksien jälkeen vakiintui.

Seuraavaksi tapahtuikin Estonia. Sen myötä Salli Saari tunnistetaan yhä kadulla kulkiessaan.

Kriisit ovat joka kerta erilaisia. Ensin on kartoitettava, keitä tapahtuma koskettaa ja millaisia resursseja tarvitaan. Apua pyritään tarjoamaan menehtyneiden omaisille, loukkaantuneille ja suurelle yleisölle riippuen tapahtuneesta. Esimerkiksi Turun keskustan puukotuksessa osalliset saattoivat olla vaikkapa silminnäkijöitä, auttajia tai itse uhattuna olleita.

Yleensä kymmenen ensimmäistä päivää on akuuttia, aktiivista kriisityötä. Silloin myös tekijä tarvitsee tukea. Kenttätyössä jokaisen päivän jälkeen käydään yhdessä läpi, miten päivä on mennyt ja suunnitellaan seuraavaa päivää. Kun työrupeama on ohi, järjestetään kokonaisuudesta purkutilaisuus.

Kriisin jälkityö voi kestää parikin vuotta. Näin on ollut muun muassa Konginkankaan bussiturman jälkeen vertaistukiryhmien myötä.

– Psykologien valmiusryhmä organisoi vertaistukiryhmät silloin ensimmäistä kertaa. Ne kokoontuivat neljän viikonlopun ajan, Saari muistelee.

Myös tapaninpäivän tsunamin jälkeen kutsuttiin menehtyneiden omaisia eri puolilta Suomea vertaistapaamisiin kahden vuoden ajan. Ensimmäinen tapaaminen oli kolmen kuukauden jälkeen, toinen puolen vuoden kuluttua, vuoden kuluttua ja lopulta kahden vuoden kuluttua tapahtumasta.

Miten mielelle käy, kun äkillinen elämää ravisteleva tilanne herättää pelkoa ja avuttomuutta? Kun tsunami pyyhkii pois osan suvusta, bussiturma vammauttaa läheisen tai ystäväpiiriä repii ammuskelu.

Kriisi jaetaan usein shokki-, reaktio- ja käsittelyvaiheisiin. Psyykkinen ensiapu on tarpeen shokkivaiheessa, joka kestää muutaman vuorokauden. Silloin on tärkeintä rauhoittaa, lohduttaa ja auttaa käsittämään tapahtunutta. Auttajan tehtävä on aktiivisesti kuunnella ja olla läsnä. Kun kaiken jälkeen on päästy turvallisiin olosuhteisiin, tapahtunut tulee todeksi, ja siirrytään reaktiovaiheeseen.

Kriisityö vaatii uskallusta mennä kohti vaikeita ajatuksia ja tunteita.

Saari kertoo, että ihmiset ja reaktiot ovat erilaisia. Alun järkytyksessä mieli ottaa aikalisän. Seuraavien päivien reaktiovaiheessa ihminen tulee tietoiseksi siitä, mitä uusi tilanne hänen elämälleen merkitsee. Voimakkaat, vaikeat tunteet myllertävät mielessä. Juuri silloin eletään kriisinkäsittelyn etsikkoaikaa, ja ihmistä tulisi auttaa käsittelemään sellaisiakin tunteita, joita voi olla hankala kohdata yksin – ja siihen tarvitaan osaamista.

– Kriisityö vaatii uskallusta mennä kohti vaikeita ajatuksia ja tunteita. Jos siinä onnistutaan, saavutetaan paljon.

Vaikea kokemus aiheuttaa aina tietyn määrän käsiteltäviä asioita. Parhaassa tapauksessa ne päästään ottamaan vastaan heti, ja mahdollisimman vähän jäisi työstettäväksi myöhemmin.

– Parin viikon kuluttua mieli alkaa jo sulkeutua ja käsittely hidastuu ja vaikeutuu.

Ihmiset uskaltavat kohdata ajatuksiaan ja tunteitaan kuitenkin eri tavoin. Jotkut eivät halua tai osaa kohdata kokemaansa tai puhua siitä yhtä hyvin kuin toiset ja joutuvat siksi säätelemään ja ottamaan käsittelyyn vain pienen määrän koetusta kerrallaan. Myös sieto- ja toipumiskyky vaihtelee niin paljon, että sama tilanne on yhdelle kokijalle huomattavan traumaattinen ja toiselle ei.

– Monesti ollaan huolissaan heistä, jotka reagoivat voimakkaasti. Itse asiassa nämä henkilöt selviävät yleensä parhaiten, koska heiltä löytyy uskallus ja taito kohdata vaikeita tunteita, Saari huomauttaa.

Joka tapauksessa apua tarjotaan, ja siihen voi tarttua, kun siltä tuntuu.

Alkuvaiheessa ihmisen ei pidä joutua itse arvioimaan avuntarvettaan, vaan hänelle tulisi tarjota sitä automaattisesti. Useimmiten shokkivaiheen avun piiriin ohjaa poliisi.

– Joku saattaa ajatella, että on selvittävä yksin. Kuitenkin pyrimme siihen, että mahdollisimman moni ottaisi kriisiavun vastaan, koska sillä tavalla voidaan ehkäistä ongelmia ennalta. Joka tapauksessa apua tarjotaan, ja siihen voi tarttua, kun siltä tuntuu.

Työstämis- ja käsittelyvaihe on mahdolliseen menetykseen sopeutumista ja järkyttävän kokemuksen läpikäymistä. Tämä voi kestää kuukausia tai pitempään. Useimpien järkytys menee ohi ensi vaiheen kriisiavulla ja läheisten tuella. Kriisistä huolimatta elämä voi jatkua.

Tilanne Suomessa poikkeaa Saaren mukaan hyvällä tavalla vertailussa muihin maihin. esimerkiksi Norjan Utøyassa 55 prosenttia lapsensa menettäneistä vanhemmista ei ollut palannut töihin neljän vuoden kuluttua tapahtuneesta.

– Olemme onnistuneet jossain, koska sellaista ilmiötä ei meillä ole, Saari kehaisee.

Suomessa suurin osa pääsee kiinni normaaliin elämään. Tutkimusten mukaan yhdellä kolmasosalla on enää oireita vuoden kuluttua järkyttävästä tapahtumasta.

– Heitäkin on mahdollista auttaa traumapsykologian avulla, Saari huomauttaa.

Traumaattinen kokemus tuottaa väärän uskomuksen minäkuvaan.

Traumaterapia on kehittynyt paljon viime vuosina. Saari keskittyi viimeiset 20 vuotta yli 40 vuoden työurastaan YTHS:llä korkeakouluopiskelijoiden kriiseihin ja traumaattisiin kokemuksiin. Käytössä oli useita menetelmiä, ja niistä EMDR eli silmänliiketerapia on osoittautunut erityisen tehokkaaksi.

– Traumaattinen kokemus tuottaa väärän uskomuksen minäkuvaan: olen heikko, huono ja kelvoton. Silmänliiketerapialla uskomusta pääsee korjaamaan jopa yhdellä käyntikerralla.

Traumaattisen kokemuksen muistot voivat tulla esille painajaisunina, takaumina ja väkisin mieleen tunkeutuvina ajatuksina tai jopa kehollisina oireina. Terapialla traumaa päästään purkamaan syvältä. Hoidon seurauksena vaikea kokemus neutralisoituu ja siitä tulee osa omaa elämäntarinaa.

Mistä sitten tietää tarvitsevansa traumaterapiaa? Saaren määritelmän mukaan kriisiprosessin tulisi päätyä lopputulokseen, jossa järkyttävä tapahtuma on tietoinen ja levollinen osa omaa itseä. Olen siis tietoinen, että sellaista on minulle tapahtunut. Lisäksi tapahtunutta voi levollisesti ajatella tai halutessaan olla ajattelematta.

– Jos tapahtumat pyrkivät koko ajan mieleen, ne vaativat käsittelyä. Samoin, jos tapahtunut on niin vaikea, ettei sitä pysty ajattelemaan, hän luonnehtii.

Kannattaisi satsata kriisiapuun niin, että se olisi riittävän ammattitaitoista.

Pitkän työuransa aikana Saari on todistanut kriisipsykologian kehittymistä 1980-luvun lopulta alkaen. Suomi oli alalla maailman parhaita vielä 2000-luvun alussa. Sittemmin alueellisista kriisipsykologien ryhmistä on luovuttu, ja tehtävät on jaettu sosiaali- ja kriisipäivystyksille.

– Vaihtelua on nyt paljon. Joillakin paikkakunnilla kriisiapu on kuitenkin hoidettu esimerkillisesti, hän sanoo.

Hän katsoo huolestuneena mielenterveystyön valumista kohti pitempikestoista terapiaa – vaikka sitäkin toki tarvitaan. Ihmiset eivät aina saa nopeasti tarvitsemaansa apua. Myöskään akuuttiin kriisipsykologiaan paneutuva koulutus ei ole enää samalla tasolla kuin 20 vuotta sitten.

– Kannattaisi satsata kriisiapuun niin, että se olisi riittävän ammattitaitoista. Työn merkitystä ja vaativuutta ei ymmärretä riittävästi, hän painottaa.

Kuluneista työvuosistaan Saari nostaa päällimmäiseksi kiitollisuuden siitä, että on saanut toteuttaa ideoitaan. On tullut onnistumisia, voimaannuttavia tilanteita ja paljon mieleen jääneitä kohtaamisia. Erityisen koskettava oli asiakas YTHS-ajoilta, joka oli raiskattu ulkomailla opiskellessaan. Saari jatkoi nuoren naisen hoitoa vielä eläkkeelläkin.

Työ pitää mielen virkeänä.

– Hän halusi tulla vielä 14 vuoden jälkeen kertomaan, kuinka elämä on saanut voittaa uskomattomalla tavalla.

Valtaosa kaikista on selviytymistarinoita, vaikka joukosta löytyy surullisiakin kohtaloita. Mieli saattaa sairastua vakavasti, joku ei ehkä tervehdy enää työkykyiseksi. Joku toinen ei jaksa enää elää.

– Työssäni olen saanut olla selviytymisen äärellä, Saari summaa.

Myönteistä palautetta kantautuu eri kanavista ja monella tavalla. Ihmiset huomaavat telkkarista tutut kasvot ja voivat tulla bussipysäkillä juttelemaan ja kiittämään tehdystä työstä.

Eläkepäiville mieluisasta päivätyöstään hän malttoi jäädä 79-vuotiaana reilu vuosi sitten. Edelleen valmiutta lähtöön SPR:n väreissä löytyy, jos suuronnettomuus tapahtuu ja kriisipsykologia tarvitaan.

– Työ pitää mielen virkeänä, konkari hymyilee.

Kirkon henkinen huolto päivystää

Kirkkolain mukaan seurakunnan tulee varautua henkisen huollon tarjoamiseen kriisitilanteissa, ja valmiussuunnitelmia erilaisten kriisien varalta on laadittu kautta Suomen. Joissakin tapauksissa voidaan tarvita seurakunnan resurssien lisäksi maakunnallista henkisen huollon (HeHu) ryhmää. Se tarjoaa suuronnettomuuden keskellä tukea uhreille, omaisille ja kaikille, joita tapahtuma on koskettanut.

Keski-Suomessa HeHu on toiminut vuodesta 2008 alkaen.

– Olemme valmiudessa Jämsästä Pihtiputaalle. Jonkun saa aina kiinni, ja tarpeen tullen organisoimme työntekijät liikkeelle WhatsApp-sovelluksen kautta, taustoittaa Laukaan kirkkoherra Harri Romar, joka koordinoi ryhmän toimintaa.

Moniammatillisen HeHu-ryhmän jäsenet ovat keskisuomalaisten seurakuntien työntekijöitä: pappeja, nuorisotyönohjaajia, diakoniatyöntekijöitä, lastenohjaajia ja suntioita.

– Jyväskylän seurakunnasta meitä on kolmenkymmenen työntekijän joukossa noin kolmannes, kertoo pappi Marika Närhi.

HeHu tulee pyydettäessä apuun viranomaisten tueksi. Pyyntö voi tulla Keski-Suomen sosiaali- ja kriisipäivystykseltä, pelastusviranomaisilta tai poliisilta. Myös hiippakunnan tuomiokapituli tai kirkkoherra voi käynnistää toiminnan.

Tilastojen mukaan tarvetta on noin kerran kahdessa vuodessa.

– Asiat ovat hyvin, kun meitä ei tarvita, Romar toteaa.

Kirkon hengellinen tuki on lähellä oloa ja ahdistuksen vastaanottamista, keskustelua, kuuntelua ja rinnalla kulkemista. Se voi olla myös konkreettista asioiden järjestelyä. Yleensä tarvitaan tila, jossa on mahdollisuus keskusteluun.

– Ryhdymme tarvittaessa vaikkapa kahvinkeittoon, Romar avaa.

– Avun tarkoitus on, että ihminen selviytyy kriisistä, uskoo tulevaisuuteen ja jaksaa jatkaa elämää, Närhi tiivistää.

Tukea annetaan tarvittaessa myös pelastustyöhön osallistuvalle henkilöstölle.

Surmansa saaneiden tai loukkaantuneiden määrä ei aina määrittele suuronnettomuutta, koska tapahtunut voi muulla tavalla koskea suurta määrää ihmisiä. Näin oli muun muassa Palokan senioritalojen tulipalossa 2020, jossa evakuoituja oli paljon ja asukkaiden kokemus traumaattinen.

– Jalkauduimme silloin hotelleihin juttelemaan sinne evakuoitujen kanssa. Akuutin tilanteen jälkeen seurakunnan diakoniatyöntekijät jatkoivat tapaamisia vielä pitkään, Närhi muistaa.

Hehulaiset varautuvat tositoimiin koulutuksilla ja harjoittelemalla erilaisia kriisitilanteita.

– Kierrämme vuosittain jossakin keskisuomalaisessa seurakunnassa. Verkostoidumme paikallisten pelastusviranomaisten kanssa, kartoitamme yhteisiä rajapintoja ja mietimme, mitä kriisi voisi tarkoittaa kirkon hengellisen avun kannalta.

Seurakunta on mukana lasten ja nuorten surussa

Jyväskylän seurakunnan Surussa mukana eli SuMu-ryhmä on erikoistunut kohtaamaan lasten ja nuorten surua akuuteissa kriisitilanteissa. Se toimii Jyväskylän alueen kouluissa, keskiasteen oppilaitoksissa ja nuorisokodeissa.

– Meitä on valmiudessa 10 pappia, nuorisotyönohjaajaa ja diakonityöntekijää. Olemme kehittäneet toimintamallin, ettei kenenkään tarvitse mennä tilanteisiin yksin, kertoo oppilaitospappi Johanna Tikkanen.

Äkillinen psykososiaalista tukea vaativa kriisi voi olla onnettomuus, kuolemantapaus tai uhkaava tilanne. SuMun toiminta on yksi seurakunnan tapa auttaa ja kulkea vierellä, kun elämä järkkyy.

– Tehtävämme vaativat osaamista, rohkeutta ja jaksamista. Lähdemme tarvittaessa nopeasti liikkeelle yhteistyössä oppilaitosten ja muiden kriisityötä tekevien tahojen kanssa.

Toimiin on jouduttu vaihtelevasti, mutta yleensä vähintään kerran vuodessa. Viimeksi aktivoiduttiin syksyllä Gradia Jyväskylää kohdanneen uhkaavan tilanteen tiimoilta.

Ryhmään voi ottaa yhteyttä koulujen, oppilaitosten ja nuorisokotien henkilökunta, vanhemmat, kaverit tai kuka tahansa, joka tarvitsee tukea lapsen tai nuoren surussa. Tuki voi olla kuuntelemista, läsnäoloa, Defusing-purkukeskusteluja tai voidaan järjestää muistohetki. Tarpeen mukaan tehdään kotikäyntejä.

Keskusteluissa pyritään yhdessä käsittelemään tapahtunutta ja sen herättämiä ajatuksia ja tunteita. Samalla rakennetaan turvaa ja luodaan toivoa ja luottamusta selviytymiseen. Toimintatavat sopeutetaan aina osallistujien ikätasoon, koska ryhmiä voi olla ykkösluokkalaista parikymppisiin.

– On tärkeää löytää asioita, jotka antavat voimavaroja ja auttavat jaksamaan järkyttävän tilanteen keskellä.

Lasten kanssa turvan rakentaminen korostuu ja tuki on leikillisempää, toiminnallisempaa ja tarinallisempaa. Aikuisempien kanssa keskustelu on pääosassa, mutta ajatuksia ja tunteita voidaan käsitellä vaikkapa kirjoittamalla tai piirtämällä.

Kun joku yhteisöstä kuolee, on luonnollista pohtia mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.

– Mitä nuorempia lapset ovat, sen avoimemmin he asiaa pohtivat.

Tikkanen haluaa kannustaa moninaisuuden hyväksyvään keskusteluun. Jokainen saa tuoda esille näkemyksiään ja niistä voidaan puhua yhdessä.

– Kerron, mitä pappina ajattelen, mutta tuomme keskusteluun myös muita näkemyksiä.

Muistohetkessä on tapana pitää pieni puhe, lukea tekstinpätkä ja sytyttää kynttilä. Samalla Tikkanen sanoo kertovansa, mitä kynttilän valo hänelle symboloi.

– Minulle se kertoo, että pimeimmässä pimeydessä loistaa valo, joka vie meidät ikuiseen elämään.

Artikkeli Selviytymisen äärellä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Löytötavaraa kertyy kirkkoihin erityisesti silloin, kun ihmisiä on liikkeellä runsaasti.

– Talviaikaan löytyy pipoja, hanskoja ja kaulaliinoja. Kesähäiden jälkeen taas sateenvarjoja ja aurinkolaseja, pääsuntio Jarmo Tanninen selostaa.

Kirkko käydään läpi jokaisen tilaisuuden jälkeen. Löytötavarat otetaan talteen, ja niitä säilytetään ensin pari viikkoa sakastissa.

– Jos joku tulee kyselemään, ne ovat siitä nopea noutaa.

Tilaisuuksien jälkeen tilan järjestelyssä saattaa kulua parikin tuntia. Silloin on oiva tilaisuus tulla noutamaan omaisuuttaan.

– Kannattaa tulla välittömästi kysymään, jos huomaa jotain unohtuneen. Tai sitten voi soittaa myöhemmin.

Taulumäen kirkossa löytötavaroille on varattu oma kaappi. Kun tila täyttyy, se tyhjennetään noin parin vuoden välein. Käyttökelpoiset vaatteet ja tavarat lahjoitetaan diakoniatyön kautta tarvitsijoille. Osa tekstiileistä päätyy lumppukeräykseen, ja loput hävitetään sekajätteen mukana.

jos jotain sattuu unohtumaan, kannattaa soittaa ja kysäistä.

Ihmiset saattavat unohtaa monenlaista. Konserttien esiintyjät jättävät välillä jälkeensä vaatekappaleita tai kenkiä. Kuorolaisilta unohtuu vastaavasti juomapulloja, nuotteja ja kokonaisia nuottikansioita.

Tannisen mukaan rahanarvoinen tavara löytää yleensä omistajansa joutuisasti.

– Kännykät ja avaimet haetaan yleensä pian pois. Toisaalta laadukkaatkin nahkahanskat saattavat jäädä noutamatta.

Hän kannustaa ennen lähtöä vilkaisemaan, että kaikki oma omaisuus lähtee mukaan.

– Ja jos jotain sattuu unohtumaan, kannattaa soittaa ja kysäistä.

Artikkeli Unohtuiko jotain? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Pienissä hautajaisissa saattaa olla vähän saattoväkeä ja hekin ikääntyneitä. Tarvetta kantoavulle on 2–3 kertaa kuukaudessa koko seurakunnan alueella, kertoo Mäntykankaan hautausmaan työnjohtaja Minna Korhonen.

Täysi-ikäisen vainajan arkkua kantamaan tarvitaan 4–8 henkilöä. Joskus tarvitaan lisäkäsiä täydennykseksi, mutta toisinaan kantajia ei löydy lainkaan omasta takaa. Jyväskylän seurakunta on vastannut kysyntään ja kouluttanut syksyn aikana lähes 50 vapaaehtoista arkunkantajaa.

 Jokainen voi osallistua, jos intoa löytyy ja kuntoa riittää.

Koulutuksessa perehdyttiin siunaustilaisuuden kaavaan ja arkunkannon tekniikkaan, katseltiin videolta mallisuorituksia sekä käytiin läpi pukeutumisohjeet ja muu juhlavan tilaisuuden etiketti. Hautaustoimitukseen tutustuttiin askel askeleelta.

– Harjoittelimme oikealla ruumisarkulla, jonka sisällä oli painoa 75 kilon verran, Korhonen avaa.

Vapaaehtoiseksi kantajaksi on nyt koulutettu sekä miehiä että naisia, nuoria ja iäkkäämpiä.

– Jokainen voi osallistua, jos intoa löytyy ja kuntoa riittää. Koulutus ei vielä velvoita mihinkään, ja toimintaan voi osallistua omien mahdollisuuksien mukaan.

Katri Tanninen, yksi uusista vapaaehtoisista kokee oppineensa uutta, vaikka kokemusta löytyi jo ennestään.

– Arkun kantaminen on kunniatehtävä, ja jos vapaaehtoisia tarvitaan, olen ilman muuta käytettävissä, hän sanoo.

Kokonaisuutta sai nyt katsoa muusta kuin omaisen näkökulmasta.

– Opin, mitä suntion tehtäviin kuuluu ja mitä pappi tekee. Ammattilaisilla on tilanne hallussaan, joten meidän vapaaehtoisten ei tarvitse jännittää tekevämme jotain väärin.

Osallistujia opetettiin myös kommunikoimaan toisten kantajien kanssa. Arkun tulisi laskeutua hautaan mahdollisimman tasaisesti, joten hiljainen keskustelu kuuluu asiaan.

Tanninen on jo kerran kutsuttu tositoimiin. Vaatekaapista löytyi valmiina siistit hautajaisvaatteet ja pitopohjaiset kengät. Hankittavaksi jäi nahkahansikkaat.

– Vinkattiin, että niillä saa kunnon otteen kantoliinasta, eikä käsiin jää hankausjälkiä.

On eri asia mennä tuntemattomien joukkoon saattelemaan vierasta vainajaa.

Tehtävä tuntui omalta ja rooli odotettua suuremmalta. Pienissä hautajaisissa saa auttaa myös osallistumalla veisuuseen, koska omaiset eivät aina surussaan pysty laulamaan.

– On eri asia mennä tuntemattomien joukkoon saattelemaan vierasta vainajaa. Kokemus osoitti, että minusta on siihen.

Hautajaisissa kunnioitetaan elettyä elämää. Pappi puhuu kauniisti, musiikki soi ja tunnelma on herkkä. Toisten surussa myötäeläessä tunteet nousevat helposti pintaan. Niiden näyttäminen on sallittua ja itkeä saa, jos itkettää.

– Voimme ottaa osaa omaisten suruun toiminnalla sanojen lisäksi. Jo läsnäolomme on tärkeää, ja he saavat rauhan surra. Hautajaiset ovat ainutkertaisia, ja jokaisesta jää muisto mieleen.

Koulutus vapaaehtoisille arkunkantajille on pidetty syksyn aikana kaksi kertaa, ja suunnitelmissa on järjestää niitä myös jatkossa. Korhonen muistuttaa, että seurakunnan nettisivuilta löytyy arkunkantajien käyttöön yksityiskohtainen ja kuvallinen ohjeistus.

– Ohjeet on tarkoitettu kenelle tahansa, joka saa arkunkantajan kunniatehtävän. Etenkin ensikertalaista tilanne saattaa jännittää.

Mukana viimeisellä matkalla

Rakas mummoni sai elää pitkän elämän. Mummo oli avarasti maailmaa katsova, hyvä ihminen, jonka luona sain asua monta vuotta vielä aikuisenakin. Hautajaisissa pappi kertasi kauniisti mummon elämänvaiheet ja suhteet läheisiin sekä lausui lohdun sanoja. Tilaisuuteen oli saapunut mukava joukko perhettä, sukulaisia ja ystäviä mummoa muistamaan.

Tuli aika lähteä saattamaan mummo viimeiselle matkalleen. Koska suurin osa hautajaisvieraista oli jo iäkkäämpiä, toimin yhtenä arkunkantajista. En ollut aiemmin ollut kantajana, enkä pitkään aikaan edes hautajaisvieraana, mutta seurakunnan työntekijänä tehtävä oli minulle muuten ennalta tuttu.

Jännitin kantamista etukäteen, mutta tehtävän koittaessa pääni tyhjeni ajatuksista. Varmistelin ensin, että kantoliina oli aseteltu oikein olkapäälleni ja liikkeelle lähdettäessä keskityin asettelemaan askeleni tarkasti, varoen edellä kulkevan kantapäitä. Meitä oli arkun ympärillä kuusi kantajaa, joista miehet kantoivat päädyissä raskaimman painon. Tehtävä ei missään nimessä ollut varsinkaan heille fyysisesti kevyt, mutta myöskään sen henkistä kuormaa ei sovi vähätellä.

Jälkeenpäin mieleeni jäi pyörimään erityisesti arkun laskeminen paikoilleen hautaan, joka näytti yllättävän syvältä. Muistikuvat hetkestä pyörivät päässäni taukoamatta muutaman yön ja valvottivat. Itse kantotilanteessa en edes ehtinyt ajatella mummoa tai omia tunteitani, vaan asia jäi myöhemmin käsiteltäväksi. Onneksi siunaustilaisuudessa ehdin itkeä menetyksen vuolaimmat itkut, sillä kantaessa niille ei ollut sijaa.

Jo siunaustilaisuudessa minussa heräsi kysymys, kuinka toiset jaksavat tehdä tällaista työkseen, kohdata kuoleman ja sitä surevat kerta toisensa jälkeen? Kuinka nämä ihmiset pysyvät tyyninä, ammattimaisina ja Jumalan rauhaa välittävinä näissäkin hetkissä? Kokemus sai minut arvostamaan valtavasti hautauksien parissa työtä tekeviä, mutta ennen kaikkea myös sitä vapaaehtoisten joukkoa, jotka ovat ilmoittautuneet mukaan arkunkantajiksi tilaisuuksissa, joissa omaisista ei löydy tarpeeksi kantajia.

Arkunkanto on kunniatehtävä. Erityisen kunnioitettavaa se on, kun se tehdään jonkun tuntemattoman puolesta korvauksetta. Vapaaehtoisena arkunkantajana toimiminen on todellinen lähimmäisen rakkauden teko – sekä edesmenneitä että heidän läheisiään kohtaan. Kiitos kaikille, jotka ovat valmiit tuota vastuuta kantamaan.

Artikkeli ”Arkun kantaminen on kunniatehtävä” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Parhaat vinkkisi joulusiivoukseen?
Kannattaa tänä vuonna kokeilla siivota vain itselle välttämättömän verran. Kuluttavaa joulusiivousta ei kannata tehdä muiden vuoksi tai sen vuoksi, että niin kuuluu tehdä. Silloin jaksaa paremmin nauttia joulun tunnelmasta. Hyvä alku on laittaa tavarat paikoilleen.

Vinkkisi lapsiperheelle?
Lasten kanssa vaatehuolto ja tavaramäärän hallinta on jatkuvaa. Suosittelen tekemään karsimista arjen lomassa ja varaamaan paikan vaikkapa pieneksi jääneille vaatteille tai tarpeettomille leluille. Siitä ne on helpompi viedä säännöllisesti kiertoon.

Miten eteisen saisi pysymään järjestyksessä?
Eteisen toiminnallisuus vaikuttaa paljon arjen sujuvuuteen. Sen säännöllinen karsinta on oleellista eli säilytetään vain tarpeelliset ja kauteen sopivat vaatteet ja tavarat omilla paikoillaan. Jokaiselle kannattaa nimetä oma hylly tai laatikko, jota pienikin lapsi oppii käyttämään.

Yleisin fiksattava tila kodeissa?
Eniten olen auttanut järjestämään vaatehuoneita ja varastoja. Säilytystilat eivät toimi, jos niistä ei löydä mitään ja ne ovat liian täynnä.

Miten vaatehuone käydään läpi?
Ensin tyhjennetään tila ja tavarat luokitellaan kategorioihin, kuten vaatteet, urheiluvälineet ja vaikkapa askartelutarvikkeet. Monesti löytyy jo kadonneiksi luultua ja jotakin tiettyä tavaraa on kertynyt yli tarpeen. Turha karsitaan yhdessä asiakkaan kanssa, ja kaikelle jäljelle jäävälle mietitään toimiva järjestys. Myös uusia säilytysratkaisuja voidaan kehittää, mutta kun turha karsitaan, tarve hankkia lisää säilytystilaa yleensä häviää.

Mitä karsituille tavaroille tehdään?
Osa tavaroista viedään roskiin tai elektroniikkajätteeseen, osa menee lahjoitukseen vaikkapa SPR:lle tai UFF:lle. Rahanarvoiset tavarat voi myydä eteenpäin. Monella on tapana säilyttää vaikkapa lahjaksi saatuja tavaroita, vaikka niille ei olisi käyttöä.

Onko oma kotisi järjestyksessä?
Tykkään siisteydestä, mutta en ole himosiivoaja. Teen jaksamiseni mukaan, mutta tiedän aika hyvin, missä mikin tavara sijaitsee. Mietin myös tarkkaan uusia hankintoja.

Artikkeli Liikaa tavaraa väärissä paikoissa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Mitä ruoka-apu Lyydia tekee?
Jaamme ruoka-apua jyväskyläläisille vähävaraisille. Ahjokadulla sijaitsevan hävikkiterminaalin lisäksi meillä on kahdeksan satelliittipistettä ympäri kaupunkia. Keski-Suomen hyvinvointialue, Jyväskylän kaupunki ja Jyväskylän seurakunta tukevat ja kehittävät toimintaa kanssamme.

Miten ruoka-apua saa?
Asiakkaat ottavat ensin yhteyttä oman alueensa diakoniatyöntekijään, joka selvittää avun tarpeen ja kirjoittaa tarvittaessa ruokasetelin Lyydiaan. Sillä tavalla apu kohdennetaan sitä tarvitseville vähävaraisille. Ruoka-apua voi hakea joka toinen viikko, ja kassien määrä sovitetaan perheen koon mukaan.

Ketä asiakkaanne ovat?
He ovat tavallisia ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisesta tiukilla: pienituloisia eläkeläisiä, lapsiperheitä, maahanmuuttajia ja opiskelijoita. Myös työssäkäyvä ihminen voi olla vähävarainen. Sairaus, työttömyys tai muu elämänmuutos voi aiheuttaa taloudellista ahdinkoa. Joillekin ruoka-avun tarve on hetkellinen, toisille tarve voi olla pysyvämpi.

Pitääkö ruuasta maksaa?
Ruoka-apu on asiakkaille täysin vastikkeetonta. Siitä ei tarvitse maksaa.

Mitä ruokakassista löytyy?
Vaihtelua on paljon, mutta leipää on aina jaossa. Kassista voi löytyä vaikkapa jugurttia, rahkaa, juustoa, valmisruokia, puolivalmisteita, tofua, toisinaan salaattia, kasviksia, juureksia tai kananmunia. Saamme myös lihatuotteita jonkin verran ja satokauden mukaan vaikkapa omenia.

Mistä hävikkiruokaa saadaan?
Keskimaa, Kespro, Lidl, Mummin Pullapuoti ja Wolt Market Jyväskylä ovat säännöllisiä lahjoittajia. Myös viljelijät ja tavalliset ihmiset tekevät lahjoituksia.

Onko ruoka-apua saatavilla riittävästi?
Toisinaan jaettavaa on niukasti, ja avun tarve vaikuttaa kasvavan koko ajan. Elinkustannukset ja ruuan hinta ovat nousseet ja samalla kiristetään sosiaalietuuksia. Myös kaupat pyrkivät vähentämään hävikkiään. Lahjoittajia tarvittaisiin kipeästi lisää.

Mitä elintarvikkeita kaivataan erityisesti?
Meiltä toivotaan pitkään säilyviä ja monikäyttöisiä elintarvikkeita, joista voi valmistaa monenlaista ruokaa, kuten jauhoja, makaronia, kaurahiutaleita tai riisiä. Myös hedelmät ja vihannekset ovat haluttuja.

Voiko lahjoittaa rahaa?
Kyllä voi, meillä on rahankeräyslupa. Rahalahjoitukset ovat erittäin tervetulleita ja helppo tapa lahjoittaa. Lahjoitusvaroilla voimme tarvittaessa täydentää ruokakasseja tai vaikkapa hankkia uusia kylmälaitteita. Kaikki tavat tukea toimintaamme löytyvät nettisivuiltamme.

Terveisesi päättäjille?
Toivotan heidät kuulemaan ruokajonoissa seisovia, koska sieltä löytyy monenlaisia kohtaloita. Ihmisiä putoaa sosiaaliturvan aukkoihin, ja järjestelmässä on kankeutta. Kannattaa muistaa, että taloudellinen ahdinko ei aina näy päälle, ja kuka tahansa voi tarvita apua joskus.

Voit lahjoittaa Ruoka-apu Lyydian työhön tilille FI90 4108 0011 9930 06 
Viite 80004 (rahankeräyslupa). 
Jos haluat sopia ruokalahjoituksista, ota yhteyttä verkostokoordinaattori Johanna Kuukkaseen: johanna.kuukkanen@suvanto.fi tai 044 758 5713.

Artikkeli ”Jokainen voi tarvita apua joskus” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Mikä erottaa huippu-urheilijan taviksesta?
Perimällä on suuri rooli, mutta menestyminen vaatii valtavasti määrätietoista työtä ja halun kehittää ominaisuuksiaan. Itsensä haastaminen ja epämukavuuden sietäminen tulee joillekin luonnollisemmin kuin toisille, mutta todella harvasta tulee maailman paras. Lisäksi ympäristö ja läheiset ihmiset vaikuttavat: löytyykö mahdollisuuksia ja kannustusta kehittymiseen.

Pitääkö urheilun olla tärkein asia, että huipulle pääsee?
Pitää olla. Joku voi keskittyä vain yhteen asiaan, jolloin vaikkapa opiskelu voi hajottaa paletin eikä mikään toimi. Toinen taas pystyy edistämään useampaa asiaa. Tiedämme esimerkkejä, kun kaikki laitetaan yhden kortin varaan, ja menestyjä putoaa urheilu-uran jälkeen tyhjän päälle. Nykyisin pyritään rakentamaan varasuunnitelma jo uran aikana.

Millainen on hyvä valmentaja?
Valmennus on haastavaa työtä ja usein ongelmanratkaisua. Hyvä valmentaja­ työntää sopivan vaativasti eteenpäin kuitenkaan rikkomatta urheilijan fysiikkaa tai psyykettä. Hän kuuntelee ja huolehtii tasapainosta, koska elämässä tulee olla muutakin kuin urheilu. Valmentaja on myös asiantuntija ja hengenluoja.
Urheilun kupla vie helposti mukanaan, mutta myöskään valmentajan työ ei saa olla koko elämä. Saavutetut tulokset eivät määrittele sitä, kuka olen ihmisenä. Siinä riittää opettelemista.

Miten ihmiset saisi liikkumaan enemmän?
Liikuntapaikkojen lisääminen ei yksin riitä. Liikunnallinen elämäntapa alkaa jo lapsuudessa, jolloin vanhempien rooli on ratkaisevan tärkeä. Laitetaan kännykät syrjään ja lähdetään perheen voimin ulos pelailemaan tai retkelle. Kannatan myös kännykkäkieltoa kouluihin. Lisäksi kunnat voisivat keksiä uusia ja innovatiivisia keinoja kannustaa liikkumiseen.

Miten lapselle saisi rakennettua terveen itsetunnon?
Lapsi tarvitsee sopivan kurin, selkeät rajat ja välittävän ilmapiirin. Silloin rakentuu vahva perusluottamus, että tapahtuupa mitä vaan, niin minä pärjään. Sosiaaliset yhteisöt koulun ja harrastusten kautta luovat monipuolisen ja verkostomaisen ystäväpiirin, kun taas uusien asioiden oppiminen ja kehittyminen vahvistavat uskoa omiin kykyihin.

Mikä sinut saa liikkumaan?
Liikun osittain tottumuksesta 3–4 kertaa viikossa, mutta tiedostan liikunnan monet vaikutukset ja haluan olla hyvässä kunnossa. Juju on itseni kuuntelemisessa ja tasapainossa elämän osa-alueiden välillä. Rasittavan työpäivän jälkeen on hyvä palautua ja keskittyä muuhun.

Vinkkisi työhyvinvointiin?
Huumori ja mukava työyhteisö. Työ ja vapaa-aika saisivat olla erillään toisistaan. Parhaimmillaan työ on riittävän haastavaa, luovaa ja itselle merkityksellistä, koska liiallinen rutinoituminen syö motivaatiota. Uravalinnoissa kannattaa etsiä merkityksiä, jotka kantavat vaikeiden päivien yli. Vankan arvopohjan myötä myös työhön liittyvä ajankäyttö on helpompaa perustella. Jos muutokseen on tarvetta, sen voi tehdä pienin askelin.

Pitäisikö jokaisen tavoitella menestystä?
Ensin on määriteltävä, mitä menestyminen on: tuleeko voittaa olympiakultaa tai voiko vaikkapa kotiäiti tuntea menestyneensä. On hyvä tunnistaa vahvuutensa ja hyödyntää niitä, mutta merkityksellinen arki läheisten ihmisten ympäröimänä riittää ihmisen kokoiseen elämään.

Petter Kukkosen Pettymyksen anatomia -teokseen perustuva samanniminen näytelmä ensi-illassa Jyväskylässä marraskuussa. Teatterikoneen ja JKO-Teatterikoulutuksen esitykset Villa Ranassa.

Artikkeli Tasapainoilua ja ongelmanratkaisua julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kristillisessä perinteessä kynttilän liekki vertautuu jälleennäkemisen toivoon ja Jumalan valoon, joka valaisee myös kuoleman jälkeisen tien. Kynttilän sytyttäminen on myös rukouksen merkki – silloinkin, kun sanoja ei ole.

– Tarvitsemme yhteisiä rituaaleja. Ne ovat tärkeitä, kun suremme ja muistelemme, sanoo pappi Miina Karasti Jyväskylän seurakunnasta.

Marraskuun hämärän tullen hautausmaat täyttyvät läheistensä haudoilla vierailevista perheistä ja lämpimästä kynttilöiden valosta. Jokaisen kynttilän takana on ihminen ja elämäntarina.

– Se on huikea ajatus, kun katsoo pyhäinpäivän hautausmaiden loistoa.

 Hautausmaalla syntyy hyviä keskusteluita. -Miina Karasti

Hautausmaalla saa rauhoittua ja muistaa rakkaudella heitä, jotka eivät enää ole luonamme. Karastin perheen perinne on sytyttää kynttilä muualle haudattujen muistomerkillä, koska läheisten haudat ovat kaukana. Lapset kuulevat samalla tarinoita menneistä sukupolvista.

– Hautausmaalla syntyy hyviä keskusteluita ja samalla voi sanoittaa surua ja kuolemaa. Pyhäinpäivän perinne jatkuu lasten kautta, ja toivottavasti hekin siirtävät aikanaan muistonsa eteenpäin.

Retki hautausmaalle voi olla myös yhteisöllinen, kuten ylipuutarhuri Mervi Muinoselle.

– Saavumme sukulaisten kanssa yhdessä haudalle muistelemaan, hän kertoo.

Muinonen tuo tullessaan tavallisen pöytäkynttilän ja sytyttää sen metalliseen kynttilälyhtyyn. Jyväskylän seurakunnan ympäristövastaavana hän suosittelee samaa muillekin.

 Tuodut kynttilät tulisi myös muistaa hakea pois ja jätteet kierrättää. -Mervi Muinonen

– Kynttilöistä jää hautausmaille suuri määrä muovi- ja metallijätettä, hän huomauttaa.

Jätteen määrä on huomattava, kun ajattelee hautausmaita kautta maan. Pienillä valinnoilla on ympäristön kannalta iso merkitys, ja silti voi säilyttää tärkeän perinteen elävänä.

– Tuodut kynttilät tulisi myös muistaa hakea pois ja jätteet kierrättää, Muinonen kannustaa.

Muoviset hautakynttilät kuuluvat energiajätteeseen, koska muovin kierrätykseen kuoret eivät kelpaa steariinijäämien vuoksi. Metalliset osat kuuluvat metallinkeräyk-seen. Haudoille jätettyinä kynttilät houkuttelevat oravia ja lintuja, jotka levittävät muovijätettä ympäristöön. Lasiset hautakynttilät saattavat puolestaan rikkoutua, jolloin sirpaleet aiheuttavat vaaraa.

Led-kynttilöistä tulisi kierrättää patterit ja varsinainen kynttiläosa on sähkö- ja elektroniikkaromua (SER), jota vastaanotetaan maksutta suurissa kaupoissa sekä lajitteluasemilla.

Hautausmaan henkilökunta kerää kynttilöitä muistomerkeiltä ja sankarihaudoilta juhlapyhien jälkeen. Keväällä, kun lumi sulaa, kerätään kynttilät yksittäisiltä haudoilta.

– Loppuun palaneita kynttilöitä keräilemme ehtiessämme jo talvella. Loput jätteet siivotaan kevätsiivouksen yhteydessä.

Seurakunnan puutarhuri ohjaa jättämään muistelupaikalle tuotavien kynttilöiden väliin noin 10 senttimetriä. Näin vältetään kynttilämeren syttyminen roihuksi. Kynttilä pitää myös muistaa asettaa täysin palamattomalle alustalle.

Artikkeli Valo voittaa pimeyden julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Seppo lauloi hienosti virsiä komealla äänellään, Raija Sipinen muistaa vuosikymmenten taakse.

Kesäisenä viikonloppuna Seppo oli saatellut Raijan kotiin ja halusi liittyä seuraan, kun tämä suuntasi seuraavana sunnuntaiaamuna äitinsä kanssa Kaupunginkirkkoon. Kihlat ostettiin morsiamen syntymäpäivänä tammikuussa ja häitä vietettiin 6.8.1964 – tietenkin Kaupunginkirkossa.

Murheen ja hädänkin keskellä puoliso on ollut aina paras tuki.

– Naimisiin mentiin rakkaudesta ja yhteistä elämää varten. On tullut erimielisyyksiä, mutta olemme osanneet pyytää ja antaa anteeksi. Sillä tavalla sydämet lähentyvät taas toisiaan, Raija Sipinen avaa kestävän avioliittonsa salaisuutta.

Alttarilla luvataan rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä. Siksi Sipiset kannustavat kulkemaan sitkeästi vaikeiden aikojen yli eteenpäin. Helpolla ei kannata luovuttaa.

– Meillä on pitkä yhteinen taival takana, enkä päivääkään vaihtaisi pois, kuten lempilaulussani todetaan. Murheen ja hädänkin keskellä puoliso on ollut aina paras tuki.

Avioliiton vuosipäivistä puhutaan vakiintuneilla nimillä pumpulihäistä alkaen. Silloin rakkaus lienee kepeää ja pumpulinpehmeää. Seuraavaksi vietetään paperihäitä ja sitten nahkahäitä. Keramiikka-, puu-, sokeri-, villahäät ja niin edelleen herättävät kaikki mielikuvia kuljetusta matkasta.

Tinahäiden aikaan pariskunta on saattanut joutua sopeutumaan jo moniin elämänmuutoksiin, ja kymmenen vuoden yhteinen taival vertautuu tinan sitkeyteen ja joustavuuteen. Kahdenkymmenen yhteisen taipaleen jälkeen vietetään posliinihäitä. Helmihäät, rubiinihäät ja kultahäät ovat nekin arvokkaita pyöreiden vuosien virstanpylväitä.

Vihdoin kuudenkymmenen yhteisen avioliittovuoden jälkeen onnekkaimmat pääsevät Sipisten tavoin juhlimaan timanttihäitään – jotkut vielä rautahäitä. Vuosikymmenten kuluessa rakkaus on kestänyt pitkän elämän pouta- ja myrskysäät.

Jumala on rakkaus ja me saamme rakastaa toisiamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.

Jyväskylän seurakunnan papin Tiina Koskelan mielestä hääpäivää kannattaa juhlistaa. Se on hieno mahdollisuus tarkastella yhteisiä saavutuksia ja matkalla kerättyjä muistoja. Se on lisäksi mainio syy kutsua läheiset yhteen, ja mukaan voi pyytää myös papin.

– Välillä on hyvä palauttaa mieleen kaikki se, mihin toisessa aikanaan rakastui. Ja kun yhä halutaan olla yhdessä, on aihetta juhlia, kiittää ja rukoilla lähipiirin kanssa avioliiton puolesta, hän sanoo.

Vapaamuotoiseen ilon ja kiitollisuuden juhlaan voidaan sisällyttää yhteislaulua tai muuta musiikkia, puheita ja raamatunlukua. Usein kuullaan säkeet, jotka kertovat rakkaudesta: ”Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii” (1. Kor. 13:7).

Toisinaan tilaisuudessa halutaan uudistaa sormusvalat ja vahvistaa yhä omin sanoin aikanaan tehtyä lupausta.

– Jumala on rakkaus ja me saamme rakastaa toisiamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä, Koskela kiteyttää.

Hääpäivät

Artikkeli Pumpulista timanttiin julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.